XVIII.
Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.
Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja hyväntahtoinen Honorius III (1216-1227). Edeltäjältään oli hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan Fredrik II Hohenstaufi. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui nyt Gregorius IX. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan, väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin, joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä; nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin. Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari aseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat, mutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen, Kristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?"
Paavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle v. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain kanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan pappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta toimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli kirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä lähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin yllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain oli ristiretki hänelle tuottanut. "Kirottu olkoon rauha Kristuksen ja Belialin välillä" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin verraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat nuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään kyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien kuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius jälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen, ettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista vihollisista on sortunut. Ja "tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat itseänsä" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden vaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja kunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa "herrojen Herra, ja kuningasten kuningas" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle ihmissuvulle.
Sekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa levittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä puolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi, väittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki jumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari puolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen Ilmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat he saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä. Etenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen korkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä jatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa kehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan uutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat vastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin vastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa Eberhard Baierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat: "jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen puvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä niitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat rauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia sotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat yksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken vallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän rahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin he pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain palvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen suuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa on kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata erehtyä". — Miten oli taistelu päättyvä?
Ennen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut liika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin liittyi Franskan kuningas Ludvig IX:kin, ja Fredrikin sotajoukot piirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan yleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli tutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan johtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei jaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. — Toivottomuuteen päättyi varsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli surusta ja mielipahasta v. 1241.