XIV.
Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.
Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala (Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I, 172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli "vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät, olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä. Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin, esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888", vertaamalla omiin tutkimuksiin.].
Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle. Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin Matti Paavola, Matti Pukanhaava, Juhana Dahlberg ja Mikael Rostedt.
Matti Paavola syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi "vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä, saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta, joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka, paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi. Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä, oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä, kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden. Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan appensa omistamaan Paavolan taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola — tämän nimen otti Matti Nakkilaan muutettuaan — ruveta merimieheksi, kun Jumalan siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten 1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta. V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle. Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen "Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:
"O Jumala, kuinka vaikean
Nyt mielikarvauden
Mun syntin' julmat tuovat,
Kuin teht' on ja vielä tehdään!
Ne surettaa ja vaivuttaa,
All' Herran vihan vieden,
Kans' vaivaapi ja karmiipi
Mun omatunton' surkiast';
Ne surettaa ja sekoittaa
Mult' kaikki luonnonvoimat".
Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.
Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion". Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim. Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja ystävällisesti neuvoa nuorempia.
Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö, masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40 vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].
Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817 oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä. Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa Matti Pukanhaava Kankaanpäästä. Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava. Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet" niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin, että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo tässä sivumennen koskemaan.
Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt Ikalisten seurakuntaan kuuluvan Kankaanpään kappelin Alahonkojoen kylässä v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen. Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin. Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja, levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin, tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".
Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan, vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui, nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä suruttomienkin keskuudessa.
Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä tilaa — sen nimi oli Pukanhaava — hoiti hän isäntänä noin vuoteen 1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen. Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut, vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan, joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II, 299-301.].
Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä Juhana Uusikartanon kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen (1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta, intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon häiriötä ja hämmennystä sai tämä Auvaisten seppä eli Auvaisten paavi, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan. Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari Juhana Dahlberg. Lapsuudesta asti — hän oli syntynyt v. 1771 — oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, Eurajoen Sydänmaan kylässä, kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa. Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi" eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä Honkilahden hyppyseura [Akiander III, 277-278; V, 351.].
* * * * *
Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä. Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi. Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa. Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä. Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä, joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä tuntunut vaikealta — kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi, hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa, joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi, jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta. Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4 kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].
Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi, että jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi sekä että se, joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan ainoan Pojan päälle; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen viallisena kaikkiin synteihin ja katui tomussa ja tuhassa. — — — Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna, niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan. Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana minä uskon merkitsee." — Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820 kirjoittamastaan aamuvirrestä:
"O Herra avaja
Mull' uskon tie se kaita,
Ja valais' sieluan'
Nyt tänä aamuaikan',
Ett' taidan uskossa
Sun päälles' turvata,
Ja suuret puutteeni
Sull' nöyräst' valittaa".
"Sä uskon alkaja
Ja päättäjä its' olet,
Jonk' tykön' etsiä
Mä sitä mahdan todest'.
Ah Jesu! sytytä
Mull' usko elävä,
Ja turva kiinnitä
Sun päälles' selkiä".
"Mun paha luontoni
on epäilyksill' täytett',
Ja synnin siemenet
On kaikk' sen alle kätkett',
Jost' sota, meteli
Sitt' nousee surkiast'
Ja sielun hukuttaa
Juur' kokee haikiast'".
"Tule, o Jesuinen,
Sä uskon alku todest',
Täll' aamun hetkellä
Ja päästä sielun' monest'
Nyt siteest' vallallens',
Ja valais' armollas,
Ja synnin pimeys
Pois poista valollas".
Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa. Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista minä näen joka kulmalta autettavan".
Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.
Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää. Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita, joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen, vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta [Akiander VII, 482-488.].
Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka, syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi, jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta, suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia, vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]
Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan, samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota, jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin saanut — elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.
Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään, ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu Maria Levander (k. 1836) Lestilän kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja, joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin Akiander II, 296..
Porissa ja Raumalla kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta. Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota Isak Lemberg. Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788 vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta 1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä. Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä, vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti (1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen, jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella. Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet. Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän, papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].
Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias Juhana Mikael Ilvan. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä, todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän hengenheimolaisensa Kustaa Ilvan, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs sokea tyttö Leena, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin Irjanteen Leenaksi, myöhemmin myöskin Lapin Leenaksi. Nuorena kotiseudultaan muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin, joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].
Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota myöskin Maria Matintytär, tunnettu nimellä Jokelan muori [Tiedot "Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä "Kukkolan muorin" kanssa hartausseuroja Luviassa. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita ja herättäviä. Ei syntien paljous — niin neuvoivat vanhukset — vaan epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut, eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä, kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies. Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli kellonvalaja Mikko Rostedt. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].
Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat paitsi mainittuja, Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila ja Yläne. Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia. Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta, vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle, huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla, melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli, antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa, jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta — sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" — itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää, kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra K. Nestén, joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826 kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat — kaikki paljasta tuhkaa". Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos olkoon". "Mitä? — kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi: "Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut Kustaa Malo (1896).]
Vaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä hoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen eksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia aikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut Kustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen Paavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin johtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin heränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien myötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli Ignatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään aina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi Luvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja uhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin kristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos kukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että hän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan ja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset, painamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen suuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola olikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut. Epäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen monenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden suurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin nähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista, ja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa, niin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä minä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on suuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison hyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa kuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran oikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko kuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta. Siis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen pienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä otettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea pahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni parannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin myös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö meidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen taitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä hyvästä". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä sanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä niiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan herännäisyysliikkeen raitista kehitystä.
Sekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa, ja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain ollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren herätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen ulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että "vanhat heränneet" monessa paikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta kuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä yhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä vastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi oli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys lamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin se kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi uuteen eloon. Niin kävi esim. Laitilassa. Heränneitten johtajana siellä oli näihin aikoihin Antti Heinikkala, lahjakas mies, mutta väkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan levottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria herätyksiä — Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen uuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika Kustaa Heinikkala Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa tuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja piti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi kuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä ijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin Heinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja vilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt eikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille heränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin, vaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi Dahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti hän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg, joka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton, varoitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: "Nauti vettä ja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä". Heinikkala palasi kotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin armonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys, ja samoin kävi monen muunkin "vanhan heränneen" Laitilassa. Erinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen heränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän kokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen ja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä olivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas veisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta sairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen ei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle. "Vanhat heränneetkin" suostuivat siihen, lausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin seuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: "Te olette suolana meille". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin niissä "hyppyriemuissa", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi. Myöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa näkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista Laitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin täälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä hän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti kysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: "Ota harja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet, kuinka perisynti kasvaa". — Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei kuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut sopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät järjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran, jolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä riemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä olen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja Kustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].
Se laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme silmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen paljon alaa myöskin Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa, Säkylässä, Yläneellä ja Kokemäellä. Eräs viimemainitun seurakunnan pappikin, pitäjänapulainen M. Blomberg, joutui epäluulon alaiseksi "luvattomien seurojen pitämisestä". Porin alarovastikunnan lääninrovasti K. Renvall sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia asiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä kuitenkin huomaamaan, että "Blomberg oli nuhteeton", jonka vuoksi hän "vapautettiin kaikesta edesvastauksesta". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun hiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit ottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin "luvattomiin kokouksiin".
Tätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin Poomarkun saarnaajan J. Pomlinin elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen esiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille syytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi saanut huomattavampaa kannatusta häneltä.
Juhana Pomlin syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin kappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun 1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa huomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen, jota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta Merikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa kuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus yllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus, liikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa oli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten saavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden heränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja Halullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui hän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat seuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin epäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä sai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen. Muuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat niin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle sarkaa uuteen pukuun.
Heti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän saavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka vertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten oikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen sanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin suureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa ennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen "Hengen ilmoituksia", vakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista perityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka tyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä. Näihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen erinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa ihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen kuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että Pomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää vastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan siihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän lainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai hän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne; Piirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V. Vallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97, 169-177.]