IX.
Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle, joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen. pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.
Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun. Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa, jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.
Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli heidän luulonsa mukaan täynnä Haltijoita, joilla eri olopaikkojensa ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: Ilmatar, Päivätär, Kivutar, Terhenetär y.m. Veden Jumala oli Ahti, metsien hallitsija Tapio. Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä nimitettiin alkuansa nimellä Jumala, vaan kun tätä sanaa myöhemmin alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi Ukko. Puhtaampana kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin vapaina, hänestä riippumatta.
Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme. Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta, joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, sanan voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään, tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät, tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli Tuonela, kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä, vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta, eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat. Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.
Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan Sverker (k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan nimeltä Eerik, historiassa tunnettu nimellä Eerik IX Pyhä, joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen. Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että "Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui, ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan. Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla Upsalan piispa Henrik, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.
Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä pohjolassa."
Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen, oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan, jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli Aura-joen suu eli nykyisen Turun seutu.
"Kaks oli pyheä miestä,
Kaksi kansan ruhtinasta
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta
Se on Hämeen Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas."
Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne
"Paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle,
Kivikirkot teettämähän
Kappelit rakentamahan."
Eerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he suostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat kristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka toisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle kansalle aarretta, jonka arvoa se ei osannut aavistaakaan — vaan samalla vieraan vallan herruutta, jonka ikeen alle sen jäykkä niska ei vielä konsanaan ollut nöyrtynyt. Suomalaiset asettuivat vastarintaan: verinen tappelu eikä vapaaehtoinen myöntyminen oli ratkaseva heidän kohtalonsa. Ruotsalaiset saivat loistavan voiton: taistelutantereella makasi joukottain kaatuneita Suomalaisia ja jälellä olevat pakotettiin taipumaan kristinuskoon. Vanhan tarun mukaan kastettiin ensimmäiset Suomalaiset Kupittaan lähteen luona lähellä Turkua. Ristijoukko riemuitsi, mutta Eerikin sanotaan vuodattaneen kyyneleitä, ajatellessaan miekkansa surmaamia pakanoita, "jotka olisivat saaneet ijankaikkisen elämän, jos olisivat kääntyneet kristinuskoon, vaan jotka nyt olivat joutuneet kadotukseen." Se oli hänen keskin aikainen käsityksensä pelastuksen Jumalan neuvosta, mutta miten vajava se olikin, siunaa Suomen kansa sitä hetkeä, jolloin nämä sanat lausuttiin. Jo kaikui ijankaikkisen elämän sana Suomenkin rannalla, kutsuen sen asukkaita pakanuuden pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Uusi aika on koittamassa syrjäiselle isänmaallemme, vaikka yön sumut vielä estävät meitä näkemästä, että tuo heikko, taivaan reunaalla ruskottava valo todellakin ennustaa aamua.
Vielä samana kesänä purjehti Eerik takaisin Ruotsiin, jättäen Suomeen Henrik piispan sekä muita pappeja lähetyssaarnaajain vaikeata työtä toimittamaan. Kuinka vähän tiedämmekin tuon kuuluisan piispan elämänvaiheista ja hänen toimestaan täällä pakanallisten esi-isiemme keskuudessa, on ainakin selvä, että hän oli noita keski-ajan urhoollisia lähetyssaarnaajia, jotka olivat alttiit uhraamaan kaikki suuren tehtävänsä edestä. Historia omistaa hänelle kunnianimen "Suomen lähetyssaarnaaja," ja siinä on todistusta kylliksi, miten vaillinaiset aikakirjojen kertomukset hänestä sitten ovatkin. Semmoista mainetta, semmoista nimeä ei saavuteta kuin ankaran itsensäkieltämisen vaikealla tiellä. Ei liioittele legenda ["Pyhän Henrikin elämä ja ihmetyöt.">[ lausuessaan Henrikistä: "miten suuri oli usko ja jumalallisen rakkauden liekki hurskaan piispan sydämmessä, hänen luopuessaan ylöllisyydestä, ystävistään ja loistavasta asemastaan, jota kaikkea hänellä oli tarjona Upsalassa, ja pelastaaksensa muutamia köyhiä lampaila antautuessa lukemattomiin vaaroihin, joissa kuolema häntä uhkasi. Hän noudatti paimenen esimerkkiä, joka jätti nuo yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen etsiäksensä tuota ainoata kadonnutta lammasta ja, löydettyään sen, omalla olkapäällään kantoi sen lammashuoneesen". Joka luotettavien historiallisten yksityisseikkojen puutteen vuoksi ei ole altis myöntämään tätä arvostelua oikeaksi, hän ei aavistakaan, miten vaikea lähetyssaarnaajan koruton työ raakojen pakanoiden keskuudessa on. Että Henrik todellakin on julistanut evankeliumia Jumalan valtakunnasta pakanallisille Suomalaisille, sen todistaa tuo tunnettu "Piispa Henrikin surma" niminen runo, josta vasta kerroimme muutamat säveleet. Sen saduntapainen luonne, jossa taikauskoinen mielikuvitus todellisuudesta huolimatta vapaana sanelee, ei suinkaan ole omiansa tarjoomaan luotettavia tietoja Henrikin lähetystoimesta, vaan ainakin se käy siitä selväksi, että hän pelkäämättä astui Suomen synkkiin saloihin, saarnaten niiden asukkaille pelastuksen sanomaa. Mahdotonta olisi olettaa Henrikin niihin määrin saavuttaneen Suomalaisten kunnioitusta, että heidän taipumuksensa pukea tunteensa ja ajatuksensa laulun muotoon hänen vaiheistaan olisi saanut aihetta sepittää tuon merkillisen runon, ellei hän todellakin olisi sitä ansainnut. Älkäämme halveksiko tuota esi-isiemme Suomen ensimmäisestä lähetyssaarnaajasta antamaa todistusta, vaan seuratkaamme sen runollista kertomusta Henrik piispan viimmeisistä elämänvaiheista. Se on opas, joka ei tahdo meitä pettää, jos kohta se lapsellisessa herkkäluulossaan monesti eksyy kauaskin todellisuuden vakavalta tieltä. Runo kertoo Henrikin kerran talvella matkoillaan saapuneen eräälle Köyliöjärven saarelle, missä Lallin talo oli. Emäntä oli yksin kotona, ja häneltä pyysi piispa ostaa ruokaa. Kun sitä ei hänelle annettu, käski hän palvelijansa ottaa, vaan jätti lähtiessään maksun kaikesta. Saavuttuaan kotia ja kuultuaan vieraan talossa käynnistä, lähti Lalli heti piispaa takaa ajamaan. Eräs latinalainen legenda kertoo Lallin verenhimoisen vihan syyksi senkin seikan, että piispa oli tuominnut hänen maksamaan sakkoa miestaposta. Oli miten olikaan, ainakin se lie varma, että Suomen ensimmäinen lähetyssaarnaaja sai surmansa tämän miehen kädestä. Jääkööt tässä kertomatta runon tarinat tämän tapauksen yksityisseikoista ja Lallin kohtalosta, sillä ne astuvat rohkeasti todellisuuden rajojen ulkopuolelle. Kerrassaan arvottomiksi niitä ei kuitenkaan saata väittää, koska ne osottavat minkä rajattoman kunnioituksen Henrik piispa vaivaloisilla ja vaarallisilla lähetysmatkoillaan saavutti kansassa. Ei hän tätä kunnioitusta kaipaa, se on kyllä totta: evankeliumin marttyyrin kunnia on suurempi ja ohjaa ajatuksemme eksyväin ihmisten todistuksista uskollisen Jumalan todistukseen, mutta kiittäen ihmeiden Herraa viittaa Suomen kirkon historia kuitenkin näihinkin runon taikauskoisiin liiallisuuksiin, sillä nekin ennustavat uutta aikaa isänmaallemme ja sen kansalle.
Henrik piispa näkyy työskennelleen koko sillä alalla, joka oli Varsinais-Suomalaisten hallussa. Kenties kävi hän Kokemäellä saakka. Niin ainakin tarina kertoo, ja vielä tänä päivänä löytyy viimmemainitussa pitäjässä vanha lato, jossa Henrikin sanotaan saarnanneen. Sen suojaksi on kivestä rakennettu pieni kirkon näköinen rakennus.
"Pyhän Henrikin" muisto saavutti jo varhain suuren maineen, ja häntä alettiin kunnioittaa kristityn Suomen suojelushaltijana. Taikauskoinen kansa rukoili häneltä apua tuskissaan, ja legenda kertoo monesta hänen tekemästään ihmetyöstä. Mainittakoon tässä pari semmoista, kertomukset kun samalla kuvaavat sen aikuisen kristinuskon eksynyttä kantaa. Eräs tyttö, Lucia Antintytär Vehmaalta, kuoli. Vanhemmat surivat katkerasti lastaan, he rukoilivat pyhää Henrikkiä avukseen, ja hänen ihmevoimansa vaikutuksesta virkosi kuollut jälleen. Kyröstä kotoisin oleva vaimo, joka jo vuoden ajan oli ollut ihan sokea, sai näkönsä, kun hän avukseen huusi tuota merkillistä pyhimystä, joka oli tuonut kristinuskon Suomeen ja kansan varman luulon mukaan nyt taivaassa rukoili heidän puolestaan. Nousiaisten kirkolle, missä piispan ruumista ensin säilytettiin, saapui ihmisiä läheltä ja kaukaa voittaaksensa hänen suosiotaan, ja nämä häntä tarkoittavat pyhiinvaellukset kävivät yhä yleisemmiksi, kun tuo kallis pyhänjäännös v 1300 muutettiin Turkuun. — Henrikin muistoksi vietettiin katoolisella aikakaudella kaksi juhlaa: Tammikuun 19 p., jota sanottiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän kertomuksen mukaan sinä päivänä kärsi marttyyrikuoleman ja silloin muutti uuteen elämään, ja Kesäkuun 18 p., jona päivänä hänen maalliset jäännöksensä muutettiin Turkuun. Vielä meidän aikoinamme muistuttavat Turun markkinat, joita pidetään Tammikuun 19 p:nä, Henrik piispasta, jonka kunniaksi keskiaikana mainitussa kaupungissa sinä päivänä vietettiin loistava juhlallisuus Turun tuomiokirkossa. Silloin kokoontui kaupunkiin paljo väkeä ihailemaan jumalanpalveluksen loistoa. Pyhän Henrikin muistosta kertoo myöskin Turun tuomiokapitulin sinetti, jossa on katkaistu peukalo sormuksineen. Legenda tietää, että marttyyrin peukalo, jonka Lallin kirves oli katkaissut, kevään tullessa, löydettiin vedellä liikkuvalta jääkappaleelta. Korppi, joka sitä noukki, oli näet herättänyt ihmisten huomion ja siten ilmiantanut kalliin löytynsä.
Älkäämme tästä kuitenkaan päättäkö, että kristinusko tässä katoolisessakaan muodossa pääsi heti juurtumaan pakanallisten esi-isiemme sydämmissä. Päinvastoin. Hitaasti iti Jumalan sanan siemen Suomen kylmässä maassa. Kauan vielä oli isänmaamme ulkomuodoltaankin miltei kokonaan pakanamaan näköinen. Niinpä ei siinäkään osassa maata, jossa Henrik oli saarnannut, pitkään aikaan löytynyt kuin muutamia pieniä puukirkkoja, jos noita halpoja jumalan palvelusta varten hankittuja rakennuksia ensinkään saattaa kirkoiksi nimittää. Ensimmäiset rakennettiin luultavasti Nousiaisiin ja Räntämäelle. Aurajoen suussa kohosi kyllä jo siihen aikaan kristittyjen pystyttämä vankempi ja komeampi rakennus, mutta se ei ollut pyhitetty hartaudelle eikä rauhan evankeliumin saarnalle. Tarkoitamme Turun linnaa, tuota Ruotsin vallan myöhempinä aikoina niin kuuluisaa tuotetta Suomessa. Sen voimaan turvautui maamme pieni seurakunta vielä kauan. Samoinkuin kirkko miekan terällä oli valloittanut itselleen alaa pakanallisten Suomalaisten maassa, puolusti se itseään ja laajensi valtaansa kauan samankaltaisilla aseilla. Älkäämme tätä oudoksuko, älkäämme epäilkö armon ja voiman Jumalaa, miten ventovierasta tämä onkin pelastuksen sanoman pyhälle saarnalle, joka kovimmassakaan taistelussa ei saa turvautua kuin totuuden omaan sisälliseen voimaan. Ajanhenki oli semmoinen, ja sen orjaksi oli, kuten tiedämme, katoolinen kirkko sortunut. Jumala on ihmeiden Jumala ja armon. Hän on kaiken inhimillisen heikkouden ja turmeluksen uhallakin siunaava senkin sanansa siemenen, jonka Hän tuona historiamme sumuisena ja hyisenä kevät-aamuna kätki isiemme maahan.