XIX.
Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun alkuvuosina.
V. 1851 kirjoitti Helsingissä asuva 15 vuotias koululainen päiväkirjaansa, jonka hän muutamia vuosia aikuisemmin oli saanut lahjaksi N. K. Malmbergilta: "Näin viime yönä unta, että olin metsässä, missä oli kylmä ja aivan pimeä. Siellä kävellessäni näin äkkiä hyvin kirkkaan valon pensaassa. Katselin sitä hetken ja ajattelin: tuo on varmaan se palava pensas, jonka Mooses näki korvessa. Tultuani lähemmäs tunsin, että siellä oli lämmin ja hyvä olla. Ajattelin: koska Mooseskin tuolla puhui Jumalan kanssa, niin saattaisin minäkin tehdä niin. Lankesin kasvoilleni ja aloin puhua Jumalan kanssa. Puhuin paljon jota en muista; sen vain muistan, että kysyin Jumalalta, voisinko tulla autuaaksi, johon hän vastasi, että kyllä voisin tulla autuaaksi, jos vain harrastaisin sitä asiaa, mutta jollen sitä tekisi, niin en tulisi autuaaksi. Sitten oli minusta kuin olisin tullut kotia ja kertonut tämän isälle ja äidille. Se oli merkillinen uni. Ajattelin sitä kauvan aamulla, pitäen sitä ikäänkuin kehoituksena, että todella alkaisin ajatella ja harrastaa ainoaa tärkeää".
Kirjoittaja oli Adolf Wegelius, yliopiston kamreerin Adolf Wilhelm Wegeliuksen ja hänen vaimonsa Charlotte Mozellin poika. Viimemainittu, joka oli kotoisin Turusta, oli niinkuin miehensäkin vielä 1840-luvun alussa suruton maailmanlapsi. V. 1843 sairastui hän tuskalliseen tautiin, johon liittyi kova sielunhätä. Wegelius oli kuullut, että pietistat kaiken kummallisuutensa uhalla olivat ainoat, jotka voisivat rauhoittaa sieluntuskiin joutunutta, ja päätti kääntyä Bergh-veljesten puoleen. Wegeliuksen kodissa tapahtui suuri muutos. J. I. Bergh tuli puhuttelemaan sairasta, joka nyt löysi elämän tien. Myöskin J. F. Bergh nähtiin näinä aikoina Wegeliuksen kodissa. Charlotte Wegelius kuoli, mutta hänen tautivuoteensa ääressä heräsi hänen miehensä, vihkien tästä lähtien kotinsa Herralle. Sinne kokoontui ennenpitkää heränneitä Helsingistä ja sen ympäristöstä Jumalan sanaa viljelemään. Kun Wegelius v. 1845 meni avioliittoon samanmielisen Sofia Wendellin kanssa, joka oli kotoisin Tenholasta ja jonka hän ensi kerran oli tavannut K. K. von Essenin perheessä, alkoi hänen kotinsa yhä selvemmin kantaa heränneen kodin leimaa. Wegelius asui Antin- ja Annankadun kulmassa. Tällä paikalla siihen aikaan sijaitseva, 7 pientä huonetta käsittävä puurakennus [Tämä rakennus revittiin vasta muutamia vuosia sitten.] tuli heränneitten suosituksi seurataloksi, johon ennenpitkää osasivat kaukamatkaisetkin ystävät. Näiden kautta tulivat Wegelius ja hänen vaimonsa laajalti tunnetuiksi myöskin Pohjanmaan ja Savon heränneissä piireissä. Millaista Helsingin pietistain seuraelämä siihen aikaan oli, näkyy seuraavasta, muutaman Wegeliuksen perheen jäsenen myöhemmin kirjoittamasta kertomuksesta:
"Wegeliuksen koti oli heränneitten kokouspaikka. Seuroja pidettiin siellä joka sunnuntaina iltapäivällä. Olin silloin lapsi enkä tarkemmin voi selvittää, minkälaisia hartauskokoukset olivat. Sen vain muistan, että niissä paljo veisattiin, sekä Siionin virsiä että vanhaa virsikirjaa. Sitten luettiin saarna jostakin postillasta, tavallisesti Björkqvististä tahi Nohrborgista, jonka jälkeen taas veisattiin. Meidän lasten täytyi olla saapuvilla seuroissa, ja selvästi muistan, että Nohrborgin pitkät saarnat, joista emme käsittäneet mitään, meitä hyvin väsyttivät. Odottamalla odotimme amen-sanaa. Semmoista oli sen ajan uskonnollinen kasvatus; lapsen luontoa ei ymmärretty. Heränneitten kokouksia pidettiin kristillisen elämän tärkeänä tekijänä ja kokouksissa käymistä tämän elämän todistuksena, niin että pitempiaikaisen poissaolon heränneitten seurasta arveltiin todistavan armosta luopumista tahi ainakin ensimmäisen rakkauden jähtymistä. Tämän yhteydessä tahdon mainita muutaman tapahtuman näiltä ajoilta. Heränneitten joukkoon kuului pohjalainen ylioppilas H. Tämä oli jonkun ajan ollut poissa kokouksista. Se huomattiin, ilman että siitä kuitenkaan johdettiin hänelle epäedullisia johtopäätöksiä. Muutamana päivänä kutsui Wegelius heränneet, niiden kera H:nkin, perhejuhlaan. Hän tulikin, ja jättäessään hyvästi, lausui hän isännälle: 'kiitän, että setä uudelleen on ottanut minut joukkoon'."
Olemme ennen maininneet, että seuroihin liittyvät kamaripuheet olivat hyvin tavallisia varsinkin Pohjanmaalla. Niitä kaipasivat senpuolen heränneet helsinkiläisten ystäviensä seuroissa. Kuvaava on seuraava, ehkä silloista vikoilemishenkeäkin ilmaiseva, ylläolevan kertomuksen loppuosa: "Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin seuroihimme tuli raatimies C. Uuskaarlepyystä. Kaikki olivat kokoontuneet. Veisattiin hartaasti ja eloisasti virsi toisensa perästä. Vieras istui äänetönnä ja tylyn näköisenä. Hänelle tarjottiin veisukirja, mutta hän teki poistavan liikkeen kädellään ja pudisti päätään. Kummastelin hänen käytöstään, lapsellisuudessani ajatellen, miten hän saattoi olla niin jumalaton, ettei hän tahtonut ottaa osaa veisuuseen. Seurojen päätyttyä ja miespuolisten osanottajien kokoonnuttua Wegeliuksen huoneeseen, alkoi C. nuhdella heitä siitä, että he aivan yksipuolisesti olivat käyttäneet aikaa hengellisiin harjoituksiin, unohtaen tärkeämmät asiat. 'Tulin tänne', hän lausui, 'ja täällä oli vain veisuuta ja jälleen veisuuta. Minulle tarjottiin kirja, mutta en jaksanut veisata. Olen aivan uupunut tuosta alituisesta veisaamisesta. Soisin että kokouksissa keskusteltaisiin sielunasiasta. Siitä olisi varmaankin paljon siunausta — se elvyttäisi hengellistä elämää'. Nöyrästi kuunteli Wegelius tätä muistutusta, mikäli muistan myöntäen, että huomautus oli oikeutettu". Kertomus on siihenkin nähden huomattava, että se osoittaa, kuinka peittelemättä ja suoraan heränneet vieraassakin paikassa ystävilleen lausuivat ajatuksensa.
Wegelius oli näinä aikoina jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli näet syntynyt 1799. Hänen toinen vaimonsa oli häntä 23 vuotta nuorempi. Paitsi heitä ja ensinmainitun kolmea sisarta oli Helsingissä vielä siihen aikaan useita muita heränneitä säätyläisiä sekä melkoinen joukko muihin kansanluokkiin kuuluvia ihmisiä. Eniten huomiota näistä kaikista ansaitsee Otto Edvard August Hjelt, joka, niinkuin ennen on mainittu, jo "Wenellin häiden" aikana (II, 410) kuului heränneisiin ja lähinnä seuraavina vuosina nähtiin heidän seuroissaan Savossakin ja Pohjanmaalla. Heinäkuussa v. 1850 meni hän naimisiin Yolanda Aurora Thunebergin kanssa, ja silloin perustettiin koti, joka myöhemmän herännäisyyden historiassa on varsin tärkeä. Yolanda Hjelt, joka oli syntynyt v. 1826, oli elävä kristitty ja erinomaisen herttainen ihminen. Hän oli paljon oleskellut K. K. von Essenin kodissa Ylihärmässä ja siellä tutustunut Suupohjan suureen herännäisyysliikkeeseen. Miten kalliina hän piti siellä kuulemiaan seurapuheita, saarnoja ja keskusteluja, näkyy siitäkin, että hän kirjoitteli niitä muistikirjaansa. Tässä kirjassa löytyy nim. lyhyitä, joskus pitempiäkin muistiinpanoja Paavo Ruotsalaisen, O. H. Helanderin, Lauri Stenbäckin, Malmbergin, von Essenin, J. I. Berghin, Östringin, Svahnin y.m. puheista, otteita heränneitten ystävien kirjeistä j.n.e. Eheää käsitystä niistä puheista, joihin tämä muistikirja viittaa ja joita se osittain kertookin, ei saa, mutta kirjoittaja olikin kirjoittanut ne vain itseänsä eikä julkisuutta varten. Hänelle muistiinpanot kyllä riittivät johtamaan mieleen kalliita opetuksia ja muistoja.
Otto ja Yolanda Hjeltin koti oli jo 1850-luvun alussa heränneille rakas, ja sinne saapui, samoinkuin Wegeliuksen tykö, monesti kaukamatkaisiakin vieraita eri osista maata. Usein pidettiin sielläkin hartauskokouksia, ja usein saapuivat ystävät muulloinkin sinne "ainoasta tärkeästä" puhumaan. Etäällä asuvista heränneistä olivat etenkin Bergh-veljekset ja luutnantti Colliander Valkealasta Hjeltille likeisiä. J. F. Berghin kanssa oli hän vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Jos tämä kirjeenvaihto usein koskikin taloudellisia asioita, Bergh kun tuontuostakin vetosi Hjeltin toimellisuuteen ja auttavaisuuteen raha-asioissa sekä monenkaltaisissa seurakuntansa hoitoon kuuluvissa taloudellisissa kysymyksissä, ei jäänyt semmoisissakaan kirjeissä unohduksiin elämän tie taisteluineen, koetuksineen ja voittoineen. Tämä oli heidän ajatusvaihtonsa punaisena lankana, johon neuvottelut jokapäiväisen elämän tehtävistä ja huolista aina liittyivät. Samalla alttiudella ja veljellisellä rakkaudella toimitti Hjelt, niinkuin usein myöskin Wegelius, Pohjanmaallakin ja Savossa asuvien ystävien asioita Helsingissä. Hän oli aina valmis auttamaan, usein suorittaen tarvittavat maksutkin etukäteen. Vaikuttimena oli rakkaus, ei oma etu.
Suoritettuaan filosofianlisensiaatti-tutkinnon (1846) ja työskennellen yliopiston kirjaston ylimääräisenä amanuenssina, antautui Hjelt lääketieteen alalle, valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesäkuussa 1852 ja määrättiin anatomian dosentiksi lokakuussa samana vuonna. Kesällä oleskeli hän maalla. Sinne lähtiessään kirjoitti hän J. F. Berghille: "Maanantaina oli minulla tutkinto. Sain kaikilta yksimielisesti 'laudatur'. Minun täytyy nyt lähteä maalle, jotta tuuli saisi puhaltaa pois kaikki kiitoslauseet — ainakin muutamat".
Kolmaskin seurapaikka oli näiden aikojen Helsingin heränneillä: laivanrakennusmestari L. P. Kjäldströmin koti. Sekin vartioksi herännäisyyden pääkaupungissa menneinä aikoina syttynyttä tulta, osoittaen samalla, että tämä tuli ei vielä ollut sammunut työkansankaan keskuudesta. Samaa todistaa vielä selvemmin se tosiseikka, että etenkin Wegeliuksen kodissa pidetyissä seuroissa kävi hyvin paljon viimemainittuun kansanluokkaan kuuluvia ihmisiä. Tämä pääkaupunginkin herännäisyyden kansanvaltainen leima loukkasi kovin liikkeeseen kuuluvien säätyläisten kääntymättömiä sukulaisia ja entisiä tuttavia. Paljon mielipahaa sai varsinkin Wegelius tämän johdosta kokea. Mutta varsinaisen vainon alaiseksi eivät Helsingin tämänaikaiset heränneet enää joutuneet. Tuo oli jäänyt niiden osaksi, jotka 1830- ja 1840-luvulla siellä olivat seuroja johtaneet. Eikä noussut pääkaupungin herännäisyyden liekki enää niin korkealle kuin silloin. Se oli jo laskemassa, eikä vartijain tehtävänä enää ollut saada sitä niin suureksi, että se herättäen valaisisi koko maata. Tämä tehtävä oli siirtynyt Pohjois-Suomen heränneen kansan suoritettavaksi. Mutta Helsingin heränneitten huoleksi jäi siellä syttyneen tulen hoitaminen niin, ettei se sammuisi. Ja tämäkin tehtävä oli pyhä tehtävä sekä ainakin muutamissa suhteissa vaikeampi, kuin heidän edeltäjäinsä keväisen toivon innostuttama työ.
Tieto Suupohjan herännäisyydessä tapahtuneesta jaosta koski kipeästi Helsingin heränneisiin. Kesällä 1852 kirjoittaa Hjelt J. F. Berghille: "Enemmän kuin surullisia sanomia kuuluu Pohjanmaalta", sekä muutamia kuukausia myöhemmin: "Luulen että moni Pohjanmaalla sattuneiden surullisten tapahtumain johdosta on tullut siihen luuloon, että vika on ollut opetustavassa, ja silloin on käänne toisaalle hyvin läheltä tarjona. Toivokaamme, että Jumala kärsivällisyydessään vielä armahtaisi seurakuntaansa ja ettei hän lakkaisi sitä johtamasta eikä väsyisi sen kevytmielisyydestä. Silloin selviäisivät asiat ehkä vieläkin. Mutta tämmöisinä aikoina on järjen arkuudella suuret vaatimukset."
Vanhastaan olivat etenkin Nurmijärven heränneet likeisessä yhteydessä Helsingin herännäisyysliikkeen kanssa. J. F. Berghin siellä pappina ollessa nähtiin näet heidän hartauskokouksissaan usein ystäviä pääkaupungista, ja hänen sanankuulijoitaan saapui yhtä usein helsinkiläisten seuroihin. Silloin olivat hänen valtaava persoonallisuutensa ja hänen elävät puheensa joukkoja yhdistämässä ja liikettä herättäen vilkastuttamassa. Mutta muutos vastakkaiseen suuntaan tulee heti Berghin Jaakkimaan muuton jälkeen näkyviin Nurmijärven heränneissä. Vanhat alkavat väsyä, uusia herätyksiä ei tapahdu. Eikä siinä kyllin. Tuossa yhä pienenevässä kantajoukossakin, joka jalon opettajansa varoituksia ja opetuksia muistaen vanhaan tapaan vielä kokoontuu sanan ääreen ja koettaa estää herännäisyyden tulta sammumasta, syntyy eripuraisuutta ja hajaannusta. Tämän tiesivät Helsinginkin heränneet, joiden puoleen nurmijärveläiset kääntyivät neuvoa pyytämään, mutta ei pystynyt kukaan heistä Berghin johtajatointa jatkamaan. He olivat kiitollisia siitäkin, että yksimielisyys vallitsi heidän omassa keskuudessaan. Virkistäviä hetkiä Nurmijärven heränneille olivat ne, jolloin luettiin joku Berghiltä saapunut kirje, mutta eivät voineet semmoisetkaan tervehdykset palauttaa menneitä aikoja. "Voi kuitenkin", kirjoittaa muutama nurmijärveläinen tuolle rakkaalle poismuuttaneelle opettajalle, "kun ei ole harjaantunutta opettajaa täällä eikä oikein muutakaan miestä. Kyllä on meillä ylimmäinen opettaja, kaikkivaltias Jumala ja hänen sanansa, mutta kuinka monta on, jotka sitä lukevat ja ymmärtävät oikein. Kukin selittää sitä eri tavalla. Siitä tulee niin ikävä ja epäilee pian kaikkia. Täytyy jäädä tyhjänä seisomaan Kaikkitietävän eteen tuomittavaksi ja opetettavaksi. Mutta toiselta puolen näyttää kuitenkin, ettei tule yksin toimeen, kun luonto on niin laiska valvomaan. Näyttää että seurustelu olisi tarpeellista, mutta pelkään ja olen havainnut, että sekin on vaarallista". Kirjeen kirjoittaja — hänen nimensä on Juhana Maula — valittaa sitäkin, että nurmijärveläisten seuroissa vallitseva ihmisorjuus estää häntä vapaasti ajatuksiansa lausumasta sekä että "järjestys näyttää hullulta". Hän näkyy tarkoittavan evankelisen suunnan oppia, joka sielläkin oli saanut jalansijaa. Hyvin tuntuu hän kaipaavan sitä vilkasta herännäisyysliikettä, jonka keskuudessa hän Berghin aikoina oli elänyt. Hakemalla hakee hänen silmänsä semmoista, mutta ei löydä sitä lähiseuduiltakaan. Kuvaava on varsinkin seuraava lause hänen kirjeessään: "Tampereella sanovat olevan parannuksenteon hyvin voimassa ja saattaa ollakin". Näistäkin sanoista voi päättää, miten pieni Etelä-Suomen herännäisyysliike oli. Maulan kirje on kirjoitettu jo v. 1849 ja todistaa niinikään, ettei herännäisyys edellisinä vuosikymmeninäkään ollut saanut varsinaista jalansijaa tässä osassa maata, vaikka sen nuori voima silloin, niinkuin olemme nähneet, sai aikaan herätyksiä Uudellamaallakin ja Etelä-Hämeessä. Evankelisen suunnan katsantotavalle sitävastoin osoittautui näiden seutujen kansa paljon alttiimmaksi.
Porvoossakin, missä Berghin Nurmijärvellä ollessa löytyi paljonkin myötätuntoisuutta herännäisyydelle, näkyy evankelinen suunta näinä aikoina päässeen miltei yksinomaan vallitsevaksi uskonnollisissa piireissä. Pohjanmaan herännäisyydessä syntynyt erimielisyys antoi Hedbergille ja hänen ystävilleen aihetta siihen toivoon, että voitaisiin saada aikaan sovinto heidän ja pietismille kylmentyneiden heränneitten välillä. Siinä tarkoituksessa käännyttiin sovinnollisesta mielestään tunnetun J. F. Berghin puoleen. Niinpä kirjoitti Porvoon tuomiokapitulin amanuenssi K. M. Alopaeus tähän tähtääviä kirjeitä viimemainitulle. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että Hedberg samaan aikaan oli ilmaissut mielipahansa sen johdosta, että hänen kannattajissaan oli syntynyt äärimmäisyys-suunta, joka yhä rohkeammin julisti syntien anteeksiantamista upposuruttomille ihmisille, sekä että moni hänen vakavamielisistä ystävistään niinikään tahtoi pysyä erillään sanotun äärimmäisyyden edustajista. Kun Bergh kesällä 1852 aikoi lähteä Turun puoleen terveyttään hoitamaan, kirjoitti Alopaeus hänelle: "Jos tapaat vanhan ystävämme Hedbergin, joka kunnioituksella ja lämpimällä ystävyydellä muistaa sinua ja nyttemmin toisin ajattelevia ystäviään, niin katoaisi sinustakin kaikki väärinkäsitys, ja vanha luottamus palajaisi. Suomeksi vasta julkaisemansa raamatunrekisterin esipuheessa hengittää ukko Renqvist loppumatonta katkeruuttaan poismennyttä Paavo-ukkoa ja Hedbergiä vastaan, käsittäen väärin etenkin viimemainittua. Voi, jos herrat väittelijät vihdoinkin poistuisivat taistelutantereelta ja ahkerasti tarkastaisivat omaa sydäntänsä! Se tuottaisi heille ja kristikunnalle paljon enemmän siunausta. Sieltä löydämme julmimman pedon ja oikean antikristuksen, joka esteettömästi saa hävitystyötään tehdä niissä, jotka vaanivat veljiensä vikoja ja säälimättä niistä huutavat. Muuten olen huomannut, että Hedberg kirjoissaan monessa paikoin teroittaa lain käyttämisen välttämättömyyttä, jota paitsi ei sovi epäilläkään, että hän pitää sitä uskoa, jota ei seuraa parannus, uusi-syntyminen ja jokapäiväinen uudistus, perkeleen petoksena. Hedbergin ansio edellä monen muun maamme opettajan on vihdoin se, että hän alituisesti viittaa raamattuun ja sen keskipisteeseen, ytimeen ja lähteeseen, Kristukseen. Jos tätä neuvoa noudatamme ja viljelemme raamattua jokapäiväisenä sielunravintona, niin täytyyhän Kristuksen tulla autuutemme ainoaksi perustukseksi, a-ksemme ja o-ksemme, vapahtajaksemme ja auttajaksemme. Tarkaten Jumalan sanaa ja kätkien sen sydämeensä, antautuu syntisraukka Jumalan johdatettavaksi, antaen itseään hallita hänen tahtonsa mukaan. Täten tulee armoa etsivän ihmisen ravintona olemaan ei ainoastaan evankeliumi, vaan niin sanoakseni lakikin. Jolleivät lutherilaiset paavit pitkien aikojen kuluessa olisi sortaneet evankeliumia ja salanneet Kristusta, niin ei Hedbergin synnyttämä reaktsioonikaan olisi ollut tarpeellinen. Jos sinä, niinkuin minä, olisit tekemisissä väärän evankeliumin saarnaajien kanssa, miten toisenkaltaiselta kuuluisi korvissasi heidän puheensa rehellisen veljemme Hedbergin todistukseen verrattuna!"
Alopaeuksen näitä asioita koskeva kirjeenvaihto Berghin kanssa näkyy osaksi johtuneen siitä mielipahasta, minkä A. W. Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamat kirjat olivat hänessä herättäneet. Hän valittaa sitäkin, että Berghkin oli "allekirjoittanut sen sotasankari Ingmanin ja muiden Paavon koulukuntaan kuuluvien kuolemantuomion, jonka esineenä oli vanha ystävä ja rakas veli Hedberg". Jo tästäkin lauseesta näkyy, että Bergh edelleen jyrkästi pysyi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla. Samaa todistavat muutamat muutkin kohdat Alopaeuksen kysymyksessä olevissa kirjeissä.
Etelä-Suomen papistossa emme näinä aikoina tapaa ainoatakaan varsinaisen herännäisyyden huomattavampaa edustajaa. Nämä ovat kaikki etsittävät Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. Väärin olisi kuitenkin sanoa, ettei herännäisyyden vaikutusta näkynyt Uudenmaan ja Etelä-Hämeenkin papeissa. Moni näidenkin seutujen sielunpaimenista oli suoranaisesti tahi ainakin välillisesti saanut syviä vaikutuksia siitä heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativasta hengestä, joka niin voimallisesti vaikutti herännäisyyden kotiseuduilla. Ja missä ei pappi ollut altis tämän hengen vaikutuksille, siellä vaati ainakin joku sielunsa tilaa huolehtiva sanankuulija häntä asemaansa ajattelemaan sekä näkemään, ettei "vanhan hyvän ajan" kirkkojumalisuus enää riittänyt ihmisiä tyydyttämään. Muuttunut oli yleinen katsantotapa; ei maailmakaan enää sanonut ketä hyvänsä kristityksi eikä sillekään mikä saarna tahansa kelvannut. Tuo on herännäisyyden vaikutusta, ja tämä vaikutus on nähtävänä niissäkin osissa maata, missä liike semmoisenaan ei voittanut alaa.
Miten köyhä herännäisyydelle uskollisista papeista Etelä-Suomi ylimalkaan onkin, tapaamme siellä kuitenkin vielä 1850-luvun alussa muutamia semmoisia. Näitä oli J. F. Berghin vanha ystävä ja asetoveri K. Aspegren (II, 243), joka vuodesta 1835 oli ollut ja vieläkin toimi kappalaisena Tuusulassa. Vaikka hän oli sairaloinen ja teki paimentyötään sekä hengellisessä että taloudellisessa suhteessa ahtaissa oloissa, joita sitäpaitsi hänen lastensakin kelvottomuus vaikeutti, ei pahentunut hän Herran kuljetukseen eikä herännäisyyden ristin tielle vaativaan oppiin. Melkoinen joukko heränneitäkin löytyi hänen seurakunnassaan, näiden joukossa niitäkin, jotka vielä muistivat Berghin paimentyötä näillä seuduin. Varsinkin Aspegrenille oli tämä muisto rakas. Pitkään aikaan hän ei ollut tuosta jalosta ystävästään paljonkaan kuullut eikä edes ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Vastoinkäymisten lisääntyessä — hän oli muunohessa turhaan hakenut parempia paikkoja tarttui hän vihdoin kynään, kertoen Berghille kärsimyksistään, muunohessa kirjoittaen (lokakuussa 1849): "Epäilen suuresti, haenko enää mitään paikkaa, sillä olen väsynyt vaalimatkoihin ja talvella sain kovan ja pitkällisen taudin. Arndtin 'Totisesta kristillisyydestä', joka nyttemmin on ollut pääravintonani, luin Jumalan kaitselmuksesta ja sain siitä mitä suloisimman ja lujimman tukeen luottamukselleni Herraan ja hänen isälliseen huolenpitoonsa ja kaikkiviisaaseen johdatukseensa. Sentähden olen ilolla voinut antautua hänen turviinsa. Voi, kuinka turvallista on, kun tuo muutoin niin levoton sydän täydellä varmuudella saa kokea, että meillä on kaikkiviisas, hyvä ja kaikkivoipa isä taivaassa. Kun hän pitää perää elämämme haahdessa, niin saa olla tyytyväinen, jos ulkonainen ihminen ei saakaan kaikkea, mitä se toivoo, sillä hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Jos vain voisin oikein tehdä hänen työtään! — Koetukseni jatkuvat, mutta nehän ovat välttämätöntä jokapäiväistä leipää, jotta yhä paremmin oppisin tuntemaan kurjuuteni ja turmelukseni ja siten tulisin pakoitetuksi etsimään voimaa Jesuksessa, voidakseni hänen jäljissään vaeltaa murheen laakson läpi". Kirjeen lopussa lausuu Aspegren sen toivomuksen, että Bergh kävisi entistä työalaansa tervehtimässä, lisäten että "moni muukin" toivoi samaa.
Paljon ikävää sai Aspegren kokea kirkkoherraltaan, J. Ihlströmiltä, joka kaikesta päättäen oli julki jumalaton mies. Heidän väliset riitansa päättyivät vihdoin oikeusjuttuun. Aspegren oli näet tuon esimiehensä ollessa poissa seurakunnasta vihkinyt pariskunnan, jonka avioliiton päättämiselle oli ilmoitettu muutama vähäpätöinen, hänelle tuntematon este. Tämän johdosta syytti Ihlström häntä tuomiokapitulissa virkavirheestä, vetäen kannekirjassaan esille kaikenlaisia muitakin muistutuksia virkaveljeään vastaan. Aspegren, joka siihen asti nöyrästi oli koettanut kärsiä esimiehensä hävyttömyyttä ja jumalattomuutta, ei enää vaiennut. Tuomiokapitulille antamassaan selityksessä ilmoitti hän, että Ihlström monessa tilaisuudessa oli pilkannut uskontoa, muunohessa sanonut muutamalle heränneelle isännälle, joka kinkerien päätyttyä oli tarjonnut hänelle lasin punssia: "tämäkö on sitten sitä kääntymistä", nimittänyt Möllerin katkismuksen armonjärjestystä "kestikievarijärjestykseksi", sanonut Murbachin saarnoista: "koko kirja sisältää paljasta roskaa ja olisi senvuoksi poltettava, sillä sen kirjoittaja on ollut hullu, niinkuin nekin, jotka sitä lukevat", antanut koirilleen evankelistaan nimiä sekä niiden kuoltua "passittanut ne vapahtajan tykö" j.n.e. Asia lykättiin kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Aspegrenin selityksessä löytyi kuitenkin yksi syytös Ihlströmiä vastaan, johon nähden tuomiokapituli heti teki päätöksen. Jo v. 1845 oli mainittu virasto kiertokirjeellä kieltänyt papistoa toimittamasta kantojaan kinkerien yhteydessä. Ihlström ei ollut määräystä noudattanut, vaikka piispa Ottelin v. 1851 seurakunnassa pitämässään tarkastuksessa vakavasti oli häntä siitä muistuttanut. Tästäkin virkavirheestä oli Aspegren selityksessään huomauttanut. Seurauksena oli, että tuomiokapituli keväällä 1852 eroitti Ihlströmin virasta puoleksi vuodeksi. Tämä valitti hovioikeuteen, valituskirjassaan väittäen, että "hänen virkaveljensä monta kertaa oli tehnyt itsensä syypääksi pappisviran menettämiseen". Muunmuassa syytti hän Aspegrenia liiallisesta ankaruudesta rippikoululapsia kohtaan, niin että näitä oli täytynyt "piilopaikoistaan rummulla kutsua kouluun", sanoi että hän "synkkämietteisillä viittauksilla oli saanut aikaan eripuraisuutta ja pahennusta perhe-elämässä" sekä ettei hän esimiehelleen ollut osoittanut asianomaista kunnioitusta. Hovioikeus vahvisti tuomiokapitulin päätöksen, ottamatta huomioon Ihlströmin Aspegrenia vastaan tekemiä syytöksiä. Viimemainittu, joka Porvoossa sattumalta sai nähdä asiakirjat, pyysi tuomiokapitulia vaatimaan Tuusulan pitäjänkokouksen lausuntoa Ihlströmin häntä vastaan tekemistä syytöksistä. Että hän oli syytön näihin syytöksiin, näkyy siitä, että pitäjänkokous todisti ne kerrassaan perättömiksi. Kihlakunnanoikeuden käsiteltäväksi lykätty juttu keskeytyi Ihlströmin talvella 1853 tapahtuneen kuoleman kautta. Aspegren määrättiin Tuusulan v.t. kirkkoherraksi ja vähän myöhemmin vakituisena samaan virkaan.
Silmäillessämme Etelä-Suomen uskonnollisia oloja 1850-luvun alkuvuosina ja niitä jälkiä, joita herännäisyys oli sinne jättänyt, emme saa unohtaa luutnantti K. A. Collianderin Herralle pyhitettyä kotia Valkealassa. Pitäjän ja sitä ympäröivien seutujen suruttomuus ei voinut sammuttaa sitä Jumalan hengen tulta, joka tässä kodissa paloi. 1850-luvun alussa loisti se yhtä kirkkaana kuin Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin herätyksen alkuaikoina. Usein kävi varsinkin ensinmainittu etäällä asuvia ystäviä tervehtimässä ja usein esiintyi hän puhujanakin heidän seuroissaan. Hänen elävähenkiset, lapsellista uskoa Herraan todistavat sanansa ja se syvä kokemus ristin tien salaisuuksista, joka näissä sanoissa tuli näkyviin, lähtivät sydämestä ja synnyttivät vastakaiun kaikissa tosi heränneissä kuulijoissa. Samaa vaikutti hänen kaunis veisuunsakin. Se särki monen suruttomankin mielen. Jaakkimassa kävi Colliander usein Berghiä ja muita sikäläisiä ystäviä tapaamassa. Sieltä kuljettiin kesäisin ensin Puhoisiin, mistä matkaa jatkettiin veneellä Savonlinnan ohi Kuopioon. Matkalla käytiin maissa etenkin niillä seuduin, missä löytyi heränneitä. Moni näillä matkoilla lausuttu sana jäi koko elinajaksi matkustajain ja rannalle jääneiden ystävien mieleen. Kerrottakoon tässä yksi semmoinen sana. J. F. Bergh oli saattanut Collianderin, J. I. Berghin ja moniaita muita ystäviä Jaakkimasta Puhoisiin. Matkalla oli puhuttu muutamista Herran lepoon vasta muuttaneista ystävistä. Vierasten vene oli jo kulkenut vähän matkaa, kun luutnantti Colliander huusi rannalla seisovalle Berghille: "Jos pääset ennen meitä, niin vie terveisiä heille".
K. A. Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin kristillisyyttä kuvaamaan kerrottakoon heidän käytöksensä muutamien heitä kohdanneiden taloudellisten vahinkojen johdosta. Eräänä syysyönä 1847 syttyi Valkealan kartanon asuinrakennus tuleen ja paloi tuhaksi. K. A. Colliander oli vierailemassa muutaman ystävänsä luona. Tätä ystävää pyysi A. M. Colliander tulipalon jälkeisenä päivänä kirjoittamassaan kirjeessä isälleen tapahtumasta varovasti ilmoittamaan. Kertoessaan tulipalosta, irtaimiston pelastamisesta y.m. siihen kuuluvista asioista, ei unohda hän puhua Jumalan armollisesta varjeluksesta ja johdosta, kirjeessään muunmuassa lausuen: "Mielemme ovat vielä hyvin vähän selvinneet huumaustilastaan. Järjellämme olemme kyllä selvästi nähneet Herran oman käden, mutta Herran henki on vähän, aivan liika vähän saanut laskea tämän sydämillemme, tehdäksensä sen meille hyödylliseksi ja siten täyttääksensä, mitä hän tällä on tarkoittanut. Me olemme niin kovasydämisiä ihmisiä, mutta kuitenkin on Herra vielä tässä tulipalossa osoittanut meille suurta laupeutta. — — — Jumala varjeli pelastustyöhön osaaottaneiden sekä hengen että terveyden, vaikka kumpikin monen, ja juuri minunkin kohdalla oli suuressakin vaarassa; hän säästi ruumiini tulipalon liekeiltä ja köyhän sieluni helvetin tulelta". — Neljä vuotta myöhemmin paloi Valkealan kartanon uusi päärakennus. Tulipalo alkoi eräänä kesäpäivänä puolipäivän aikana. Paljon ihmisiä, niiden joukossa läheisyydessä asuvat säätyläiset, jotka aina olivat moittineet talon liiallista jumalisuutta, oli kokoontunut paikalle. Luutnantti Colliander ei silloinkaan ollut kotona. Hänen paikalle saapuessansa oli rakennus jo ilmitulessa. Hän heittäytyi poikansa kaulaan, alkaen hetken kuluttua tämän kanssa veisata kiitosvirttä. "Näkee mitä semmoinen kristillisyys vaikuttaa", kuului säätyläisten joukosta, "sehän tekee ihmiset hulluiksi." — — Asian valaisemiseksi tulee meidän mainita, että Valkealan kartano oli vakuuttamatta, luutnantti Colliander kun, samoinkuin sen ajan heränneet yleensä, piti palovakuutusta syntinä.
Tämmöisiä piirteitä tapaamme paljon vielä tämänkin ajan heränneissä. Niissä kuvastuu se tunteitten rikkaus, sydämellisyys ja hellyys, jotka kaiken jyrkkyyden ja ulkonaisen karkeuden uhalla painoivat leimansa varsinkin aikuisempien vuosien herännäisyyteen. Oppiriitojenkaan kovat taistelut ja sydämettömät tuomiot eivät saaneet tätä leimaa poistumaan niistä, jotka pysyivät uskollisina liikkeen hengelle. Yksi näitä oli, jos kukaan, Kustaa Adolf Colliander. [Lähteitä: Adolf Wegeliuksen muistikirja; leht. Wilh. Wegeliuksen y. 1912 kirjoittama, past. U. Wegeliukselle lähettämä kertomus A. W. Wegeliuksen kodista ja Helsingin heränneitten seuroista; Otto Hjeltin kirjeet J. F. Berghille 16/3 52, 22/5 52, 16/6 52, 7/7 52, 23/10 52; E. J. Olinin, Jaakko Leanderin, Juhana Maulan (kaikki Nurmijärvellä) kirjeet J. F. Berghille 21/2 49, 7/4 49, 25/11 49; K. M. Alopaeuksen kirjeet J. F. Berghille 19/6 52 ja 27/5 51; Sukukirja; Paimenmuisto; Kert. Otto Hjelt, O. I. Colliander y.m.; A. M. Collianderin kirje muutamalle ystävälle 23/9 47. (Kirjeen on minulle lainannut ja siitä täydentäviä tietoja minulle hyväntahtoisesti antanut kunnallisneuvos A. N. Colliander).]