XVII.
Thüringin kreivitär Elisabet.
Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.
Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: Thüringin kreivitär Elisabet.
Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan Andreas II:sen tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville Ludvigille, ja ajan tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää, johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua. Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen, harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.
Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi Herman I kuoli, oli hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa. Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi. Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden ikäinen.
Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa, vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen, jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää. Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille. Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä perusti Eisenachiin fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä, se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli Herraa. — Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi, monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä he saavat laupiuden".
V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa Ekbert, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan. Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä, ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin. Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!
Jo v. 1225 oli Konrad Marburgista päässyt Thüringin hovin rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön, suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v. 1233.
Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.
Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on valheen valta maan päällä!
Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli kehottanut heitä ylistämään.