I.

Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.

Paljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava aikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia käsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän seurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana kuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta, häiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän uskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on päässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei kaikkialla.

Kesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä oli "Nya Morgonväkter, till de bildade" (Uusia Aamuvartioita, sivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot syynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on myöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan puoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen aikaan vireellä olevaa Straussin "Leben Jesu" kirjaa koskevaa väittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut "Morgonväkter"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa vastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin pohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J. V. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen osaa.

Vaikka Stenbäck "Nya Morgonväkter'issa" seuraa erästä Franz Delitschin kysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän kirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että sitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien mielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta raamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja kilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja kehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän tuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa mieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin siihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa tutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy paitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä viimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet esittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään parannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi päästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman "vakavaa taistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta itsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle". Muulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei sen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen evankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta Ruotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat uskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että Kristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan välikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse turmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen avonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta luotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi sai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän, kokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista ja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää on, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki. Ankarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa lausuen: "Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa pakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän uskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin työntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan". Yhtä jyrkästi arvostelee kirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä sekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin "Morgonväkter" edustavat herännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman ja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.

Miten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin, arvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista vastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä "Pietismi ja katolisuus"-nimisessä kirjoituksessa, jonka "Helsingfors Morgonblad" kevätkesällä 1845 julkaisi. "Katolilaisen kerettiläistuomarin auttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean pietistan", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän paljon tuommoisia "mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita" sekä "vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan". Jo kirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin heränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten sokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä suhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan kirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta "credo, qvia absurdum est". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä loukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta raamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä — niin hän arvelee — oli järjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria kiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa raamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten: "puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi ihmiseksi". — Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi, syyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien herännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen luottamusta yksinkertaisten piireissä. ["Nya Morgonväkter"; Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]

Jo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä herännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa evankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan kirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen näitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII, 373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä selvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit auttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta heidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän kirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän Ruotsissa ilmestyvässä "Pietisten"-nimisessä lehdessä kirjoituksen "Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys". ["Pietisten" 1844 n:o 9.] Samana vuonna koetti hän Suomessa levittää "Ääni Siionista"-nimistä vihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos ilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka kaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa ensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. ["En röst ifrån Zion".]

Aivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna (1845) julkaisi Uumajassa "evankeliumin vihollisia vastaan". Sen otsakkeena oli "Pietismi ja kristinusko". Juurta jaksain koettaa hän tässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja Francken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi vähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta totuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä arvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu paavikirkon teko-oppia vastaan oli "pelkkää lapsenleikkiä sen valheen syvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli". [Pietism och Kristendom.] Norrlannin pietistailta ("lukijoilta") sai "Pietismi ja Kristinusko" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun siihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi tyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin kirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista. Sitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama "Nordisk Kyrkotidning" kirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa, kuin hänen oppiansa. ["Nordisk Kyrkotidning" 1846, suppl. 5-13.] Oudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan heränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista. Norrlannin "lukijat" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin uusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti heidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin itsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun Norrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin antinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita. [Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä seikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg itsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän kuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan kirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina vuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen vuodesta 1845 toimittamansa "Allmän evangelisk tidning" (Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli kyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi kantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä vastaan.

Jos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan herännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen ystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja tuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi. Seuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta "Väärän opin kauhistus" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin hän heitä arvosteli: "Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole lihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen opetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa synneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin luetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan kristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole syntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan 'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko parannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen harjoitukset". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin oudolta kuuluu seuraava arvostelu: "Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten tuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he ruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad) kirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan näistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui viimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko niiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on tämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon kiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan käskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa leviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt luvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa niissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi sanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän kautta on hän herraudenkin eli korkean esivallan armollisine asetuksineen ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata (2 Piet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut korkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret sakot". [Väärän opin kauhistus, s. 30 — 33.]

Paavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei "Väärän opin kauhistus" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta loppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin syytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut hän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui viimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin väärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken puheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan turvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento vieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen, samoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä pitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä ylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet, mutta ei raitis hengellinen elämä.

Sivumennen vain "Väärän opin kauhistus" huomauttaa niistä eksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran seurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen huonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle lahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja kiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen. Suruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu hän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä vastaan on kirjan kärki tähdätty, sen "väärän opin kauhistus" on Renqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen kuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin milloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: "Vaikka tämän ukon opetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon Lutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin paavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin ei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan ihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. — Joka vähänkään tuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa Jumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista viimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus meitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei tuntisi sutta sudeksi." ["Väärän opin kauhistus" s. 24, 23.] Varsinkin Paavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan kaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja piispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan "näitä villityksiä", kutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja "visusti ottamaan heistä vaari" ja estämään heitä oppiaan julistamasta omissa ja vieraissa seurakunnissa.

Kiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä löytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön katkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin aikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.

Taistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist kysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther myöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti evankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe parannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan syrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi, ettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti seurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä jossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja pelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä siihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon Lutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan tuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi. Sensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä eronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota niihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti loukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen "Väärän opin kauhistusta" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei ilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin ennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin kannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden oppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti, että tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä "sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa". Varsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä miehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan tuomitsivat, "pääasiassa olivat samaa mieltä". "Pata kattilaa soimaa", huudahtaa hän, puhuessaan "Väärän opin kauhistuksessa" Paavoa vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä Renqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen, eikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä vastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan kunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän Renqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän kehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen koskeneet. ["Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana".] Tällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee tunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien oppiriitojen aikana oli niin harvinaista.

Mitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V. Snellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana. "Saima"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella "Pietististä eriseuraisuutta". Snellman sanoo tämän kirjoituksen lähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli kasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet "luotettavan johtajan" (J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota Snellman piti "sekä sisällön että kirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä". Tunnetulla tarkkanäköisyydellään oli "Saiman" toimittaja sitäpaitsi jo aikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä "olisi väärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista huomiota".

Huomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa puhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: "Se on kieltänyt ja kieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena kuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen lutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua julkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli". Miten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää, että se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme nähneet, oli Renqvist "Väärän opin kauhistuksessa" koskenut tähän kysymykseen huomauttamalla "Lutherin opetustavan puutteellisuudesta". Etenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin ehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä kerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään lausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa suunnassa "Saiman" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli kysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.

Oikeaan paikkaan osaa "Saima" väitteellään, että Hedberg niin yksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja parannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen ehtona. "Ehkä olisi", lisää lehti, "tämä mielipide vieläkin jyrkemmin määrättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona, josta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä". Oikea on myöskin arvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu: "Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta uskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen, raamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta". "Saiman" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että moitetta: "Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden johtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen esiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään antavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta hänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin sivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät häneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja hengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan siihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista elämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten, että hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä hän kerran on omakseen ottanut". Ei sovi kummastella, että "Saima", nojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin juttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa "Väärän opin kauhistuksen" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi kulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin kertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista oudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo pietistain "sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta, vanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä", väittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta lain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman tulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa "kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä rukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät parannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan luottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän vanhurskautta".

"Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä. Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin "Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J. V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J. F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta "Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta, kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman' toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] — Jonkunlainen kyllästyminen alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen. Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]

Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen" johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman" arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta Jumalan armoon. — Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä, että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu ainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon sillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan tekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa yksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä, vatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on tavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta tarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä, ja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin menestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole ristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta kaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen taistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen sitä nimittää, elämän pääasiaksi." [Snellmans Saml. arbeten IV s. 264.]

Myöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos kohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen pyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä ajallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi kokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi, mutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän kuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan "Vanhan puutarhurin kirjeisiin" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut tätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta heränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin syvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin oikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka tapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä "Saiman" toimittaja jo siihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon vaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin myöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden huomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen, kuin oikeaan osaava lause: "Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo, todistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan mukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä vakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän päähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota taasen Renqvist innokkaimmin teroittaa".

Täydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle oli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin Snellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään käsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja stilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim. kysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin yllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: "Vaikka nämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista niin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman Herran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä ja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin Simsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4".