XV.
Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.
Olemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen. Monen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma, jota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin, vaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan lähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät kansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää heidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen pitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen kirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin keski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa kaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita. Suomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla melkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat ensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin osissa.
Suuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata. Etenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista ensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka vuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien perustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen seurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne kokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon piispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri seurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se altis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.
Kun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun tuomiokapituli hänen jälkeisekseen Olavi Maununpojan, joka niinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen tuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa. Tämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen semminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä harjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v. 1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon kuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä 1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434 vuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan Suomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä hänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä. Ainakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä v. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään "Kirkkonummen kirkkopapiksi", josta, näkyy että hänelle opintojen harjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa. Jotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen ulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli näet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla tämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli nämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v. 1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450 valittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad Bitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren edeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun piispanistuimelle valittiin Konrad Bitz (1460-1489), joka vihittiin virkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.
Yhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat uniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin ottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja mullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut valtiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin ja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa tuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa pidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan kapinallisiin hankkeisin, suostuivat Kaarle Knuutinpojan erottamiseen Ruotsin hallituksesta ja Kristian I:sen unionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti vielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen itsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen toimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla sotavarustuksilla.
Emme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen kirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan kirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko, että maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä kävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?
Konrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun piispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja ulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon noin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme mitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa piispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella alalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita, joiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston korottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta kuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti hän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen sijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan perehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta varten toimitettu kirjakin "Missalae ecclesiae Aboensis" (Turun kirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä v. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia; viimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella polvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin tahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin kaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi. Joka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan lupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.
Tuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä paremman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat siihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim. aina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa, hankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan tuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta oli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan eikä hallituksenkaan suostumusta. — Tuomiokapitulin varsinaiseksi työpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein jäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.
Kristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee mainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v. 1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen johdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa tutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien ohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen, saavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä tässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa oli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan luostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon ehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki, joka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista virkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito oli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää kirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain oli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin täytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien, tarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman tapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla oltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa sekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi. Kun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat kaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen. Luostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan mukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla. He olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden silmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen. Miten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan synnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin saapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja sinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan jos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen huomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä tuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus lahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi moni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat rukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa luostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa sitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.
Suomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu. Siinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu paremmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta sekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja, tietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten olemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat peräti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja koulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin määrätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi monesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston että kansan puolelta. Teinit — niin nimitettiin koululaisia siihen aikaan — sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat toimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä harjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että rehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä vääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka olivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia tietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä, samoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia paheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme Konrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä vuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka yllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten heitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan muistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi vihittäviksi ehdottaa "oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja turmeltuneita koululaisia". "Epäilemättä" — niin lausuu hän muun ohessa — "tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia hyviä pappeja, kuin monta kelvotonta". Vaan miten ankarat nämä y.m. piispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta oli vielä sitkeämpää.
Konrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen kirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: "koska useat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin arveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on solvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt antaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut, jotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja etevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin myöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän edeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen kansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden lapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko, näki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka hermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä, vihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen vastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet kolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset merkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki kirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut". Ja mitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat säännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten, kirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja oikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä, joista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon maallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston arvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan, joka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja kuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!
Vastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa, valalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla. Tätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme syrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin tuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka hänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi tuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin tunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella näkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin hän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli verensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja kuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen tuomiorovasti, Maunu Stiernkors, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa oli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön tavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi vuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. — Konrad Bitz kuoli Kuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.
Suomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet, suurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun muistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita hallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot kehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa ilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla, tulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista johtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu Stiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:
Maunu III Stiernkors (1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun, sillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen huomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan, eikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa suosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun ohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli hän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän tämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja järkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi ollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi hän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi hyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän, mitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti kansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä hän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun nim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään liittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat isänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on miltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia, joita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan vartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä kummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.
Oltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad Bitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi, vaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet virkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän maailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi, joka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan asettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti tämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle anastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies, jota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors vastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla uskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain määräyksestä oli näet "Pietarin jälkeinen" kysymättä Turun piispan ja tuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia Suomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa, vaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan orjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei muukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa vastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan muut piispat siihen tyytyisivät km. "Omaisuuteni ja henkeni" — niin kuuluivat hänen sanansa — "olen valmis uhraamaan kirkon vapauden edestä".
Stiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka, juhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla kuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä, kristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi tietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta nosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa. Paljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana vuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta jumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan "Isä meidän" ja "Ave Maria" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen sekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään kristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä sääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat ne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta lähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, "koska ei mikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja kalliimpaa". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään se määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan seurakuntalaisiaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kastamaan lapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos kykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy meidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään kunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen kirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon eksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että kansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan — hän tähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä puuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin hänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes muista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo oli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta vain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti piispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat keräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja "siivojen miesten kautta" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut varat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.
Maunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina kovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren osan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan unohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan osottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa karastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse mihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen tulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan. Stiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.
Vielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä katolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei enää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme uuden ajan johdatukseen. — Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme vaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet, näkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä, esi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme. Ja jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat apostolein sanat "muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa", niin rukoilkaamme Häneltä armoa "vaeltamaan niinkuin valkeuden lapset".