VIII.
Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
Laajalle levinnyt oli Keski-Suomessa se Renqvistin hengen leimaa kantava herännäisyys, jonka vaikutusta Etelä-Savon kansaan vasta olemme silmäilleet. Mutta jota enemmän Mikkelin ja Joutsan seuduilta siirrymme länteen päin, sitä pienemmissä ryhmissä tämä liike esiintyy. Niin Laukaassa, Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä y.m. Yhteisiä kokouksia nämä hiljaiset heränneet kyllä pitivät jonkun samanmielisen ystävän kodissa, mutta kokouspaikkoja oli harvassa ja niihin kokoontuneiden luku siksi pieni, että tuommoisetkin tilaisuudet pikemmin kantoivat kotihartauden, kuin varsinaisten hartausseurojen leimaa. Vilkas kirjeenvaihto Renqvistin kanssa osoittaa, että häntä pidettiin hengellisenä isänä. Että kuitenkin pietismin tunnettu "ecclesiola in ecclesia"-aate näissäkin yksinään olevissa heränneissä saavutti täyden tunnustuksen, näkyy siitäkin, että he tiesivät, missä heidän hengenheimolaisiaan eri osissa maata löytyi, sekä matkoillaan etsivät näiden seuraa. Niinpä esim. vastamainittujen Koillis-Hämeen pitäjien rukoilijat käydessään Tampereella ahkeraan seurustelivat sikäläisten renqvistiläisten kanssa, samoinkuin he mennen tullen matkalla poikkesivat niihin taloihin, joissa samanmielisiä ystäviä löytyi. Helposti ymmärrettävistä syistä ei ero muun herännäisyyden ja renqvistiläisyyden välillä täällä ollut läheskään niin jyrkkä, kuin esim. Savossa. Niinpä esim. ennen (II, 427) mainitun Simo Lindströmin kotiin Orivedellä matkalla Tampereelle poikkesi kumpaankin suuntaan kuuluvia heränneitä Keski-Hämeestä sekä Pohjan puolelta, mutta heidän välillään ei mitään riitoja syntynyt. Pohjanmaan herännäisyys näkyy kuitenkin siellä saavuttaneen enemmän kannatusta kuin tuo toinen suunta. Liikkeen sikäläisistä edustajista oli eniten tunnettu talollinen Emanuel Juhonpoika Saarikko, jonka kodissa seuroja usein pidettiin. Näitä hänen toimeenpanemiaan hartauskokouksia viranomaiset koettivat kiellettyinä estää, jonka vuoksi Saarikon ystävät alkoivat pitää niitä ainoastaan perhejuhlien yhteydessä.
Keski-Hämeen herännäisyyden ehkä huomattavin paikka oli ennen (II, 430) mainitun Humalojan Humaloja-niminen metsätorppa Pälkäneellä lähellä Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten rajaa. Sinne kokoontuivat näiden seutujen heränneet 1840-luvulta alkaen seuroja pitämään. Humalojan apumiehenä esiintyi seuroissa hänen naapurinsa torppari Paavali Urkko sekä myöhempinä aikoina Jeremias Ahtiainen. Niihin aikoihin, jolloin Renqvist kirjoitti "Väärän opin kauhistus"-kirjansa, asettui Humaloja jyrkästi hänen kannalleen. Tätä katsantotapaa hänessä ja hänen seuroissaan käyneissä vahvisti Tampereen läheisyys, he kun usein tapasivat siellä asuvia renqvistiläisiä. Näistä oli kyllä esim. neiti Katariina Ekblom 1840-luvun alussa vielä ollut ystävällisessä kirjeenvaihdossa esim. Bergroth-veljesten kanssa kirjojen levittämisestä y.m., mutta hän, samoinkuin tehtaanjohtaja Ferd. Uhde y.m. heidän ystävänsä olivat niinikään yhä jyrkemmin eronneet Jos. Grönbergistä ja muista Pohjanmaalta tulleen herännäisyyden kannattajista ja he olivat hyvin ahkerassa kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa, jonka vuoksi kummankin suunnan välinen juopa näillä seuduin väkisinkin alkoi näkyä. Usein kävi Tampereella myöskin Lounais-Suomen rukoilijoita, joiden vastenmielisyys Ruotsalaista ja hänen hengenheimolaisiaan kohtaan jo varhaisempina aikoinakin oli suuri. Molemminpuolinen vikoileminen esti herännäisyysliikkeen elpymistä Tampereen tienoilla, jotapaitsi on huomattava, että hedbergiläinenkin suunta samaan aikaan alkoi voittaa alaa näilläkin seuduilla, vetäen lippunsa alle kaikki heränneetkin, joilla ei ollut vakaata pietististä pohjaa. Huomattava on, että Renqvistin hengenheimolaisissa Keski-Hämeessä siellä täällä alkaa näkyä siksi paljon evankelisen suunnan sukulaisuutta, että herännäisyyden leima heissä paikoin käypi hyvinkin epäselväksi.
Eteläänpäin ei Humalojan edustama liike lie päässyt paljon leviämään. Hämeenlinnassa löytyi 1840-luvun loppupuolella heränneitä, mutta nämä olivat liittyneet varsinaiseen pietismiin. Ahkeraan tekivät he matkoja Kalvolaan, missä herätyksiä siihen aikaan tapahtui parin Ruotsalaisen suuntaan kuuluvan papin kautta. Toinen, näistä oli Lauri Kustaa Vilhelm Törnvall, joka oli kirkkoherransijaisena viimemainitussa seurakunnassa v. 1846-1851, toinen, joka kuitenkin vaikutti täällä vain muutamia kuukausia, Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa tunnettu Antti Oskar Törnudd. Mitään suurempaa ja pysyväistä liikettä viimemainituissa seurakunnissa ei tapahtunut. Sitävastoin löytyi "körttiläisiä" verraten paljon Lammilla ja Koskella.
Asemansa puolesta olisi Tampere hyvin sopinut Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyyden keskustaksi. Siksi ei tämä kaupunki kuitenkaan koskaan päässyt ja vielä vähemmin Hämeenlinna. Puhumatta siitä, että näiden seutujen heränneet jakaantuivat kahteen, toisistaan vuosi vuodelta yhä eroaviin suuntiin, ei täkäläinen liike päässyt kasvamaan niin suureksi eikä niin ryhmittymään, että mistään varsinaisesta keskustasta voisi tulla kysymystäkään. Kaikkialla muualla on herännäisyydellä tuommoisia huomattavia yhtymäpaikkoja — Sortavala, Mikkeli-Joutsa, Kuopio, Iisalmi, Kajaani, Ylivieska-Nivala, Lapua, Eurajoki — täällä ei. Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyys oli pienempää ja heikompaa kuin muualla. Mutta tarkkaan näkyvät viranomaiset sitäkin pitäneen silmällä ja koettaneen sen leviämistä estää. Kuvaava on esim. seuraava toimenpide.
Bergroth-veljesten ja Niklas Durchmanin vaikutuksesta Keuruulla, Pihlajavedellä ja Ätsärissä oli herännäisyys saanut jalansijaa Ruovedelläkin. Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. viimemainitun seurakunnan kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten käynnit siellä omistamassaan Peskan talossa, olivat sikäläistä liikettä paljon elvyttäneet. Että paikkakunnan heränneitten luku oli jokseenkin iso, näkyy siitä, että nämä ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi sinne v. 1847 pyysivät ennen (II, 389) mainittua herännyttä pappia N. J. Juseliusta, joka vuodesta 1843 yllämainittuun vuoteen asti oli hoitanut vakituisen pitäjänapulaisen virkaa. Niinkuin viranomaisten toimenpiteistä tämän anomuksen johdosta näkyy, oli tieto näiden seutujen herännäisyysliikkeestä levinnyt kauas. Juseliuksen asian käsittelystä tiedetään nim. seuraavaa: Kysymys oli esillä Ruovedellä elokuun 25 p:nä 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa, missä olivat saapuvilla asianomainen v.t. kontrahtirovasti, Keuruun ennen (II, 385) mainittu kirkkoherra K. G. Calamnius sekä Turun ja Porin läänin kuvernöörin määräämänä Tampereen pormestari F. A. Sacklén. Juselius oli vähän aikaisemmin siirretty ylimääräiseksi papiksi Sääksmäelle. Sacklénin mainitulle kuvernöörille lähettämä selostus kysymyksessä olevasta pitäjänkokouksesta kuuluu: "— — — Useimmat niistä Ruoveden pitäjän maanomistajista, jotka kunnian-arvoisalta tuomiokapitulilta olivat anoneet Sääksmäen kirkkoherranapulaisen N. J. Juseliuksen määräämistä seurakuntansa pitäjänapulaiseksi, pysyivät lujasti anomuksessaan, mutta toiset katuivat, peruuttaen palkanmaksusitoumuksensa, jota vastoin ensinmainitut korottivat sitoumuksiaan, toiset luvaten 4:llä, toiset 5:llä tynnyrillä ottaa osaa apulaisen Juseliuksen palkkaamiseen. Useimmat seurakunnan jäsenistä lausuivat, että apulainen Juselius sen lyhyen ajan kuluessa, jona hän oli palvellut Ruovedellä, oli muodostanut eri yhdyskunnan seurakunnassa n.s. körttiröijyistä ja siten saanut aikaan eripuraisuutta ja riitoja seurakunnan jäsenissä, jonka vuoksi he mitä jyrkimmin vastustivat Juseliuksen ottamista papiksi seurakuntaan, kieltäytyen vähimmässäkään määrässä ottamasta osaa hänen palkkaamiseensa. Näin ollen ja koska apulaispapin Juseliuksen ottaminen papiksi Ruovedelle siellä ilmeisesti herättäisi suurtakin tyytymättömyyttä useimmissa sekä entistä suurempi eripuraisuus seurakunnan jäsenissä tuottaisi kirkkoherralle ylen suurta vaivaa järjestyksen ylläpitämisessä hengellisessä suhteessa, pidin velvollisuutenani pikemmin estää kuin puolustaa hänen määräämistään papiksi seurakuntaan."
Juselius jäi Sääksmäelle, missä hän toimi ylimääräisenä pappina vuoden ajan. Koska Ruoveden pitäjänapulainen R. A. Polviander, jonka apulaisena hän oli ollut, ei vielä hänen muuttaessaan Sääksmäelle kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan tarvitsi ja muutamia kuukausia myöhemmin saikin apulaisen, näkyy selvästi, että viranomaiset todella koettivat estää sikäläisen herännäisyyden leviämistä. Mutta tämän uhallakin saivat Ruoveden heränneet mieleisensä papin. Tämä mies oli vasta mainittu A. O. Törnudd, joka heti papiksivihkimisensä (1847) jälkeen määrättiin yllämainitun Polvianderin sijaiseksi. Törnudd, joka oli syntynyt joulukuun 19 p:nä 1824, oli kykenevä ja tunnollinen mies sekä siihen aikaan altis tunnustautumaan heränneitten ystäväksi. Tuntuva oli hänen vaikutuksensa Ruovedellä, mutta vielä huomattavampi Multiassa, missä hän oli armovuodensaarnaajana vuosina 1849-1851. Niklas Durchmanin ajoilta löytyi täällä paljon heränneitä, ja Törnuddin aikana tapahtui uusia herätyksiä. Niin elävää oli sikäläinen liike, että moni niistäkin palkollisista, jotka eivät siihen julkisesti olleet liittyneet, palkkasivat sijaisen päästäksensä kirkkoon niinäkin pyhinä, jolloin heillä ei ollut kirkkovuoroa.
Verraten hiljaista, mutta kuitenkin huomattavaa oli edelleen herännäisyysliike Ätsärissä, missä K. E. Bergroth oli kappalaisena. Hänen veljensä F. H. Bergrothin seurakunnassa, Pihlajavedellä, tapahtui siksi paljon herätyksiä, että Saarijärveltä asti saapui sinne ihmisiä Jumalan ihmeitä näkemään ja kuulemaan, niin esim. elokuun 3 p. 1845, jolloin monta heistä tuli todelliseen herätykseen. Usein kävivät Bergrothin sukulaiset Pohjanmaalta häntä tervehtimässä. Varsinkin yksi tämmöinen vierailu jäi näiden seutujen heränneitten muistoon: Malmbergin ja F. O. Durchmanin y.m. heränneitten pappien käynti näillä seuduilla lokakuussa 1845, jolloin viimemainittu piti rippipuheen ja edellinen saarnasi Pihlajaveden kirkossa. Kuuluisain saarnaajain puheet koskivat syvästi kansaan, ehkä sentähdenkin, että moniaita viikkoja aikaisemmin 26 henkilöä oli hukkunut kovassa myrskyssä Keuruunselällä. — Oltuaan lähes vuoden ajan tehtaansaarnaajana Tampereella, kutsuttiin F. H. Bergroth ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi Keuruulle 1847, johon virkaan hän astui huhtikuussa s.v. Ehkä vielä useammin kävivät häntä täällä tervehtimässä paitsi Malmbergiä ja Durchmania, muutkin ystävät Pohjanmaalta, v. Essen, Ingman, Holmström y.m. Selvää on, että tämmöiset vierailut, joiden lisäksi J. I. Berghin matkat Kuopiosta Keuruun kautta Lapualle ja Isoonkyröön ovat mainittavat, olivat omiaan tukemaan ja virkistämään Pohjois-Hämeen herännäisyyttä ja liittämään sitä likempään yhteyteen Suupohjan suureen liikkeeseen. Sentähden kantaakin tämä Hämeen herännäisyyden ala paljon virkeämpää leimaa kuin muualla. Kuitenkin täytynee myöntää, ettei herännyt kansa itse, niinkuin varsinkin Pohjanmaalla, pystynyt liikettä niin hoitamaan ja kurissa pitämään, että jo ulkonainen järjestyskin olisi ollut omiaan turvaamaan sitä perintöä, minkä se näinä aikoina sai. Vielä selvemmin tuli tämä puute näkyviin etelämpänä olevissa seurakunnissa. Sentähden esim. silloisten herännäisyysliikkeen ulkopuolella olevien pappien näistä heränneistä usein lausumia ankaria arvosteluja ei suinkaan aina saa pitää ainoastaan vihan ja vainoamishalun purkauksina, vaan joskus ainakin osaksi oikeutettuinakin. Tältä kannalta tekisi mieli arvostella esim. Längelmäen kirkkoherran I. J. Velleniuksen eräälle heränneelle papille v. 1849 kirjoittamaa ystävällistä kirjettä, jossa hän seuraavin sanoin puhuu seurakuntansa ja siihen tähän aikaan kuuluvan Kuoreveden kappelin heränneistä: "— — — En tahdo olla filosofi enkä teologi, vaan kristitty. Mihin toimenpiteisiin tulee minun seurakunnassani ryhtyä, siihen kun on sulkeutunut pieni seurakunta, joka ei oikein ole käsittänyt perustajiensa mielipiteitä ja hyviä tarkoituksia, joita totisesti ei suinkaan saa kieltää? Yleensä tuo pieni seurakunta täällä luottaa ulkonaiseen omituiseen pukuun; he ovat ylpeitä, ylönkatsovat ja tuomitsevat kaikkia muita, jotka eivät kuulu tähän joukkioon, saavat aikaan pahennusta pyhissä toimituksissa ja Jumalan huoneessa sopimattomalla käytöksellään, irvistelyllään ja toisilleen kuiskaamalla, aiheettomalla juoksemisella edestakaisin Herran huoneessa y.m. säädyttömällä esiintymisellään, pitävät käyttämiään kirjoja raamattua ja käytettäväksi hyväksyttyä katkismusta parempina, repivät rikki pyhimmät siteet lasten ja vanhempain välillä, sanalla sanoen tahtovat poiketa vanhasta, tavaksi tulleesta kirkollisesta järjestyksestä, valittavat toisten penseyttä ja hengen puutetta, vaikka heiltä itseltä juuri puuttuu, mitä he muissa kaipaavat." [Akiander VII, 29, 247; J. V. Vallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntien kristillis-siveellisistä oloista IV (Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat IX); Katarina Ekblomin kirje K. E. Bergrothille 27/9 1839; F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; Paimenmuisto; Sukukirja; pormestari F. A. Sacklenin kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille 18/9 47; Jos. Grönbergin, J. V. Nyberghin ja A. O. Törnuddin kertomukset; J. I. Velleniuksen kirje Jos. Grönbergille 4/9 1849; Suometar 1849 n:o 6.]
* * * * *
Niinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, muodostivat Lounais-Suomen rukoilijat renqvistiläisen suunnan suurimman ja johdonmukaisimmin järjestetyn liikkeen. Varsinkin hedbergiläisen riidan jälkeen, jolloin miltei kaikki näiden seutujen heränneet papit erosivat herännäisyydestä, kehittyi kysymyksessä oleva liike yhä jyrkemmäksi ei ainoastaan evankelisen, vaan kaikkien muidenkin suuntien vastustajaksi. Renqvist, johon nämäkin rukoilijat sokeasti luottivat ja jonka kirjoja he ahkerasti lukivat, piti kyllä riitakirjoituksillaan huolta siitä, että kaikki sopu vähänkin toisin ajattelevien kanssa kävi yhä mahdottomammaksi. Mutta myönnettävä on myöskin toiselta puolen, että evankelisen suunnan papisto yhtä yksipuolisesti ja monesti hyvinkin ylimielisesti arvosteli ja kohteli näitä heränneitä, siten pakoittamalla pakoittaen heitä pitemmälle, kuin he ehkä muutoin olisivat menneetkään.
Lounais-Suomen rukoilijain johtajista oli lahjakkaimpia, vaikka verraten vähän huomattu, ennen (II, 343) mainittu Kustaa Heinikkala. Isänsä kuollessa (1837), jolloin hän ryhtyi Laitilan heränneitä johtamaan, oli hän vasta 28 vuoden ikäinen, mutta arvokas esiintymisensä ja vilpitön jumalanpelkonsa takasivat hänelle alusta alkaen menestystä. Lahjakkaisuutensa uhallakin kehittyi hän kuitenkin jo hedbergiläisen riidan aikana kovin yksipuoliseksi, kun oli kysymyksessä muiden uskonsuuntien, uusien kirjojen y.m. arvosteleminen. Heinikkalan kuulijakunta oli melko iso. Toinen johtava henkilö Laitilassa oli talollinen Mikko Kauppi, joka asui Kodisjoen kylässä. Hän piti paljon seuroja kotipitäjänsä ulkopuolellakin. Pari kertaa matkusti hän Sortavalaan asti, vieden Renqvistille rahoja kirjojen kustantamista varten. [Kert. rehtori K. V. F. Rancken (Raumalla), Kustaa Heinikkala, rovasti N. Helenius y. m (Laitilassa); Laitilan kirkonarkisto.]
Liike Eurajoella oli ehkä eniten levinnyt Sydänmaan kylässä, missä Atanasius Dahlberg asui. Huomattava on kuitenkin, että heränneitten luku muissa kylissä toisinaan oli vieläkin suurempi. Atanasius Dahlberg oli hiljainen mies eikä mikään erinomainen puhuja, mutta hän vaikutti paljon hyvää yksityisen sielunhoidon alalla. Oman seurakuntansa ulkopuolella ei hän juuri käynyt; Luvialla, missä hänellä oli muutamia hyvin likeisiä ystäviä, piti hän kuitenkin joskus seurojakin. — Veljeänsä paljon lahjakkaampi oli Daniel Dahlberg (II, 343). Hän asui Euran pitäjään kuuluvan Kiukkaisten kappelin Panelian kylässä, sieltä johtaen miltei koko Lounais-Suomen rukoilijain liikettä. Daniel Dahlberg oli lahjakas puhuja ja selväjärkinen mies sekä erinomaisen ystävällinen luonne. Hänen elävä kristillisyytensä oli kaikille tunnettu. Hän oli ikäänkuin luotu siihen johtajanasemaan, minkä hän kuuluisan isänsä kuoleman jälkeen sai. Rukoilijat rakastivat häntä ja kunnioittivat hengellisenä isänään, ja evankeliseenkin suuntaan kuuluvat pitivät häntä suuressa arvossa. Dahlberg piti seuroja sunnuntaisin, jolloin hänen puheensa lähtökohtana ja aiheena tavallisesti oli kirkossa kuultu saarna, sekä usein arkipäivinäkin. Enimmäkseen esiintyi hän paitsi Kiukkaisissa ja Eurassa, Eurajoella, mutta ulotti usein matkansa etäämmällekin. Kuljeksijan intoa hänellä ei ollut, eikä hän ominpäin lähtenytkään kotipitäjänsä rajojen ulkopuolelle, mutta kun häntä läheltä ja kaukaa pyydettiin hartauskokouksia johtamaan, ei hän kieltäytynyt matkustamastakaan. Oma raadollisuus, katumus, parannus, usko Jesukseen — nämä näkökohdat olivat Dahlbergin puheen ohjeena; niiden selvittämiseen ja soveltamiseen käytti hän etevät puhelahjansa. Rukousta hän paljon teroitti, mutta tämän ohessa myöskin, ettei sitä saa minäkään ansiona pitää. Sen harjoittamisessa oli hän vapaammalla kannalla kuin useimmat muut Lounais-Suomen heränneitten johtomiehistä, hänen seuroissansa kun ei aina rukoiltu polvillaan, vaan seisoaltaankin. Varsinkin kotipitäjässään, mutta muillakin Lounais-Suomen rukoilijain merkkipaikoilla vaikutti Daniel Dahlberg suurella siunauksella kristillisen opin ja elämän hyväksi. Hänen, samoinkuin hänen veljensä Atanasius Dahlbergin, tapaamme vielä monta vuotta 1840 — 50-luvun jälkeen toimittamassa suuriarvoista paimentyötään näiden seutujen heränneitten keskuudessa.
Rauman rukoilijain luotettava ystävä, sikäläisen seurakunnan kappalainen Kustaa Ilvan (1,22:) oli v. 1841 siirtynyt Herran lepoon. Herännäisyyden opin hengessä, mutta ulkonaisesti hiljaisella ja sävyisällä tavalla oli hän saarnoissaan ja seurapuheissaan varoittaen puhunut syntiä vastaan. Elävä synnintunto olikin vielä hänen kuolemansakin jälkeen Rauman heränneitten huomattavimpia tuntomerkkejä, ja sentähden kannattivat he semmoista kirjallisuutta, joka tätä teroitti. [Kustaa Malon kertomukset; I. L. Roosin pastoraalitutkintoa varten 1888 kirjoittama "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa seurakunnissa"; kert. K. V. E. Rancken y.m. vanhat heränneet Raumalla.] — Paljon kiihkoisampaa leimaa alkoi näiden seutujen herännäisyys kantaa kun talollinen Kustaa Sjöros 1840-luvulla alkoi esiintyä seurapuhujana. Hänen puheensa oli ankaran kovaa, liikkeensä kiihottavia ja hermostuttavia. Mutta "hengen vaikutukset", itku, rukoilemishalu, harras osanotto veisuun lisääntyivät.
Renqvistin innokkaimpia ihailijoita Lounais-Suomessa oli E. G. Ilvan Ahlaisten kappelissa. Setänsä ennen (I, 221) mainitun Rauman kauppiaan J. M. Ilvanin kautta oli hän päässyt rukoilijain kuuluisan johtajan tuttavuuteen ja tämän kirjojen levittäjäksi. Usein kirjoitti hän Renqvistille. Jo niihin aikoihin, jolloin viimemainitun ja Ruotsalaisen välinen riita ensin tuli tunnetuksi Lounais-Suomessa, oli hän asettunut hyvin jyrkälle kannalle kaikkiin nähden, jotka eivät taipuneet sortavalalaisen oppi-isän oppia ja neuvoja noudattamaan. Kun sitten hedbergiläinen riita alkoi synnyttää häiriöitä Satakunnan rukoilijoissa, kehittyi tämä hänen uskonnollinen katsantotapansa vielä jyrkemmäksi. Seuraten herännäisyydessä syntyneitä oppiriitoja, suosi hän lämpymästi Renqvistin riitakirjoituksia, koettaen niitä levittää Ahlaisissa ja muuallakin. Seuraava ote hänen tuolle "rakkaalle isälleen" v. 1845 kirjoittamastaan kirjeestä osoittaa, miten suuriarvoisena hän tämän taistelua opin puolesta piti: "Halulliset ovat käyneet minulta kysymässä 'Väärän opin kirjaa', mutta minä olen sanonut: odottakaa, kyllä se tulee. Aika näkyy tulevan odottajille liian pitkäksi. Jospa Herra soisi armonaikaa ja Hengen voimaa teille alkamaan 'Väärän opin kauhistuksen' toista osaa ja valmistaisi sillä tietä näkemään valkeutta monelle horjuvalle sielulle, joka ei ole tullut vakuutukseen, voidakseen eroittaa valhetta totuudesta. Sillä paljon on niitä ihmisiä, jotka seisovat niin sanoakseni kahden tien haarassa, neuvottomina kumpiko niistä mahtaa olla oikea tie." Ankarasti arvosteli Ilvan varsinkin evankeliseen suuntaan antautuneita. Samassa kirjeessä lausuu hän heistä: "— — — Kun tämänlaiset kuulevat olevan mielestänsä soveliaamman polun autuuteen, niin ei ole ihme, että lähtevät sitä etsimään, päästäksensä helpommalla uuden opin järjettömyydessä autuaiksi, hylkäävät sanan ja sanan mukana sopivat kirjat ja ovat niin hävyttömät, että uuteen oppiin tultuansa sanovat pyhän raamatunkin vääräksi, apostolein ja koko marttyyrein joukon menneen helvettiin ynnä koko joukon muita kristillisiä opettajia ja kristityitä hamaan tähän aikaan asti ja nyt vasta oikean järjestyksen ja tien löytyneen. Kun kuulevat vaan uskoa tarvittavan, niin saavat heti oman järjestyksensä voimalla uskonsa valmiiksi ja niin luulevat he uskovansa, vaikkei heidän uskonsa suinkaan ole Pyhän hengen sanan kautta vaikuttama usko, vaan otettu ja tehty usko, josta uskon elämä on eroitettu. Sanotaan: usko vaan ja elä niinkuin muutkin, älä näytä sitä muille sillä tuo on omaa vanhurskautta, usko vaan niinkuin kristitty ja elä niinkuin muutkin, syö, juo, huvittele, älä rukoile, sillä se on antikristuksen työ, älä pane käsiäsi ristiin, älä notkista polviasi, älä huokaa. Näin hirveän pedon kuvan he tekevät kristillisyydestä."
Tuskin missään tuli eroitus herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä niin jyrkäksi, kuin Lounais-Suomessa. Täällä ryntäsivät kummankin suunnan edustajat joka seurakunnassa toisiaan vastaan, ja täällä lukivat rukoilijat yleisemmin kuin missään muualla Renqvistin riitakirjoituksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että sikäläinen herännäisyysliike itseensä sulkeutuen kehittyi yksipuolisemmaksi kuin esim. Mikkelin puolen rukoilijain liitto, jonka taistelu Ruotsalaisen hengenheimolaisia vastaan tuskin ensinkään koski opillisia eroavaisuuksia. [Paimenmuisto; rehtori K. V. E. Ranckenin y.m. kertomukset; E. G. Ilvanin kirje Renqvistille 2/8 1845 (Akiander VII, 236)].
Yllämainitussa kirjeessään Renqvistille puhuu Ilvan ihastuksella siitä, että Lutherin huonepostillan suomennosta paraikaa painettiin, lausuen sen toivomuksen, että suomentaja olisi "heimolaisuudessa sen hengen kanssa, joka aikoinaan Lutherissa vaikutti". Tuntuu, kuin olisivat heränneet kaikkialla näinä oppiriitojen eksyttävinä aikoina kaivanneet suuren uskonpuhdistajan neuvoa. Tiedämme, että Suupohjan heränneet papit ahkeraan olivat tehneet työtä, voidakseen kansallemme antaa Lutherin huomattavimmat kirjat Suomen kielellä. Ilolla vastaanotettiin tämä lahja kaikkialla, missä uskonnollista harrastusta löytyi. Varsinkin Lounais-Suomen rukoilijoissa oli ilo niiden ilmestymisestä suuri. Todistuksena ovat muun ohessa seuraavat säkeet Matti Paavolan (II, 344) v. 1850 tämän johdosta sepittämästä runosta:
"En tuot' toivoo voinut
Enkä myös olettaa tainnut,
Vaikk' juur' halusin
Lutheruksen saarnoi
Aivan kalleit', jaloi
Sielulleni
Virvoitukseks'
Uskon kiistoss', työss'."
"Suomen lapset,
Suomen lapset,
Herrall' kiitosta
Veisatkaa nyt hartaast'
Sydämestänn' tarkast',
Ett' on suotu
Meille tuotu
Uusi valo juur'."
"Lutherus nyt saarnaa
Suomen kansan maassa
Lunastuksen kalliist' valost'
Sieluin autuudeks'."
Kovia oli Paavolan lähinnä edellisinä vuosina täytynyt kokea. Hän ei ollut voinut kaikin puolin hyväksyä ystäviensä oppia ja uskonnollista elämää. Se oli hänestä liika kaavamaista, varsinkin mikäli asia koski tuota alituista vaatimusta polvirukoukseen. Muutamat muutkin rukoilevaisten kaavamaiseen elämään pakoittavat tavat olivat häntä loukanneet. Hän oli kylliksi valistunut taipuakseen kaikkiin heidän vaatimuksiinsa. Kun esim. miehet käyttivät pitkää partaa, "sentähden ettei Jesuskaan ollut partaansa ajanut", löysi hän raamatusta tuetta vapaammalle käsitykselle tämänkin asian suhteen. Eikä voinut hän kärsiä sitä puoluehengen synnyttämää uskonnollista kiihkoa, joka hedbergiläisen riidan ajoilta oli ruvennut riehumaan rukoilevaistenkin piireissä. Siitä hän kirjoittaa: "Ennenkuin Lutherin postillat käännettiin suomeksi, oli Satakunnan pitäjissä kauheat riidat; eripuraisuudet, parjaukset ja toistensa tuomitsemiset olivat nousseet sanomattomaan määrään, niin ettei kaikkia niitä surkeuksia jumalisten kesken voi mainitakaan. — — — Suruttoman kansan pahennukset eivät koskaan nousseet niin korkealle, kuin rukoilevaisen kansan, joka ei ollenkaan havainnut itsessään mitään puutetta juuri silloin, kun siltä puuttui kalliimmat lahjat: usko ja rakkaus". Seurauksena tästä Paavolan itsenäisestä katsantotavasta olikin, että hänen arvonsa rukoilijain silmissä vähenemistään väheni. Niin kävi hänen omassa seurakunnassaan, Nakkilassa, niin muuallakin. Hän oli liika jyrkästi väitellyt rukoilijain kanssa "epäuskosta ja ulkokullattujen pahuudesta" sekä "itseensä uskaltamisesta ja omaa pyhyyttä vaativasta hengestä". Tätä riitaa oli Paavolan oman kertomuksen mukaan kestänyt vuodesta 1817 vuoteen 1846 asti. Köyhyyskin liittyi tuon yhä yksinäisempään asemaan jääneen matkamiehen vaivoja lisäämään. V. 1847, jolloin hänen toinen vaimonsa kuoli, myytiin huutokaupalla myöskin hänen vanhat rakkaat kirjansa. Se seikka, ettei hän saanut apua edes niiden lunastamiseen, osoittaa, jos mikään, kuinka vähän ystäviä hänellä enää oli. — V. 1848 sairastui Paavola kovaan tautiin. Samana vuonna kirjoitti hän syvällisiä mietteitä, muun muassa lausuen: "Jollet sinä, Herra, armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän rukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella hurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä pitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin tunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko elämä olkoon tämmöistä rippiä, niin että hän taukoamatta ylistää Jumalan armoa ja häpee omaa elämäänsä." [K. Hallion pastoraalitutkintoa varten kirjoittama kirjoitus "Katsaus hengellisen kirjallisuutemme vaiheisiin"; Akiander VII, 502 — 510; kert. K. V. E. Rancken y.m.]
Paitsi yllämainituissa Lounais-Suomen seurakunnissa löytyi näitä Renqvistin opetuslapsia 19 vuosisadan keskipalkoilla vielä Lapissa sekä vähän Säkylässä, Kokemäellä ja Yläneellä. Viimemainitussa seurakunnassa oli tunnetuin Yläneen-kartanon omistaja J. R. A. Jägerhorn, joka oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa ja hänelle lähetti kotipitäjänsä "pienen joukon" tervehdykset. [Akiander VII, 253 — 254.]