XXIV.
Räntämäen piispat.
Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on, niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.
Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä oli Bero. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet, koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras; miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme? Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". — Bero kuoli luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.
Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme niitä siis.
Beron jälkeinen Turun piispanistuimella oli Ragvald I (1258-1266). Hänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina. Ragvald pani alkuun n.s. "ruokalisän" eli vapaaehtoiset lahjat kirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei piispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana. Epäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin valtiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin Räntämäen kirkossa.
Miten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen kirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri jälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi oli Katillus. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan omavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi Innocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki piispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen asetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä talonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan että tuomiokapituleilla yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi myöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta, jonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen anastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin piti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa. Näitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan käytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului viisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen tehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa sekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu piispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli viimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää lisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] — Piispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen edeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.
Suomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa oli Johannes I (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan dominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun hiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain tiedämme, että paavi Nikolaus IV v. 1290 päästi hänen "siitä siteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu", Johannes kun näet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan hän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.
Räntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa, luostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua, jolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista on, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli tietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se sijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli päässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin Turun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia vuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan, lähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.