XIII.
Paavi Innocentius III.
— — — kansain kuninkaat hallitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi.
Mutta ette te niin; vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin, ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Luuk. 22: 25-26.
Voimatta lopullisesti ratkaista tuota jo kauan kestänyttä jättiläistaistelua paavikunnan ja maallisen vallan välillä, lähestyy kahdestoista vuosisata väsyneenä loppuansa. Mutta ennenkuin se lakkaa sankaritöillään maailmaa hämmästyttämästä, luo se silmiemme eteen vielä etenkin yhden taistelun, joka on omiaan sekin muistuttamaan meitä, miten väärälle uralle kirkon pyrinnöt ovat eksyneet, miten maallinen valta, suuruus ja loisto painaa leimansa kristikunnan uskonnolliseen katsantotapaan. Tarkoitamme kolmatta ristiretkeä, joka jälleen kokosi Euroopan parhaat sotavoimat tuohon turhaan taisteluun pyhän maan omistamisen edestä, joka taistelu niin monesti vieroitti kristikuntaa sille totuudelle, ettei Jumalan valtakunta ole tästä mailmasta.
Nureddinin maaherra Saladin oli v. 1187 valloittanut miltei kaikki kristittyjen Palestinassa ja sen läheisyydessä omistamat maat ja kaupungit. Itse Jerusaleminkin oli kolmen viikon kestäneen piirityksen jälkeen täytynyt antautua voittajalle. Tämä sanoma herätti kaikkialla Euroopassa hämmästystä ja toivottomuutta; paavi Urbanus III:nen kerrotaan kuolleen surusta (1187), kun hän sai kuulla, että pyhä hautakin jälleen oli uskottomain hallussa. Vaan ei vallinnut tämä alakuloinen mieliala kauan Euroopan ruhtinaita ja kansoja, ennenkuin yleinen innostus valloittaa pyhät seudut uskottomain käsistä valtasi koko kristikunnan. V. 1189 lähtivät Franskan kuningas Filip II ja Englannin kuningas Rikhard I liikkeelle, marssittaen suuret armeijansa itäänpäin, ja heihin liittyi tuo vanha sotasankari Fredrik Barbarossakin, vaikka hän siihen aikaan jo oli 70 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin nämä varsinaiset sotajoukot saapuivat Aasiaan, oli Euroopasta joukko toisensa perästä joko omilla tahi Välimeren rantakaupunkien laivoilla rientänyt itämaille taistelemaan uskottomia vastaan. Muutta kuinka suuri innostus olikin ja miten vankat ne sotavoimat, jotka se sai liikkeelle: voimaton oli kristikunta Saladinin valtioviisautta ja Muhammedilaisten hurjaa taistelunhimoa vastaan. Koko yritys raukesi tyhjään, ruhtinaat palasivat, voimatta mitään toimittaa, kotia, Filip v. 1191 ja Rikhard 1192. Vanha Fredrik oli jo sitä ennen päättänyt vaiherikkaan elämänsä. Hän näet hukkui Kalykadnus-jokeen, johon hän, halaten taistelua, maltittomana kannusti ratsuaan (1190). Vuosisatoja eli Saksan kansassa se tarina, että salainen voima oli temmannut hänen pois ihmisten ilmoilta ja että hän kerta vielä oli palajava isänmaansa ikionneksi. — Ristiretken ainoana näkyväisenä tuloksena oli Saksan ritarikunnan perustaminen v. 1190. Se oli alkuansa yhdistys pohjois-saksalaisten ristiretkeläisten sairasten auttamista ja hoitamista varten.
Kerrottuaan kristikunnan turhista ponnistuksista Muhammedilaisia vastaan, kääntää kirkkohistoria huomionsa jälleen tuohon paavikunnan ja maallisen vallan taisteluun maailman herruudesta. Fredrik Barbarossa oli kuollut, mutta hänen poikansa Henrik VI, joka isän vielä eläessä oli valittu hänen seuraajakseen valtaistuimella, uhkasi paavikuntaa suuremman vallan voimalla kuin kukaan ennen häntä, Hän oli nim. naimisissa Neapelin ja Sicilian perintöruhtinattaren Konstantian kanssa, aikoen yhdistää nämäkin maat jo ennen mahtavaan valtakuntaansa. Turhaan koetti paavi Celestius III (1191-1198) estää häntä ottamasta näitä maita haltuunsa: Henrik valloitti puolisonsa perintömaat, siirsi kirkkovallan rajat pyhän kaupungin edustalle, vaati ja sai hätääntyneeltä paavilta keisarinkruunun sekä pakotti Rooman asukkaatkin kuuliaisuuteen. Paavikunnan vallanhimoiset tuumat olivat joutua kokonaan tappiolle, kun äkkiarvaamatta merkillinen muutos tapahtui taistelun vaiheissa. V. 1197 kuoli nim. Henrik VI, ja seuraavana vuonna sammui vanhan paavinkin elämä.
Levoton oli aika, ikäänkuin olisi se aavistanut, että ratkaisun hetki oli lähellä. Vuosisatoja oli paavikunta työskennellyt saavuttaaksensa vihdoinkin maailman herruutta, kirkon oppi oli muodostunut tämän aatteen mukaiseksi, papisto, tiede, munkkilaitos y.m. uskonnollisen elämän ilmiöt olivat alttiit sitä kannattamaan ja maallisen vallan puolelta uhkaava vaarakin oli jälleen poistettu — vaan oliko paavikunta kuitenkaan nytkään pääsevä tarkoituksensa perille? Jo ovat kristityt siellä täällä alkaneet vastustaa turmeltunutta kirkkoa — vielä on tilaisuutta ainakin ajaksi masentaa tämä vastarinta, mutta ennen pitkää on se mahdotonta. Ei uhkaa maallinen valtakaan tällä hetkellä paavikuntaa — Hohenstaufien edustaja Fredrik II lepää vielä pienenä lapsena kehdossa — vaan pian on hänkin osottava, että Sakarein verta juoksee hänen suonissaan. Tilaisuus on suotuisa paavikunnalle, mutta nyt jos milloinkaan tarvitaan myös mies, joka pystyy sitä käyttämään.
Kun Celestius III oli kuollut, kokoontuivat kardinaalit Tammikuun 8 p. 1198 uutta paavia valitsemaan. Heidän joukossaan oli eräs nuori mies nimeltä Lotar, joka nerollaan ja opillaan oli saavuttanut virkaveljiensä yksimielisen kunnioituksen, vaikka hän siihen aikaan oli vasta 37 vuoden ikäinen. Ollen mahtavaa Conti-sukua, oli hän ollut tilaisuudessa kehittämään suurta kykyään ja esteettömästi harjoittamaan opintoja maailman etevimmissä sivistysajoissa. Roomassa, Pariisissa ja Bolognassa oli hän tavattomalla menestyksellä lukenut jumaluusoppia ja tutkinut kanoonista lakia, kunnes hän 30 vuoden ikäisenä etevyytensä tähden ja mahdillisen sukunsa vaikutuksesta pääsi kardinaaliksi. Tämän miehen valitsivat kardinaalit nyt yksimielisesti paaviksi. Lotar hämmästyen epäili, sillä jos kukaan, piti hän kirkon korkeinta virkaa arvossa, vaan luottaen "Häneen, joka raadollisille on armollinen", astui hän Pietarin istuimelle, ottaen nimekseen Innocentius III.
Järjestettyään taloudelliset asiansa ja määrättyään yksityisen elämänsä mitä yksinkertaisimpain vaatimusten mukaiseksi, ryhtyi Innocentius turvaamaan valtaansa. Hänen täytyi päästä muista riippumattomaan asemaan Italiassa, voidakseen saavuttaa sitä maailmanvaltaa, johon hän alusta alkaen pyrki tuolla tavattomalla nerolla ja voimalla, jonka vertaista maailma ei milloinkaan ollut kokenut paavien istuimelta. Jo hallitusaikansa toisena päivänä pakotti Innocentius Rooman kaupungin prefektin vannomaan uskollisuudenvalan sekä karkoitti Keski-Italiassa hallitsevat saksalaiset herrat, siten osottaen, kuka tästä alkaen oli oleva pyhän kaupungin ja sen ympäristön hallitsijana. Kaikkialla vetosi hän Italialaisten vapaudentuntoon, sanoen paavin velvollisuudeksi lähinnä valvoa tämän maan etua. Sen jälkeen loi hän silmänsä Ala-Italiaan. Siellä olivat olot hänelle hyvin suopeat, ja taitavasti hän niitä hyväksensä käytti. Kansa, joka vihasi julmaa Henrik VI:tta vielä hänen kuolemansakin jälkeen, uhkasi nim. karkottaa Konstantian ja hänen lapsensa, Fredrik II:sen, maasta, ja säilyttääksensä asemaansa pyysi turvaton ruhtinatar paavia vahvistamaan nuoren Hohenstaufin valtaa Etelä-Italiassa. Innocentius puolestaan pakotti Konstantian luovuttamaan kirkolle sicilialaisten ruhtinasten entiset oikeudet, Eikä siinä kylliksi. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, menetteli hän, niin taitavasti, että Konstantia jätti lapsensa hänen holhottavakseen. Täten joutui koko Etelä-Italia Innocentiuksen käsiin (1198).
Äitinsä ja kirkon hoitamana sai Fredrik verraten hyvän kasvatuksen, mutta hänen suonissaan juoksi Hohenstaufein verta, ja epäilyksellä seurasi hän paavin tuumia. Ja olipa hänellä kyllä syytä epäluuloonkin, sillä Innocentius tarkoitti kaikkialla saksalaisen vallan supistamista. Monenmutkaiset olivat Saksan sisälliset olot, mutta taitavasti valvoi paavi etuaan. Jo v. 1198 valitsivat muutamat saksalaiset ruhtinaat nuoren Fredrikin sedän Schwabin herttuan Filipin kuninkaaksi. Welfiläinen puolue taas kannatti Otto IV:ttä, ja näiden välillä syttyi kymmenen vuotta kestävä sisällinen sota, joka arveluttavassa määrässä kysyi Saksan jo ennen masentuneita voimia. Innocentius lähetti erään piispan Saksaan julistamaan Oton kuninkaaksi. Hän kyllä myönsi ruhtinaille oikeuden valita kuninkaan, vaan ilmoitti jyrkästi, että vaalin vahvistaminen ja keisarinkruunun antaminen kokonaan riippui hänestä. "Vanhan liiton papit", niin kuuluvat hänen sanansa, "eivät antaneet, vaan ottivat kymmenyksiä, he vihkivät ja voitelivat, vaan heitä ei vihitty eikä voideltu; sentähden ovat he korkeammat kuin ne, jotka vihitään ja voidellaan. Kristus on sanonut Pietarille, etteivät helvetin portit ole kirkkoa voittavat; ruhtinasten valta käsittää ainoastaan tämän maailman, pappien ulottuu taivaasen. Edelliset vallitsevat ruumista, viimmemainitut sielua; edellisten vallassa ovat yksityiset maakunnat ja valtakunnat, Kristuksen sijaisena hallitsee paavi koko maanpiiriä. Pappeus on Jumalan asettama, maallinen valta perustuu Nimrodin, tuon voimallisen metsästäjän, anastukseen. Kuninkuus määrättiin Juutalaisille rangaistukseksi heidän Jumalasta luopumisen tähden, paavikunta on Jumalan lahja kansojen pelastukseksi. Missä vain maallinen valta on uskaltanut kirkkoa vastustaa, on se sortunut, Koranin lahkon yrityksestä hamaan tähän päivään".
Mutta jyrkästi vastusti Filipin puolue paavin sekaantumista maallisen vallan asioihin. Se toimitti Innocentiukselle kirjoituksen, jossa ankarasti moitittiin hänen legaatiensa käytöstä Saksassa. Puolue vaati itselleen täydellistä vapautta kuninkaanvaalin ratkaisemisessa. Tyytymättömyys karttui niihin määriin, että joukko Saksan mahtavimmista papeistakin liittyi Filipin puolueesen. Taitavan valtiomiehen tavoin alkoi Innocentius nyt solmia sovintoa kuninkaanehdokkaiden välillä. Tällä kannalla olivat asiat, kun Filip odottamatta poistui näyttämöltä. Hän näet sai surmansa murhaajan kädestä (1208). Nyt julisti Innocentius Saksan kansalle, joka ainakin hetkeksi oli kyllästynyt noihin alituisiin sisällisiin taisteluihin, että "Jumalan tuomio oli määrännyt Oton kuninkaaksi". V. 1209 vihki hän Roomassa juhlallisesti tämän ruhtinaan keisariksi, ja napisematta suostui siihen Saksan kansa. Vaan ennen pitkää ilmaisi welfiläinen keisari hyvinkin selvästi, ettei hän suinkaan aikonut olla niin kuuliaisena paaville, kuin tämä oli olettanut. Huolimatta sovinnonehdoista marssi hän sotajoukkoineen Italiaan, laskeakseen valtansa alle kirkkovallan ja paavin muut omistamat maat, jotka oli luvannut kirkolle. Lisäksi koetti hän liittää valtakuntaansa Sicilian kuningaskunnankin, riistääksensä sen Rooman suojelusherruudesta ynnä paavin ja Hohenstaufein yhteisestä läänityskuninkuudesta. Rohkea yritys, jonka Innocentiuksen valtioviisaus ja rautainen voima ennen pitkää oli tekevä tyhjäksi! Nuori Fredrik oli juuri tähän aikaan päässyt lailliseen ikään. Innocentius julisti Oton pannaan ja lähetti holhottinsa Saksaan valvomaan Hohenstaufien sorrettuja oikeuksia (1210). Laajentaen kirkkovaltaa ja tukien muutenkin asemaansa Italiassa, odotti Innocentius tyyneenä Oton perikatoa. Fredrik otettiin riemulla vastaan; turhaan koetti Otto häntä, tuota mainehikkain esi-isäin toivorikasta, paavin siunaamaa ja tukemaa nuorukaista vastaan asemaansa säilyttää. Supistumistaan supistui hänen puolueensa, kunnes Fredrik II Hohenstaufi v. 1214 tunnustettiin yksimielisesti Saksan kuninkaaksi ja kruunattiin keisariksi Achenissa (1215).
Innocentius oli voittanut: paavikunnan yliherruus Saksansa oli syvään juurtunut kansan katsantotapaan. Mutta etäämmälle loi hän silmänsä. Tarkkaan seurasi hän koko kristikunnan vaiheita, sillä kaikkia sen maita piti hän suurena valtakuntanaan, niiden ruhtinaita ja kuninkaita palvelijoinaan, joiden lakina hänen käskynsä oli oleva. Onneton se, joka uskalsi vastustaa; kaikkein täytyi taipua, nöyrtyä. Portugalin ja Arragonian kuninkaat pakotettiin suostumaan vuotuisen veron suorittamiseen, Puolan, Unkarin, Böhmin, Serbian ja Bosnian ruhtinaille laati hän lakeja. Kuninkaiden ja kansain hyvät niinkuin pahat ominaisuudet, ystävyydenliitot ja rauhat, väkivaltaiset pakkokeinot ja vapaudenyritykset, sanalla sanoen kaikki valtiollisenkin elämän ilmiöt käytti hän Rooman maailmanvallan hyväksi.
Semminkin on Innocentiuksen suhde Englantiin omiansa osottamaan, että paavikunta, hänen kirkkoa hallitessa, oli kohonnut kunnian ja mahtavuuden kukkulalle, jos nim. sen kunnia ja mahtavuus mitataan tämän maailman pettävällä mittanuoralla. Viimmemainitussa maassa hallitsi siihen aikana Juhana maaton. Kun Kanterburyn arkkipiispa v. 1205 kuoli, eivätkä sikäläiset tuomioherrat sopineet hänen jälkeistään valittaessa, määräsi Innocentius kenestäkään huolimatta kardinaali Tapani Langthonin virkaan (1207). Kun kuningas ei tahtonut suostua tähän laittomuuteen, kirjoitti Innocentius hänelle uhkaavan varoituksen: "Rakas poikani, älä paaduta itseäsi äläkä syöksy arvaamattomaan onnettomuuteen; sillä vaikka sinua rakastamme ja vaikka et kernaasti joutuisi kirkon rangaistuksen alaiseksi, niin täytyy meidän, ellet kolmen kuukauden sisään ole täyttänyt tahtoamme, erottaa sinut uskovaisten yhteydestä. Katso, joutsi on jännitetty, pakene, pakene sitä nuolta, joka ei lennä taaksepäin, jotta se ei iskisi sinuun syvää haavaa, jonka arpi ei katoa, vaikka haava paranisikin". Eikä ollut tämä vain tyhjä uhkaus. Kun ei Juhana taipunut näistäkään sanoista, julisti paavi hänen ja koko hänen maansa kirkonkiroukseen. Yhä vaan vastusti kuningas. Mutta Innocentius, jonka tapana ei ollut luopua vaatimuksistaan, vapautti nyt hänen alamaisensa uskollisuudenvalasta sekä kehotti Franskan kuningasta Filipiä valloittamaan Englannin. Joka ottaisi osaa tähän valloitusretkeen, saisi kaikki syntinsä paavilta anteeksi. Uhkaava vaara sai kehnon kuninkaan pelosta vapisemaan: hän oli altis suostumaan vaikka kuinka suuriin myönnytyksiin. Hierottuaan sovintoa paavin kanssa, vannoi hän tämän legaatille tyytyvänsä kirkon tuomioon ja antoi hänelle näin kuuluvan kirjoituksen: "Olen rikkonut kirkkoa vastaan; saadakseni Jumalalta armoa, luovutan minä — en pakosta enkä pelosta, vaan Pyhän Hengen vaatimana — koska ei minulla ole parempaa antaa, omien ja sukuni syntien lunnaaksi, Jumalalle ja Hänen apostoleilleen, Pietarille ja Paavalille, äidilleni, pyhälle roomalaiselle kirkolle, herralleni, paavi Innocentiukselle ja hänen katolisille seuraajilleen Englannin kuningaskunnan ynnä Irlannin, vasallina vastaanottaakseni nämä maat Jumalalta ja roomalaiselta kirkolta" (1213). Sitte lähti hän kirkkoon, riisui siellä kruunun ja muut kuninkaallisen vallan merkit päältään sekä vannoi omansa ja jälkeläistensä puolesta vasallivalan paaville. Ylpeänä tallasi paavin legaati Juhanan veronalaisuuden merkiksi hänelle antamat rahat jalkojensa alle. Vasta kun kuningas oli kutsunut takasin maanpakoon karkoitetun Langthonin, vapauttivat piispat Innocentiuksen käskystä Englannin kirkonkirouksesta. Mutta kohtasipa riemuitseva paavikunta juuri tässä maassa, jossa se vietti suurimman voittonsa, vastarinnan, jota vastaan se aikojen kuluessa oli oleva kerrassaan voimaton. Tarkoitamme uuden ajan vapaudenhenkeä, joka juuri samaan aikaan ensi kerran ilmenee, Ei suostunut Englannin kansa siihen orjanasemaan, johon kehno hallitsija oli sen koettanut laskea. Muutamat mahtavat paroonit ottivat Lontoon haltuunsa ja pakottivat Juhanan kirjoittamaan nimensä tuon kuuluisan Magna Cartan alle, joka on Englannin vapaan hallitusmuodon perustus (1215). Innocentius kirosi tapansa mukaan, kielsi Juhanaa pannan uhalla voimassa pitämästä Magna Cartan määräämiä kansan oikeuksia, vaati uppiniskaisia parooneja kuninkaalta pyytämään rikoksensa anteeksi sekä toimittamaan lähettiläitä Koomaan paavin suusta kuulemaan, kummoinen Englannin hallitus oli oleva. Samalla verrattomalla johdonmukaisuudella ja rautaisella voimalla kuin aina muulloinkin masensi Innocentius tämänkin vastarinnan. Masennettuna, maahan tallattuna, täytyi Englannin totella. Mutta jos Innocentius olisi kuullut ja ymmärtänyt Englannin kansan tukehutetun vapauden huokaukset, niin olisi hän kauhistuen tietänyt, että ne valmistivat perikatoa sille aatteelle, jonka toteuttamiselle hän uhrasi neronsa ja voimansa. Mutta ei kuullut hänen korvansa näitä huokauksia eikä nähnyt hänen silmänsä noita uuden ajan valon enteitä, joita jo alkaa näkyä keski-ajan pilviin peittyneen taivaan reunalla.
Jo ennenkuin Innocentius ryhtyi yllämainittuun taisteluun Englannin kanssa, oli hän pakottanut Franskan mahtavan kuninkaan Filipinkin tunnustamaan, että kirkon valta oli kaikkea maallista valtaa suurempi. Filip oli nim. saanut piispansa julistamaan laittomaksi hänen tanskalaisen prinsessan Ingeborgin kanssa, johon hän oli kyllästynyt, solmimansa avioliiton, sekä mennyt uusiin naimisiin. Tanskan kuningas Knut, joka oli Ingeborgin veli, pyysi Innocentiusta puolustamaan syyttömästi hyljätyn kuningattaren oikeutta. Heti vaati Innocentius Filipiä luopumaan luvattomasta avioliitostaan ja ottamaan Ingeborgin puolisokseen. Kuningas ei huolinut paavin uhkaavasta vaatimuksesta senkään verran, että olisi saapunut Dijonin kirkolliskokoukseen, missä asia oli tutkittava. Hänen valtuuttamana esiintyi sen sijaan lähetyskunta, jyrkästi vastustaen kirkolliskokouksen oikeutta sekaantua koko kysymykseen. Mutta Innocentius oli edeltäpäin antanut legaatilleen käskyn epäröimättä ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin. Puoliyön aikana ilmoitti kirkonkellojen kumiseva ääni, että kirkon tuomio uhkasi Franskan kansaa. Sitten lähdettiin tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa tuomiokirkkoon, missä legaatti alttarilta "Jesuksen Kristuksen nimessä" julisti Franskan kuninkaan koko maan kirkonkiroukseen. Päätös ilmoitettiin 20 päivän perästä koko maassa. Kaikki jumalanpalvelus lakkautettiin, ainoastaan välttämättömimmät kirkolliset toimitukset toimitettiin ja nekin hiljaisuudessa, ikäänkuin varkain. Synkkämielinen alakuloisuus valtasi koko kansan, uhkaamalla uhaten milloin tahansa purkautua ilmi kapinaan. Mutta vielä oli kuningas taipumaton, väijyen leppymättömällä vihalla niitä pappeja, jotka, kuuliaisina paaville, tarkkaan noudattivat kirkonkirouksen määräyksiä. Vaan ei aikonut Innocentius peräytyä. Vielä oli hänellä yksi keino käyttämättä, joka oli masentava kopean kuninkaan. Filip tiesi sen, hän älysi, että koko kansa nostaisi kapinan häntä vastaan, jos paavi julistaisi hänen pannaan. Peläten tätä iskua, lähetti hän lähettiläitä Roomaan pyytämään, että riitakysymystä uudestaan tutkittaisiin. Jyrkästi kieltäytyi Innocentius, mitään peruuttamatta vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta. Vihasta kuohuen huudahti rohkea kuningas, tuo uljas ristiretkeläinen: "ennen tahdon ruveta uskottomaksi. Kuinka onnellinen on Saladin, hänellä ei ole paavia!" Mutta tämä oli hänen viimmeinen paavia vastaan lausumansa uhkaus. Jo v. 1201 sopi Filip julkisesti Ingeborgin kanssa ja rikkoi julkisesti toisen avioliittonsa.
Tällä tavoin hallitsi Innocentius tämän maailman mahtavia, kaikkialla toteuttaen periaatettaan: "hengellinen valta on aurinko, maallinen kuu, joka loistaa vain lainatulla valolla". Ennenkuin päätämme tämän merkillisen miehen elämäkerran, tulee meidän vielä silmäillä, miten hän valvoi kirkon hengellisiä etuja ja kristikunnan sisällistä kehkeytymistä. Tälläkin alalla esiintyy hän tuona voimallisena johtajana ja itsevaltiaana hallitsijana, joka säätää maailmalle lakeja. Vaan näissäkin toimissaan kääntää hän aikansa huomion ulospäin tuohon ulkonaiseen loistoon ja mahtavuuteen, johon koko hänen elämänsä työ tavalla tahi toisella tähtää. Taistelun melske estää ihmisiä kuulemasta sydämmen syvimpiä tykityksiä, ulkonainen loisto häikäsee heidän silmänsä, jos Jumalan sanan valossa tahtovat tutkia mitä tuon kiiltävän kuoren alla on. Tahallansako tahtoi Innocentius hallitsemaltaan kristikunnalta, joka polvistui hänen valtaistuimensa juuressa, salata totuuden, jotta pääsisi toteutumaan hänen lempiaatteensa: hengellisen vallan korottaminen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle? Koettakaamme vastata tähän kysymykseen tarkemmin silmäilemällä hänen vaikutustaan kristikunnan edustajana ja kirkon johtavana henkilönä.
Olemme nähneet, miten kristikunta murtunein voimin palasi kolmannelta ristiretkeltä. Jo hallituksensa ensimmäisenä vuotena kehotti Innocentius länsimaiden mahtavimpia ruhtinaita lähtemään uudelle ristiretkelle, jotta kristikunta vihdoinkin saisi omikseen nuo pyhien muistojen maat. Viittaamalla Jesuksen sanoihin: "joka minua tahtoo seurata, hän ottakoon ristinsä päällensä", esitti hän kehotuksensa ristin Herran ehdottamana vaatimuksena, väittäen noiden sanojen nimenomaan tarkoittavan juuri ristiretkiä uskottomia vastaan. Valtioviisauttako, tahallista Jumalan sanan väärentämistäkö oli tämmöinen puhe? Joka niin arvelee, hän ei muista, että Innocentius oli eksyneen aikansa lapsi, ja että häntä tässä elähyttää ajatus, jota ei ainoakaan hurskas ihminen siihen aikaan olisi tahtonut vastusta. Että tähän sitten epäilemättä liittyi vallanhimoisiakin tuumia, se on toinen asia, vaan se ei koske arvostelun ydintä. Ettei Innocentiuksen hallitsijasydän jäänyt kylmäksi tuolle keski-ajan monessa suhteessa valtaavan jalolle uskonnolliselle innostukselle, joka sai risti-joukot liikkeelle, se ei suinkaan tahrannut hänen mainettaan, sillä keski-ajan kristittynä on hän tietysti arvosteltava. Eikä sekään seikka alenna Innocentiusta jälkimaailman silmissä, ettei tämäkään ristiretki tuottanut mitään pysyväisiä hedelmiä, että se oli turhaa ponnistusta, niinkuin edellisetkin olivat olleet. Tuohan oli koko aikakauden yhteinen erehdys, josta ei häntä saa syyttää enemmän kuin muita sen ajan johtavia henkilöitä. Uskonnollinen innostus esti heitä ottamasta lukuun varovaisuuden ja maltillisen valtioviisauden vaatimuksia.
Mitä muutoin tämän neljännen ristiretken vaiheisin tulee, ovat sen pääpiirteet seuraavat. Ristijoukot kokoontuivat Venedigin mahtavaan merikaupunkiin, jatkaaksensa sieltä meritse matkaansa itämaihin. Autettuaan kaupungin hallitsijaa eräässä sodassa, antoivat ristiretkeläiset houkutella itsensä asettamaan Konstantinopolin karkoitetun keisarin Iisak Angeluksen hänen valtaistuimelleen. Mutta kun heille luvattua rahasummaa ei maksettu, valloittivat he Konstantinopolin, joka nyt tuli uuden n.s. latinalaisen keisarikunnan pääkaupungiksi (1204). Liiaksi varhain riemuitsi Innocentius tästä näennäisestä voitosta, sillä uusi valtakunta ei pystynyt mitään toimittamaan Palestinan valloittamiseksi. Vaan tästä huolimatta kehotti hän kristikuntaa jatkamaan taistelua uskottomia vastaan, luvaten jokaiselle Palestinaan rientävälle ristiretkeläiselle tahi yritystä muulla tavoin kannattavalle täyden synninpäästön. Mikä eksyttävä, vaarallinen lupaus! Jos Innocentius armonkerjäläisenä olisi nöyrtynyt Hänen eteensä, jolla ainoalla on valta antaa synnit anteeksi, niin ei olisi hän tähän tapaan puhunut. Mutta hän on pyrkinyt ja päässyt hallitsijan asemalle, jolta hän ei voinut käsittää evankeliumin salaisuutta, vaikka Valduslaiset sitä juuri siihen aikaan totuuden Hengen kutsumina maailmalle julistivat. — — Että Innocentius, innostuttaessaan kristikuntaa taisteluun uskottomia vastaan, edustaa sen ajanhengen vaatimuksia, joka ei vähällä aivo luopua pyhän maan omistamisesta, sen todistaa ennen kaikkea n.s. lasten ristiretki. Meidän raitisjärkisen aikakauden ihmisten on vaikea uskoa todeksikaan, että monta kymmentä tuhatta alaikäistä jätti hyvästi vanhemmilleen ja kodilleen uhrataksensa itsensä tuon saman suuria tavottavan aatteen edestä. Eräs franskalainen paimenpoika hänen nimensä oli Tapani — kulki v. 1212 kylästä kylään, kaupungista toiseen, kehottaen poikia ja nuorukaisia seuraamaan häntä ristiretkelle Palestinaan. "Herra Jesus Kristus anna meille pyhä risti", kaikui hänen hento äänensä, ja ennen pitkää oli hänen seuraajiensa luku kasvanut 30 tuhanteen. Kun heiltä kysyttiin, minne matkustivat, vastasivat he säteilevin silmin: "me menemme luokse Jumalan ja tahdomme etsiä ristiä tuolla puolen merta". Mutta väleen oli katkera todellisuus poistava nämä kauniit toiveet heidän sydämmistään. Saavuttuaan Marseilleen, joutuivat he orjankauppiasten käsiin. Viisi laivaa vei suurimman osan näistä keski-ajan mielikuvituksen eksyttämistä uhreista Egyptiin, missä he myytiin orjiksi, muut kaksi joutuivat haaksirikkoon Sardinian luona. Samaan aikaan lähti Mainzin seuduilta toinen parvi — sen lukua arvostellaan 7,000 — Genuaan, mistä jumalallisen ihmeen kautta toivoivat pääsevänsä pyhään maahan. Nämäkin lapset joutuivat matkalla rosvojen käsiin, ei ainoa heistäkään saanut nähdä pyhien toivojensa ihmemaata. — "Nämä pojat ovat nuhteena meille" lausui Innocentius III, saatuaan kuulla tämän lasten ristiretken ihmeellisistä vaiheista. Älkäämme vastustako hänen sanojaan, vaikka ne suureksi osaksi perustuvatkin keski-ajan erehdyksiin, sillä ne sisältävät herättävän totuuden, joka meillekin voi paljon opettaa, jos vain oppia tahdomme.
Innocentius III:nen aika on ristiretkien aikakausi. Paljon verta silloin vuodatettiin "Jesuksen nimessä". Paitse noita varsinaisia ristiretkiä pyhään maahan, kertovat silloiset aikakirjat muistakin verisistä taisteluista pakanoita vastaan. V. 1202 astuu taistelutantereelle silloin perustettu Kalpaveljesten ritarikunta, joka tulella ja miekalla levitti kristinuskoa Virossa, Liivin ja Kuurinmaalla. Yhdyttyään Saksalaisten ritarein kanssa (1237), pakottivat he myöhemmin Preussinkin pakanalliset asukkaat, joiden keskuudessa jo aikuisemmin kristinuskoa oli saarnattu, kovan ja pitkällisen taistelun jälkeen nöyrtymään kirkon orjuuttavan ikeen alle. Sanomme sitä orjuuttavaksi ikeeksi, sillä semmoiselta se näistä pakosta kääntyneistä ihmisistä kauan tuntui. Vasta heidän lapsensa, jotka jälleen saivat autioksi hävitetyn maan kasvamaan, oppivat valistuneemman ajan koittaessa vähitellen käsittämään Jesuksen sanoja: "minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä". — Innocentiuksen kunniaksi tulee meidän mainita, että hän, monesti ankarasti moittien kristittyjen julmuutta, kehotti ristiretkeläisiä sääliväisyydellä kohtelemaan pakanoita.
Mutta kertoopa kirkkohistoria toisestakin "ristiretkestä", jossa tuo mainehikas paavi ei suinkaan esiintynyt sääliväisenä ja jonka veriset vaiheet tuomiten todistavat häntä vastaan. Olemme kertoneet Valduslaisista ja heidän keski-ajan yön pimeässä virittämästään kirkkaasta valosta. Tätä valoa ei kirkko suvainnut, sillä säälimättä se paljasti eksyneen kristikunnan paheet, vetäen niitä Jumalan sanan tuomioistuimen eteen. Paavin kiellosta huolimatta jatkoivat he siunauksesta rikasta työtään, kooten evankeliumin saarnalla yhä enemmän sieluja Herralle. Etenkin huomattavana oli heidän vaikutuksensa Etelä-Franskassa, missä heitä Albigeois nimisen maakunnan mukaan kutsuttiin Albigenseiksi. Tuon tuostakin valittivat piispat paaville "harhaoppisuuden" leviämistä, eikä ollut Innocentius III, jonka tuumiin näiden evankeliumin julistajain toimet eivät ensinkään soveltuneet, hidas ottamaan valituksia korviinsa. Ratkaisun hetki tuli, kun eräs hänen Albigensein luo lähettämänsä legaati matkallansa murhattiin. Tietysti syytettiin Albigensejä murhasta, ja Innocentius uskoi syytöksen todeksi, vaikka se oli aivan perätön. Hän tarttui kynään ja kirjoitti: "aseisiin kristityt sotilaat, ja sinä, kristitty kuningas [Hän tarkoitti Franskan kuningasta Filipiä, jota hän ennenkin oli muistuttanut kirkon ystäväin velvollisuuksista harhaoppisten kukistamiseksi.], kuule, miten veren ääni vaatii kostoa". Kaikille seikkailijoille antoi hän luvan ryöstäen hyökätä Albigensein rikkaisin maihin — lupasipa heille synnit anteeksi, kun vain ottaisivat hävittääkseen nuo kirkon kirotut vastustajat. Saaliinhimo ja eksynyt, hurja uskonnollinen into kokosi ennen pitkää 100,000 miehen suuruisen ristijoukon, joka julman Simon Montfortilaisen johtamana v. 1209 alkoi kauheaa verityötään noiden jalojen totuuden puolustajain riveissä. Albigensit, joiden päällikkönä oli Toulousen kreivi Raimund, tuon ennenmainitun kuuluisan ristiretkeläisen polvelainen, koettivat puolustaa itseään, vaan kaatuivat joukottain totuuden marttyyreina. Sen voiton Herra heille soi, ja se on voitoista suurin. Etenkin verinen oli Beziersin kaupungin valloitus. Kun ristijoukko rynnäköllä oli saanut kaupungin haltuunsa, alkoi kauhea hävitys; taistelussa kaatuneitten, poltettujen tahi muulla tavoin surmattujen luku oli 20,000. Joskus epäilivät itse nuo raa'at sotamiehetkin jatkaisivatko veristä työtään, koska kaupungissa saattoi löytyä oikeauskoisiakin, vaan paavin lähettiläs Arnold, joka tarkkaan valvoi herransa julistaman tuomion toimittamista, kehotti heitä vaatimalla tehtäväänsä toimittamaan, lausuen: "surmatkaat, surmatkaat, kyllä Herra löytää ja tuntee omansa". Tämmöiset kehotukset poistivat jälleen tuon hetkisen sääliväisyyden heidän sydämmistään. Nehän olivat paavin, Kristuksen sijaisen lähettilään sanoja! Julmemmin ei pakanallinen Rooma muinoin vuodattanut Jesuksen tunnustajain verta, kuin kristitty Rooma tässä tilaisuudessa. Veritodistajain kirkosta on tullut julma itsevaltias, joka säälimättä tahraa kätensä viattomalla verellä. Oi, että se toki jo näkisi, "mistä se on langennut", tahi ainakin lakkaisi vainoomasta tuota pientä joukkoa, joka, kuuliaisena Herran sanalle, virittää evankeliumin valoa yön pimeässä! Vaan se ei näe surkeata tilaansa, sillä se ei tahdo sitä nähdä, eikä lakkaa se Albigensejä vainoomasta. Raimund kreivi koetti aikaansaada sovintoa, ja itse Innocentiuskin näytti olevan siihen taipuvainen, mutta Simon Montfortilainen, joka paavin suostumuksella oli ottanut Albigensien alueen haltuunsa ja salaa oli liitossa tuon julman Arnoldin kanssa, esitti vastustajalleen niin ankarat ehdot, että Albigensit päättivät taistella viimmeiseen asti. Yhä hurjemmaksi kävi taistelu; mitä hirvittävimpiä ilkitekoja tehtiin molemmin puolin. Ihmisiä poltettiin, hirtettiin ja mestattiin joukottain, ei enää säälitty niitäkään, jotka, peläten kuolemaa, lupasivat olla kirkolle kuuliaiset. Tuon tuostakin koetettiin saada aikaan rauhaa, vieraat ruhtinaatkin puuttuivat tässä tarkoituksessa asiaan, vaan vallanhimoisen Simon kreivin verenhimo ei tyytynyt, ennenkuin Albigensit olivat kokonaan masennetut ja heidän maansa autiona erämaana. Kaksikymmentä vuotta kesti tätä veristä näytelmää. Sen loppuvaiheet eivät enää kuulu Innocentiuksen aikakauteen, jonka vuoksi niistä paremmin sopii kertoa toisessa paikassa, Kylliksi olemmekin silmäilleet tämän taistelun kauhuja, voidaksemme arvostella Innocentiuksen kantaa ajan painavimman kysymyksen suhteen. Totuuden Henki vaikutti voimallisesti näissä Albigenseissä, mutta — miksi epäilisimme sitä lausua — Innocentius rakasti enemmän pimeyttä kuin valkeutta. Ankaralta kuuluu tämä tuomio, vaan ken voi väittää, etteivät nämä samat ainakin suuressa määrässä sovellu häneen. Ylpeästi hän nimitti itseään Pietarin seuraajaksi, vaan miten noudatti hän Herran tälle apostolille lausumaa kehotusta: "ruoki minun karitsojani, kaitse minun lampaitani?" Parhaan ravinnon hän laumaltaan kielsi, karkottaen sitä miekka kädessä Jumalan sanan viheröitsevältä laitumella takaisin erämaahan. Totta on, ettei hän itse tätä laidunta tuntenut, mutta siitä emme saa yksin syyttää sitä eksynyttä aikaa, jonka lapsi hän oli. Vaan mihin määrin hän on syyllinen, sen tietää yksin sydänten tutkija, kaikkinäkevä Jumala. Hänen on lopullinen tuomio, eikä ihmisten.
Seitsemäntoista vuotta oli Innocentius johtanut kristikuntaa, verrattomalla nerolla ja taidolla oli hän korottanut kirkon ennen arvaamattomaan mahtavuuteen, vaan toteuttamatta oli vielä hänen lempitoivonsa: Herran haudan vapauttaminen uskottomain käsistä. Ei tahtonut hän luopua tuosta toivosta, ja siinä tarkoituksessa kutsui hän koko kristikunnan suureen kokoukseen Roomaan. Se pidettiin v. 1216 ja on kirkkohistoriassa tunnettu nimellä neljäs lateraanikokous. Ei milloinkaan ennen ollut maailma niin loistavaa kokousta nähnyt. Itämainen kirkkokin oli noudattanut kutsumusta, vaikka se jo aikoja sitten oli rikkonut kaiken yhteyden roomalaisen kirkon kanssa. Tämän vaikutti yhteinen vihollinen idässä, latinalaisen keisarikunnan perustaminen, joka liitti länsi- ja itämaat entistä likempään yhteyteen toisiinsa, vaan epäilemättä suuressa määrässä myöskin Innocentiuksen tavaton maine, joka täytti koko maailman hämmästyksellä ja uteliaisuudella. Nuo neljä patriarkkaakin olivat joko itse saapuneet Roomaan tahi lähettäneet edustajia. Paitse heitä nähtiin kokouksessa 71 arkkipiispaa ja metropoliittaa, 412 piispaa, 900 abottia, miltei kaikkein länsimaisen kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä y.m. — yhteensä 2,283 henkeä. Innocentius avasi kokouksen juhlallisella puheella, jossa hän, viitaten ajan paheisin, etenkin lahkolaisten karttuvaan lukuun, moitti, pappia velvollisuuksien laiminlyömisestä ja kehotti heitä paremmin kuin ennen valvomaan kirkonkuria sekä ahkerammin saarnaamaan. Ei häntä pilkattu, hänen näitä lausuessaan, sillä hän oli itse etevä saarnaaja ja järjestyksen mies, joka inhosi epäsiveyttä ja jumalatonta menoa. Kuten edellisestä luvusta tiedämme, vahvisti kokous kirkon silloisen opin ja muun tavaksi tulleen järjestyksen. Moni näistä päätöksistä luo synkät varjot Innocentiuksen aikakauteen, vaan toiset olivat suureksi siunaukseksi keski-ajan kansoille, jotka vasta olivat oppimassa kristinuskon alkeita ja jotka sen mukaan olivat johdatettavat. — Tuumiessaan yleistä ristiretkeä pyhään maahan, jonka ajatuksen innostuttamana kristikunta vielä lähes sata vuotta oli taisteleva, erehtyi kokous niinikään, vaan tämä erehdys on aivan toista laatua kuin siihen liittyvä tuuma, tulella ja miekalla taistella "harhaoppia vastaan", johon tuumaan kirkon johtajat nyt yksimielisesti sitoutuivat. Nuo kristikunnan turhat verenvuodatukset itämaissa eivät syökse kirkkoa perikatoon — ne yritykset raukeavat itsestään, sillä ne perustuvat ihmisten unelmiin, jotka jo raitis järkikin ennen pitkää älyää vääriksi. Mutta totuuden vainoominen on perkeleen työtä, ja se seurakunta, joka hänen pettämänä näin julkisesti ottaa toimittaakseen tätä työtä, on perikadon partaalla.
Innocentius III on ihmiskunnan merkillisimpiä henkilöitä. Hänen tavaton hallitsijakykynsä laski maailman kansat ja ruhtinaat hänen valtaistuimensa juureen, nöyryyttäen heitä palvelemaan sitä aatetta, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi kaikki voimansa. Tämä aate on paavikunnan korottaminen mahtavuuden ja kunnian kukkulalle. Arvosteltuna paavikunnan kannalta on Innocentius suuri, verrattoman suuri. Mutta itse aate on väärä, sillä se sotii kristinuskoa vastaan, ja on siis sortuva, miten jaloilta ja historiallisesti oikeutetuilta sen ilmiöt sitten monesti näyttänevätkin. — Joka kieltäen itsensä ja maailman seuraa Jesusta, hän ei puhu eikä toimi Innocentiuksen tapaan. Pieneksi supistuu kristinuskon kannalta tämän paavikunnan mahtavimman edustajan maine.
Innocentius III kuoli Heinäkuun 16 p. V. 1216, 56 vuoden ikäisenä. Äkillinen kuumetauti tempasi hänen tämän elämän varjoelosta, missä silmä pettää ja lukemattomat äänet eksyttävät, todellisuuden vakaviin oloihin, missä erehtymätön totuus yksin on tuomarina.