IV.
Herännäisyyden oppi.
Vaikka Suomen herännäisyys mitä likeisimmin kuuluu pietismin nimellä tunnettuun uskonnolliseen suuntaan, kantaa se kuitenkin siksi selvästi yksilöllistäkin leimaa, että sen opin määrääminen yksinomaan Spenerin ja Francken käsitystavan mukaan johtaisi harhaan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, että Suomen herännäisyyden oppi XIX:llä vuosisadalla ei suinkaan ole sama liikkeen eri suunnissa sekä että se monesti esiintyy dogmaattisesti epämääräisenä ja varsinkin talonpoikaisten johtomiesten kirjoituksissa ylimalkaan epäselvänä, on sen järjestelmällinen esittäminen hyvin vaikea. On pakko ryhmittää esitys niiden henkilöiden eri käsitystavan mukaan, jotka edellä muiden ovat vaikuttaneet herännäisyyden opin muodostumiseen, vaikka oppijärjestelmän dogmaattinen eheys täten tuleekin häirityksi. Mutta tämmöistä menettelytapaa puolustaa toiselta puolen se seikka, ettei Suomen herännäisyys milloinkaan ole tahtonut luoda lutherilaisen kirkon opista eroavaa dogmatiikkaa, jos kohta ei kieltää voi, että sille ominainen, opillisissakin eroavaisuuksissa ilmenevä uskonnollinen katsantotapa on syntynyt ja kehittynyt sen keskuudessa. Tämä etu puolellamme ryhdymme ensin tarkastamaan sen miehen oppia, joka enemmän kuin yhdestä syystä on pidettävä herännäisyyden ensimmäisenä edustajana.
Paavo Ruotsalaisen opin ensimmäisenä edellytyksenä on ehdoton luottamus siihen, että raamattu on Jumalan sanaa. Tähän nähden on hän puhdasoppisuuden ajan kannalla, jos kohta hänen kaavamaisuudesta vapaa katsantotapansa estää häntä teroittamasta käsitystä raamatussa vallitsevasta verbaali-inspiratsioonista. Niin monipuolisesti kuin suinkin tahtoi Ruotsalainen viljellä kirjojen kirjaa, [Paavon raamattu on joka paikasta kulunut; esim. Joh. Ilmestyskirjaa näkyy hän paljon lukeneen.] jos kohta Paavalin epistolat ja profeettain kirjoitukset olivat hänelle rakkaimmat. [Kert. B. K. Sarlin, K. A. Malmberg y.m.] Mutta yhtä ahkerasti, ajoittain ahkeramminkin viljeli hän muutamia hartauskirjoja, ehdottomasti luottaen niidenkin neuvoihin. Näistä on ensimmäisenä mainittava Tuomas Vilcocksin "Hunajanpisarat" ja tämän hänen lempikirjansa kera Freseniuksen rippikirja sekä Vegeliuksen ja Björkqvistin postillat. Varsinkin ensinmainittu näistä kirjoista on tuntuvasti vaikuttanut Ruotsalaisen katsantotapaan, etenkin niihin opinkohtiin, joihin hän kiinnitti päähuomionsa. Jos kohta tästä ei vielä seuraa, että Ruotsalainen noihin lempikirjoihin turvautumalla opillisesti olisi vähentänyt yksin raamatulle omistettavaa ehdotonta auktoriteettia, jää kuitenkin se pääasiaksi hänen opinjärjestelmässään, jota Vilcocks ja muut lempikirjailijat etupäässä teroittavat. Ja tästä taasen seuraa, että jotkut muut yhtä tärkeät raamatun totuudet ainakin osaksi joutuvat varjoon.
Jota yksipuolisemmin kuollut puhdasoppisuus rajoitti huomionsa kirkon määräämien muotojen ulkonaiseen noudattamiseen ja jota yleisemmin uskonnollinen tietoisuus tyytyi suun tunnustukseen ja tunnustuskirjojen kaavan mukaiseen oppiin, sitä jyrkemmin teroitti herännäisyys sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi elämä Jesuksessa Kristuksessa. Tuon totuuden tajuaminen se oli, joka, miten vento vieras tämä tajunta alkuansa olikin kaikille dogmaattisille määrittelyille ja oppia koskeville väittelyille, asettui oppositiooniin kirkossa vallitsevaa katsantotapaa vastaan. Oppia oppina ei herännäisyys moittinut, mutta ne henkilöt, jotka liikkeeseen liittyivät, huomasivat kauhistuksella, että heidän tunnustuksensa ja uskonsa — koko heidän jumalanpelkonsa ja jumalanpalveluksensa oli ollut valetta ja kaikki heidän luultu turvansa puhtaan opin suojissa unennäköä vain. Huomio kääntyi uskonnollisen elämän tunnustuskirjoissa, suun tunnustuksessa, julkisessa jumalanpalveluksessa y.m. ulkonaisesti tajuttavista ilmiöistä muilta salattuun sisälliseen elämään eli käyttääksemme heränneitten omaa lausetapaa: aivousko antoi sijaa sydämen uskolle. Selvää on, että Paavo Ruotsalainen, joka omasta kokemuksesta tiesi, miten perinpohjainen täten tapahtunut muutos oli, kiinnitti siihen mitä suurinta huomiota, ja että se Jumalan armontyö, herätys, joka tuon muutoksen oli vaikuttanut, sai perustavan sijan siinä armonjärjestyksessä, jonka tulkiksi hän rupesi. Ja jota paremmin hän, herättyään suruttomuuden ja synnin unesta, sanan valossa oli päässyt tuntemaan luontonsa turmeluksen ja Jumalan vanhurskauden, sitä syvemmin perehtyi hän katumuksen ja synninsurun salaisuuteen ja niiden merkitykseen kristityn elämän synnylle ja kehitykselle. Se totuus, että Herra riisuu ennenkuin hän pukee, haavoittaa ennenkuin hän lääkitsee, esiintyy hyvin selvänä Ruotsalaisen opissa. Vaatimus ehdottomaan alistumiseen totuuden sanan alle, silloinkin kun tämä sana ankarimmin synnistä tuomitsee, on tämän opin tärkeimpiä piirteitä. "Eikö tämä ole ahdas portti", kysyy Ruotsalainen: "kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä kaikkein omantunnon nuhteitten alla, seisoa alallansa Herran edessä, kunnes hän sisällisesti saapi tuntea, että hänellä on turvattu armo". Joka ei tämän ahtaan portin läpi käy, joka on "kohta elämän tien alkupäässä", teroittaa Ruotsalainen, vaan omin lupinsa ja vastoin omantuntonsa todistusta sovittaa itseensä jumalan sanan armonlupaukset, hän ei armoa todellisuudessa osakseen saa. [Paavo Ruotsalainen, "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä.">[ Minkälaista tuo "ahtaasta portista sisälle tuleminen" Paavo Ruotsalaisen opin mukaan on ja mihin se johtaa, siihen saamme selitystä heränneitten kirjevaihdosta ja miltei kaikista heidän uskontoa koskevista kirjoituksistaan. Kauniimmin ja syvällisemmin kuin ehkä kukaan muu on J. I. Bergh kirjasessaan "Kenessä on Pyhä henki?" puhuessaan Jesuksen kuolemasta ristillä, seuraavin sanoin ilmaissut tämän opin ytimen: "Eikö löydy koko maailmassa ainoatakaan, joka tahtoo riippua Jesuksessa ja tunnustaa häntä tuona äärettömän tärkeänä hetkenä, jona hän vuodattaa verensä maailman sovinnoksi? Kiitos Jumalan, että toki yksi on löydetty! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan, asettaen hänet ja hänen tunnustuksensa esikuvaksi, jonka kaltaiseksi tulee pyrkiä. Tuo ainoa on toinen Jesuksen kanssa ristiinnaulituista pahantekijöistä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa, mutta hän ei tunne ainoastaan kovia ruumiillisia tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on menettänyt oikeutensa saada elää, ja tuntien sekä tunnustaen syntinsä, antautuu hän nöyrästi siihen rikoksentekijän kuolemaan, minkä tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', sanoo hän onnettomuuskumppanilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, millä hän katselee itseään synteineen, velkoineen, se se on, joka avaa hänen silmänsä näkemään ristiinnaulitun Jesuksen kirkkauden, ja tämä katse antaa hänelle Jesuksesta tiedon, joka on salattu kaikilta muilta. Hän puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista herraksi hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, tunnustautuen hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi ymmärtää, miten tunnustuksemme Jesukseen herrana täytyy syntyä, jos se on oleva luja ja pysyväinen. Samankaltaisella totuutta rakastavalla ja vilpittömällä katseella tulee meidän katsella syntiämme, ei ylimääräisesti vain, vaan varmasti, kuni tuo pahantekijä, mutta sitävastoin tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, oikeuden mukaisena ja kohtuullisena rangaistuksena vastaanottaa kaiken sen pahan, mikä osaksemme tulee ja jonka alaisina kärsimme." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? s. 17.]
Mutta ahtaasta portista sisälle tulemaan Ruotsalaisen oppi ei vaadi ainoastaan niitä, jotka, heränneinä synnin unesta, vasta lähtevät elämän tietä vaeltamaan, vaan kaikkia, jotka tällä tiellä kulkevat. Kristuksen armon omistaminen, jota paitsi ei kukaan voi astua askeltakaan Herran tiellä, edellyttää tämän opin mukaan uudelleen ja uudelleen tuota samaa ahtaan portin läpi kulkemista kuin alussa, sillä eroituksella vain, että pääsy armonistuimen tykö käypi sitä varmemmaksi, jota useammin, ahtaan portin läpi kilvoiteltua, sinne on päästy. Tämäkin näkökohta löytyy J. I. Berghin vasta mainitsemassamme kirjasessa, siinä kun muun ohessa tapaamme seuraavat sanat: "Niin usein kuin itsessäsi huomaat jotakin eksyvää ja harhaan johtavaa, voit, jos tahdot, aina uudelleen antaa tuon ajaa itsesi samalla tiellä, kuin ensi kerran, Jesuksen luo; mutta siten olet joka kerta suhteessasi häneen saavuttava sen kohdan, missä aina uudelleen, mutta aina yhä selvemmin saat nähdä ristiinnaulitun kunnian". [Hos hvem finnes d. Hel. Ande? s. 18-19.]
Ahtaan portin läpi käyminen merkitsee Ruotsalaisen opinohjelmassa Kristuksen tykö tulemista armoa armosta saamaan. Joka väittää tämän opin johtavan siihen erehdykseen, että heräämistä, katumista, synnin surua, Herraa odottamista ruvetaan pitämään hyvinä, Jumalan armoa ansaitsevina töinä, hän käsittää asian aivan väärin. Päinvastoin on Ruotsalaisen vanhurskauttamisoppi kirkkaan puhdas. Sattuvasti on joku lausunut: "Paavo Ruotsalaisen koko elämä oli vastalausetta itsevanhurskautta vastaan." Ei pelännyt hän mitään syntiä niin, kuin tätä. Olemme ennen huomauttaneet, miten hän monesti pani kerrassaan alttiiksi kaiken arvonsa ihmisten silmissä, jotta häntä ei tekopyhäksi luultaisi eikä tekopyhyyden julistajana otettaisi vastaan. Silti juuri kehoitti hän kaikkia ihmisiä, julki jumalattomia, katumukseensa, synninsuruunsa, pyhitykseensä mieltyneitä, niinkuin vilpittömiäkin heränneitä, asettumaan Jumalan kasvojen eteen, että sanan kaksiteräinen miekka saisi "tunkea läpi" ja sydämestä eroittaa pois kaikki, mikä ei ollut Jumalasta. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että, käyttääksemme Vilcocksin sanoja, "ei mikään maailmassa ole niin työlästä, kuin yksin Kristuksen vanhurskaudeksi vastaan ottaminen, s.o. hänen Kristukseksi tunteminen ja omistaminen." Juuri itsevanhurskaus, jonka muodot ovat lukemattomat, on tässä esteenä. Mikä asettaa kurjuutensa ja katumuksensa, mikä pyhityksensä ja uskonsa Vapahtajan rinnalle vanhurskauttamisen toivon perustukseksi eikä ole altis tulla riisutuksi niin alastomaksi, että yksin Kristus turvaksi jäisi. Tuohon tapaan on Ruotsalainen ajatellut ja opettanut. Tarkoin on tässä huomattava, ettei hän milloinkaan ole kehoittamalla kehoittanut katumukseen ja synninsuruun eikä näistä kristityn kasvatuksen välikappaleista ylimalkaan paljon puhunutkaan.
Mutta sitä useammin on hän teroittanut Jumalan eteen pysähtymistä, jotta hän saisi sydämessä vaikuttaa, mitä ei kukaan ihminen vaikuttaa voi, siis myöskin katumusta ja synnin surua, joita paitsi ei kukaan vielä — siitä oli Paavo elävästi vakuutettu — ollut armon ovea kolkuttanut. Mutta juuri sentähden, että Ruotsalainen piti noita Pyhän hengen armonvaikutuksia Jumalan eikä ihmisten työnä, kielsi hän mitä jyrkimmin niiden katkaisemisen. Yksin Herralla olisi oikeus määrätä, kuinka kauan ja miten katkerasti kulloinkin syntisen tulisi tuntea katumuksen hellettä ja armon ikävää, ennenkuin hän, Kristuksen sovintokuolemaan turvaten, saisi kokea vanhurskauttamisen armoa. "Kärsi ja ole luja, älä liehu pimeyden aikana, pahana päivänä: odota Herraa! Hänen apunsa hetki tulee ajallansa. Lymytä itsesi vähäseksi silmänräpäykseksi, siksi kun viha ohitse menee" [Akiander VI, 81.] (Jes. 26: 20). Tämän neuvon on hän kovissa hengellisissä taisteluissa oleville antanut. Mutta niille, jotka alkoivat tyytyä tuohon pimeyteen, pitäen sitä tosi uskon pysyväisenä tuntomerkkinä, lausui Ruotsalainen empimättä sen tuomion, että he olivat sortuneet suruttomuuteen. Elävän uskon rinnalla kasvaa Paavon käsityksen mukaan kasvamistaan synnin tunto. Huomattavat ovat tässä suhteessa hänen sanansa: "Näiden (omatekoisen pyhityksen) välikappalten kautta kadotetaan ihmisissä oikea synnin tunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan." Ellei Herra saa tätäkin työtä jatkaa, ei tulla "syntisistä suurimmaksi" eikä päästä Herran armoa yhä suuremmassa määrässä nauttimaan, vaan päinvastoin johtaa tuo auttamattomasti penseyteen ja hengelliseen kuolemaan. Mutta epätoivoon ei elämän tien kulkija silti jää. Pyhän hengen synnyttämä ja hoitama usko — niin Paavo opetti — elää pimeässäkin siitä toivosta, että se on Vapahtajan löytävä, eikä lakkaa kilvoittelemasta, ennenkuin se on saanut kokea, kuinka suloinen hän on. Tämä kokeminen taas saattaa Ruotsalaisen opin mukaan olla joko pitempiaikaista tahi ainoastaan "vilaus", jolloin Herra ahdistetulle sielulle lausuu: "Mikä on hätänä?" [Muuan sana heränneille talonpojan säädystä.]
Vaikka Paavo aina neuvoi kiusauksissa ja pimeässä taistelevia riippumaan Jumalan sanan horjumattomissa lupauksissa, "kunnes päivä jälleen valkenisi ja kointähti koittaisi sydämessä", ei hän tuota tilaa tunnusta armon tilaksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Joka, saamatta kokea "tuttavaa armoa", "Pyhän hengen sisällistä todistusta", yksin sanan lupauksiin ja vakuutuksiin turvaten omistaa itselleen Jumalan armon ja uskoo olevansa Jumalan lapsi, hänen uskonsa on Ruotsalaisen opin mukaan luulouskoa, ei muuta. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] On väitetty, että tämä oppi johtaa luottamaan tunteisiin, jonka vuoksi Paavo Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä onkin nimitetty katumus- tahi tunne-pietismiksi. Kun otamme huomioon, miten usein heränneet käyttivät ja yhä edelleen käyttävät sanoja "tuntuva" eli "tuttava-armo", ei sovi kummastella, että moni arvostelija on tähän johtopäätökseen tullut. Lisää tuetta tuolle käsitykselle on moni saanut siitä erehdyksestä, että heränneitten monessa osassa maata käyttämää sanaa "tunto" on ruotsiksi käännetty sanalla, joka merkitsee samaa kuin suomalainen sana tunne (känsla), vaikka he sillä tarkoittavat omaatuntoa. Myönnämme, että kysymyksessä oleva kohta on heikoin Paavo Ruotsalaisen opissa, mutta jos muistamme, missä merkityksessä hän käytti sanaa tunto, poistuu ainakin osaksi se yksipuolisuus, josta tätä oppia on syytetty. Silloin näet ei jää armon omistaminen tunteitten varaan, vaan omatunto ratkaisee, onko mieli todella sellainen, kuin Jumalan sana edellyttää niillä olevan, joille se Kristuksen tähden julistaa vanhurskauttamisen armon, vai eikö. Tästä ei kyllä seuraa, että Ruotsalainen olisi pitänyt Pyhän hengen "sisällistä todistusta" ja omaatuntoa samana asiana, ja siitäkin syystä jää kysymyksessä olevaan opinkohtaan lopullisestikin jotakin hämärää, vieläpä harhaan johtavaakin varsinkin sille, joka etsii tarkkoja, dogmaattisesti määrättyjä käsitteitä ja vaatii näiden johdonmukaista selvittämistä tuolta oppimattomalta talonpojalta. Tuo vaatimus on sitä kohtuuttomampi, kun Ruotsalainen ei edes itse ole kirjoittanut niitä harvoja kirjoituksia ja kirjeitä, joihin hänen oppiaan arvosteltaessa vedotaan. Mutta pääasia on selvä. Ihmeen syvästi ja monipuolisesti käsitti Ruotsalainen ihmissydämen pohjattoman turmeluksen ja Jumalan äärettömän armon. Näitten totuuksien esittäminen oli hänen julkisten ja yksityisten puheittensa punaisena lankana. Tunnettu on, miten hellästi hän on lohduttanut murheellisia ja vilpittömiä ihmisiä Kristuksen "avaralla armolla". Heihin nähden on hän asettunut samalle kannalle kuin Jonas Lagus tunnetuissa sanoissaan: "Kuinka paljon vaatii Jumala ihmiseltä, ennenkuin hän rupeaa häntä armahtamaan? Niin paljon kuin hän Aatamilta vaati, tämän paetessa häntä paratiisissa". Mutta juuri sentähden, että Jumalan armo Ruotsalaisesta oli niin sanomattoman suuri ja ylistettävä, piti hän sen väärinkäyttämistä niin vaarallisena. Sentähden ei sitä myöskään millään ehdolla saisi sovittaa murtumattomaan mieleen ja katumattomaan, omaan vanhurskauteen tyytyvään tilaan. Kernaammin mitkä kärsimykset tahansa, mikä epäilyksen kuilu hyvänsä, kuin "aivouskon" valheellinen rauha.
Syyn siihen, että armoitetunkin ihmisen uudelleen täytyy kulkea ahtaan portin läpi, ilmaisee Ruotsalainen seuraavin sanoin: "Kun ihmiset ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nimittäin synteinsä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunian kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä korville, niin he ovat katuvaiset.' — — — Mutta kun lain tuomiot tulevat vähemmiksi omassatunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaarin, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa. Mutta kun elämän vanhurskaus ei menestykään heidän valistuneen tuntonsa mukaan, niin osa heistä lankeaa orjalliseen pelkoon, joka synnyttää epäuskon; toiset taas, joilla on viisaampi järki, ovat surullisia kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässään kokonaan kevytmieliset ja suruttomat. — He lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukehuttavat he jumalisen murheen, vaikka he ovat kasteen liiton rikkojat, ja heistä katoaa oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan". [Paavo Ruotsalainen, Muuan sana.] Vielä selvemmin osottavat seuraavat otteet Ruotsalaisen ennen (II s. 354-55) mainitsemastamme kirjoituksesta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen", miten hän tämän asian käsitti: "— — Kun vanhurskaaksi tehdyt sielut ovat ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, tulee siinä heidän eteensä tienhaara. — — — Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, — — — niin he omistavat uskon itselleen väärällä tavalla, he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, mutta ilman Kristusta, — — — he eivät enää osaa kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen". "Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan — —. Kun Herra häneltä on lasten leivän ottanut pois, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra, minun johdattajani? eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa". Kysymyksessä olevassa kirjoituksessa löytyy varsinkin yksi lause, joka osoittaa, millaisena Ruotsalainen piti "oikean kristityn" tilaa tuommoisina pimeinä aikoina, jolloin tämä kilvoitellen etsii "tuttavaa armoa". Sanat kuuluvat: "Ei hän (kristitty) sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy — — —, hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa". Nämä sanat ilmaisevat selvästi, ettei Ruotsalainen kieltänyt pimeässä kilvoittelevan kristityn armontilaa, jommoiselta tämä tila Jumalan sanan todistusten kannalta näytti, jos kohta kilvoittelevasta itsestä tuntuikin, kuin olisi hän syntiensä tähden kadotettu, eikä suinkaan armoitettu Jumalan lapsi. "Aivousko" riistää itselleen armontilan varmuuden, siten syösten ihmisen yhä suurempaan sokeuteen; tosi usko tyytyy ikävöiden odottamaan, kunnes Herra itse tuon kaivatun varmuuden antaa. Jota suurempaa iloa tämä varmuus tuottaa, sitä kuumemman helteen kautta on se saavutettu. "Älä itse itsellesi passia anna", "älä koskaan puhu yli uskosi", oli Ruotsalaisella tapana sanoa.
Jo sanotusta näkyy, ettei mikään armontilan aste Ruotsalaisen opin mukaan pitkällekään ehtineen kristityn elämässä ole päättynyt, vaan se uusiutuu alituisesti ja jatkuu. Yhä enemmän tulee oma turmelus näkyviin, ennen tuntemattomat synnit vedetään valkeuteen, jonka tähden ei pääse valmiiksi se, joka pysyy Pyhän hengen koulussa. Kääntymisen vaatimus esiintyy joka päivä uutena, vaikka sitä noudattikin, taikka juuri sentähden, että sitä noudatti, ja uusi syntyminen, joka Ruotsalaisen opin mukaan käsittää kristityn koko uuden elämän, sen synnyn, kasvamisen ja Kristuksen kaltaiseksi kirkastumisen, päättyy vasta uskovaisen voitollisessa kuolemassa.
Täydellä syyllä on muistutettu, että oppi pyhityksestä saa hyvin syrjäisen sijan Ruotsalaisen "armonjärjestyksessä". Siksi yksipuolisesti kiinnitti hän huomionsa "sisälliseen elämään", että todistus tämän elämän näkyvistä hedelmistä useimmiten supistui aivan lyhyeksi. Tekopyhyyden pelko ja se johdonmukaisuus, millä hän tätä syntiä vastusti, on tässäkin ollut häntä ohjaamassa. Tästä johtuu myöskin se tosiseikka, ettei hän antanut mitään arvoa "luonnon-siivolle" elämälle, vaan piti törkeintä synnin palvelemista parempana, koska julkisiin vikoihin sortunut pikemmin näki onnettoman tilansa ja sentähden oli alttiimpi Jumalan kutsumusta noudattamaan. Epäilemättä osasi Ruotsalainen oikeaan, esittäen tekopyhyyttä synneistä vaarallisimmaksi. Tässä suhteessa häntä puoltavat Vapahtajan ankarat nuhteet farisealaisille ja hänen todistuksensa heille: "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä taivaan valtakuntaan", puhumatta monista muista raamatunlauseista. Mutta että hän yksipuolisesti kiinnitti huomionsa tuohon pahaan, jättäen monet muut aivan syrjään, sitä ei toiselta puolen myöskään voi kieltää. Oikea on Paavon usein lausuma huomautus, että hyvät työt ovat uskon hedelmiä ja itsestään syntyvät siitä, mutta koska "puu tunnetaan hedelmistään", ovat nämä hedelmät tarkkaan tutkittavat, synti vedettävä esille ja tuomittava, missä muodossa se esiintyykin. Yksipuolisemmin, kuin suotavaa olisi ollut, on Ruotsalainen tätä tehnyt, miten syvä hänen käsityksensä synnistä ja ihmissydämen turmeluksesta sitten olikin. Pyhitys on hänen oppinsa mukaan tuossa uudistuvassa ja jatkuvassa armon ikävöimisessä ja vastaanottamisessa Herran kädestä, mutta millaiseksi sen tulee muodostua kristityn elämässä, se jää häneltä selvittämättä. Aivan liioteltu ja enemmän kuin yhdessä suhteessa väärä on Renqvistin arvostelu Ruotsalaisen ja tämän ystävien kannasta kysymyksessä olevaan epäkohtaan nähden, mutta kaikessa yksipuolisuudessaan sisältää se totuuden, jota ei sovi syrjäyttää. Hän näet lausuu: "Heidän jumalattomuutensa ulottuu niin kauas, että he raamatustakin hylkäävät ne paikat, joissa puhutaan muista asioista kuin sisällisestä jumalisuudesta; niinkuin he esim. ovat sangen vihaiset Jaakopin epistolalle, kun siinä sanotaan uskon olevan kuolleen ilman töitä. Eikä siinä kyllin, että he hylkäävät Jaakopin epistolan; he kohtelevat samoin Jesuksen vuorisaarnaa, josta he eivät ota muuta kuin sen, minkä Jesus puhuu farisealaisten ulkokullatuista rukouksista ja muista harjoituksista, joilla eli joitten varjolla he tuomitsevat ja parjaavat oikeitakin ulkonaisia rukouksia ja muita jumalisuuden harjoituksia, mutta siitä sulkevat pois melkein kaiken muun, etenkin Jesuksen sanat: 'Ei jokainen, joka sanoo minulle: herra, herra, pääse taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen isäni tahdon'." [Henrik Renqvist, Väärän opin kauhistus, s. 145-146.]
Ruotsalaisen oppia vastaan on tehty sekin muistutus, ettei siinä löydy sakramenttikäsitettä ensinkään. Syyksi on arveltu, että hän niin ahkerasti luki Vilcocksia, Bunuania y.m. reformerattujen kirjailijain kirjoja, että hänen huomionsa johtui muualle. Tämä arvelu ei ole oikea. Korkeassa arvossa piti Ruotsalainen esim. Herran ehtoollista ja viljeli sitä usein, samoinkuin hänen monessa tilaisuudessa ja kirjoituksissakin teroittamansa todistus kasteen liiton rikkomisesta selvään osoittaa, että hänen käsityksensä tämänkin armonvälikappaleen merkityksestä oli sama. Jos hän harvoin puhui sakramenteista, riippuu tuo siitä, että niitä kyllä kirkossa viljeltiin. Ei siis saata olla kysymystä muusta, kuin että Ruotsalaisen ehkä olisi pitänyt enemmän teroittaa sakramenttien väärinkäyttämistä samoin kuin sitä siunausta, mikä niissä ihmisille tarjotaan. Mitään poikkeusta lutherilaisen kirkon opista tässä ei ole.
Olemme huomauttaneet, että Ruotsalainen ahkerasti luki profeettain kirjoituksia. Itse hän siinäkin suhteessa oli profeetallinen luonne, että hän kernaasti ennustaen puhui tulevista tapahtumista ja monasti näissä puheissa osasi ihmeteltävän oikeaan. Sitä omituisemmalta tuntuu, ettei hän ajatuksissaan johtunut esim. tuhatvuotiseen valtakuntaan, vaan tämänkaltaisiinkin kysymyksiin nähden asettui vanhan lutherilaisen dogmatiikan kannalle. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, että herännäisyyteen kuuluvat papitkin noudattivat samaa katsantotapaa. Ja kuitenkin oli esim. Spener, jota he kaikki oppi-isänään kunnioittivat, oppijärjestelmässään myöntänyt sijaa kiliasmillekin. Tämä vaan osoittaa, miten itsenäiselle kannalle Suomen herännäisyys asettui. Enemmän kuin kukaan muu on Paavo Ruotsalainen opillisessakin suhteessa määrännyt tämän kannan, jos kohta hän ei olekaan mitään varsinaista opinjärjestelmää luonut.
Tärkeä kohta Ruotsalaisen opissa oli vihdoin hänen käsityksensä kirkosta. Jo varhain vakaantui hän siinä käsityksessä, että sana "kirkko" oli saanut aivan väärän merkityksen yleisessä katsantotavassa, sillä kun tarkoitettiin Jumalan valtakuntaa maan päällä. Mutta vaikka käsite "pyhäin yhteys" hänelle selvisi ja hänen opissaan sai oikean merkityksensä ja huomatun sijan, ei hän silti kirkkoa halveksinut. Päinvastoin kehoitti hän sanankuulijoitaan sitä kunnioittamaan ja sen säädöksiä tarkkaan noudattamaan. Vaikka Ruotsalaisen oppi vaatikin kaikkia eroamaan maailmasta ja maailman ihmisten seurasta, ei hän sanallakaan ole antanut aihetta siihen käsitykseen, että herännäisyys pyrkisi eroamaan kirkosta. Ja vaikka hän, jos kukaan, opillaan ja elämällään on teroittanut raamatun todistusta kristittyjen yleisestä pappeudesta sekä voimallisemmin kuin kukaan muu vaatinut tunnustusta maallikkojen toiminnalle seurakunnan palveluksessa, on hän aina kunnioittanut papinvirkaa semmoisenansa sekä kehoittanut muita sitä tekemään. Hän ei ole hurmahenkisten ja muiden lahkolaisten kera eksynyt vaatimaan suuria ulkonaisia mullistuksia kirkollisen elämän uudistamiseksi, vaan hän on mitä johdonmukaisimmin teroittanut, että tähän vaadittava muutos on sisällistä laatua. Niin vapaa on hän kaikesta haaveilevasta uskonnollisuudesta, ettei hän eksy antamaan kielilläpuhumisen lahjallekaan, miten selvästi tämä lahja hänen aikanaan monesti osoittautui todellisena armonlahjana, suurempaa merkitystä, kuin raamattu sille myöntää. Tässäkin suhteessa oli hänen oppinsa erinomaisen raitista.
Paavo Ruotsalaisen oppi tulee paraiten näkyviin niiden pappien kirjoituksissa, jotka pysyivät hänelle uskollisina elämänsä loppuun asti. He täydensivät tätä oppia monessa kohden sekä vapauttivat sitä siitä puutteellisesta, usein eksyttävästä muodosta, jossa se hänen kirjoituksissaan sekä muiden ihmisten kertomusten kautta oli jälkimaailmalle säilynyt. Mutta pääasia jäi: hänen syvällinen ja evankelisesti kirkas oppinsa synnistä ja armosta, ja arvaamattoman suuri on sen merkitys Suomen Siionille ollut. Tämän opin ydintä kuvaa eräs hänen ystävistään ja opetuslapsistaan seuraavin sanoin: "Kaikissa Ruotsalaisen puheissa tuli näkyviin syvä tietoisuus koko ihmiskunnan pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan vapaan laupeuden äärettömästä syvyydestä. Ihminen tuli mitättömän pieneksi, Jumala sanomattoman suureksi ja kunnioitettavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen käsityksensä mukaan hyvin vähän tietoa sekä synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujenkin ja vilpittömien ihmisten (niiden nim., jotka eivät tahdo vaeltaa jaetulla sydämellä tahi tahallisesti säilyttää helmasyntejä) tarvitsi ahkerasti käydä koulua, tavailla evankeliumia, kernaasti kärsiä, kieltää itsensä j.n.e., jotta Jumalan henki saisi kaivaa syvempään heissä, perkata pois salaisen itsevanhurskauden rikkaruohon ja muita vääriä pyrkimyksiä sekä johdattaa heitä yhä syvemmässä hengen köyhyydessä kasvamaan Jumalan ja Kristuksen oikeassa tuntemisessa." [Akiander VI, 86.]
Tarkemmin kuin ehkä kukaan muu herännäisyyden huomatuimmista papeista seurasi Jonas Lagus opissaan niitä Paavo Ruotsalaisen neuvoja, joihin tämä kiinnitti suurimman huomion. Hän on tästä oppi-isästään vielä vanhoilla päivillään lausunut sanoja, jotka ilmaisevat mitä rajattominta kunnioitusta, vieläpä aivan liikaakin riippuvaisuutta, [Kirjeessään J. I. Berghille 31/1 1852 lausuu Lagus: "Ei kukaan, joka on luopunut hänestä (Ruotsalaisesta), ole tullut korjatuksi ('blivit räddad')] sekä pitänyt hänen oppiaankin niin kaikin puolin oikeana ja eheänä, ettei hän kärsinyt pienintäkään muistutusta sitä vastaan." [Laguksen kirje 13/5 52. ("Evankeliumin ääni" s. 150.)] Näin ollen ja koska on säilynyt paljon sellaisiakin Laguksen kirjeitä, joissa hän käsittelee opillisia kysymyksiä, on syytä Ruotsalaisen opin yhteydessä ja sen valaisemiseksi ensin silmäillä tämän hänen uskollisen opetuslapsensa kantaa.
Ihmisen syvä turmelus ja Jumalan armon rikkaus Kristuksessa on Laguksenkin opin pääaiheena. Jumalan kutsumisen tajuamisen ensimmäisenä edellytyksenä on herätys, jota käsitettä heränneet papit ylimalkaan, varsinkin Pohjanmaan kuuluisimmat saamamiehet, näkyvät teroittaneen vielä enemmän kuin Ruotsalainen. Lagus puhuu siitä usein kirjeissään. Muun ohessa määrittelee hän sitä seuraavin sanoin: "Herätys on silmien avaaminen näkemään synnin ja Jumalan vihan, joka syntiä seuraa, mutta se ei anna voimaa tekemään hyvää." [Laguksen kirje E. L. Levonille 13/9 53.] Joka tajuaa kutsumisen ja kysyy itseltänsä: voinko tulla autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisin? saa — niin opetti Lagus — omaltatunnoltaan kieltävän vastauksen. Tämä vastaus ajaa apua etsimään, parannusta tekemään. Jo tällä ensimmäisellä asteella olevia kehoittaa Lagus "kolkuttamaan ahtaan portin ovea" ja "kadotustuomio päänsä päällä todella pyrkimään lapsenoikeuteen". Vaikeus on siinä, että "luonto pyrkii salautumaan Herralta ja tekemään parannusta omin päin". Tämän vaaran välttämiseksi, joka johtaa joko epäuskoon ja epätoivoon, farisealaisuuteen taikka suruttomuuteen, neuvoo Lagus, aivan Ruotsalaisen tapaan, odottamaan, ikävöimään, anoen, kerjäten Jumalalta pyytämään Jesusta auttajaksi. Tässä sopii huomauttaa, että Ruotsalainen tavallisesti kehoitti hätääntyneitä rukoilemaan: "Minä olen syntinen, mutta olen kuullut, että sinä olet syntisten Vapahtaja; sentähden tulen sinun tykösi"; Laguksen kirjeissä tapaa joskus saman neuvon, mutta useimmiten hän kääntyy Isän puoleen, rukoillen häneltä Poikaa vapahtajaksi. Mitään eroavaisuutta opissa tämä tietysti ei ilmaise, mutta siitä näkyy, miten elävästi hän tunsi, ettei kukaan voi omin voimin tulla Jesuksen tykö, vaan että tämä tuleminen riippuu "Isän vetämisestä". Aivan sama oli Ruotsalaisenkin kokemuksen kautta saavuttama käsitys, vaikkei siihen kirjallisia todistuksia juuri tässä muodossa löydy. — Palajamme Laguksen opin järjestelmään. "Jos armoa kerjäävä syntinen ei mitään vastausta saa", hän jatkaa, "täytyy kärsiä Herran kättä, sillä me olemme syntiä tehneet, ja ainoastaan pitkittää kerjäämistä, muistaen ettei Jesuksen vapahtajaksi saaminen riipu kenenkään ihmisen tahdosta eikä voimasta, vaan yksin Jumalan armosta. Tässä autuudenjärjestyksessä saan varmaan Jesuksen omakseni, sillä Jumala ei voi valehdella, ja Jesuksen kanssa on minulla kaikki Mutta jollen ole tässä järjestyksessä, niin ei Jumala voi minua auttaa, jos teen parannusta kuinka paljon tahansa". Tämä on Laguksen autuudenjärjestyksen huomattavin kohta, tahi oikeammin: ainoa "järjestys", josta hän puhuu. Siihen liittyy mitä likeisimmin hänen oppinsa vanhurskauttamisesta, jota hän kuvaa esim. seuraavin sanoin: "Kun syntien hätyyttämä sielu vain voi malttaa mieltänsä ja kirvelevällä sydämellä huoata Jumalan puoleen, kun se vain rukoillen tarttuu Herran näkymättömiin jalkoihin, niin Herra sanoo enkeleille, niinkuin Elisa Gehasille Sunemin vaimosta: 'antakaa hänen olla, sillä hänen sielunsa on murheellinen', — jollei hänellä ole mitään hyvää eikä hän ilolla voikaan tulla minun tyköni, kuitenkin, koska hän on masentunut ja lakkaamatta tuskissaan kyyneleillä huutaa minua avuksensa, niin tahdon armahtaa häntä". Tässä, niinkuin muissa vanhurskauttamista koskevissa kirjoituksissaan, jättää Lagus sanomatta, missä määrässä vanhurskautettu itse pääsee vakuutetuksi syntien anteeksisaamisesta. Hän on tässäkin kohden Ruotsalaisen opin kannalla. Mutta tästä ei suinkaan saa päättää, että hän piti tuota vakuutusta vähäarvoisena asiana, johon ei tarvitsisikaan pyrkiä. Päinvastoin teroitti hän, samoinkuin heränneet papit yleensä, sitä totuutta, että jokainen elävä kristitty kilvoitellen etsii varmuutta armontilastaan, sanoen sitä ihmistä suruttomaksi, joka ilman tulee toimeen. Tämä oli Ruotsalaisenkin oppi. Ei Laguskaan tahdo tietää joutilaista kristityistä, vaan kilvoittelevista, ei valmiista parannuksen tekijöistä, vaan "alimmalla portaalla" olevista. Puhuessaan katumuksesta, parannuksesta, vanhurskauttamisesta, hän lausuu: "Tässä ei kukaan tule valmiiksi, vaan jokaisen täytyy pitkittää samaa harjoitusta loppuun asti". Koska tämä opinkohta on herännäisyydelle mitä ominaisimpia, kerrottakoon tässä muutamia muitakin sitä koskevia Laguksen lauseita: "Täytyykö minun sitten aina syntiä tehdä ja aina uudelleen armoa kerjätä ja siitä jälleen eksyä pois? Semmoiset kysymykset johtuvat epäuskosta ja järjen vehkeistä. Kyllä olisi ihana asia, jollei asiamme niin usein joutuisi hukkaan, emmekä siten antaisi perkeleelle tilaisuutta karata päällemme, mutta kun nyt kerran meidän sitä tarkoittamattammekaan niin käy, niin ei löydy muuta keinoa saada asiamme uudestaan harjoitukseen, kuin saman läksyn uudestaan oppiminen. Jokapäiväisestä palajamisesta Kristuksen tykö eivät useimmat heränneet tahdo paljon ensinkään tietää. Vanhurskauttamisen jälkeen ryhtyvät he harjoittamaan pyhitystä pääasiana ja nukkuvat siten. Sentähden Herra sanookin, että ne ovat harvat, jotka vaeltavat kapealla tiellä. En tahdo katsella pyhitystäni, sillä tuo olisi säädytöntä, vaan ainoastaan ikävöidä, että Herra ottaisi minut parannuksen tielle." [Otteet lainattu rouva Veisellin (Pyhäjärveltä) omistamista Laguksen kirjeitten kopioista v. 1852-54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] Näissä, samoinkuin muissa tätä asiaa koskevissa Laguksen sanoissa, on perusajatuksena, että parannus on alotettava aivan uudestaan joka päivä. Tälle tielle pääsemistä hän alituisesti rukoili ja sitä rukoilemaan hän kehoitti muita. Semmoinen oli hänen oppinsa parannuksesta. Mutta parannuksella ei hän tarkoittanut niinkään paljon armon etsimistä kuin "Jumalan karitsaa katsomista", tuon tuostakin teroittaen, että yksin hänessä on apu tarjona siinäkin merkityksessä, että "ikävöiminenkin" saadaan yksin häneltä. "Kahta herraa palvelevat ne", hän lausuu, "jotka kuluttavat aikaansa puutteittensa katsomiseen, sitä kun tulisi käyttää yksinomaan Kristusta katsomiseen." [Otteet lainatut rouva Veisellin omistamasta Laguksen kirjeitten kopiosta v. 1852 — 54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] "Älkää tyytykö parannukseenne, vaan lähettäkää ikävöivä toivonne elämän Herran tykö, rukoillen että hän joka hetki puhdistaisi teidät kaikista synneistänne ja olisi teille viinipuuna ja elämän leipänä, jotta hän saisi ravita teitä ja itse antaa teille nälkää, janoa ja vanhurskautensa" kirjoittaa Lagus muutamille ystävilleen. [Laguksen kirje Leonard ja Selma Levonille 18/3 56.] Tuohon ikävöimiseen hän kehoittaa silloinkin, kun varmuus lapsentilasta saadaan; siihen vaatii hänen käsityksensä mukaan ainoastaan kasvava tietoisuus syyllisyydestä Jumalan edessä. Mutta tuonkin tietoisuuden kasvamisesta puhuu hän vain sivumennen, sillä kaikki puhe kasvamisesta on hänestä vaarallista ja harhaan johtavaa. "Yksinkertainen usko asettuu kaikkina hetkinä alimmalle portaalle, löytäen itsensä kapealta tieltä eksyneenä. Jos elämän Herra ilmoittaa itsensä armahtajana, ja lapseutta pääsemme kokemaan, niin ei usko tuohon jää eikä pysy hiljaa alallaan, vaan pitkittää etsimistään ja ikävöitsee armoihin ottamista." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] "Oikein ja hyvä on, että, harrastaen uskon yksinkertaisuutta, tietoisena kadotetusta tilastasi, annat henkesi ikävöimisen kilvoitellen pyrkiä Jumalan Pojan, Kristuksen, tykö, pyytäen häneltä tahtoa, halua, elämää, kaikki. Tätä tehdessäsi, älä koeta elää vain tuntuvasta armosta äläkä kärsimättömänä halaja armonauringon nousua keskiyön aikana, vaan odota hiljaa kointähteä, kunnes päivä valkenee, turvautuen profeetalliseen sanaan." [Laguksen kirje L. Levonille 2/6 56.] Näin jyrkän johdonmukaisesti teroittaa Lagus "alimmalla portaalla" pysymistä, sanoen että me kuitenkin "aina Jumalan edessä olemme tuolla asteella". [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] Yhtä ankarasti kuin Ruotsalainen taistellen itsevanhurskautta vastaan, johtaa hän pääasiallisesti siitä ihmisten tyytymättömyyden ristin tiehen, lausuen: "Kaikki itsevanhurskas valitus lakkaa, kun asetumme alimmalle portaalle." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]
Laguksen uskon-käsite on, niinkuin jo sanotustakin näkyy, mitä johdonmukaisimmassa sopusoinnussa tämän katsantotavan kanssa. Omistavasta, voittoisasta uskosta hän tuskin milloinkaan puhuu, vaan kääntää siitä katseensa uskon alottajaan ja päättäjään, Kristukseen. "Minä tiedän, keneen minä uskon", nämä sanat ilmaisevat sen varmuuden, johon hän tyytyy. Varsin kuvaava on tässä suhteessa seuraava Hepr. 11: 1 liittyvä, määritelmän muotoon pukeutunut lause: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy. Käytännössä ja todellisuudessa on usko autuuttaan harrastavan sielun Kristusta ikävöiminen." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]
Mitään opin-järjestelmää ei Laguskaan ole luonut. Siihen ei hänellä ollut taipumusta eikä halua. Koko hänen uskonnollinen katsantotapansa soti tuota vastaan. Uskonelämän kehitys ei kyllä ollut hänelle vierasta, hän puhuu "lapsista", "nuorukaisista", "isistä", mutta sivumennen ja joskus vain, kääntäen huomionsa pois autuuden-järjestyksen asteista ja Pyhän hengen eri armonvaikutuksista. Näitä ei hän toisistaan eroita eikä järjestelmällisesti milloinkaan ryhmitä. Ne muodostavat hänen katsantotavassaan yhden ainoan kokonaisuuden, jonka alku ja loppu sulavat yhteen. Sama käsite saa usein eri nimet, riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin tahtoo painostaa, ja dogmaattisesti eri käsitteet saman nimen. Sana parannus merkitsee väliin ensimmäistä kääntymistä, väliin käsittää se uuden ihmisen koko elämää; uudella syntymisellä tarkoittaa hän joskus ensimmäisessä vanhurskauttamisessa tapahtunutta muutosta, mutta useimmiten jokapäiväisen uudistumisen kautta jatkuvaa tilaa, joka syntyy ja kehittyy "huomaamatta". Laguksen oppi on hyvin evankelinen, "katso Jumalan karitsa" on alusta loppuun sen punasena lankana, mutta vanhurskauttamisen armoa ei hän milloinkaan sovita kuin katuvaisiin, armoa todella etsiviin ja ikävöiviin syntisiin. Kaikki suruttomat ja itsevanhurskaat — niin hän neuvoi — katsokoot Jumalan karitsaa, kunnes alkavat hänen vanhurskauttaan ikävöidä. Lakia hän kyllä armonvälikappaleena teroitti ja käytti, mutta aina "kurittajana Kristuksen tykö".
Miten oikea ja syvä Laguksen oppi pääasiassa oli, ei sovi kieltää, että hän yksipuolisesti teroittamalla tuota "alimmalla portaalla" pysymistä sekä armon "ikävöimistä" opissaan syrjäytti ainakin muutamia uskonelämän ilmauksia. Varsinkin Hedbergin oppiriidan jälkeen, jonka vaiheissa hän yhä jyrkemmin Paavo Ruotsalaisen opin mukaan määräsi kantansa, tulee tämä näkyviin. Täydellä syyllä voi kysyä: eikö elävä usko milloinkaan saa nauttia häiritsemätöntä rauhaa ja lepoa Kristuksessa ja onko yksin Jumalan sanan todistukseen turvautuva usko aina "aivouskoa"? Erään Kajaanissa pidetyn hartauskokouksen jälkeen vetäytyi Paavo Ruotsalainen syrjähuoneeseen. Autuas ilme katseessaan puheli hän hiljaa itsekseen, huomaamatta että ihmisiä oli tullut huoneeseen. "Hän oli kuin toisessa maailmassa, nauttien suloista rauhaa Herrassa". Vasta pitkän hetkeä kuluttua palasivat hänen ajatuksensa ympäröivään todellisuuteen, ja luoden kysyvän katseen huoneeseen tulleisiin hän lausui: "Antakaa anteeksi tämä minun hetkellinen heikkouteni." [Kert. V. L. Helander ja F. F. Lönnrot.] Tämänkaltaisia täyden uskonrauhan ja levon hetkiä sattui Laguksenkin elämässä, eikä aivan harvoinkaan. [Kert. K. A. Malmberg, E. T. F. Reuter y.m.] Se tiedetään niinikään, että kumpikin "keskiyönkin" aikana ja kiusausten helteessä on, riippuen Jumalan sanan lupauksissa, lausunut sanoja, jotka ilmaisevat vakaumusta lapseudesta. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander, B. K. Sarlin, N. G. Arppe y.m.] Mutta heidän opissaan jää tämä puoli syrjään. Niihin määrin he pelkäsivät "aivouskon petosta".
Ruotsalaisen ja Laguksen opin kannalla olivat kaikki Suupohjan heränneet papit, kunnes suuri osa heistä, niinkuin vasta saamme nähdä, erosi liikkeestä ja liittyi J. T. Beckin oppiin. Malmberg pysyi elämänsä loppuun Ruotsalaisen opin kannalla. Akianderin väite, että Lagus olisi syyttänyt häntä löysästä opista, on ilmeisesti väärä. Niissä kirjeissä, joissa hän jälkeen v. 1851 moittien puhuu Malmbergista ei löydy viittaustakaan tuohon syytökseen. Heidän oppinsa oli pääpiirteissään sama. Se huomautus kuitenkin lienee paikallaan, että viimemainittu enemmän edustaa herännäisyyden opin herättävää, kristillisesti käytännölliseen yhteiselämään suhtautunutta puolta, Lagus tässä opissa löytyvää mystillistä ainesta. Ilmeistä on sitäpaitsi, että Lutherin postillan suomentaminen ja siihen juuri tämän työn kautta likemmin tutustuminen oli omiaan, Hedbergin vastustamisen uhallakin, johdattamaan juuri suupohjalaisia monipuolisemmin selvittämään uskon käsitettä. Niin likeisessä suhteessa toisiinsa kuin Pohjanmaan heränneet papit olivatkin ja niin hengeltään yhdenkaltainen kuin heidän uskonnollinen katsantotapansa olikin, huomaa selvästi eri vivahduksia heidän opissaan. Kysymys koskee varsinkin heidän käsitystään uskon varmuudesta armontilaan nähden. Todistukseksi lainaamme tähän otteen eräästä A. Helanderin kirjeestä: "Saat olla aivan varma siitä, että koko sydämestäni siinä olen yhtä mieltä kanssasi, että syntinen sydämestään uskossa on puettu Kristuksen kirkkaudella ja vanhurskaudella ja saa iloita siitä, että hän on aivan velaton Jumalan edessä. Niin, kiitetty olkoon Jumala: täällä ei ole mitään surua enään, vaan iloa, voittoa vain, sittenkuin korvani taivaasta kuuli sanoman: katso Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin. Kristuksen kuolemassa on syntielämäni kuoletettu, ja nyt seison Jumalan edessä, en enään semmoisena kuin turmeluksessani olen, vaan Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaisena, vanhurskaana ja autuaana. Tämän tiedän ja uskon, en itsestäni enkä kenenkään ihmisen kautta, vaan Jumalan hengen todistuksen kautta sanassa. Ja vaikka elän suuressa heikkoudessa ja jokapäiväisessä taistelussa lihaa ja verta vastaan, niin tiedän, kuitenkin, että tämä usko on oikea." [A. Helanderin kirje Reinhold Helanderille (ilman päivämäärää).]
Huomattava on kuitenkin, että tämmöiset, ehdotonta varmuutta ilmaisevat lausunnot ovat hyvin harvinaisia. Jatkuvana mielialana ne eivät milloinkaan esiinny herännäisyydessä. Tässä pääeroitus Hedbergin ja hänen pietistisellä kannalla olevien entisten ystäväinsä opin välillä. "Ei armonvirta kukkuloilla juokse, vaan laaksoissa", oli heidän tapana sanoa. He palasivat tuolle "pikku kohdalle", jolla nimityksellä Laguksen neuvoihin yksipuolisesti perustuvat myöhemmän ajan "toistupalaiset" nimittivät etsivän uskon kilvoitusta Herran edessä.
Olemme ennen huomauttaneet herännäisyyden haaveilusta ja sairaloisuudesta ylimalkaan vapaasta hengestä. Paraana todistuksena on paitsi Paavo Ruotsalaisen arvostelua kielillä puhujista muiden johtomiesten esiintyminen tilaisuuksissa, missä tämä hengellisen elämän omituinen ilmaisu tuli näkyviin. Paitsi poikkeustiloissa koetettiin tuommoisia liikutuksia painaa alas ja niihin joutuneita henkilöitä palauttaa normaalitilaan. Tämä hengellistä raittiutta harrastava henki kohtaa meitä myöskin herännäisyyden opissa. Liiallista tunteellisuutta ei sallittu hartauspuheissa eikä uskontoa koskevissa keskusteluissa. Pohjanmaan herännäisyydessä syntyi kuitenkin 1840-luvun loppuaikoina suunta, joka kysymyksessä olevassa suhteessa jossain määrin poikkesi yleisestä katsantotavasta. Sen edustajista mainittakoon M. R. Montin (III, s. 93) ja E. L. Levón. Asettuen Laguksen opin kannalle ja kiinnittäen huomionsa varsinkin hänen lempilauseisiinsa, mutta teroittaen samalla Vapahtajan rakkautta ja sen suloiseen osallisuuteen pääsemistä, mainitsivat tähän suuntaan kuuluvat julkisissa puheissaankin hyvin usein Jesuksen nimen, puhuttelivat häntä lapsellisen tuttavallisesti ja hellästi, mutta käyttäen joskus imeliäkin sanoja tuon pyhän nimen yhteydessä. "Kulta Jesus", "suloinen Jesus", "Jesus leikkii minun kanssani" y.m. samankaltaisia, 19:en vuosisadan herännäisyydelle vento vieraita lausetapoja kuultiin tässä suunnassa usein ja niitä levitettiin etenkin kirjeiden kautta. Laajemmalle leviämään ei tämä katsantotapa kuitenkaan päässyt, sillä herännäisyyden johtomiehet vastustivat sitä. Niinpä kirjoitti esim. Lagus, saatuansa kirjeen, missä löytyi lause "Kristus leikkii kanssani", kirjoittajalle: "Älä käytä semmoisia lausetapoja. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitat, nimittäin että rakas armahtaja joskus vähäksi ajaksi kieltäytyy antamasta sinulle tuttavaa armoa, ilman että sinun sentähden tarvitsee elää epäuskossa. Tämä tapahtuu uskon puhdistamiseksi tunteitten ja tuntemisten kuonasta, jotta sielu niistä riippumatta eläisi yksin Kristuksesta ja hänen kanssansa. Tämän olen tahtonut sanoa, jotta emme käyttäisi lausetapoja, jotka tarpeettomasti voisivat pahentaa ihmisiä." [Laguksen kirje E. L. Levonille 2/6 56; puhe pidetty A. T. Heikelin ja Matilda Charlotta Londicerin häissä 28/1 1859.]
Herännäisyyden oppia käsiteltäessä on huomattava sija annettava Bergh-veljesten muistolle. Miten likeisessä suhteessa kumpikin, varsinkin J. I. Bergh, oli Paavo Ruotsalaiseen, miten suuressa arvossa he häntä pitivätkin ja kuinka syvällisenä ja oikeana hänen uskonnollista katsantotapaansa, eivät he orjallisesti noudattaneet hänen oppiaan, vaan kehittäen varmensivat siihen kuuluvia käsitteitä ja poistivat siinä löytyviä puutteita. Eikä ennusta tämä kanta herännäisyydestä luopumista, niinkuin esim. monen Suupohjan heränneen papin lausunto jo 1840-luvulla, sillä Bergh — veljekset pysyivät herännäisyydelle uskollisina elämänsä loppuun asti, vaan niiden hengellisten voimien rikkautta ja monipuolisuutta, jotka ilmaantuivat tässä liikkeessä.
Olemme ennen lausuneet, että J. F. Bergh sekä luonteensa laadun että etenkin uskollisuutensa kautta Pyhän hengen koulussa kehittyi herännäisyyden rakkaudenapostoliksi. Hän ei voinut jyrkästi, niinkuin useimmat muut, asettua toisin ajattelevia vastustamaan, vaan koetti niin kauan kuin suinkin säilyttää ystävyyttä liikkeestä lohjenneitten suuntien edustajain kanssa. Semmoinen oli hänen mielensä Renqvistiä kohtaan vielä niinäkin aikoina, jolloin tämä mitä kiivaimmin hyökkäsi herännäisyyttä vastaan, ja ainakin pari kertaa kovimpien riitojen aikana koetti hän lähestyä Hedbergiä. Jos nämä sovitteluyritykset eivät olleet vahingoksi Berghille itselleen, niin saattoivat ne tuottaa vaaraa muille, ja epäilemättä juuri tähän nähden Paavo Ruotsalainen häntä niistä pari kertaa ankarasti nuhteli. [Kert. K. A. Malmberg, N. G. Arppe y.m.] Mutta toiselta puolen on huomattava, että ne olivat terveellisenä vastaväitteenä sitä puhdasoppisuuden kiihkoa vastaan, joka näinä aikoina teki tuhotöitään herännäisyyden riveissä. Ja ilmeistä on, että Bergh suuren rakkautensa opastamana pääsi näkemään muutamia tärkeitä kohtia Renqvistin ja Hedbergin opissa, jotka muilta riidan katkeruudessa salautuivat. Tämä vaikutti, että hänen uskonnollinen näköpiirinsä laajeni ja hänen oppinsa kehittyi, jollei syvemmäksi, niin monipuolisemmaksi kuin esim. Laguksen. Pysyen uskollisesti Ruotsalaisen opin kannalla, painostaa hänkin etsivän uskon kilvoitusta ja Jumalan armon "sisällisen tuntemisen" välttämättömyyttä, mutta teroittaa tämän ohessa selvemmin Kristuksen itsetietoisenkin omistamisen tärkeyttä. Ja vaikka hän syvästi tuntee ihmissydämen turmeluksen ja syntisen kykenemättömyyden kaikkeen hyvään, ja vaikkei itsevanhurskaudenkaan vaara suinkaan ole hänelle outo, on hänen oppinsa huomattavimpia piirteitä myöskin sen pyhityksen teroittaminen, "jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä". Paitsi Berghin postillaa (II s. 473) todistavat hänen monet säilyneet kirjeensä, millainen hänen oppinsa oli. Sitä selostamaan lainaamme muutamia otteita hänen eräälle ystävälle v. 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Hitautesi ja uneliaisuutesi, joita valitat, eivät ole kuolemaksi, koska ne sinusta kuormana tuntuvat ja sinä oikeassa järjestyksessä pyrit niistä vapaaksi. Tämä järjestys on uudistuminen, katumuksen, uskon, vanhurskauttamisen, pyhityksen uudistaminen, ei lihallisen järkesi laskujen mukaan, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä Jumala tekee, vaan tahtoo kaikki järjestetyksi oman viisautensa jälkeen, vaan Jumalan kaikkiviisasten ja meiltä useimmiten salattujen teiden mukaan, niin että käyttäydyt kuin kärsivällinen ja nöyrä potilas, joka antaa lääkärin määrätä, joko hän tahtoo leikata tahi voidella, haavaan kaataa kirveleviä tahi tuskaa asettavia rohtoja, mutta tässä kaikessa käyttäydyt niin, ettei lääkärin hoito menetä tarkoitustaan. Valvo, rukoile, viljele sanaa, ei siinä mielessä, että voisimme lohduttaa itseämme sillä, että olisimme tuon tehneet niin, että mieltyisimme noihin tekoihimme, joka ei olisi muuta kuin itsevanhurskautta, vaan niin, että kaikessa ilmenevä puutteellisuutemme saisi ajaa meitä etsimään ja taistelevalla uskolla omistamaan ainoan Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden, joka on Kristuksen vanhurskaus. Ainoastaan silloin, kun tajuamme, että olemme saaneet tämän vanhurskauden, voimme itsevanhurskauteen sortumatta katsella pyhityksessä kasvamistamme, ja ainoastaan kunnes uusi erehdys — ja kuinka helposti ja nopeasti tämä tapahtuukaan itsepäisyytemme kautta, ylpeillessämme toisen hyvästä, Jumalan hyvästä, minkä saimme, huolimattomuuden, itseämme ylistämisen, kanssakristittyjen halveksimisen ja heitä kohtaan osoittamamme kylmäkiskoisuuden kautta — saa pakoittaa meitä rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Sanon saa, sillä juuri tässä tahtoo hengellinen vapaapäivän-pitäminen karata päällemme, muistaessamme sitä hyvää, mikä meillä oli, mutta joka ei enää ole osanamme, nimittäin syntien-anteeksiantamus, jonka uudistaminen on meille yhtä tärkeä, kuin jokapäiväinen leipä. Sana ja yhdistää neljännen ja viidennen rukouksen". — "Vanhurskauttaminen on pyhityksen perustus. Ilman sitä ei löydy mitään pyhitystä. Uudistuminen on pääasiallisesti jokapäiväistä syntien anteeksisaamista, jonka etsimiseen synnin suru ajaa." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 3/8 49.]
Muutamalta taholta tehty muistutus siitä, että Paavo Ruotsalainen ja hänen kauttansa pietistat yleensä olivat enemmän Calvinin kuin Lutherin opin kannalla, on, niinkuin jo ennen sivumennen olemme huomauttaneet, kerrassaan väärä. Varsinkin muutamat Berghin kirjeissä löytyvät lausunnot osoittavat tämän selvästi. Niinpä kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Penseytesi ja kankeutesi vastustamiseksi on Vapahtaja p. ehtoollisessa antanut sinulle hyvän välikappaleen. Muista vain, ettet odota ensin saavasi voimaa oikein ikävöimään sitä. Tämä vika on yleinen heränneissäkin. Sentähden: jos saavat tämän ikävän, niin eivät mene ehtoolliselle köyhinä, vaan rikkaina; jolleivät sitä saa, niin eivät uskalla mennä tahi menevät orjallisina ja epäuskossa ja palajavat sitten hyvinä Herran pöydältä. Ei Jesus tätä ateriaa asettanut hengellisesti rikkaille, vaan köyhille, hengessä köyhille, kaikessa köyhille, ei jotta me sinne jotakin veisimme, vaan että siellä saisimme elämää, armoa, lämpöä, ikävöimistä, kaikki." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto (Berghiltä erään riidan johdosta 13/11 1850 vaadittu selitys, josta vasta enemmän).]
Huomattava kohta Berghin opissa on hänen selvä käsityksensä raamatun auktoriteetista. Hän kyllä monesti vetoaa hyviin hartauskirjoihin ja kirkollisen traditsioonin arvon hän tunnustaa, mutta varsinkin teroittaa hän raamatun erehtymättömyyttä. Tärkeää on sekin, että Bergh kehoittaa lukemaan raamattua "ei yksipuolisesti ja kiinnittämällä huomiota vain muutamiin seikkoihin, vaan tarkkaan tutkien kaikki ja rukoillen Hengen valistusta, jotta tultaisiin sanan tekijöiksi eikä vain sen kuulijoiksi". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.]
Olemme huomanneet, että Berghkin käytti sanaa "järjestys", selittäessään miten syntinen löytää armon Jumalan luona. Tämä sana sekä samaa tarkoittavat lausetavat "armonjärjestys", "autuudenjärjestys", "oikea järjestys" esiintyvät usein pietistain puheissa ja kirjoituksissa. Paavo Ruotsalainen käytti niitä usein, samoin Lagus ja Pohjanmaan muut heränneet papit, savolaiset ehkä vielä useammin. Näille sanoille ei kuitenkaan kuin poikkeustilassa vain annettu "armonjärjestyksen" merkitystä tämän nimityksen tavallisessa mielessä, niillä ei tarkoitettu opillista järjestelmää, vaan kilvoituksen harjoittamista elämäksi. A. V. Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamissa riitakirjoissa, joista vasta enemmän, löytyy kyllä "autuudenjärjestyksen" ja siihen opillisesti kuuluvien käsitteiden, esim. "valmistavan parannuksen" luokitusta, mutta tämmöiseen selostukseen, miten paljon siitä sitten varsinkin muutamissa heränneitten käyttämissä hartauskirjoissa puhuttiinkin, eivät heränneet papit käytännössä suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun Hedberg heitä armonjärjestyksen aste asteelta määräämisestä syyttää, kohtaa syytös enemmän heidän käyttämiään kirjoja, kuin heidän opetustaan saarnoissa ja yksityisessä sielunhoidossa. Niinkauan kuin oppiriidat eivät häirinneet heränneitten käsitystä autuuden tiestä, ei kaivattu mitään opillista selvitystä siitä, mutta jo hedbergiläisen riidan vaiheissa, jolloin yhä äänekkäämmin puhuttiin oikeasta ja väärästä opista, ruvettiin kysymään ohjetta, jonka mukaan oppimaton kansakin voisi asiaa arvostella. Sentähden rupesivat muutamat Suupohjan papeista kehoittamaan A. V. Ingmania, F. H. Bergrothia, Jos. Grönbergiä y.m. suomeksi kääntämään kirkkomme tunnustuskirjat. Viimemainitun toimesta valmistui käännös v. 1849. Sitä ennen oli pyydetty J. I. Berghiltä kirjan esipuheeksi kertomus tunnustuskirjojamme synnystä y.m. niitä koskevista vaiheista. Tämmöinen selostus saatiinkin. Tekijän perusteellisuus ja hänen oma peloton tunnustuksensa näkyvät siinä kaikkialla. Yleisesti pelättiin, ettei sille saataisi painolupaa, mutta Turun tuomiokapituli hyväksyi kirjan kokonaisuudessaan, suostuen vielä siihenkin kääntäjäin pyyntöön, että seurakunnat velvoitettaisiin lunastamaan kukin kappaleensa tätä teosta [F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille 29/10 1847 ja 8/5 1849; Carl Gustaf Liliuksen kirje samalle 16/10 49 ja 26/3 50.]
Eräässä yllämainittua käännöstyötä koskevassa Jos. Grönbergille osoitetussa kirjeessä [29/10 1847.] lausuu F. O. Durchman: "Odotamme käännöstäsi jännityksellä. — — — Et voi uskoa, kuinka suuriarvoisena pidämme kirjan pikaista ilmestymistä. — — — Kaikin tavoin päällemme hyökkäävä ja niin monissa eri muodoissa ja puvuissa esiintyvä antikristillisyys vaatii meitä kiirehtimään". Huomattava on tämä kiivaus puhtaan opin puolesta. Herännäisyyden alkuaikoina oli huomio kokonaan kiinnitetty kristityn sisälliseen, Kristuksen kanssa Jumalassa salattuun elämään, jota ei paraskaan tunnustus voi julki lausua. Opista oppina ei ollut kysymystä paitsi niissä tilaisuuksissa, käräjäjutuissa, kirjallisissa väittelyissä y.m., joissa heränneet olivat pakoitetut näyttämään toteen, ettei heidän uskonsa sotinut kirkon tunnustusta vastaan. Että he, vedoten tunnustuskirjoihin, sanoivat olevansa Lutherin opin kannalla, oli kyllä oikein, mutta jossain määrin rajoitettava on myöskin toiselta puolen tämä myönnytys. Herännäisyyden opissa saapi "katumus", "etsivä usko", "kilvoitus", "Kristuksen armon sisällinen tunteminen" paljon huomatumman sijan, kuin kirkkomme tunnustuskirjoissa, ja näiden niin jyrkästi julki lausumaa uskon varmuutta vanhurskauttamiseen nähden koskettelee se arastellen. Tähän nähden on myönnettävä, ettei herännäisyyden oppi joka kohdassa kanna aito lutherilaisuuden leimaa. Kun Pohjanmaan papit alkavat puuhata tunnustuskirjojen suomentamista ja tätä työtä pitävät niin erinomaisen tärkeänä, niin ilmaisee tuo tuuma paljon oikeata huolta Suomen Siionin hyväksi, mutta samalla sitäkin, että jo alettiin kylmetä alkuperäisesti pietistiselle katsantotavalle ja tämän katsantotavan elävälle ja syvällisen hellälle, jos kohta jossain määrin yksipuoliselle opille sekä etsimään tarkkaan tunnustuksen muotoon pukeutuvaa, mutta samalla kylmempää, maltillisempaa, miettivän harkinnan välittämää uskonjärjestelmää. On merkille pantava, että ajatus tunnustuskirjojen suomentamisesta heräsi juuri niiden miesten ajatuksessa (F. O. Durchman, von Essen, F. H. Bergroth, A. V. Ingman, Jos. Grönberg), jotka muutamia vuosia myöhemmin erosivat herännäisyydestä; Malmberg, Jaakko Vegelius, O. H. Helander, A. Helander ja Lagus eivät näy ottaneen osaa näihin puuhiin.
Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen herännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R. Helanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään "autuuden järjestystä" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi perusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri asteita, olisi lausunut: "Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan kuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti". Saman kertomuksen mukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen: "Sano sinä, hullu Malmberg", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert. vanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin nuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen: "Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua filosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — — — Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan varo ettet sitä tee aivouskolla." [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin kirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen "autuuden tien ahtautta", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä aikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli asia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa herännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa oppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa Ruotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen, tavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta yhtä asiaa hän ei oivaltanut — sitä että herännäisyyden tuli täydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä, niin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa kirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä varsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin kysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan yksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin herännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I. Bergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin selvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin "aivouskon" ansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt hänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin syventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen opillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde hän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän kysyy pelvolla itseltään ja muilta: "Kenessä on Pyhä henki?" ymmärtäen että paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen elämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden korkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: "Joka hengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei mitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä, jonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan päällä." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.] Sydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota käsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena, [Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo Ruotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.] hän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa pannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä painostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen tunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset mietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen kirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus, millä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim. vanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän kysymyksiin kirjoittaa: "Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut ja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän kuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut luotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi sinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään välittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa osallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi täydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten syntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit armonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen murheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin ansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen armonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla vapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta loukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua harjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'." [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] — Myöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin kantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä kristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim. vaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla yleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän vastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu herännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen tavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle vastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla raamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim. seuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: "Totta on, että niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä usein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja maailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta ja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän kieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne olosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan noudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo 'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin sinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle ensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia kaikki ja pitää se, mikä hyvä on." [J. I. Berghin kirje eräälle rouvalle 22/8 1858.]
Epäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle katsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja opinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin jossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki Pohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei liike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten ympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä estämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin Bergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa oppinsa.
Varsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä katsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella Wilhelm Niskasen oppi eli niskaslaisuus, jolla nimellä vastustajat sitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli tämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt henkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista oppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen herännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä myrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä papit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä vaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se suuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo Ruotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton jälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä yksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat lyhyesti seuraavat:
"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä luomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä ymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami lankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä peitteen, kun kuuli Jumalan äänen — — ja lymysi emäntinensä Jumalan kasvoin edestä." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään "Jumalan määrättömän viisauden ja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka ovat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä käsittämätöntä, määräämätöntä syntiä" [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2: 28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä "kaiken lihan" päälle siinä merkityksessä, että "liha" huomaa alastomuutensa ja koettaa "hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja niiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä" "Tämä järjen ja ymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan määräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti, pääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista näkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että ihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät pyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin tästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski hänen oppiansa, ei osannut pois. "Kristuksen sisällistä tuntemistakin" sanoi hän "hekumaksi", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että se, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, "hautaa tuon hekuman Kristuksen kanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan." [Wilh. Niskasen, Muistokirja hengellisistä asioista (Akiander VI 299 — 318.)] Me emme voi käsittää Kristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän käsittää meidät. Joka ei tunne "kirottua tilaansa" eikä tule aivan "tyhjäksi" Jumalan edessä, hän on "tekopyhyyden" ja sen "kiiltomenon sokaisema". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa oppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää tätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon tietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin epäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että niissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi kieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion y.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen tapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite, niinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman käsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta, jolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista kirjoituksistaan. Nämä ovat "Muistokirja Hengellisistä asioista", joka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on painettu Akianderin teoksessa, sekä "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta", jonka J. Heittiö toimitti painoon (1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä lausuu Niskanen: "Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan: en minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä käsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen sanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan päällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi ja puhuttavaksi. Kristus sanoo: totuuden henki johdattaa kaikkeen totuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee, nimittäin ihmisten puhuvan hänestä, sitä hänkin puhuu ihmisten sydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava, hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille. (Joh 16: 13-14). Kristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja teoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: en minä anna kunniatani toisille. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki ilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä Pyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät kunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja autuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa Jesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä meno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä ajatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se synnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, joka on vastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka Jumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä Jumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi. (2 Thess. 2:4)."
Vielä epäselvempi on kirjanen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin ajatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa niiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä kirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä: "Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään Kristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan (pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen puhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet tuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa Kristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu tuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet järjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen tuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon nojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka ovat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole astioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa murheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella Kristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut tyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa öljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä vastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. — — — Autuas on se, joka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka saattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja vastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa tulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon tuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä, hyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä elämään ijankaikkisesti." [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 — 11.] Niskasen omituista oppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa kuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: "Näin kävi ensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai lupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen petoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit puusta, josta minä sinua kielsin syömästä, — — — kirottu olkoon maa sinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä seurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille kirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta Kristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla elääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi uskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja taitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä kirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien neitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden."
Niskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta, ja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan neuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan, esitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen kouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa. Riisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, "kirotun tilansa" tunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi — kaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin Niskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen kirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman itsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin ilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus Kristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala voi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten aikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti vaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.
Herännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin mainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt riitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia asioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä tulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.
Tärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin uskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet niihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui, kun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli suvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä tuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu hänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta Ruotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin suunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy kuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä ainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.
Samoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin herätystä, teroittaen ehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä vaaraa, [Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja luulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen rehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist Ruotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän kehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja jatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu jättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. "Kirotun tilan näkeminen" ei jää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan siitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa seuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan tarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä sisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä välikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi. Varsinkin penseyden ja rakastamattomuuden sanoo Renqvist todistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan syntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus muodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: "Miten voimme päästä penseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta, joka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki ja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää kaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen kirkossa — ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim. uskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että annat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden tämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen; sillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani, lukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla harjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu ainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä tuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen vaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle anteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna anteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä (rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt. Sentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää, sanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä muutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana. — — — Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin siunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata heittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus, rakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! — — — Uskon minä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun ei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan tarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy toteen Herran sana niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä, jotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat, nim. antaa palavan rakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa, koska hän sanoo: jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä yltäkyllä olisi." Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen: "Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet ilman öljyä lampussaan", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa Renqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon rinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja sitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.
Samoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta vastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa Ruotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja ikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän itsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja kehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan voittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist sitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: "Tällä tavoin katkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se luota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä minkään muun tähden".
Sana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko, tahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei niitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: "Rakkauden kautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka tahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon eli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja syystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein', niinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit, armahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!" [Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.] Teroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein, että "se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät pysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa". [Renqvistin kirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin armonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa siunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri sitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän armonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä ihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa varsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava hänen esityksensä elävän uskon luonteesta: "Elävässä uskossa pysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit, marttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa ja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin ankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis heidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa pysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että jota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät heissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus, itsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen ja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden töiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä meissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden välikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin uskonhedelmiin". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]
Varmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa Renqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia pyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta täydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu alituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista tehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi. Valitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä Herran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista vakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo heidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli sama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut mahdollinen.
Enemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä opettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei tyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti tajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi syvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä hän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa armonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen, millä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä ja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.
Huomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä suhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien edustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa uskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy toinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei vetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan raamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei siinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille, miten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin. Olemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan vivahtavista lauseista "Väärän opin kauhistuksessa". Eräässä Renqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin. Hän näet lausuu: "Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni kirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani, sentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen ja uskon. — — Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka hevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan auttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther enemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi hän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani koettanut sekä suullisesti että kirjallisesti". [Renqvistin kirje Monellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei Renqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta tässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan suomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei enää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin tulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina Lutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka paremmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta oppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin viljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu tunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren oppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti Renqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin tehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen, katumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen, pyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä tehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin kannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin tämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että herännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan uskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin, ainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt syrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan muu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen kunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista harvinaisen vapaa kantansa.
V. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden opista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu dogmaatikko A. F. Granfelt. Verrattuna muihin näihin aikoihin Suomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja kirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten pilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu — sen otsakkeena on "Det kristliga lifvets vilkor och väsende" (Kristillisen elämän ehdot ja olemus) — erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja maltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa parannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat toisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on sama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: "Yhteistä Renqvistille ja Paavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten armonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta ja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi antautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun sisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia kiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen tavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän kilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien töiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan, pyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan osallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden ehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen uskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen sisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää parannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta vaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on osallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen kiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin asetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka epäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen oleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien pietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat syyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä tahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä penseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta y.m. — on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat, kummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset". [Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende, senare hälftens första stycke, siv. 37-38.] — Sitävastoin Granfeltin väite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat suunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan tavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut toisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä niihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja näiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen alituisesti toistama kehoitus "alimmalle portaalle" asettumisesta tarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin vasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti muutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin Renqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta tästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen olemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän opin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä ihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme rinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan eroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi armontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä muodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet. Että he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan sekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain katuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.