VII.
Savon herännäisyys 1845-50.
Etelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli Mikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi Säämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo Gabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli liittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen lapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta syntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa. Ylioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan pidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s. 410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän yksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla vuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja määrättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin apulaiseksi.
Säämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen heränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka paljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin virkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen apulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan kanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja opinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan herättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: "älkää uskoko häntä — hän ajaa teidät elävältä helvettiin". Hänen hyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin raakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta, joka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin "körttiläisiä" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut kuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa virkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä lukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa. Sentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen kanssa. "Tahdon kerrankin ratkaista riitanne", lausui hän eräänä päivänä heille. "Luen teille erään vanhan saarnani". Tämä oli "puuta, heinää", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa ylimalkaan, mutta sen aiheena oli "niin on uskot, kuin ajat" ja hän tahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa uskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta, pilaansa salaten, lausui: "olemmehan aivan yksimieliset", kääntyi Stråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: "kuulethan nyt; tästälähin et saa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa". Tämän jälkeen ei Kiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin vihamielinen kuin hän heille olikin.
Säämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja Rantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin yhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien heränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen opetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi heissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa kävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat he aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina. Kuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle, todistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli kokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta, etenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi komeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen päätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi: "mitä asiaa teillä on?" "Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa", kuului vastaus. "Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa ilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan, jolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään". Useat seurassa loukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä lausui ukolle: "Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun hätääntyivät suruttomuudestaan". Aivan tavatonta oli, että kukaan rohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut vastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: "Voi, veli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä kertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen valmiimpaa tullut".
Säämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli Antti Mikonpoika Pesonen. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo Ruotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta, minkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää julkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua hyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän ei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan Gabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä piti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin pitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys ehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet palautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei kuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen kanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.
Antti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin heränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he enemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848 tapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä ajoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen johtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän sanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.
Ehkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti Liukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies kerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän sydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa olisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman määrän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua, kielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: "tyhmyyden teitte, kun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos oikeuteen vedätte". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut suuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut perilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli hänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti nahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen toimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä varoissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko esteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston, kaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat hyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä tästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis kodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen itsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä kunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa sanoilla "ukko Liukko sanoi". — Jokaisessa heränneessä kodissa Säämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa. Seuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin "Totista kristillisyyttä", Freseniuksen "Rippikirjaa" ja "Hunajan pisaroita". Varsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.
Mitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli Kerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla syntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi yltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja johon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa määrässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin läheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on sitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan Suonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja etevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana vaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei kuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan löytyvistä sanoista: "Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta, sillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon väittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan."
Arppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo vuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi Luumäelle ja sieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi Lemiin, missä hän toimi vuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana, eikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy olleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä Lemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä heissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten vierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.
Suruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka luutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan ympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin papitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu kappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut, että hänen poikansa Aleksanteri Vahlberg, joka oli koulunopettajana Haminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän siitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut herätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika, vielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan harvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä papiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen. Paljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin esim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat pilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa ohi.
Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin yksi nimi mainittava: Otto Henrik Cleve. Hän oli syntynyt 3 p:nä syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850, määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik Adolf Cleve, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844, oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon, että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G. Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert. rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]
Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849, jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa, että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin, oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. — Tuonkaltaiset liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista, on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi, maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden, jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä. Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa, ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". — Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär), N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849; Paimenmuisto.]
Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta, auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.
V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t. kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:
"Sun hautas päälle istutamm'
Kuolon muistopatsahan,
Jonka päällekirjoitus
Ystävill' on muistutus,
Että olla valmiina
Kalliina armonaikana,
Lamput olla loistavat
Yljän häihin tullessa.
— Ystävämme, jonka nyt
Tässä hautaan laskemme,
Jätti meille muistutust',
Kuin edes seuraa kirjoitus:
Aina hän täällä ollessaan,
Kuin myös täältä lähteissään,
Sulki silmäns' Jesukseen,
Nyt jo pääsi taivaiseen;
Palkan hän on saanunna,
Se oli talteen pantuna,
Jesukselt', jota rakasti,
Ja muita siihen kehoitti,
Teki työtä myös sen pääll',
Kuinka aina tulis sääll',
Tuossa työss' ei väsynyt,
Päivii eik' öitä säästänyt,
Suloisesti puheli,
Jonka veren voimaksens'
Tunsi oikein elääksens'."
Täytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien kirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita hänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin eteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että hän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.
Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon puolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike edelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin verraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä omistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun Antti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä talossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin seurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli. Tavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-, pääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita vanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein päivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin sunnuntaisin "kirkkoajan pitoon", jolloin päivän saarna luettiin Nohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin tilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että niissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin hartaushetket päätettiin. Näiden "kirkkoajan pitojen" iltapäivätkin vietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä hengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen koulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita pidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän, joka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle erinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli kirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen että muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden keskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin heidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä kokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä aikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä kirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä ilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin kohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen, ennustivat: "nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin vierastetaan". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi siunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi yksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina pysyi pienenä.
Mikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen palveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia ihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen asemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä näkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman seurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran A. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49) kerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII s. 9 — 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset, jotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s. Hoppman.]
Pieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin puolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta oli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin ei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri. Riipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään, joka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen ollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle. Mutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut Ruotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle Pieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee saada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon tuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F. Homén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli "ystävällinen, raitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä". Hänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän lausunut: "Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat vakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on häntä kuunneltu." Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä Pieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki saapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki hänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta orjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin ihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja puutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo hänen puoleensa." On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä v. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen tätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi "ulkokullattujen hirmuista vainoa", ja että heidän juorunsa olivat kääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua noudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan sisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa hän silloista tilaansa seuraavin sanoin: "Jo luulin, ettei missään enää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa mitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi läikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten katketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra kaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee määrällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti puolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli niin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja pirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta armahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta armoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit. Ahdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa varmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset aina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun ei niissä osaa ollut." Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on liikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri 1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme hurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. — Vuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita seutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.
Mitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta siellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen tunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan Leppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli Heikki Asikainen Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä mainitaan lautamiehet Juhana Ukkonen ja K. Liukkonen. V. 1845 kävi J. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä päättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä matkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut Pieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella vaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat kirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas V. J. Majander. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän rohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden edustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa semmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan toisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta hellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli vaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen kirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen elämäkerta; kert. Helene Tavast.]
Raja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen yhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta täydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri näihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava Albert Ingman. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi 1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän apulaispappina Heinävedellä, joka siihen aikaan oli Rantasalmen kappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä pietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja Heinävedellä.
Varsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli N. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä heränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin joskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään, ettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel Markkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle. Paikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P. Korhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike edelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen mainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta mainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert. G. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]
Pohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta Kuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen viimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien keskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti myöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta heränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin aikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina Kuopiossa vuosina 1848 — 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843 — 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli voimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin säätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista sanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt. Tiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin esiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin virkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka mitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä, samalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden vaiheita. Asia oli seuraava.
Nuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä, sikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti, päättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset vaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan kuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa noudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa Berghiltä. Tämä vastasi: "seuraa omaatuntoasi". Seurauksena oli, ettei rouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut pukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan. Mies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen uhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen, päätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan oikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin haastettiin todistajaksi.
Eräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K. Järnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa Heikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa Paavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan ja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali Tuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo Ruotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki Hiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa Ruotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville, vaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn toukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli omalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. "Noutamisen uhalla" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion kirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet heille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina saapuvilla.
Juttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa päihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän "usein ollen jonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli tuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin".
Kolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén, Bergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu kuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti olevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.
Ensimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän jo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo siitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se kuului: "Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime vuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen myöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli saapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen korkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja otti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen mukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa sekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain muiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä velvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen vastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän parannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että hänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun osaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta ja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni mukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite päinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta ja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn takia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui Ruotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein kohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on kärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa tuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä sairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen tarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä isäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden takia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka kotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat alkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden aineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin määrin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei ollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen ruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en voi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin Hänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät ilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen mielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä." — Oikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä siinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä "väkijuomien liikuttama", vastasi Bergh kieltävästi.
Seuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: "että todistaja, joka oli kysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli mennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori Berghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä Ruotsalaisen olevan juovuksissa". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen, raatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen tautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään vai selvä, lausui Antikainen, "että hän Ruotsalaisen puheesta muiden huoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän todistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti oli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena esiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa huoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita viinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla tavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa, jolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt viinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen". Malmbergin uudelleen tekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja, kertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: "täytä lasi, Bergh!", "jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla, tiputtaen siihen vähän rohtoja".
Landgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden heränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut kävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, "ettei Ruotsalainen ollut juovuksissa, vaan sairas". Landgren kuitenkin myönsi, "ettei hän ollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena yönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä."
Kun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta vuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös niinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista, että outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien todistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin välikäräjiin.
Paitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri käräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä 1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan kuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti ainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta Laukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut päissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon suuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä todisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies K. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä pidettäviin syyskäräjiin: "että todistaja oli ollut sanotuissa häissä alusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä nukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja huomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä hänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi ryyppyä viinaa ja siis ollut selvä." Merkille on niinikään pantava, että Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.
Tarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista vaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat. Odottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim. ilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta syysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen juovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti olevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut sanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli kertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian. Haastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta henkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa häissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli odottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan valoon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden kautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko tarkastaa.
Helmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan todistuksen: "Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo Kustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle antanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka pidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin mikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä, nimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana siltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni, tietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa eineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt olivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo Ruotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan talokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko tuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin huoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta herrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi Ruotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot ilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun ja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin ollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua hänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut siihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon siistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin järjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin askareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka viety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan kamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä oli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut hänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä kynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo kuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin viereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista, nostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Silloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli juonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä. Ajatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti Hartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi piiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen, hymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden voin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa". Todistus oli päivätty Kuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli "kertomuksen mukaan" kirjoittanut Kaarle Relander.
Minkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta Laukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin oikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki Pitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että Greetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän kysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista juovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen vuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen vakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen. Sanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.
Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22 p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla" saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin, kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi. Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut, että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua". Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään pannut".
Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A. Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun kirjoituksen:
"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. — Koska sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt, pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella. Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä — ei suinkaan, vaan päinvastoin auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää (kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen kuvernöörinvirastolle. — Olen kyllä kiitollisuudenvelassa kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon, ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin, salaisi alkuperäisen todistuksen. — Ei voi kummastella, että syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. — — —. Jos minä, niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä — semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa aihetta — luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta. Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."
Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi, että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua". Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli. Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu. Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi, puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa. Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa. Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä. Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]
* * * * *
Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan. Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala, että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden. Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin sanovatkaan hänen perheenväkeään!"
Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin. Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta Maria Elisabet Berghiä. Hän oli syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja; Akiander VI, s. 23 — 24.]
Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva Tuusniemen kappeli, Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30 vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo aikuisemmin, v. 1840 — 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 — 45 Rautavaaralla, ollen jo siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen, Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina, jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä. Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa", mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa. "Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi." Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä, ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija Adolf Möykkynen, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset, tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v. 1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen. Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona". Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen". Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä."
On väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut seurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää ollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa päinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto edelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin itsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi todistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen mainitsemaamme kirjoitusta: "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä". Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli "lähetyskirja" muutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä joulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa syysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi [K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet kiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin kirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla lyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:
"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle: mikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi? Nämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa, minun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen, niinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa heikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain huolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä yksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä muutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. — Ja nyt tällä välillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset rivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa anteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää pikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö teidät paatumisen tuomion alle. — Jää nyt hyvästi, rakastettu seurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on täytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman syntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä muistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.
"Rakkaat Ystävät!
"Minä tulen teidän tykönne, talonpojan sääty, lyhykäisellä kysymyksellä: mikä on syy siihen, etteivät kaikki heränneet tule autuaiksi? Minä luulen suurimmaksi syyksi tämän: jos kohta he ovat heränneet, eivät ole he ahtaasta portista tulleet sisälle, joka on kohta alkupäässä elämän tietä. — Nyt seuraa kysymys: minkä tähden he eivät ole tulleet ahtaasta portista sisälle, vaikka he ovat herätetyt? Syy siihen on se, että tämä kansa on niskuri-kansa. Näille tapahtuu, niinkuin Mooseksen aikana niille, jotka vastoin Jumalan kieltoa rupesivat ryykäämään Kaanain maalle ilman Herran johdatusta. Talonpojansääty on tänä aikana samaa mieltä. Nyt tulee kysymys: kuinka mahtaa tämä heidän seassansa tapahtua? Se tapahtuu tällä tavalla: kun he ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nim. syntiensä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunyan heistä kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä ympäri korvia, niin he ovat katuvaiset'. Mikä on syy siihen? Kun lain tuomiot katoavat vähemmiksi omassa tunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaaria, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa, mutta kun elämän vanhurskaus ei menesty valaistun tunnon jälkeen, niin osa ihmisistä lankeaa tästä orjalliseen pelkoon, joka synnyttää heissä epäuskon; toinen osa, jolla on viisaampi järki, ovat surulliset kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässä ovat he kokonaan kevytmielisiä ja suruttomia. Minkätähden? Sentähden, etteivät tulleet ahtaasta portista sisälle, joka, niinkuin sanottiin, on elämän tien alkupäässä, josta Bunyan paljon puhuu ja Kristus itse sanoo: Monta on, jotka pyytävät ahtaasta portista sisälle mennä eivätkä taida (Luukk. 13: 24). Syy siihen on tuo edellä mainittu, että he lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukahuttavat Jumalan vaikuttaman murheen, vaikka he ovat kasteenliiton rikkojat. Näiden välikappalten kautta kadotetaan nyt heissä oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan. Mutta onhan Suomessa nykyään heränneitä pappeja, eivätkö nämä voi heitä ojentaa? Eivät ensinkään, sillä nämä pettävät papit ja tulevat papin tykö niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on. He vaativat papilta ilahuttavaa ravintoa; herännyt pappi taas on armelias sydämestään, hän koettaa heitä lääkitä heidän orjallisessa murheessaan evankeliumin rieskalla, mutta sitä ei kauan kestä. Minkätähden ei? He eivät ole ahtaasta portista sisälle tulleet elämän tielle. — — — Nyt tulee uusi kysymys: mikä on se ahdas portti, josta raamattu niin paljon puhuu? Eikö tämä ole ahdas portti: kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pidä mielellään seisoa Herran edessä kaikkien nuhteitten alla, kunnes hän sisällisesti saapi tuta, että hänellä on tuttava armo? Miksi eivät heränneet papit heille tätä neuvo? Se on syynä, että heillä on filosofian oppi esteenä. Nämä itse tietävät parhaiten, kuinka suuri työ on alentua ristin tielle, jota Kristuksen valtakunnan meno vaatii. Mutta minun tarkoitukseni ei ole puhua filosofeille eikä korkeasti oppineille; he tietävät itse parhaiten tiensä, onko se suora vai väärä. — — Mutta nyt tulee taas tässä uusi kysymys: tokko niille enää on ensinkään armoa, jotka ovat joutuneet edellämainittuihin erehdyksiin? Tähän vastaan: on suuri armo Herran oman lupauksen jälkeen. Jos he palajavat Herran tykö kaikesta sydämestä, niin Herra todistaa itse: jona päivänä tuo suurin syntinen tulee hänen tykönsä, ei pidä hänen ylitsekäymisiään muistettaman. Vapahtaja itse näytti lempeytensä ryövärille ristin päällä ja tuhlaajapojalle, kaikille pelkureille rohkaistukseksi. — — — Nyt sinä tahdot tietää yksinkertaista autuudenjärjestystä, sinä talonpojansääty, mutta minä vastaan sinulle lyhyesti: sinun pitää hankkia oikea tieto Jumalan sanasta tämän suuren valkeuden aikana, missä järjestyksessä Jumala tahtoo suurimmankin syntisen vanhurskaaksi tehdä; sinun pitää oppia tuntemaan Kristuksen lunastamisen syyt. Tästä lunastuksesta papit saarnata pauhaavat, mutta eivät sano koskaan oikeata alkua yksinkertaiselle talonpojansäädylle. Jos tahdomme oikean tiedon saada, täytyy meidän palata raamatun historiaan, jossa sanat kuuluvat: jona päivänä sinä syöt kielletyn puun hedelmästä, pitää sinun kuolemalla kuoleman. Kuinka kävi? Ihminen rikkoi eikä peljännyt Jumalan vanhurskasta vihaa. Sinä tahdot taas Jumalasta tietää, kun kirjoitetaan: Hän on laupias, eikö Hän samassa saattanut antaa Aatamille anteeksi hänen rikostaan? Ei Hän saattanut millään tavalla, rikkomatta omaa pyhyyttään. No, nyt Herra armahti Aatamia; vielä nyt luvattiin Kristus, joka maksoi vanhurskaan Jumalan edessä Aatamin vian. Nyt tulee kysymys: minkälainen on Kristus? Tämän olet, hyvä ystävä, jo hamasta lapsuudesta tietänyt ja rippikoulussa sitten oppinut. Kaikkivaltias itse antoi oman Poikansa, jonka piti kärsiä ja kuolla. Miksikä ei taitanut tätä paljas pyhä ihminen toimittaa? Velka oli niin suuri, niinkuin tiedät katkismuksesta. Tässä on nyt syy ja vika, jonkatähden ei meidän vanhurskautemme kelpaa Herran edessä: koska Aatamin vikaa ei kelvannut paljas ihminen maksamaan, niin ei kelpaa meidän pyhyytemme ensinkään ilman uutta syntymistä. Mutta tämän tiedon sinä pidät halpana, vaikka papit siitä niin paljon saarnata pauhaavat. — — — Nyt mahdat taas kysyä: mikä uusi syntyminen on? Ensimmäinen askel uuteen syntymiseen on tämänkaltainen: niin pian kuin tunnet omassatunnossasi, joko suuremmassa tahi vähemmässä mitassa: en minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä, että tämä on Jumalan kutsuminen. Anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta millä tavalla sinä, joka olet hengellisesti kuollut, taidat sille kunnian antaa? Aseta Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmäin eteen; sinä et tunne häntä, mutta hän tuntee sinut. Ja jos et taida rukoilla niin, kuin sana vaatii, niin ikävöitse että Herra katsoisi armossa sinun puoleesi. Älä tässä luikertele sinne tänne, jos et mitään vastausta saa, vaan pitkitä niin kauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajakseni, vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, jota raamatussa sanotaan lapsen oikeudeksi. Ja jos Herra sitten näkee hyväksi antaa sinun pitemmältä viipyä murhehuoneessa, niin on sinulle tarpeellista, että alussa jo tulet perin pohjin tuntemaan turmeluksesi. Tästä murheesta sanoo Vapahtaja: autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat hengellisesti vaivaiset (Math. 5: 3, 4). — Mutta miksi olet niin kärsimätön? Kun et mieltäsi myöten saa lohdutusta ja virvoitusta, niin lankeat kohta orjalliseen pelkoon, joka sitten synnyttää sinussa epäuskon. Ja tässä tilassa juokset apua etsimään ihmisiltä, etkä yksinkertaisuutta Vapahtajalta, vaikka yksinkertaisen tien jo olet alusta tiennyt. Sinä luettelet nyt oppineille kaikki omantuntosi kanteet ja petolliset juonet siinä tarkoituksessa, että sinun pitäisi heiltä sielun lepoa ja rauhaa saada, mutta nämä ovat yksin kaikkinäkevälle Vapahtajalle lueteltavat eikä ihmisille. Mutta te olette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne itsellenne epäjumalaksi. Jos sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä ajatuksia, silloin on teillä uskallusta Vapahtajan puoleen, mutta jos siitä nousee pahoja ajatuksia, niinkuin sydän on kaiken pahuuden pesä, niin tässä tilassa te piilottelette Herralta, niinkuin Aatami paratiisissa. Tässä tilassa te enemmän etsitte apua ihmisiltä kuin Jumalalta, niinkuin äsken sanottiin. Noh, neuvovathan oppineet teitä Kristuksen tykö; minkätähden se neuvo ei teitä auta? Se ei auta, ja syy siihen on se, että sen murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen, teet epäuskoksi. Sentähden ei sinua virvoita, jos sata Vapahtajaa sinulle luvattaisiin. Lue apostolein kirjoituksia, joissa on näin kirjoitettu: että te olitte Jumalan mielen jälkeen murheelliset, niin katsokaa, kuinka suuren ahkeruuden se on teissä vaikuttanut (2 Kor. 7: 11). — — — Nyt käännyn minä, rakkaat ystävät, suuressa heikkoudessa teidän puoleenne. Minua vaivaavat kaikki nämä kiusaukset, joista minä teitä nuhtelin, mutta minä en ole ruvennut näitten kiusausten orjaksi. Minä olen katsonut vanhain pyhäin esimerkkiä, joita Herran on täytynyt kurittaa lihan kuolettamiseksi. He ovat harjoittaneet uskoa Jumalan puoleen ja ovat kirjoittaneet tämänkaltaisen todistuksen: vaikka Herra minut tappaisi, enkö minä vielä sittenkin toivoisi (Job 13: 15). Tämä on heidän todistuksensa. Minä soisin sen yltävilleni, että te kernaammin julkisesti menisitte maailman puoleen, koska ette tyydy ristin tiehen. Näitä rivejä en ole tahtonut, rakkaat ystävät, teille millään tavalla loukkaukseksi kirjoittaa, vaan näyttääkseni teille myötäsyntynyttä hitauttanne ja kuinka vähän te tahdotte rakastaa hengellisiä kirjoja, joissa on meille kaikille yksinkertainen tie kirjoitettu, niinkuin Fresenius-vainajankin kirjoissa on kaikki, mitä kristityn tarvitsee tietää. Ja nyt sanon minä lopuksi teille: nöyryyttäkää itsenne Jumalan voimallisen käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi, niinkuin hän luvannut on. Jääkää hyvästi, rakkaat kanssaveljet, sen Herran haltuun, joka teidät on herättänyt".
Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, ei Ruotsalainen voinut kirjoittajalleen niin ajatuksiansa sanella, kuin hän vapaasti puhuessaan ne julki lausui. Mutta jos ylläolevan kirjoituksen muoto siitäkin syystä on puutteellinen, sisältää se siksi paljon syviä totuuksia, että olemme tahtoneet sen kokonaisuudessaan tähän ottaa. Sitäpaitsi on tämän kirjoituksen historiallinen merkitys siksi suuri, että se siitäkin syystä ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Samalla kuvaa se Ruotsalaisen suhdetta heränneisiin, selvään osoittaen, miten tottunut hän oli pitämään itseään heränneitten johtajana. Oppineisiin ystäviinsäkin nähden esiintyi hän yhtä varmana neuvonantajana, peittelemättä sanoen heille ajatuksensa. Niinpä kirjoitti hän esim. vielä v. 1848 ystävälleen J. I. Berghille, joka jonkun sairauden aikana oli joutunut sisällisiin ahdistuksiin ja pyysi häneltä neuvoa: "— — — Kun järjen viisaus on korkeimmilleen harjoitettu, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksikä, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vastoin raamattua filosofian viisaudella tukkia sitä yksinkertaista tietä. — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan pyhää raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensin tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — Ja nyt, rakas ystävä, Herra teille näytti sairautenne aikana, kuinka teidän saatu viisautenne on vienyt teidät moneen tarpeettomaan asiaan, joita ei teidän uskonne ja kristillisyytenne olisi ollenkaan kestänyt".
Loppuun asti oli Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti tavattoman suuri. Sentähden sai hän miltei vastustamatta arvostella semmoisiakin asioita ystäviensä elämässä, joita hän ei ymmärtänyt. Tuo ei ollut hyödyksi hänelle eikä hänen ystävilleen. Mutta pelastuksen Jumala ei laskenut tätä suurta asettaan ylpeyden kukkuloilla hukkumaan, vaan painoi hänet ulkonaisten ja sisällisten kärsimysten kautta itsekieltämisen ja nöyryyden laaksoon, siellä harjoittaakseen hänen uskoaan viimeistä voittoaan voittamaan. Suuren merkityksensä herännäisyyden historiassa säilytti vielä näinäkin aikoina Iisalmi. Tärkeämpi kuin ehkä milloinkaan ennen oli nyttemmin, kun Paavo ei enää jaksanut läheisimmissäkään seurakunnissa käydä, L. J. Niskasen tehtävä Pohjois-Savon heränneitten johtamisessa. Sekä Iisalmessa että siihen kuuluvissa Lapinlahden ja Kiuruveden kappeliseurakunnissa oli heidän lukunsa suuri, mutta, niinkuin jo tiedämme, olivat he vanhoista ajoista uskonnollisuudessaan hieman huikenteleviakin, jonka tähden johtajan asema heidän keskuudessaan ei suinkaan ollut helppoa. Tunnustettava on myöskin, ettei L. J. Niskanen kaiken lahjakkuutensa uhallakaan aina pystynyt arvoaan ylläpitämään, varsinkaan ei silloin, kun hänen täytyi ominpäin toimia. Apumiehekseen sai hän näinä aikoina Juhana Poikosen, joka noin v. 1846 muutti Kerimäeltä Iisalmeen. Mitään erimielisyyttä hänen ja Niskasen välillä ei enää näy syntyneen, eikä Ruotsalainenkaan häntä näinä aikoina moittinut. Näyttää, kuin olisivat Ruotsalaisen ja Niskasen epäluulot Poikosesta aiheutuneet viimemainitun kadehtijain juoruista. Muutoin on huomattava, ettei mikään eripuraisuus 1840-luvun viime vuosina eikä seuraavankaan vuosikymmenen alussa häirinnyt Pohjois-Savon herännäisyyttä. Tästä sanoo esim. Poikonen muistokirjassaan: "Silloin olivat kaikki heränneet niissä seurakunnissa yksimieliset, niinkauan kuin ukko Paavo eli". — Juhlahetkiä Iisalmen heränneille olivat ne ajat, jolloin J. I. Bergh Kuopiosta kävi heitä tervehtimässä. Vieläkin muistavat silloisten heränneitten lapset kuulleensa kertomuksia Berghin käynneistä täällä. Varsinkin yksi semmoinen kertomus on säilynyt. Se kuuluu: "Kuopion Bergh kulki täällä kerran kesällä jalan salojen poikki seuratalosta toiseen. Suuri kansanjoukko seurasi häntä. Tie kulki harjun yli. Kun sille noustiin, sanoi Bergh: rukoillaan täällä. Hän polvistui ja kansa hänen kanssaan, ja niin voimallinen oli hänen rukouksensa, että koko harju liikkui". [Paimenmuisto; Kuopion tuomiokunnan pöytäkirjat (1848 — 50); Kertoneet K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Albertina Nenonen, Kusti Niskanen; Poikosen elämäkerta; K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847; Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848 (käsialasta päättäen Landgrenin kirjoittama, painettu Akiander VI s. 141-142).]
Tosi hyvän ja luotettavan johtajan saivat näiden seutujen heränneet, kun J. J. Rahm v. 1849 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Niinkuin tiedämme (katso II, 422), oli hän jo nuorena pappina voittanut Helsingin heränneitten sydämet. Palveltuaan sittemmin 7 vuotta verrattain kylmillä seuduilla (Rautalammella ja Korpilahdella), pääsi hän yllämainittuna vuonna papiksi seurakuntaan, joka oivalsi, minkä hengen lapsi hän oli, ja kätki kiitollisiin sydämiin hänen hyvät opetuksensa. Rahm oli vilpitön, hiljainen ja tasapuolinen, mutta samalla luja vakaumuksen mies. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että hänellä oli hyvät tiedot, paremmat kuin useimmilla muilla sen ajan heränneillä papeilla. Mutta yksinkertaista oli hänen saarnansa. Sen pääneuvona oli, miten syntisen tulee kääntyä Kristuksen tykö apua saadakseen. Rahmin ääntä ei kuultu semmoisissa suurissa seuroissa, missä muita puhujia esiintyi. Hän oli siksi nöyrä, että hän aina luovutti puhevuoron muille. Ehkä oli siihen syynä sekin, että hän osasi suomea verrattain huonosti. Paremmin kuin useimmat muut heränneetkin käsitti hän Paavo Ruotsalaisen syvällisen luonteen ja hänen rikkaat, Pyhän hengen koulussa saavuttamansa kokemukset, ollen aina hänen vilpittömimpiä ystäviään, ja kävi, Kiuruvedelle muutettuaan, usein hänen luonaan. Paavo puolestaan piti häntä suuressa arvossa. Muihinkin Savon-puolen johtomiehiin oli Rahm likeisissä suhteissa. Niinpä kävi hän usein Lagusta tervehtimässä, vaikka hänen jalan täytyi hänen luoksensa kulkea, maantietä kun siihen aikaan ei vielä löytynyt Kiuruveden ja Pyhäjärven välillä. — Muitakin Savon-puolen heränneitä tapaamme näinä aikoina Laguksen vieraina Pyhäjärvellä. Yksi näitä oli L. J. Niskanen. Mutta niin usein kuin ennen eivät Savon herännäisyyden merkkimiehet enää Pohjanmaalla käyneet. [Paimenmuisto; Paavo Ruotsalainen, Muuan sana; kert. Kiuruveden vanhat heränneet, Kusti Niskanen, J. Schwartzberg y.m.; L. J. Niskasen kirje J. f. Berghille 30/4 1845.]