XV.
Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, ja älä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni. Ps. 39: 13.
Keski-aika on vastakohtien aika. Tämä totuus ilmaantuu selvästi uskonnollisenkin elämän ilmiöissä. Ulkonaisesti mahtavan kirkon helmassa pukeutuu kristillisyys kernaasti loistavaan muotoon, mutta ajanhenki synnyttää ennen pitkää aivan vastakkaisiakin pyrinnöltä, kehottaen ihmisiä etsimään tyydytystä sieluillensa mitä ankarimman itsensäkiduttamisen koruttomalla tiellä. Jos kukaan, niin on se mies, jonka elämäkertaa tässä aivomme silmäillä, omiaan edustamaan viimmemainittua katsantotapaa.
"Pyhä" Fransiskus syntyi Assisin kaupungissa v. 1182. Hänen isänsä oli rikas kauppias. Pojan omituinen, eriskummallisiin taipuva luonne ja vilkas äly herättivät jo varhain vanhempain ja perheen tuttavain huomion. Jotain hänen hehkuva mielikuvituksensa halasi, vaan mitä, sitä ei hän eivätkä muut vielä tietäneet; tulevaisuus oli sen osottava. Nuorukaisena eli Fransiskus muutamia vuosia hyviä tuhlaavaisesti ja hurjasti. Muut moittivat häntä siitä, arvellen hänen ennen pitkää joutuvan haaksirikkoon, mutta hänen äitinsä (tarkka on äidin silmä!) Lausui: "hänestä tulee vielä Jumalan lapsi". Yhtäkkiä tapahtui Fransiskuksessa perinpohjainen muutos, vaan vielä toivottomammalta näytti monenkin silmissä nyt hänen tulevaisuutensa. Tuo suruton, elämän nautinnoihin mieltynyt nuorukainen, alkoi näet käydä arveluttavan miettiväiseksi ja alakuloiseksi. Ei häntä enää nähty tämän maailman iloisissa huvituksissa, vaan aivan toisenkaltaisissa toimissa. Kieltäytyen elämän välttämättömimmistäkin tarpeista, etsi hän, kerjäläisen pukuun puettuna, kurjimpia sairaita, etenkin semmoisia, jotka sairastivat inhottavia tauteja. Näitä hän lähestyi ja hoiti mitä hellimmällä rakkaudella; ilosta säteili hänen silmänsä, kun hän esim. Suuteli spitaalisten haavoja. Turhat olivat kaikki varoitukset ja nuhteet, eivät saaneet isän ankarat rangaistuksetkaan Fransiskusta luopumaan tuosta kummallisesta käytöksestä. Ihmiset pitivät häntä mielipuolena. Eräänä päivänä saapui hän kotikaupunkinsa Portiunkula nimiseen kirkkoon, jonka hän oli lahjaksi saanut ja sittemmin korjannut ja kauniiksi koristanut. Siellä kuuli hän saarnan, jonka ohjeena olivat Jesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: "Ei teidän pidä varustaman itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskea teidän vyöllenne, eikä. Evässäkkiä. Matkalle, eikä kengillä eikä sauvalla". Innostuksen tuli silmissään huudahti Fransiskus: "juuri tuota minä halajan", päättäen siitä hetkestä, kuuliaisena Herran käskylle ja luottaen yksin Hänen apuunsa, saarnata parannusta suruttomuuteen vaipuneelle kristikunnalle. Hän ei aivo omistaa mitään maallista omaisuutta, sillä semmoiseen itsensäkieltämiseen vaativat Fransiskuksen käsityksen mukaan nuo Herran opetuslapsilleen lausumat sanat, vaan kurjimman kerjäläisen muodossa, eläen almuista, kulkea kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, herättääksensä ihmisiä synnin unesta. "Köyhyys on Kristuksen morsian, kaikkien hyveiden juuri ja kulmakivi. Älköön kukaan hävetkö kerjätä, sillä kerjäläinen valmistaa antajalle autuutta, koska Kristus on sanonut: autuaampi on antaa kuin ottaa" — niin kuului tuon alttiiksiantavan Herran palvelijan eksynyt todistus. Ei mikään ravinto hänestä ollut niin hyvää kuin kerjätty leipä. Täydellä syyllä sanoo eräs kirkkohistorioitsija Fransiskusta kerjäläisleivän ahmatiksi. Miten taitavasti kietoo sielunvihollinen nöyrimmätkin ylpeyden ansaan!
Fransiskuksen esiintyminen, hänen nöyrä, ehdoton alttiiksiantavaisuutensa, joka tyytyväisenä kärsi jos minkälaisia solvauksia, hänen vakaat, pilkkaajille ja vihollisille yhtä ystävällisesti kuin ystäville kaikkialla lausumansa tervehdyssanat: "rauha olkoon teille" ja ennen kaikkea tuo innostunut, sydämmeen tähtäävä parannussaarna teki valtaavan vaikutuksen lukemattomiin. Moni heräsi synnin unesta todistukseksi, että tuo omituinen parannussaarnaaja kaiken eksytyksen uhallakin oli elon Herran viinimäkeensä lähettämä työmies. Jo v. 1210 oli Fransiskus koonnut ympärilleen 11 oppilasta, joiden joukossa oli yksi pappikin. Hän lähetti heidät, Herran esimerkkiä noudattaen, kaksittain maailmaan julistamaan ihmisille pelastuksen sanomaa. Heidän ohjesääntönsä oli yhtä yksinkertainen kuin se oli tarkkaan noudatettava. Se vaati puhtautta, kuuliaisuutta ja köyhyyttä. Etenkin terotti Fransiskus munkeillensa viimmemainittua määräystä, pitäen sitä perustamansa munkkikunnan perustuksena ja voimana. "Palatsista on vaikeampi päästä taivaasen kuin mökistä. Alastonna tulee sinun heittäytyä Vapahtajan syliin" lausui hän. Eräs toinen hänen todistuksensa kuuluu: "Jumalan Pojan kautta, joka meidän tähtemme tuli köyhäksi, on köyhyys tullut kuninkaalliseksi avuksi, valittujen leimaksi. Köyhä ihminen on Kristuksen kuva; joka köyhää soimaa, hän pilkkaa Kristusta. Köyhyys on munkkiyhdistyksen perustus. Jos munkit luopuvat köyhyyden vaatimuksista, kukistuu koko yhdistys".
Fransiskus on virittänyt uuden aatteen munkkilaisuuden historiassa. Kieltäen maailman, olivat munkit siihen asti eläneet erikseen muista ihmisistä, hankkien itselleen elatusta viljelemällä luostareinsa maita. "Ulos maailmaan" kuului Fransiskuksen kehotus, ja hänen munkkiensa saarna kaikui ennen pitkää kristikunnan kaikissa maissa. Mutta Fransiskanit eivät saaneet omistaa mitään; minkä elatukseen tarvitsivat, tuli heidän kerjäämällä hankkia.
Y. 1210 saapui Fransiskus pienen seuransa kera Roomaan, saadakseen paavin vahvistusta perustamansa munkkiyhdistyksen säännöille. Innocentius kohteli häntä ensin hyvin kopeasti, jyrkästi kieltäytyen hyväksymästä hänen esitystään. Pelkäsikö tuo mahtava paavi, joka oli pakottanut koko kristikunnan nöyrään kuuliaisuuteen, noita kurjannäköisiä kerjäläisiä, jotka pyysivät saavansa saarnata Jumalan sanaa ihmisille? Oliko hänen syytä olettaa, että he Valduslaisten tapaan vastustaisivat kirkkoa ja paavikuntaa? Fransiskuksen munkkisäännöissä oli määräys, joka riitti kumoamaan kaikki senkaltaiset epäilykset. Hän velvoitti nim. Munkkinsa uskolliseen kuuliaisuuteen kirkolle sekä sen määräämän opin ehdottomaan noudantaan. Hän vaati heitä jyrkästi vastustamaan kaikkea harhaoppisuutta, sitoen heidät lujilla siteillä katoliseen kirkkoon. Kirkkohistoria todistaakin, että harhaoppisuus väheni ja katolilaisuuden aate juurtui syvempään ihmisten sydämmiin kaikkialla, missä nämä munkit vain liikkuivat. Ei Innocentiuskaan heitä pelännyt, jos kohta se epäluulo, että kirkkoa vastustava henki, jonka vaikutus jo siihen aikaan siellä täällä ilmaantui, Fransiskaneinkin kautta pääsisi vaikuttamaan kansan syvissä riveissä, alussa häntä arvelutti. Silminnähtävästi ei häntä miellyttänyt Fransiskuksen kurjan halpa ulkomuoto, ja mitä uuden munkkikunnan sääntöihin tulee, piti hän niitä luonnottoman ankarina; niiden noudattaminen oli hänestä mahdotonta. Vihdoin hän kuitenkin antoi Fransiskaneille luvan saarnata. Heidän tuli vain joka paikassa, minne saapuivat, papistolta pyytää lupaa, ennenkuin saisivat esiintyä. Vaikkei Fransiskus vielä saanut vahvistusta säännöilleen, huomasi hän selvästi, että paavin mieli oli muuttunut. "Menkäät" — niin lausui Innocentius nim., jättäessään hyvästi Fransiskaneille — "saarnatkaat parannusta. Jos Jumalan armo lisää lukuanne, niin ilmoittakaat se meille; siinä tapauksessa myönnämme teille enemmän".
Lisääntymistään lisääntyi Fransiskanein luku, ja valtaava oli heidän vaikutuksensa katolisen kirkon palveluksessa, Etenkin oli perustajan esiintyminen omiaan herättämään ihmisiä välinpitämättömyyden unesta. Fransiskuksesta löytyy mitä kummallisimpia kertomuksia, joiden todenperäisyyteen emme suinkaan saa ehdottomasti luottaa, koska legendat ovat hänen elämäkertaansa ylinmäärin koristaneet. Vaan löytyypä paljon tosikertomuksiakin, ja nämä osottavat selvään, ettei hän suinkaan ollut mikään tavallinen mies, vaan yksi niitä, jotka todellakin ansaitsevat huomiotamme. Fransiskus oli harvinaisen runollinen henkilö. Itse hänen elämäkertansa heikkoihin puoliin, jotka monesti tekevät hänen esiintymisensä naurettavaksikin, painaa viehättävä, sydämmeemme vaikuttava runollisuus sovittavan leimansa, ohjaten ajatuksemme jokapäiväisen elämän pienistä oloista aatteiden yli-ilmoille. Joka näki hänen säteilevät silmänsä ja älysi mikä niille tuon omituisen loiston antoi, hän ei inhonnut Fransiskuksen ruokotonta ulkomuotoa, ei tuota pitkää, takkuista partaa eikä hänen kalpeita, kärsimisistä rujostuneita kasvojaan eikä halveksinut hän miehen ryysyistä ja likasta munkkipukua. [Fransiskanit käyttivät harmaata pukua, johon oli liitetty niskassa riippuva päähine. Vyön verosta käyttivät he köydenpäätä. Jalat olivat paljaat. Mallin sai Fransiskus Assisin seudun paimenilta, joiden puku oli semmoinen.] Päinvastoin oli hän altis kunnioittaen palvelemaan tuota "pyhää" miestä, jonka innostuneet sanat polttavan tulen tavoin tunkeutuivat sydämmeen, vaatien valtaavalla voimallaan sanankuulijoita kieltämään itsensä ja pyhittämään elämänsä Jumalalle. Vielä voimallisemmin kuin sanoillaan, jotka hänen kyyneleensä monesti keskeyttivät, saarnasi Fransiskus hurskaalla elämällään surutonta maailmaa vastaan. Yksinäisyyteen vetäytyi hän kernaasti, vaan ei hän silti yksinänsä ollut. Semmoisina hetkinä hän puhutteli Jumalaa ja pyhimyksiä, ja harrasta oli hänen rukouksensa. Monet yöt hän tällä tavoin vietti, antaen hehkuvalle mielikuvitukselleen rajattoman vallan, luoden itselleen jos kuinka autuaallisia hetkiä. Tällä tavoin harjaantui hän valittamatta kiduttamaan ruumistansa mitä luonnottomimmalla tavalla, vieläpä pitämään kituvan ruumiinsa tuskia nautintonakin. Näin eksyi Fransiskuksen hehkuva rakkaus, joka ei pitänyt mitään uhria liika suurena, keski-ajan pimeyden pettämänä, arveluttavan väärälle uralle. Mutta miten pimeä yö olikaan ja kuinka vaarallinen hänen erehdyksensä, ei sammunut tuo hänen palava rakkautensa Jumalaan ja lähimmäiseen, joka on lain ydin. Herra itse oli sen sytyttänyt ja Hän tahtoi sitä myös varjella haaksirikkoon joutumasta maailman tohinassa ja eksytysten aavalla merellä.
Perustettuaan useita luostaria Italiassa ja jätettyään munkkikuntansa johdannon Elias nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219 muutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa pelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella "uskottomia" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta heihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan hänen sanansa: "en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään sinulle ja kansallesi autuuden tietä" sekä hänen muutenkin jalo käytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai vapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä yksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria siitä sen enempää kerro.
Palattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden myrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen oli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää munkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille maallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli Antonius Paduasta, joka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati Fransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä koskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti Eliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan. Ajan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin alalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille Fransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa katsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka tuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat halpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin komeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta köyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari — niin arveltiin — sai olla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.
Monta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta säännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta Honorius III vahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa sanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi vastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä velvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta jo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen aikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja Unkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa lähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.
Miten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta, näemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi nunnayhdistyskin, joka oli järjestetty kerjäläismunkkien [Tällä nimellä kutsuttiin niitä munkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme nähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.] Ohjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta — hänen nimensä oli Klara — joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim. Jättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä elämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran esimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen luoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen kerjäläis-nunnayhdistyksen, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä Klaralais-nunnat. Asettuen Fransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä vahvistuksen säännöilleen (1224).
Fransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka pyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit noudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta omaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä vain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan noudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi hänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä toimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin ulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä Tertiarein yhdistys.
Jo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista kidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse mielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin antautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan omituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin, Jumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että Herra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen kantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti, hän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan henkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet, puut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän oli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin ja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän kuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. "Hän oli muukalainen ja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä", joiden eksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala katsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen. Joka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen miehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti unohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen jaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit, jommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut todistaa "pyhimysten" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian todistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka "kaikki uskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt", ei ole milloinkaan unohtuva.
Fransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut
Portiunkulakirkkoon rukoilemaan, että "sisarensa", kuolema, tulisi.
Hänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä
kuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.
Fransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa, niinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia henkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman paljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan kuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista oli Bertold Regensburgista (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui monesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia on säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.
Mutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman nähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet jo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt "pyhä" Fransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!
Pukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä "harmajat veljet"; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään "pienemmät veljet". Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta, Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000 luostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.