XXIII.
Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja
Skotuslaiset.
— mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.
Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu, lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan, joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät. — Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä tiedemiehistä.
Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli Aleksanteri Halesista (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan, hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä, joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.
Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja. Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan, ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä oppineita. Emsimmäinen näistä oli Albertus, joka suuren oppinsa ja terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.
Dominikanein etevin teologi oli Tuomas Aqvinolainen. Hän vaikutti opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen. Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden koskevan opin puolustukseksi.
Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede, vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.
Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä tiedemies, fransiskanimunkki Bonaventura. Häntäkin kiitetään erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä "Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta, joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle, jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin Johannes Duns Skotuksen (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, Tuomaslaiset ja Skotuslaiset. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan. Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli, kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.
Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten sumuisessa ilmassa.