V.
Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.
Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2
Moos. 20: 4-5.
Vaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain ääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas valo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen Krysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään uneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan rajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä päivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista prameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan, ei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan kokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille. Pimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin. Paljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina uskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin Konstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä puuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin silmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu pääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole vaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä. Seuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä kuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se koettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan ei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän kipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden säestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen, vaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa. Kirkko on komeasti rakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon silmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät täällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset, toinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä pitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä tiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta varjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon. Nämä kuvat eivät ole se "suuri todistusten joukko", josta apostoli puhuu, eivät ne saa ihmisiä "panemaan pois kuormaa ja syntiä", ne päinvastoin kahlehtivat heidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu vanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee siltä apua. Tuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa, jotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä. Toisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa sitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi, toisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä, hankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on Krysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka kauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!
Muhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita, kummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain taikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat heitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen silmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä törkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari Leo III Isaurialainen, joka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa, kuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle kestävät salvat. Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen, vannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran seurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen mahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän ripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin koskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan sydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen väkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia. Kaksi puoluetta, kuvainpalvelijat ja kuvainraastajat taistelevat tästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen hurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja tuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa, missä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa arvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei täällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa, seurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät enää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan, uskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista. Gregorius III piti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat kirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia. Hänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side, joka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään höltyi. Leon voimakas poika Konstantinus V Kypronymus astui isänsä jälkiä. Hän piti kirkolliskokouksen Konstantinopolissa (754), jonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat sekä kirkoista että kodeista, "Kirotut, kirotut olkoot kaikki kuvienpalvelijat" — niin huudettiin tässä tilaisuudessa — "perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen tämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on Herran ehtoollinen." Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko riistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan maisemia, metsästysmatkoja y.m.s. Vastapuolueen kiihko yltyi entistä hurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit, käsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi Konstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset rangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla, mutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut, paljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä niiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa. Konstantinuksen poika Leo IV oli kyllä kuvainraastaja vaan kun tämän puoliso Irene, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua joutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto kerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi nimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella heihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen Nicaeaan. Täällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten päätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit jälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia kuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä julkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen kaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa itäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa tulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien palvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat. Keisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä kuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan koristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa viettääksensä "puhdasoppisuuden" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää itäinen kirkko n.s. "ortodoksian juhlaa" tämän tapahtuman muistoksi.
Katsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin alttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden voimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen eloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka senaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa huomiota, on Johannes Damascenus (k. noin 760), vaan mikään uskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut. Hän oli kyllä siihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen, vaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa sovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka vielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta. Eikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin virsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä paraat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän viheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä suurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan sanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla taistelee niitä vastaan.
Ei meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä kuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli kerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle. Niinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat sanat: "Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa kuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden alla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän Jumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä raamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis olisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva? Jos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen tavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?" Leo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama mies erään köyhän nimessä: "En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun kirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon loistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin huomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien kruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua kilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen Jumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen. Herra sanoi opetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon; samankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan." Ei kukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä arvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin edustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen varoillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin monessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon "suuri on Efesilaisten Diana" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen arvosteluansa.