XVI.
Juhana Wessel.
Joka totuuden puhuu, se vanhurskauden ilmoittaa. San. l. 12: 17.
"Me uskomme evankeliumiin Jumalan tähden, kirkkoon ja paaviin evankeliumin tähden, emmekä päinvastoin". Nämä sanat olivat ensi kerran luettavina eräässä noissa keski-ajan iltahämärässä ilmaantuneissa monissa kirjoissa, joiden tehtävänä oli ennustaa kristikunnalle valoisamman ajan koittoa, Kirjan tekijä — hänen nimensä oli Juhana Wessel — ei ollut noita julkisuuden taisteluissa kuuluisiksi tulleita sankareita, joiden ääni ukonjyrinän tavoin keski-ajan loppupuolella tuon tuostakin kuului nukkuvan kristikunnan maissa: hän työskenteli kirjojensa ääressä, ja kun hän saarnasi, kehotti hän rakkauteen ja rauhaan. Vaan paavikunnan perikatoa ennusti hänenkin hiljainen äänensä, ja suuria hän syrjäisessä asemassaan toimitti. Tehokkaasti otti hän osaa tuohon suureen tehtävään, jonka tarkoitus oli herättää kristikuntaa keski-ajan sitkeästä unesta. Silmäilkäämme sentähden miehen elämäntyötä.
Wessel oli alamaalainen ja yksi Tuomas Kempiläisen oppilaita. Jo tämä seikka oli omiaan kääntämään hänen huomionsa ijankaikkisen elämän salaisuuksiin. "Yhteisen elämän veljet" olivat, kuten tiedämme, kyntäneet syviä vakoja hänen isiensä maahan, ja semminkin kehotti häntä tuo hänen syvämietteinen opettajansa jatkamaan tätä suurta työtä, etenkin koska inkvisitsioonin pakkokeinot olivat saaneet monen sikäläisenkin saarnaajan vaikenemaan. Wesselin luonnonlahjat olivatkin siihen erinomaisen sopivat. Hän oli lahjakas, hurskas ja opintoihin hyvin mieltynyt. Tutkittuaan skolastikkojen ja mystikkojen teoksia, saavutti hän ennen pitkää tavattoman maineen, ja hänen ympärilleen kokoontui läheltä ja kaukaa tiedonhalukkaita nuorukaisia. Mutta ei suuri oppinsa vain hänelle tätä mainetta hankkinut: se riippui ennen kaikkea hänen tosi kristillisestä valistuksestaan, ja sen hän oli saavuttanut rukouksissa kirjojen kirjan ääressä. Sentähden oli myöskin nöyryys hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. "Joka raamattua lukiessaan" — niin lausuu hän — "ei pidä itseään yhä vähäpätöisempänä eikä, tyytymättömänä itseensä, nöyrtymistään nöyrry, hänelle on noiden pyhien kirjojen lukeminen turhaa, vieläpä vahingoksikin".
Ollen Herran Hengelle kuuliainen, oli Wessel tullut siihen vakuutukseen, että ainoastaan Jumalan sana on ehdottomasti erehtymätön. Paavikin oli hänestä erehtyvä ihminen. Kaikki hänen toimensa, samoinkuin kirkkoisien väitteet ja kirkolliskokousten päätökset, arvosteltakoot p. raamatun sanan mukaan. "Kirkko ei kyllä saata erehtyä" lausuu hän, "vaan mikä on kirkko? Se on pyhäin ihmisten yhteys, johon kuuluvat kaikki tosi uskovaiset — ne, joilla on yksi usko, yksi toivo ja yksi rakkaus Kristuksessa". Rohkeita sanoja keski-aikana! Ne herättivätkin hämmästystä ja vihaa monessa paikoin, vaan ikäänkuin näkymättömän vartijajoukon suojelemana sai niiden lausuja rauhassa jatkaa paavikunnalle ja silloiselle uskonnolliselle katsantotavalle vaarallista työtään. Herra ei vaatinut häntä marttyyrikuoleman tuskia kärsimään. Kentiesi hän ei olisi niitä kestänyt!
Wessel edustaa myöskin uskonpuhdistuksen toista suurta perusaatetta: sitä totuutta, että ihminen ei pääse vanhurskaaksi Jumalan edessä lain töiden, vaan yksin uskon kautta. Mutta hän puhuu siitä hyvin varovasti, ikäänkuin kuiskaten. Sen totuuden julistaminen oli uskottu toiselle ja rohkeammalle miehelle. Sen sijaan on hän moittien kosketellut katolisen kirkon sakramenttioppia. Hyläten esim. muuttumisopin, kallistui hän Zwinglin sittemmin lausumaan käsitykseen, jonka mukaan leipä ja viini ainoastaan kuvaavat Herran ruumista ja verta.
Wessel kuoli Gröningenissä v. 1489. Ettei häntä syyttä ole luettu uskonpuhdistuksen edelläkävijäin joukkoon, sen todistavat muun ohessa seuraavat Lutherin hänestä lausumat sanat: "jos olisin lukenut hänen kirjojaan, ennenkuin ryhdyin työhöni, näyttäisi kuin olisin ammentanut kaikki hänen teoksistaan, sillä niin likeisesti ovat henkemme sukua". — Eivät puhdista ilmaa ainoastaan myrskyt ja rajuilmat: hiljaa humiseva tuulonenkin karkottaa monet sumut ja vahingolliset huurut. Semmoisen hiljaisen tuulosen tehtävää toimitti viidennentoista vuosisadan iltana Juhana Wessel tosi hyödyksi monelle oman aikansa lapselle, siunaukseksi syntymättömille sukupolville.