XIII.
Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista. Laguksen suhde heihin.
Marraskuun 21 p:nä 1851 kuoli Marielundin tilalla Lapualla Malmbergin vaimo Amanda Bergroth, moniaita viikkoja sairastettuaan kovaa kuumetautia. Kolme päivää myöhemmin saapui Lapualle vainajan veli F. H. Bergroth, käyden samalla matkalla v. Essenin ja Ingmanin luona Härmässä. Luultavasti koski tämä käynti viimemainittujen luona hautajaisia, Amanda Malmberg kun kuolinvuoteellaan oli lausunut sen toivomuksen, että hänen viimeinen leposijansa valmistettaisiin Ylihärmän kirkkomaalla, mutta ettei Bergroth noilta ystäviltään saanut ilahuttavia tietoja sisarensa viime päivistä, se varmaan tiedetään. Ehkä jo aikuisemmin, mutta ainakin edellisenä kesänä oli hän varsinkin Sofia Nordenkraftin kautta, joka paljon oli oleskellut Malmbergin kodissa ja elokuussa 1851 vieraili Keuruulla, saanut kuulla raskaita syytöksiä viimemainittua vastaan. Mainittu Sofia Nordenkraft, joka oli hoitanut vainajaa, tämän sairastaessa viimeistä tautiaan, ei nytkään syytöksiään vähentänyt, niin että Bergroth tuli vakuutetuksi Malmbergin syyllisyydestä. [Sukukirja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd, Lydia Hällfors y.m.]
Jotta etäälläkin asuvat sukulaiset ehtisivät saapua hautajaisiin, pidettiin nämä vasta joulukuun 19 p:nä. Tilaisuudessa nähtiin muiden kera myöskin J. I. Bergh. Hän oli masentunut eikä paljon ensinkään antautunut keskusteluihin muiden kanssa. Jos hän olikin vakuutettu Malmbergin lankeemuksesta, arvosteli hän sitä toisessa mielessä kuin useimmat tilaisuuteen saapuneet vainajan sukulaiset ja muut vanhat ystävät. Hän suri ennenkaikkea herännäisyyden vahinkoa. Jo matkalla Lapualle oli hän muutamassa kievarissa, missä Bergroth-veljekset ja muut heihin liittyneet hautajaisvieraat syöttivät hevosiaan, kuullessaan Malmbergista lausuttavan mitä kovimpia hylkäämistuomioita, sanonut: "Onko sitten koko se suuri työ, minkä Malmberg on tehnyt, unohdettava ja hyljättävä sen pahan tähden, joka hänestä nyt kuuluu"? Tämä on tietääksemme ainoa jälkimaailmalle säilynyt ystävämielinen arvostelu, minkä Malmberg vaimonsa kuoleman aikoina entisiltä likeisiltä Ystäviltään osakseen sai. Tuomioita kyllä kuului, yhä ankarampia ja yhä julkisemmin lausuttuja — sääliväisyyden ja myötätuntoisuuden sovittavia sanoja ei. [Kert. Karolina Amalia Bergroth y.m.]
Kertomukset Malmbergin onnettomuudesta levisivät nopeasti seudusta seutuun. Tiedetään, että hän jo kesällä 1851 itse selvästi oli huomannut, että entiset ystävänsä valmistautuivat eroamaan hänestä. Raamattunsa kansilehdellä olevaan, F. O. Durchmanin alottamaan elämäkertaansa on hän näet itse, puhuttuaan johtamansa liikkeen onnellisista ajoista, lisännyt: "Tätä yksimielisyyttä ja elämää jatkui Malmbergin rouvan Sofia Amanda Karolina Bergrothin kuolemaan asti syksyllä 1851. Kapinan tuli kyti kyllä tuhan alla melkein koko edellisen kesän aikana, mutta ei leimahtanut ilmituleen ennenkuin rouvan kuoleman jälkeen". Syyksi arvelee hän ainakin osaksi vaimonsa "kiusaukset ja varomattomuuden", tarkoittaen tällä hänen mustasukkaisuuttaan, joka, niinkuin moni Malmbergin vakoilijoistakin on myöntänyt, usein aivan aiheettomastikin sai hänet ystävilleen epäilyksiään ilmaisemaan. Kun tiedetään, miten tyytymätön moni näistä jo näihin aikoihin muistakin syistä oli ei vain Malmbergin johtajatoimeen, vaan koko herännäisyysliikkeeseen, on sanomattakin selvää, että rouvan epäilyksiä pikemmin uskottiin ja niiden syitä suurennettiin, kuin päinvastoin. Muutamassa K. O. Roseniukselle v. 1860 kirjoittamassaan kirjeessä on von Essen väittänyt, että Malmbergiä monesti koetettiin veljellisesti varoittaa, mutta että nämä yritykset osoittautuivat turhiksi. Mutta tässä kirjeessä kuvaa kirjoittaja siksi yksipuolisesti ja niin ilmeisen vastenmielisyyden ohjaamana koko herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, että kysymyksessä oleva tiedonantokin tuntuu epäluotettavalta, ainakin mikäli kysymys koskee sitä "veljellistä" mieltä, joka muka oli varoitusten vaikuttimena. Emme luule erehtyvämme, jos päinvastoin väitämme, ettei Malmbergin entisten ystävien käytös ollut omiaan häntä oikaisemaan, vaan että se painoi hänet toivottomuuteen ja siitä johtuviin uusiin kiusauksiin. [K. K. von Essenin kirje E. O. Roseniukselle 1860-luvulla, josta vasta enemmän; kert A. O. Törnudd, J. W. Nybergh, V. L. Helander v. m.]
Palattuaan kotia yllämainitulta matkaltaan, kirjoitti J. I. Bergh Lagukselle, mitä hän Suupohjassa käydessään oli kuullut Malmbergista. Laguksen vastaus tähän kirjeeseen ilmaisee kaikessa ankarassa vakavuudessaan siksi paljon vilpitöntä surua ja sääliä, että se ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:
"Surullinen, mutta ei aivan odottamatonkaan oli tieto yhteisestä ystävästämme, parannuksen alkuaikoina hellästi rakastamastani Malmbergista. Mutta vanhurskas Jumala ei anna itseään pilkata, ja miten kavalasti babylonialainen portto, perisynti, koettaakin salata maalatut kasvonsa, täytyy kuitenkin sen alastomuuden hävyn tulla julkisesti nähtäväksi, jos vaikka sadoilla loimilla koettaisimme sitä peittää parannuksen tiellä. Malmberg käsitti elävän Jumalan hengen ja tämä henki käsitti hänet. Hän totteli ja seurasi sitä jonkun aikaa tämän maailman halveksimisessa ja ankarana itseänsä ja muita kohtaan käsitti hän, miten vaarallinen sen ulkonaisesti ja sisällisesti alhaisen aseman hylkääminen oli, johon Jumala hänet ensimmäisen rakkauden päivinä asetti. Mutta evankelisen vapauden nimessä, sekä välttääksensä tekopyhyyttä ja teeskentelyä, tuli hän rohkeammaksi, ei ollut enää niin huolellinen sisällisen elämänsä suhteen eikä kuuliaisuudessa Jumalan hengelle, ja alituinen ammentaminen elämän ijankaikkisesta lähteestä lakkasi. Häntä kunnioittavien heränneitten kasvava luku varasti hänen sisällisen elämänsä pelvon yhä suuremmassa määrässä, ja se valoisa katse, jolla hän monesti täydellä syyllä nuhteli minua erehdyksistäni tämän maailman hyvän nauttimisessa, himmeni ja sammui. Yksinkertaisesta Kauppilasta, missä hän alussa siunauksella teki työtä, kasvoi siten kuuluisa Marielund, jota en koskaan ole nähnyt. Nyt seisoo tuo onneton mies varoittavana Lothin vaimona tien vieressä ja on luultavasti jo kauan ollut pakoitettu tekemään syntejä, joita hän vielä luopumisensa alussa kauhistuen kammosi. Tarvitsematta jäädä ällistyen katselemaan tätä totuudenmukaista ja sydäntä viiltävää kuvaa, voimme, jos tahdomme astua itsekieltämisen tielle, oppia näkemään, mistä sinä ja minä olemme langenneet, ja pyrkiä elämän Herralta saamaan sekä tahtoa että kykyä tekemään ensimmäisiä töitä. Jos todella tähän pääsemme, niin voimme vielä pelastua, mutta minä mies-raukka toivon voivani elää pelvossa, sillä ikuisen hukkumisen vaara käypi minun kohdallani suuremmaksi ja suuremmaksi. Malmberg hylkäsi Paavo-ukon neuvon, eikä kukaan, joka hänen on hyljännyt, ole tullut korjatuksi. Älä oudoksu, rakas veli, että olen avannut sydämeni sinulle ja avomielisesti lausunut vakaumukseni. Ystävien luku vähenee, mutta ei ystävien omistamisen tarve. — — Jos mahdollista, tulen talvella Kuopioon, kun en voi toivoa muuten saavani sinua tavata. Mutta jos tapaamme toisemme tahi emme, niin varoittakaamme toisiamme, jotta emme hukkuisi, emme heränneitten emmekä maailman esimerkin kautta. Lunastajamme Herra Kristus elää, ja ainoastaan jos elämme hänen kanssansa, voimme tulla pelastetuiksi." [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 52.]
Malmbergin kiivaimmat vastustajat Suupohjassa olivat von Essen ja F. O. Durchman. Talvella 1852 alkoivat jo talonpojatkin huomata, että heidän ja ensinmainitun välit olivat auttamattomasti rikkoutuneet. Kerran esim. kun Durchman ja Malmberg samaan aikaan eräänä iltana saapuivat Ylihärmän pappilaan, riisuttiin ensinmainitun hevonen heti valjaista, mutta viimemainitun kyytimiestä ei kehoitettu sitä tekemään. Malmberg meni kuitenkin sisälle, mutta palasi lyhyen hetken perästä. Muassaan oli hänellä pari lastansa. Istuessaan rekeen, jossa oli vähän tilaa, lausui hän näille: "ei isällä nyt ole sijaa paljo missään", ja käski renkinsä ajaa yöksi lähellä olevaan Keskisen taloon. Talollinen Matti Kiikka, joka oli kyydinnyt Durchmania ja vasta nyt huomasi, miten asiat olivat, itki katkerasti kuultuaan Malmbergin sanat ja nähdessään hänen poistuvan pappilasta, missä häntä vielä joku aika aikuisemmin aina oli otettu vastaan ystävänä ja eniten huomattuna vieraana. [Kert. Erkki Viitasalo y.m.]
Tämänkaltaisia kertomuksia on näiltä ajoilta säilynyt Suupohjan heränneen kansan muistossa siksi monta ja siksi luotettavien henkilöiden kertomina, ettei sovi epäillä Malmbergista eroa tekevien heränneitten pappien jo tähän aikaan keskenään sopineen niin selvästi kuin suinkin sanankuulijoilleen näyttää, etteivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkin seuraava tapahtuma, josta heränneitten pappien lopullinen ero Malmbergista on luettava, kuvaa räikeällä tavalla, miten armottomasti he kohtelivat tuota vielä pari vuotta aikuisemmin niin orjamaisella kuuliaisuudella kunnioittamaansa ja ihailemaansa johtajaa.
Vietettiin häitä Kosken talossa Ylistarossa. Malmberg oli kutsuttu toimitusmieheksi. Tilaisuuteen saapuivat kutsumattomina F. O. Durchman [Ensimmäisen vaimonsa Evelina Bergrothin kuoltua (1850) oli E. O. Durchman s.v. mennyt avioliittoon Hällforsin tyttären Vendla Hällforsin kanssa.] ja hänen lankonsa A. J. Lilius, joka oli heidän appensa Isonkyrön kirkkoherran K. E. Hällforsin apulaisena, sekä ensinmainitun veli, Ylistaron kappalainen J. W. Durchman. Kaikki aavistivat, että papeilla oli pahaa mielessä, ja sentähden veisattiin ruoalle ruvettaessa: "Rauhan heidän pitää meille suoda, vaikk' ovatkin kiukuss'." Ennenkuin oli ruvettu seuroja valmistamaan, lausui Malmberg lähellä olevan Hanhikosken talon miniälle Maria Hanhikoskelle: "Laita itsesi kotia ja sano emännälle, että minä heti tulen sinne". Käskyn saaneen kummastelevaan kysymykseen: "miksi pastori jättää häätalon"? lausui tämä jyrkästi: "tulen heti". Suurin osa hääväestä seurasi Malmbergiä Hanhikoskelle. Ehtooyöstä tulivat sinne, pappien lähettäminä, S. Knuutila ja I. Punkari tiedustelemaan, miksi Malmberg oli lähtenyt pois häätalosta. Tämä vastasi: "Tämä talo on minulle vapaa, jäihän sinnekin herroja ja sainhan minä tulla tänne lepäämään". Miehet jatkoivat: "Aiotteko ruveta tekemään todellisempaa parannusta", sanoen itse aikovansa, "koska Jumala sitä vaatii". Malmberg vastasi: "Miehet, te aiotte astua tosi askeleet elämän tiellä ja tehdä kelvollista parannusta, mutta ilman Kristusta. — En anna teille parempaa neuvoa, kuin vanhan sananlaskun: hullu pökkelöä hakkaa, pökkelö hullun tappaa". Miettivän näköisinä istuivat miehet, jotka kumpikin olivat paljaspäisiä, penkillä akkunan vieressä, jonka läpi kirkas kuu loisti tupaan. Hetken kuluttua lausui Malmberg suruvoittoisella äänellä: "Millainen sää nyt mahtaa tulla, kun loistaa kolme kuuta"? Ei kukaan nauranut, sillä kaikki ymmärsivät, että nuo näennäisesti leikilliset sanat ilmaisivat raskasta mieltä, ja vakavina poistuivat pappien lähettiläät. Aamupuoleen meni Malmberg levähtämään talon pieneen, tuvan viereiseen huoneeseen. Varhain aamulla, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt valmiiksi pukeutua, ajoivat Durchmanit ja Lilius pihalle. Ennen mainittu talon miniä tuli siitä ilmoittamaan, pyytäen saada ottaa kamarin avaimen pois suulta. Malmberg säpsähti, mutta vastasi: "Ei Maija, käsihin minun pitää joutua". F. O. Durchman astui huoneeseen. Tervehdittyään ja lausuttuaan muutamia sanoja ruotsiksi, lähti hän tupaan, missä hän nopein askelin ja mitään puhumatta hetken aikaa käveli edes takaisin lattialla, kunnes Malmbergkin sinne tuli. Paitsi heitä ja noita kahta muuta pappia oli huoneessa melkoinen joukko kansaa, miehiä ja naisia. Malmberg istui penkille pöydän päähän, Durchman vastapäätä lavitsalle. Kului muutamia jännittäviä hetkiä. Tuvassa vallitsi tuskallinen äänettömyys. Vihdoin lausui Durchman Malmbergille kovalla äänellä: "Minä otan eron sinusta. Löysän oppisi ja sikamaisen elämäsi tähden en saata pitää kanssakäymistä kanssasi. Vuosia olen odottanut parannusta, mutta en enää jaksa". Malmberg ei sanallakaan itseään puolustanut; hän vain raskaasti huoaten ainakin kolme kertaa painolla lausui: "Jos sinä tahdot minä en tahdo eroa". Durchmanin jatkaessa syytöksiään, esiintyi Jaakko Herttua, kiivaasti lausuen: "Minä en tiedä, kummanko elämän-vanhurskaus, Durchmaninko vai Malmbergin, painaa enemmän Jumalan vaalia, mutta sen tiedän ja olen kauan tietänyt, että kateuden perkele on Durchmanin sydämessä pystyttänyt itselleen valtaistuimen". Toinen talonpoika — — Iisakki Koskela — — kiivastui niin, että löi nyrkkinsä pöytään Durchmanin eteen ja lausui: "Viime seurassa, jonka te piditti, ei päässyt yksikään sanankuulija omaantuntoonsa". Durchman kalpeni, mutta vakuutti yhtä päättävästi kuin ennenkin: "Eron minä kuitenkin otan". Malmberg vastasi: "Jos nyt niin pitää oleman, niin hyvästi Durchman, mutta Jumala on sillä tiellä sinua vastaan". — Jo tuvassa oli Durchman mitä säälimättömimmin kaikkien kuullen häväissyt Malmbergiä, muun ohessa lausuen: "Varokaa miehet vaimojanne ja tyttäriänne Malmbergilta, hän raiskaa ne". Porstuaan tultuaan, puhui hän sinne kokoontuneille, ääneen itkeville naisille käsittämättömän raaoilla sanoilla samasta asiasta. Hänen ja hänen seurassaan olevien pappien poistuttua lausui Malmberg: "Hartioiltani on pudonnut ikäänkuin kivikuorma; luulin olevani yksinäni enkä ollutkaan". Myöhemmin sanoi hän muutamille tässä tilaisuudessa olleille: "Se oli minulle tarpeellista, olisin muutoin ihmiskiitokseen hukkunut". [Kert. (1896) Maria Hanhikoski, Maria Ojala, Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.]
Niinkuin tästä täysin luotettavasta kertomuksesta näkyy, sai Malmberg Kosken häihin kokoontuneelta kansalta enemmän kannatusta, kuin Durchman. Mutta vaikka viimemainitun esiintyminen herättikin yleistä paheksumista, vaikutti tieto siitä, mikä oli tapahtunut, kovin lamauttavasti koko seudun heränneisiin, ei vain säätyläisiin, vaan itse kansaankin. Niinpä saapui Malmbergin ensi kerran tämän jälkeen Marielundissa pitämiin seuroihin ainoastaan muutamia harvoja ihmisiä.
Kovasti koski tämä aika Malmbergiin. Hän koetti kantaa kuormaansa, mutta monesti oli hän nääntyä sen painon alle. Kerran esim. kun hänen palvelijansa aamulla toi hänelle kahvia, tapasi tämä hänet aivan murtuneena pää käteen painettuna ja katkerasti itkevänä sekä kuuli hänen valittavan: "Olen niin kovasti ahdistettu, että jos saisin vaihtaa kohtaloa minkä orjan kanssa tahansa, niin olisi tuo suuri helpotus. Mutta se on mahdotonta". [Kert. Kaisa Lepistö itse.] Ehkä vaikein hetki kaikista oli hänelle se, jolloin hänen ensi kerran tuon julkisen, kaikille tunnetun häväistyksen jälkeen tuli saarnata. Paljon kansaa oli kokoontunut kirkkoon. Malmberg tiesi monen tulleen uteliaisuudesta ja vielä useampien pahassa mielessä. Hitaasti ja raskain askelin astui hän saarnatuoliin, seisoi siinä pitkän hetken äänetönnä, vihdoin masentuneella äänellä lausuen: "Auta sinä Herra, sillä ihmisten apu on turha". Mutta teksti tempasi hänet mukaansa, Jumalan sanan voima vapautti hänet ihmisorjuuden ja hänen oman raskaan mielensä siteistä, saarna kasvamistaan kasvoi Niilo Kustaa Malmbergin saarnaksi, murtaen sydämet niinkuin ennenkin ja särkien vikoilevatkin mielet. Kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, arvostelivat he saarnaajaa ja hänen saarnaansa seuraavin sanoin: "Jos se mies menee helvettiin, niin menemme mekin".
Mutta jos herännyt kansa ei jaksanutkaan tuomiten arvostella Malmbergiä, vaan vähitellen ja yhä suuremmissa joukoissa palasi häntä kuulemaan, niin jaksoivat kyllä hänen heränneet virkaveljensä. Niinä aikoina, jolloin he Hanhikoskella F. O. Durchmanin kautta sanankuulijoilleen ilmoittivat, että olivat luopuneet Malmbergista, kokoontuivat muutamat heistä von Essenin luo suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen. Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Tämä kirje, josta käy selväksi, ettei kysymyksessä ollut ainoastaan Malmbergista, vaan koko herännäisyysliikkeestä luopuminen, on osoitettu F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka tilaisuuteen olivat lähettäneet kirjallisen mietinnön siinä käsiteltävistä kysymyksistä. Paitsi von Esseniä ottivat osaa keskusteluun seuraavat papit: Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman, Wilhelm Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman (katso viimemainituista III, 386). Kysymyksessä oleva kirje kuuluu:
"Kokous alkoi lähettämänne mietinnön lukemisella, ja tämä mietintö tuli siten ikäänkuin keskustelujen ohjeeksi. Olimme kaikki yksimieliset siitä, että jokainen, jos hän omalta kohdaltaan kysyy pintapuolisen ja velton hengellisen elämänsä syitä, epäilemättä on huomaava niiden olevan samat, kuin te mainitsette, sekä tarkemmin näitä syitä tutkien on pääsevä näidenkin syiden perille. Mutta koska ei ainoastaan jokainen yksityisesti itsessään huomaa tätä velttoutta, vaan tämän ohessa ei voida salata, että juuri tämä tila on tavallinen koko heränneessä joukossa, niin saapi kysymys yleisen luonteen. Tähän täytyy löytyä yleinen syy. Lähinnä johtuu mieleen tämän syyn etsiminen papeista, jotka ovat kansan johtajia (qvalis rex, talis grex [Mimmoinen kuningas, semmoinen joukkokin.]). Mutta jos tämä tila on vallitsevana tilana myöskin useimmissa papeissa? Silloin täytyy tarkastaa, eikö joku yleinen eksytys tahi väärä suunta ole syynä siihen. Siis ensiksi: miten on opin laita? Olimme yksimieliset siitä, että tämä on ollut hyvinkin löysää, ettei tarpeeksi ole teroitettu ehdotonta kuuliaisuutta kaikelle Jumalan sanalle, ettemme yleensä todella ole etsineet ja ottaneet oppia Jumalan omasta sanasta, vaan päinvastoin muodostellet sitä vallitsevan kaavan ja inhimillisten auktoriteettien mukaan. Mitä nämä ovat pitäneet tärkeänä, sitä mekin; mitä he ovat syrjäyttäneet ja jonka teroittamista he ovat pitäneet vähemmän tärkeänä, se ei meistäkään ole ollut tärkeää. Opetuksemme on siis enemmän perustunut ihmisten kuin Jumalan sanaan. Mimmoisena me paaviemme suusta olemme kuulleet opin, semmoisena olemme siitä pitäneet kiinni ja sitä julistaneet, jokseenkin välinpitämättöminä siitä, onko se kaikessa ollut Jumalan sanan mukaista. Paitsi siitä, että oppi pyhityksestä siten on tullut kokonaan syrjäytetyksi, olimme yksimieliset siitäkin, että itse perusoppi, vanhurskauttamisoppi on ollut löysä ja hatara. Uskoa olemme kyllä olleet saarnaavinamme sekä kerskaten puhuneet Kristuksesta, syntisten vapahtajasta, mutta tavallisesti on näitä molempia asetettu niin kauas toisistaan, etteivät koskaan ole toisiaan saavuttaneet tahi tulleet yhteen. Usko on pysähtynyt kaukaiseen ikävöimiseen ja odottamiseen: tuossa pimeässä taustassa on se räpistellyt, sen esineen, Kristuksen, seisoessa kaukana saavuttamattomassa valkeudessa, ikäänkuin alttaritauluun maalattuna, kädet avautuneina syntiselle, joka ei kuitenkaan milloinkaan voi tulla suljetuksi tuohon tyhjään syliin. Toisin sanoen: uskon perustusta, Kristuksen täydellistä ja ijankaikkisesti riittävää sovintoa ei ole oikein esitetty ja teroitettu. Armonlupausten, joihin uskon tulee turvautua ja jotka ovat horjumattomia ja täysin luotettavia, koska Jumala ei saata valehdella, on täytynyt väistyä tuon epämääräisen ikävöimisen tieltä. Sentähden ei ole mikään todellinen, Jumalan sanaan ja sovinnon ijankaikkisesti riittävään voimaan perustuva uskon varmuus voinut syntyä, ja siitä syystä on myöskin lapseuden henki jäänyt tuntemattomaksi ja lapsenoikeus Jumalan luona jäänyt käyttämättä. Johdonmukaisesti on sentähden myöskin oppi armontilasta, armossa kasvamisesta ja pyhityksestä tullut syrjäytetyksi. Jokapäiväistä parannusta, jonka tulee tapahtua uskon voimassa ja ilmetä uskon uudistuksessa, ei sentähden myöskään ole eroitettu ensimmäisestä parannuksesta. Siitä johtuu myöskin tuo laiminlyöty aikeellisten ja heikkouden syntien toisistaan eroittaminen, jota eroitusta me pidämme paljon tärkeämpänä kuin te. Tässä kohdassa erosi kokous kokonaan teidän lausumastanne mielipiteestä. Luulemme myöskin, että tekin saatte toisen valon asiassa likemmin ja puolueettomammin tutkimalla Jumalan sanaa (katso esim. Joh. 1 epist.) Tämä teidän oppinne on myöskin kokonaan järjestelmänne ulkopuolella, jommoisena tämä muutoin lausunnossanne esiintyy".
"Sitten otettiin esille kysymys lahkolaisuudesta. Olimme pakoitetut myöntämään, että olimme kuuluneet lahkoon, että kaikki olimme olleet takertuneina lahkolaisuuden lankoihin, niinkuin kärpänen hämmähäkin verkkoon. Todistuksena siitä on jo tuo ennen mainittu surullinen tosiasia, että olemme tyytyneet ihmisten emmekä Jumalan sanaan. Vielä: tuo vimmattu hääräileminen, mitä tulee vaatteisiin, väreihin, malleihin y.m. aivan loppumattomiin, joka kaikki on tapahtunut kaikkein korkeimmasta käskystä, ei Jumalan käskystä eikä omantunnon, vaan kunnian seppelöimien ihmisten käskystä. Tämä poikkeukseton yhdenkaltaisuus kaikessa, puhetavassakin, on ehdottomasti leimannut meidät lahkoksi. Uskollisesti olemme noudattaneet sitä isiltä saatua oppia, että meidän tulisi pysyä kiinni toisissamme, kuni langat köydessä — ei uskon ja rakkauden siteen yhdistäminä (sillä uskoa ei ole kukaan uskaltanut omistaa, ja rakkautta on pidetty miltei vilppinä) vaan tuon yhteisen pyrkimisen kautta, jonka päämääränä on ollut huonon asiamme ylläpitäminen ja sen puolustaminen maailman edessä. Jos sentähden joku puolueeseen kuuluva, varsinkin jos häntä on pidetty arvossa, on tehnyt minkä tyhmyyden tahansa, niin on hänen tekonsa puolustaminen ja millä tavoin hyvänsä kaunistaminen maailman edessä kuulunut asiaan. Siitä tuo laajalle levinnyt valehtelijaohjelma, jonka mukaan, niinkuin on väitetty, 'ei olla velkapäät puhumaan totta perkeleelle'. Esimiesten harhaan johdattamista niin paljon kuin suinkin on sentähden pidetty hyvinkin kiitettävänä asiana. On hiivitty pimeässä ja röyhkeästi uhrattu valheen alttarilla — ja kuitenkin on tahdottu olla totuuden miehiä, joita koko maailman tulisi uskoa ja kuulla. Nämä ja muut senkaltaiset tuntomerkit osoittavat, että olemme kuuluneet miltei saatanan synagogaan, vaikka olemmekin luulleet olevamme Jumalan huone. Jumalan työtä emme silti hylkää emmekä heitä pois sitä hyvää, minkä Herra suuren sokeutemme uhallakin vielä on antanut meille omaksi, vaan kiitämme Jumalaa siitä. Mutta muutos on välttämätön. Eikä saa tämä tulla ulkoapäin, ei alkaa kuoren korjaamisella; vaan sisältäpäin täytyy muutoksen tulla. Meidän täytyy kumartua tomuun Jumalan edessä ja tehdä parannus tomussa ja tuhassa. Ennenkaikkea tulee meidän ruveta entistä suuremmalla kunnioituksella viljelemään Jumalan sanaa, ehdottomasti tottelemaan ja vastaanottamaan kaikkea Jumalan sanaa, sensijaan että ennen olemme sitä lahkolaisten tavoin valikoimalla käyttäneet, ja huolehtia sitä, että se meissä tulisi eläväksi. Mitään suurta melua emme ulkonaisesti saa herättää, emme saa ryhtyä mihinkään laajaperäiseen lähetystoimeen uuden valomme levittämiseksi, vaan hiljaisuudessa ja hiljaisessa hengessä tulee meidän tehdä työtä, kunkin siinä piirissä, joka on hänelle uskottu, etsien siihen voimaa ja viisautta Jumalalta, mutta muutoin jättää päähuoli hänelle".
"Tämmöiset olivat, lyhyesti kerrottuina, mietteemme veljellisessä kokouksessamme. Ihana yksimielisyys vallitsi seurassamme. Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin; ja moni tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistamisen tähden. Nyt, kun ihmisjumaloimisen siteet ovat katkaistut, saattoi jokainen vapaammin hengittää ja pelvotta avata sydämensä veljelleen. Erosimme enemmän veljestyneinä, kuin konsanaan ennen".
Kirje on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1852. Niinkuin ennen (III, 386) on mainittu, oleskeli Alfr. Kihlman siihen aikaan ulkomailla, tutustuen Tübingenissä J. T. Beckin oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan. Masentuneena vaimonsa kuolemasta, jota mielialaa eivät Suupohjan herännäisyydessä samaan aikaan syntyneet levottomuudet suinkaan olleet omiaan tyynnyttäen asettamaan, oli hän tuon syvällisen jumaluusoppineen oppilaana saanut tilaisuutta tyydyttää tiedonhaluaan sekä suurta taipumustaan kriitilliseen mietiskelyyn ja uskonnollisten opinkysymysten pohtimiseen. Varsinkin tekivät häneen syvän vaikutuksen Beckin raamatunselitykset, joiden silmämääränä oli kaikkeen raamatunsanaan syventyminen. Usein kirjoitti Kihlman Pohjanmaalla ja muualla asuville ystävilleen, selvittäen heille sitä uutta uskonnollista katsantotapaa, johon hän Tübingenissä perehtymistään perehtyi, sekä lähetti heille oppi-isänsä kirjoittamia kirjoja. Ei käy kieltäminen, että toiset hänen esittämistään näkökohdista olivat omiaan huomauttamaan yksipuolisuuksista, joihin Suomen herännäisyys ainakin muutamissa kohden oli joutunut. Teroittaessaan herätystä, katumusta, synnin surua, parannusta sekä näihin käsitteisiin lähinnä liittyviä opinkohtia, oli varsinkin Wilhelm Niskasen edustama suunta syrjäyttänyt raamatun todistusta armon omistamisesta, uudesta syntymisestä, armossa kasvamisesta, pyhityksestä y.m. hengellisen elämän edellytyksiä ja ilmauksia, kiinnittäen huomiota pääasiallisesti semmoisiin raamatunlauseisiin, jotka olivat omiaan tukemaan täten kehittynyttä uskonnollista katsontatapaa, ja jättäen monet muut tutkimatta ja käyttämättä. Kehoitus raamatun monipuolisempaan käyttämiseen oli sentähden yhtä hyvä kuin tarpeellinen neuvo, ja sitä teroitti Kihlman kirjeissään. Tämä puoli Ylihärmän pappilassa tehdyssä, vasta kertomassamme pöytäkirjassa on, mikäli kysymys koskee asiaa semmoisenaan, täysin oikeutettu. Että vikoilemis- ja tuomitsemishalu senkin kohdan turmelee, on toinen seikka, jota ei voi kyllin surkutella. Niin on muidenkin pöytäkirjassa esitettyjen, itsessään oikeutettujen lausuntojen laita.
Beckiä ei suinkaan saa syyttää niistä katkeroista ja ylimielisistä mielenpurkauksista, joita kysymyksessä oleva asiakirja alusta loppuun on täynnä. Kun hän esim. puhuu uskonelämän kehityksestä, ei eksy hän väittämään ensimmäistä parannusta tuoksi kehittyneen kristityn elämässä miltei täydellisesti voitetuksi kannaksi, jota vain vasta-alkavat saavat kokea, vaan hän myöntää henkikasteenkin saaneiden kiusausten helteessä joutuvan taistelemaan ensimmäisen parannuksen kaltaisia taisteluja. On kyllä totta, että eroitus Beckin ja herännäisyyden opin välillä juuri tässä kohden on huomattava, viimemainittu kun ohjaa jokaisen parannusta tekevän, armon turviin antautuvan ihmisen katuvaisen publikaanin paikalle, antamatta ensinkään sijaa muille näkökohdille, mutta pöytäkirjan tässä suhteessa esittämät määritelmät tekevät tuon eroituksen vielä suuremmaksi. Nuo jäykät tuomiot viittaavat kaikkialla täydelliseen pesäjakoon. Kuvaava on esim. seuraava Ylihärmän pöytäkirjan kannalle asettuneen papin vastaus muutamalle törkeään synnintekoon sortuneelle ja siitä levottomalle sanankuulijalleen: "Älä ole toivoton; et ole korkealta pudonnut". [Kert. A. O. Törnudd itse.]
Pöytäkirjan allekirjoittajat sanovat empimättä herännäisyyttä lahkoksi, vetäen tämän väitteensä todistukseksi heränneitten yhdenmukaisuuden vaatteissa, puhetavoissa y.m. ja koettaen kaikin tavoin halventaa heidän muodostamaansa seurakuntaa. Niin pitkälle moittimishalu heidät vie, että he väittävät heränneitten itsekin pitävän todistusta heidän keskuudessaan vallitsevasta veljellisestä rakkaudesta vilppinä. Tunnettu on, että Beck niihin määrin painostaa yksilön suhdetta Kristukseen, että seurakuntakäsite tämän sanan tavallisessa merkityksessä jää syrjään, esiintyen hänen järjestelmässään miltei yksinomaan silloin vain, kun on kysymys henkiseurakunnasta. Pyrkien erilleen herännäisyyden sankoista joukoista, joiden voimana kaiken yllämainitun moittivan arvostelun uhallakin juuri veljellinen rakkaus oli ja tulevaisuudessa oli oleva, saivat pöytäkirjan allekirjoittajat näennäistä tuetta hankkeelleen kuuluisan tübingeniläisen jumaluusoppineen kysymyksessä olevasta katsantotavasta. He vain menivät paljon pitemmälle kuin hän, arvostellessaan niitä ulkonaisesti sitovia muotoja, joihin heränneitten yhteiselämä oli pukeutunut, haikailematta nimittäen sitä suurta uskonnollista liikettä, johon he monta vuotta oli kuuluneet, "saatanan synagogaksi". Sensijaan että he olisivat voineet rikastuttaa herännäisyyttä Beckin syvämietteisillä ajatuksilla, jos niitä itse nöyrässä mielessä olisivat omistaneet ja rakkaudessa sanankuulijoilleen tarjonneet, kaivoivat he itsensä ja entisten ystäviensä välille juovan, joka ainaiseksi ajaksi vieroitti heidät heränneistä ja esti heitä näkemästä, miten kallis se perintö oli, jota nämä olivat kutsutut säilyttämään ja siunaukseksi nouseville sukupolville kartuttamaan. Omasta kokemuksestaan olisi heidän sitäpaitsi pitänyt tietää, miten oudolta Beckin oppi monesta syystä heränneistä tuntuisi, ja siihenkin nähden hellävaraisesti esittää ainakin niitä oppia koskevia muistutuksia, joita he pitivät välttämättöminä. Mutta "uuden valonsa" häikäiseminä he eivät saaneet tätäkään nähdyksi. Eikä sitäpaitsi rakentaminen ja kokoaminen olekaan kysymyksessä, vaan särkeminen, hajoittaminen. Ja tähän toimeen ryhtyivät Ylihärmän pappilassa huhtikuun 13 p:nä 1852 tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajat rohkeasti, vaikka moni heidän likeisistä ystävistään epäili sitä suuntaa, joka nyt syntyi herännäisyyden entisten edustajain keskuudessa. Että epäilijöitä löytyi, näkyy esim. seuraavista Hilda Bergrothin [F. H. Bergrothin vaimo.] äidilleen, von Essenin vaimolle, kirjoittamista sanoista: "Miten surullista olikaan kuulla, että Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä. Mutta saattoihan tuota melkein odottaakin. Voi jos Jumala häntä vielä etsisi eikä jättäisi häntä, ennenkuin hän on hänet väsyttänyt ja riistänyt häneltä kaikki muut neuvot paitsi syntisen armoa armosta etsimistä". [Hilda Bergrothin kirje Sofia Fabritiukselle 6/12 51.]
Miltei kaikkien heränneitten pappien hylkäämänä taisteli Malmberg nöyryyttävää taisteluaan. Ei siinä kyllin, että Suupohjan heränneet papit hänestä tuomiten luopuivat — etäälläkin asuvat ystävät, nekin jotka eivät eronneet herännäisyydestä, asettuivat vieraalle kannalle häneen nähden. Kun esim. J. I. Bergh suupohjalaisille ilmoitti Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja tämän omaisten puolesta kutsui heidät hautajaisiin, ei kirjoittanut hän, niinkuin tapanaan kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä ennen oli ollut, Malmbergille, vaan osoitti kirjeensä F. O. Durchmanille. Syyn ilmaisee hän seuraavin sanoin: "Syystä, jonka selityksittäkin kyllä ymmärrät, en käänny tällä ilmoituksella Malmbergin puoleen, ja kun minulla ei ole aikaa kirjoittaa monta kirjettä, osoitan kutsun sinulle pyynnöllä, että toimittaisit siitä tiedon ainakin von Essenille ja Antero Ingmanille sekä sitäpaitsi niille, joille itse haluat". [J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 7/2 52.] Luultavaa on, ettei Malmbergille koko asiasta mitään ilmoitettu, ja kuitenkin voi varmuudella sanoa, ettei kukaan Suupohjan papeista uskollisemmalla rakkaudella kuin hän muistanut herännäisyyden suurta oppi-isää. Mutta tämä aika oli hänelle nöyryytyksen aikaa, kovaa nöyryytyksen aikaa. Jos Bergh olisi tiennyt, mitä Ingman jo silloin ajatteli Ruotsalaisesta ja miten von Essen tulevaisuudessa oli häntä arvosteleva, ei olisi hän edellä muiden kutsunut juuri heitä hautajaisiin. Ja jos hän olisi tiennyt, että juuri Malmbergin johtama herännäisyysliike ainoana oli säilyvä kaukaisessa tulevaisuudessa todistamaan, miten voimallinen Paavon oppi on ollut vetämään ihmisiä parannuksen tielle ja kokoamaan heitä hänen neuvojensa mukaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, niin olisi hän varmaankin osoittanut kirjeensä Malmbergille.
Tieto Ylihärmän pappilassa laaditusta pöytäkirjasta levisi nopeasti seudusta toiseen. Varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneisiin pappeihin näkyy se tehneen huonon vaikutuksen. Lagus kirjoitti siitä O. H. Helanderille: "Älä pelkää äläkä epäile, jos nuo hullut ja sokeat profeetat, jotka nyt lammasten vaatteisiin puettuina kaikkialla liikkuvat, pettävätkin monta. Nämä kurjat teeskentelijät, jotka olivat sokkosilla Malmbergin selän takana niinkauan, kuin eivät hänestä vielä villiytyneessäkin tilassa lähtevän voiman tähden uskaltaneet liikahtaa, ovat nukkuessaan ja keitettyään valmiiksi vanhurskauttamisen viheriöivän luulouskon jokapäiväisenä ravintona kerta kaikkiaan nautittavaksi, keksineet kaikkien tekopyhien tavallisen luvun pyhityksestä. Hedbergin (he seisovat toisella jalalla Hedbergin, toisella Renqvistin kannalla) ja hänen vahinkonsa opettamina, menettelevät he saatanallisemmin ja hiljemmin, kuin hän. He eivät vielä tahdo esiintyä puoluejohtajina, vaan nukuttavat hiljaisuudessa horjuvia, neuvottomia sieluja, siten turmellen Herran kalliin istutuksen, jonka hän verellään on itselleen voittanut. Mutta vanhurskas Jumala ei nuku, eikä viivy hänen rangaistuksensa. Hän tulee näiden nukkuvien pettäjien tykö, lisäten heidän sokeuttaan ja niitä rikkaita lahjoja, joilla he täällä ajassa saavat turmelevaa työtään toimittaa, sillä he ovat saatanan palvelijoita; ijankaikkisuudessa tulee hän tulella ja liekeillä. Mutta minun nimeäni he eivät saa huutaa helvetissä, sillä minä olen sanonut heille totuuden — en heille enää mitään sano, sillä he eivät kuule eivätkä ymmärrä. Pian he saanevat solmia liiton nukkuvan puhdasoppisuuden kanssa. Vai niin että Paavo Ruotsalainen ei päässyt vanhurskauttamista etemmäs. Tässä täytyy ääneen nauraa. Jos uudet valomme olisivat käsittäneet hänen oppinsa, kiittäisivät he Kristusta siitä armosta, että joka hetki saamme uudistaa koko asiamme. Kun nyt jokapäiväinen todellinen pyhitys, joka ainoastaan tällä tavoin voi syntyä, on hyljätty, olisi hupaista tietää, miten uusi-syntyminen saattaa tapahtua, se kun ainoastaan alituisen sisällisen seurustelun kautta Kristuksen kanssa voi alkaa ja jatkua, tarvitsematta siihen saksalaisten kirjojen mukaan valita eri lukua, jos kohta se opissa onkin esitettävä eri osastossa. Täytyy kuorsata niin syvään, että tuo kuuluu Vaasasta Nordkapiin, voidaksensa väittää, että jokapäiväinen uudistus antaa vapautta synnille. Ja nämä harjoittivat kuitenkin jokapäiväistä katumusta ja parannusta, johon vanha ihminen oli upotettava, mutta uudistunut suruttomuus on nyt löytänyt niin syvän lammen, johon kerta kaikkiaan ovat upottaneet vanhan aatamin, että nyt saa ilmoittaa, että hän jo on kuollut. Tämmöistä tapahtuu ja täytyy tapahtua näinä viimeisinä aikoina. Autuas on se, joka pitää mitä hänellä on, jotta ei kukaan hänen kruunuaan ottaisi. Vielä istuu armonistuimella elävä kuninkaamme, armahtaen kaikkia, jotka tulevat hänen tykönsä. Hän on elämän leipä, uskollinen paimen, joka ruokkii laumansa, ja tämä on kaikkina aikoina ollut pieni ja pilkattu — niin nytkin. Ole hyvässä turvassa, uskollinen veljeni, äläkä antaudu minkäänlaiseen heidän ja heidän puolueensa orjuuteen. Virkistytä henkeäsi Herran loppumattomalla voimalla, joka on voimallinen heikkoudessasi, ja anna noiden sokeiden pyhimysten, perkeleitten salaisen ivanaurun saattamina, kulkea luultua autuudentietään helvettiin. Ole pelkäämätön kaikessa murheessasi; se ahdistaa meitä lyhyen ajan vain. Kylliksi jo, enemmän kuin kylliksi". [Laguksen kirje O. H. Helanderille 13/5 52. (Löytyy Laguksen, K. A. Malmbergin aikanaan omistamassa kirje-konseptikirjassa sekä jäljennöksenä usealla henkilöllä.)]
Niinkuin tästä kirjeestäkin näkyy, oli Lagus aikuisemmin varoittanut Suupohjan herännäisyydestä erilleen pyrkiviä heränneitä pappeja luopumasta Paavo Ruotsalaisen opista. Hän oli kirjoittanut asiasta von Essenille suorasti ja häikäilemättömän ankarasti, niinkuin hänen tapansa oli. Tämä kirje oli vastaus viimemainitun Lagukselle lähettämään selostukseen herännäisyyden silloisesta tilasta. [Kert. A. O. Törnudd.] Ei kumpikaan näistä kirjeistä ole jälkimaailmalle säilynyt, mutta ilman niitäkin voi selvään nähdä, miten kaukana Lagus oli von Essenin ja hänen hengenheimolaistensa kannasta. Hän pysyi horjumattoman uskollisena Paavo Ruotsalaisen opille, viimemainitut sitä vastoin eivät herännäisyyden oppi-isässäkään enää saaneet nähdyksi kuin erehdystä ja vikoja vain. Kiireestä kantapäähän pysyi hän pietistana loppuun asti, he sitävastoin poistumistaan poistuivat herännäisyydestä. Kaikesta huomaa, että tämä liike on hänelle yhtä rakas, kuin ennenkin. Siitä tuo hillitsemätön kiivaus, jolla hän arvostelee varsinkin kaikkia niitä, jotka asettuvat sitä vastaan. Ja samalle kannalle von Esseniin ja hänen hengenheimolaisiinsa nähden asettuivat myöskin miltei kaikki Keski- ja Pohjois-Suomen heränneet papit. Niin esim. kirjoittaa J. M. Stenbäck muutamille ystävilleen: "Malmbergin lankeemuksen tiedätte. Hänellä on sen uhallakin puolueensa. Mutta nyt raivoaa perkele vielä vapaammin. Sielläpäin paraina pidetyt, von Essen, Antero Ingman y.m., ovat saaneet semmoisen valon, että he jo täydellisesti ovat käsittäneet Kristuksen, ja että nyt on kysymys vain armotilasta ja pyhityksestä. Heidän ei enää tarvitse syntisinä Aatamin lapsina Kristukselta uskon kautta etsiä armoa, elämää, kaikkea — ei, heillä on kaikki valmiina, ja nyt on kysymyksessä vain Jumalan lasten tekojen tekeminen, pyhitystä harjoittaminen ja siinä alituisesti kasvaminen. — — — Sentähden ovat nuo sokeat pyhimys-pappiraukat kirjoittamassaan pöytäkirjassa, jossa ovat suunnitelleet pyhityksen tien, nimittäneet sitä oppia, jota Paavo, Lagus ja me täälläpäin pidämme oikeana, 'saatanan synagogaksi'. Voi minkälaiset pidot saatana tällä tavoin itselleen valmistaa ja minkälaisen sotkun hän siitä laittaa! Ei voi muuta kuin kirvelevällä sydämellä sitä ajatella". — Kirjeessään mainitsee Stenbäck surulla, että lankonsa, Bergön kappalainen J. E. Wegelius, joka vasta oli käynyt häntä tervehtimässä, kallistui "eteläläisten loistavaan pyhitys-pimeään", samoin kuin muutamat säätyläiset Lohtajalla. [J. M. Stenbäckin kirje E. L. Levonille 15/9 52.] Kovin raskaana piti Stenbäck etenkin veljensä, Lauri Stenbäckin liittymistä uuteen suuntaan. Hän kirjoittaa siitä sisarelleen: "Muistakaa toki, että Luther sanoo: 'täällä pitää kristillisyyden alkaa' — niin alkaa joka päivä — mutta emme koskaan täällä tule täydellisiksi — niin että voisimme pitää itseämme kristittyinä. Jos Aatamin perkeleenturmelus tulee meille oudoksi, niin mitä me sitten tosiaankaan tarvitsemme Jesusta. Eihän hän ole ottanut päällensä vanhurskaita eikä hän tahdo olla missään tekemisessä heidän kanssaan. Voi sitä Lassea. Luin äsken hänen ensi heräyksen aikana kirjottamiansa kirjeitä. Niistä loisti niin suloisesti Jumalan käsi hänen johdatuksessaan. Voi, että saatana nyt näin saa hänet niellä. Voi, voi! Jumala olkoon kanssanne ja pitäköön teitä valveilla". [J. M. Stenbäckin kirje sisarelleen (L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 79).]
Kovin näkyy varsinkin Lagus pelänneen tätä uutta suuntaa. Niinpä kirjoittaa hän esim. J. I. Berghille: "Pitkämielinen armahtaja asettakoon tämän asian elävillä tulikirjaimilla niin selvään silmiemme eteen, että saisimme elämää ja voimaa korjaamaan syntiset sieluraukkamme pois siitä yleisestä hävityksestä, joka nyt liikkuu yli maailman". [Laguksen kirje J. I. Berghille 12/8 52.] Näyttää kuin olisi Lagus pelännyt, että hänen vanha uskollinen ystävänsä Jaakko Wegeliuskin kallistaisi korvansa uuden suunnan edustajien opille. Ainakin olisi hän odottanut, että tuo herännäisyyden koeteltu sotavanhus jyrkemmin olisi näitä vastustanut. Hän kirjoitti asiasta Wegeliukselle. Tämän selitys kyllä häntä osaksi rauhoitti, mutta Laguksen vastaus ilmaisee kuitenkin, ettei selitys häntä täysin tyydyttänyt. Hän kirjoitti: "Jos tahtomattani viimeisessä kirjeessäni sinut saatoin levottomaksi, niin en sitä sure, sillä sen kautta olet vain saanut suuremman huolen tarkastaa, millainen tilasi on. Tietysti pidän sinut heränneitten joukkoon kuuluvana, niinkauan kuin sinussa tuommoinen pyrkimys on. — — — Pyyntösi mukaan tahdon kirjoittaa muutamia rivejä heränneistä papeista. Hekin huolehtivat kerran sielunsa autuutta, mutta he eivät antautuneet raamatun järjestykseen ja sentähden ovat he kaikki nukkuneet. — — Ei saa muka aina pureksia samaa läksyä ja etsiä Kristusta ja uutta armoa hänessä. Tämä oli ainoastaan ukko Paavon oppia; hän kun eli hallitsevissa synneissä, niin ei sen pitemmälle muka päässyt. Jotka Kristuksen ovat käsittäneet, he eivät tätä harjoitusta muka enää tarvitse. On kerran päästy armoitetun tilaan, jota uskon hedelmät seuraavat. Ei saa armontilaansa epäillä, kun kerran uskon kautta on käsittänyt Kristuksen. Näihin asti on oppi pyhityksestä muka unohdettu. Kun alinomaan pyritään uudistumaan uskossa ja armon omistamisessa, niin pyhitys laiminlyödään! Huomaa nyt, millainen evankeliumi on vallalla Vaasan läänissä. Tunnen tämän näkemistäni ja kuulemistani. Näin rupattavat nuo pappiraukat unissaan ja tekevät aina elävästä uskosta vaivaistukin, joka yksistään ottaa vastaan, mitä siihen pannaan. Mieti nyt ja arvostele, olenko sopimattomassa kiihkossa hyökännyt näitä Jesuksen vihollisia vastaan, jotka pimittävät elämän kaidan tien, estävät syntisraukkoja Kristuksen tykö tulemasta ja surmaavat kaiken todellisen hengellisen elämän. En mainitse ketään nimeltä. Olen jo ennen nähnyt, miten turhaa on veljellisesti varoittaa nukkuneita petollisia veljiä. Olen myöskin suoraan sanonut totuuden muutamille näistä papeista, mutta ilman tuloksia. Miksi et edes tahdo uskoa minua, kun kuvasin tilan ympärilläsi olevan tämmöisen? Tämä on kuitenkin totta".
Että Lagus itsekin pelkäsi liiaksi takertuvansa niihin oppiriitoihin, jotka siihen aikaan repivät herännäisyyden rivejä, näkyy seuraavista kauniista sanoista, joilla hän päättää tämän kirjeen: "En ryhdy turhiin oppiriitoihin. Minusta on parasta meille molemmille painaa vaalenneet päämme niin likelle kuin suinkin Vapahtajamme armonistuinta, jotta hän varjelisi sielumme ijankaikkiseen elämään ja antaisi meille raukoille armoa alituisesti etsimään häntä. Piiloutukaamme hänen syliinsä, kunnes lunastuksen päivä koittaa, ja sinä ja minä (David ja Jonathan) pääsemme hänen iloonsa. Hän elää. Hän on sen tekevä. Hän johdattaa meitä neuvonsa mukaan. Amen". [Laguksen kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52. ("Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille", 1907).]
Sydäntä särkevää on nähdä, miten Malmberg, joka vielä pari vuotta aikaisemmin päätä muita korkeampana oli johtanut Suupohjan suurta herännäisyysliikettä, virkaveljiensä hylkäämällä yksinänsä kärsii. Miltei kaikissa tältä ajalta säilyneissä kirjeissäkin mainitaan hänen nimensä aniharvoin, eikä silloinkaan myötätuntoisuudella, ei edes sääliväisyydellä. Ja kuitenkin huomasi jokainen, joka hänet näki tai kuuli hänen puhuvan, että raskas suru painoi häntä. Mutta tuosta eivät näy huolineen muut, kuin ne talonpojat, jotka, moitteista ja halveksivista tuomioista välittämättä, yhä suuremmissa joukoissa palasivat häntä kuulemaan ja häneltä neuvoa pyytämään. Jos nämä joukot virkistivätkin hänen mieltänsä, on itsestään selvää, että hänen muuttunut yksinäinen asemansa ja ne ankarat arvostelut, joiden alaisena hän tiesi olevansa, tuottivat hänelle paljon tuskaa. Sitä lisäämään tulivat kiusausten helle ja omantunnon nuhteet. Kuvatkoon seuraava todenmukainen kertomus hänen silloista mielialaansa. Muutamana kesäpäivänä 1852 istui Malmberg Marielundin kartanolla olevalla kivellä, lyöden kepillään kiekkoa pihan toisella puolella olevalle poikaselle, joka riemuiten katseli kiertävää leikkikalua ja heitti sen takaisin saadakseen jälleen ihailla sen vauhtia. Pojan äiti, joka kulki pihan vii, huomasi että Malmberg katkerasti itki. Kysymykseensä "mitä pastori itkee"? sai hän vastaukseksi: "Jos tuo lapsi tietäisi, millainen tämä maailma on, niin se paikalle kuolisi". [Kert. Kaisa Autio.]
Löytyi sitäpaitsi paljon talonpoikiakin, jotka kilvan moittivat Malmbergiä. Yksi näistä oli talollinen Gabriel Keisala Lapualla. Tämä oli edellisinä vuosina ollut Malmbergin likeinen ystävä ja hyvin usein ollut hänen matkatoverinaan seurapaikkoihin. Toiset ystävät kyllä häntä epäilivät, Malmberg ei. Niinpä lausui kerran ennen mainittu Sven Toppari viimemainitulle: "Varokaa, ettei Keisala vielä istu kiesissä ja te takaistuimella". Jaon aikana tuli näkyviin, ettei varoitus ollut aiheeton. Keisala liittyi uuteen suuntaan, kaikin tavoin koettaen tehdä Malmbergiä epäluulon alaiseksi hänen ystäviensä silmissä sekä valmistaen hyökkäystä häntä vastaan Lapualla väleen pidettävässä piispantarkastuksessa. Vihdoin kirjoitti hän Malmbergille kirjeen. Se ei ole säilynyt, mutta Malmbergin vastaus siihen ilmaisee sen sisällyksen. Ei sovi kummastella, että tämä vastaus on kiivas. Se on päivätty 12 p:nä maaliskuuta 1852 ja kuuluu: "Rakas Kaappo! Kirjeesi olen saanut ja ihmettelen enkä lakkaa ihmettelemästä, kuinka ihminen vähässä ajassa saattaa niin sokeasti soeta, kuin sinä olet soennut. Sinä puhua loperoitset opista ja uskosta etkä itsekään tiedä, mikä kumpikaan on. Sinä ruokoton, joka et vielä ikinä ole omaa nokkaasi niistänyt, kehtaat ja hirveät Jumalan herättämää kansaa valheillasi, parjaamisillasi, oikean asian väärään mieleen kääntämisilläsi ja muilla kavaluuksillasi vimmata ja vietellä pois totuuden tunnosta. Kotielämäsi, kylänjuoksusi ja varsinkin tekosi siellä ovat selvä todistus siitä, mikä sinä olet. Farisealainen vainonhenkesi näkyy myöskin kirjoituksessasi. Sanot asettuvasi minua vastaan joka paikassa ja sanot sotaplassisi olevan lain edessä ja piispantutkinnossa. Joko sinä olet niin tuiki sokea, ettet enää näe mitä tuommoinen puhe on? Mikä saatana sinun tuolla tavalla sokaisi? Sinä elät ehdollisissa synneissä, sinä rikot kaikki jälkimmäisen taulun käskyt. Sinä asetut Jumalan ja esivallan antamaa opettajaasi ja isääsi vastaan ja pidät sen, joka on julkisesti Jumalan sanaa vastaan, oikeana, vieläpä Jumalan palvelemisena. Sitten valitset sotaplassiksesi maailman tavalliset sotaplassit, oikeudenkäynnit ja piispantutkinnot, joissa maailma ennenkin on Kristuksen hengiltä poissortanut. Mutta tee nyt mitä teet, ole mukana eli vastaan. Minä saan myös sanoa, että minä olen, en Aatamista, vaan tunnon ja virkani puolesta joka paikassa perkelettä ja sinua vastaan; liikkukaapa millä kaapulla tahansa, niin minä Jumalan hengen valossa teidät aion tuntea enkä liioin pelkää niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan pelkään ainoastaan sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Voi sinua, sokea fariseus, joka kuljet merta ja mannerta tehdäksesi uutta herännyttä. Kun sen tehnyt olet, niin siitä tulee kahta vertaa enemmän helvetin lapsi, kuin hän ennen ikään olikaan. Sinä häpeemätön sika, jonka eteen minä päärlyni heitin, tallaat niitä jaloillasi, käännät itseäsi, repelet nyt minua ja suljet taivaan oven ihmisten edestä. Ja sika sinä oletkin, sillä siat eivät ikään laita itselleen vainioita, vaan menevät muitten vainioon, tonkivat ja haaskaavat sitä. Sinulla ei liioin ole vainiota, vaan menet toisen vainioon muka perkkaamisen nimellä ja perkkaat sitä kuin siat perunamaata. Voi sentähden sinua Kaappo! Armahda toki vielä, jos mahdollista, sieluasi! Tiedä, että se Herra, jota vainoot, ei anna nimeänsä turhaan lausua eikä häväistä. Älä mene ummessa silmin helvettiin. Herää edes partaalla, ennenkuin sinne humahdat. Voi toki, jos Jumala sinua onnetonta vielä saisi armahtaa! Kerta olet herännyt. Herää vielä toinen kerta! Ei, Kaappo, yhdellä hyppäämisellä taivaaseen tulla. Herra sinua vielä armahtakoon!"
Ystävälleen Reinhold Helanderille kirjoitti Malmberg muutamia kuukausia myöhemmin: "Mitä täkäläiseen uuteen seuraan tulee, ovat he entisellä kannallaan. He eivät itsekään tiedä, mitä ajatella ja mitä uskoa. Toiset heräävät ja poistuvat heidän joukostaan, toiset haluaisivat tulla, jos vain kehtaisivat ja uskaltaisivat. Siellä vallitsee hämmennys yli kaikkien rajojen. Kaikki halajavat he nyt sovintoa ja ystävyyttä, mutta me olemme jäykkiä. Me vaadimme heitä nöyrtyen tunnustamaan, että ovat olleet väärässä. He taas väittävät, että meidän tulee tunnustaa olevamme väärässä, mutta minä olen sanonut, etten voi sitä myöntää, vaikka minulta nahka nyljettäisiin. Auttakoon Herra kuitenkin kaikki jälleen oikealle kannalle. Tänään aamulla kävi Essen luonani. Kyyneleet silmissä sanoi hän jo kauan toivoneensa avomielistä keskustelua minun kanssani. Vastasin: nythän on tilaisuus siihen, sekä lisäsin: te olette niin perkeleellisellä tavalla käyttäytyneet minua vastaan, että olette kiihoittaneet vihaan kylmimmänkin veripisarani. Hän tahtoi kieltää olleensa mukana noita minua murhaavia kertomuksia sepitettäessä, mutta vedin esille niin sitovia todistuksia, ettei hän mihinkään päässyt. Myöntäen joka tapauksessa rikkoneensa, sanoi hän toivovansa vasta saada likemmin puhua kanssani".
Niinkuin olemme nähneet, olivat Helander-veljekset sekä heidän isänsä Malmbergin likeisimpiä ystäviä. Jo heidän suoruutensa esti heitä ottamasta osaa niihin salaperäisiin hankkeisiin häntä vastaan, joihin niin moni hänen entisistä ihailijoistaan turvautui, ennenkuin uskallettiin julkisesti asettua häntä vastaan. Mutta pääsyynä siihen, etteivät he liittyneet uuden suunnan miehiin, oli heidän pietismin koulussa syntynyt ja vakaantunut uskonnollinen katsantotapansa. Ja tämä katsantotapa sai jaon aikana tuetta Laguksen jyrkästä esiintymisestä Ylihärmän pappilassa tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajia ja näiden hengenheimolaisia vastaan. Varsinkin O. H. Helander näkyy pitäneen viimemainitun oppia ehdottomasti oikeana ja häntä itseään todella elävänä kristittynä. Eikä epäillyt hän Malmberginkaan oppia, mutta hän paheni niistä yhä äänekkäämmistä, viimemainitun elämää koskevista huhuista ja kertomuksista, joita hän tahtomattansakin oli pakotettu kuulemaan. Seurauksena oli, että hän ja likeinen ystävänsä Otto von Essen toistaiseksi vetäytyivät syrjään. Niin teki moni muukin. Tämänmielisiä heränneitä arvostelee Malmberg yllämainitussa Reinhold Helanderille kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "He näkevät, että tuo toinen kapinoiva joukko syöksyy suruttomuuteen, ja sentähden he eivät uskalla heihin liittyä. Meidän he taas luulevat elävän synneissä eivätkä sentähden uskalla kääntyä meidän puoleemme. He nyt kurkistellen tarkastavat, kumpiko puolue voittaa liittyäkseen sitten siihen. Oi hulluutta, oi järjellisyyttä". Uudesta puolueesta ja suhteestaan siilien kuuluviin henkilöihin kirjoittaa Malmberg: "Koko uusi puolue on nyt pahemmassa kuin pulassa. He toivovat siitä puoluetta, mutta me emme jaksa sietää heitä, elleivät nöyrry. Meikäläiset ovat tässä vilkkaassa sinussa paljon kiivaampia kuin minä. Kernaasti tahtoisin minä antaa lähimmäiseni synnit anteeksi, mutta he eivät jaksa kärsiä heitä ilman näkyvää katumusta. Sentähden on jännitys meidän puolellamme vielä hyvin suuri. Minä en kuitenkaan halaja muuta rauhattomuutta, kuin että saan puhua suuni puhtaaksi".
Jos johtajan ylimielisyys siellä täällä tässä kirjeessä tuleekin näkyviin, osoittaa sen loppuosa sitä suurempaa nöyryyttä ja syvää itsensätuntemista. Malmberg näet kirjoittaa: "Olen kärsinyt niin kauheasti, etten sitä kuvata voi. Vasta nyt alan jaksaa käsittää näiden hirveiden ja kauheain asiain hyödyn. Ylpeyteni on rajaton, suurempi kuin kenenkään muun ihmisen koko maailmassa. Sentähden täytyy minun painua alas jollei muutoin, niin likaisimpien välineiden kautta. Jota likaisemmat välineet ovat, sitä syvempään täytyy minun nöyrtyä. Kaikki tämä, sen näen jo nyt, on Jumalan puhtainta ja suurinta rakkautta. Tuosta tavattomasta myötäkäymisestä, kun koko maailma heräsi ja kysyi minulta neuvoa kaikissa asioissa, paisuin niin hirveästi, etten nahkaani mahtunut. Nyt olen menettänyt kaikki. Poissa on herännyt maailma, suruttoman olen itse hyljännyt. Ei ole minulla lohdutusta ihmisistä — jumalattomuus, jos kohta ei muiden mielen jälkeen, niin ainakin omantuntoni todistuksen mukaan on osani, niin että olen ijankaikkisesti kadotettu, jollei Herra auta. Jos et olisi se, kuin olet, et olisi koskaan minulta saanut tätä kirjettä. Jollet sinä olisi minulle säästynyt tässä sekasorrossa, olisin kuollut synteihini taikka itsevanhurskauteeni, enkä olisi minä kenellekään ihmiselle koko maailmassa tilaani ilmaissut. Iloitse, rakas Reinhold, että kysyit neuvoa omaltatunnoltasi etkä järjeltäsi. Sillä tavoin tulee asiani korjatuksi ja minä itsekin autetuksi. Siis edes joku käsittää Jumalan käsittämättömät tiet".
Malmberg näkyy jo tähän aikaan toivoneen, että Suupohjan rikkirevitty herännäisyysliike pääsisi uudelleen nousemaan, "kun ensimmäinen sekasorto olisi ohi". Hän kyllä lausuu, että "ihmisiä ei ensinkään herää", mutta iloitsee siitä, ettei suruton maailma luottanut "uusi-uskoisten tuumiin", jos kohta sekin näiden kautta oli eksynyt "järjen mietiskelyihin" eikä siitä syystä "vielä jaksanut herätä". Myöhempi aika oli näyttävä, ettei tuo hänen toivonsa ollut turha. Sitävastoin alkoi heti jaon jälkeen näkyä, että ne joukot, jotka, liittyen Malmbergin vastustajiin hänestä luopuivat, sortuivat yhä ilmeisempään suruttomuuteen. Todistukset kuuluvat myöhempään aikaan, jonka vuoksi jätämme niiden esittämisen toistaiseksi. Tässä vain mainittakoon, etteivät suinkaan yksin herännäisyyden uskolliset ystävät Suupohjassa, niinkuin esim. O. H. Helander, Otto von Essen y.m. tätä tosiseikkaa huomanneet, vaan uuden suunnan miehetkin. Niinpä lausui esim. F. O. Durchman, nähdessään minkälaiseksi hänen joukkonsa alkoi muodostua, muutamille heränneille: "väärin tehtiin, rupeavat elämään ehdollisissa synneissä". Varmin asiastaan tuntuu von Essen olleen, samoin kuin hän silminnähtävästi oli Malmbergiä vastaan nousseen taistelun varsinainen johtaja, jos kohta hän ei tahtonut semmoisena näkyä. Jaon aikana koetti hän heränneille varsinkin teroittaa, että "Kristus yksin on johtaja, eikä saa ketään muuta siksi itselleen valita". Miten oikea neuvo itsessään olikin, ei ollut se omiaan herännäisyyden vahinkoa korjaamaan. Se ei koonnut heränneitä Kristuksen tykö, vaan hajoitti heidät maailmaan.
Miltei ainoana kaikista papeista, joka pysyi Malmbergin tosi ystävänä jaon kovina aikoina, oli, niinkuin viimeksi mainitusta kirjeestäkin voi päättää, Reinhold Helander. Hänen vastauksensa tuohon kirjeeseen ei ole säilynyt, mutta kaikesta päättäen oli se erittäin ystävällinen. Muun ohessa näkyy hän siinä kehottaneen Malmbergiä edelleenkin pysymään erillään herännäisyydestä eronneista. Viimemainittu näet kirjoittaa hänelle marraskuussa s.v.: "Viimeinen kirjeesi antoi minulle paljon kehoitusta; minun täytyi lukea se kaikille, jotka täällä ystävyydellä ajattelevat sinua ja minua. Älä usko, että suostun minkäänlaisiin sovitteluihin. Ei — maailma on aikoja sitten ollut minulle maailmaa. Joka siellä on ja siellä pysyy taikka synnin tai pyhyyden kautta sinne palajaa, hän olkoon maailmaa! En tahdo vaeltaa jumalattomien neuvossa, en astua syntisten tielle enkä istua, kussa pilkkaajat istuvat. Heidän kaltaisensa kyllä olen ja heidän tuomionsa alaiseksi täytyy minunkin alistua, mutta yhdessä neuvossa heidän kanssaan en tahdo olla".
Lisää tuetta mielipiteilleen saivat uuden suunnan edustajat, kun Alfr. Kihlman lokakuussa 1852 palasi kotia ulkomaamatkaltaan. Malmbergin tykö hän ei poikennut, mutta tämä tapasi hänet Lapuan pappilassa. "Puhuimme Saksan asioista", kirjoittaa Malmberg, "mutta hyvin vähän Suomesta". Alahärmästä kirjoitti Kihlman viimemainitulle, vaatien häneltä velkakirjaa ja siihen merkittyä sitoumusta 5 prosentin koron suorittamisesta muutamasta aikuisemmasta niihin asti korottomasta lainasta. Tämän johdosta kirjoittaa Malmberg: "Melkein kaikki siihen joukkoon kuuluvat, joilla on minulta saatavaa, ahdistavat minua. Olen hyvin ahtaalla senkin tähden". Asian valaisemiseksi mainittakoon, ettei heränneillä ollut tapana ottaa toisiltaan korkoa sekä että Kihlmanin isä, joka oli varakas, muutamia kuukausia aikaisemmin oli kuollut. Mutta jos Malmbergin entiset ystävät säätyläisissä tässäkin suhteessa säälimättä saattoivat hänet ahdinkoon, esiintyy heränneitten talonpoikien rakkaus häneen sitä kauniimpana. Todistukseksi kerrottakoon seuraava tapaus.
Muutamana päivänä talvella 1852 saapui Sven Toppari Malmbergin tykö. Hän huomasi heti, että joku erityinen huoli painoi paljon kärsineen opettajan mieltä. Kysyen syytä siihen, sai hän vastaukseksi: "Mitä sinä minun murheistani huolit?" "Kyllä murheet meillä vieläkin yhteisiä ovat", vastasi Toppari, pyytämällä pyytäen Malmbergiä sanomaan, mistä hän oli huolissaan. Vihdoin kertoi tämä, että muuan kauppias Vaasassa, jonka heränneessä kodissa hän usein oli ollut vieraana ja jolle hän oli velassa, oli pannut saatavansa hakemukseen. "Eiköhän semmoinen asia tule korjatuksi", lausui Toppari ja poistui. Muutaman päivän kuluttua toi hän tarvittavat rahat Malmbergille. Hän oli näet heti lähtenyt ystäviensä luo asiasta neuvottelemaan, ja nämä olivat valjastaneet hevosensa ja pitkässä jonossa lähteneet viemään jyväkuormia Vaasaan, siten hankkiaksensa rahat rakkaan opettajansa velan maksamiseksi. Täydellä syyllä sopii kysyä: oliko tämäkin tuota heränneitten halveksittavaa veljesrakkautta, josta Ylihärmän pöytäkirjan allekirjoittajat niin ylimielisesti olivat puhuneet? [Lähteitä: Malmbergin kirjeet Reinhold Helanderille 11/10 ja 17/11 52 (omistaa Suomen Kirkkohist. Seura); Malmbergin kirje Gabriel Keisalalle 12/3 52 (omistaa piispa Juho Koskimies); Kert. Esaias Untamala, Hedvig Paavolainen, Juho Hani, Susanna Peräsarka, A. O. Törnudd, Charlotte Achrén, J. W. Nybergh, Liina Nybergh, kirkkoh. E. Pesonen, jolle Sven Toppari kertonut Malmbergille hankitusta raha-avusta ja Gabriel Keisalan vehkeistä Malmbergiä vastaan.]
Sen surunäytelmän täydentämiseksi, jota tänä jaon surkuteltavana hävityksen aikana näytellään Suupohjan heränneitten toisiaan vastaan taistelevissa joukoissa, on tunnustettava, että Malmberginkin ystävät vastustajiinsa nähden monesti eksyivät kauas rakkauden tieltä. Niinpä kirjoittaa F. O. Durchman heistä F. H. Bergrothille: "Jos jollakulla on pienempi tahi isompi saatava, hakevat he sen heti laillista tietä, kun vaan huomaavat, että velallinen arvelee Malmbergin olevan väärässä". Näin menettelemään sanoo hän varsinkin ennen mainitun Herttuan ystäviään neuvoneen. Durchman kehoittaa Bergrothia, jolle Herttua oli velassa, siirtämään saatavansa toiselle henkilölle, joka sitten pitäisi huolta velan uloshakemisesta. [F. O. Durchmanin kirje E. H. Bergrothille 24/5 52.] Jos ehdotuksen vaikuttimena osaksi olikin huoli siitä, että lainanantaja saatavineen jäisi puille paljaille, Herttua kun Durchmanin tiedonannon mukaan aikoi kiinnittää talonsa, niin ilmaisee tämäkin tuuma selvästi, kuinka katkera mieliala oli. Ehdotuksensa tueksi mainitsee Durchman, että "Ingman ja muut tässä asiassa olivat samaa mieltä kuin hän". On vaikea uskoa, että tämä on sama Suupohjan herännäisyysliike, jonka yksimielisyys ja veljellinen rakkaus vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat kuuluisat koko maassa.