V.
Heränneitten sielunhoito.
Missä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus saanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta itseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on maailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan tuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. — Aivan väärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien saarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä lakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä pelkokin ahdisti monen kysymään: "mitä minun pitää tekemän, että pelastuisin", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut syntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden lipun alle.
Joka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy todellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta. Tarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla lukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka vanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri oli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen kärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei kaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain merkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja Malmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä pappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua tarvitsevia auttamaan ja "vieraita huoneeseensa ottamaan", puhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra yksin on laskenut.
Mutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä suhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat. Heidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on Paavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio, tätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.
Panettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja muista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä neuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli Renqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin "Väärän opin kauhistuksessa" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla väreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen huolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään joskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut niin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista vaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin sydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin Ruotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän oman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää jaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen luoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut kutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa joukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta koeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo eräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin huono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi turvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja Kajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin postinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki nämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä pidettiin seuroja — aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi puhua — ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren tuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan, mutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa määrässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä päivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan, eniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin silloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon ajatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun tämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei kunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus yksin sen voi.
Paavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän oli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen tarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen sielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei yliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan herätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon. Halki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta tuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha yrittääkään, "kun synnit niin kovasti polttivat". Pari kertaa haki hänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä lopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko oli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen, miten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään tuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut hyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta ja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän pelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin kokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä hänen päänsä päälle, lausuen: "Poika parka, kuinka moneen petäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?" [Kert. Julius Tenhonen itse.] — Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi silmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi Ruotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän löysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä siteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo sana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan herättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä Ruotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä, rehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta evankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan osasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän ei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli saavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen vain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko elämänajaksi. "Venellin häissä" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen kanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen — N. G. Arppe oli hänen nimensä — jonka katse ja ruumiinliikkeet osoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen puheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: "Lähesty aina Jumalaa hiljaisella mielellä, muista se, hiljaisella mielellä". Pikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne tuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään koski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: "Ei mikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin elämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni". [Kert. N. G. Arppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo Ruotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran Kajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa armoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta puolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: "No hirnuu se minun ruunanikin, kun sille kauroja annan." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli lukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli maailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja kysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen: "Vaikea on suruttoman parannusta tehdä". [Kert. V. L. Helander.] — "Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla", vastasi Paavo eräälle uskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla tuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä. Saatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne "ukkoa" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti kauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein onnistui, kysyi viimemainittu: "Miksi tänne tulit?" "Kristusta etsimään", kuului vastaus. "Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?" kuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin keskusteluaan, muun muassa kysyen: "Pitääkö minun pukeutua körtteihin?" "Täitäkö sinä tulit tappamaan", tiuskasi Paavo. [Kert. J. F. Cajan.] — Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä sanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla, jonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: "Täytyy panna pitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui Nilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa heränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: "Ketkä herroja sitten helvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi." [Kert. kirkkoh. F. V. Durchman.]
Varsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen alainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan puhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka sopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille piilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran epätoivoon sortunutta nuorukaista varten: "Näin viime yönä ihmeellisen unen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle. Vapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun hädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en enää pelännyt." Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran tykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon sutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän ankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen sukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.
Suuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli sen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä lukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin kehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan tuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun. Vaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä säilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä muodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain mainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut arvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa sydämissä.
Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A. Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O. I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]
Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta, joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään aineeseemme.
Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla ystävänsä L. A. Landgrenin, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut. Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko, lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista. Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A. Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja Paavon tytär Liisa.]
Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti. Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta. Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää, käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L. Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla Petterson y.m.]
Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon. Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman sielunhoitotapansakin.
Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta". Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän, puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli, joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.
Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten, Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia, miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä piireissä tunnetun Sven Topparin tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe, Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] — Pohjanmaan heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten. Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen, hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan tutkimiseksi.
Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä, sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin. Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin, että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi. Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään. Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa, sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O. Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan perusteeton syytös ei ole.
Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus, kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään. "Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle. "Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta. Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.] Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä. [Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa, niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5 1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.
Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti, kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella alatietä." [Laguksen kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin papereissa.]
Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa "vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt", pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin. Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa, liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy. On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä, että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa, parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." [Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V. Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] — Ylpeyden ja luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle, "mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä." [Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]
Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen, B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä opetussuunnitelmastaan. — Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi, pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä, toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset? Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo: taita isoovalle leipäsi j.n.e. (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja Korneliuksen esimerkistä näkyy" — niin kertoo Renqvist opettaneensa — "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se, joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen "pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta, joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä. Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä; niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään, vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita. Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V. Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]
Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin, että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin, puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä, jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä 1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti, muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko — tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa "Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava kasvatusopillinen periaate huomiota.
Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa. Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa. Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G. Hedberg ja J. F. Bergh.
Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota. "Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä, kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.
Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja. Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui: "Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin, tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat. Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta.">[ Mitä muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot "Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen, oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] — Maailmankaltaisuutta nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m. nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin säätyläiset. — Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty. Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä 1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan mukainen.
Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa, kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa. Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist meille polvillaan rukoili" — tuollaisia lauseita kuulee usein heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan armon todistuksena nouseville sukupolville.