XII.
Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.
Syynä Wilhelm Niskasen johtaja-arvon nopeaan vakaantumiseen Kalajoen-varrella oli, niinkuin ennen on huomautettu, paitsi miehen kyky ja se väsymätön into, jota hän osoitti järjestäessään heränneitten hartausseuroja ja heidän yhdyselämäänsä, Jonas Laguksen siirtyminen sikäläisen liikkeen huomatuimmasta seurakunnasta, Ylivieskasta, syrjäiselle Pyhäjärvelle, mistä hän ei paljon mihinkään liikkunut. Kalajoenvarren herännäisyys, jota näihin asti miltei yksinomaan papit olivat johtaneet, jäi tästä alkaen melkein kokonaan Niskasen hoidettavaksi. Huomattava on nim. että Schwartzbergkin, joka Sievissä ollessaan sekä vielä Pyhäjärveltäkin, missä hän, niinkuin ennen on mainittu, vuosina 1842-47 toimi ylimääräisenä pappina, usein oli esiintynyt Ylivieskan ja Nivalan heränneitten seuroissa, viimemainittuna vuonna oli muuttanut Säräisniemelle eikä siis enää hänkään voinut johtaa liikettä. Menneiden aikojen huomattavimmista heränneistä papeista oli jälellä ainoastaan Österbladh, mutta miten etevä saarnamies ja harras sielunpaimen hän olikin, ei näy hän tunteneen taipumusta laajemmalle ulottuvaan johtajatoimeen, vaan rajoitti toimintansa omaan seurakuntaansa. Alavieskan kirkkoon tuli kyllä Ylivieskan, Nivalan y.m. lähiseutujen heränneitä häntä kuulemaan, käyden näillä matkoilla hänen pappilassaankin, mutta tähän supistui hänen vaikutuksensa Kalajoen-varren suureen liikkeeseen. Samaan suhteeseen siihen asettuvat myöskin Jaakko Hemming Reisjärvellä ja Engelberg Pulkkilassa, jotka viimemainitut sitäpaitsi Wilhelm Niskaseen nähden alusta alkaen ovat jyrkästi vastustavalla kannalla ja siitäkin syystä pysyvät suuresta liikkeestä syrjässä, tässäkin kohden tarkkaan noudattaen oppi-isänsä Jonas Laguksen katsantotapaa ja esimerkkiä. Näin ollen solui Kalajoen herännäisyyden yleisjohto ikäänkuin itsestään tuon yhä suurempaa mainetta saavuttaneen, lähellä ja etäämmällä asuvien heränneitten keskuudessa ahkeraan liikkuvan talonpojan käsiin, hänen kun sitäpaitsi monesta syystä oli helpompi kuin pappien päästä kansaa likelle. Ettei Niskanen ollut vapaa siitä ylpeyteen kiihottavasta itsetietoisuudesta, joka niin selvästi tähän aikaan näkyy heränneitten ylenmäärin kunnioittamissa johtomiehissä, ei ole kummallista. Jos mikään, oli juuri hänen oma, puoluehengen repimä aikansa omiaan tuohon eksyttämään. Mutta Kalajoen-varren myöhemmän herännäisyyden vaiheet näyttävät selvään, että koko sikäläinen liike olisi mennyt pirstaleiksi ja ennenpitkää kuollut sukupuuttoon, ellei hän olisi ryhtynyt kokoamaan sen hajoavia rivejä ja niihin pyrkiviä uusia aineksia. Tästä riippuu miehen suuri merkitys. Ainoastaan se, joka väittää, että herännäisyys jo oli tehtävänsä suorittanut eikä siis enää ollut oikeutettu saamaan sijaa Suomen Siionissa, on altis tätä merkitystä halventaen arvostelemaan.
Niskasen ystävistä ja apumiehistä on huomattavin ennen (II, 369) mainittu Taneli Rauhala. Jo niinä aikoina, jolloin ensinmainittu hänen kehoituksestansa muutti Ylivieskasta Nivalaan, oli hän laajalti tunnettu ja suosittu heränneitten piireissä, ei ainoastaan kotiseudullaan, vaan muuallakin. Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa tapaa usein hänen nimensä, aina kunnioituksella mainittuna. Rauhala oli sydämellisempi ja paljon vähemmän itsepäinen luonne kuin Niskanen. Oppiin nähden oli hän evankelisempi ja uskossaan lapsellisempi ja välittömämpi, kuin tuo hänen opillisiin väittelykysymyksiin taipuva, olemukseltaan jyrkempi asetoverinsa. Jos hän olisi etsinyt omaa kunniaansa, ei olisi hänen ollut vaikea itselleen joukkoa koota, varsinkin koska hän oli lahjakas puhuja sekä harvinaisen ystävällisellä käytöksellään kaikkialla, missä hän liikkui, sai paljon ystäviä. Ainakin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti Niskasen vääräksi profeetaksi, olisi hänen ollut helppo tämän kustannuksella kohota pääjohtajaksi. Mutta tuohon hän ei eksynyt eikä hän näy kiusaustakaan siihen tunteneen. Hän päinvastoin koetti kaikin tavoin tukea heränneen kansan luottamusta Niskaseen, esiintyi puhujana seuroissa hänen kanssaan, asetteli syntyviä riitoja, sovitteli ja tasoitti, kun johtajan jyrkkyys ja itsepintaisuus olivat suistamassa kehitystä harhaan. Tämä näkyy varsinkin Rauhalan suhteesta Niskasen oppiin, jota hän täydentää ja jonka yksipuolisuutta hän evankelisuudellaan estelee.
Muista ystävistään ja työtovereistaan mainitsee Niskanen itse Muistokirjassaan seuraavat: Heikki Kytölän Pulkkilasta, Matti Nisulan Ylivieskasta, Emanuel Wahtolan Sievistä sekä Erkki Junttilan. Varsinkin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti tuomionsa Niskaselle, ja suuret joukot erosivat tästä, oli Rauhalan ja viimemainittujen miesten ystävyys hänelle suuriarvoinen. He eivät kyllä aina hänen menettelytapaansa heränneitten johtajana täysin hyväksyneet, mutta koettivat neuvoa häntä, ystävällisesti puutteista huomauttaen. Ainakin Rauhala on tehnyt paljon jaon uhkaavien tuhojen estämiseksi ja rajoittamiseksi. Ja niidenkin joukossa, jotka jo valmistautuivat eroon Niskasesta, oli henkilöitä, jotka ystävällisesti koettivat ohjata hänen huomiotaan heränneissä vallalle päässeeseen huolimattomaan elämään, sekä vaatia häntä suurempaan huolellisuuteen tässä suhteessa. Niinpä esim. Sievin kirkkoväärti Jaakko Wahtola, palattuaan Ruotsalaisen luota, jonka kanssa hän oli käynyt asiasta neuvottelemassa, lausui Niskaselle: "En sinua moiti, mutta et voi kaikkea nähdä, mitä ystäväsi tekevät, et tiedä miten elävät. Et tarkkaan pidä silmällä heidän elämäänsä". [Kert. kirkkoh. A. Haikola, jolle Wahtola itse tästä puhunut.]
Miltei ainoat Keski-Pohjanmaan papeista, jotka vielä jaon jälkeenkin pysyivät Niskasen ystävinä, olivat Reinhold Helander ja tämän isä A. Helander. V. 1848 tapaamme edellisen ylimääräisenä pappina Kempeleessä, missä hänen aikanaan syntyi herätys. Pelottomalla ja jyrkällä esiintymisellään herätti hän ennenpitkää mielipahaa esimiehessään A. K. Borgissa, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Limingassa. Maaliskuun 6 p:nä 1848 päivätyssä kirjeessä ilmoitti tämä tuomiokapitulille Helanderin Kempeleessä pitämistä hartausseuroista sekä muutamista rajoittavista määräyksistä, joita hän niiden ehkäisemiseksi oli viimemainitulle antanut. Tuomiokapituli, joka ei pitänyt Borgin menettelyä laillisena, vaati häntä maaliskuun 29 p:nä päivätyssä kirjelmässä kieltämään Helanderia "toimeenpanemasta ja johtamasta yksityisiä hartauskokouksia muille kuin omalle talonväelleen sekä ottamasta osaa semmoisiin kokouksiin". Tämän nojalla kielsi hän toukokuun 7 p:nä päivätyssä virkakirjeessä viimemainittua hartausseuroja pitämästä. Helander kysyi neuvoa isältään. Tämän puolesta, vastasi kirjeeseen O. H. Helander, joka siihen aikaan oli isänsä apulaisena Munsalassa: "Ei ole helppo tietää, mitä sinun pitäisi tehdä. Melkein pelkään siitä ajatustani lausua, sillä tämä saattaa helposti olla lihasta kotoisin. Lausun sen kuitenkin. Arvelen, että sinun nykyisissä oloissa pitäisi totella, ainakin ajaksi, jos mahdollista kääntääksesi vainonhaluisen maailman katseet, jotka nyt niin tarkkaan ovat sinuun luodut, pois itsestäsi. Niin Malmbergkin tuumi". Myöskin kehoittaa Helander veljeään Wilhelm Niskasen kanssa neuvottelemaan, olisiko ehkä syytä tehdä valitus Borgin toimenpiteiden johdosta. Kirjeen lopussa löytyvät seuraavat, veljellistä rakkautta ja elävää kristillisyyttä uhkuvat sanat: "Rakas Reinhold! Lihassasi saatat kyllä kärsiä näiden ahdinkojen tähden, mutta ole vakuutettu siitä, että minä, miten lihani pelkääkin tulla häirityksi mukavuudessaan ja rauhassaan, iloitsisin, jos saisin olla osallisena sinun kärsimyksissäsi. Pitäisin sitä autuaana ilona, jos olisin siihen, mahdollinen. Sentähden en ensinkään tahdo sinua surkutella, vaan kehoitan sinua virkistymään siitä lohdutuksesta, mikä on valmistettu niille, jotka Kristuksen tähden saavat osakseen maailman uhkauksia ja vainoa. Siis onnea vain, jos sinun ensimmäisenä meistä täytyisikin uhrata ajallinen menestyksesi Kristuksen valtakunnan tähden". — Jonkun ajan kuluttua näkyy kuitenkin Borg katuneen tekoaan. Tammikuussa 1849 kirjoitti hän Helanderille: "Vakaumukseni, että herra armovuodensaarnaaja, nöyrästi noudattaen, esivallan säädöksiä, vilpittömästi on tahtonut voimiensa mukaan tehdä työtä Kristuksen valtakunnan hyväksi, on minussa vähitellen synnyttänyt katkeraa katumusta ajattelemattoman virkaintoni johdosta. Peruutan sentähden toukokuun 7 p:nä antamani määräykset, jättäen kaikki riippumaan Turun tuomiokapitulin sananmukaisesta ja epämääräisestä lausunnosta maaliskuun 29 p:ltä 1848". [Paimenmuisto; A. K. Borgin kirje 14/1 49 ja Q. H. Helanderin kirje 1/8 48 Reinhold Helanderille (kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]
Liikuttavaa on lukea Helander-veljesten toisilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne ovat erinomaisen avomielisiä ja uhkuvat mitä hellintä veljesrakkautta. Ne ilmaisevat sitäpaitsi elävää kristillisyyttä ja vilpitöntä rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin. Kevättalvella v. 1848 kävi O. H. Helander Nilsiässä Ruotsalaista tapaamassa. Tästä käynnistään hän kirjoittaa: "En voi mitenkään yhteen kertomukseen koota kaikkea hyvää, jota siellä sain kuulla. Ukko oli minulle sekä hyvin hellä että tämän ohessa hyvin suolainenkin. En ole milloinkaan ollut niin ahtaalla, kuin hänen luonaan viimeistä yötä ollessani. Jos vain en tuhlaisi minkä sain selkäsaunana ja kehoitukseksi. Pääasiana teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan vapahtajaksi, jos olisimme kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon saamme. Ilman tätä — niin hän sanoi — on kaikki turhaa, sillä lahjat eivät tee ketään autuaaksi. Tämän laiminlyömisestä riippuu hänen opetuksensa mukaan se, että niin moni meidän maassamme nykyään pieksee tuulta vain". Kesällä s.v. kävi myöskin Reinhold Helander Nilsiässä. [O. H. Helanderin vasta mainittu kirje R. Helanderille 1/8 48.]
Yhtä ystävällisesti puhuu O. H. Helander tässä sekä muissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä W. Niskasestakin, kertoen hänen matkoistaan Suupohjaan, Ruovedelle, niissä Malmberg viimemainittuna kesänä oleskeli terveyttään hoitamassa, y.m. Tämä ystävyys vain vahvistui, kun Helander-veljesten isä, A. Helander, v. 1850 muutti Haapajärvelle ja poikansa Reinhold pääsi hänen apulaisekseen. Niinkuin jo ennen on mainittu, kesti tätä ystävyyttä vielä varsinaisen jaon kovana vuotenakin. Tämä on sitä huomattavampaa, kuin O. H. Helanderkin, joka edelleen oli ahkerassa kirjeenvaihdossa isänsä ja veljensä kanssa ja heidän kauttansa sai tietoja Keski-Pohjanmaan sekavista oloista, niinkuin vasta saamme nähdä, jo aikuisemmin oli alkanut horjua mielipiteissään.
Jo siirtyessään Pyhäjärveltä Säräisniemelle, oli Schwartzberg Wilhelm Niskaseen nähden asettunut jyrkästi vastustavalle kannalle. Hänen työtään viimemainitussa seurakunnassa, mihin jaonhengen hävitykset eivät ulottuneet, ei tämä suhde häirinnyt, mutta hänen vikoileva vaikutuksensa useaan herännäisyyden johtomieheen ei silti tullut ehkäistyksi. Näistä mainittakoon edellä muiden veljekset Stenbäck, joiden sisaren kanssa hän oli naimisissa. Miltei varmuudella voi olettaa, että esim. Lauri Stenbäck, joka kesällä 1849 kolme viikkoa vieraili lankonsa luona Säräisniemellä, hänen kauttansa sai vahvistusta niille epäilyksille Niskaseen nähden, joille Suupohjan heränneet papit jo siihen aikaan alkoivat kallistaa korvansa. Herännäisyysliikkeestä ei hän vielä siihen aikaan aikonut luopua, mutta ei hän tämän jälkeen enää siitä sillä innostuksella puhu, kuin ennen. L. J. Niskasen kanssa, joka samaan aikaan tuli Schwartzbergia tervehtimään, kävi hän samalla matkalla Kajaanin kautta Nilsiässäkin, mutta ettei tämäkään käynti voinut hänessä sytyttää uutta rakkautta herännäisyyteen, se näkyy niinikään, jos kohta hän lieneekin ollut verraten tyytyväinen Paavon puheisiin. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 432.] Schwartzberg sitävastoin teki Säräisniemellä uskollisesti työtä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan ja Keski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä vikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa käynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat hartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta. Seurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden kantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja heränneet pukeutuivat körttipukuun. Tätä pukua oli siellä kuitenkin jo ennen Schwartzbergin aikoja vähin käytetty ainakin Manamansalon saarella, jonka asukkaat olivat käyneet Kajaanissa Paavoa kuulemassa ja siellä siihen mieltyneet. Kielilläpuhujiakin Säräisniemellä Schwartzbergin aikana löytyi. [Kert. Jaakko Karppinen Säräisniemeltä y.m.]
Muutkin etäällä herännäisyyden varsinaisista seuduista elävät heränneet papit olivat siksi riippuvaisia Laguksesta ja hänen katsantotavastaan, ettei muuta sovi odottaakaan, kuin että he asettuivat Wilhelm Niskasta vastaan. Jolleivät he muualta olisikaan kuulleet herännäisyyden kehityksestä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla, niin saivat he hänen kirjeittensä kautta tietää, millä kannalla asiat olivat. Seurauksena oli, että niskaslaisuus, jolla nimellä jo tähän aikaan Wilhelm Niskasen edustamaa suuntaa alettiin nimittää, koko Pohjois-Suomessa alusta alkaen joutui huonoon maineeseen sikäläisissä heränneissä piireissäkin. Maailma tietysti iloitsi, arvellen että vihdoinkin oli herännäisyyden painajaisesta päästy, "toistupalais"-suunta kun alusta alkaen ilmaisi heikkouden oireita eikä missään saanut aikaan suurempaa herätystä. On kyllä totta, että Pohjois-Suomen karut maat ja sen kylmä ilmanala eivät aikuisemminkaan olleet näyttäytyneet soveliaiksi herännäisyyden kylvölle, mutta hyvin luultavaa on myöskin, että sikäläisten heränneitten vikoileva mieli ja itseensä sulkeutuminen eivät olleet omiaan vetämään puoleensa niitäkään heränneitten ryhmien ulkopuolella olevia arkoja omiatuntoja, joihin Herran kutsuva armo oli koskenut. Nimi toistupalaiset, jolla jaon aikana ruvettiin nimittämään niitä, jotka 'Niskasen sanankuulijoita tuomiten ja heistä eroten' alkoivat pitää eri seuroja, on kuvaava ja selittää puolestaan sekin asiaa. Että tämä suunta vaati jyrkkää eroa maailmasta, oli kyllä oikein ja aivan herännäisyyden alusta alkaen julistaman opin mukaista, mutta missä tähän vaatimukseen liittyi heräjävien tahi vasta heränneitten epäileminen ja itsekylläinen arvosteleminen, siinä eivät vaatijat enää muistaneet Herran käskyä: heikkouskoista korjatkaa. Ja väärin olisi kieltää, että juuri tämä henki pääsi toistupalaisissa vallalle. Pieneksi jäi senkin tähden Pulkkilan herännäisyys, vaikka Engelberg siellä teki ahkeraa työtä, pieneksi J. M. Stenbäckin voimallisten saarnojen uhalla liike lissäkin, samoinkuin myöskin Kiimingissä, missä M. R. Montin oli pappina. Paljon enemmän sai sensijaan Reinhold Helander aikaan Kempeleessä, vaikka hän oli siellä vain lyhyen ajan.
Jota pohjoisempaan siirrymme, sitä heikompana esiintyy herännäisyys, ja se vähäkin, joka siellä tämän liikkeen vaikutuksesta näkyy, väistyy ennenpitkää voimatonna Lapissa syntyneen ja yhä leviävän laestadiolaisuuden tieltä. Tämän liikkeen suhteen tunsi itsensä aivan neuvottomaksi esim. ennen (III, 125) mainittu E. L. Levón, joka, oltuaan pari vuotta ylimääräisenä pappina Siikajoella, toukokuussa v. 1852, niinkuin vasta saamme nähdä, siirrettiin Rovaniemelle. Kesäkuussa s.v. kirjoitti hänelle Lagus: "Ei kai Rovaniemikään ole vapaa Lapin perkeleen-kristityistä? Tuo on herätyksen irvikuva, ja varmana pidän, ettei mikään perinpohjainen itsensä ja synnin tunteminen ole tapahtunut niissä, jotka näyttelevät semmoista koiranäytelmää, josta olen kuullut puhuttavan. Missä armon työ todellisesti ensin tapahtuu sielussa, siinä antaa pelastumisen huoli tarpeeksi työtä, niin ettei rikkaruoho pääse vallalle, vaikka perkele sitä kylvääkin nisun sekaan. Mutta näinä viimeisinä aikoina saa kai varustautua näkemään ja kuulemaan mitä tahansa. Autuas sentähden se, joka sydämen luottamuksella ja kaipuulla katselee Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntimme, ja tahtoo elää ainoastaan hänestä ja hänen kanssansa. Ei ole meillä opettajilla aikaa takertua epäuskoon, itsevanhurskauteen ja lain orjuuteen. Evankeliumin julistajat ravitkoot myöskin itseään evankeliumilla". [Paimenmuisto; Laguksen kirje E. L. Levónille 1/6 52 (omistaa rehtori E. Levón).]
Niinkuin tästä ja Laguksen muista näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy, piti hän asemaa ylimalkaan hyvin toivottomana, nähden kaikkialla viimeisten aikojen merkkejä. Tiedetään, että hänen yhä lisääntyvä alakuloisuutensa suureksi osaksi johtui hänen sairaloisuudestaan, mutta syynä oli myöskin, että hän kaikkialla kaipasi elävän, ristin Herran koulussa pitkälle kehittyneen kristillisyyden tuntomerkkejä, sitä elämää, jota hän piti valvomisen ja jatkuvan kilvoituksen välttämättömänä hedelmänä. Ei pysty kukaan perusteellisilla syillä väittämään, ettei Lagus itse tätä elämää elänyt, eikä sitä, että hän siitä olisi ylpeillyt, sillä elävä synnintunto on loppuun asti hänen uskonnollisen katsantotapansa huomattavimpia piirteitä, mutta hän oli, varsinkin Pyhäjärvellä yksinäisyydessä taistellessaan heränneen taistelua, niihin määrin piintynyt siihen käsitykseen, että kaikkien muidenkin heränneiden elämä muodostuisi juuri samankaltaiseksi, että hän vaani luopumista vain ja suruttomuutta kaikkialla, missä kehitys ei kulkenut juuri samaa uraa kuin hänen omalla kohdallaan. Ainoastaan ne, jotka puheissaan ja käytöksessään asettuivat juuri tälle kannalle, olivat hänestä heränneitä, muut eivät. Tämä katsantotapa jäi perintönä niille, jotka tunnustivat hänet oppi-isäkseen, sillä eroituksella kumminkin, että tämä kanta monen kohdalla ilmaisee vain kuollutta kaavaa, jolla ei voinut olla historiallista tulevaisuutta. Lagus oli siksi valtaava persoonallisuus, hänen osuutensa herännäisyyden taistelussa maailmaa vastaan oli siksi suuri, hänen kristillisyytensä siksi syvällistä laatua ja hänen loppuun asti muuttumaton suhteensa Ruotsalaiseen niin yleisesti tunnettu, että heränneiden pappien luottamus häneen ei saata ketään kummastuttaa. Että tämä luottamus monen kohdalla kehittyi liialliseksi riippuvaisuudeksi aikana, jolloin ihmisauktoriteetti heränneitten piireissä niin paljon vaa'assa painoi ja alkanut hajaannus vaati jokaista kantaansa määräämään, on niinikään selitettävissä. Mutta puoluehengen hajoittavaa voimaa tämä kaikki mitä suurimmassa määrässä lisäsi.
Paitsi A. Helanderin määräystä Haapajärven kirkkoherraksi on Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien majanmuuttoon nähden huomattava A. N. Holmströmin siirto Kuortaneelta Kuhmoniemelle (1849). Ensinmainitussa seurakunnassa oli paljo heränneitä, ja Suupohjan heränneet papit olivat siellä usein käyneet. Monet rakkaat muistot yhdistivät heidät sikäläiseen vieraanvaraiseen pappilaan. Holmströmin poismuutto oli siihenkin nähden tuntuva vahinko näiden seutujen herännäisyydelle, että hänen vakava, miehekäs luonteensa olisi ollut hyödyksi syntyviä riitoja ratkaistaessa. O. H. Helanderin muutto Munsalasta Kortesjärvelle (1849) ei Suupohjan heränneitten pappien väleissä vaikuttanut muuta muutosta, kuin että hän täällä tuli enemmän tekemisiin v. Essenin ja Ingmanin kanssa. Aavistaen kovia aikoja ja peläten uuden esimiehensä, Lappajärven kirkkoherran J. Fellmanin tunnettua vihamielisyyttä herännäisyyttä vastaan, kirjoittaa hän vähän ennen muuttoaan: "Tuntuu kuin vietäisiin minut miltei kuolemaan", ja muutamia kuukausia myöhemmin: "Tuntuu kuin olisin kutsumattomana vieraana tunkeutunut tänne Lappajärven pitäjään, roistona kunniallisten ihmisten joukkoon". Että Helander jo tähän aikaan huomasi veljesrakkauden Suupohjan heränneitten pappien piirissä olevan kylmenemässä ja että hän siitä paljon kärsi, näkyy seuraavasta hänen Otto von Essenille huhtikuussa v. 1850 kirjoittamastaan kirjeestä: "Iloitsen että Reinhold (veljensä) on käynyt Lapualla. Olisin toivonut saavani olla siellä; mutta nyt en talvikelillä enää taida sinne päästä. On outoa olla niin likellä ihmisiä ja kuitenkin heistä eroitettuna. Epäluuloinen ja tyhmiin mietteisiin hyvin taipuisa sydämeni vaatii edellä kaiken muun saada olla veljellisessä kanssakäymisessä samanmielisten ihmisten kanssa, sillä muutoin pelkään, että käy hullusti. Et usko, mikä lohdutus minulla on siitä, kun minulle joskus osoitetaan veljellistä mieltä. Iloitsen sentähden siitä, että saan uskoa ainakin muutamien tuttavieni tuntevan veljellistä hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Niistä olet sinä yksi. On kauheata ajatella olevansa hyljätty. Mutta ehkä johtuu tämä tuska siitä, etten ole hyljännyt itseäni. En sano enempää, sillä en tiedä, mihin tyhmiin mietteisiin tämä voisikaan minut johtaa". [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 3/3 49 ja 9/5 49 sekä saman kirje Otto von Essenille 9/4 50. (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]
Näissä kirjeissä huokailee vilpitön veljesrakkaus uhkaavan jaonhengen ahdistamana. Niissä kuvastuva mieliala on rakkauden vaistomainen vastalause niitä soimaavia epäluuloja ja salaperäisiä tuumia vastaan, jotka yhä johdonmukaisemmin kokoavat voimansa hajoittamaan Pohjanmaan herännäisyyden rivejä. Jos tämä valitus onkin voimaton estämään onnettomuutta, ei ole se sentähden arvoton. Se on kallis perintö tuleville ajoille, paljon kalliimpi kuin kaikki ne katkerat tuomion-sanat, joita näihin aikoihin kylmäkiskoisesti ja itsekylläisessä mielessä lausuttiin herännäisyyden vahingon korjaamiseksi.
Merkille on kuitenkin pantava, että Helander piti Suupohjan herännäisyydessä vielä tähän aikaan säilynyttä ulkonaista sopua onnellisempana Keski-Pohjanmaan herännäisyyden tilaa, missä eripuraisuus jo oli kaikkien nähtävänä. Paitsi kirjeiden kautta isältään ja veljeltään sai Helander omin silmin nähdä, miten surkealla kannalla viimemainitun seudun asiat olivat. Kesällä v. 1850 kävi hän niin. Haapajärvellä, paluumatkalla poiketen muunohessa Österbladhin luo Alavieskaan. Siellä sai hän kuulla, että Laguksen apulainen Sakari Castrén, joka vasta oli käynyt Suupohjassa, oli kertonut, että sikäläistenkin heränneitten sopu oli kerrassaan rikkoontunut. Kaikesta päättäen oli hän syyksi sanonut Malmbergin ystävällistä suhdetta W. Niskaseen. Kirjeessään kertoo Helander niinikään, ettei hän päässyt likempään keskusteluun Österbladhin kanssa sekä että tämä esteli häntä puhuttelemasta hänen vaimoaankin. "Palasin kotia, en tyytymättömänä, mutta en oikein tyytyväisenäkään", kirjoittaa Helander kysymyksessä olevassa kirjeessään, lisäten: "Nuo monet tuumat riitaisuuksista y.m. vaikuttivat minuun kummallisen masentavasti. Minusta on nykyinen aika kauheaa aikaa, jolloin perkele näyttää voittavan tarkoituksensa hajoittamalla, puremalla ja syömällä. Onnellinen se, joka tänä aikana herää työskentelemään oman huonon asiansa korjaamiseksi. Siihen olen aina johtunut, miettiessäni näitä asioita. Ei niin, että itse tietäisin tuohon vakavasti ryhtyneeni. Tarkoitan vain, että se olisi ainoa keino. Kotia tultuani en ole ketään ystävistä tavannut, vaan olen saanut olla yksin mietteilleni, epäuskoilleni ja huonoine ominetuntoineni. Suoraan sanoen: suuri levottomuus siitä, mitä minun nyt tulisi tehdä, on minua vaivannut. Olen koettanut pääasiassa pitää kiinni siitä, että minun pitäisi kaikkineni astua Kristuksen eteen. Mutta sitten tulee: sinähän et mitään tiedä, sinähän et ymmärrä oikeaa oppia, sinä et voi eroittaa opinerehdyksiä, muiden uhratessa elämänsä ja kaikkensa päästäksensä totuuden puolelle ja taistellen voimallisesti näyttääksensä, että ovat oikeassa. Seisot siinä kuni sokea raukka, et käsitä etkä ymmärrä syvyyksiä, et voi mitään taistelua suorittaa, vaan omatuntosi ja elämäsi ovat epäpuhtaat. Olen kyllä muistanut, että juuri tässä Kristus olisi minulle tarpeellinen, olen päättänyt rohjeta astua hänen eteensä ja tahdon vastakin niin tehdä, mutta paljon on kaikki, johon tässä olen viitannut, ajatuksiani hämmentänyt. Syynä siihen ei mahda olla mikään muu, kuin että näihin asti olen turvautunut lihan käsivarteen, ja kun nyt täytyy ruveta huomaamaan, että 'kaikki liha on ruohoa', niin on niin vaikeaa ja outoa ilman kaikkea lihallista tuetta uskoa Herraan, että hän vieläkin on syntisten ainoa tuki ja turva. Sinulle, Reinhold, olen tahtonut suoraan tämän sanoa, jotta tietäisit, minkälaisissa ajatuksissa teistä erosin. Joka vain voisi ja tahtoisi taipua hengen köyhyydessä työskentelemään oman kurjuutensa kanssa ja siinä oppia uskomaan Kristukseen!"
Huomattavampaa eripuraisuutta ei Suupohjassa kuitenkaan vielä näy olleen, vaikka tuli kytikin tuhan alla. Vielä v. 1850 lopussa kirjoitti Helander veljelleen Haapajärvelle: "Meidän kesken vallitsee yksimielisyys, emmekä voi tätä Jumalan meille osoittamaa laupeutta kyllin suureksi arvata. Siellä seuloo perkele ilmeisesti. Kun vain emme mekin joutuisi saman seulomisen alaisiksi". Tämän, samoinkuin edellisen kirjeen lopussa löytyvä tervehdys W. Niskaselle, osoittaa, ettei O. H. Helanderkaan häntä moittinut sekä ettei hän vikoillut Malmbergin ystävällistä suhdetta häneen. Tämäkin seikka todistaa, että jako alkoi Keski-Pohjanmaalla eikä Suupohjassa. [O. H. Helanderin kirjeet R. Helanderille 31/7 50 ja 15/12 50 (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]
Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien riviin jäi huomattava aukko, kun Purmon kappalainen Edvard Svahn tammikuun 18 p:nä 1849 ummisti silmänsä viimeiseen lepoon. Hän oli ollut vaatimaton ja uskollinen sielunpaimen, ja kaipuulla muisteltiin häntä kauan heränneissä piireissä. Hänen kuolemansa johdosta kirjoitti O. H. Helander veljelleen: "Tulen juuri Purmosta ja lähetän nyt terveisiä sieltä. Viiltää sydäntä, kun täytyy sanoa, että tämä on viimeinen tervehdys rakastamaltamme ja kunnioittamaltamme ystävältä Svahnilta. Eilen illalla näimme hänen hengittävän viimeisen huokauksensa. Minusta tuntuu kuin olisi hänen kuolemansa kautta luu riistetty pois veljesruumiista". Lagus ilmaisi osanottonsa Svahnin apen J. Wegeliuksen perheen suruun seuraavin sanoin: "Olen kyllä kuullut Svahnin taudista, mutta en hänen asemastaan kuolinhetkellä, josta kaikki riippuu. Ei mitään syytä ole minulla epäilykseen, ettei hän olisi tullut hyvästi korjatuksi. Tunnustan paljon kadehtivani häntä, jonka ei tarvinnut kokea sitä koetuksen tulta, mikä meitä luultavasti odottaa, tahi oikeammin niitä, jotka vielä jonkun aikaa elävät". Tammikuun 30 p:nä saapui Purmoon paljon kaukamatkaisiakin ystäviä, jotka kaipuulla saattoivat Svahnin hautaan. [O. H. Helanderin kirje R. Helanderille 19/1 49; Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle 23/2 49.] Useimmat Pohjanmaan heränneistä papeista toimivat kysymyksenä olevina vuosina samoissa seurakunnissa tahi ainakin samalla seudulla, kuin edellisinäkin. Ennen mainittujen muutosten lisäksi mainittakoon vielä seuraavat: J. H. Roosin apumiehenä herännäisyyden taisteluissa Uuskaarlepyyssä toimi vuosina 1849-52 A. A. Favorin, joka sitäennen oli ollut pappina Kauhavalla; v. 1852 kuoli Laihian kirkkoherra E. J. Snellman; viimemainittuna v. siirrettiin J. R. Hedberg Närpiöstä Kruununkylään; Kauhavalta muutti Wilhelm Ingman Temmekselle ja sieltä Piippolaan sekä v. 1848 Lapualle, missä hän toimi sijaiskirkkoherrana sekä armovuodensaarnaajana toukokuuhun 1852, jolloin hän määrättiin kappalaisensijaiseksi Kuortaneelle; v. 1848 muutti K. A. Lilius Kortesjärveltä Suomussalmelle, missä hän sitten, niinkuin ennen (III, 98) on mainittu, monta vuotta siunauksella vaikutti Kainuunmaan herännäisyyden hyväksi; Edvard Svahnin apulaisena ja hänen kuolemansa jälkeen v.t. kappalaisena työskenteli Purmossa K. V. Lybeck vuosina 1848-52; vuosina 1849-53 oli Jaakko Simelius ylimääräisenä pappina Luodossa; v. 1850 siirrettiin F. P. Kemell, Lappajärvellä neljä vuotta taisteltuaan jaloa taistelua herännäisyyden puolesta, ensi Pyhäjoelle sekä (1852) Oulaisiin; v. 1851-55 oli J. J. Häggman kappalaisenapulaisena Ähtävällä; H. Moliis, joka vuoteen 1851 oli kappalaisena Pietarsaaressa, pääsi viimemainittuna vuonna kappalaiseksi Mustasaarelle; J. E. Wegelius oli vuosina 1850-53 kappalaisena Bergössä; N. R. Lagus oli ylimääräisenä pappina Vähässäkyrössä; S. U. Gallenius, joka vuosina 1848-50 oli ollut ylimääräisenä pappina Haapajärvellä, oli kappalaisena Sulvassa; E. W. Snellman oli ylim. pappina Laihialla, sittemmin Korsnäsissä, mistä hän (1853) pääsi Kortesjärven kappalaiseksi; Peräseinäjoelta muutti O. W. Forsman v. 1851 Pihlajavedelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän oli vuoteen 1856; Alfr. Kihlman oleskeli vuosina 1851-52 ulkomailla.
Sopisi olettaa, että maailma, samassa suhteessa kuin herännäisyys voitti sijaa ihmisten sydämissä, huomaisi miten turhat kaikki pakkokeinot sen ehkäisemiseksi olivat. Olivathan kaikki tuohon suuntaan tehdyt yritykset osoittautuneet voimattomiksi, niin että ajanhengen vaatimuksen tässä suhteessa olisi pitänyt olla jokaiselle selvä. Mutta vieläkin koettivat viranomaiset rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle. Tekisi melkein mieli olettaa, että kirkon hallitusmiehet alkoivat huomata, että heränneitten omassa keskuudessa oli syntymässä suunta, joka ennenpitkää oli tarjoava heille kättä liikkeen vastustamisessa. Oli miten oli, siihen aikaan, jolloin Turun tuomiokapituli A. K. Borgin alotteesta antoi määräyksensä Reinhold Helanderin Kempeleessä pitämien hartausseurojen ehkäisemisestä, huomasivat heränneet papit muuallakin, että viranomaiset uudelleen aikoivat ryhtyä pakkokeinoihin liikkeen edustajia vastaan. Niinpä kirjoittaa O. H. Helander ennenmainitussa kirjeessään 1848 veljelleen: "Malmberg arvelee, että he lopulta pakoittavat meidät pelkkiin tupakka-seuroihin", kun nim. koetettiin estää suurten seurojen pitämistä. Asia on sitä huomattavampi, kuin Ruotsissakin näihin aikoihin alettiin yhä selvemmin käsittää, että konventikkeliplakaatti soti sekä uskonnon että ajanhengen oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Suomessa sitävastoin tuli v. 1846 ilmestyneessä kirkkolakikomitean ehdotuksessa näkyviin aivan vastakkainen käsitys asiasta. Uusi kirkkolakiehdotus ei kyllä sen pitemmälle johtanut, mutta semmoisenakin on se surkeana todistuksena maamme kirkollisten luottamusmiesten korkeakirkollisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Näin ollen on luonnollista, että varsinkin heränneet, joita sen ehkäisevät määräykset niin likeisesti koskivat, esiintyivät sitä vastaan, semminkin kun sanomalehdetkin vaativat samaa. V. 1847 ilmestyi Vaasassa K. K. von Essenin kirjoittama "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget", ja samaan aikaan julkaisi Lauri Stenbäck sanomalehtikirjoituksia asiasta, jotka kirjoitukset täydennettyinä seuraavana vuonna ilmestyivät eri vihkosena nimellä "Teologiska traktater, II". Varsinkin ensinmainittu julkaisu on asiallinen ja perusteellinen. Sen huomattavin osa koskee konventikkelikieltoa, jonka määräyksiä komitea tahtoi säilyttää. Siitä lausuu von Essen muun ohessa: "Vanha konventikkeliplakaatti esiintyy siis jälleen tässä — kaiken sen sopimattomuutta todistavan katkeran kokemuksen uhallakin ja ikäänkuin uhmaillen kaikkia niitä ääniä, jotka uskonsuvaitsevaisuuden puolesta viimekuluneina vuosikymmeninä ovat lausutut sitä vastaan — uudistetussa ja sen pahempi vielä pahemmassa ja vielä suvaitsemattomammassa muodossa, kuin toistasataa vuotta sitten. — — — Konventikkelikiellon perustukseksi vetää komitea etupäässä Gangran kirkolliskokouksen (neljännellä vuosisadalla), 'joka kirkosta poissulkemisella rankaisi ne, jotka ilman piispan lupaa kodeissaan pitivät yksityisiä hartauskokouksia ja ylenkatsoivat Herran huonetta'. Jo sanat 'Herran huoneen halveksijat' ilmaisevat, että ne, joita vastaan päätös tehtiin, olivat vääräoppisia. Mutta kun tähän tulee lisäksi, että tämä ylönkatse riippui puhtaasti dogmaattisista erehdyksistä ja tarkoitti täydellistä eroa kirkollisesta yhteydestä, niin näkyy selvästi, että kirkosta-sulkemistuomio kohdistui kirkon halveksimiseen eikä yksityisiin hartausseuroihin. Gangran kirkolliskokous ei ensinkään asetu viimeksimainittuja seuroja vastaan, kun niitä pidetään julkisen jumalanpalveluksen kera ja kirkollisessa hengessä. Sen päätöksellä ei sentähden milloinkaan järkiperäisillä syillä voida tukea konventikkelikieltoja. Neljännellä vuosisadalla eivät apostolisen aikakauden kristittyjen tavat mitenkään olleet saattaneet joutua niin kokonaan unohduksiin, että olisi voitu unohtaa, miten ensimmäiset kristityt suuremmissa tai pienemmissä joukoissa usein kokoontuivat yhteistä hartautta varten paitsi julkiseen jumalanpalvelukseen myöskin muihin tilaisuuksiin. Ja historia todistaa, että tuo oli kristittyjen yleisenä tapana juuri siihenkin aikaan, jolloin komitean konventikkelikiellon tukeeksi esiintuoma Gangran kirkolliskokouksen päätös tehtiin. Ensimmäiset kristityt etsivät yhteistä rakennusta Jumalan sanan viljelemisestä, veisusta ja kristillisistä keskusteluista kaikissa niissä tilaisuuksissa, kotijuhlissa y.m., joita nykyajan kristityt esteettömästi käyttävät meluaviin huvituksiin, juomiseen, tanssiin j.n.e. — — — Myönnettävä on myöskin, ettei 'yhteys jumalanpalveluksessa' tahi kristillisessä elämässä yleensä eikä kristillinen yhteishenki voi syntyä nykyisen julkisen jumalanpalveluksen tarkkaan määrätyissä jäykissä muodoissa, jos kaikki jumalisuuden harjoitus pakotetaan kirkon ja kodin seinien sisään, mutta on kielletty seuraelämässä. Ilman keskinäistä aatteiden vaihtoa, ilman keskinäistä innostuttavaa kehoitusta, yksityisiä neuvotteluja y.m. sammuu ja kuolee herännyt innostus ennemmin tai myöhemmin. Tämä kokemus se on, joka on muodostanut kaikki nuo tieteelliset, kansalliset y.m. yhdistykset, joista aikamme toivoo niin paljon. Yksin kristillinen harrastusko, kristillinen uskonelämä, joka syttyy ylhäältä ja jota paitsi koko kirkko ei ole kuin ulkonainen, kuollut ja tyhjään muodollisuuteen jähmettynyt laitos, yksinkö se olisi poikkeuksena tästä säännöstä? Eikö ole kirkon oman edun mukaista, että tämä elämä on herätettävä, ylläpidettävä ja edistettävä? Mutta ylläpitää ja edistää sitä ei tosiaankaan voida tuon luonnottoman, kaikkea yhteistä kehoitusta ehkäisevän pakon kautta, jolla heränneitä ahdistetaan". — Huomautettuaan, että konventikkelikieltojen määräykset alkuansa olivat olleet tähdätyt maallikoita vastaan, joilla, "he kun eivät ole osallisina papiksivihkimisen sakramentista, ei voi olla Pyhän hengen voitelua eivätkä siis voi keskenänsä puhua kristinuskosta joutumatta erehdyksiin" sekä näytettyään, miten epäjohdonmukainen sekin komitean ehdotus oli, joka määräsi, että maallikko vasta viisi kertaa otettuaan osaa hartausseuroihin oli rangaistava, mutta pappi heti ensimmäisen kerran jälkeen oli vedettävä edesvastuuseen, lausuu v. Essen sen toivomuksen, että "Suomen kirkon jäsenet yhä yleisemmin korottavat äänensä konventikkelisäädöksen säilyttämistä ja sen yhä jyrkempää teroittamista vastaan, koska tämä laki ei koskaan ole vaikuttanut eikä voi vaikuttaa muuta kuin pahaa". Väitteitään tukemaan lainaa kirjoittaja otteita konventikkelikieltoa koskevista kirjoituksista Saksan jumaluusopillisissa aikakauslehdissä sekä Ruotsin valtiopäivämiesten lausunnoista tätä kysymystä pohdittaessa.
Samoja näkökohtia kuin von Essen esittää Stenbäck yllämainituissa, komitean mietintöä koskevissa kirjoituksissaan. Asettuen ehkä vieläkin jyrkemmin herännäisyyden kannalle, lausuu hän muun ohessa: "Jokainen historiaan perehtynyt tietää, että, kun n.s. episkopalijärjestelmän kovimpana aikana papiston hierarkkinen valta oli saavuttanut huippunsa, ja hengelliset, joiden olisi pitänyt olla kirkon palvelijoita, puhdasoppisuuden väärin käytetyn nimen turvissa esiintyivät yksinomaan sen herroina ja holhoojina, pitäen sitä uudessa babylonisessa vankeudessa, niin rupesivat tätä surmaavaa ijestä vastustamaan useat vapaamieliset miehet. Etenkin koettivat hurskas Spener ja hänen seuraajansa herättää jähmettynyttä kirkkoa itsetietoisuuteen ja elämään antamalla kristilliselle yhteishengelle sille kuuluvan oikeuden ja uudistamalla kristittyjen raamatunmukaisen hengellisen pappeuden. Siunaus seurasi Spenerin jaloja pyrintöjä; kaikkialla huomattiin voimallisia elonmerkkejä, elävä jumalanpelko heräsi eri tahoilla protestanttisessa, kristikunnassa, ja hänen aikanaan ja sitä seuraavina esiintyvät lutherilaisessa kirkossa sen jaloimmat ja henkevimmät opettajat ja teologit. Mutta tätä vastaan asettui hierarkkien ammattikunta mitä kiivaimmin, kääntyi hädässään maallisen vallan puoleen, saaden siten aikaan niin sanotun konventikkelielämän onnettomat kiellot. Nämä kiellot, jotka siis ovat loukatun pappisarvon ja vallanhimon sikiöitä, ovat siitä alkaen vihamielisyyden kädessä olleet tervetulleena ja kernaasti käytettynä aseena tekemään elävää kristillisyyttä epäluulon alaiseksi ja nostamaan vainoa sitä vastaan; niin pian kuin sitä on alkanut näkyä. — — — Emmekö itse ole syypäät siihen, että kansa vakaantuu suruttomuudessa, siveettömyydessä sekä Jumalan sanan ja jumalisuuden ylönkatsomisessa, jos heti vaanimme turmiollista epäjärjestystä siellä, missä muutamat ihmiset tuntevat halua yhteisesti lukea raamattua, rukoilla ja veisata, sekä suoraan sanomme tuota lain rikkomiseksi? Meidänhän tulisi ilolla kehoittaa heitä siihen eikä kohdella heitä ankarammin, kuin niitä, jotka elävät julkisissa synneissä ja maailman turhuudessa, eikä uhkaamalla vankeudella ja kahleilla estää heitä tyydyttämästä sielunsa tarvetta. Pitäisihän meidän käsittää, että kirkko on autettavissa ainoastaan sen kautta, että sen jäsenet tulevat eläviksi, ja että ensimmäinen elonmerkki on veljellinen rakkaus, joka halajaa keskinäistä yhteyttä".
Muutamia vuosia myöhemmin v. Essen ja Stenbäck tuskin olisivat tarttuneet kynään hartausseuroja puollustaaksensa, eivät ainakaan niin lämpimästi kirjoittaneet, kuin mainituissa kirjoituksissaan. Mutta tämän uhallakin pysyvät nämä heidän vastalauseensa kauniina, herännäisyyden riveistä lähteneenä todistuksena siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka tällä liikkeellä tässäkin suhteessa on ollut Suomen kirkossa.
Paitsi vastalauseita konventikkelikiellon säilyttämistä vastaan sisältävät kysymyksessä olevat julkaisut ansiokkaita huomautuksia kirkon tunnustuskirjojen tärkeydestä, jota näkökohtaa komitea oli käsitellyt hyvin pintapuolisesti. Uusi kirkkolakiehdotus oli näet miltei kokonaan syrjäyttänyt lutherilaisen kirkon muut tunnustukset paitsi muuttamatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Tämän johdosta lausuu von Essen: "Olisi odottanut, että näin perinpohjaista muutosta ainakin olisi asiallisesti perusteltu. Mutta komitea suoriutuu asiasta muutamilla riveillä, joilla ilmoitetaan: 1:ksi että 'jo Upsalan kokouksen päätös v. 1593 määrää nuo kolme pääsymbolaa opin perustukseksi' sekä 2:ksi että 'kirkko ei milloinkaan ole pitänyt muita niin sanottuja tunnustuskirjoja absolutisina dogmeina, vaan ainoastaan interpretatsiooneina'. — — — Kieltää ei voi, että ne todellakin ovat interpretatsiooneja. Mutta ne eivät ole ainoastaan interpretatsiooneja. Ne ovat paljon enemmän. Ne ovat jatkuvaa opin kehittämistä, totuuden sekä käsittämisen että julkilausumisen yhä selvempää ilmaisua". Teroitettuaan kirkkomme eri tunnustusten merkitystä, lausuu v. Essen: "Jos nyt, halveksien näitä tunnustuskirjoja, säilyttäisimme vain Augsburgin tunnustuksen, niin menettäisimme muiden tunnustusten ohjeet ja määräykset ja olisimme ehkä piankin valmiit liittymään Rooman paaviin. Ja minkä näköinen olisi evankelis-lutherilainen dogmatiikka, jos sillä ei olisi näitä lähteitä?"
Samaan tapaan arvostelee Stenbäck komitean kysymyksessä olevaa menettelyä. Hän muun ohessa lausuu: "Niinkauan kuin kristillinen kirkko on olemassa, ei voi se surmaamatta itseään uhrata tunnustuskirjojaan, nämä kun julkilausuvat ei vaan muutamien yksilöiden yksityisiä mielipiteitä, vaan tukevat Pyhän hengen vaikuttamaa kaikkien uskollisten yhteistä uskoa. Jos katsantotapa ei ole niiden mukainen, niin tämä ei ole tunnustuskirjojen syy, vaan vika on siinä, että puuttuu kristillistä uskoa. Sillä jos sitä löytyisi, niin tämä usko kirkon tunnustuksessa ja tunnustuskirjoissa tuntisi oman itsensä eikä mitään muuta. Mutta tätä harvoin muistetaan; ei tahdota mukaantua tunnustuskirjojen mukaan, vaan tunnustuskirjojen tulisi mukaantua meidän mukaan, eli toisin sanoen: Jumalan totuuden pitäisi riippua meidän syntisestä mielestäni me ja käsityksestämme. Sentähden on epäusko kaikkina aikoina koettanut saada kirkon oppia niin yleiseksi ja epämääräiseksi kuin suinkin, jotta subjektiviset ihmistuumat ja päähänpisto! saisivat tulkita sitä aivan mielensä mukaan. Surulla ja hämmästyksellä täytyy huomata, että kirkkolakiehdotus tukee tätä pyrkimystä; mutta mahdotonta on, että kirkko voisi tätä hyväksyä, niinkauan kuin siinä on vähänkään eloa, niinkauan kuin se ei tahdo hyljätä itseänsä eikä, ylönkatsoen apostolien ohjetta, että sen tulee olla 'totuuden pylväänä ja perustuksena', joutua vaihtelevien ihmistuumien ja mielipiteiden koekentäksi. Se kauhea levottomuus ja sekasorto, joka nykyään vallitsee Saksan protestanttisessa kirkossa ja joka tuottaa niin paljon surua ei vaan kristinuskon, vaan myöskin yhteiskunnallisen rauhan ja järjestyksen ystäville, johtuu pääasiallisesti epäuskon pitkällisestä, yhä häikäilemättömämmäksi käyneestä pyrkimyksestä Jumalasta luopuneen niin sanotun tieteen avulla hävittää ja pala palalta rikkirepiä kirkon puhdasta oppia; niinkuin vielä tänään epäuskon sokea viha on tähdätty tunnustuskirjojen pätevyyttä ja olemassaoloa vastaan. Sillä se tietää helposti voivansa suoriutua raamatusta ja sitä mielensä mukaan voivansa väärentää, jos se vain saisi ne ja niiden kera kirkon poistetuksi".
Pietismiä on syytetty puhtaan, tunnustuskirjoissa määrätyn opin halveksimisesta. Ettei ainakaan Suomen herännäisyys ole tätä moitetta ansainnut, sen osoittavat selvästi viimeksi kerrotut sanat. Suuremmalla syyllä voisi päinvastoin sanoa, että liikettä ainakin nyt kysymyksessä olevina vuosina vaivasi liiallinen puhdasoppisuuden into. Tätä arvosteluamme tukee myöskin se tavaton kiire, jolla, niinkuin ennen on kerrottu, useat heränneet papit jouduttivat kirkkomme tunnustuskirjojen kääntämistä suomeksi ja niiden tarjoomista kansan luettaviksi.
Mitä muutoin pietistain kirjallisiin toimiin 1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa tulee, niin supistuvat ne postilla- ja muita käännöksiä lukuunottamatta, vastamainittuihin vastalauseisiin sekä Ingmanin Hedbergiä vastaan julkaisemiin riitakirjoituksiin, joista viimemainituista aikaisemmin olemme tehneet selkoa. Stenbäckkään ei julkaissut muuta kuin muutamia lyhyitä kirjailmoituksia [Ilmarinen 1851 N:o 4-5.] sekä pienen vihkosen nimellä "Ur det fördolda lifvet" (Salatusta elämästä), joka viimemainittukaan ei sisällä mitään varsinaisesti uutta, siinä kun tapaamme vain hänen "Evangeliskt Veckobladissa" jo ennen julkaistuja mietelmiään, jos kohta paikoin vähän täydennettyinä.
Olemme monesti ennen huomauttaneet siitä kieltämättömästä tosiasiasta, että Suomen herännäisyys on luonut monta jaloa luonnetta. Miten vähän heränneitten omassa keskuudessa yleiskasvatusopillisia näkökohtia yleensä pohdittiinkin, näkyy monesta seikasta, ettei heidän uskonnollinen katsantotapansa ollut vieras sille käsitykselle, että elävä kristillisyys synnyttää jaloja luonteitakin. Varsinkin Lauri Stenbäck on monessa tilaisuudessa julkilausunut tämän ajatuksen ja pedagoogina on hän esimerkillään ja kasvatusopillisella menettelyllään etevällä tavalla tulkinnut, miten tärkeänä tekijänä kasvattajan persoonallisuus kasvatuksessa on. Käsitellessämme Pohjanmaan heränneitten pappien toimintaa näinä aikoina, emme saa syrjäyttää Stenbäckin työtä Suomen koulun hyväksi. Tämä oli sitä huomattavampaa siitäkin syystä, ettei kukaan pysty syyttämään häntä siitä kaavamaisesta, määrättyjen muotojen orjallisesta noudattamisesta, josta herännäisyyden edustajia niin monesti syyllä ja syyttä on moitittu. Todistuksena kerrottakoon esim. seuraavat hänen Vaasan koulussa v. 1846 erään opettajan virkaanasettajaisissa lausumansa sanat: "Jos opetussuunnitelma ja opetuksen sisällys ovatkin tarkkaan määrätyt, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole käymään pantu kello, joka koneellisesti suorittaa tehtävänsä. Vaaditaan elävä voima vuodattamaan eloa opetukseen, jotta tämä tulisi hedelmälliseksi ja todeksi, siemeneksi, joka kerran voisi kehittyä todelliseksi hyödyksi meille itselle ja muille. Vaaditaan elävä innostus herättämään nuorisossa todellisen sivistyksen, tiedon ja siveyden halua, vaaditaan tuo korkea keskinäinen henkevyys, jotapaitsi oppilaitos kasvattaa joko pelkkiä kuivia ja ahdasmielisiä pedantteja tahi pintapuolisia, itsekkäitä onnenonkijoita, joiden pyrkimykset tarkoittavat heidän omaa persoonaansa vain ja sen hyvinvointia. Opettajasta tulee tämän elävän voiman lähteä. Hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, jossa nuorisoa kasvatetaan ei vain tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sentähden riippuu opettajan persoonasta, varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon".
Epäilemättä oli Stenbäck hyvä pedagoogi tämän sanan tavallisimmassakin merkityksessä, s.o. hän sai oppilaat oppimaan. Niinpä saavuttivat he hänen tunneillaan niin hyvät tiedot esim. hepreankielessä, ettei heillä tässä aineessa lukiossa ollut työtä paljon ensinkään. Hepreankielen opetuksessa, samoinkuin klassillisten kirjailijain teosten lukemisessa, johdatti hän sitäpaitsi paljon suuremmassa määrässä, kuin siihen aikaan oli tavallista, oppilaitaan käsittämään luetun sisältöä sekä opetti heitä pukemaan käännöksensä huolelliseen ja kauniiseen kieliasuun. Valistunutta kasvatusopillista kantaa osoittaa sekin, että Stenbäck harjoitti oppilaitaan ainekirjoituksessa, jota ainetta, kuten tunnettu on, ei siihen aikaan kouluissa paljon ensinkään opetettu. Merkille on myöskin pantava, että hän tässä, samoinkuin muussa opetuksessaan, koetti istuttaa oppilaisiinsa isänmaallista henkeä, rakkautta omaan maahan ja sen kansaan. Innostuksella kertoi moni näistä oppilaista vielä vanhoilla päivillään niistä juhlahetkistä, jolloin Stenbäck heille säteilevin silmin ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä luki Vänrikki Stoolin tarinoita. Tuskin on missään koulussa tätä runokuninkaamme mestariteosta niin suurella lämmöllä ja ymmärtämyksellä tulkittu, kuin Vaasan koulussa Stenbäckin aikana.
Kuinka tärkeää tämä kaikki, samoinkuin moni muu Stenbäckin etevyyttä pedagoogina todistava seikka onkin, jää kuitenkin pääasiaksi häntä semmoisena arvosteltaessa hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja hänen siihen perustuva persoonallinen vaikutuksensa oppilaisiinsa. Silloinkin kun hän kiivaudessa erehtyi käyttämään liika ankaroita sanoja ja rangaistuksia, tulivat oppilaat pian huomaamaan, että hän oli niitä harvoja opettajia, jotka todella Jumalan edessä tekevät tiliä työstään ja hänelle tunnustavat syntinsä. Kun hän heiltäkin joskus pyysi vihanpurkauksensa anteeksi, lisäsi tämmöinen tunnustus vain heidän kunnioitustaan häntä kohtaan, sillä hän veti heidät Jumalan kasvojen eteen, missä kaikki ilveily käy mahdottomaksi. Miten tärkeänä Stenbäck piti opettajan persoonallista vaikutusta oppilaisiinsa ja mihin hänen vakaumuksensa mukaan tämän vaikutuksen todellista siunausta tuottava voima perustuu, sen on hän muun ohessa virkaanasettajaisissaan v. 1850 pitämässään puheessa seuraavin sanoin julkilausutut: "Oppilasten likeinen suhde opettajaan vaikuttaa, että se henki, joka elää viimemainitussa, hänen sisällinen hengellinen tilansa ja elämänsä välttämättömästi, tietämättäkin ja välittömästi vaikuttaa oppilaisiin ja enemmän kuin mikään muu määrää heidän kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa muodostumisen, se kun alituisesti astuu heidän avonaisen nuoren mielensä eteen, innostuttaen tahi vastenmielisyyttä herättäen, elähyttäen tahi saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä persoonallisuuden sisällinen laatu ole niin tärkeä, niin vaikuttava ja ratkaiseva, kuin opettajatoimessa, missä kaikki pääasiallisesti riippuu hengen välittömästä vaikutuksesta henkeen, inhimillisen persoonallisuuden elävästä voimasta ja vaikutuksesta. Se seikka, ettei koulun tule pitää huolta ainoastaan oppilasten älyn ja ajallisten voimien kehityksestä, vaan myöskin heidän hengellisestä ja ijankaikkisesta hyvästään, että sen tulee kasvattaa ei vain valtiota, vaan kirkkoakin varten ja itse on likeisenä, syvään vaikuttavana yhdyssiteenä kummankin välillä; että opettajan persoonassaan tulee yhdistää isän ja kasvattajan tehtävät — juuri tuo se on, joka tekee hänen virkansa niin äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Mutta tehtävän vaikeus ei suinkaan vapauta häntä hänen velvollisuudestaan, jos nimittäin hän tunnottomasti ei tahdo aikaansaada ainoastaan arvaamatonta vahinkoa. Mutta tätä pyhää velvollisuuttaan hän ei mitenkään voi täyttää, jollei hän itse omista ei vain sitä tietopuolista etevyyttä, tyyntä itsensähallitsemiskykyä, jotka tekevät hänet kykeneväksi opetusta hoitamaan, vaan etenkin ja ensiksi myöskin uutta hengellistä mieltä, jota ei kenelläkään ihmisellä luonnosta ole, mutta jonka jokainen voi saada todellisen parannuksen ja uskon elävän ja jokapäiväisen harjoituksen kautta, niin että hänen oman elämänsä päämääräksi ja horjumattomaksi päätarkoitukseksi on tullut se, joka on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin menetetyn jumalankuvan uudistaminen pyhyydessä, viisaudessa ja vanhurskaudessa kaikissa langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä riippuu koulun ja kirkon likeinen yhteys sekä papin ja koulunopettajan tehtävien läheinen sukulaisuus".
Olemme maininneet, että Stenbäck koetti herättää isänmaanrakkautta oppilaissaan. Puhuen heille kansamme menneistä vaiheista, sen kulttuurielämän orastavista vainioista, istutti hän moneen nuorukaiseen sitä itsetietoista kansallishenkeä, joka seuraavina vuosikymmeninä niin elävänä ja voimallisena tuli näkyviini varsinkin pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa. Etenkin on huomattava hänen harrastuksensa suomenkieleen nähden. Virkaanasettajaisissaan pitämässään puheessa hän esim. siitä lausui: "Löytyy kieli, jonka perusteellinen ja ahkera opettaminen itsessään on mitä tärkeintä ja sitäpaitsi erinomaisen hyvästi soveltuu siihen sivistykseen, jota koulussa annetaan. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka kielenä on täysin omintakeisella ja kansallisella pohjalla ja sitäpaitsi on nuoruutensa kehityksessä. Sentähden tarjoo se sekä muodollisia että muita etuja suuremmassa määrässä kuin mikään muu kieli. Jollemme tässä otakaan huomioon sen täydellä syyllä huomautettua merkitystä ja välttämättömyyttä kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen herättämiseksi ja kehittämiseksi, niin on se jo kielenäkin muotojensa rikkauden ja eloisuutensa kautta siksi etevä, että se oivallisesti täydentää klassillisten kielten valmista plastillista täydellisyyttä". Jos monesta syystä täytyykin olettaa, että J. W. Snellmanin taistelu suomalaisen kansallishengen herättämiseksi ja elvyttämiseksi oli synnyttänyt vastakaikua Stenbäckin kaikille oikeutetuille ja jaloille aatteille avonaisessa sydämessä, todistaa viimemainitun koko aikuisempi kehitys, että herännäisyys oli laskenut tämän hänen katsantotapansa perustuksen. Sitä oudompaa on se seikka, ettei hän julkisissa tilaisuuksissa koulussaan eikä opetustunneillaankaan oppilailleen milloinkaan lie puhunut siitä valtaavasta uskonnollisesta liikkeestä, joka juuri siihen aikaan niin voimallisena esiintyi koko maassa ja joka niin tuntuvasti oli vaikuttanut hänen omaan kehitykseensä. Selvästi näkyy tässäkin sen suuren hajaannuksen enteitä, jonka alaiseksi Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina on joutumaisillaan. [J. A. Cederberg, Historiallisia kokoelmia; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. Kert. Z. Yrjö-Koskinen y.m.]
Ja näitä enteitä näkyy kaikkialla. Yhä selvemmin alkavat herännäisyyden edustajat niitä huomata. Jos suuri osa heränneistä papeista, mitään surua siitä ilmaisematta, miltei kylmällä välinpitämättömyydellä seurasikin liikkeen kehitystä tuohon suuntaan, löytyi paljon niitäkin, joista muuttuneet olot ja yhä lisääntyvä erimielisyys raskaasti painoivat. Näistä mainittakoon edellä muiden herännäisyyden monissa myrskyissä koeteltu sotavanhus Jaakko Wegelius. Kuinka likeinen ystävä hän olikin Lagukselle, ei voinut hän mitenkään hyväksyä sitä tuomitsevaa hylkäämistä, joka vieroittamistaan vieroitti viimemainittua Suupohjan Wilhelm Niskaseen liittyvästä herännäisyydestä, eikä sitä uskonveljiä vikoilevaa katsantotapaa, joka leviämistään levisi kaikkialla Pohjanmaalla. Miten syvään pelko viimemainitun ja hänen ystäviensä harhaoppisuudesta ja vioista oli juurtunut Laguksen kannattajiin, näkyy seuraavista muutamasta Jaakko Wegeliuksen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista: "Niiden Pyhäjärven miesten esiintyminen, jotka viime keväänä seurasivat Leontine Castrénia (Laguksen apulaisen Sakari Castrénin vaimo) Kimon tehtaalle, oli vähintäin naurettava. Peläten joutuvansa tekemisiin ja keskusteluihin tämän seudun heränneitten kanssa, he tuskin näiden läsnäollessa uskalsivat suutansa avata ja pakenivat kaikkia, jotka heitä lähestyivät". [Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; kert. Rosa Qvickström, V. L. Helander y.m.; Jaakko Wegeliuksen kirje Vendla ja K. R. Pettersonillle 12/8 51.]
Päätämme tämän silmäyksen Pohjanmaan heränneitten kasvavaan eripuraisuuteen seuraavilla viimemainitusta Jaakko Wegeliuksen kirjeestä lainatuilla sanoilla. Ne puhuvat rakkauden ja sovinnollisuuden kieltä riitojen yltyessä, ollen kauniina vastalauseena niille repiville tuomioille, joita Pohjanmaan heränneet näinä aikoina sinkauttavat toisiaan vastaan, ja samalla kauniina todistuksena nöyrästä, omaa itseään tuomitsevasta, yksin Herraan turvautuvasta mielestä, josta niin moni herännyt niinä aikoina vieraantumistaan vieraantui:
"— — — Minun pitäisi kernaimmin puhua itsestäni ja antaa teidän kuulla jotakin kehottavaa tilastani. Mutta minua hävettää sanoa, millainen olen, kun tahdon tuoda esille suoran ja vilpittömän tunnustuksen. Uskon kyllä varmaan käsittäneeni ainoan oikean, yksinkertaisen ja elämään johtavan tien, mutta tällä tiellä joka päivä kulkemisessa ja alituisessa pelvossa ja varovaisuudessa vaeltamisessa — siinä olen hyvin huolimaton. Olen kyllä jokseenkin voinut hyljätä vieraat jumalat, tietäen ettei kenessäkään muussa, kuin Jesuksessa Kristuksessa löydy armoa ja autuutta; mutta huikentelevaisuudestani ja kevytmielisyydestäni en ole voinut luopua. Olen siis samassa vaarassa kuin ennenkin, sillä kun edelleen kuljen eteenpäin vanhat paheet ja intohimot povessani, niin olen aina ja kaikkialla ahdingossa. Senkin tiedän, kenen puoleen minun tulisi kääntyä, voidakseni hallita näitä himoja ja synnillisiä pyyteitä, mutta kun ne ovat minulle niin rakkaita ja mieluisia, niin olen haluton kääntymään hänen puoleensa, joka niin kernaasti tahtoo minua auttaa, aina keksien kauniita verukkeita niillä itseäni turvatakseni, kun omantunnon nuhteet minua Syyttävät. Herran Jesuksen armon kautta olen päässyt vapaaksi siitä orjuudesta, jossa ennen niin usein olin, niin etten nyttemmin helposti enää anna vangita itseäni orjuuden ikeen alaiseksi. Pikemmin olen altis käyttämään Kristuksessa saamaani vapautta pahuuden peitteeksi, monesti sallien vapauden antaa tilaisuutta lihalle. Aina tunkeutuu turmeluksestani jotakin esille, ja niin kai käynee loppuun asti. Herra suokoon meille sentähden armoa valvomaan, rukoilemaan ja sotimaan ja varjelkoon meitä ennenkaikkea parannusharjoituksessamme seisomasta muulla pohjalla, kuin tuolla lujalla Kristus-kalliolla. Silloin ja ainoastaan silloin voimme voitolla päästä taistelusta".
"— — — Heikkouskoista korjatkaa älkääkä omaatuntoa vaivatko, sanoo vanha Paavo-vainaja, ja samaan kehoittanee meidänkin vielä elossa oleva Paavomme. On surkeaa ja enemmän kuin valitettavaa, että saatana saa niin julkisesti raivota ja synnyttää erimielisyyttä ja puolueita niissä, joita on pidetty veljinä ja vieläkin voisivat olla veljiä, jolleivät epäluulot ja epäilykset, vaan avomielisyys, rakkaus, keskinäinen hiljamielisyys ja tuttavallisuus saisivat hallita kaikkia, jotka tunnustavat, todella tunnustavat Jesuksen herraksensa. Paavali nuhteli ankarasti Korintilaisia siitä, että toiset heistä sanoivat olevansa paavalilaisia, toiset apollolaisia, toiset kefaslaisia, toiset Kristuksen omia, kysyen: onko Kristus jaettu? Mitä mahtaisi Paavali nykyisenä aikana sanoa meistä"?