XVI.
Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
Dominikanit.
— teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne latelevat vääryyttä.
Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia; onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan. Jes. 59: 3-4.
Neljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein maan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä oli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä rauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen tulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat virittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti yhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen alle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit puolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta ja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen jälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa asemaansa säilyttää. Franskan kuningas Ludvig VIII, joka halvasta voitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti Avignonin (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui toivoton nuori Raimund vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan kruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat toiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset taas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten opetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja kuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa, mestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen sota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa Albigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta noiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle ja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa, mutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.
Jo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat inkvisitsiooni-oikeustot ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229 Toulousessa pidetyssä kirkolliskokouksessa määrättiin asia tarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin tahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi, että kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin poltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta kirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn inkvisitsioonilaitoksen "harhaoppisuuden" hävittämiseksi. Se nim. Päätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta, jonka tehtävänä oli "harhaoppisten" etsiminen ja oikeuden eteen vetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi yksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.
Mutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja vaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut puolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä sanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan sammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä valduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa, kuinka suuri heidän osuutensa on tuossa vastustamattomassa herätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan perustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan sana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan koettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.
Kun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi ankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin suhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi Gregorius IX uudet inkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin nimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla pakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin syylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion toimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille, jotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin kohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä niiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme silmäilleet.
Dominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen Dominikus Guzman. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain "hengellistä säätyä" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena oli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän armelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein munkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui Osman piispa Diego hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä itsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin tapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204). Katolisen kirkon surkea tila ja "harhaoppisten" yhä kasvava luku koski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka tällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä tuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa sen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa tapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne saapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi ryhtyä "harhaoppisten" kääntämistä varten. "Te kuljette" lausui hän "hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden vastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat, miten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti jalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat köyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin täytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin kulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin tekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte". Siitä hetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta, valiten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen ihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan saarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua muutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat Toulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon. Mutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan tuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon Montfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää inkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi heitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on astunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!
Kuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan Fransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt suostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei Anjoun piispa Fulko, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia, innokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen, vaan vasta Honorius III antoi Dominikanein munkkikunnalle vahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys, paastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.
Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen, miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki. Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä, huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa, ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä selvimmällä tavalla.
Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä, viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna, katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.
Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa Augustinuksen munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v. 1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.