II.
Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
Olemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä Kuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita. Jos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa, joka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään heidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan. Olihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan herännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen kehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.
Jo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille. Kotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen ja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja elävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän sisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä oli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli hän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan tehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja näitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi laajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on myöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta, niin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin että hän eli niinkuin hän opetti.
Luovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh heprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti jatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi Porvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana hoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta perustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa 1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]
Miten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat kaikki jo siitäkin, että paitsi K. Hämäläisen ja ennen (II, 439) mainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän huomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin kaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät Berghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa. Etenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo Ruotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki matkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina kokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina tavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo oli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus Berghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana seurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen (Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen välinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi. Oikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen arvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä suhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen miettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon nerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja viimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän, jonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan tarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen ystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin kukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.
Snellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti huomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta "kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli viattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin virsiä". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi loppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän uuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka iloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka taitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä tehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden vaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.] Ei viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin "Saimankin" palstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin Kuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan tässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon ihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin. Berghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena oli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin ankarasti. Snellman lausuu siitä: "Osaksi todenmukaisen esityksensä uhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka yksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna on kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta yhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä mielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo riippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko laitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan uskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa tietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt voi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin osoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen ja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa välinpitämättömiä kuulijoita". "Saiman" selostus viittaa siihen, että Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen kristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä, etteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Hän oli puhunut "siveyden kouluvitsasta, yleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan jäniksenkäpälästä", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten papit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan valistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi Berghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä tieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden päättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: "Sano ihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa maallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat tehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet naurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi ainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 240-241.]
Luultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo Berghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä puhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta kulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole säilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan saarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa saarnaa. Vaatihan "ajanhenki" muutosta parempaan ja olihan herännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla ryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli varsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt sikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta niin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut syntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei "uskonnollinen tietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä" siinä merkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut "kehityksessään pysähtyneestä kirkosta", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä pappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta. Suomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen se elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän kysymykseen nähden oli Snellman väärässä.
Bergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän kummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa suhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen ystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että "Saima" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä vastaamaan. "Minusta tuntuu", kuuluvat hänen sanansa, "kuin olisi kaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut niin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi herännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus, joka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme, meidän oloissamme ja meidän keskuudessamme."
Lokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta Kuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa. Tässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi puhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka painettiin seuraavana vuonna, koski "Kirkon suhdetta maailmaan". Kuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman "Saimassa": "Olemme kerran ennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen silloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin tunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä, minkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme varmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen lisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa, voimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta esitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi tuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta."
Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh: "Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki, jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta, jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen, niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella, näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh, "esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä, jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. — Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." — — Väitteensä todistaa Bergh esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä, näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi. Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa on täydellisesti voitettu. — Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille määräämän paikan."
Yhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä vapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi vapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy Snellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: "Tämä vaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan leiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme myöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin viehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden voimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon maailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että jokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin on tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää ainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä. Vaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä. Etenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus, tieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus ole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä."
Täydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä olevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri siihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen tutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen herännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän tunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä on merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen korkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen ahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria myönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle katsantotavalle.
Berghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki näiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat luottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he hyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa mielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän piirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella heistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä oppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei kenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan. Jos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.
Yhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin vasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta. Hän näet sanoo viimemainitun "vaativan vapautta tieteelle, tutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin ajanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne semmoisia ovat". "Hän tahtoo", niin sanoo Snellman, "että ajan paha tietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa tosikristilliselle hengelle ja sivistykselle". Mutta tämä katsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan ennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas, kuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut "pietismin tunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää". Kuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä, vaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa kirkollekin.
"Saiman" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee kirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein sanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten voimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että hengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen tähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut. Samoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa samankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla, että se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli muun ohessa lausunut: "Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että kirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja hänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt. Mutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on syntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen suhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen liikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta tahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa saanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen uutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana, joka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin itse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa: tuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu tuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu korkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan henki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti laitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua! Kuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki, jota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä (Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon työtä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja vaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin paperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on anastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat Strauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton henki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me salaisesti kammoksuen pelkäämme."
Berghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen johdosta kysyy Snellman: "Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion se täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se itseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen kansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää sen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta valheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma maailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden aikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden joutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus historiassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa vaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen joukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan viisauteensa?"
Jos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja myöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista päämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina siirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea halveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se seikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian ajanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se myötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän tunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.
Niinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan toivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen elämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja täydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja tuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten haikea hänen surunsa "Siionin vahingosta" sitten onkin ja miten koristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei koetakaan turvautua "tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta", vaan tahtoo "käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle", sanoen että juuri "tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle hedelmällistä". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh niinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin uskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta helluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme. Täydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys olisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen esitelmässä, joka koski "kirkon suhdetta maailmaan" ollut selitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta siitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat tajunneet "hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden täytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona". Mutta miten synkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä muualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä toivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: "Jollei Herra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa, sillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että kaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. — Miksi siis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato Jaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain suuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin 'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen opetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin hän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen voimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja kuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä heille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä päivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi täyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme tuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli nähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui valtakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli heikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; — ja mekö arvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi johtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi lyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme tuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää nimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä kaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me palavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle, joka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä uskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri sulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen menestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on vähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se langetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja ja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä voiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää, minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja kuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko kirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka hänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen välillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen kooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja kunnialla."
Saarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin esiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa tilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut ainekseen "kirkon suhteen maailmaan", osoittaa, miten elävästi hän tunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja ettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa mielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina ennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan kunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä kunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan lausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet ilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka uskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei Suomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä on nöyrä, rukoileva henki.
Berghin esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa on herännäisyyden kauneimpia muistoja. Tätä muistoa ei suinkaan himmennä Snellmanin lämmin tunnustus. Huomautamme lopuksi ainoastaan seuraavista "Saiman" sanoista: "Bergh puhui tutkimisen vapauden puolesta; hänen esityksensä on rohkeata ja voimallista, ja hänen sanansa ovat kotoisin lujasta ja lämpösestä mielestä. Vaikka hänen mielipiteensä kristillisestä kulttuurista kokonaisuudessaan tuntui meistä yksipuoliselta ja väärältä, sisälsi kuitenkin hänen puheensa niin todenmukaisia ja voimakkaita kuvauksia ja arvosteluja erityisistä aikamme ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen. Ei tahtone kukaan kieltää hänen väitettään, että aikamme tietoisuus on särkynyt, että siltä puuttuu luottamusta ja varmuutta. Tuo on ominaista murrosajalle, joka vielä etsii päämääräänsä, hyljäten yhteiskunnan entisen tilan sopimatta vielä uudesta, etsien uskonnollista vakaumusta sitä vielä omistamatta, ollen tieteessä pakoitettu myönnytyksiin, jotka julkisesti sotivat sen omaa traditsioonia vastaan, taiteessa matkimisella sidottuna antiikkiin, mutta sisimmässä tietoisuudessaan tyytymättömänä sen tuotteisiin, yleisessä yhteiselämässä sidottuna tapaan, jota se ylenkatsoo. Erittäin mieltäkiinnittävää oli tuon yleisen tyytymättömyyden, tuon puolinaisuuden ja epävarmuuden kuvaus — kuvaus siitä, miten ihminen täten tulee arvoitukseksi itselleen ja muille ja kaikki ujostelematon avomielisyys karkoitetaan seuraelämästä. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä rikkaasta lähteestä, asettaen vastakohdat mitä vaikuttavimpaan valaistukseen. Ja kun hän itse luomiensa synkkien näköalojen tärisyttämänä kehoitti uskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, niin löytyi hänen kuulijakunnassaan tuskin ainoatakaan jalosti ajattelevaa ihmistä, joka ei myöntänyt hänen olleen oikeassa." [J. I. Bergh "Försök till framställning af kyrkans förhållande till världen i närvarande tid"; Snellmans Samlade arbeten IV s. 242-250.]
Berghin puhe ja se tunnustus, minkä se "Saimassa" osakseen sai, olivat suuressa määrässä omiaan valmistamaan yleisössä entistä edullisempaa arvostelua herännäisyydestä. Snellmanin oma mielipide tästä liikkeestä muodostui silminnähtävästi juuri Berghin puheen kautta paljon suopeammaksi, kuin se sitä ennen oli ollut. "Saimassa" tapaa silloin tällöin muunlaatuisissakin kirjoituksissa muutaman tunnustavan sanan herännäisyydestä. Niinpä esim. lausuu lehti, puhuessaan Kuopiossa v. 1846 kansan lasten alkuopetusta varten syntyneestä tyttökoulusta, jonka perustamista useat säätyläiset olivat kiivaasti vastustaneet: "Moitetta edustavat etupäässä ne, jotka äänekkäämmin huutavat työväen huonoista tavoista, laiskuudesta y.m. ja jotka pahan estämiseksi ajavat kerjäläisen pois ovensa edestä. Tuo on samaa ihmisrakkautta kuin se, joka kiivaimmin taistelee pietistain hartausseuroja vastaan, mutta ei puhu sanaakaan kapakoista ja porttoloista." [Snellmans Samlade arbeten IV, s. 343.] Tärkeä oli Snellmanin kanta herännäisyyteen nähden. Miten kiivaasti häntä monelta taholta vastustettiinkin, painoi hänen sanansa kaikkien ajattelevien mielestä paljon vaa'assa.
* * * * *
Niinkuin olemme maininneet, seurusteli Bergh Kuopioon muutettuaan paljon Paavo Ruotsalaisen kanssa. Tämä kävi usein kaupungissa, ja joululoman aikana, joskus muulloinkin, matkusti Bergh Nilsiään. Monesti oli K. A. Malmberg hänen matkatoverinaan näillä matkoilla, samoinkuin L. J. Niskanen. [Kert. K. A. Malmberg, L. J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 1845.]. Niistä Kuopion piiriin kuuluvista seuduista, joissa Bergh useimmin kävi, on kuitenkin etupäässä Suonenjoki mainittava. Vielä tänään muistavat sikäläiset vanhat heränneet hänen voimakkaita saarnojaan ja rippipuheitaan, todistaen että hän oli "mahoton raataja". Sikäläisten heränneitten seuroissa puhui hän niinikään usein. Liikutukset ja kielillä puhumiset olivat näihin aikoihin hyvinkin tavallisia näissä tilaisuuksissa. Voimallisena liikkui Herran henki "Berghien aikana" Suonenjoella. Tämäkin, jos kohta usein sairaloisuutta ilmaiseva ilmiö, oli todistuksena siitä. Taitavasti ja varovaisuudella hoiti varsinkin J. I. Bergh näitä hengellisen elämän omituisia purkauksia, koettaen tutkia niiden varsinaista luonnetta. Kerran hän esim. kirjoitti paperille, mitä kielilläpuhujat sanoivat, koettaen jälestäpäin selvittää heidän puhettaan. Korkeana lahjana ei tämä Savon herännäisyyden johtomies kielillä puhumista pitänyt. — Kiivaasti taisteli Bergh, samoinkuin hänen veljensäkin, syntiä vastaan. Varsinkin vastustivat he sanoillaan ja esimerkillään juoppoutta. [Kert V. Suhonen y.m.]
V. 1844 kuoli Bergh-veljesten vanha isä, joka, niinkuin ennen (I, 320) on mainittu, jo monta vuotta oli ollut kykenemätön virkaansa hoitamaan. Hänen sijaisenaan oli toiminut poikansa N. H. Bergh, jonka ahkerasta ja siunauksesta rikkaasta työstä niinikään ennen on kerrottu (I, 320-322). Hän ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen etevät veljensä, joka nähdään siitäkin, että hän vasta v. 1844 sai pappistutkintonsa arvosanan korotetuksi alimmasta sitä lähinnä korkeampaan arvosanaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Isänsä kuoleman jälkeen määrättiin hänet Suonenjoen kappalaiseksi (1845). Ne tilaisuudet, jolloin veljensä J. I. Bergh Kuopiosta kävi häntä tervehtimässä, olivat hänelle ja sikäläisille heränneille juhlatilaisuuksia. Niin suuri kuin suonenjokelaisten luottamus omaan pappiinsa olikin, kääntyi moni heistä vielä kernaammin hänen veljensä puoleen. Johtomiehenä kaikki sikäläiset heränneet viimemainittua pitivät, varsinkin koska Paavo Ruotsalainenkin neuvoi suurten kiusausten alaisia häntä puhuttelemaan. N. H. Bergh ei milloinkaan kadehtinut nuorempaa veljeään, eikä tämä menestyksestään ylpeäksi paisunut. Herran kasvojen edessä tekivät he työtä hänen viinimäessään, muistaen tilinteon suurta päivää.
Kauan näiden veljesten yhteistyötä ei kestänyt. Niilo Henrik Bergh kuoli jo samana vuonna, kuin hän oli päässyt vakinaiseksi papiksi Suonenjoelle, marraskuun 27 p:nä 1845. Jotta kaukaisiakin ystäviä ehtisi saapua hautajaisiin, siirrettiin tämä tilaisuus tammikuun 9 p:ään. J. I. Berghin muutto Kuopioon ja hänen kirjeensä Pohjanmaalla asuville langoilleen olivat saaneet aikaan ikäänkuin uuden liiton näiden toisistaan niin etäisten seutujen heränneitten välille. N. H. Berghin hautajaisiin saapui paljon kaukaisiakin vieraita. Näistä mainittakoon paitsi vainajan molempia veljiä, A. V. Ingman, F. O. Durchman, N. K. Malmberg, A. N. Holmström, K. A. Colliander, Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. V. Suhonen.] Ruumissaarnan piti Malmberg. Sen vaikutus oli tavattoman valtaava. Vielä nykyään puhutaan siitä Suonenjoella. Kansanrunoilijan Pentti Lyytisen kerrotaan siihen niin ihastuneen, että hän tunkeilemiseen asti sakastissa kiitteli saarnaajaa. Malmbergin sanotaan vihdoin suuttuneen ja ärjässeen runolliselle ihailijalleen: "Etkö tiedä, että minä olen pohjalainen ja että minulla on puukko". [Kert. V. Suhonen.]
Paitsi Suonenjoelle ja Nilsiään, teki J. I. Bergh näihin aikoihin matkoja Iisalmeenkin. Täälläkin oli hänellä paljon ystäviä, niiden joukossa L. J. Niskanen, joka kunnioitti häntä heränneitten johtajana ja usein kirjoitti hänelle. [Kert. Kusti Niskanen; L.J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 45.] Muidenkin Savon huomatuimpien heränneitten talonpoikien kanssa oli Bergh likeisessä tuttavuudessa. Tuon tuostakin tapasi hän esim. Kuopion maaseurakunnan heränneitten johtomiehet: Aatami Taskisen, joka asui Koivusaaren kylässä, Taavetti Väänäsen Kehvon kylästä, Pietari Puustisen Puutosmäen kylästä sekä Pietari Kinnosen, joka asui lähellä Kuopiota. [Kert. K. A. Malmberg; A. F. Granit y.m.] Kaupungissa kasvamistaan kasvoi hänen maineensa ei ainoastaan heränneitten johtomiehenä, vaan myöskin etevänä opettajana ja kansalaisena. Mutta siksi uskollisesti todisti Bergh opillaan ja elämällään ristin Herrasta, ja siksi pelkäämätön oli hänen esiintymisensä, että hän ennenpitkää sai paljon vihamiehiäkin ja kiivaita vastustajia. Vaikea oli hänen asemansa usein lukiossa, vaikea muuallakin. Berghin monipuolinen sivistys, joka jo näihin aikoihin vaati häntä harrastamaan tyttökoulunkin perustamista Kuopioon, ei aina saavuttanut ymmärtämystä hänen tuttavapiirissäänkään. Sikäläiset heränneet säätyläiset eivät olleet K. K. v. Essenin, Lauri Stenbäckin y.m. hänen entisten seuratoveriensa valistuneen katsantotavan kannalla. Päinvastoin moni heistä alkoi salaisesti vikoilla häntä, siten tuottaen hänelle monta raskasta hetkeä. Hänellä oli paljon tuttavia kaupungissa ja kuitenkin hän tunsi monesti yksinäisyyden ikävää. Sitä ahkerammin hän tutki raamattuaan sekä laajensi tietojaan. Jotka myöhään illalla kulkivat hänen asuntonsa ohi, näkivät valoa hänen akkunastaan. Vielä yölläkin istui Bergh usein kirjojensa ääressä. [Kert. V. L. Helander, rehtori G. Marelius y.m.]
Juhla-aikoja olivat Berghille ne, jolloin hän sai tavata vanhimman veljensä. Mutta Jaakkimaan oli pitkä matka, jonka vuoksi semmoisia tilaisuuksia harvoin oli tarjona. Veljensä kanssa, samoinkuin Pohjanmaalla asuvien lankojensa ja muiden tuttaviensa kanssa oli hän sensijaan vilkkaassa kirjevaihdossa. Usein sai hän varsinkin Malmbergin kautta tietoja Suupohjan herännäisyyden vaiheista. Heidän välinen kirjevaihtonsa koski muun ohessa kirjojen levittämistä.
Merkille on pantava, ettei J. I. Bergh, Kuopioon siirryttyään, näy ottaneen osaa hedbergiläiseen oppiriitaan. Eivät saaneet Renqvistinkään hyökkäykset Paavo Ruotsalaista ja tämän hengenheimolaisia vastaan häntä kynään tarttumaan. Edellä muita olisi hän syvämietteisenä jumaluusoppineena pystynyt kirjallisesti tekemään selkoa edustamansa suunnan opista. Mutta hän ei ole siitä mitään tyhjentävää selostusta antanut. Syytä on vaikea käsittää, varsinkin koska Snellman herännäisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, niinkuin vasta olemme nähneet, oli siihen vaatinut, ja koska Hedbergin ja Renqvistin riitakirjatkin kehoittamalla siihen kehoittivat. Ehkä on oikein selitys se, että Bergh, samoinkuin useat muutkin hedbergiläisen riidan alkuvaiheissa olleet heränneet, liika katkerasti olivat surreet sitä "Josefin vahinkoa", joka näissä riidoissa tuli näkyviin, tahtoaksensa siihen sen enempää julkisuudessa puuttua. Siltä ainakin näyttää. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, ettei hedbergiläinen oppiriita paljon ensinkään näy häirinneen Savon herännäisyyttä sekä että ainoa sikäläisessä liikkeessä tapahtunut jako on tuo vanha, Renqvistin aiheuttama eripuraisuus.