X.

Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella

Kaikki minun puheeni ovat oikeat: ei ole siinä mitään petosta eli
vääryyttä;

Ne kaikki ovat selkeät niille, jotka niitä ymmärtävät, ja oikeat
niille, jotka taidon löytävät. San. l. 8: 8-9.

Nähtyämme kristinuskon himmeän aamukoiton Suomessa, palajamme jälleen silmäilemään Jumalan valtakunnan vaiheita Euroopan sivistysmaissa. Miten erinkaltaista on näköala! Jo aikoja sitten kukistetut ovat täällä pakanuuden muistomerkit kaikkialla: kirkko yksin hallitsee, ja ihmiset noudattavat nöyrästi sen käskyjä. Vaan turmeltunut on tämä kirkko, yhä suuremmassa määrässä se eksyy Jumalan sanan osottamalta tieltä. Ei siinä kylliksi, että paavin ja muun papiston kasvava maallinen valta sekä tuo tämän maailman mukainen kirkollinen hallitus painaa vieraan leiman Herran seurakunnan ulkomuotoon: kirkon oppikin eksyy eksymistään, salaten ihmisiltä pelastuksen tien. Viimmemainitun paheen syynä on epäilemättä ainakin suuressa määrässä tuo keski-ajan oppimattomuus ja alhainen sivistys, joka estää ihmisiä perusteellisesti tutkimasta ja tehokkaasti vastustamasta kirkon traditsioonin erehdyksiä. Nekin harvat henkilöt, jotka tähän aikaan uskonnollisten kysymysten suhteen pyrkivät päästä totuutta käsittämään ja omistamaan, olivat arveluttavan suuressa määrässä ajanhengen orjia. Ei kiellä kukaan mystikkojen ja skolastikkojen suurta merkitystä kirkon kehkeymisen historiassa, mutta kuinka paljon hyvää he ovatkin toimittaneet, on moni arveluttava erehdyskin juuri heidän kautta juurtunut kristikunnan katsantotapaan ja kirkon oppiin. Paitse ennen mainittuja skolastikkoja ja mystikkoja esiintyy kahdennellatoista vuosisadalla muitakin heidän hengenheimolaisiaan, joista tässä muutamat mainittakoot.

Kun Abailardin loistavat luennot alkoivat himmentää tuon ennen kuuluisan Vilhelm Champeauxlaisen mainetta, vetäytyi tämä Pariisin läheisyydessä olevaan p. Viktor nimiseen kappeliin, missä hän perusti koulun. Tämä luostarintapainen opinahjo, joka on tunnettu nimellä p. Viktorin koulu, saavutti ennen pitkää suuren maineen. Sinne tulvasi oppilaita läheltä ja kaukaa, ja etenkin Englannissa pidettiin sitä suuressa arvossa. Sen kuuluisin edustaja oli Hugo (k. 1144). Hän oli syntyperältään saksilainen ja ryhtyi ensimmäisenä germanilaisesta kansanheimosta keski-ajan tieteelliseen työhön, jota siihen saakka yksinomaan romanilaiset kansat olivat edustaneet. Pian kohosi hän oppilaan alhaisesta asemasta opettajaksi, vaan luostarin johtajaksi ei hän milloinkaan päässyt. P. Viktorin Hugo on keski-ajan kuuluisimpia mystikkoja. Hänelle omistettiin kunnianimi "toinen Augustinus." Tämän miehen povessa sykkii harras sydän, jossa keski-aikainen usko vaikutti suuria. Hänen ovat nuo syvät sanat: "me tunnemme Jumalan samassa määrässä kuin Häntä rakastamme; jokainen älyää niin paljon totuudesta, kuin hän itse on totuus." Hugo koetti yhdistää skolastisuuden oppia ja järjellisyyttä mystisismin syvämietteisyyteen ja sydämmen elävään uskoon Jumalaan. Hänen sivistyksensä oli hyvin monipuolinen, vaan se ei eksyttänyt häntä uskon salaisesta, järjelle käsittämättömästä yhteydestä Herran kanssa. Se vain esti häntä antautumasta tunteitten ja mielikuvituksen valtaan, jonka orjina myöhemmän ajan mystikot niin monesti suistuivat kauas tuon raittiin, p. raamatun mukaisen uskon tieltä. "Jos näet, niin se ei ole uskoa," oli hänen lempilauseensa. Mystikkojen tapaan puhuu Hugokin ihmisten erinkaltaisista kyvyistä, erottaen toisistaan "aistillisen silmän," jolla näemme ulkopuolellamme olevat esineet, "järjen silmän," joka näkee mitä meissä on, sekä "miettimisen silmän," jolla pääsemme jumalalliset asiat käsittämään; mutta ollen Augustinuksen oppilas, ei hän itseltään salaa sitä totuutta, että itse tuo "miettimisenkin silmä" on synnin himmentämä ja turmelema eikä siis erehtymätön. Ennenkuin ihminen voi päästä varmaan tietoon Jumalasta, on hänen uskossa edistyminen. Usko on Hugon käsityksen mukaan välittävä aste horjuvan luulon ja varman tiedon välillä. Että skolastisuus on vaikuttanut häneen, se ilmaantuu muun ohessa myöskin siinä, että hän on hyvin taipuvainen jaoittelemaan käyttämiään käsitteitä alaluokkiin, joita hän sitten käyttää merkitsemään käsitteiden eri asteita. Siitä riippuu hänen määräämänsä erehdyttävä erotus luulon, uskon ja varman vakuutuksen välillä, joka häneltä monesti himmentää tosi uskon oikean luonteen. — P. Viktorin Hugo oli aikansa lapsi hänkin, mutta yksi niitä, joissa keski-aika voimallisesti viittaa totuuden kaivattuun valoon. Hänen monista teoksistaan mainitsemme tässä ainoastaan tuon hänen nerokkaan ja syvämietteisen kirjansa "Sielun pantista."

Samaan suuntaan kuin Hugo työskenteli p, Viktorin toinen kuuluisa edustaja Rikhard. Hän pääsi v. 1160 luostarinsa johtajaksi ja hoiti tätä virkaa kuolemaansa asti v. 1173. Hänenkin ainoa ilonsa olivat miettimisen hiljaiset hetket. Ihmisen suurin autuus — niin opetti Rikhard — on siinä, että hänen henkensä kokonaan sulaa yhteen Jumalan hengen kanssa, niin että Jumalan rauha käsittää kaiken hänen miettimisensä, tahtomisensa ja pyrkimisensä. Tähän onnelliseen tilaan päästäksemme täytyy meidän puhdistaa henkemme peili, jotta Jumalan kuva siinä näkyisi. Vaan tämä ei onnistu, ellemme pakene maailman saastaisista ja meluavista oloista, sillä ainoastaan yksinäisyydessä voimme luoda silmämme omaan itseemme ja puhdistua syntisistä himoista.

Näissä mietteissä ilmenee terveellinen totuus, huomattava etenkin aikana, jolloin ihmiset luulivat saavuttavansa Jumalan suosion noudattamalla ulko-elämää koskevia sääntöjä. Kaiken haaveksimisen ja erehdyksen uhallakin virittivät mystikot paljon tosivaloa hedelmättömiin sääntöihin jähmettyvään kirkkoon, estäen hengellistä elämää kokonaan kuolemasta yön pitkinä, kylminä hetkinä. Ellei heitä olisi löytynyt, olisi skolastikkojen järjenmukainen uskonto ennen pitkää tukehuttanut kaiken hengellisen elämän, joka oli kirkon uudistumisen tärkein ehto silloin, niinkuin aina muulloinkin. Ihmeellinen on Herran kuljetus, käsittämättömän viisaat Hänen neuvonsa pimeimpinäkin aikoina!

Silmäillessämme kahdennentoista vuosisadan tieteellisiä pyrinnöltä, vaatii huomiotamme etenkin Pariisin piispa Pietari Lombardus (k. 1164). Hän oli köyhän miehen poika Novaran kaupungista ja sai kasvatuksensa p. Viktorissa. Lempeällä ja vaatimattomalla luonteellaan, ahkeruudellaan ja suurella kyvyllään saavutti hän jo varhain monta ystävää, ja perehdyttyään opintoihin aikoi hän tuolla väsymättömällä innolla ja uutteruudella, jolla keskiajan tiedemiehet voittivat niin monet esteet, sepittää mainiota teostaan "Libri IV sententiarum" (neljä mietelmisen kirjaa), joka on keski-ajan tärkeimpiä kirjallisia tuotteita. Skolastikkojen tapaan koettaa Lombardus yhdistää kirkon ja raamatun oppia. Kirjansa tarkoituksen sanoo hän olevan uskon suojelemisen lihallisten ihmisten erehdyksiltä. Se saavutti ennen pitkää tavattoman suuren maineen ja sitä käytettiin sitten koko keski-aikana oppikirjana uskonnossa. Lombardus tukee väitteensä raamatun ja kirkon opin todistuksilla, jotka hänestä ovat yhdenarvoiset. Hän antautui ajanhengen uskolliseksi palvelijaksi, puolustaen yhtä hartaasti kaikkia noita arveluttavia erehdyksiä, joihin silloisen kirkon oppi oli takertunut, kuin niitä totuuksia, joita tämä oppi vielä kaiken turmeluksen uhallakin sisälsi. Varsinaisen, mystisyydestä eronneen skolastisuuden perustajana on hän luonut opinjärjestelmän, jonka pettävälle perustukselle hänen jälkeiset hengenheimolaiset sittemmin rakensivat nuo ulkonäöltään komeat tieteelliset järjestelmänsä, joiden tukemana kirkon horjuva oppi pitkät ajat vallitsi sivistyneidenkin ihmisten omattunnot. Missä määrässä Pietari Lombardus on vastauksen alainen niistä erehdyksistä, joiden puolustajaksi ja kehittäjäksi hän antautui, sen tietää yksin Herra, sydänten tutkija, kaikkitietävä, vanhurskas tuomari.

Alussa vastustettiin Lombarduksen mietteitä, vaan jo seuraavan vuosisadan alussa pääsivät ne, kuten vasta saamme nähdä, ehdottomasti voitolle. Hänen vastustajistaan mainittakoon p. Viktorin johtaja Valter (k. noin 1180), joka Rikhardin kuoltua sai hänen virkansa. Tulisella innolla kirjoitti hän skolastisuuden erehdyksiä vastaan, moittien yhtä rohkeasti kunnioitettua Lombardusta, kuin harhaoppisena pidettyä Abailardia.

Samaan aikaan kuin nämä miehet käsittelivät kirkon oppia ja uskonnon syviä salaisuuksia, kuului kristikunnassa etenkin yksi ääni, joka ei suinkaan ole suotta kaikunut, miten vähäpätöisiltä sen vaikutukset sitten monen mielestä tuntunevatkin. Se on kyllä vaatimattoman naisen ääni, joka ei suinkaan tahdo herättää suurta melua, mutta puhdasta ja ihmeen syvää on sen kaiku. Tarkoitamme Eibingenin naisluostarin johtajatarta, "pyhää" Hildegardia. Jo lapsena jätettiin hän tätinsä kasvatettavaksi, joka oli naisluostarin johtajattarena. Hildegard mieltyi luostarin hiljaiseen, Jumalalle pyhitettyyn elämään ja päätti ruveta nunnaksi. Tätinsä kuoltua v. 1148 lähti hän yhdentoista benediktiniläis-nunnan seuraamana Bingeniin, missä hän perusti yllämainitun luostarin, jota hän sitten erinomaisella taidolla ja kristillisellä viisaudella johti kuolemaansa asti (v. 1179). Hän on kuuluisa etenkin lausumistaan ennustuksista kirkon tulevaisuudesta. Ihmeen selvästi näkee tämän jalon naisen kirkas silmä, miten turmeltunut kirkko on, eikä hän pelkää tätä totuutta julki lausua. Mutta yhtä ihmeteltävä on hänen horjumaton luottamuksensa kirkon tulevaisuuden suhteen, vaikka hän tuon tuostakin varoittaen puhuu niistä kovista koetuksista, joiden alaiseksi sen täytyy joutua. Näistä koetuksista — niin hän ennustaa — on Herran seurakunta astuva esille puhtaampana ja jalompana, kun uusi, valoisampi aika koittaa. Ja etteivät hänen mietteensä olleet vain haaveksivan mielikuvituksen tuloksia, sitä todistavat semminkin hänen noille uteliaille ihmisille, jotka häneltä etsivät tyydytystä taikauskolleen, antamansa neuvot. Hildegard kehotti heitä nim. tutkimaan p. raamattua, josta kaikki tosi viisaus valuu. Itse oli hän paljon lukenut tuota kirjojen kirjaa, sen valossa oli hän löytänyt Kristuksen. Hänen luoksensa, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, kehotti hän ihmisiä rientämään, jotta he saisivat sen rauhan, jota ei kukaan muu antaa voi. Vaikka Hildegard tarkkaan noudatti luostarin sääntöjä, ei hän eksynyt tyytymään noihin hyviin töihin, joiden sannalle senaikuiset ihmiset perustivat ijankaikkisen elämän toivon. Hänen turvansa oli Jesus Kristus, ja tällä kalliolla tahtoi hän uskossa kilvoitella loppuun asti.

Hildegard oli kirjevaihdossa etevimpäin tiedemiesten ja ruhtinasten kanssa, ja hänen syvät sanansa herättivät huomiota kaikkialla. Bernhard Klairvauxlainen piti häntä erinomaisessa kunniassa; hänen ehdotuksestaan julisti paavi Trierin kokouksessa (1147) Hildegardin profetissaksi. Mutta paremman muistopatsaan on kirkkohistoria hänelle pystyttänyt, kun se todistaa hänen kannattaneen niitä horjumattomia totuuksia, joiden helmasta uskonpuhdistuksen kirkas aurinko nousi.