VI.
Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun loppupuolella.
Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa, elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten, uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten seutujen hyväksi.
Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista, varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä, rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito hyväksi.
Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi, joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä. Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa. Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään, rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone. Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike Reuskulan, Kortelan, Huhtervon ja varsinkin Tervajärven kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan milloinkaan kasvanut.
Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2) Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5) Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9) Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10) Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut; 13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten rääkkääminen.
Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ, että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä, papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä. Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A. Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. — Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."
Muutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa olon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen mielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen (II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45 kirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle kannalle. Senmielinen oli myöskin Matti Putkonen, joka vuodesta 1848 oli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin Jaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A. Alopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin uudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin ahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta herännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen sotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti tehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi kirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista kirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia synnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten kuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että "ihminen lankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan leimaa" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä apulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin äkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen esimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan. Mielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa eripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa valittivat he, että heille "opetettiin kahdenlaista oppia", pyytäen että valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan. Bergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen puolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian korjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei kuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin sovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän vihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut apulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti hän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon alaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa lausuu: "Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt noudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra rovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean jotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin omituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan hyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman menettelytavan johdosta". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa lausumiin sanoihin: "Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt peccatores" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet syntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on saanut "synnin, eikä perkeleen kuvan" ja että siis Bergh itse on opettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, "rippikoululasten pilkaten häntä nauraessa" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli kuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä tointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja esimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä valituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, "joka ei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan", hyökkää hän sitäkin vastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten välillä, sanoen: "vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee autuaaksi, kuka joutuu kadotukseen." Valituksensa lopussa huomauttaa Alopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa Bergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen käsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne saapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on päivätty marraskuun 13 p:nä 1850.
Tuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä riidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut viimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän toivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista että rippikoulussa sanonut häntä "vääräksi profeetaksi". "Hän oli", lausuu Bergh edelleen, "seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella painolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta, perkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon väittelyyn". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh seuraavan selityksen opetuksestaan. "Olen opettanut ja opetan: Millaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän silloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko ihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin? Syntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme söivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin langenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten ensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä ja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä olivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten olemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet vanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e. aina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan sijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin on tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja tottelemattomuutensa tähden." "Joutuessani tähän kysymykseen", jatkaa Bergh, "huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että pelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta ollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he, että Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja ettei semmoista oppia löydy raamatussa". Vedoten raamatun lauseisiin "käärmeen siemen", "kyykäärmeiden sikiöt", "perkeleen työt", "olla isästä perkeleestä", "kaikki ihmiset ovat valehtelijoita" — "perkele on valheen isä", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla myöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen, Büchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä siihen, että "kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin omakseen". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin synnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen opetuksessaan, lausuu Bergh: "Minkä usein olen kokenut, sen nytkin huomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen sekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin sanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä näennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä toisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa siltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan lapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa elämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää sortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon, joka kaikki johtaa samaan."
Berghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua sivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun vaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun ohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa seurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi "pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan". Myöskin tähän ja muihin kysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin vastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä sisällä.
Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori G. M. Vaenerberg, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta useimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä, että heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi mielipidettä. Toisen esitti lehtori A. Lindfors, toisen lehtori S. J. K. Smalén. Edellinen lausui: "Koska rovasti Bergh oli mennyt valtaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään Alopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian pitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä riitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita, jotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat menetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa läsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille vähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä vastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä mieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja puhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta esiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta tulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos niistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat tulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus opettajiinsa joutua vaaranalaiseksi." Tätä mielipidettä kannattivat piispa ja Runeberg. — Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit Borenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt epäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon välillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja osoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja tältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että tuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin toimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä muistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: "Mitä lausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen hyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö."
Tuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava "papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten käsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta hengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä sanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa rangaistusta". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti tuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä Alopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian kokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia koski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin nähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.
Sekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka kuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti vielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.
Paljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä pääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta kauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin kipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden, jota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt repiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden väsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan Jaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja hänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan tuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä, koettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten ja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä, ken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä uskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa hiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa tilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan farisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt "vähäpätöisinä" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet Alopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä kiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut esimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä tuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä ei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa paimentehtävässään.
Alopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä, että Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun tilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista todistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon syytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten puoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut väärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli syytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia todistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään häntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin toimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon väärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Tämä tapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen heränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime sunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden, että he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui kuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla eväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja etenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista tällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän olen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli laita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina olivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa tukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He tunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä."
Monesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa. Puhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja hänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: "Kunnalliset epäjumalani vaivaavat minua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi, ruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko turha olisi, rukoilee minunkin puolestani." Ja vähän myöhemmin hän valittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat päätään, "kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia". — — — "Minun täytyy nyt uskoa", lausuu hän, "vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan tässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin rohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä käsittäneensä." [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja rouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra y.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12 1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848 (ilman päivämäärää).]
* * * * *
Sortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan valtakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä vaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla. Kinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän tällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. "Ei saarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei sitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan jatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä kuin saarnaamisella", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen Monellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän tuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille kristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin luona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten terveittenkin puoleen, puhutellen heitä "ei kuitenkaan enemmän kuin tunnin ajan", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi hän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa sinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen hartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo Renqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin "saarnojen kautta ei ole herännyt kuin joku vuosikausiin". Syynä siihen, että hän saarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan alhaista kantaa, väittäen, että "he eivät ymmärrä". Epäilemättä sisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin seuraava hänen huomautuksensa: "Jos ihmisiä olisi ennen opetettu katkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä katkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on pidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään näillä meidän mailla." Mutta toiselta puolen on sekin otettava huomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä semmoisena voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä kristitty kuin hän olikin.
Lukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä selkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin julkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin "Totisen kristillisyyden" neljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G. Monell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli tavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla viimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he hylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut sen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen joukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin mitään muuta uskonnollista kirjaa.
Täytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta uskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän salaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa kansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa paljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli "Viinan kauhistus", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän ajattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen tarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon vastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan "Raamatun ydin eli sisu" nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia kirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi "Epäjumalisuuden kauhistus". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta jo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan hengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen uskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.
Paitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja Tukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden maiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa kysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja kirjallisuudenkin alalla oli taistellut "viinan kauhistusta" vastaan, sitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun välttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran vuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän asian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen sekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia Ilomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä seuraavin sanoin: "Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille ryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko taikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin, joita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. — Ei taida olla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä ei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee pahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla juopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi ruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet — — —". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja väkijuomien valmistajia. — Vielä samana vuonna perusti Renqvist Sortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä. Monell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään toimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: "Jos ajattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä olisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten poistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan". Vedoten muissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa Renqvist: "Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset luonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin pahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman pahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta alkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan alkaa itse. — — — Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset olisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta on noussut viinan pahaa vastaan sotaan. — —" Kirje osoittaa, miten väsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä perustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut lasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin raittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta raittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist ensimmäinen.
Sortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät huolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli Renqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti ajatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin pari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka pitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei myöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan ylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse halusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja tarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä uskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että harva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.
Renqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee mainitsemista varsinkin hänen poikansa Henrik Renqvist, joka oli tullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä, Parikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa tähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto. Asian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846 entisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies, joka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia, ahdisti häntä matkalla, lähetti hänen "passittoman" kyytimiehensä takaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist olisi pitänyt "luvattomia kokouksia" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri toimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan asianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G. Norringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa selityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia, syyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja väkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen sopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten pitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. — Nuoremman Renqvistin paimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista hänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei kuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä: Renqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46, 21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Niistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi vaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi mainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen kevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa monen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike säilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli ollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja Liperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä Sortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa. Kiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten heränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme nähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella Renqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa ahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään parannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa, samoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen, tiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan vain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan rukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän suopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi 1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset heränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä, oli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti; luultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi äitiään hautaamassa.
* * * * *
Pielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike. Valitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää jaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä siellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat johtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan keskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön kuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä Akianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme tietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli kalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä 1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin ystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä. Ennen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo "hengellisesti hullu", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui. Hän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies, mutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla päivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen tyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.
Paljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta talonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen alkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla olevissa seurakunnissa: Tuomas Piironen ja Peti Tolvanen. Edellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa — suku oli kotoisin Kuhmoniemeltä — omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan aikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen rukouksensa: "Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta", kun vihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä mihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa, palasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta Leveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä Margareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa, muutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli Piironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut seudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri. Usein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin "Uskon oppi autuuteen" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se tuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon ja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen Nurmeksen nimismiehelle J. F. Malmbergille, joka oli herännyt, pyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä. Piironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi hän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi siitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä liikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä, julkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli etevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. — Peti Tolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo lapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen. Hänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli Paavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa hänelle kerran lausuen: "Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta lihan käsivarsi on vielä kuolettamatta". Tolvanen ei kuitenkaan pahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi Pohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei setänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle, sai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen tilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten heränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja ja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä puhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä ulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten yleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa, ulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla seurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon aika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä, että Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä ystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli polvirukousta.
Miten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä vieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi Paavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m. seurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla kotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja vakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen seurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys rippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan heränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas Veisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan ylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha oli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat Nurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J. F. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne v. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella. Hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava, niinkuin vasta saamme nähdä. — Pielisjärven papeista ovat herännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell, jonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka siellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä Erkki Saurén. Viimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on tunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä pappina Pielisjärvellä 1850 — 52. Paljon vaikeutti kuitenkin heidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa seurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten heränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi hengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla heränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.
Näiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan keskivaiheilla tapaamme Juuassa. Tänne oli se jo aikaisemmin levinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen luonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina Klas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849, jolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi seurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja sikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä pyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. "Ei monta löytynyt koko seurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi", kertoi hän itse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä "onnellisinta aikaansa". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä tervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin. Niin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina. Kielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten rakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851, jolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.
Kauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos kohta harvassa. Semmoinen oli esim. Eno. Muutamia Renqvistin suuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli Ruotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen, etteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa. Kontiolahden herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa. Yksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin Pielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja viljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria Härkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj. V. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen): "Savotar" 1912, n:o 38 ja "Karjalatar" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori Aukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti hankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot, Jaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P. J. F. Brofeldtille 20/8 1851.]
Syvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. "Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee". Senpätähden onkin Karjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt "syntyjä syviä". Loitsut ja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina. Sentähden taisteli Bergh "turmiollisia sananlaskuja", Renqvist "epäjumalisuuden kauhistusta" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli puhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen salaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven rannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.