Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III. 1845-1852

by Mauno Rosendal

III.

Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.

Niinkuin ennen olemme nähneet, oli Suupohja jo 1840-luvun alkuvuosina kehittynyt herännäisyyden huomattavimmaksi seuduksi. Muutamia vuosia myöhemmin heränneet eri osissa maata tuskin mihinkään tärkeämpään, herännäisyysliikettä vähänkään yleisemmin koskevaan toimenpiteeseen ryhtyivät kysymättä neuvoa ja hankkimatta lupaa Suupohjan johtomiehiltä. Varsinkin Malmbergin sanalla oli ratkaiseva merkitys. Hedbergiläinen riita ei täällä saanut aikaan mitään hajaannusta; päinvastoin näkyy se yhä likemmin toisiinsa yhdistäneen Suupohjan heränneiden opettajat ja heidän johtamansa sankat joukot. Opissa ja elämäntavoissa vallitsi mitä suurin yhdenmukaisuus, josta poikkeusta ei sallittu eikä missään yritettykään aikaansaada. Näinä aikoina juurtui myöskin ja kehittyi täkäläisissä heränneissä tuo ihmeteltävä järjestys, joka vielä tänään painaa leimansa heidän elämäänsä ja yhdessä-oloonsa, heti huomauttaen matkustajalle, joka näille seuduille saapuu, että hän liikkuu historiallisella maaperällä. Perustuksen laski Malmberg ja se sukupolvi, joka hänen mahtavan saarnansa ja väsymättömän työnsä taivuttamana ja kasvattamana heräsi synnistä Herran viinimäen työtä tekemään. Raskasta oli monesti tämä perustamistyö; suuria ponnistuksia se kysyi, mutta ravintoa saatiin ylhäältä, niin että voimat kestivät. Samaa katsantotapaa edustivat Suupohjan ruotsinkielistenkin seutujen heränneet. Yhteys näiden ja suomenkielisissä seuduissa vaikuttavien heränneiden pappien välillä oli likeinen. Varsinkin Malmberg kävi usein heitä tervehtimässä. Hän valvoi myöskin tarkkaan sitä, ettei herännäisyydelle vieraita neuvoja pääsisi tunkeutumaan heidänkään keskuuteensa. Kun esim. Hedberg toimitti kirjasensa "Röster från Zion" (Ääniä Siionista) muutamille Vaasan kirjakauppiaille myytäviksi, neuvoi Malmberg näitä lähettämään kirjat takaisin, kehoittaen heitä ilmoittamaan tekijälle, "etteivät semmoiset tortut kelpaa pohjalaisille, jotka tarvitsevat puhdasta ravintoa ja ovat tottuneet syömään leipäänsä otsansa hiessä." [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille 15/9 44.]

Uusia työvoimia saapui näihin aikoihin yhä enemmän Suupohjan herännäisyyden palvelukseen, toiset niistä edustaen tietopuolista oppiakin. Huomatuin viimemainittuun ryhmään kuuluvista oli ennen (II, s. 511 j.s.) mainittu A. V. Ingman. Ahkerasti opintoja harjoitettuaan ja maisterin arvon saatuaan, vihittiin hänet papiksi 19/12 1844 ja määrättiin kappalaisen sijaiseksi Alahärmään. Ingmanin hyvät tiedot ja hänen suuri taipumuksensa tieteelliseen työhön olivat hyvänä apuna herännäisyydelle, jonka palvelukseen hän jo aikaisemmin, niinkuin olemme nähneet, oli elämänsä vihkinyt. Hänen työtään tukemassa olivat harvinaisen lämmin ja hellä sydän sekä palava isänmaanrakkaus. Mitä häneltä käytännölliseen kykyyn nähden puuttui, sen korvasivat ystävien neuvot ja heidän alttiisti tarjoamansa apu. Jo Ingmanin Alahärmään tullessa oli sikäläisten heränneitten luku suuri. Lähinnä seuraavina vuosina se kasvamistaan kasvoi. Paitsi Malmbergiä, jonka kaikki tunnustivat liikkeen johtajaksi, liittyi Ingman rakkaudella F. O. Durchmaniin, joka, niinkuin hän itsekin, oli lämmin suomenkielen ystävä. Heti Ingmanin muutettua Alahärmään, rupesivat nämä miehet tuumimaan Lutherin postillan suomentamista ja ryhtyivätkin jo siihen aikaan yhdessä tähän työhön. [Kert. A. O. Törnudd.] Tähän aikaan siirtyi toinenkin tieteellisiin opintoihin mieltynyt herännäisyysliikkeeseen kuuluva nuori pappi, K. K. von Essen, Suupohjan työmaille. Hänet näet määrättiin kappalaisenapulaiseksi Ylihärmään v. 1846. Päästyään vapaaksi hedbergiläisyyden vaikutuksesta, palveli tämä teräväpäinen mies monta vuotta uskollisesti herännäisyysliikettä. Sitä iloisemmalla mielellä oli hän ryhtynyt uutta papinvirkaansa hoitamaan, kuin hän jo pari vuotta sitä ennen hartaasti oli toivonut päästä niistä taloudellisista huolista, joita hänelle tuottivat Espoossa omistamansa, ennen (II, s. 409) mainitun Nygårdin tilan hoitaminen. Siitä oli hän esim. v. 1845 kirjoittanut isälleen: "Erinomaisen hyvä olisi, jos voisin vapautua sotkuisista raha-asioistani, maksaa kaikki velkani, päästä vapaaksi Nygårdista ja saada olla pappina eikä liikemiehenä. Sillä nämä toimet minut tappavat. Jos voisin saada hoidettavakseni pienen seurakunnan Pohjanmaalla, olisin onnellista onnellisempi". [K. K. von. Essenin kirje isälleen 30/4 45.] Sitäpaitsi oli v. Essenillä ollut täysi syy epäillä, pääsisikö hän milloinkaan pappina toimimaan rakkailla kotiseuduillaan, missä herännäisyys oli päässyt niin suureen valtaan, koska v.t. kenraalikuvernööri Thessleff hänen ystävälleen Lauri Stenbäckille vielä v. 1844 oli lausunut, että hallitus aikoi voimallisesti ahdistaa herännäisyyttä sekä, "ettei maisteri v. Essenillä ollut mitään loistavaa tulevaisuutta odotettavana". [K. K. von. Essenin kirje isälleen 17/12 44.]

A. V. Ingman oli naimisissa v. Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen kanssa. Vaikka tämä kuoli jo v. 1846, [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] lukeutui miehensä edelleen samaan sukulaispiiriin, johon N. K. Malmberg, F. O. Durchman y.m. kuuluivat. Sukulaisuussuhteita pidettiin siihen aikaan paljon suuremmassa arvossa, kuin nykyään, ja tämäkin seikka oli omiaan lujittamaan Suupohjan heränneitten pappisperheitten liittoa ja sitä yhdenmukaisuutta elämäntavoissa ja katsantotavassa, josta vasta olemme huomauttaneet. Jos heränneet säätyläisetkin jo kauan vapaasti olivat käyneet toistensa perhejuhlissa silloinkin, kun eivät isäntäväkeä tunteneet, lisääntyi sukulaisuussuhteiden kautta lisääntymistään suurten perhejuhlien ja niidenkin kautta suurten seurojen luku, sillä Jumalan sanan viljelemiselle olivat nämä juhlat pyhitetyt. Verraton vieraanvaraisuus, joka ei suurintakaan vierastulvaa säikähtänyt, on nähtävä silloisten heränneitten, sekä säätyläisten että talonpoikien, kanssakäymisessä. Varsinkin oli Malmbergin koti siitä tunnettu. Läheltä ja kaukaa riensi hänen luoksensa ihmisiä sielunsa asioissa neuvoa saamaan. Vaikkakaan ei ollut kysymyksessä mikään erityinen juhla, saattoi talon kartano olla täynnä vieraitten hevosia. Kaukamatkaisille annettiin aina ruokaa ja yösijaa. Toiset heistä viipyivät monta päivää. Säätyläisvieraille otettiin toinen keittoruoka väen padasta, toinen oli niinikään jokapäiväistä, mutta sekin ravitsevaa ja hyvää laatua. Kun kerran eräs Malmbergin vieras, hieno nainen Helsingistä, hieman arastellen maisteli annostaan, lausui isäntä: "niele vain, ei se myrkkyä ole".

Noin v. 1846 osti Malmberg Kauppilan (katso II, 158) läheisyydessä olevan Marielundin tilan. Erinomaisella tarmolla ja taidolla viljeli hän näitä maitaan, ollen tässäkin suhteessa tienraivaajana Suupohjan kansalle. Palkollistensa töissä nähtiin hänet usein mukana johtamassa ja neuvomassa ja monesti käänsi hän silloin puheensa hengellisiin asioihin. Aikuisin talvisaamuina, ennenkuin kukaan talossa vielä oli ehtinyt nousta, kuului isännän veisuu tallin yliseltä, minne hän oli mennyt heittämään heiniä hevosilleen. [Kert. Sofia Helander, Charlotte Achrén, N. G. Arppe, y.m.] Kuvaamaan elämää Malmbergin kodissa lainaamme tähän seuraavan hänen renkinsä J. K. Kuljun kirjeen: "Tulkaa tänne renkitupaan illalla katsomaan. Siellä on 12 renkiä. Nuo, jotka kenkiä tekee ja kirvesvartta vuolee, ne ulkomuistista veisaileepi jotakin hengellistä virttä, etkä milloinkaan kuule rivoa sanaa tahi turhia jaarituksia heiltä. Mennäänpä talon toiseen päähän. Siellä on 8 piikaa ja muita vieraita vaimoja. Sielläkään et kuule itkua etkä kielen surinaa, siellä kuulet ihanaa veisuuta. Isännän käskystä sai jokainen, joka tahtoi, klo 8:sta ottaa kirjan käteensä. Sen aikuisia kirjoja oli kaikenlaisia väen tuvassa saatavina, talon omia. Niin oli palkkaväen asia talossa viikon aikana. Siellä kilvan tehtiin tehtävät. Nämä kaikki isännän vaikutuksesta. — Sunnuntaina palkkaväki innolla riensi kirkkoon, kun isäntä oli saarnaava omassa kirkossa. Täytyi kumminkin käydä lupaa pyytämässä, sillä silloin näet tuli satoja hevosia kartanoon, ja hän määräsi kenenkä rengeistä piti jäädä ihmisten hevosia ruokkimaan ja juottamaan. Entäs piikaparat, jotka eivät milloinkaan päässeet omaan kirkkoon, kun Malmbergilla oli tapana antaa murkinaa sunnuntaisin kaukaisille. Siinä meni piioilta aika ruoan valmistamiseen. Mutta sittenpä piiat vietiin hevosilla kappelikirkoille". [Elis Bergroth, Suomen kirkko II, s. 733.]

Olemme huomauttaneet heränneitten suurista perhejuhlista. Moni tämmöinen tilaisuus, niinkuin esim. "Venellin häät" Espoossa (II, s. 410-420), on saanut historiallisen merkityksen. Malmbergin kodissa vietettiin monta semmoista juhlaa. Yksi näistä oli kahden vasta vihityn papin, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin häät heinäkuun 9 p:nä 1846. Edellinen näistä, myöhemmin tunnettu koulu- ja liikemiehenä, oli syntynyt 1825 ja tuli ylioppilaaksi 1843. Yliopiston nuorisossa siihen aikaan liikkuva herätys oli vetänyt hänetkin puoleensa ja hän antautui jumaluusopilliselle uralle. Saatuaan siihen luvan, vaikkei hän vielä ollut määräikää saavuttanut, vihittiin hänet papiksi kesäkuun 16 p:nä 1846 ja määrättiin isänsä, Kruununkylän kirkkoherran A. K. Kihlmanin apulaiseksi. Kihlman oli teräväpäinen, miettivä ja tarmokas mies ja siihen aikaan sydämestään herännäisyyteen mieltynyt. Samana päivänä, kuin hän, vihittiin papiksi myöskin vasta mainittu Reinhold Helander, A. Helanderin nuorin poika, joka oli syntynyt 1824. Viimemainitun morsian, Sofia Forsman, oli paljon oleskellut Malmbergin kodissa, ajoittain asunutkin siellä, jonka vuoksi pidettiin hyvinkin luonnollisena, että hänen häänsä vietettiin siellä. Olihan sitäpaitsi hänen sulhasensa Malmbergin läheisen ystävän O. H. Helanderin veli ja itsekin tuttu talossa. Kihlman taas oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Angelika Fabritiuksen kanssa, jonka sisaren kanssa Malmbergin lanko F. H. Bergroth oli naimisissa. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Koska v. Essen vasta oli muuttanut Ylihärmään eikä vielä ollut ehtinyt saada kuntoon sikäläistä asuntoaan, päätettiin että Kihlmaninkin häät vietettäisiin Malmbergin kodissa. [Kert. Sofia Helander.]

Jo aikoja ennen oli Malmberg kutsunut vieraita näihin kaksinkertaisiin häihin. Niitä tulikin ja tuli paljon. Etelästä saapuivat F. H. Bergroth ja hänen veljensä K. Edvard vaimoineen, joihin matkalla liittyi Alavuuden vasta nimitetty kirkkoherra, Lauri Stenbäckin veli K. F. Stenbäck, joka oli naimisissa K. K. von Essenin sisaren kanssa, sekä A. N. Holmström, Jos. Grönberg y.m. Savosta tulivat J. I. Bergh, Paavo Ruotsalainen ja J. L. Niskanen, Nivalasta Wilh. Niskanen, Pyhäjärveltä Schwartzberg, pohjoisesta A. Helander. J. M. Stenbäck y.m. Miltei kaikki lähiseudun heränneet papit vaimoineen ja suuri joukko muita heränneitä, säätyläisiä ja talonpoikia, täyttivät huoneet ahdinkoon asti. Useat vieraista tulivat jo hääpäivän edellisenä iltana. Silloin saapui Paavokin. Hän astui rohkeasti saliin, jonka lattiaa paraikaa pestiin. Samassa huoneessa soitti joku pianolla virttä. Paavo, joka oli hyvin soitannollinen, alkoi veisata samaa virttä, johon syrjähuoneista tulevat vieraat voimakkaasti yhtyivät. Virren vaiettua laskeutui Paavo polvilleen, rukoillen ääneen palavan rukouksen. Tuskin oli yksikään silmä kuiva, kun ukko nousi ylös ja alkoi tervehtiä isäntäväkeä ja vieraita. Vasta tämän jälkeen saivat lattianpesijät jatkaa keskeytettyä työtään.

Malmberg vihki nuoret parikunnat. Kolme päivää viipyivät kaukaiset vieraat sekä suuri osa muitakin häätalossa. Aika kului nopeasti hartauspuheita kuullessa, veisatessa ja keskusteluissa. Paavo, joka viihtyi erinomaisen hyvin, oli koko ajan virkeällä mielellä, piti monta seurapuhetta, toisen toistaan elävämmän. Tuon tuostakin nähtiin jonkun yksityisesti häntä puhuttelevan. Ja hän oli väsymätön neuvomaan, nuhtelemaan, kehoittamaan. Ehkä aavisti hän, että tämä oli hänen viimeinen käyntinsä Suupohjassa. — Joskus kuului vinttihuoneesta ja vinniltä, missä useimmat papit asuivat, väittelyä, joka pari kertaa yltyi kiivaaksikin. Se koski Lutherin postillan suomennosta, jota F. O. Durchman ja A. V. Ingman paraikaa valmistivat. Luettuaan muille muutamia paikkoja käännöksestään, saivat he kuulla ankaria muistutuksia "uusien sanojen käyttämisestä, joita ei kansa ymmärtäisi". Ingman, joka oli masentuneella mielellä vaimonsa pari viikkoa sitten tapahtuneen kuoleman johdosta, ei ottanut paljon osaa väittelyyn, mutta sitä tulisemmin puolusti Durchman "puhtaan suomenkielen käyttämistä saarnoissa ja uskonnollisessa kirjallisuudessa". Sopua ei tämä väittely kuitenkaan rikkonut, vaikka useimmat olivat tyytymättömät "Durchmanin uutuuksiin". Ainoa seikka, joka tässä tilaisuudessa loukkasi moniaita vieraita, oli tuo näiden mielestä "ylimielinen varmuus" ja "komentava mahtavuus", millä Malmberg, Durchman ja muutamat muutkin Suupohjan heränneitten johtavat henkilöt painoivat alas jokaisen sanan, joka ei ehdottomasti mukautunut kaikin puolin kannattamaan vallitsevaa katsantotapaa. Niinpä arveltiin, että Kimon tehtaan omistaja Otto von Essen, joka, samoinkuin O. H. Helander, oli taipuvainen vähän toisenkaltaiseen käsitykseen, joutui liika ankaran kohtelun alaiseksi. Mutta minkäänlaista hajaannusta ei silti tapahtunut. Päinvastoin puhuvat kumpikin lähinnä seuraavina vuosina kirjoittamissaan kirjeissä Malmbergista mitä suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä.

Marielundista lähtivät useimmat vieraat Alahärmään saattamaan Ingmanin puolisoa haudan lepoon. Siellä jatkettiin yhdessäoloa Jumalan sanan viljelemisellä ja veisuulla. Suru-, niinkuin ilojuhlissa noudattivat heränneet tätä tapaa. Ilman hartauseuroja ei jaksettu surua kantaa, ilman niitä ei ollut ilo iloa. Alahärmästä palasivat eteläänpäin matkustavat vieraat parin päivän jälkeen Lapualle. Marielundissa nytkin kokoonnuttiin. Siellä pidettiin vielä seuraavana päivänä lähtöseurat, jonka jälkeen vieraat lähtivät. Kaikkiaan olivat he viipyneet seurapaikoissa 8 päivää, matkoja lukuunottamatta. Ilman palavaa rakkautta eivät isäntäväki eivätkä vieraat olisi tällaista vierailua kestäneet. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; kert. Karolina Bergroth, Jos. Grönberg, Adolfina Kemell o. s. Ottelin, Sofia Helander, y.m.; Reinhold Helanderin aikoinaan omistama kirjekokoelma (nyt Kirkkohistoriallisen seuran oma).]

Lyhytkin silmäys Etelä-Pohjanmaan seurakuntien paimenmuistoihin 1840-luvun keskivaiheilla vakuuttaa meitä siitä, että heränneitten pappien luku näillä seuduin oli hyvin suuri. Heidän kauttansa leviämistänsä levisi liike. Luettelemme tässä huomattavimmat heistä: J. H. Roos, synt. 1818, v.t. kappalainen Kristiinankaupungissa (1843-45) ja Uuskaarlepyyssä (1845-53), K. F. Stenbäck Alavuudella, A. N. Holmström Kuortaneella, O. V. Forsman saarnaajana Pirttikylässä, mistä v. 1847 pääsi kappalaiseksi Peräseinäjoelle, Vilhelm Ingman, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1842, armovuodensaarnaajana Kauhavalla, J. V. Nybergh kirkkoherranapulaisena Ilmajoella, Jaakko Vegelius ja hänen apulaisensa Jaakko Esaias Vegelius, synt. 1817 ja vihitty papiksi 1840 Maalahdella, O. H. Helander, Munsalassa, E. J. Snellman kirkkoherrana Laihialla, Fredrik Östring vuodesta 1845 pitäjänapulaisena Maalahdella, F. O. Durchman Isokyrössä, N. K. Malmberg Lapualla, J. R. Hedberg (katso II, s. 423) virka- ja armovuodensaarnaajana Vöyrissä, K. V. Lybeck (katso II, s. 463) kirkkoherranapulaisena Mustasaarella (1844-1848), Jaakko Simelius, synt. 1821, vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena Raippaluodossa, K. K. von Essen Ylihärmässä, A. V. Ingman Alahärmässä, P. V. Sandelin Maksamaalla, E. Svahn Purmossa, Juhana Julius Häggman, synt. 1823 ja vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena Terijärvellä vuodesta 1847, Heikki Moliis kappalaisena Pietarsaaressa, B. H. R. Aspelin (II, s. 445) Vetelissä, Alfred Kihlman Kruununkylän kirkkoherran ja kappalaisen apulaisena 1846-50, Otto Isak Appelberg, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1843, välisaarnaajana Kokkolassa vuodesta 1846, Frans Petter Kemell, (josta vasta enemmän), ylimääräisenä pappina Lappajärvellä, Kaarle Adolf Lilius kappalaisena Kortesjärvellä, K. Johansson kappalaisena Vimpelissä ja Aleksanteri Jaakko Gummerus, joka, oltuaan ylimääräisenä pappina Kokkolassa 1831-1846, viimemainittuna vuonna pääsi Kannuksen kappalaiseksi. Vielä on mainittava etenkin yksi mies, joka loistavalla tavalla täydentää niitä suuria lahjoja, joista Suupohjan herännäisyys on niin rikas. Tarkoitamme Lauri Stenbäckiä, sillä hänenkin tapaamme tähän aikaan näillä tienoin. Hänet oli näet nimitetty hoitamaan Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirkaa elokuussa 1846, ja muutamia viikkoja myöhemmin sai hän vakituisena tämän viran. [Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 319.]

Suupohjan herännäisyys oli kasvanut mahdiksi, jonka voittoisaa leviämistä ja juurtumista kansaan ei enää voitu estää. Heränneitten suuret kokoukset ja heidän tiheät matkansa pitäjästä toiseen painoivat koko seutuun omituisen leiman. Matkustaja, joka sunnuntaisin aamulla matkusti Etelä-Pohjanmaan lakeudella, pääsi tuskin kulkemaan niiden kirkkojen läheisyydessä, missä herännyt pappi saarnasi. Omasta ja lähiseurakunnista riensi kaikilla teillä ihmisiä näitä pappeja kuulemaan, jättäen oman kirkkonsa tyhjäksi, jollei siinä sinä pyhänä herännyt pappi saarnannut. Tienhaaroissa koettivat monesti nimismiehet pakottaa ihmisiä kääntymään kotikirkolle, mutta se oli turhaa. Ihmistulva oli liika suuri, se joko jatkoi matkaansa kiellosta huolimatta tahi lähti toista tietä kulkemaan määräpaikkaansa. Turhat olivat niinikään kirkkoherrojen ja kontrahtirovastien ehkäisevät neuvot ja varoitukset. Ei niistä enää kukaan välittänyt. Kuvaava on seuraava kertomus. Vaasan alisen rovastikunnan lääninrovasti J. J. Estlander lausui kerran eräässä tilaisuudessa, missä oli koolla paljon pappeja: "Kyllä on hyvin ikävää, että tahdotaan kuulla ainoastaan n.s. heränneitä pappeja, jätetään oma kirkko tyhjäksi ja kuljetaan pitkät matkat jotakin suosittua saarnamiestä ihailemaan. Täytyyhän meidän luonnon valtakunnassakin kuunnella ei ainoastaan satakielen ääntä, vaan korpinkin ja vareksen. Näillekin on Luoja antanut luvan laulaa". Sanat olivat lausutut lähinnä K. K. von Essenille, joka tässä tilaisuudessa oli puolustanut heränneitä pappeja. Tämä vastasi: "Mutta missä valita voipi, siellä ainakin minä lähden satakieltä kuulemaan." [Kert. J. V. Nybergh y.m.]

Ainoastaan kaksi kirkkoherraa koetti vieläkin turvautua ilmiantoihin ja pakkokeinoihin. Toinen oli Lappajärven kirkkoherra Jaakko Fellman, toinen Kokkolan kirkkoherra S. V. Appelgren. Edellinen näistä vainoista kiinnittää huomiomme vasta mainittuun Frans Petter Kemelliin. Tämä huomattava mies syntyi v. 1817 Ylivieskassa, missä isänsä oli lukkarina. Hänet vihittiin papiksi v. 1842 ja määrättiin ylimääräiseksi papiksi Lohtajalle. Jo siihen aikaan oli hän herännyt. Seurakunnan kirkkoherra K. K. Elfving ei kuulunut heränneisiin, mutta hänen ankaran lailliset saarnansa olivat saaneet ihmiset levottomiksi sielunsa tilasta. Eikä hän sitäpaitse vastustanutkaan alkavaa herännäisyysliikettä, joka virkosi eloon Johannes-luonteisen Kemellin saarnoista ja sielunhoidosta. Lohtajalla ollessaan meni Kemell naimisiin Adolfina Ottelinin kanssa, joka oli maanmittari A. Ottelinin tytär. Isä koetti kaikin tavoin estää tytärtänsä liittymästä heränneisiin. Niinpä hän esim. lähetti hänet Porvoon piispan luo, joka oli hänen veljensä. Tämä koetti neuvoa ja varoittaa, jotta ei nuori "eksytetty" nainen "saattaisi isäänsä ja setäänsä murheella hautaan". Mutta turha oli sekin keino. Adolfina Ottelin pysyi vakaumuksessaan, solmi liittonsa Kemellin kanssa 1846 ja lähti tukemaan häntä hänen taisteluissaan Lappajärvellä, mihin hänet samana vuonna määrättiin kirkkoherranapulaiseksi. Täällä oli Jaakko Hemming ollut ylimääräisenä pappina (1843-45) Ja saanut aikaan huomattavan herätyksen, jota seurakunnan kirkkoherra, yllämainittu J. Fellman karsain silmin oli katsellut. Innolla ja lämmöllä jatkoi Kemell Hemmingin työtä. Lähiseurakunnistakin, varsinkin Evijärveltä ja Kortesjärveltä kävi ihmisiä häntä kuulemassa. Fellman ei voinut kärsiä sitä, että herännäisyysliike kasvamistaan kasvoi. Kun kaiken lisäksi tuli levisi hänen omaan kotiinsakin, päätti hän ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Kaikki, joilta hän luuli voivansa apua saada, pani hän liikkeelle. Eräänä päivänä saapui heränneitten seuraan pitäjän nimismies, vaatien ihmisiä hajaantumaan. Kemell, jonka puoleen hän vaatimuksellaan ensin kääntyi, kehoitti häntä seuraväeltä tiedustelemaan, minkä tähden näin lukuisasti oli kokoonnuttu. Nimismies ryhtyi ottamaan kirjaan tilaisuudessa saapuvilla olevien nimet, mutta pitkälle ei hän ehtinyt, ennenkuin tavattoman voimallinen veisuu ja kansajoukon vakava käytös estivät häntä jatkamasta. Murtuneen näköisenä poistui hän seurapaikasta. Yhtä herkkätuntoinen ei Fellman ollut. Hän kyllä kohteli Kemelliä kohteliaasti, mutta ilmoitti syyskuun 2 p:nä 1846 kontrahtirovastilleen J. Höckertille kirjoittamassaan virkakirjeessä, että Kemell vastoin hänen kieltoaan oli pitänyt luvattomia hartauskokouksia, joihin paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja, oli kokoontunut. Tämän johdosta lähetti Höckert Kemellille varoituskirjeen, jossa hän "koetti selvittää viimemainitulle, että senkaltaiset kokoukset turmelevat järjestystä eivätkä herätä hartautta, vaan synnyttävät eripuraisuutta ja selkkauksia". Kemell vaan jatkoi työtään seurakunnassa niinkuin ennenkin. Kesäkuun 21 p:nä 1847 lähetti Fellman Höckertille uuden syytöskirjan, missä hän ilmoitti, "ettei Kemell ollut lakannut eikä luvannutkaan lakata luvattomia kokouksia pitämästä". Höckert ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, joka päätti kutsua syytetyn suullisesti kuulusteltavaksi. Syyskuun 8 p:nä 1847 oli asia esillä tuomiokapitulissa. Puheenjohtajan, tuomiorovasti Edmanin kehoittamana vastasi Kemell häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Hän lausui, "ettei hän ollut pitänyt mitään luvattomia kokouksia eikä semmoisiin ottanut osaa, vaan ainoastaan kutsuttuna papillisiin toimituksiin, kuten ristiäisissä, häissä tahi maahanpaniaisissa, isäntäväen kehoittamana kokoontuneille vieraille lukenut Jumalan sanaa, jonkun saarnan tahi muuta kirjaa sekä antanut veisata muutamia virsiä." Edmanin muistutuksen johdosta, että Kemell oli velvollinen noudattamaan esimiestensä käskyjä ja varoituksia, kielsi tämä kummastellen kysymyksessä olevassa suhteessa milloinkaan saaneensa muistutusta rovasti Fellmanilta, joka aina oli kohdellut häntä hyvin ystävällisesti, "jonka tähden hän oli luullut toimineensa rovastin mielen mukaan neuvomalla seurakunnan jäseniä Jumalan sanassa, etenkin koska heidän heikko lukutaitonsa ja kristinuskontietonsa sitä enemmän kaipasivat parantamista, kuin rovasti muun ohessa koko vuoden aikana oli saarnannut vain yhden kerran ja hyvin harvoin käynyt kinkereissä." Edmanin selitettyä "luvattomien ja luvallisten hartausseurojen eroituksen", sanoi Kemell niin käsittäneensä virkansa, että "hänen, niin usein kuin tilaisuutta siihen olisi, sanankuulijoittensa kanssa tulisi viljellä Jumalan sanaa, varsinkin koska nämä olivat osoittaneet sitä haluavansa, kernaammin kuin kuluttaa aikaa turhilla puheilla ja synnillisiin huvituksiin", vedoten tässä yhteydessä muutamiin esivallan käskyihin ja säädöksiin. Myöskin sanoi hän käyneensä kontrahtirovasti Höckertin luona saadakseen neuvoja tässä asiassa, mutta ei tavanneensa häntä kotona. Lopuksi vaati Kemell, että Fellman, "joka lähinnä oli aiheuttanut hänen pitkän ja kalliin matkansa Turkuun", velvoitettaisiin korvaamaan hänen kustannuksensa. — Tuomiokapituli, joka piti rovasti Fellmanin kontrahtirovasti Höckertille lähettämiä virkakirjoituksia syyskuun 2 p:ltä 1846 ja heinäkuun 21 p:ltä 1847 täysin luotettavina, tuomitsi Kemellin saamaan varoituksen tuomiokapitulin edessä, "koska hänen pitämiään uskonnonharjoituksia ei voitaisi pitää kotihartautena, vaan semmoisina hartauden harjoittamiseksi toimeenpantuina yksityisinä kokouksina, jotka kun. kirje 1 p:ltä joulukuuta 1713 ja 12 p:ltä tammikuuta 1726 14 p:nä joulukuuta 1734 tehdyn valtiopäiväpäätöksen vahvistamina konventikkelien nimisinä kieltävät." Tietysti vapautettiin Fellman suorittamasta Kemellin matkakustannukset. Viimemainittu ei valittanut päätöksestä, vaan alistui vastaanottamaan tuomiokapitulin varoituksen. Hänen kummankin matkansa Turkuun maksoivat ystävänsä Lappajärvellä auliisti. Kemell jatkoi työtänsä Lappajärvellä entiseen tapaan. Fellman kyllä vielä kerran lienee virallisesti huomauttanut Höckertiä asiasta, mutta ilman mitään seurauksia. [Kert. yllämainittu Adolfina Kemell; Turun tuomiokapitulin päätös Kemellin asiassa jäljennöksenä, jonka ovat oikeaksi todistaneet R. Helander ja Bernh. Sarlin.]

Kokkolan kirkkoherran S. V. Appelgrenin toimenpiteet herännäisyyden vastustamiseksi kohdistuivat varsinkin seurakunnan v.t pitäjänapulaiseen, ennen mainittuun I. O. Appelbergiin. Jo monta vuotta oli näillä seuduin liikkunut herätys. Etenkin Appelbergin tultua seurakuntaan (1846), oli se päivä päivältä kasvanut. Rovasti Appelgren, joka ei ollut heränneitten ystävä, rupesi tuota nuorta pappia vastustamaan. Kun ei muu auttanut, syytti hän häntä tuomiokapitulissa huhtik. 28 p:nä 1847 "körttien suosijaksi", "vanhanaikaisesti dogmaattisista saarnoista", "kierosta, yksipuolisesta opista, jossa ei ollut sisältöä", sekä siitä, ettei hän valmistanut saarnojaan, "joista sentähden puuttui järjestystä ja joissa samoja asioita toistettiin". Niin äkänen oli Appelgren, että hän kirjoituksessaan ylönkatseellisesti puhui myöskin Appelbergin "kurjasta lausuntotavasta". Kirjoituksesta ei tietysti puuttunut noita tavallisia moitteita 'loukkaavista hyökkäyksistä', 'jesuiittalaisuudesta' y.m., mutta varsinaista syytöstä seurojen pitämisestä hän 'vaikeasti hankittavien todistusten puutteessa' ei tehnyt. Valituksen pontena oli pyyntö, että Appelberg siirrettäisiin toiseen seurakuntaan.

Siinä selityksessä, jonka tuomiokapituli vaati syytetyltä, lausuu tämä muun ohessa: "Rovasti Appelgren perustelee anomustaan minun pois siirtämisestäni sillä, että minä olisin 'körttien lämmin suosija'. Tämän johdosta saan syvimmässä nöyryydessä ilmoittaa, että, kun viimeksi kuluneina 17 vuotena seudullamme on huomattu voimallisempi ja yleisempi herätys kristilliseen elämään, niin sielunsa tilaa huolehtimaan ruvenneet ihmiset, totellen Jumalan ääntä sanassa ja omassatunnossa, ovat koettaneet luopua ei ainoastaan törkeistä synneistä, vaan myös hienommasta, mutta silti ei vähemmän vaarallisesta maailmallisesta elämästä, joka ilmenee myöskin turhamaisissa ja ylöllisissä vaatteissa, sekä pukeutuneet yksinkertaiseen, siistiin pukuun, niinkuin Jumalan sana vaatii. Noudattaen isien tapaa, ovat talonpojat sentähden yksinkertaisuuden takia pukeutuneet körteillä varustettuihin röijyihin sekä siitäkin syystä, että tämä puku oli talonpoikien tavallinen puku, ennenkuin nykyajan turhamaisuus pääsi vallalle maassamme. Tullessani Kokkolaan, löytyi täälläkin muutamia, jotka omantunnon tähden olivat ruvenneet käyttämään tätä yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää pukua, jotapaitse toiset, jotka minun tänne muuttoni jälkeen ovat heränneet, ovat luopuneet entisestä huonosta elämästänsä ja sen kera myöskin ylöllisistä vaatteista sekä ruvenneet käyttämään vanhaa pukua. Milloinkaan pitämättä tätä pukua kristityn tuntomerkkinä ja koskaan vaatimatta tämmöistä muutosta vaatteissa, en kuitenkaan ole voinut olla hyväksymättä heidän menettelyään, enkä ole uskaltanut astua sanankuulijoitteni omiatuntoja liika likelle taistelemalla tätä maailman silmissä, niinkuin tiedän, hyvinkin epämieluista vaatemuutosta vastaan. Viha elävän kristillisyyden ilmauksia vastaan on tällä paikkakunnalla tuottanut sielunsa tilaa huolehtiville ihmisille pilkkanimen 'körttiläiset'; ja kun nämä ihmiset neuvoa kaivaten ovat kääntyneet jonkun sielunpaimenen, minun tahi jonkun muun puoleen, on soimaus merkinnyt semmoisen papin nimellä 'körttipappi'. Syrjäyttäen pääasian, elävän kristillisyyden ilmauksen, on rovasti Appelgrenkin pilkkaavan maailman tavoin nimittänyt minua 'körttien lämpöiseksi suosijaksi', 'körttipapiksi' y.m. — — Rovasti Appelgren sanoo oppiani 'kieroksi'. Vaikeaa olisi ymmärtää, mitä hän tällä tarkoittaa, jollei rovasti A. itse selvittäisi asiaa arvostelemalla saarnojani. Hän sanoo niitä muun ohessa 'vanhanaikaisesti dogmaattisiksi'. Tämä on siis tuo 'körttejä' seuraava kiero oppi. Minua ei syytetä uudesta, evankelis-lutherilaisen seurakunnan uskolle ja tunnustukselle vieraasta opista, vaan vanhanaikaisesti dogmaattisesta esi-isiemme opista. Tätä oppia on rovasti Appelgren kunnioittanut nimityksillä 'kiero, yksipuolinen, sisällyksetön'. Tätä syytöstä en voi ryhtyä kumoamaan, koska sen kautta sekaantuisin tuomiokapitulin tehtäviin, syytös kun ei ole suunnattu minua, vaan seurakunnan oppia vastaan. Saan vain syvimmässä nöyryydessä vakuuttaa, etten ole opettanut muuta oppia, kuin tuota 'vanhanaikaisesti dogmaattista', joka löytyy raamatussa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa. Tätä oppia tahdon julistaa ja tunnustaa ja olen sitä edelleen julistava ja tunnustava, jos sitä leimattaisiinkin vaikka vielä häpeällisemmillä häväistyssanoilla, kuin rovasti Appelgren sille on omistanut". — Saarnansa muotoa, jota vastaan Appelgren oli tehnyt moittivia muistutuksia, puolustaa Appelberg seuraavin sanoin: "Esitystäni olen koettanut sovittaa seurakunnan mukaan, johon kuuluu sekä sivistyneitä että sivistymättömiä. Korutonta totuutta en kuitenkaan ole voinut enkä saanutkaan salata. Olen myöskin koettanut oppia tuota vaikeaa taitoa, joka saa yksinkertaisimmatkin esitystä käsittämään, muistaen Lutherin sanoja: 'Minulla on paljon niitä vastaan, jotka saarnoissaan mukaantuvat ylhäisten ja oppineitten sanankuulijain vaatimusten mukaan, eivätkä huoli alhaisen kansan toivomuksista. Rehenteleminen korkeilla ja komeilla sanoilla pahentaa enemmän, kuin se rakentaa'. Sentähden en ole puhunut 'korkeilla sanoilla' enkä 'suurella viisaudella', vaan suurimmassa yksinkertaisuudessa. — — Rovasti Appelgren väittää minun saarnaavan 'välttävästi saarnojani valmistamatta', sanoen että esityksestäni sentähden puuttuu 'järjestystä' ja että siinä 'toistan yhtä ja samaa'. Hyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että minä, vaikka minun on täytynytkin saarnata miltei joka pyhä ja vaikka muut virkatoimet tuottavat minulle paljon rasitusta, paraan ymmärrykseni mukaan, mikäli olen voinut, olen saarnojani valmistanut. Saarnojeni tarkoituksena on ollut sielujen kääntyminen Jumalan tykö ja tosi hartauden herättäminen, eikä oma kunniani. Sentähden en ole tavotellut terävää, filosofisiin määritelmiin haaraantuvaa järjestelmää, jolla tuo tarkoitus hyvin pienessä määrässä olisi saavutettavissa, vaan semmoista yksinkertaista, tekstin mukaista ohjetta, jota olen pitänyt sanankuulijaini käsityskyvylle sopivimpana. Mutta sekavasta, 'järjestystä' vailla olevasta esityksestä ei voi sivistyneinkään kuulija minua syyttää. Että saarnani taasen olisivat vain 'yhden ja saman matkimista', on niinikään valheellinen syytös; sillä myöntää en voi, että aina selvittäisin vain samaa opinkohtaa syrjäyttämällä kristinuskon muita totuuksia. Jos sitä sanotaan 'yhden ja saman matkimiseksi', että olen saarnannut syntisten ehdotonta kääntymistä Jumalan tykö, samaa langenneille syntisille välttämätöntä autuudenjärjestystä, samaa parannusta ja uskoa, joka johtaa Jumalan tykö, samaa pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä y.m., niin olen kyllä syyllinen rovasti Appelgrenin syytöksiin, mutta kaikin puolin oikein olen tässä kohden menetellyt". Kummastellen, että juuri rovasti Appelgren oli syyttänyt hänen saarnojaan loukkaavista lauseista ja huonosta muodosta sekä torjuen muitakin tähän kuuluvia moitteita, pyytää Appelberg, että tuomiokapituli, hylkäämällä Appelgrenin kanteet, sallisi hänen jäädä Kokkolaan.

Jollei Appelgren ollut valinnut sanoja tehdäkseen Appelbergin epäluulonalaiseksi tuomiokapitulissa, niin ei viimemainittukaan vastauksessaan ole kohtelias suuttunutta esimiestään kohtaan. Sitä todistaa esim. seuraava kohta hänen selityksessään. "Hyökkäyksistä muita n.s. körttipappeja vastaan vastatkoon rovasti Appelgren itse. En tiedä kunnianarvoisan tuomiokapitulin näihin asti vihkineen minkäänlaista pappiskuntaa nimellä 'körttisaarnaajat'. Salaviittaus ritarikunnasta on vanhastaan tunnettu kavala keino tehdä pyhäin ihmisten yhteyttä epäluulonalaiseksi valtion silmissä. Ei olisi rovasti Appelgrenin pitänyt lähteä tälle häpeälliselle tielle. Rovasti Appelgren enentää syytöksensä ilkeyttä lisäämällä 'likeisesti sukua Ignatius Loyolan opetuslapsille'. Kun huomaa, että syytös on tähdätty ainoastaan niitä opettajia vastaan, jotka uskollisesti tahtovat seurata Jumalan sanaa ja esivallan käskyjä, ymmärtää helposti, miten törkeä ja kauhea tämä soimaus on. Se on aivan yhtä törkeä kuin jos joku väittäisi rovasti Appelgrenin muiden samanmielisten sielunpaimenten kera muodostavan munkkikunnan lammasten keritsemistä varten, likeisesti sukua Simon Maguksen opetuslasten kanssa. Semmoinen väite, semmoinen solvaus olisi tosiaankin hyvin loukkaava rovasti Appelgrenille Sitäpaitsi jätän korkeasti valistuneiden esimiesteni päätettäväksi, ketkä ovat läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Ignatius Loyolan opetuslapsiin, hiljaisetko maassa vai ne, jotka esiintyvät käyttäen perusteettomia syytöksiä, haukuntanimiä, kavalia salaviittauksia ja mitä muita keinoja tahansa, saavuttaakseen tarkoituksensa".

Appelgrenin valitus ei näy aiheuttaneen mitään toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta. Appelberg sai jäädä Kokkolahan, missä hän toimi pappina vielä monta vuotta tämän jälkeen. [I. O. Appelbergin v. 1847 tuomiokapituliin antaman selityksen jäljennös, jonka ovat oikeaksi todistaneet Alfred Kihlman ja F. O. Durchman; Paimenmuisto.]

Joskus tapahtui, että nimismiehetkin virkatoimillaan koettivat ehkäistä herännäisyyden leviämistä. Niinpä esim. Kauhavan nimismies N. Rahm heinäkuun 24 päivänä 1848 päivätyssä, Lapuan sijaiskirkkoherralle Vilhelm Ingmanille osoitetussa virkakirjeessä moittien puhuu siitä, ettei hänen juhannuspäivänä samana vuonna Alahärmän ja Kauhavan kirkkoihin lähettämäänsä kuulutusta hartausseuroista ollut luettu sanottujen seurakuntien kirkoissa ja ettei Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius, joka vielä siihen aikaan hoiti virkaansa, ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin asian johdosta. Rahmin kirjoitus on tavattoman sekava, niin että on vaikea saada selville, mitä hän oikeastaan vaatii. Ikäänkuin uhkauksena hän siihen liittää näin kuuluvan, maaliskuun 20 päivänä 1848 päivätyn keisarillisen julistuksen; "Me Nikolai ensimmäinen — — — teemme tiettäväksi, että armossa olemme nähneet hyväksi selittää, että tätä ennen armollisesti ilmoittamamme armollinen kielto kuulumasta salaisiin seuroihin, minkä laatuisia nämä sitten ovatkin, myöskin koskee alamaisiamme Suomessa ilman poikkeuksetta". Kirjoituksessaan lausuu Rahm muun muassa: "En tarkoin tiedä, mitä kuulutuksessani mainituissa seuroissa toimitetaan, paitsi lukemista ja veisaamista. Olen kyllä kuullut, että niissä pukataan ja pusketaan, niinkuin pukkien tapana on, syljetään toisiaan kasvoihin, jota en kuitenkaan kernaasti tahdo uskoa. Mutta kuka tietää, mitä näissä seuroissa salaisuudessa tehdään, sillä salaa kansa kokoontuu, enkä minä vielä koskaan ole saanut kutsua tämmöiseen kokoukseen", Tästä virkakirjeestä päättäen oli Ingman tylysti vastannut johonkin Rahmin samaa asiaa koskevaan aikaisempaan kirjeeseen. Ehkä siitä säikähtyneenä sanoo viimemainittu "toistaiseksi jättävänsä asian". [J. N. Rahmin yllämainittu virkakirje.]

Syksyllä 1846 sattui Marielundissa tapaus, joka, kun se tuli tunnetuksi, kaikkialla heränneitten piireissä herätti levottomuutta ja surua. Alfred Kihlman kirjoittaa siitä muutamia päiviä myöhemmin: "—— — Miltei kovin isku, joka olisi voinut meitä kohdata, on juuri nyt ollut meitä uhkaamassa. Marraskuun 6 p:nä tunsi rakas Malmbergimme kummallisia värähdyksiä vasemmanpuolisessa silmäluomessa ja ylähuulessa; pian sen jälkeen alkoi hänen ulkomuotonsa vähitellen muuttua, mutta niin huomaamatta ja vähin erin, ettei edes hänen vaimonsa sitä huomannut, ennenkuin suu oli aivan vinossa". Eräs Malmbergin perheessä asuva nainen, Sofia Nordenkraft, lähti heti Vaasaan lääkäriä puhuttelemaan, mutta tämä vastasi, ettei hän voinut mitään sanoa, ennenkuin itse oli potilaan nähnyt. Ajan oloja kuvaavaa on, että Malmberg tuossa tilassa kelirikon aikana seuraavana päivänä vietiin Vaasaan, vaikka, kuten lääkäri sittemmin todisti, hän oli saanut aivoihin kohdistuneen halvauksen. Malmberg itse, hänen omaisensa ja Marielundiin kokoontuneet ystävänsä pitivät tätä matkaa hänen viimeisenä matkanaan. "Voit helposti kuvitella", jatkaa kirjeen kirjoittaja, "millä mielellä olemme olleet". Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoittaa sama ystävä: "Malmbergin paraneminen edistyi nopein askelin 27 päivään asti eli 21:een taudin viimeiseen ratkaisevaan vuorokauteen. Silloin alkoi tauti jälleen juonitella, niin että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Tätä epävarmaa tilaa on kestänyt näihin asti. Lääkäri on kuitenkin parasta toivonut, mutta Malmberg itse ei ole muuta odottanut kuin kuolemaa. Uskotko, että täältä on kirjeitä kirjoitettu? Taudin alkuaikoina oli täällä, (Lapualla) paljon ystäviä, etelästä, idästä, pohjoisesta, ja silloin oli täällä ikäänkuin ministerein kokous, jonka presidenttinä oli von Essen". [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46, (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).]

Malmbergin voimakas ruumis voitti vähitellen, jos kohta ei milloinkaan täydellisesti, halvauksen tuottamat seuraukset. Ensi aikoina vaati lääkärinsä häntä jyrkästi pyytämään virkavapautta pitemmäksi ajaksi, vakuuttaen ettei hän voisi kauankaan elää, jollei hän sitä tekisi, mutta siihen ei Malmberg ollut taipuvainen. Vasta kun tautinsa, niinkuin olemme nähneet, ensimmäisten parannusoireitten jälkeen uudelleen alkoi kiihtyä, näkyy hän itsekin ruvenneen apulaista ajattelemaan. Siksi olisi hän tahtonut Reinhold Helanderin, joka oli isänsä apulaisena Raahessa, mutta varmaa päätöstä hän ei kuitenkaan vielä tehnyt. Malmbergilta lupaa kysymättä kirjoitti Kihlman asiasta salaa Helanderille, jotta tämä tietäisi laittautua valmiiksi siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46 (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).] Tarpeeton oli kuitenkin tuo ystävällinen toimenpide, turha lääkärin määräys, turhat ystävien varoitukset ja rukoukset. Malmberg päätti ryhtyä itse virkaansa hoitamaan. Alussa oli hän kyllä hyvin heikko, mutta hänen henkensä valtava voima pakotti ruumiin tottelemaan. Tarkoittaen hänen suutansa, jonka muotoa tauti vieläkin vähän pilasi, sanoivat kyllä jotkut vihamiehet: "nythän sen jo näkeekin, että hän on väärässä", mutta pyhä pyhältä yhä voimallisempana kaikui kirkoissa suuren saarnaajan ääni, ja moni pilkkaajakin siitä näinäkin aikoina heräsi.

Suuria herätyksiä tapahtui 1840-luvun loppuaikoina Lapuan seurakunnissa. Kun Malmberg eräänä sunnuntaina 1848 oli saarnannut Ylihärmän kirkossa, nähtiin iltapäivällä noin 130 lasta, vanhimmat 13 ja 14 vuoden ikäisiä, kokoontuvan muutaman talon pirttiin veisaamaan. Malmberg meni sinne heidän kanssaan seuroja pitämään. Liikutuksella kertoo hän eräässä kirjeessä tästä tilaisuudesta. Tuo joukko oli sitä nousevaa sukupolvea, joka oli siunaava hänen muistoaan ja noudattava hänen oppiaan vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1849 tapahtui näillä tienoin vielä suurempia herätyksiä. Siitä kirjoittaa Malmberg J. I. Berghille: "Vanhemmissakin heränneissä on näinä aikoina enemmän eloisuutta huomattu. Ortodoksiian sanansaattajat kertovat myöskin hallitukselle, että herännäisyys on huomattavasti kasvamassa näillä seuduin. Mitä tehdä? Herra Jumala toimittaa asiansa, kertokoon maailma siitä mitä tahansa". Ruotsissakin saatiin kuulla näistä suurista herätyksistä; A. V. Ingman kirjoitti niistä "Nordisk Kyrkotidningin" toimittajalle J. Ternströmille. Että Malmberg, jonka terveys ei enää ollut sama kuin ennen, usein kärsi ylön suuren työtaakkansa alla, on selvä. Liikuttavaa on lukea tuon väsymättömän työntekijän omaa todistusta siitä J. I. Berghille maaliskuussa 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Näinä aikoina olen jälleen potenut kolotustautia. Kolmeen viikkoon en ole kyennyt kinkereihin. — — Saa nähdä, voinko enää tulla terveeksi ja koska. Raskasta on sairastaa minun tuimalla luonnollani. Sielu tahtoisi kiivailla, mutta ruumis ei enää jaksa seurata mukana, niinkuin ennen." [A. V. Ingmanin pitkä kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3 1848, 17/3 49 ja 21/11 49.] Mutta yhtä ahkerasti kuin ennenkin Malmberg vielä puhui seuroissa, kooten ympärilleen yhä suuremmat kansanjoukot ja saavuttaen yhä suuremmassa määrässä ystäviensä ja virkaveljiensä ihailevan rakkauden. Ei sitä suurempaa heränneitten juhlaa, ei lähellä eikä etäämmällä, johon ei häntä ensimäisenä vieraana pyydetty. Jollei hän saattanut tulla, oli pettymys ja mielipaha yleinen — juhla ei juhlalta tuntunut. Kaikissa tärkeimmissä asioissa kysyivät häneltä neuvoa, eivät ainoastaan läheiset tuttavat, vaan hänelle aivan tuntemattomatkin. Semmoisetkin kysymykset, joihin muut olivat enemmän perehtyneet kuin hän, niinkuin oppiriitojen tieteellinen selvittäminen y.m. jätettiin hänen arvosteltaviksi. Kilvan työnsivät etenkin Suupohjan heränneet papit kaiken määräämisvallan niin yksityisissä kuin yleisempää laatua olevissa asioissa hänelle. Hänen puoleensa neuvottiin kaikkia kääntymään. Ja yhä yleisemmin neuvoa noudatettiin. Malmberg oli kuin riihessä aamusta iltaan. Miltei jumaloiden kunnioittivat varsinkin säätyläiset häntä, sokeasti seuraten kaikkia hänen neuvojaan. Usein tapahtui, että avioliittoon aikovatkin pyysivät lupaa häneltä, ennenkuin uskalsivat toteuttaa aikomuksensa. Jos Malmberg kielsi — sekin joskus tapahtui — jäi tuuma sikseen. Niin suuren vallan oli hän heidän perhe-elämässään saanut, että moni äiti, asettaessaan tottelemattomia lapsiaan, pelotti heitä uhkauksella: "jollette ole kilttejä, niin minä sanon Malmbergille". Täydellä syyllä ovat sen ajan heränneet todistaneet, että harvalla ihmisellä meidän maassamme on ollut niin suuri valta sielujen yli, kuin hänellä näinä aikoina oli. [Kert. Lina Nybergh, J. V. Nybergh, N. G. Arppe, Charlotte Achrén, y.m.]

Ei voi olla kuin yksi ajatus siitä, ettei tämmöistä asemaa saavuteta tavallisilla luonnonlahjoilla. Mutta Malmberginkaan luonnonlahjat, miten suuret nämä olivatkin, eivät yksistään olisi riittäneet hänelle semmoista mainetta hankkimaan. Häntä ei ainoastaan peljätty ja toteltu — häntä rakastettiinkin. Joka muuta väittää, hän ei puhu totta. Kaikki heränneitten kirjeet näiltä ajoilta, [Katso esim. O. H. Helanderin kirje R. Helanderille 20/11 46.] samoinkuin kaikki sen ajan ihmisten kertomukset — niidenkin, jotka myöhempinä aikoina häntä kiivaimmin moittivat, todistavat, että niin oli laita. Kuuliaisuutta voi lahjakas ja voimallinen luonne komentamalla ja käskemällä itselleen hankkia, ihailuakin voi hän tällä tavoin osakseen saada — rakkaus edellyttää paljon enemmän. Näiden ihmisten onnellisimmat ja rikkaimmat muistot, koko heidän uskonnollinen katsantotapansa ja elämänsä olivat niin likeisessä suhteessa Malmbergin puheisiin ja neuvoihin, että nämä heistä olivat kuin Jumalan sanaa. Yhteiset tappiot ja voitot, kärsimykset ja ilot olivat heidät yhdistäneet. Hän oli kulkenut edellä taistelussa maailmaa vastaan, aina asettuen vaarallisimmalle paikalle, aina kestäen miehuullisesti kovimmat iskut. Kuinka he eivät semmoiseen johtajaan luottaisi? Niinkuin isä poikiaan, oli hän heitä rakkaudella nuhdellut, neuvonut, opettanut, hellästi kuin äiti lapsiaan oli hän heitä päivän helteessä ja yön pimeässä hoitanut. Kuinka he eivät häntä rakastaisi? Että hänkin oli heikko, syntinen ihminen, sitä he eivät aina muistaneet eivätkä sitä, että sielunvihollinen, jonka valtakunnalle hän niin paljon vahinkoa teki, väijyi häntä kiivaammin kuin muita. Kukkuloilla käyvät kovemmat tuulet kuin laaksoissa, myötäkäymisen päivät ovat vaarallisemmat, kuin vastoinkäymisen. Malmbergin ihailijat unohtivat tämän, ja häneltä itseltä salautui se syvä totuus, että kiusausten kavala voima juuri voittojen päivinä ja elämän onnellisimpina ja rikkaimpina hetkinä on suurin. Huonosti käsittävät ne Malmbergin kiusaukset, jotka eivät löydä muita kuin moitteen sanoja arvostellessaan sitä ylimielisyyttä, joka hänen käytöksessään kysymyksessä olevina aikoina alkoi tulla näkyviin. He eivät muista, että yksi ainoa vain on nämäkin kiusaukset aina voittajana luotaan luonut — hän joka "itki kaupunkia", kun sen kansa riemuiten otti hänet vastaan hosianna-huudoilla.

Jota suuremmiksi Suupohjan heränneitten joukot kasvoivat, sitä enemmän puoliheränneitäkin ja sydämessään kääntymättömiä niihin liittyi. Eivät vainot enää ketään pelottaneet, eikä maailman pilkkakaan ollut niin purevaa kuin ennen. Heränneiden keskuudessa vallitseva rakkaus, vieraanvaraisuus, auttavaisuus, heidän vakavat elämäntapansa sekä se suuri maallinenkin siunaus, joka heidän kodeissaan usein oli nähtävänä — kaikki tuokin oli omiaan vetämään semmoisiakin ihmisiä heidän puoleensa, joissa ei mitään sisällistä muutosta ollut tapahtunut. Nämä rupesivat noudattamaan heränneitten tapoja ja matkimaan heidän puheitaan parannuksesta, oman sydämen pohjattomasta turmeluksesta, vihollisen kiusauksista y.m., siten tukien sitä penseyden henkeä, joka liikkeen tosi-kääntyneissäkin jäsenissä siellä täällä alkoi tulla näkyviin. Tämmöisiä varjopuolia ei suinkaan tule näkyviin ainoastaan herännäisyyden historiassa; kaikkien uskonnollisten liikkeiden vaiheet osoittavat, että suuria uskonnollisia voittoja seuraa tämmöinen aika. Silloin tulevat näkyviin varsinkin ne heikkoudet ja synnit, joita vähimmän on pidetty silmällä ja heikoimmin vastustettu. Miten virkistäviä ja siunauksesta rikkaita heränneitten käynnit toistensa luona olivatkin, piileili näissä vierailuissa se vaara, mikä pitopöytien ääressä niin monelle on tarjona. Niinkuin olemme nähneet, saapui semmoisiin tilaisuuksiin paljon vieraita, joita ei isäntäväki tuntenutkaan. Että tämä tapa tuotti mukanaan epäkohtiakin, on itsestään selvää. Mutta jos joku siitä uskalsi huomauttaa, arvosteltiin häntä hyvinkin ankarasti. Sehän oli heränneitten tapa, siihen ei saanut vikoillen koskea. Kun esim. Fredrik Östring Edvard Svahnin virkaanvihkijäisissä Purmossa vierasjoukolle lausui: "Nyt on semmoinen aika, että ihmiset suurissa joukoissa kutsumattomina matkustavat pitopaikkoihin rasitukseksi niille, jotka pitoja pitävät; mutta tuommoinen kristillisyys on usein pelkkää varjokristillisyyttä vain", paheni moni muistutuksesta. Sensijaan pidettiin erinomaisina erään toisen papin Östringin nuhteen johdosta lausumia sanoja: "Älä sano niin, nyt on suuri herätysten aika. Me papit saamme Sakeuksen tavoin kiivetä puuhun, kun emme kansan paljouden tähden voi Herraa nähdä. Jos hän silloin sanoo meille: astu alas, sillä tänään minun pitää olla sinun kodissasi, emmekö kernaasti pitoja laittaisi kaikille, jotka hänen kanssaan kulkevat?" [Kert. Gustava Laurell.]

Heränneitten tiheät vierailut toistensa luona vetävät huomiomme toiseen, vielä vakavampaan seikkaan. Ajan tapa oli, että pidoissa tarjottiin väkijuomia. Tämä tapa oli niin yleinen, etteivät tavalliset vieraskäynnitkään olleet siitä poikkeuksena. Renqvist oli puhunut ja kirjoittanut tätä tapaa vastaan, mutta olemme nähneet, miten tuomitsevasti ja ylimielisesti heränneitten muut johtomiehet olivat hänen kantaansa arvostelleet. Kysymys on siksi tärkeä, että se kaipaa tarkempaa selvitystä.

Eräänä iltana saapuivat Kalajoen käräjiin haastetut papit Paavo Ruotsalaisen kera ystävänsä, tervahovininspehtori Roosin luo, tämän kera seuraavana päivänä esiintyäkseen oikeudessa. Noudattaen yleistä tapaa, tarjosi isäntä vieraillensa totia. Papit, joiden mieliala oli hyvin masentunut, eivät tahtoneet mitään juoda, arvellen että heillä nyt, jos milloinkaan, oli muuta tekemistä. Paavo suuttui, astui rohkeasti pöydän luo, valmisti lasinsa ja lausui: "Tekopyhyydelläkö te aiotte sydäntänne vahvistaa?" [Kert. (1896) Antti Kaakko (Laguksen renki), joka sillä hetkellä tuli huoneeseen.] Österbladhin virkaanasettajaisissa Alavieskassa oli paljon vieraita, niiden joukossa Paavo Ruotsalainenkin, joka Lauri Stenbäckin seurassa Helsingistä sinne oli saapunut. Seurat olivat hyvin elävät, päättyen Österbladhin pitämään voimalliseen ja henkevään polvirukoukseen. Miltei kuka hyvänsä, ehkä Renqvistkin, olisi ollut altis tunnustamaan tänne kokoontuneita ihmisiä todella heränneiksi. Totia juotiin, se on kyllä totta, mutta tuo oli ajan tapa, ja joka aikaa on arvosteltava oman katsantotapansa mukaan. Kaikki noudattivat kohtuullisuutta paitsi Paavo, joka joi rohkeasti, von Essen lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja kehoitti häntä varovaisuuteen. Kiivaasti ukko lausui: "Mitä se sinuun tulee, jos minä joisin vaikka…?" [Kertoneet tilaisuudessa saapuvilla olleet.] — Monta tilaisuutta voisi mainita, joissa Ruotsalainen esiintyi samaan tapaan, kun väkijuomien käyttö oli kysymyksessä. Ei hän juomari ollut, niinkuin moni on väittänyt, se on varma, mutta varma on myöskin, että hän juoppouden syntiin nähden oli leväperäisempi kuin muissa kristityn vaellusta koskevissa asioissa. Ei kukaan ainakaan ole kertonut, että hän tästä paheesta olisi seurapuheissaan puhunut tai siitä ystäviään varoittanut. Se kyllä tiedetään, että hän, jossain tilaisuudessa liiaksi juotuaan, katkerasti sitä suri, [Kert. N. G. Arppe, V. L. Helander, Karolina Bergroth, Charlotte Achrén, Vilh. Suhonen, Antti Kaakko y.m.] mutta tämä ei hänen katsantotapaansa muuttanut. Ei hän pelännyt mitään niin paljon kuin tekopyhyyttä, ja tämä pelko ohjasi hänen käsitystään ja määräsi hänen esiintymisensä kysymyksessä olevassakin suhteessa. Niinpä tiedetään, että hän monta kertaa matkoillaan, kun ihmiset tunkeilivat hänen ympärilleen, udellen millainen tuo kuuluisa mies, josta niin paljon ristiriitaisia kertomuksia liikkui, oikeastaan oli, otti esille pullon, joi ja esiintyi päihtyneenä, vaikka oli juonut pelkkää vettä. Oman maineensa pani hän kernaasti alttiiksi, jotta ei "farisealaisuus" hänen kauttansa tuetta saisi. Tämmöistä menettelytapaa ei tietysti voi puolustaa, mutta se luo valoa Paavon esiintymiseen väkijuomien käyttöön nähden. Ja Paavon kanta sai pitkäksi ajaksi ratkaisevan merkityksen herännäisyyden vaiheissa. Hänen auktoriteettinsa oli niin tavattoman suuri, ettei kukaan asettunut sitä vastustamaan. Bergh-veljesten ja monen Pohjanmaankin herännäisyyden johtomiehen tässäkin suhteessa nuhteettoman arka elämä oli kyllä vastapainona, mutta se ei riittänyt vapauttamaan heränneitten katsantotapaa ajan yleisen tavan orjuudesta. Etenkin Pohjanmaalla, missä heränneet usein vierailivat toistensa luona, tuli väkijuomien käyttö heidän pidoissaan ja kutsuissaan yhä yleisemmäksi. Kun von Essen eräässä semmoisessa tilaisuudessa otti asian puheeksi, arvellen heränneitten pappien liika usein viljelevän väkijuomia, lausui Malmberg: "Ei meistä kumminkaan koskaan juomareita tule." [Kert. A. O. Törnudd.]

Hedbergiläisen riidan vaiheissa oli toisin ajattelevien ankara arvosteleminen ja siitä johtuvat häikäilemättömän jyrkät tuomiot kehittyneet huippuunsa. Taistelun helteessä oli varsinkin Lagus eksynyt kauas rakkauden määräämältä tieltä. Hänkin oli johtomies, eikä tiedetä, että kukaan ystävistä olisi häntä tuosta huomauttanut, yhtä vähän kuin hän itsekään, niinkuin hänen myöhemmistä kirjeistään ja muista kirjoituksistaan näkyy, luopui senkaltaisesta kirjoitustavasta, kun oman kannan puolustaminen oli kysymyksessä. Ja hänen sekä monen muun auktoriteetti painoi leimansa heränneitten lausetapoihin liikkeen ulkopuolella oleviin nähden. Tuo "Herran pelvon hengen" kurissa pitämä nöyrä itsetietoisuus, joka vainojen aikana kaiken kiivauden uhallakin on nähtävänä herännäisyyden johtomiehissä, yltyy voittojen päivinä monesti ylimielisyydeksi ja itsekylläisyydeksi. Kuvaava on esim. seuraava F. O. Durchmanin Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittamaan kirjeeseen tekemä lisäys: "Malmberg suree neiti Armfeltia, joka on kastettu Hedbergin uskoon nimellä neiti von Glaube. Yksi vapaasukuinen neiti enemmän tai vähemmän, se on sama!" [Jonas Lagus, "Satans raseri i den kristna verlden"; Malmbergin kirje Jos. Grönbergille —44.] Ja samassa määrässä kuin liike jyrkästi loi luotaan kaikki, mikä tavalla tai toisella pienimmässäkin määrässä poikkesi sen antamista määräyksistä, korotti se omat johtomiehensä erehtymättömiksi neuvojiksi. Toiset valitsivat toisen, toiset toisen opettajakseen, ja nämä taasen pitivät tarkasti huolta siitä, että johdonmukaisuus opissa ja yhdenkaltaisuus tavoissa säilyi. Pieninkin poikkeus herätti epäluuloa ja painettiin heti alas Maailmankaltaisuutta vaatteissa, huonekaluissa y.m.s. nuhdeltiin ankarasti, mutta muissa suhteissa oltiin vähemmän vaativia, joskus leväperäisiäkin. [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Lainaamme tähän seuraavat kertomukset todistamaan, miten tarkkoja heränneet olivat vaatteisiin nähden: Kerran kun eräs papintytär läheisestä seurakunnasta saapui Vaasaan, pidettiin hänen menemistään seuroihin vaaleassa pumpulihameessaan aivan mahdottomana. Hänelle tarjottiin lainaksi musta hame, mutta hän ei tahtonut esiintyä lainatussa puvussa. Seuraus oli, että hänen täytyi jäädä pois hartaustilaisuudesta. — Vielä kuvaavampi on seuraava kertomus. "Eräässä seurassa huomasivat muutamat naiset siniset sormikkaat, joiden omistajaa ei näkynyt. Muuan heistä otti sormikkaat käteensä, huomauttaen muille, miten maailmalliset ja turhamaiset ne olivat. Kaikki olivat heti yksimieliset siitä, että semmoisten sormikkaiden käyttäminen oli moitittavaa — joko kerrassaan ilman käsineitä tahi n.s. 'pussivantut'. Oikein selvästi ilmaistakseen mielipahaansa, leikkasivat he pois viattomien vanttujen sormet. Omistaja oli rouva G., joka vasta oli ruvennut liittymään heränneisiin. Syvästi koski rouvaraukkaan heidän tekonsa ja ankara tuomionsa, hän tuli murheelliseksi ja mietiskeleväiseksi, menettäen kaiken halun käydä seuroissa." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 389.]

Suomen pietismin ei tarvitse pelätä totuuden valoa. Yksipuolisuutta, vikoja tässäkin liikkeessä löytyi, ja nämä puutteet tulivat sen kehittyessä historiallisella välttämättömyydellä näkyviin. Mutta näkyviin tuli myöskin yhä selvemmin se valtava hengellinen voima, mikä tässä liikkeessä löytyi, ja se siunauksesta rikas työ, jonka se sai aikaan. Ylhäältä on tämä voima kotosin, se on ilmeistä, jos siihen sitten liittyy inhimillistä heikkouttakin. Tuskin missään lienevät ihmiset niin yleisesti huolehtineet sielunsa pelastusta ja uhranneet niin paljon sen saavuttamiseksi, kuin esim. Suupohjan asukkaat siihen aikaan. Tuo on Jumalan työtä, jota ei kukaan pysty turhaksi tekemään.

* * * * *

Niinkuin jo mainitsimme, tapaamme näinä aikoina Lauri Stenbäckin Pohjanmaalla. Kesäkuussa 1845 suoritettuaan lisensiaattitutkinnon jumaluusopillisessa tiedekunnassa, oleskeli hän vielä koko seuraavan talven Helsingissä, epätietoisena mitä hän tekisi, hankkiakseen itselleen jonkunmoista toimeentuloa. Turhat olivat hänen pyrintönsä päästä yliopiston opettajaksi olleet, turha niinikään hänen toivonsa saada paikkaa Turun lukiossa, missä hän niinikään oli virkaa hakenut. Kesällä 1846 matkusti hän Pohjanmaalle, sikäläisten ystäviensä kanssa neuvotellakseen, mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Oli jo päätetty, että hän koettaisi päästä veljensä apulaiseksi Alavuudelle, kun Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirka tuli avonaiseksi. Stenbäck haki ja sai, niinkuin jo tiedämme, tämän viran. Vihdoin oli hänellekin oikeus tapahtunut.

Stenbäckin vaikutus kouluopettajana on monessa suhteessa huomattava. Hänen runollinen, suora ja oikeutta rakastava luonteensa vaikutti voimallisesti oppilaisiin, herättäen heissä kunnioitusta ja rakkautta. Joku kyllä loukkaantui hänen kiivaudestaan, joka joskus saattoi johtaa hänet ylenmäärin suureenkin ankaruuteen, mutta unohti pian kaikki tuon harvinaisen opettajan ja rehtorin jalomielisyyden taivuttamana. Seuraavassa tulemme tilaisuuteen vähän laveammin puhumaan Stenbäckistä kouluopettajana ja nuorison kasvattajana. Tässä vain huomautettakoon, että hänen kasvatusopilliset periaatteensa, joita hän Vaasan koulun rehtorina käytännössä johdonmukaisesti toteutti, olivat sopusoinnussa herännäisyyden katsantotavan kanssa, mikäli tämä katsantotapa oli vapaa ahdasmielisistä ja pikkumaisista säädöksistä, joihin hän jyrkän kantansa uhallakaan ei milloinkaan eksynyt. Stenbäckin elävä jumalanpelko ja hänen jalo luonteensa tulivat tässäkin hänen työssään kaikkialla näkyviin, voimallisesti vaatien nuorisoa vannomaan uskollisuutta totuuden lipulle. Alussa varsinkin tuntuu Stenbäck olleen tyytyväinen opettajatoimeensa. "Pojat näkyvät kuuntelevan minua tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, lisäten: "En saata enää valittaa työalan puutetta. Suokoon Jumala vain minulle kykyä jotakuinkin täyttämään sen tehtävän, minkä hän on minulle antanut". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog.]

Yhtä tyytyväinen ei Stenbäck näy olleen Vaasan heränneisiin. Syksyllä 1846 hän kirjoittaa: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta, kuin konsanaan missä hyvänsä. Paljon Jumalan herättämiä ihmisiä täällä kyllä löytyy, mutta useimmista näkyy jo aikoja sitten ensimmäinen ahdistava ja vaativa armo kadonneen, ja harvat näkyvät viitsivän ja jaksavan etsiä sitä Jumalalta joka päivä ja hetki taistellen, työtä tehden ja valistuneella hengellä. Ja missä tämä laiminlyödään, siinä ei kristinusko ole muuta kuin varjoa vain — voimattomia sanoja, niin taholla kuin toisella". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, s. 387.] Jos, niinkuin monelta taholta on väitetty, Stenbäckillä oli syytä tähän valitukseen, olisi hänen pitänyt tuntea itsensä velvoitetuksi esiintymään tuota penseyttä vastaan ja ryhtymään sytyttämään sammuvaa tulta. Olihan hänen kantansa heränneitten oppiin nähden vielä sama kuin ennenkin, ja olihan hänen elämäntyönsä päämäärä yhä edelleen elävän kristillisyyden herättäminen ja levittäminen. Mutta hän vetäytyy syrjään ja vaikenee. Muistaessamme, miten suurella innostuksella Stenbäck nuorena oli liittynyt herännäisyyteen ja kuinka urhoollisesti hän sittemmin monen vuoden kuluessa oli taistellut tämän liikkeen riveissä, tuntuu oudolta, että hän, Vaasaan muutettuaan, vetäytyy pois sikäläisten heränneitten seuroista ja seurustelusta heidän kanssaan, miltei yksinomaan antautuen pedagogiseen työhönsä ja kirjallisiin toimiin. Näihin toimiin hänellä kyllä oli paljon enemmän taipumusta, niihin kun hänen luonnonlahjansakin ja monipuolinen sivistyksensä paljon paremmin soveltuivat, mutta juuri hartausseuroissa tykki edelleen voimakkaammin kuin muualla herännäisyyden sydän, ja niissä oli hän ennenkin saanut niin paljon hyvää. Jos Vaasan heränneet säätyläiset eivät häntä miellyttäneet, niin löytyihän kaupungissa paljon herännyttä kansaa, joka kernaasti olisi tahtonut häntä kuulla. Olihan Stenbäck itse vielä maaliskuussa 1847 "Theologiska Traktater" I nimisessä julkaisussaan lausunut: "Jumala on tapansa mukaan tehnyt viisaitten viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä on maailman silmissä pientä ja ylönkatsottua, ja erinomattain maamme yksinkertaisissa talonpojissa sytyttänyt kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävällä kokemuksella Pyhän hengen koulussa kasvattaa, ei jumaluusoppineita, joiden taitoa ja oppia maailma saattaisi ihailla, mutta kyllä Kristuksen kirkon tosijäseniä, jotka voivat olla sille valkeutena ja suolana". Varmaan olisi Stenbäck Vaasassa ja ainakin maaseudulla ollut tilaisuudessa lähestymään noita "yksinkertaisia", jollei hän tuntenut vetoa muihin. Kaupungissa esiintyivät seuroissa hyvin usein Malmberg, F. O. Durchman, Östring y.m., mutta silloinkin hän verraten harvoin saapui heränneitten kokouksiin. Vierailleen hän kodissaan kyllä luki Jumalan sanaa, mutta siihen rajoittuikin hänen työnsä hartauden herättämiseksi ja elvyttämiseksi koulun seinien ulkopuolella. Puolueettomasti arvostellaksemme tätä Stenbäckin suhdetta Suupohjan heränneisiin, on meidän muistaminen, ettei hän ollut mikään etevä puhuja eikä Helsingissä eikä muuallakaan ollut esiintynyt varsinaisena puhujana. Paljon hän itseltään ja muilta tässäkin suhteessa vaati ja pääasiallisesti sentähden hän ainoastaan poikkeustiloissa puhui seuroissa. Esteenä oli myöskin heikko äänensä ja huono terveytensä. Varsinkin Pohjanmaan täyteen ahdetut seurahuoneet tekivät tämän esteen tuntuvaksi. Tämän lisäksi on huomattava, että Stenbäckiltä puuttui tuota sitkeää kestävyyttä ja väsymätöntä lujuutta, jota herännäisyyden johtomiehiltä niin suuressa määrässä kysyttiin. Tavattoman pirteän ja innostuneen luonteensa uhallakin hän tuommoisten vaatimusten edessä ikäänkuin kyllästyen lannistui. Ja jos toiveet pettivät, jos häntä ympäröivässä uskonnollisessa elämässä näkyi varjopuolia, joita hänen runollisesti innostunut mielensä ei ollut luullut siinä löytyvän, tuntuivat Vaasan heränneitten toivomukset, että hän ryhtyisi johtamaan heidän seuraelämäänsä, hänestä vielä enemmän masentavilta, ja sentähden pysytteli hän syrjässä. [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Vertaa Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 388 — 389 ja L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 75 — 76.] Mutta näiden, ainakin suureksi osaksi hyvinkin luonnollisten syiden takana piilee muutakin Niiden läpi kuultaa jo siellä täällä se tuomitsemisen ja hylkäämisen henki, joka muutamia vuosia myöhemmin pääsi vallalle herännäisyyden riveissä.

Stenbäckin mieluisinta työtä oli kirjallinen toiminta. Varsinkin uskonnollisella alalla oli hänen kynänsä harjaantunut. Melkoisessa määrässä oli kyllä hedbergiläinen riita katkeruuksineen ja mieskohtaisine hyökkäyksineen laimentanut hänen haluaan ottaa osaa uskontoa koskeviin väittelyihin, mutta kun J. V. Snellmankin oli alkanut kohdistaa huomionsa herännäisyyteen ja alkanut siitä kirjoittaa, tunsi hän uudelleen taipumusta tarttua kynään, varsinkin kun ystävät siihen kehottamistaan kehottivat. [Stenbäckin ennen (III s. 24) mainittu kirje J. I. Berghille.] Näihin aikoihin heräsi sitäpaitsi heränneitten pappien piirissä uuteen voimaan heidän "Evangeliskt Veckobladin" lakkauttamisen jälkeen monesti tuntemansa toivo saada oma uskonnollinen aikakauslehti jälleen syntymään. Varsinkin Östring kehoitti Stenbäckiä tuohon toimeen ryhtymään. [Kert. (1896) Ebba Stenbäck; Lauri Stenbäckin kirje J. I. Berghille 23/10 47.] Neuvoteltuaan asiasta J. I. Berghin kanssa, jota hän välttämättömästi tahtoi avukseen, anoi Stenbäck lupaa "Theologisk Tidskrift för lutheraner" (Jumaluusopillinen aikakauslehti lutherilaisille) nimisen aikakauslehden ulosantamiseen. Jo 13 p:nä joulukuuta 1846 tiesi "Vasa Tidning" siitä kertoa, vaikkei lupaa vielä silloin oltu saatu. Päinvastoin alkoi jo kuulua, ettei senaatti tulisi suostumaan pyyntöön. Että Stenbäck epäröiden oli hankkeeseen ryhtynyt, näkyy siitä, että tämä huhu pikemmin miellytti häntä kuin suretti. Mutta huhussa ei ollutkaan perää. Kesällä 1847 antoi senaatti luvan aikakauslehden ulosantamiseen. Vieläkin epäili Stenbäck. Ellei Bergh, jonka etevään apuun hän kokemuksesta luotti, olisi häntä kehoittanut ryhtymään toimeen, ei olisi hän luultavasti hyväkseen käyttänyt tuota lupaa. Vaikuttaakseen Stenbäckiin, oli Bergh puhunut asiasta Paavo Ruotsalaiselle sekä kehoittanut häntäkin rohkaisemaan epäröivän ystävän mieltä. Saatuaan kirjeen kummaltakin, kirjoitti Stenbäck Berghille: "Kirjeesi ukon kirjoituksen kera olen saanut. Paljon mietittyäni ja hyvinkin vastahakoisesti tein päätökseni aikakauslehden suhteen, kun sain ukon lausunnon. Olet kait nähnyt, että se on jo ilmoitettu. En voi sanoa, kuinka perkele on vaivannut minua tämän asian tähden. Vielä pelkään ja olen perin levoton, ajatellessani hankkeen tärkeyttä ja sitä kuormaa, mikä siten on laskettu minun päälleni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin koetan pitää kiinni toivosta, että Jumala antaa voimia, koska asia on hänen. Vähän saanen minä, ainakin aluksi, apua muilta. Ainakin on von Essen sortunut epätoivoon ja tekee voitavansa pelottamalla minua estääksensä. Mutta koska joka tapauksessa peräytyminen nyttemmin on mahdoton, täytynee minun koettaa minkä voin, jos kohta työ tuleekin sen mukaiseksi". Hedbergin kanssa ei Stenbäck aio ruveta kiistelemään. Siitä hän samassa kirjeessä kirjoittaa: "Epäilemättä Hedberg toivoo sydämellisesti, että antautuisimme taisteluun hänen kanssaan, jotta hänen ylpeytensä ja puoluemielensä saisivat uutta ravintoa ja jännitystä ja hänen sammuva Geistinsä vastaväitteiden kautta pääsisi nousemaan. Se sika ei kuitenkaan ymmärrä helmiä arvossa pitää. — Hänen oppiansa ja puoluettansa täytyy kuitenkin välillisesti vastustaa". [Aspelin. Lars Stenbäck s. 418; Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 23/10 47 ja 20/12 47]

Stenbäckin aikakauslehden ensimmäisen numeron piti ilmestyä seuraavan vuoden alussa. Sitä varten kirjoittamansa kirjoitukset oli hän hyvissä ajoin toimittanut Turun tuomiokapitulin tarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Lähes kaksi kuukautta sai hän odottaa ratkaisua. Jos Stenbäck ei niin vastahakoisesti olisi ryhtynyt koko tähän hankkeeseen, olisi tämä ratkaisu tuntunut hänestä raskaammalta. Nyt sitävastoin hän verraten tyyneesti ilmoittaa asiamiehelleen Otto Hjeltille Helsingissä, että "pyhät isät" olivat kieltäneet painoluvan miltei kaikilta hänen lehteä varten lähettämiltään kirjoituksilta. "Kun en pienellä ylijäämällä", jatkaa hän, "selvästikään voi mitään tehdä, eikä omatuntoni salli minun alituisesti kirjoittaa vain tuomiokapitulin kummallisten vaatimusten mukaisesti, niin en voi muuta kuin väistyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." [Aspelin, Lars Stenbäck s. 240.]

Paitsi muutamia sanomalehtikirjoituksia ja erästä 73 sivua käsittävää uutta kirkkolakiehdotusta koskevaa julkaisua, johon myöhemmin palajamme, ei Stenbäck näinä vuosina julkaissut mitään. Että hänen vaitiolonsa tuottaa vahinkoa herännäisyydellekin, jonka historian aikuisempia lehtiä niin moni hänen hienosta kynästään lähtenyt piirre kaunistaa, on itsestään selvää. Tarkoitamme etenkin hänen tuotantoaan runoilijana, joka, oltuaan jo pitkät ajat lamautuneena, näinä vuosina miltei kokonaan loppuu. Runoutta ei Stenbäck aikaisemmin eikä myöhemmin pitänyt vääränä ja vielä vähemmän hän kysymyksessä olevina vuosina toisin ajatteli, mutta tosiasia on, että hän lakkasi runoilemasta. Kaikki, mitä maan päällä on jaloa ja kaunista, oli säteillyt hänen sielunsa silmäin edessä ihmeellisessä valossa, mutta jota kirkkaammaksi tämä valo kävi, sitä selvemmin hän tunsi, että sen oikea koti oli ylhäällä luona Jumalan. Ja jota paremmin hänen henkensä viihtyi siellä, sitä sanomattomampi oli se kauneus, minkä hän silloin näki. Hän ei enää voinut sitä tulkita, ei muukalaisuuden maassa laulaa uuden elämän virttä. Mutta taistelutta ei hän laskenut pois kanneltaan. Tässä on päinvastoin kysymys uhrauksesta, jonka vertaista ei kirjallisuushistoria tiedä monta mainita. Niin jyrkästi kristilliselle kannalle on tuskin kukaan runoilija, ei ainakaan meidän maassamme yksikään asettunut. Stenbäckin nimi on kirjallisuushistoriamme jaloimpia, mutta oikeassa valossaan hän esiintyy runoilijanakin ainoastaan, jos muistamme hänen syvää uskonnollista herätystään ja hänen suhdettaan herännäisyyteen. Paremmin kuin kukaan on hän itse runossaan "Epiloogi ystävilleni" tulkinnut ne vaikuttimet ja tunteet, jotka saivat hänen kanteleensa vaikenemaan. Runo kuuluu:

"Oi, halveksien eroa
Ei runoilija lyyrystään,
Sen luopuin suloriemuista
Ja rientäin laulukeväästään
Vait' loistovaltaa vailla
Pois varjoin kanssa lepäämään."

"Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
Hän laulun mait' ei tuntenut,
Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
Hän konsaan ole ihaillut.
Jos lyyrynsä on vaiti,
Ei mitään siinä hukkunut."

"Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan."

"Mut' yhden paljon suuremman,
Kuin runo, tiedän päällä maan,
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan."

"Maan päällä sen, mi kauneint' on
Ja rinnat voittaa sulollaan,
Luo runoilija muotohon;
Mut' totuus tää jos häll' on vaan,
On hänen aatteens', sanans'
Sen luomat, suomat kauttaaltaan."

"Ja jos se pohjaa myötenkin
Saa tunkeuda sydämeen,
Ei silloin aikaa haaveihin,
Todellisuus jää yksikseen,
Ja tappio on hälle,
Min ennen luuli voitokseen."

"Jos vihdoin hän saa elämän,
Mi kuolossa ei kuolekkaan,
Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
Mi liikkuu suurta sielussaan,
Hän vaipuu rukoukseen,
Mut' sanoja ei löydä vaan."

"Ei runo puhdas siihen, maan
Ei käy se muotoon, määrähän!
Viel' sanoiss' soinut konsanaan
Ei laulu uuden elämän.
Mutt' Herran ystävänä
Sen taivaass' saapi laulaa hän."

* * * * *

Herännäisyyden huomattavin seutu Keski-Pohjanmaalla oli yhä edelleen Kalajoen-varsi. Tuntuva muutos tapahtui sikäläisten heränneitten oloissa, kun Jonas Lagus v. 1845 muutti Ylivieskasta Pyhäjärvelle, jonka viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hänet kaksi vuotta aikasemmin oli määrätty. Kyyneleet silmissä jätti hän hyvästi rakkaille sanankuulijoilleen, joiden keskuudessa hän lähes kaksi vuosikymmentä oli työtä tehnyt, ja ääneen itki heistä monikin, nähdessään tuon rakkaan opettajan poistuvan tiellä. Valtavaa kieltään puhuivat hänelle ja heille varsinkin nyt eronhetkenä monet kalliit, yhteiset muistot ensimmäisen herätysten kihlausajoilta, epätietoiselta ja kolkolta tuntui tulevaisuus. Varmaankin aavisti moni, että käänne oli tapahtumassa Kalajoenkin herännäisyyden vaiheissa ja että oli tulossa seulomisen aika, eripuraisuuden ja sisällisten riitojen kova aika.

Jo siihen aikaan, jolloin Wilhelm Niskanen vielä asui Ylivieskassa Laguksen omistaman Toivola-nimisen talon vuokraajana, tuli näkyviin, etteivät heidän välinsä aina olleet täysin hyvät. Lähinnä syynä siihen lienee ollut se, että Lagus, joka Ylivieskan heränneissä luuli huomaavansa hengellisen valppauden puutetta, alkoi kiristellä Niskasta siitä, ettei tämä kotiväelleen teroittanut jokapäiväisen uudistuksen tarpeellisuutta. Hedbergiläisen riidan aikoina oli eksytty väittelemään opista, ja kehittyneimmät talonpojistakin olivat alkaneet ottaa osaa noihin väittelyihin. Sitäpaitsi oli myöskin Lyytikäisen hurmahenkisyys, joka, niinkuin olemme nähneet (II, s. 441), pääsi vaikuttamaan Kalajoen-varrelle asti, kiihottanut mieliä tuohon suuntaan. Wilhelm Niskanen oli syvällinen luonne ja varsinkin uskonnolliseen mietiskelemiseen hyvin taipuvainen. Muutettuaan Nivalaan, alkoi hän ahkerasti esiintyä puhujana heränneitten seuroissa, ja hänen lukuisat sanankuulijansa kysyivät häneltä usein neuvoa. Yksi valitti yhtä, toinen toista. Epäluulon henki alkoi liikkua Kalajoen-varren heränneissä, eksyttäen heitä vaanimaan väärää oppia piirissä jos toisessakin. Toiset heistä vaativat sisällisen uskonelämän tunnustamista rohkein sanoin niiltä, joissa tätä elämää ei löytynyt tai joissa sen ilmoittaminen raskaan synninsurun tähden ei ollut mahdollinen; toiset taasen leimasivat "kiiltopyhyydeksi" rehellisimmätkin puheet "Kristuksen sisällisestä tuntemisesta" ja vakavimmatkin kehoitukset vaeltamaan pyhityksen tiellä. Rakkaus oli monessa kylmennyt; eripuraisuuden henki teki tuhoavaa työtään näiden seutujen heränneissä, jotka ennen olivat olleet "yksi sydän ja yksi sielu". Ruumiillisesti sairaana ja elämän kovista taisteluista väsyneenä sulkeutui Lagus yhä enemmän itseensä syrjäisessä seurakunnassaan, likeisemmin seurustellen vain muutamien valittujen ystävien kanssa, mutta saaden tuon tuostakin kuulla mitä kummallisimpia kertomuksia hänen entisillä työmaillaan syntyneistä eksytyksistä. Valitettavasti hän ei ryhtynyt perin pohjin tutkimaan, mitä näissä kertomuksissa oli liioiteltua tai aivan väärää, ja vielä vähemmin hän riensi tarmokkaasti oikaisemaan, mitä oikaistavaa oli. Laguksen omille seurakuntalaisilleen ja Pyhäjärvelle saapuneille vierailleen antamia neuvoja ja opetuksia esittivät juorujen kantajat väärin tahi ainakin yksipuolisesti painostamalla muutamia lempilauseita. Pääasia hukkui vikoilemisen ja panettelujen tulvaan. Eikä suinkaan Niskastakaan säästetty. Hänenkin opistaan levitettiin mitä kummallisimpia juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän kielsi Pyhän hengen sekä kuolleitten ylösnousemisen. Syntymässä on kaksi eri suuntaa Keski-Pohjanmaan heränneissä: "Vilhelmiläiset" eli "Niskaslaiset", joiden johtajana oli Wilhelm Niskanen, ja "Toistupalaiset", Jolla nimellä Laguksen kannattajia myöhemmin nimitettiin. Ensi kerran syntyi julkisesti kysymys näistä asioista eräässä Pulkkilan heränneitten Pohjan talossa syksyllä 1846 pitämässä hartauskokouksessa. Tilaisuuteen olivat muiden ulkoseurakuntalaisten kera saapuneet Lagus, hänen apulaisensa Schwartzberg, seurakunnan v.t. kappalainen K. J. Engelberg sekä Wilhelm Niskanen, jota ruvettiin ahdistamaan väärästä opista. Lagus lausui: "Kun sinä kiellät Pyhän hengen työn ihmisessä, niin kiellät kai vaikka kuolleitten ylösnousemisenkin". Niskanen puolusti itseään, väittäen vastustajansa toisiinsa sekoittavan Pyhän hengen ja omantunnon äänen. Sovussa kuitenkin erottiin. Niinikään kohtelivat Lagus ja Scwartzberg Niskasta hyvin ystävällisesti, kun tämä joulukuussa s.v. Taneli Rauhalan seurassa saapui Pyhäjärven pappilaan. Vilkas keskustelu, joka joskus yltyi kiivaaksikin, silloin kyllä syntyi samoista asioista kuin Pulkkilassakin, mutta mielipiteet näkyvät lopulta menneen yhteen. Samalla matkalla (sen päämäärä oli Kajaani) kohtasi Niskanen uutta vastarintaa Kiuruvedellä. Matkatoverinsa kera saapui hän eräänä iltana sikäläisten heränneitten silloisen johtomiehen Olli Kärkkäisen tykö. Kuvaava on seuraava, erään tilaisuudessa saapuvilla olleen kertomus näiden miesten kohtauksesta. Olli: "Kävin vasta Nilsiässä. Paavo tarjosi ryyppyjä, pysyi itse selvänä, mutta minä päihdyin. Häpesin kovin, mutta Paavo sanoi: ei tämä mitään tee. Esiintyen 'hyvin pyhänä', kysyi Olli Niskaselta: 'Sanoppas, mitä tämä merkitsee?' Tämä vastasi: 'Kuinka sinun pyhyytesi olisi muuten tullut ilmi?' Olli sytytti kynttilän. Tuli sitten puhe siitä, että kiuruveteläiset rakastivat toistensa vaimoja. Olli, joka itse oli elämässään nuhteeton, kysyi: 'Olisiko tuo niin vaarallista, kun veneetkin ovat yhteisiä?' Niskanen: 'Semmoisista ei saa meidän seassamme puhuakaan.' Olli sytytti toisen kynttilän. Hän jatkoi: 'Kävin Kalajoella katsomassa sinun opetuslapsiasi. Siellä oli talo, jossa pidettiin seuroja. Tupa oli hyvin suuri, seinät harmaat, savella valkaistut. Ympäri tupaa paljon miehiä. Ne olivat kuin saviukot, kävelivät edes takaisin eivätkä nähneet mitään vaaraa. Sinä opetit, ne kuuntelivat vain. Kun lähdin pois, oli suuret reiät seinissä, tupa pimeä, yksi kynttilä vain, kulku vaarallinen. Päästyäni ulos, ajattelin: aurinko näyttää 3:n aikaa — mistä saan murkinaa? Kun astuin kolme rappua ylös, tuotiin ruokaa, jota söin seisaaltani. Selitä tämä uni. Mitä se merkitsee?' Niskanen lausui: 'Savi- eli puu-ukot eivät näekään niin tarkasti vaaraa, kuin sinä, vaikka seisovat sanan päällä. Et saanut puheestani ravintoa, ajattelit, vaaran nähdessäsi, miten pääsisit pois. Kun katsoit aurinkoa, näit että oli 3:n aika ja sinulla oli nälkä. Astuit rapun alas, mutta astuitkin ylös, samoin toisen ja kolmannen rapun ylös, vaikka luulit astuvasi alas. Sillä korkeudella tulit sitten ravituksi, kun perkele toi sinulle ruokaa'. Olli sytytti kynttilän palamaan. Näin sytytettiin 12 kynttilää, kun kaikki riitakysymykset ratkaistiin." [Kert. Wilhelm Niskasen poika J. N., joka oli isänsä kyytimiehenä tällä matkalla, sekä useat vanhat heränneet Nivalassa, joille V. Niskanen itse tätä on kertonut.] — Iisalmella tapasivat matkustajat L. J. Niskasen. Pidettiin suuret seurat, joihin saapui ihmisiä Piippolasta asti. Sopu oli hyvä, erimielisyydestä ei puhettakaan. Kajaanissakin otettiin Niskanen ja Rauhala ystävällisesti vastaan, eikä kukaan heitä silloin harhaoppisuudesta syyttänyt. [Kert. Vendla Pettersson, Anna Pikkarainen y.m.]

Näinä aikoina alkoi Niskasta vastaan salaisesti vehkeillä Nivalassa asuva Heikki Sarja niminen mies, joka alussa oli ollut hänen likeisimpiä ystäviään. Tämä ei tyytynyt niihin häiriöihin, joita hän panettelemalla Niskasen oppia kotipitäjässään sai aikaan, vaan koetti tehdä hänet epäluulonalaiseksi muuallakin. Niinpä matkusti hän usein Kalajoelle, missä muiden kera tervahovininspehtori Roos alkoi kallistaa korvansa hänen kertomuksilleen. Seuraukset tulivat pian näkyviin. Niinpä esim. kalajokelaiset muutamissa kesäkuussa v. 1847 Niemen talossa Tyngän kylässä pidetyissä häissä, joihin Niskanenkin oli saapunut, kovasti hyökkäsivät viimemainittua vastaan. Miten kireät välit jo alkoivat olla, näkyy varsinkin siitä, että Roos, Pekka Lankinen y.m. paikkakunnan huomatuimmista heränneistä kaikkien kuullen alkoivat julkisesti syyttää Niskasta lahjojen ottamisesta y.m., vaikka huoneessa oli paljon suruttomiakin. Viimemainitut, jotka kyllä huomasivat, että heränneitten suurin joukko kannatti Niskasta, liittyivät täydestä suusta moittijoihin. Opista ei sillä kertaa lie ollut puhetta ensinkään. Niskanen oli raskaalla mielellä eikä pitkään aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän lausui: "Tämä Kalajoki menee pian aivan autioksi, niin ettei jää kiveä kiven päälle." [Kert. (1896) Maija Niemi Nivalassa (nuorempana asunut Kalajoella) y.m.]

Niinkuin L. J. Niskasen joulukuun 12 p:nä 1846 päivätystä "lähetyskirjastakin" [Akiander VI s. 169-170.] näkyy, olivat hänen ja Wilhelm Niskasen välit vielä näihin aikoihin hyvät. Ei Ruotsalainenkaan, joka viimemainitun kanssa joulun aikana s.v. teki matkan Kalajoelle [Vasta mainittu kiertokirje; kert. Wilh. Niskasen pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.], Vilhelmiä vikoillut. Suupohjassakin, missä, niinkuin olemme maininneet (III, 48), viimemainittu kesäkuussa 1846 oli käynyt, oli hänen maineensa hyvä. Niinpä esim. A. V. Ingman, joka silloin tapasi hänet Lapualla, kirjoittaa: "Wilhelm Niskanen teki minuun hyvän vaikutuksen syvällisellä ja aito suomalaisella persoonallisuudellaan. Minun täytyi pitää hänestä paljon enemmän kuin L. J. Niskasesta, joka minusta tuntui kerskaavalta ja suurisuiselta. Wilhelm Niskanen sitävastoin oli pintapuolisen serkkunsa täysi vastakohta, sillä hän oli hyvin harvapuheinen, mutta siinä vähässä, minkä hän silloin tällöin sanoi, oli voimaa ja ydintä. Tästä ensimmäisestä yhtymyksestämme asti oli minulla jonkunlaista luottamusta hänen luonteeseensa ja myöhemminkin, kun hän Pohjanmaan heränneitten johtajana alkoi liikkua seudusta toiseen ja sen suuren arvon takia, jolla häntä näillä seuduin hengellisenä isänä kunnioitettiin, pilaantui, tahdoin niin kauan kuin suinkin ajatella hänestä hyvää. Sillä milloinkaan en Niskasessa huomannut tuota raakaa, naurettavaa ja tunkeilevaa esiintymistä, josta 'talonpoikaispiispat' useimmiten tunnetaan; hänessä tuli päinvastoin myöhemminkin näkyviin jonkunlaista rakastettavaa herttaisuutta ja kohteliaisuutta. Hän ilmaisi myöskin suurta tiedonhalua ja taipumusta jumaluusopillisiin mietiskelyihin ja tarkkaan hän kuunteli, kun hänelle kerrottiin kirkkohistoriallisia tapahtumia tahi selvitettiin dogmaattisia opinkohtia, jos kohta täytyykin myöntää, ettei hän opetuslapsen nöyryydellä näitä puheita seurannut." [Akiander VI, s. 319-320.]

Huomattava on, että Ingman kirjoitti tämän aikana, jolloin hän itse, herännäisyydestä eronneena, hyvinkin ankarasti arvosteli tätä liikettä. Tämä todistaa, ettei Niskasen ulkonainen esiintyminenkään antanut aihetta niihin moitteisiin, joita vastustajat hänestä levittivät. Huomattava on niinikään, että miehen elämä oli nuhteetonta. Niinpä oli hän esim. täydellisesti vapaa juomarin synnistä. [Kert. Jaakko Hemming y.m.] Myöntää kyllä täytyy, että Niskasen oppi, niinkuin vasta saamme nähdä, monessa kohden oli yksipuolista ja harhaan johtavaa, mutta tämä ei ollut eripuraisuuden alkusyynä, vaan se vikoileva, oppiriitoihin eksynyt henki, joka näistä ajoista alkaen teki hävitystyötään herännäisyyden riveissä, eroittaen johtajat toisistaan sekä luoden heidän sanankuulijoistaan keskenään taistelevia suuntia ja lahkoja.

Herännäisyyden huomattavimmat papit Keski-Pohjanmaalla olivat näinä aikoina paitsi Lagusta viimemainitun apulainen Schwartzberg sekä Österbladh Alavieskassa. Niinkuin olemme nähneet, ei Lagus sairautensa takia enää paljon liikkunut. Ainoastaan yhden kerran kävi hän poismuuttonsa jälkeen Ylivieskassa, ulottaen silloin matkansa Alavieskaan. Ensinmainitussa seurakunnassa oli hänellä paljon saatavia, mutta kun asianomaiset häneltä tiedustelivat rästien maksua, vastasi hän: "Siitä saatte olla varmat, etten niitä hakemukseen pane". Sitä vain ylivieskalaiset oudoksuivat, ettei hän tämän jälkeen enää käynyt heitä katsomassa. [Kert. Pekka Nevanperä ja muut vanhat heränneet Nivalassa ja Ylivieskassa.] Miten kernaasti he olisivat tuon suoneet, osoittaa sekin, että he lupasivat koota hänelle matkarahat. Jonkunmoinen henkinenkin väsymys ja ehkä kyllästyminen suuriin seuroihin näkyy hänet vallanneen. Kuopiossa hän sitävastoin muutamia kertoja kävi. Voimansa päivinä hän oli kulkenut tavattoman nopeasti; paraimmatkaan hevoset eivät tahtoneet kestää hänen matkoillaan. Nyt sitävastoin ajoi hän hyvin hiljaa. Kun renkinsä kerran, pyryilman sattuessa, joudutti hevoista, nykäsi Lagus mitään sanomatta ruoskan hänen kädestään. [Kert. Salomon Huttunen (Kiuruvedeltä), Laguksen silloinen renki.] — Jota vähemmin Lagus liikkui, sitä useammin oli Schwartzberg matkoilla. Vielä vanhoilla päivillään oli hän sitä mieltä, että heränneitten pappien, kaukamatkaistenkin, ja talonpoikien usein tulisi käydä toistensa luona, jotta eivät välit kylmenisi. [Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet ja tuomiorovasti J. Schwartzberg.]

Alavieskassa jatkoi Österbladh siunauksesta rikasta työtään. Sikäläinen liike kasvamistaan kasvoi. Seurat olivat hyvin elävät; joskus niissä syntyi sairaloisia liikutuksia ja kuultiinpa kielilläpuhumistakin, mutta näitä Pohjanmaalla ylimalkaan harvinaisia ilmiöitä ei suuressakaan arvossa pidetty. Huumaustilaan joutuneet kannettiin Österbladhin käskystä ulos. — Vuosi vuodelta huomattiin yhä selvemmin, miten suuren muutoksen Österbladh oli saanut aikaan Alavieskan raa'assa seurakunnassa. [Kert. vanhojen heränneitten lapset Alavieskassa.] Suruttomatkin sen tunnustivat. Wilhelm Niskasen kanssa oli Österbladh näihin aikoihin vielä hyvässä sovussa.

Kalajoen käräjien sankareista oli moni jo poistunut näyttämöltä. Papit elivät vielä, mutta ne olivat kaikki muuttaneet pois näiltä nuoruutensa ajan muistorikkailta seuduilta. Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin elämänvaiheita seurasivat yhä edelleen heidän entiset sanankuulijansa Kalajoen-varrella; Jaakko Hemmingistä ja L. H. Laurinista puhuttiin vähemmin. Ylitorniolta, missä viimemainittu jo käräjien aikana toimi ylimääräisenä pappina, siirrettiin hänet v. 1842 Alakiiminkiin, jonka seurakunnan kirkossa hänen voimallinen saarnansa kuului kolme vuotta. Mitään varsinaista herätystä hän ei kuitenkaan täällä saanut aikaan eikä myöskään Alatorniolla, missä hän vuosina 1845-1847 viransijaisena hoiti kappalaisenvirkaa. Kylmempää oli maaperä täällä pohjan perillä, eikä sitäpaitsi Laurin, niin voimallinen ja tavallaan etevä saarnaaja kuin hän olikin, näy omistaneen niitä ominaisuuksia, joista papin työn kestävä siunaus pääasiallisesti riippuu. Entisiä ystäviään ja virkakumppaniaan Kalajoella hän ei myöskään käynyt tapaamassa. Mutta ei hän silti herännäisyyden katsantotavasta vieraantunut eikä niiden tapahtumien muistosta, jotka nuoruuden innostuksen aikoina liittivät hänet tuohon liikkeeseen. Pietista hän edelleen oli. [Kert. rouva Gustava Laurell; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.] — Likempänä entisiä työmaitaan jatkoi Jaakko Hemming uskollista työtään herännäisyyden palveluksessa. Lappajärveltä (katso III, s. 53) siirrettiin hänet näet Reisjärvelle, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli päässyt (1845). Tätä virkaa hoiti hän lähes kymmenen vuotta. Ylivieskan ajoilta asti oli hän mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella liittynyt Lagukseen, ehdottomasti luottaen jokaiseen hänen sanaansa. Sentähden hän myöskin hyvinkin pian asettui Wilhelm Niskasta vastaan. Itseään hän ei minään pitänyt. Kun tuli puhe Kalajoen käräjistä ja kunnioittaen puhuttiin niissä tuomituista papeista, loi hän aina huomion pois itsestään, lausuen: "minä olin käräjissä aina Laguksen ja Malmbergin selän takana." [Kert. Jaakko Hemming itse; Paimenmuisto.]

Suurten vainojen aikuisista miehistä on yllämainittujen kera pohjalaisista muistettava etenkin J. M. Stenbäck, jonka 1840-luvun keski- ja loppuvuosina tapaamme kappalaisena Iissä. Jo v. 1843 oli hän tähän virkaan astunut. Ollen saarnamiehistä ensimmäisiä sekä muutenkin harvinaisen etevä mies, herätti hän alusta alkaen suurta huomiota uudella työpaikallaan. Hän oli jäykkä, itsepäinen mies, ja hänen esiintymisensä oli suoraa, häikäilemätöntä, mutta kun sydämen kalliimmat asiat olivat kysymyksessä, kuului hänen puheestaan aina hellä sävel, joka veti puoleensa ja herätti rakkautta. Moni vaivattu ja kiusausten kanssa taisteleva — ja semmoisia kyllä hänen aikanaan Iissäkin löytyi — sai häneltä lohdutusta ja neuvoa, jota ei koskaan unohtanut. Stenbäck oli itsekin usein kovien kiusausten alaisena, jotka häneltä joskus uhkasivat Jumalan armon kokonaan salata. Sentähden hän osasikin kiusattuja neuvoa. Muun ohessa vaivasi häntä taipumus väkijuomien käyttämiseen, ja hän lankesi joskus huomattavastikin tuohon syntiin. Mutta hän nousi aina jälleen, ja silloin varsinkin olivat hänen saarnansa tavattoman voimalliset ja särkevät. Appensa, Jaakko Vegeliuksen kanssa oli Stenbäck kirjevaihdossa ja silloin tällöin kävi hän Iistä häntä tervehtimässä, esim. kesäkuussa 1846. [Kert. Gustava Laurell, y.m.]

V. 1847 siirtyi Antti Helander, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut pappina Raahessa, Munsalaan. [Paimenmuisto.] Tuntuvasti vaikutti tämä muutto tuossa hänelle rakkaaksi käyneessä seurakunnassa. Kaupungissa ja sen ympäristössä oli hän hyvän kylvön toimittanut, kylvön, jonka hedelmät vielä tänään näkyvät.

Suuri oli Pohjanmaan heränneitten pappien luku näinä aikoina, ja uusiakin työvoimia ilmestyy tuon tuostakin näyttämölle. Semmoisia herännäisyyden palvelukseen tarjoomassa esiintyy 1840-luvun alussa muiden kera Mikael Reinhold Montin, joka oli syntynyt 1817 ja vihittiin papiksi 1840. Koulupoikana ollessaan Oulussa oli hän pyssyä varomattomasti pitelemällä menettänyt toisen silmänsä ja ehkä senkin tähden jo nuorena ruvennut Herraa etsimään. Kirjeistään päättäen kehittyi hänen seurustelunsa Herran kanssa hyvin lapselliseksi ja hänen puheensa huomattavin sävel oli hellä lempeys. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Kalajoella ja Alatorniolla, pääsi hän v. 1845 Alakiimingin kappalaiseksi, Saaden siellä monta ystävää.

Maan pohjoisimmissakin osissa kaikui siellä täällä heränneitten pappien ääni. Paitsi L. H. Laurinia teki siellä lyhyen ajan työtä nuori herännyt pappi nimeltä Sakari Castrén, hänkin myöhempinä aikoina huomattu heränneissä piireissä. Hän syntyi Säräisniemellä 1817, missä isänsä oli pappina, mutta oleskeli nuoruutensa ajan Etelä-Suomessa, mihin äitinsä, mentyään uuteen avioliittoon, muutti. Castrén tuli ylioppilaaksi v. 1839 ja vihittiin papiksi 1843. Toimittuaan muutamia kuukausia ylimääräisenä pappina syntymäpitäjässään, saarnasi hän noin vuoden ajan parannusta ensin Torniossa ja sitten Tervolassa, saaden viimemainitussa seurakunnassa aikaan jonkunlaista herätystä, joka kuitenkin, hänen sieltä pois muutettuaan, ennen pitkää kokonaan lakkasi. — 1847 vuoden lopussa tapaamme tämän Castrénin Laguksen apulaisena Pyhäjärvellä.

Kovana lainsaarnaajana esiintyi näihin aikoihin Perä-Pohjolassa Kaarle Ferdinand Pfaler, syntynyt 1817 ja vihitty papiksi 1842. Hänen ansioluettelonsa on merkillinen siitä, että hän lyhyen ajan kuluttua aina siirrettiin toiseen paikkakuntaan. Silminnähtävästi pelkäsivät viranomaiset hänen voimallisella puheellaan saavan aikaan levottomuutta, jos kauan saisi olla yhdessä paikassa. Oltuaan ylimääräisenä pappina muunohessa Perhossa, toimi hän kappalaisenapulaisena ja armovuodensaarnaajana Turtolassa vuosina 1846-1848. Ainakin muutamia hänen saarnoistaan täälläkin heräsi. [Paimenmuisto; Sukukirja; F. F. Lönnrotin kertomuksia.]

Muidenkin heränneitten pappien kautta tapahtui siellä täällä herätyksiä, mutta suurempaa liikettä ei herännäisyys siellä saanut aikaan. [Kert. F. F. Lönnrot.] Niinkuin ennen on mainittu, ei Pohjois-Suomessa etelämpänäkään mitään varsinaista liikettä syntynyt. Rajana on Kalajoki. Siitä pohjoiseenpäin ei missään näkynyt noita suuria, körttipukuun puettuja joukkoja, joista muu Pohjanmaa on tunnettu.

* * * * *

Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja oli jo vanhoista ajoista Kajaani. Siellä nähtiin usein varsinkin markkinoiden aikoina Paavo Ruotsalainen ja hänen uskollinen matkatoverinsa L. J. Niskanen, ja sinne saapui silloin vieraita myöskin Kalajoen jokilaaksosta. Heränneitten tavallisimpia käyntipaikkoja kaupungissa olivat apteekkari Malmgrenin sekä A. Pikkaraisen koti. Edellisen perheessä oli kuitenkin jälleen opinhäiriöitä syntynyt. Malmgrenin rouva, joka matkoillaan Ouluun oli tutustunut Hedbergiin, alkoi jaon jälkeen kannattaa tämän yhä evankelisemmaksi käynyttä oppia. Jonkunmoista kannatusta sai hän alussa tälle katsantotavalle Raahen koulun opettajalta, ennen (II, 447) mainitulta V. L. Helanderilta, joka vasta oli muuttanut paikkakunnalle. Tämä vakava nuori mies — hän oli syntynyt 1822 toukokuun 21 p:nä ja vihitty papiksi kesäkuussa 1844 — oli kyllä isältään, Antti Helanderilta, jonka apulaisena hän sitäpaitsi heti papiksi tultuaan oli palvellut, saanut varoituksia Hedbergin opin suhteen, mutta armoa etsiessään Herralta, tunsi hän monesti mieltymystä siihen, Kajaaniin tultuaan (1845), sai hän rouva Malmgrenilta ja muutamilta tämän tuttavilta vielä enemmän kehoitusta evankeliseen suuntaan, kunnes hän heränneitten seuroissa tuohon tapaan alkoi puhua. Toista mieltä oli sitävastoin Helanderin virkatoveri, Kajaanin koulun toinen opettaja Johana Krank, joka samaan aikaan oli paikkakunnalle muuttanut, sekä sikäläisten heränneitten vanhastaan suosittu ystävä, ennen (I, s. 309) mainittu H. Trast. Jonkunlaista häiritsevää levottomuutta nuo toisistaan eroavat mielipiteet saivat aikaan, mutta varsinaista riitaa ei syntynyt. Olot tuntuivat kuitenkin painostavilta, kunnes Krank kesällä 1846 sai Helanderin kanssaan lähtemään Paavo Ruotsalaisen luo. Kolmantena matkatoverina oli Pikkarainen. Paavo ei alussa puhunut heille sanaakaan hengellisistä asioista, vaan jätti heidät huoneeseensa tuskittelemaan. Samana iltana saapui Paavon tykö muitakin vieraita. Kun nämä ukolta tiedustelivat, keitä huoneessa oli, vastasi tämä, tahallaan niin kuuluvasti, että Krank ja Helander sen kuulivat: "Kajaanin fiskaali ja Kajaanin epäuskon linnan komentantti". Jo tästä huomasivat murheelliset nuorukaiset Paavon tarkoituksen, ja kun tämä myöhemmin illalla ja seuraavana päivänä selvitti heidän tilansa, rauhoittui heidän sydämensä ja epäilykset poistuivat. Iloisina palasivat he kotia, ryhtyen yksissä neuvoin työskentelemään Kajaanin herännäisyyden palveluksessa. Krank ei puhunut seuroissa, mutta neuvoi sitä ahkerammin yksityisesti heränneitä. Helander sitävastoin kehittyi jo näinä aikoina hyväksi seurapuhujaksi ja häntä kuulemaan kokoontui jo tähän aikaan paljon ihmisiä. Vilkasta oli siihen aikaan liike Kajaanissa. Muun ohessa näyttää kirkonkirja, että heränneet usein nauttivat Herran ehtoollista. [Kert. Anna Pikkarainen, V. L. Helander y.m.; Kajaanin kirkonkirja.]

Kainuunmaan seurakunnista herättää näinä aikoina ehkä suurinta huomiota Sotkamo. V. 1845 määrättiin tänne kappalaisenapulaiseksi s.v. papiksi vihitty nuori mies Kustaa Reinhold Petterson. Hän toimi täällä monta vuotta, ja hänen kauttansa tapahtui suuria herätyksiä. Eräänä helluntaipäivänä esim. puhui hän seuroissa niin voimallisesti, että "koko seurakunta tuli lyödyksi". Maaperää kylvölleen oli Herra kauan, jos kohta suurimmaksi osaksi salassa, valmistanut, kunnes nyt suuri liike täälläkin, niinkuin samoihin aikoihin muuallakin Kainuunmaalla, syntyi. Suuressa määrässä olivat sotkamolaisten matkat Kajaaniin, etenkin markkinoitten aikana, jolloin kaupungissa saatiin kuulla Paavo Ruotsalaisen sekä muitten kaukaa tulleitten vieraitten puhuvan, valmistaneet tätä aikaa. Tämän lisäksi tulee meidän muistaa, että Nurmeksen heränneitä usein nähtiin Sotkamossa ja Kajaanissa matkalla Ouluun, mistä siihen aikaan haettiin kauppatavaroita Karjalaan asti.

Vielä tärkeämpänä tekijänä Kainuunmaan suureksi kasvavan herännäisyysliikkeen elpymiseen olivat Janson ja Trast. Kummankin heistä tapaamme 1840-luvun loppupuolella Sotkamossa. Viimemainittu oli nim. saanut jonkunlaisen johtajapaikan Petäjäkosken ruukissa, joka oli Laakajärven rannalla ja luultavasti siitä syystä sai nimekseen myöskin Laanruuki. Janson asettui asumaan Sotkamon kirkonkylään, missä osti Uusitalo-nimisen tilan. Matkoillaan Nilsiästä Kajaaniin poikkesi Paavo Ruotsalainen usein Laanruukiin, joka sopi matkaansa. Sitävastoin ei hän koskaan käynyt Sotkamossa, se kun oli syrjässä, noin 50 km. Laakajärveltä. Mutta sitä useammin kävivät Sotkamon kirkonkylän heränneet Nilsiässä Paavoa tapaamassa ja suurissa joukoissa riensivät he Kajaanin markkinoille häntä kuulemaan. Janson ja Trast tekivät yhdessä työtä Herran viinimäessä, eikä päässyt kateuden ja eripuraisuuden henki heidän sanankuulijoitaankaan toisistaan vieroittamaan. Laanruukissa kokoonnuttiin usein, ei ainoastaan silloin, kun Paavoa sinne odotettiin, ja samoin saapuivat sen puolen heränneet tuontuostakin Sotkamon kirkonkylään, missä seuroja pidettiin Uudessatalossa ja sen läheisyydessä olevassa Komulan talossa. Varsinaisena seurapuhujana Sotkamossa esiintyi Petterson; Trast ja Janson enimmäkseen pienemmissä seuroissa sekä yksityisessä sielunhoidossa, jossa toimessa heitä kiitetään hyvin eteviksi. Minkätähden V. L. Helander ja Petterson toisinaan kielsivät Jansonia seuroissa esiintymästä, on vaikea ymmärtää. Miehen elämässä ei löytynyt mitään moitittavaa, ja sitäpaitsi oli hän nöyrä eikä suinkaan altis ylpeilemään johtajatoimestaan. Riitaa ei heidän välillään ollut — päinvastoin, ja kaikki tiesivät, että Paavo Ruotsalainen piti paljon Jansonista, sanoen häntä joskus "paraaksi ystäväkseen", mutta tuon kiellon alaiseksi viimemainittu muutamia kertoja joutui. Sitävastoin ei tiedetä, että kukaan heränneistä papeista olisi kieltänyt Trastia seuroissa esiintymästä. Ehkä pitivät he häntä Jansonia etevämpänä, niinkuin hän tavallaan olikin. [Kert. F. F. Lönnrot, Vendla Petterson, V. L. Helander, Anna Pikkarainen, Maria Partanen (Sotkamossa) y.m.; K. R. Pettersonin kirje Edvard Svahnille 9/1 47.]

Suuren herätyksen Suomussalmella sai 1840-luvun loppupuolella syntymään ennen (III, 51) mainittu Kaarle Adolf Lilius, jonka muisto vieläkin rakkaana elää sikäläisessä kansassa. Hän oli syntynyt 1811, tuli ylioppilaaksi 1832 ja vihittiin papiksi 1834. Toimittuaan ensiksi sekä isänsä sijaisena että kappalaisena Kortesjärvellä, haki ja sai hän kappalaisenviran Suomussalmella v. 1847. Erämaan hiljaisuus ja kansan yksinkertainen vakavuus näkyvät sopineen hänen luonteelleen. Alusta alkaen pääsi hän kansaa likelle ja osasi puhua niin, että sanansa kävivät kohti. Lilius oli nöyrä ja kärsivällinen mies; orjailematta uskalsi miltei kuka hyvänsä hänelle huolensa ilmaista. Usein turvautui hän leikilliseenkin puheeseen, siten paremmin vapauttaakseen kiusauksen alaisia epäuskon ansasta. "Ei hän koskaan väsy eikä kyllästy; ei kai hänessä vanhaa aatamia enää olekaan", oli heränneitten tapana sanoa. Seurakuntansa ulkopuolellakin sai Lilius ystäviä. Niinpä kävi hänen luonaan verraten usein V. L. Helander, vaikka Kajaanin ja Suomussalmen välillä siihen aikaan ei ollut maantietäkään. Samoin kävi Jansonkin usein häntä tapaamassa. Heränneet eivät laskeneet matkan vaivoja, sisällinen tarve veti heitä toistensa luo. Paitsi suurten joukkojen sanan viljelyä varten etäämmällä asuvien ystävien luona tekemistä matkoista tiedetään, että moni aivan yksin saattoi erämaitten läpi lähteä puhuttelemaan ystävää, jonka hengelliseen kokemukseen ja valistukseen hän edellä muiden luotti. Paitsi Paavon luona Nilsiässä kävivät Kainuunmaan heränneet sekä joukottain että yksinään Trastilta, Jansonilta ja Pettersonilta neuvoa kysymässä. Moni huokaus on näillä matkoilla sydänmaan hiljaisuudessa noussut Herran puoleen, moni sana, perille päästyä, puhuttu, jonka vaikutus ulottui ijankaikkisuuteen. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Paimenmuisto; V. L. Helanderin ja F. F. Lönnrotin kertomukset.]