XIV.
Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikaisia arvosteluja hänestä ja herännäisyydestä.
Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä likeni loppuaan. Jo siihen aikaan, jolloin hän vielä oli verrattain hyvissä voimissa ja liikkui muilla seuduilla, puhui hän usein kuolemastaan, toisinaan hartaasti toivoen sen pian joutuvan. Taloudellisetkin asiansa järjesti hän monta vuotta aikuisemmin valmiiksi, tehden muun muassa testamenttinsa jo v. 1839, "koska sekä hän että hänen vaimonsa olivat korkeaan ikään ehtineet" sekä "estääksensä riitaisuuksien syntymistä perillisten välillä". Kaiken omaisuutensa määräsi Paavo oman ja vaimonsa kuoleman jälkeen vävylleen Juhana Markkaselle ja tämän vaimolle Liisa Ruotsalaiselle "palkinnoksi siitä kunnioituksesta, jota he hänelle olivat osoittaneet, sekä heidän ahkeruudestaan talon hoidossa". V. 1845 muutti hän tämän testamentin siten, että toinenkin vävy Aatami Laitinen sekä tämän vaimo Briitta Ruotsalainen saisivat ensinmainittujen perillisten kanssa jakaa kaiken omaisuuden. Kumpikin testamentti on oikeudessa vahvistettu. Paavon luonteelle kuvaavaa on sekin, että hän huolellisuudella ja taidolla oli hoitanut pientä omaisuuttaan, niin että hän loppuijällään aineellisessakin suhteessa tuli verraten hyvin toimeen. Vuorisen rannalla, missä Paavo ensiaikoina asui, on vielä tänään käyttökunnossa oleva, hänen itsensä rakentama aitta, jonka lukossa on vuosiluku 1803. Yhtä lujaa tekoa on hänen Markkalan saarella v. 1843 laittamansa pajapale, joka sekin vielä, vaikkei sitäkään sittemmin ole korjattu, on käyttökunnossa. Nimi "Löyhkä Paavo", jonka Ruotsalaisen vastustajat hänen nuoruutensa aikana olivat hänelle antaneet, oli vuosien kuluessa maallisiin asioihinkin nähden osoittautunut yhä sopimattomammaksi, vaikka niitä kyllä löytyi, jotka hänen kuolinvuoteensakin ääreen toimittivat tietoja tuon soimauksen jälkikaiusta ja sen maailman vihasta, jonka kavalia voimia vastaan hän niin kauan oli taistellut.
Yllämainittujen rakkaitten omaistensa hoitamana sairasti Paavo Ruotsalainen pitkällistä ja kovaa tautiaan. Jo siihen aikaan, jolloin puoluehengen nostamat riidat alkoivat hävitystyötään Pohjanmaan herännäisyyden mailla, oli hän niin heikko, ettei hän kyennyt ryhtyä tuhoa estämään. Niinkuin ennen on mainittu, oli hän jo 1840-luvun viimeisinä vuosina enimmäkseen vuoteen omana, ja vuodesta 1850 alkaen kiihtyi hänen tautinsa niin kovaksi, ettei hän kodissaankaan paljon ensinkään jaksanut omin voimin liikkua. Hengenahdistus ja siihen liittyvät tuskat heikensivät tuon tuostakin hänen voimansa niihin määrin, että omaisensa ja ne lukuisat ystävät, jotka kävivät häntä tervehtimässä, usein luulivat, että loppu oli hyvinkin likellä. Mutta hän eli vielä koko seuraavan vuoden, jaksaen joskus pitemmältäkin puhutella omaisiaan ja vieraitaan, vieläpä sanella kirjeitäkin oikaisuksi ja ohjeeksi herännäisyyden taisteleville johtomiehille sekä sielunsa tilasta häneltä neuvoa kysyville. Monesti kääntyivät hänen puoleensa hänelle persoonallisesti tuntemattomatkin henkilöt. On säilynyt jälkimaailmalle Paavon tämmöisiin tiedusteluihin vielä hänen elämänsä viimeisenä vuotena sanelemia kirjallisia vastauksia. Semmoinen on esim. hänen kirjeensä "Tuntemattomalle, rakkaalle Olov Helanderin rouvalle", jota hän varoittaa "pyrkimästä lain kautta vanhurskaaksi" sekä kehoittaa "uskossa harjoittamaan sisällistä ikävää, kunnes Kristus armossa katsoisi hänen puoleensa".
Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kesti vanhus kovat ruumiilliset tuskansa; ani harvoin kuului hänen suustansa valitusta, kärsimättömyyden purkauksia tuskin koskaan. Kun tuommoinen kova kohtaus meni ohi, ja hän sai vähän lievennystä, kehoitti hän omaisiaan tai vieraitaan, jos niitä talossa oli, kiittämään Herraa, usein määräten veisattavaksi lempivirtensä "Oi Herra, ilo suuri".
Kovaa hengellistä taistelua taisteli Paavo monesti kuolinvuoteellaan. Hänen paraikaa vireellä oleva oikeusjuttunsa ei näy suuremmassa määrässä hänen mieltään painaneen. Tässä asiassa oli hän, niinkuin ennen on mainittu, turvallisesti "vedonnut korkeampaan oikeuteen". Sensijaan painoi toinen huoli hänen mieltään, tuottaen hänelle usein mitä kovimpia kiusauksia. Olemme monesti ennen maininneet, että kyky tutkia henkiä Ruotsalaisen vastustajainkin todistuksen mukaan oli hänen huomattavimpia lahjojaan. Jos hän joskus itsekin ystäviensä kiittävien tunnustusten houkuttelemana tyytyväisenä oli laskenut ajatuksensa tuohon suuntaan, ei hän kuoleman kynnyksellä sitä enää tehnyt. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Mitä minä tilinteon päivänä vastaan, kun usein olen lohduttanut, missä olisi pitänyt nuhdella, ja nuhdellut, kun olisi pitänyt lohduttaa". Niin ahtaalle joutui hän joskus tämän kiusauksen ahdistaessa, että Jumalan armo häneltä miltei kokonaan salautui. Kerran kun muuan ystävä, jota hän ei ensinkään tiennyt odottaa, tuommoisena hetkenä saapui hänen luoksensa, lausui Paavo: "Hyvä että tulit, olisin muutoin epäuskoon aivan hukkunut". Mutta oli kiusauksensa, tuskansa mikä hyvänsä, ja koetteli Herra hänen uskoaan jos kuinka kuumassa tulessa, ei eksynyt hän Jumalan "armolle määriä panemaan", ei silloinkaan kun häntä neuvottiin turvallisesti katsomaan vain Jumalan Karitsaa, vaan lausui: "Antakaa Herran toimittaa asiansa; tämä on minun osani". Hän odotti Jumalan todistusta ja kilvoitteli, kunnes hän sen sai. Näin saarnasi Paavo Ruotsalainen vielä kuolinvuoteellaankin omalla esimerkillään sitä oppia, jota hän pitkän elämänsä aikana oli ihmisille julistanut.
Kovia aikoja ennusti Paavo kuolinvuoteellaan herännäisyydelle ja koko Suomen kirkolle. Niinpä hän esim. muutamille, hänelle hyvästiä jättämään saapuneille ystäville pari viikkoa ennen kuolemaansa lausui: "Minä pääsen pois, mutta voi teitä, jotka tänne jäätte — teille tulee suuri eksytyksen henki". Epäilemättä tarkoitti hän näillä sanoilla alkaneen jaon tuottamaa onnettomuutta ja sitä seuraavaa hengellisen kuoleman valtaa monella herännäisyyden merkkipaikalla, mutta puhuipa hän sitäpaitsi toisestakin vaarasta, joka eksyttäisi suomalaisia "palvelemaan käsillä tehtyjä jumalia". Huomiota ansaitsee niinikään Paavon Nilsiän herännäisyydestä jo ennen lausuma ja kuolinvuoteellaan uudistama ennustus: "Täällä ei herää ihmisiä, ennenkuin kolmenkymmenen vuoden perästä".
Niistä henkilöistä, jotka Ruotsalaisen viime aikoina kävivät häntä tervehtimässä ja hänelle hyvästinsä jättämässä, ovat seuraavat eniten tunnetut: L. J. Niskanen, K. A. Malmberg, J. I. Bergh, P. J. F. Brofeldt ja B. K. Sarlin. Viimemainittu, joka siihen aikaan oli ylimääräisenä pappina Nilsiässä, antoi hänelle kahdesti Herran ehtoollista, 1851 vuoden lopussa ja seuraavan tammikuun alussa. Viimemainitulla kerralla hänellä ei ollut muassaan ehtoollisaineita. Paavon kysymykseen: "Onko sinulla välikappaleet muassa?" vastasi Sarlin: "Kyllä ne saadaan", valmisti tuvassa itse öylätin sekä viinin tiputtamalla pullon pohjassa löytyvän viinitilkan veden sekaiseen viinaan. Paavo kyllä huomasi, että ehtoollisaineet olivat talossa valmistetut, mutta tuo ei vähimmässäkään määrässä häntä häirinnyt — hän nautti ehtoollisen kiittäen ja ylistäen, hetken kuluttua riemuiten lausuen: "nyt on vihollinen voitettu".
Kului vielä pari viikkoa, ennenkuin Paavo Ruotsalaisen vapautumisen hetki joutui. Tämä aika oli kuitenkin lähinnä edelliseen verrattuna paljon helpompaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Usein pyysi sairas, että hänelle luettaisiin tai veisattaisiin, usein rukoili hän hiljaa itsekseen pitkät hetket. Poistumistaan poistuivat kiusaukset, autuuden päivän koitto sarasti hänen toivonsa nähtävänä. Lopun lähetessä, kysyivät hänen omaisensa, arvellen että tuo kyllä oli hänelle "sanottu", milloin hän oli pääsevä pois. "Kyllä Herra aikansa tietää", vastasi Paavo tyytyväisesti. He odottivat erinomaisempaa todistusta hänen huuliltaan, mutta hänen uskonsa oli viimeiseen asti etsivää ja kilvoittelevaa uskoa. Vielä odotti häntä kovakin taistelu. Tammikuun 26 p:nä illalla heräsi Paavo, hetken nukuttuaan, koviin ruumiinvaivoihin. Niihin liittyivät pian vielä kovemmat hengelliset tuskat, joita kesti aamuun asti. Kun talonväki huomasi, että sairas tahtoi olla yksin, pysyttelivät he oven takana, silloin tällöin vain tiedustellen, mitä hän tarvitsisi. Pari kertaa pyysi Paavo heitä veisaamaan, mutta ei näkynyt sekään hänelle lievennystä tuottavan. Vasta aamulla palasi Herran rauha kilvoittelevan matkamiehen sydämeen siitä ei enää poistuakseen. Hiljaisella, mutta voiton riemua ilmaisevalla äänellä lausui Paavo silloin: "Saatana sai luvan seuloa, niinkuin nisuja seulotaan, mutta sain toki voiton. En osaa minä sinua Herra kiittää, niinkuin tahtoisin, mutta ole sinä Jesus Kristus minun kiitoksena Jumalan edessä." Kello 5 aamulla seuraavana päivänä, tammikuun 27, sammui hiljaa Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä.
Aholansaarelta toimitettiin heti tieto tästä tapahtumasta Kuopioon, Karjalaan, Ouluun-päin, Keski-Pohjanmaalle, mistä kutsuttiin vieraita maahanpanijaisiin. Paavon kuolemaa oli jo niin kauan odotettu, ettei uutinen tullut minäkään yllätyksenä. Mutta syvän vaikutuksen se kaikkialla teki. Tietoisuus siitä, että se mies oli kaatunut, joka voimallisilla hartioillaan oli kantanut yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyysliikettä, järkytti kaikkien tosiheränneitten mieltä. Tuntui kuin koko tuo suuri uskonnollinen aikakausi, joka oli kuin personoituna hänessä, olisi hänen kuolemassaan särkynyt pirstaleiksi. "Kuka nyt neuvoo?" kysyttiin epäröiden, peläten. Paavon pitkän sairauden aikana oli etäisimpiinkin seutuihin tuon tuostakin saatu joku oikaiseva tahi kehottava tervehdys Syvärin saarelta — nyt oli suuren opettajan ääni ainaiseksi vaiennut. Oli niin vaikea elää sen neuvon turvissa, jonka Paavo kuolinvuoteellaan oli antanut muutamalle hänen poislähtöään valittavalle ystävälle: "Jos teillä on tosi tarve kuulla, niin kivetkin teille saarnaavat".
Paavon omaiset toivoivat, että hautajaisiin saapuisi niin paljon ystäviä kuin suinkin. Sentähden lykättiin tämä tilaisuus maaliskuun 8 päivään. Jaon aiheuttamat riidat vaikuttivat kuitenkin, että vierasten luku oli paljon pienempi, kuin olisi ollut syytä olettaa. Oulun puolelta ei tullut ketään, Suupohjasta vain Gabriel Keisala ja Y. Luoma, kumpikin Malmbergin kiivaimpia vastustajia, ja Keski-Pohjanmaan heränneitä edustamassa oli vain Wilhelm Niskanen. Ainoastaan muutamia harvoja pappeja, ulkoseurakunnista kaikkiaan viisi, otti osaa ruumissaattoon. Näistä mainittakoon J. F. Bergh, J. I. Bergh, L. A. Landgren ja P. J. F. Brofeldt. Paavon muista huomatuista etäällä asuvista ystävistä nähtiin tilaisuudessa ainoastaan K. A. Malmberg ja K. A. Colliander; sairauden estämänä jäi L. J. Niskanen kotia. Hautajaisten edellisenä päivänä pidettiin suuret seurat vainajan kodissa. Surusaatossa, joka maaliskuun 8 p:nä aamulla lähti Syvärijärven kuuluisalta saarelta Nilsiän kirkolle, oli noin tuhat henkeä; hevoisten luku laskettiin 300. Jos Paavo olisi kuollut pari vuotta aikaisemmin, olisivat hänen hautajaisensakin saaneet vielä juhlallisemman leiman. Niin lamauttavasti olivat herännäisyydessä syntyneet riidat vaikuttaneet pappeihinkin, että he, peläten yhteentörmäyksiä, pysyivät kotona.
Kun ruumissaatto oli saapunut Rissasen, kirkon läheisyydessä olevaan taloon, johon vieraita oli pyydetty kokoontumaan, saatiin tietää, että seurakunnan kirkkoherra A. F. Hjelmman kieltäytyi antamasta kirkkoa hautajaisten yhteydessä ajan tavan mukaan aiotun ruumissaarnan pitämistä varten. Uudistettuunkin pyyntöön saatiin yhtä jyrkkä kieltävä vastaus. Collianderin ja K. A. Malmbergin seuraamana lähti J. I. Bergh pappilaan. Kuopion piispa R. V. Fosterisi oli tarkastusmatkoilla, ja tuomiorovasti M. Ingman nautti virkavapautta. Bergh oli tuomiokapitulin vanhin jäsen, mutta hän ei tahtonut valtaansa vedota, vaan kehoitti ystävällisesti, vaikka hyvin vakavin sanoin, Hjelmmania pyyntöön suostumaan, ilmoittaen samalla, että hän varmuuden vuoksi oli ottanut todistajat mukaansa, jotta, jos sitä vaadittaisiin, voitaisiin näyttää toteen, ettei kirkkoon väkivaltaisesti oltu rynnätty, vaan ruumissaarna pidetty seurakunnan kirkkoherran suostumuksella. Monta kertaa Berghillekin annettuaan kieltävän vastauksen, suostui Hjelmman vihdoin antamaan kirkon avaimet, sillä ehdolla, ettei ruumissaarna saisi olla pitkä. Merkille on pantava, että Ruotsalaisen omaiset jo ennen olivat pyytäneet tätä hänen kiivasta vastustajaansa siunaamaan ruumista haudan lepoon.
Ruumissaarnan piti J. F. Bergh. Alkulauseeksi oli hän valinnut Ilmestyskirjan sanat: "Katso, minä tulen niinkuin varas; autuas on se, joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana, eikä hänen häpeätänsä nähtäisi". Saarnatekstinä oli Luukk. 12: 37: "Autuaat ovat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta; totisesti sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät aterioitsemaan ja menee ja palvelee heitä". Saarnan aiheena oli: "Varsinkin nykyaikana tarpeellinen valvominen". Tyytymättömän ja äreän näköisenä seurasi Hjelmman, kuorissa istuen, puhetta, vaikka se oli tavallinen ruumissaarna. Mitään erityisempää Paavon ylistystäkään se ei sisältänyt. Sen vain saarnaaja mainitsi, että vainaja oli ollut hänenkin opettajansa.
Kun ruumis oli laskettu hautaan ja Hjelmman tarttui lapioon alottaakseen toimituksen, sattui omituinen kohtaus, joka moneen teki syvän vaikutuksen. Kirkonavaimet näet putosivat suntion, Paavon ystävän A. Möykkäsen kädestä kirstun kannelle, kolisten sitä vastaan niin kuuluvasti, että kaikki lähellä seisovat sen huomasivat. Vasta toimituksen päätyttyä otettiin ne ylös. "Hän vei kirkon avaimet muassaan", kuului hämmästyneen kansanjoukon keskuudesta.
Osa hautajaisvieraista kutsuttiin puoliselle Rissaseen. Viimemainittujen joukossa oli Hjelmmankin. Ruokapöydässä istui hän Bergh-veljesten keskellä. Ivallisesti hän tämän johdosta lausui: "miten minä kestän kahden vuoren välissä?" "Eiköhän kilpi [Ruotsalainen sana berg on suomeksi vuori, sana hjelm merkitsee kilpeä.] kestä", vastasi siihen painolla J. I. Bergh. Joitakuita muitakin pistonsanoja kuultiin tuon herännäisyyden katkeramielisen vastustajan suusta, mutta pian hänestä päästiin, sillä heti aterian jälkeen hän lähti pois. — Vieraat palasivat Aholansaareen, missä vielä pidettiin seurat. Puhujina esiintyivät Bergh-veljekset sekä luutnantti Colliander. He puhuivat voimallisesti ja pyhien muistojen valtaamina erinomaisen hellästi. Illemmalla oli liikutus yleinen, eikä viipynyt kauan, ennenkuin kielilläpuhujatkin alkoivat saarnata. Semmoisina huomattiin edellä muiden Bergh-veljesten sisar, ennen (III, 237), mainittu Lisette Bergh sekä kielilläpuhujana niinikään tunnettu Kaisa Kajanus. Heidän kiivaat, salaperäiset puheensa eivät olleet omiaan rauhaa rakentamaan, niistä kun tuon tuostakin kuului tuomitsevia sanoja W. Niskasesta, joka, niinkuin olemme maininneet, itse oli tilaisuudessa saapuvilla. Miten käsittämättömiä heidän tunteenpurkauksensa suurimmaksi osaksi olivatkin, olivat tuo puoli puheista ja siihen liittyvät tuomitsevat ennustukset kiusallisen selviä. N. K. Malmbergille muutamia päiviä myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo Ruotsalaisen hautajaisista, lausuu Niskanen: "Minua tuomitsivat ennustajat eli kielilläpuhujat, mutta minä sanoin heille: en usko teitä, saatanat". Muutoin tunnustaa hän, että "muut eivät mitään puhuneet, eivät oppineet eivätkä oppimattomat, vaan antoivat hyvän rauhan ja pitivät maahanpaniaisvieraana". Haikein sydämin palasivat heränneet Paavo Ruotsalaisen hautajaisista. Ei kaipuu vain täyttänyt heidän mieliään surulla; heitä painoi se raskas, tämänkin tilaisuuden vahvistama tunne, että aika oli muuttunut ja koko herännäisyyden tulevaisuus pimeään peittynyt. Yllämainitussa kirjeessään kirjoittaa Wilhelm Niskanen: "Juhana Niskanen ei jaksanut tulla maahanpaniaisiin; hänet on viina heikontanut. Surkea on asia. Auta Herra, pyhät ovat vähentyneet". Surulla mainitsee hän niinikään, että J. I. Bergh "oli kauheassa sapessa" Malmbergiä vastaan sekä että "kaikki uskoivat todeksi", mitä viimemainitusta puhuttiin. "Voi, hyvä Jumala, tätä vimmaa, mikä nyt on maailmassa", huudahtaa Niskanen kirjeessään. Ei sekään lyhyt selostus, jonka J. F. Bergh muutamassa samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä antaa Paavon hautajaisista, ole omiaan rauhaa ennustamaan, hän kun siinä moittivasti puhuu Wilhelm Niskasesta. Kaikkialla epäluuloa, riitaa, hajaannusta. Ei Paavo Ruotsalaisen vasta täytetty hautakaan eivätkä Syvärin saaren hongat, jotka talvisessa juhlapuvussaan vartioivat hänen kotinsa suuria muistoja, olleet voineet taivuttaa heränneitten mieliä ensimmäisen rakkauden aikoja oikeassa hengessä muistamaan ja Jumalan voimalla palauttamaan. [Lähteitä: Paavo Ruotsalaisen v. 1839 ja 1845 tekemät, asianomaisessa oikeudessa vahvistetut testamentit, jotka kirkkoh. Kleofas Hymander, joka nyk. omistaa Aholansaaren, on Paavon säiliöistä löytänyt ja hyväntahtoisesti minulle lähettänyt; Paavon kirje Charlotta Helanderille 19/1 51 (omistaa pastorinrouva Anna Arvonen). Kert. Albertina Nenonen, joka hoiti Paavo Ruotsalaista hänen kuolinvuoteellaan, K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Julius Tenhonen, P. Ruotsalainen (Paavon sukulainen), Liisa Markkanen (Paavon tytär) y.m.; J. I. Berghin kirjeet F. O. Durchmanille 7/2 52 ja 8/5 52; J. F. Berghin kirje Otto Hjeltille 16/4 52; Wilhelm Niskasen kirje N. K. Malmbergille 15/3 52; Litteraturbladet 1852 N:o 24; Aukusti Oravala, Paavo Ruotsalainen.]
* * * * *
Kutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja Paavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin saarelta saapuneen surusanoman johdosta: "Ukko on vihdoinkin voitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut vihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein käyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä suhteessa olemme oppineet". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin heränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien uuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset mielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän katsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J. I. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14 p:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun tiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:
"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon hautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin olisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka saatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan sula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne tulostasi? — Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt pois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen tuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta voimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla menestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme? Olen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan vastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus, jollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa ja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista hengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen hierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen joukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä aiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on raskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin voimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan harhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa tuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja kuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko rakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään riiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset ei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle maassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia. Toisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat viljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän selitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää tahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä kaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden ainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja siten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän 'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut suuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti pidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö tämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta ihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta — epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun vakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman muutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa ja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi ja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen lyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja mahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen syntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti tulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa kuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi — niinkauan kuin Jumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi ajaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän ijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa meitä kaikkeen totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset puoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden, rakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se todellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen yhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta hänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se katkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän määräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika. Suoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli samaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet hengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta rehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta täytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut monen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja suuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos oppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on sokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee olla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun sitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan — tuo on oppi, jonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on ainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää samaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten kieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa. Siinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se — niinkuin sanakin opettaa ja sen luonne vaatii — tuo mukanaan rauhan Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus sielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin tämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun alas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään rauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan: jumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka hierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä yhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta mitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita minulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen ajatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla toisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella toisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja vakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen itseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää saa tapahtua meidän välillämme".
"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset varoitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan erehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä suurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan puoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita sikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän, että sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin) kanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia. Olen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten unohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella vieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä hyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä saanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa."
Kuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon myöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän esim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä: "Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan Luther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka eivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri hengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on herännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän Vaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka siellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta". Silloin oli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja hylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.
On kuitenkin olemassa eroitus Stenbäckin ja uuden suunnan muiden edustajain katsantotavan välillä. Hän tunnustaa menneiden aikojen herännäisyyden arvon Suomen Siionin vaiheissa, kun sitävastoin muut puhuvat siitä sivumennen vain, miltei vastahakoisesti. Mutta toiselta puolelta on eroitus hänen ja Berghin kannan välillä silminnähtävästi vielä suurempi. Kyllästyneenä Malmbergin hallitsevaan asemaan ja siihen monesti loukkaavaankin määräämisvaltaan, jonka tämä tavattomalla henkisellä voimallaan oli itselleen anastanut, eksyy hän yksipuolisesti ja liika ankarasti arvostelemaan johtomiesten merkitystä siinä hengellisessä liikkeessä, johon hän näihin asti on kuulunut. Hän tuomitsee heidän toimensa ja kaikki, mitä siihen kuuluu, kerrassaan Jumalan sanan vastaiseksi, arvellen, että herännäisyyden tulevaisuus suureksi osaksi riippuisi sen täydellisestä poistamisesta. Sentähden hän pitää Paavo Ruotsalaisen kuolemaakin miltei onnena. Jos täytyykin myöntää, että heränneet liika suuressa määrässä olivat luottaneet johtajiinsa ja, syrjäyttäen Jumalan sanan auktoriteettia, orjallisesti olivat muodostaneet uskonnollisen katsantotapansa heidän opetustensa ja neuvojensa mukaiseksi, niin ei tuosta seurannut, että se yksinomaan yksilön suhteesta Jumalaan riippuva kristillisyys, josta Stenbäck puhuu ja jonka hän toivoo voivan palauttaa liikkeen alkuaikojen elävän hengellisyyden, oli ainoa oikea ja tosi herännäisyyden kehitykselle välttämätön. Jos kerran Spenerin ja Francken "ecclesiola in ecclesia"-aate on oikeutettu — eikä Stenbäck ole sitä milloinkaan kieltänyt — niin olihan herännäisyys vieläkin kaikkien erehdystensä ja yksipuolisuuksiensa uhallakin oikeutettu koettamaan ylläpitää tätä aatetta ja sen lipun alla säilyttämään ja kartuttamaan isien perintöä. Tähän perintöön kuuluivat myöskin nuo liikkeelle ominaiset muodot, joihin heränneen kansan uskonnollinen elämä vuosien kuluessa oli pukeutunut ja joissa se oli ryhmittynyt ja vakaantunut juuri siksi uskonnolliseksi liikkeeksi, jona se on tunnettu. Mikä näissä muodoissa ja niissä vaikuttavassa hengessä oli erehdyttävää, se oli poistettava, mutta ei muu. Ja tuo poistaminenkin oli toimitettava sillä rakkaudella, joka "kaikki toivoo, kaikki kärsii, kaikki peittää", eikä ylimielisellä hylkäämisellä, joka, väkivaltaisesti ja yhdellä iskulla katkaisten kaiken historiallisen kehityksen, tahtoo luoda uutta hylkäämällä miltei kaiken vanhan. Jos Stenbäck enemmän olisi seurustellut heränneen kansan kanssa, olisi hän epäilemättä huomannut, kuinka paljon hyvää juuri nuo tuomitsemansa johtomiehet ja näiden suunnittelema järjestys olivat aikaansaaneet, sekä ymmärtänyt, että kaiken tämän hylkääminen tiesi koko liikkeen kuolemaa.
Stenbäckin kirjeen tasapuoliseen arvosteluun kuuluu myöskin, että hänen ja hänen hengenheimolaistensa orjallinen kuuliaisuus Malmbergin säädöksiin ja määräyksiin nähden ei suinkaan ollut yksinomaan viimemainitun, vaan paljon enemmän heidän oma syynsä. Tähän soveltuu tuo tunnettu lause "ei tiranni itse, vaan orjat hänet synnyttävät". Miksi olivat he niin kauan, käyttääksemme Laguksen ennen kerrottuja sanoja, "olleet sokkosilla Malmbergin selän takana"?
Mitä Stenbäckin Malmbergin ja samalla koko herännäisyyden oppia vastaan tekemiin muistutuksiin tulee, niin ovat ne siksi liioiteltuja, että sekin, mikä niissä on oikeutettua, tässä yhteydessä menettää suuren osan arvostaan. Ei ole oikein sanoa, että herännäisyys on vetänyt Jumalan armon synnin peitteeksi. Lukemattomia todistuksia löytyy siitä, ettei esim. Malmberg niin saarnannut eikä neuvonut. Mitä hän omassa elämässään on rikkonut, on toinen asia. On väärin tästä johtaa se johtopäätös, että hän tuosta syystä olisi julistanut evankeliumia tahallisissa synneissä eläville ihmisille. Tämä olettaminen oli kyllä monen mielestä psykologisesti oikea, mutta sille ei saada historiallista todistusta. Sen ovat useat täysin luotettavat henkilöt, moni niistäkin, jotka erosivat hänestä, vakuuttaneet.
Berghin vastaus Stenbäckin kysymyksessä olevaan kirjeeseen ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Varmuudella tiedetään kuitenkin, ettei hän hyväksynyt vanhan ystävänsä muuttunutta katsantotapaa. Stenbäck ei näykään olleen oikein tyytyväinen Berghin selitykseen, vaan päinvastoin panneen pahakseen muutamia siinä olleita lausuntoja. Hän vastasi:
"Yhdyn täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat minua loukkasivatkin. Niinpä tuntui minusta oudolta, että sinä, vaikka, niinkuin kirjoitit, kauan olet huomannut useita epäkohtia ja erehdyksiä, varsinkin ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden ihmisistä, kuitenkin olet vaiennut etkä asettunut sitä vastaan. Minusta näyttää, että tämä olisi ollut kristillinen velvollisuutesi. Mutta yleensä näkyy, että edelleenkin väärin käsität ja epäilet sitä itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa vaikuttaa, sitä hengellistä kehitystä, joka, johtuen Jumalan sanasta ja sen valosta, tahtoo repiä poikki kaikki muut siteet tehdäkseen Herran siteen lujaksi, likeiseksi ja ainoaksi. — — Nykyinen suunta on minusta välttämätöntä palajamista Jumalan maassamme synnyttämän armontyön alkuun, joka aamuruskon tavoin ennusti raitista ja ihanaa päivää Suomen kirkolle, kunnes lahkolaismieliset puoluehenget hämmensivät ja turmelivat tämän alun ja se oli joutua halvaksi puolueasiaksi. Ne jotka eivät tahdo eivätkä voi katkaista ihmisten määräämiä siteitä ja hyljätä heidän säätämiään sääntöjä antaakseen yksin Jumalan loppuun kehittää tuon hyvän työn, jääkööt jälkeen ja pysähtykööt hiljaa vanhalle kannalle. Sitä ei voi auttaa, mutta muut tulevat tämän uhallakin edistymään ja yhä enemmän puhdistumaan, pelastuen Jumalan hengen johdattamina kaikkeen totuuteen kuolettavan pysähtymisen jähmettymisestä ja levosta".
Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen alkoivat Savon papit tuumia hänen elämäkertansa kirjoittamista. Bergh-veljesten kirjeenvaihdosta näkyy, että varsinkin nämä "ukon" likeiset ystävät pitivät tuommoisen kirjasen ilmestymistä suotavana. Myöskin L. J. Niskanen aikoi ryhtyä semmoista kirjoittamaan, mutta valitettavasti oli hän, niinkuin olemme nähneet, niinä aikoina väkijuomien turmelema ja siksi heikko, ettei hän siihen pystynyt. Sovittiin, että J. I. Bergh pitäisi ruumissaarnan ja kirjoittaisi sen niin, että siitä myöhemmin lisäyksiä siihen tekemällä saataisiin Paavon elämäkerta. Tästä tuumasta ei kuitenkaan mitään tullut, silminnähtävästi siitä syystä, ettei Bergh saanut tarpeeksi lähteitä. Hän pyysi muunmuassa Stenbäckiä Suupohjassa tiedustelemaan Paavon kirjeitä, mutta sai vastaukseksi, että se henkilö — F. P. Kemell — jolla oli näitä kirjeitä, muuttaessaan s.v. Oulaisiin, oli ne sijoittanut muistamatta mihin eikä hakemallakaan ollut niitä löytänyt. Ehkä vaikutti myöskin ensinmainitun selvin sanoin ilmaisema vastenmielisyys koko tuumaan nähden lamauttavasti Berghiin, niin että hän siitäkin syystä luopui aikeestaan. Stenbäckin, mielipidettä asiasta hän ei silti kannattanut, vaan päinvastoin. Bergh näet käsitti Paavo Ruotsalaisen suuren merkityksen historiallisena henkilönä, ja herännäisyyden muistot olivat hänelle siksi kalliit, etteivät vanhan ystävänkään ajatukset asiasta, jos menivätkin aivan vastakkaiseen suuntaan, voineet hänen mielipiteitään järkyttää. Mutta selvä on, etteivät ne olleet omiaan kehoittamaan häntä ryhtymään tuohon työhön, joka sitäpaitsi hänen likeiseen suhteeseensa nähden Paavo Ruotsalaiseen sekä herännäisyydessä syntyneen eripuraisuuden tähden oli vaikea. Vahinko tämä joka tapauksessa on, sillä siten on varmaankin moni tärkeä tieto joutunut hukkaan. — — Mitä Stenbäckin käsitykseen tästä asiasta tulee, niin ei ole se hänelle eduksi. Viimemainitussa kirjeessään hän näet kirjoittaa: "Jos saan lausua ajatukseni, jota sitäpaitsi useat muutkin kannattavat, niin en pidä ukon elämäkerran kirjoittamista ja julkaisemista viisaana enkä hyödyllisenä. Jos tahdotaan esiintuoda hänen hyviä puoliaan, niin syntyy siitä vain yksipuolinen panegyrika ilman totuutta ja tunnollisuutta; jos taasen tämän ohessa tahdotaan esittää varjopuoletkin, niin ovat nämä semmoisia, että näyttää paraalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittaviksi ja antaa niiden jäädä unholan pimeään. Joka tapauksessa, niin ajattelen, tulisi hänen elämäkertansa vain lisäämään hämmennystä ja antamaan aihetta uuteen eripuraisuuteen. Ukon sokea epäjumaloiminen on ainakin näillä seuduin kärsinyt auttamattoman tappion — sitä suuremmalla syyllä kuin muutamat tosiseikat ovat liiaksi räikeitä".
Ei saata kummastella, että Stenbäckin vastaus kipeästi koski Berghiin, eikä sitäkään, että hän muutamin paikoin katkerinkin sanoin torjui siinä löytyviä hyökkäyksiä. Hän kirjoitti: "Elokuun 30 p:nä päivätyn, yhtä monimutkaisen kuin surullisen kirjeesi olen saanut ja tahdon sen johdosta muutamin sanoin tervehtiä sinua, vanhaa, viime aikoina kärtyiseksi käynyttä ystävääni. Jätän omaan arvoonsa kirjeesi katkerat ja purevat purkaukset, jotka minusta aiheutuivat osaksi (luultavasti) savolaisten ja minun lahkolaisuudesta, osaksi siitä väärinkäsityksestä ja niistä epäluuloista, jotka arvelusi mukaan olisivat johtaneet minua arvostellessani teidän itsenäistä suuntaanne. Tahdon vain mainita, etten ole johtanut johtopäätöksiäni sanottuun suuntaan nähden huhuista ja epäluotettavista tiedoista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, etten ole ollut vapaa pelosta, ehken epäilyksistäkään tuon suunnan laatuun nähden. Mutta nämä epäilykset eivät johdu juoruista eivätkä huhuista, vaan lyhyesti puhuakseni 1:ksi siitä omaan kokemukseeni perustuvasta ja — olkoonpa niinkin — tutkimusten kautta saavuttamastani tiedosta, että jyrkät käänteet silloin, kun ne katkaisevat historiallisen kehityksen, tavallisesti sortuvat rabulismiin ja muihin kuoppiin, 2:ksi siitä katkerasta hengestä, jota olen ollut huomaavinani kirjeissäsi, 3:ksi niistä puutteista ja erehdyttävistä kohdista opissa, joita todellisella mielipahalla olen huomannut A. W. Ingmanin viimeksi julkaisemassa kirjassa (Hedbergiläisyys II, 1), jossa minun käsitykseni mukaan 'itsenäisemmän suunnan' johdanto s.o. alku on tehty, josta asiasta jo olen Ingmannille lyhyesti kirjoittanut. Jos tätä vastaan tahtoisit huomauttaa, että juuri tämä kirja vielä muistuttaa siitä hapatuksesta, jota vastaan te kiivailette, niin on tuo kaikki hyvä; mutta siihen minä vain tahtoisin sanoa, ettei ainakaan tämä hapatus ole kotoisin Savosta. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa; tahdon kernaasti luopua kaikista epäilyksistäni teidän pyrintöihinne nähden, toivoen että Herra on johdattava kaikki asiat hyvään, ja tämän teen vaatimatta sinua luopumaan epäilemästä minua ja minun suhteitani. Ei sekään minua raskauta, että sinä a priori 25 vuotta kestäneen suhteeni jälkeen Savon 'lahkolaisuuteen' (jos niin tahdot) pidät minua kykenemättömänä huomaamaan siinä olevaa vikaa sekä etten ymmärrä, mikä se siinä ilmenevä subjektivismi eli spiritualismi, jota siinä olen ollut näkevinäni, oikeastaan on. Ainoastaan kaksi seikkaa tahdon meidän välisiin suhteisiin nähden sinulle mainita. Toinen näistä on, että pidän sitä, mitä Savossa olen oppinut jokapäiväisestä uudistuksesta, sen tarpeellisuudesta ja laadusta, niin puhtaana ja kalliina oppina, ettei minulla ole mitään halua vaihtaa sitä kaiken maailman itsenäisiin suuntiin, en 'kirkolliseenkaan suuntaan', jota muutoin pidän suuressa arvossa, jos siltä tämä elämän aines puuttuu. Tuo toinen asia on, että kaikesta sydämestäni halajaisin vielä kerta, jos kohta en useammin, saada sinun ja muiden ystävien kanssa suullisesti neuvotella näistä asioista, joista näkyy olevan riitaa sinun ja minun välillä, en tiedä onko tuo sitten todellista vai leikkiäkö. Mutta kuinka tämä voi tapahtua? Minun täytyy suoraan tunnustaa pelkääväni, että sinä olet liika korkea matkustaaksesi tänne luokseni, ja minä liiaksi sidottu päästäkseni sinne sinun ja teidän muiden tykö".
Malmbergista ja Paavo Ruotsalaisesta, joista Stenbäck oli lausunut niin häikäilemättömät tuomiot, ei Bergh kirjeessään puhu sanaakaan. Liika hyvin käsitti hän näiden miesten merkityksen herännäisyysliikkeen vaiheissa ja liika rakas oli tämä liike hänelle salliakseen hänen väitellä niin puolueellisen arvostelijan kanssa, kuin viimemainittu kysymyksessä olevissa kirjeissään oli osoittanut olevansa. Puhumattakaan siitä, että muutamat henkilökohtaiset seikat estävät Stenbäckiä käsittämästä herännäisyyden ja sen huomatuimpien merkkimiesten historiallista arvoa, oli Berghillä täysi syy loukkaantua ystävänsä arvostelusta hänen suhteestaan Savon herännäisyyteen. Muistettava on näet, että Stenbäck tiesi hyvin vähän viimemainitusta liikkeestä, jonka Bergh sitävastoin pitkän ajan kuluessa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Tähänkin nähden täyty kummastella Stenbäckin häikäilemättömän varmoja tuomioita. Jollei kirjoittajani välillä vallinnut vanha ystävyys olisi sitä estänyt, olisi Bergh epäilemättä paljon jyrkemmin näitä hyökkäyksiä torjunut.
Niiden hylkäävien lausuntojen rinnalla, joita tähän aikaan herännäisyydestä ja sen vasta haudan lepoon saatetusta ensimmäisestä suurmiehestä kuului liikkeestä eroavien ryhmästä, esiintyvät sanomalehtien arvostelut hyvinkin edullisessa valossa. Ilman häiritseviä lisäyksiä julkaisi esim. "Suometar" maaliskuussa 1852 Nilsiästä lähetetyn myötätuntoisen ja varsin ystävällisen kertomuksen Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja hänen hautajaisistaan, ja samaan aikaan kirjoitti "Helsingfors Tidning" otsakkeella "En märkvärdig man" (Merkillinen mies): "Nilsiästä kerrotaan, että Savon herännäisyyden päämiehenä historiallisesti merkillinen Paavo Ruotsalainen siellä joku aika sitten on kuollut. Arvosteltakoon hänen hengellistä toimintaansa miltä kannalta tahansa, niin ei kukaan kieltäne, että Paavo Ruotsalainen enemmän kuin yhdessä suhteessa oli rikaslahjainen ja harvinainen henkilö. Taitavan käden tekemänä olisi hänen elämäkertansa epäilemättä mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen". Samassa hengessä kertoivat useat muutkin lehdet Syvärin saarelta saapuneesta kuolonsanomasta. Huomiota ansaitsee varsinkin "Litteraturbladetin" kirjoitus, etenkin siitä syystä, että siinä tunnustetaan herännäisyyden historiallinen merkitys. Lehti näet lausuu: "Mies, joka on ollut tärkeä Suomen kirkon historialle, nykyisen varsinaisen herännäisyyden päämies Paavo Ruotsalainen on helmikuun 2 p:nä [Niinkuin olemme nähneet, ei ole päivämäärä oikea.] kuollut Nilsiässä. Niinkuin kaikki puoluejohtajat, on hän ollut sekä ylenmäärin suuren kiitoksen että katkeran moitteen esineenä. Pietismin kannattajat Pohjanmaalla ja Savossa ovat tehneet toivioretkiä hänen luoksensa etäisistä seuduista ja kunnioittaneet häntä auktoriteettina, jonka orakelivastauksista ei vetoaminen ole ollut mahdollista. Häntä pidettiin hengen miehenä, jolle omistettiin jonkunlainen profetallinen arvo. Pastori Renqvist taasen on kirjoituksissaan mitä kiivaimmin moittinut sekä hänen oppiansa että hänen elämäänsä; kirja 'Väärän opin kauhistus' on suurimmaksi osaksi tähdätty Ruotsalaista vastaan. Hedbergkin, joka kerran lähetti uskonveljen pyytämään Ruotsalaiselta neuvoa uuden, uskoa ja evankeliumin voimaa koskevan käsityksen suhteen, esiintyi hiljattain julkaisemassaan kirjassa häntä vastaan, vaikka jonkunlaisella varovaisuudella. Historiallisen tasapuolisuuden takia ovat kummankin puolen lausunnot otettavat huomioon, ja ehkä pääsemme totuutta likelle, jos sanomme, että hän oli rikaslahjainen puoluemies, jolla oli tavaton viisaus ja vaikutuskyky ja joka sitäpaitsi oli hyvin perehtynyt uskonnon-asioihin sekä todella hurskas mies, jos kohta hän inhimillisestä heikkoudesta toisinaan törkeällä tavalla elämässään erehtyi. Hänen suuri vaikutuksensa 20 vuoden aikana lukuisiin henkilöihin, joista viimeksi h:ra A. W. Ingman on kunnostanut itsensä kirjallisuuden alalla, tekevät hänet joka tapauksessa huomattavaksi henkilöksi, etenkin koska hän oli vain oppimaton talonpoika". [Lähteitä: J. I. Berghin ennen mainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Lauri Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 14/2 52 ja 30/8 52 (ennen julkaissut Eliel Aspelin teoksessaan "Lars Stenbäck"); J. I. Berghin kirje Stenbäckille 21/9 52 (löytyy yliopiston kirjastossa); kert B. K. Sarlin, Kusti Niskanen y.m.; Suometar n:o 12, 1852; Helsingfors Tidningar n:o 23, 1852; Litteraturbladet n:o 2, 1852.]