XII.
Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.
Minä vihaan ja hyljään teidän juhlapäivänne, en myös tahdo
haistaa teidän uhrianne.
Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä; sillä en minä voi
sinun kanteleittes laulua kuunnella. Am. 5: 21-23.
Monet olivat syyt noihin keski-ajan lukemattomiin erehdyksiin ja kirkon niistä riippuvaan väärään oppiin, jonka kahlehtimana kristikunta valheen ja pimeyden orjana huokaeli. Emme kuitenkaan erehtyne, jos sanomme pääsyyn olleen sen seikan, että p. raamattua niin vähän tutkittiin ja että muille todistuksille annettiin sama arvo kuin Jumalan erehtymättömälle sanalle. Missä tätä sanaa ei viljellä, siinä on inhimillisen synnin tähden aina erehdys jossain muodossa valmiina. Ylpeä katolinen kirkko, joka rohkeasti väitti Pyhän Hengen yhä edelleen johdattavan seurakuntaa samoin, kuin apostolisen aikakauden vaiheissa, ei peruuttanut sanaakaan, vaan kehitti johdonmukaisesti niitä vääriä periaatteita, jotka sen helmassa itivät ja kypsyivät. — Silmäilkäämme tässä niitä erehdyksiä, jotka näihin aikoihin ovat huomattavina katolisen kirkon opissa.
Suurimmalta kirkkoisältään, Augustinukselta, oli läntinen kirkko perinyt opin synnistä ja armosta, jonka perustukselle, raamatun mukaan rakentaen, se olisi voinut kehittyä kirkkaudesta toiseen. Mutta tuon syvämietteisen, Herran koulussa kasvatetun opettajan opinjärjestelmä ei ajanpitkään soveltunut kristikunnan yhä pintapuolisemmaksi käyneesen katsantotapaan. Kirkko vieraantui sille jo varhain, muodostaen käsityksensä synnin ja armon painavan kysymyksen suhteen semipelagianismin pettäväin ohjeiden mukaan. Ei Augustinuksen oppia vääräksi sanottu — sitenhän kirkko olisi joutunut ristiriitaan itsensä kanssa, se kun väitti Pyhän Hengen aina laatineen sen päätökset, siis senkin, joka, hyväksyen Augustinuksen opin, oli tuominnut hänen vastustajansa harhaoppisiksi — mutta totuutta kiertämällä suistivat kirkon johtavat henkilöt, ajanhengen kannattamina, vähitellen opin mainittuun suuntaan. Tiedemiehetkin harjaantuivat liikkumaan pinnalla ja siten karttamaan itse kysymyksen ydintä. Ja kun tuo painava totuus, että syntinen ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen, ilman lain töitä, katosi kristikunnan tajunnasta, niin ryhtyi kirkko määräämään kaikkia noita lukemattomia ansiokkaita töitä, joiden ies yhä raskaampana painoi ihmisten hartioilla, estäen heitä lähestymästä armonistuinta ja Häntä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä." Omatunto nuhteli synnistä, mutta sitä esteltiin heräämästä sillä valheellisella lupauksella, että ihminen omin voimin ainakin jossain määrin voi tyydyttää Jumalan vaatimuksia. Kirkko määräsi tehtävät, papisto valvoi että ne suoritettiin, ja pettyneet ihmiset tottelivat uskoen. Tällä tavoin kehittyi vähitellen keski-ajan oppi katumuksesta ja parannuksesta, joita alettiin pitää sakramenttinä.
Vielä yhdennellätoista vuosisadalla oli se käsitys yleinen, että Jumala yksin antaa synnit anteeksi, mutta jo silloin oli syntien anteeksisaaminen ansaittava rukouksella, paastoomisella, almujenantamisella y.m. hyvillä töillä. Kahdestoista vuosisata lisäsi tähän käsitykseen sen luulon, että syntien anteeksisaamisen peruuttamattomana ehtona myöskin on niiden tunnustaminen papille. Ei mikään paremmin soveltunut kunnianhimoisen papiston ohjelmaan kuin tämä käsitys. Se oli tietysti omiaan kartuttamaan n.s. hengellisten jo ennen suurta valtaa. Eikä siinä kylliksi. Neljäs lateraanikokous Roomassa, joka v, 1215 laati lakeja kristikunnalle, määräsi: "jokaisen täysi-ikäisen uskovaisen tulee vähintäin kerran vuodessa salaa papillensa tunnustaa syntinsä ja voimainsa mukaan koettaa täyttää tämän määräämät rangaistukset; pappi olkoon varovainen ja harvapuheinen, jotta hän kokeneena lääkärinä voisi vuodattaa viiniä ja öljyä haavoihin. Tarkkaan hän tutkikoon kaikki hänelle tunnustettuun syntiin kuuluvat yksityisseikatkin, jotta hän tietäisi, mitä hänen tulee antaa, mitä armonvälikappaleita käyttää." Pappi on siis välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä, vieläpä sielujen lääkärinäkin. Häneen luo pettynyt kristikunta silmänsä; hänen sanoihinsa luottaa kevytmielisesti maailman suruton lapsi, joka, totellen kirkon lakia, hänelle tunnustaa jonkun törkeän synnin, hänen suustansa odottaa tuo katuvainen syntinen, joka kyyneleet silmissä hänelle huolensa valittaa, lohdutusta särjetylle omalletunnollensa, alttiina toimittamaan jos kuinka vaikeita tehtäviä, kun vain saa kaikki sovitetuksi ja syntinsä anteeksi.
Mutta aavistaen, ettei tämä kaikki, miten tarkkaan kirkon sääntöjä ja rippi-isän määräämiä rangaistuksia sitten noudatettiinkin, riittänyt puhdistamaan synnistä, turvautui kristikunta noiden lukemattomani pyhimysten esirukouksiin, joiden voimasta ja toimittamista ihmetöistä löytyi jos minkälaisia kertomuksia, Etenkin pidettiin neitsy Mariaa jo varhain suuressa kunniassa, ja tämä kunnioitus kasvoi keski-ajan kuluessa julkiseksi epäjumalanpalvelukseksi. Niin lausui esim. Bernhard Klairvauxlainen: "kentiesi pelkäät Kristuksen jumalallista kunniaa, Hän kun ei milloinkaan lakannut olemasta Jumala, vaikka Hän tuli ihmiseksi. Halajatko puolustajaa Hänenkin luona? Pakene neitsy Marian puoleen; Poika on kuuleva äitinsä esirukouksen, ja Isä on antava mitä Poika anoo." Ken voi luetella kaikkia villityksiä, joihin tämänkaltaiset, kristikunnan katsantotapaan yhä syvempään juurtuvat luulot antoivat aihetta? Pyhän neitsyn kunniaksi sepitettiin virsiä, häntä rukoiltiin ja palveltiin jos kuinka loistavilla juhlamenoilla. Muiden pyhimysten jo ennen tavattoman suureksi karttunut luku kasvoi kasvamistaan, heidän muka toimittamistaan ihmetöistä sepitettiin uusia, entisiä rohkeampia taruja, ja näiden tarujen n.s. legendain opettaminen kansalle oli miltei ainoa uskonnollinen tieto, jota keskiaika ihmisille tarjosi. Näihin eksytyksiin liittyi vielä pyhäinjäännöstenkin palveleminen. Johdonmukaisesti vaati nimittäin ajan katsantotapa ihmisiä etsimään välittäjiä taivaassa asuvain pyhimysten ja uskovaisten ihmisten välille, ja tällä tavoin tuli pyhäinjäännösten kokoaminen, säilyttäminen ja palveleminen yhä yleisemmäksi. Ennen pitkää harjoitettiin mitä törkeintä petosta kaikenkaltaisilla esineillä, joille tämmöinen uskonnollinen arvo keksittiin. Niin esim. säilytettiin parrankarvaa, jota erään hurskaan kreivin sanottiin pitäneen kaulansa ympärillä, se kun muka oli Jesuksen parrankarvoja, toisessa paikassa kivi, jota perkele, kiusatessaan Herraa, kehotti Häntä muuttamaan leiväksi, neitsy Marian maitoa, maankappale josta Aadam luotiin, Herran hame, Hänen ristinsä kappaleita y.m.s., puhumattakaan taikauskon vielä raaemmista keksinnöistä. Sivistyneet ja hurskaat henkilöt kyllä koettivat vastustaa näitä hurjia väärinkäytöksiä ja tätä törkeätä petosta, vaan ajan luonne oli semmoista, eikä taipunut pahojen henkien valtaan sortunut kristikunta uhraamasta näille taikauskonsa luomille kultaisille vasikoille.
Kirkon pintapuolisesta parannus- ja katumusopista kehittyi Vähitellen myöskin anekauppa. Parannuksen tärkeimpänä kohtana pidettiin alussa sydämmen katumusta. Kirkko tahtoi tähän kuuluvilla määräyksillä luoda katuvaisen sisällistä tilaa osottavan näkyväisen muodon. Vaan kun kaikkea tätä, niinkuin jo mainitsimme, aljettiin pitää Jumalan silmissä ansiokkaana, muuttui katumus ulkonaiseksi tekopyhyydeksi, joka salaamistaan salasi ihmisiltä Kristuksen ja riisti uskon armonlahjan heidän sydämmistään. Kirkon määräämät rangaistukset, joiden kautta kristityt luulivat voivansa sovittaa syntinsä, olivat alussa monesti hyvinkin ankarat. Aikojen kuluessa myönsi höltynyt kirkonkuri vähitellen yhä suurempaa lievitystä rangaistusten suorittamisessa. Määrättyä rangaistusta saattoi katumuksenalainen näet joko vaihtaa toiseen tahi kokonaan siitä päästä, jos hän nimittäin suostui maksamaan määrätyn rahasumman. Tämä turmiollinen väärinkäytös, joka kerran oli oleva uskonpuhdistuksen lähinnä syynä, on kirkkohistoriassa tunnettu nimellä anekauppa. Sitä puolustettiin seuraavaan tapaan. Kristus ja pyhimykset ovat tehneet enemmän kuin Jumala heiltä vaati; samoin myös kaikki, jotka, noudattaen esim. munkkilupauksia, ovat liikatöitä toimittaneet. Näistä hyvistä töistä on kokoontunut loppumaton aarre, jonka omistajana ja hoitajana kirkko on. Se saa käyttää tätä aarretta sillä täyttääkseen mitä heikkojen ihmisten parannuksesta puuttuu. Näin jyrkässä muodossa ei kyllä ainakaan anekaupan ensi aikoina asiaa selitetty, päinvastoin tehtiin tarkka erotus kirkon tuomitsemain rangaistusten ja Jumalan anteeksiantamisen välillä, jota viimmemainittua ei suinkaan saavutettu toimittamalla muutamia hyviä töitä, vaan yleisestä katsantotavasta katosi ennen pitkää tämä erotus, eikä kirkon tämän maailman mukainen hallitustapa suinkaan vaatinut pappeja sitä kansalle terottamaan. Päinvastoin tuli anekauppa juuri tällä tavoin käsitettynä yhä yleisemmäksi, raha riitti sovittamaan veripunaisetkin synnit. — Suuri on Jumalan kärsivällisyys ja pitkämielisyys!
Ennen on kerrottu, kuinka ehtoollisoppikin vähitellen muuttui keski-ajan maallisen katsantotavan mukaiseksi. Turhaan oli Berengarius Toursilainen y.m. valistuneet miehet koettaneet estää tämän kalliin opin suistumista sille väärälle uralle, johon ajanhenki sitä pakottaen työnsi. Papin siunauksen kautta — niin opetti kirkko — muuttuvat leipä ja viini Kristuksen ruumiin ja veren aineeksi. Herran ehtoollisen ytimenä pidettiin yhä edelleen Kristuksen verisen uhrin veretön toistaminen, jonka vaikuttimena oli papillinen siunaus. Sakramentin nauttimista tärkeämpää oli papin toimitusta tarkkaan katsominen ja messua kuuleminen. Tämä katsantotapa hyväksyttiin kirkon opiksi neljännessä lateraanikokouksessa, joka myöskin vahvisti muuttumisopin. Muuten arvosteltiin tätäkin pyhää toimitusta saman maallisen laskutavan mukaan, joka esim. keksi opin liikatöistä. Laajuus määrää kaikki, ei laatu. Jotta ei ehtoollista jaettaessa joku pisara Kristuksen kalliista verestä joutuisi hukkaan, kiellettiin maallikoilta kalkin nauttiminen. Väärinkäytöstä muka puolustettiin sillä, että Kristuksen ruumiissa myöskin on hänen vertansa. Tämä käsitystapa pääsi jo varhain vallalle läntisessä kirkossa, vaikka vasta Kostnitzin kokous hyväksyi sen (1415). — Huomattava on, että itäinen kirkko, vaikka se kyllä omisti muuttumisopin, jyrkästi hylkäsi länsimaisen kristikunnan siitä johtamat johtopäätökset, jakaen esim. maallikoille Herran ehtoollisessa sekä leipää että viiniä.
Olemme maininneet, että katumusta aljettiin pitää sakramenttina. Ei kaipaa kukaan, joka vähänkin on perehtynyt raamattuun, todistusta siihen, miksi tämä käsitys on väärä, ja yhä selvemmäksi käy hänelle katolisen kirkon erehdys, kun kahdennentoista vuosisadan kirkkohistoria hänelle kertoo, miten sakramenttien luku kasvoi seitsemäksi. Paitse kastetta, Herran ehtoollista ja katumusta omisti yleinen katsantotapa sakramentin arvon ja nimen seuraaville kirkollisille toimituksille: papiksi-vihkimiselle, konfirmatsioonille (kasteenliiton vahvistaminen), avioliiton-vihkimiselle ja viimmeiselle voitelemiselle, jolla viimmemainitulla toimituksella kirkko otti turvataksensa ijankaikkisuuteen muuttavan autuaallista kuolemaa. Ensimmäinen, joka tieteellisesti esitti tämän sakramenttiopin, oli Pietari Lombardialainen. Hän kannatti tätä oppia ja ilmaisi siten mitä yleinen mielipide jo ennen hänen aikojaan vaistomaisesti oli miettinyt, ja kirkko hyväksyi hänen selityksensä oikeaksi. Ei ollut keski-aika raittiin, raamatun mukaisen kritiikin aika.
Länsimaiden rakennustapa, jonka, merkillisimpänä tuloksena olivat keski-ajan jalot kirkot, oli yhdeksännestä vuosisadasta alkaen romaaninen. Basilika kyllä pysyi vielä rakennustaiteellisen, suunnitelman perusmuotona, mutta tuon vaakasuoran katon muodostaminen puolipyöreäksi ristiholviksi antoi koko rakennukselle uuden muodon. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi tämä rakennustapa sijaa gotilaiselle eli germaanilaiselle n.s. teräväkaariselle rakennustavalle. Hylkäämällä entisen raskasmuotoisen kupurakennuksen, joka kokosi kaiken painon ja voiman yhteen paikkaan, ruvettiin käyttämään keveitä ja solakasti ylös pyrkiviä teräviä kaaria, jotka antoivat kirkoille erinomaisen ylevän muodon. Koko rakennusta sievisteltiin runsailla vertauksellisilla koristuksilla ja niihin liitettiin korkealle ilmaan kohoavat tornit kellotapuleilleen. Kirkkojen rakentaminen todistaa keski-ajan uskonnollisesta innostuksesta. Se luulo, että Jumala papin sanan kautta oli aistillisesti läsnä alttarilla, kehotti ihmisiä rakentamaan yhä kauniimpia kirkkoja. Ei mitään uhrauksia pidetty liiaksi suurina, kun tämmöinen työ oli kysymyksessä. Se sukupolvi, joka oli alottanut kirkonrakennuksen, ei monesti toivonutkaan nähdäksensä sitä valmiina, vaan luovutti kernaasti tämän ilon lapsille ja lastenlapsille, jotta siitä tulisi Hänelle otollinen asunto, jonka kunnia täyttää taivaat ja maan ääriin ulottuu. Muuten ei tarvinne huomauttaakaan, että kirkkoja rakentamista pidettiin hyvin ansiokkaana työnä; moni ruhtinas ja rikas mies luuli sillä sovittavansa suuret synnit. Usein määräsivätkin papit tämän työn sovittavaksi katumus-rangaistukseksi. Kirkkojen sisustamisessa tehtiin se muutos, että saarnatuoli asetettiin jonkun sivupilarin ääreen, sekä että yhä useampia alttareita hankittiin monien messujen vuoksi, Kuuluisimmat kirkot, joiden rakentamiseen keski-aikana ryhdyttiin, ovat Magdeburgin tuomiokirkko, p. Elisabetin kirkko Marburgissa, Freiburgin, Strassburgin ja Kölnin tuomiokirkot. Viimmemainittua, jota pidetään maailman kentiesi jaloimpana rakennuksena, ruvettiin rakentamaan v. 1240. Vasta viimme aikoina on se täydellisesti valmistunut. Pohjoismaissakin nähtiin jo keski-aikana ainakin muutamia kauniita kirkkoja. Kuuluisimmat näistä ovat Trondjemin ja Upsalan tuomiokirkot.
Keski-aikana olivat muutkin taiteet kirkon palveluksessa. Tämä kuuluu kyllä kauniilta ja jalolta, mutta jos asiaa likemmin tutkimme, ilmaantuu juuri tuossa taiteitten väsymättömässä viljelemisessä katolisen kirkon heikkojakin puolia. Kaikki pyrkii nim. tekemään uskontoa niin aistillisesti käsitettäväksi kuin suinkin, jumalanpalvelus muuttuu yhä enemmän sielulliseksi, se pyytää tunteita liikuttaa, vaan jättää omantunnon rauhassa nukkumaan. Yhä edelleen säilytettiin Gregorius Suuren asettamaa laulukuntaa, joka jumalanpalveluksessa yksin veisasi latinalaisia virsiä, Semmoisia sepitettiin paljon keski-aikana; toiset niistä, niinkuin esim. Bernhard Klairvauxlaisen kirjoittamat, ovat hyvin kauniita ja sisällyksensäkin puolesta eteviä. Tavaksi tuli myöskin ylistää Jumalaa ja pyhimyksiä äidinkielellä, vaan yhteisessä jumalanpalveluksessa ei näitä kansan sepittämiä virsiä saatu käyttää, paitse yhtä, tuota tunnettua "Kyrie Eleison", johon saksalaiset sanat toimitettiin. Hengellisiä äidinkielisiä virsiä veisattiin sitä useammin muissa tilaisuuksissa, niinkuin pyhiinvaellus-retkillä, hautausmatkoilla y.m. senkaltaisissa juhlatiloissa. Kuvanveistotaide ja maalaustaide asettuivat nekin nimenomaan uskonnon ja kirkon palvelukseen. Jos jo raamatun kertomusten kuvaaminen ja hengellisten salaisuuksien maallisen silmän nähtäviksi asettaminen on arkaluontoista ja ainakin monesti arveluttavaa semminkin kaikkien niiden mielestä, jotka tahtovat palvella Jumalaa "hengessä ja totuudessa", niin ilmaisee keski-ajan rohkea hengellinen taide usein hyvinkin loukkaavalla tavalla, miten vaarallista tämä uskonnolliselta kannalta on. Ja tältä kannalta kaiketi on asia arvosteltava, sillä muutoin sortuu uskonto taiteen välikappaleeksi, ja sen tarkoituksena on silloin lihallisten ihmisten miellyttäminen, esteellisen nautinnonhimon tyydyttäminen. Keski-aika oli tässä kohden yhtä suvaitsevainen, kuin se omantunnon vapauden ja sekoittumattoman totuuden suhteen oli suvaitsematon. Mielikuvituksen suomalla rajattomalla rohkeudella koristi silloinen kristikunta komeita kirkkojaan noilla kuuluisilla kuvilla ja maalauksilla, joita maailma vielä tänään ihailee, vaan joita kristikunta vuosisatojen kuluessa polvistuen palveli. Mitä törkeintä aistillisuutta ja raainta taikauskoa ilmaisivat nämä taideteokset monesti, kuten olettaa sopiikin, kun ajattelemme, kuinka alhaisella kannalla silloisten ihmisten uskonnollinen tieto oli. Mitä muuten tulee maalaus- ja kivenveistotaiteesen, niin on huomattava, että niiden kukoistus kuuluu keski-ajan kolmanteen aikakauteen. Olemme kuitenkin tahtoneet asiasta jo tässä huomauttaa, koska jo toinen aikakausi selvään osottaa, mihin suuntaan ajanhenki alkaa toimia.
Jota suuremman vallan ja loistavamman muodon jumalanpalveluksen ulkomenot saavuttivat, sitä harvinaisemmaksi kävi saarna. Silminnähtävästi ryhtyivät papit ainoastaan poikkeustilassa selittämään Jumalan sanaa kirkkoon saapuneille ihmisille. Jumalanpalveluksen tärkein osa oli messu-uhri, joka vihki leivän ja viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Salaperäisen juhlalliselta kuuluu papin ääni, kun hän tuolla vieraalla kielellä rukoilee kuolleitten edestä ja siunaa leivän ja viinin, laulukunnan hiljaa veisatessa. Kun hän on päättänyt tämän toimituksen, ilmoittaa pieni kello, että ihme, s.o. leivän ja viinin muuttuminen on tapahtunut. Peite, joka tähän asti on estänyt kansaa näkemästä, mitä alttarilla on, poistetaan nyt, hyvänhajuinen savu levittää tuoksuansa kirkon kaukaisimpiin holviin, Herran ruumis ja veri viedään juhlasaatossa seurakunnan nähtäväksi ja palveltavaksi. Ja ihmetellen kansa polvistuu, tunteittensa valtaamana se vapisee, jättäen mielikuvituksensa selitettäväksi uskonnon suuret salaisuudet, Toisen alttarin luona kuiskaa joku katuvainen synnintunnustuksensa sielunpaimenen korvaan, toisessa paikassa määrää toinen kaikkivaltias pappi, millä tavoin jonkun muun parannusta tekevän synti on sovitettava.
Messut olivat kahta lajia: elävien puolesta ja kuolleitten edestä. Viimmemainitut saivat alkunsa siitä luulosta, että toiset ihmiset kuoltuansa joutuivat kiirastuleen. Jolleivät nimittäin eläessään olleet tehneet kylliksi parannusta eivätkä sovittaneet syntejään, täytyi heidän kuoleman ja viimmeisen tuomion välillä olevassa tuonelassa kärsiä paljon tuskia puhdistuakseen synneistänsä. Lievittääksensä näitä heidän tuskiansa, toimitti kirkko tuon tuostakin messuja heidän puolestaan. Miten turmiollinen tämä käsitys oli, nähdään siitäkin, että aljettiin toimittaa muitakin "hyviä töitä" kuolleitten hyväksi, ja kun messuista maksettiin, tuli se luulo ennen pitkää hyvinkin yleiseksi, että rikkaan ihmisen sukulaiset hänen kuoltuansa voivat kirkon välityksellä sovittaa kaikki hänen syntinsä ja siten hankkia rauhan hänen kiirastulessa tuskittelevalle sielulleen.
Kun tähän vielä lisäämme, että jumalanpalveluksen pienimmillekin sivuseikoille, papin puvulle, kirkon astioille, oville ja seinille, sanalla sanoen kaikelle, jota silmä näki ja korva kuuli tässä kirjavassa monenkaltaisuudessa, omistettiin joku muka hengellinen, salaperäisesti syvä merkitys, jota sitten mielikuvitus ja taikausko kilvan selittelivät, sekä että joskus kirkoissakin toimitettiin noita uskonnollisia näytelmiä, johon keski-aika oli niin taipuvainen, olemme viitanneet ainakin uskonnollisen katsantotavan ja jumalanpalveluksen pääpiirteisin, jommoisina nämä jo kahdennentoista vuosisadan kuluessa ilmaantuivat.
Haikein sydämmin muistelemme tässä vanhan kirkon yksinkertaista jumalanpalvelusta ja sen syvää hengellistä elämää. Kauas on kirkko eksynyt raamatun osottamalta tieltä, röyhkeästi on turmelus astunut kaikkein pyhimpään. Ei riitä tuo ulkonainen loisto, joka silmiämme häikäsee keski-ajan komeissa kirkoissa, salaamaan sitä totuutta, että Henki on poistunut seurakunnasta. Mutta syy siihen, ettei vanhurskaan Jumalan lopullinen tuomio vielä kohtaa kristikuntaa, vaikka Hän vihaa semmoisia epäjumalisia juhlia ja uhria, on se, että tuossa eksyneessä laumassa, jota sudet raatelevat maailman korvessa, löytyy monta, monta, jotka Hän vielä tuntee omiksensa.