XXII.
Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
— — — miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?
Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.
Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut. Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen. Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa, puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta, nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet. Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot särkevät ne vihdoinkin.
Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa Ludvig IV, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä "Pyhä". Arvosteltuna keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.
Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että Kovaresmialaiset, eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti, että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin. Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten, suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat hänen palajamaan kotia (1254).
Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta. Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas, vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas Ludvigkin asettuu tälle kannalle.
Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista, Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät, kun huomasivat, että kuningas pyrkikin Tunesiaan, ja ennustivat onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta, kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle, vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle. Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p. 1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja ylistää sinun nimeäsi".
Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut avoinna, korotettiin v. 1271 Gregorius X. Hän koetti tukea paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim. Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä. Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat, että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut, vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä, väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.
Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa Ptolemais, enää oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät Sarasenilaiset viimmemainittua kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä 1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa, voittajalle.
Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa, jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt 200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut. Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina jäi pakanain käsiin. Niin — turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri. Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena, jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana, että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva "yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus, joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta, ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.
Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.