XXV.
Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.
Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.
Katolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi vielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko, joka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi Karjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta Suomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut Ruotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien hyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että Venäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata valtakuntansa itäistä rajaa. Karsain silmin he katselivat Ruotsin kasvavaa valtaa, joka likenemistään likeni heitä. Noiden kahden Pohjois-Europan herruuteen pyrkivän valtakunnan huomio, johon liittyi kahden toisilleen vieraantuneen ja riitaisen kirkon lähetystoimi, kääntyi yhä suuremmassa määrässä Itä-Suomeen. Karjalaisten kohtalo oli nyt ratkaistava.
Kuollessaan oli Ruotsin mainio kuningas Maunu Latolukko alaikästen lastensa hoitajaksi määrännyt Torkel Knuutinpojan (1290). Parempiin käsiin eivät valtionohjat olisi voineet joutua. Torkel oli voimakas ja älykäs mies, joka uhrasi kaikki voimansa valtakunnan eduksi. Hän päätti heti ryhtyä toimiin rakentaakseen salpoja Novgorodilaisten alituisille ryöstöretkille. Luultavasti oli Ruotsissa jo edellisinä vuosina tuumittu ristiretkeä Karjalaan, vaan tuumasta ei ollut valmista tullut, vaikka Suomen itäiset naapurit tuon tuostakin olivat sen tarpeellisuudesta uhaten muistuttaneet. Kuinka julmasti Novgorodilaiset jälleen olivat kohdelleet kristittyjä Suomalaisia, käy selville eräästä paavi Gregorius X:nen kirjeestä noin vuodelta 1270. Siinä kerrotaan, miten Karjalaiset olivat polttaen ja hävittäen hyökänneet Ruotsalaisten alueelle, kauheasti surmanneet kristityitä, solvanneet heidän jumalanpalvelustaan ja pyhiä paikkojaan sekä vieneet muassaan kastetuita lapsia, kasvattaaksensa heitä "jumalattomassa opissaan". Kirje kehottaa Ruotsalaisia ristiretkeen näitä kirkon julmia vihollisia vastaan. Kun jäntevä Torkel Knuutinpoika pääsi hallitukseen, ei hän viivytellyt hanketta. Siihen häntä kehotti sekin seikka, että Karjalaiset juuri siihen aikaan osottivat taipumusta luopumaan liitostaan Novgorodilaisten kanssa ja liittymään Ruotsalaisiin. Koottuaan melkoisen sotajoukon, purjehti hän v. 1293 itäänpäin. Viipurin lahden rannalla astuivat ristiretkeläiset maalle. Karjalan avara maa oli nyt valloitettava Ruotsin kruunulle, sen pakanallisen kansan sydämmet voitettavat katoliselle kirkolle. Kertomus tästä vaikeasta tehtävästä kuuluu miltei kokonaan yleiseen historiaan. Se käsittää monta verellä kirjoitettua lehteä, joihin rauhan evankeliumi ei säteitään luo kuin vilahdukselta vain.
Ruotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti Torkel Knutinpoika Viipurin linnan. Vielä samana kesänä palasi hän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan seurannut Vesteråsin piispa Pietari, vaan eivät kerro aikakirjat mitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa, on helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä. Alituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä ja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen monesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui kristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden vallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme — sen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön kannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta ja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset unelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan ylistys.