XVIII.
Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
Pohjois-Hämeen herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Keuruu ja sen etevin pappi F. H. Bergroth, jonka tämä seurakunta, niinkuin ennen on mainittu, v. 1847 on kutsunut pitäjänapulaisekseen. Pohjanmaan valtavaan liikkeeseen verrattuna ei sikäläisten heränneitten luku kyllä ollut suuri, mutta huomiota se joka tapauksessa kumminkin ansaitsee. Ja mitä Bergrothin kotiin tulee, oli se, niinkuin tiedämme, Suupohjan heränneitten pappien yhtymäpaikkana, heidän näillä seuduilla käydessään. Myöskin J. I. Bergh ja muita Savon herännäisyyden johtomiehiä nähtiin siellä usein. Nämä vierailut olivat tietysti omiaan suuressa määrässä vilkastuttamaan sikäläistä liikettä ja lujittamaan sen yhteyttä muun herännäisyyden kanssa. Bergroth oli ystävällinen ja vieraanvarainen mies, jonka seurassa ei kenelläkään ollut ikävä. Kun tämän lisäksi tiedetään, että hän täydestä sydämestään oli liittynyt herännäisyyteen ja tarkasti sekä mielenkiinnolla seurasi sen vaiheita lähellä ja kaukana, niin ei sovi kummastella, että hänen omistamansa Lehtiniemen talo, jossa hän asui ja joka sijaitsee kauniilla paikalla lähellä Keuruun kirkkoa, vielä kauan sen jälkeenkin johdatti keuruulaisten ja monen matkustajan mieleen kalliita muistoja 1840- ja 1850-luvun ajoilta. Ja voimallisesti kertoi ja kertoo Keuruun vanha kirkkokin, missä niin monien herännäisyyden kuuluisimpien saarnaajien ääni on kaikunut, näistä muistoista.
Hyvänä apuna Keuruun törkeisiin synteihin vajonneen väestön herättämisessä ja sikäläisten heränneitten hoitamisessa oli Bergrothille A. O. Törnudd, joka v. 1851 määrättiin kirkkoherranapulaiseksi seurakuntaan. Jo aikuisemmin oli hän Multiassa (III, 256) tutustunut näiden seutujen kansaan ja jo silloin menestyksellä taistellut sen paheita vastaan. Samalla tarmolla jatkoi hän työtään Keuruulla, tullen siellä Bergrothin ja tämän vierasten kautta likeiseen tuttavuuteen Pohjanmaankin heränneitten kanssa. Tätä ystävyyttä ei kuitenkaan, niinkuin tiedämme, kauan kestänyt. Sekä Törnudd että Bergroth liittyivät Malmbergista eroaviin pappeihin, ollen ensimmäisiä, jotka rikkoivat liiton hänen kanssaan. Seuraukset tulivat pian näkyviin Keuruullakin. Sen uuden suunnan ohjelmaan, jonka kannattajina sekä Törnudd että Bergroth tästä alkaen esiintyivät, ei kuulunut herännäisyysliikkeen ylläpitäminen niiden periaatteiden ja tapojen mukaan, joita näihin asti oli seurattu sielunsa tilaa huolehtivien ihmisten hoidossa, ja liike semmoisenaan alkoi tästä alkaen yhä enemmän kadottaa herännäisyyden leimaa. Niin kävi Ätsärissäkin sen pienen joukon, joka siellä oli liikettä edustanut, jos kohta sikäläinen herännyt pappi K. E. Bergroth ei millään tehokkaalla tavalla toiminut Malmbergiä ja hänen edustamaansa suuntaa vastaan. Myöskin Ruovedellä kuoli herännäisyys näinä aikoina miltei kokonaan sukupuuttoon. F. O. Durchmanin, F. H. Bergrothin ja muiden Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten siellä omistama Peska-niminen perintötilakin, missä herännäisyys oli viettänyt niin monta juhlahetkeä, joutui toukokuussa v. 1852 kaupan kautta vieraisiin käsiin. Malmbergin osa kauppasummasta teki 1,100 rupl. Varsinkin näkyy Durchman kaipuulla luopuneen tästä muistorikkaasta paikasta. Väärinkäsityksen välttämiseksi mainittakoon muutoin, ettei Peskan myyminen aiheutunut F. H. Bergrothin eikä muiden hänen isänsä perillisten samaan aikaan tapahtuneesta erosta Malmbergista. Talon myyntiä oli jo edellisinä vuosina tuumittu.
Se Paavo Ruotsalaisen herännäisyyden leimaa kantava herätys, joka F. H. Bergrothin ja varsinkin Jos. Grönbergin toiminnan kautta oli syntynyt Tampereella ja sen ympäristössä, oli jo ennenkuin viimemainittu asettui Malmbergiä vastaan saanut tuntuvan iskun Hedbergin tännekin levinneeltä suunnalta. Grönbergin herännäisyydestä yhä vieraantuva kanta ei ollut omiaan sille turvatumpaa tulevaisuutta takaamaan. Seuroja kyllä edelleenkin pidettiin ja ulkonaista eroa maailmasta koetettiin vanhaan tapaan ylläpitää, mutta henki ja uudistava voima puuttuivat. Paremmalla menestyksellä toimi herännäisyyden hengessä Frans Emil Lilius, joka, tultuaan papiksi v. 1849, Lempäälässä vakavasti julisti Paavo Ruotsalaisen oppia ja piti hartausseuroja, joissa luettiin tämän suunnan heränneitten vanhoja hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä.
Väsymystä ilmaisee Hämeen ja Satakunnan herännäisyys niilläkin tienoin, missä Renqvistin oppi oli saanut jalansijaa. Tämän suunnan ehkä huomattavin paikka oli tässä osassa maata Tampere. Varsinaista liikettä ei siellä syntynyt, mutta muutamat yksityiset henkilöt, joiden kodeissa sekä Hämeenpuolen että Varsinais-Suomen rukoilijat matkoillaan usein kävivät, välittivät ahkerasti Renqvistin kirjojen kauppaa, ollen samalla yhdyssiteenä näiden herännäisryhmien välillä. Paavo Ruotsalaisen suuntaa nämä heränneet 1850-luvun alkuvuosina eivät enää pelänneet, arvellen sen edustajain "nukkuneen".
Renqvistin ystävistä Tampereella oli ennen (III, 253) mainittu Ferd. Uhde huomattavin. Vaikka hän oli muukalainen, seurasi hän tarkasti Suomen herännäisyyden vaiheita, koettaen heränneissä piireissä muunmuassa herättää innostusta pakanalähetyksen hyväksi. Koska hän Renqvistiltä sai eniten kannatusta ja tämän uskonnollinen katsantotapa muutoinkin eniten häntä miellytti, liittyi hän hänen edustamaansa suuntaan. Näiden miesten välinen kirjeenvaihto ilmaisee mitä suurinta ymmärtämystä kummaltakin puolen, jos kohta Uhden kirjeissä ei tapaakaan Renqvistin monesti kaavamaista rukouksen, uskon y.m. käsitteiden määrittelemistä. Hänkin teroitti ahkeraa rukousta ja pyhitystä, ja varsinkin tämä seikka vahvisti Renqvistin luottamusta häneen. Muutoin oli Uhde saanut herätyksensä Gossnerin kautta ja oli vielä näinä aikoina kirjeenvaihdossa hänenkin kanssaan. Renqvistin kirjailijatointa kannatti hän tuntuvilla rahalähetyksilläkin. Koska Uhden uskonnollinen vakaumus, niinkuin tiedetään, painoi leimansa varsinkin muutamien Tampereella asuvien naisten — näistä on ehkä Katariina Ekblom huomattavin — ja näiden kautta muiden samanmielisten katsantotapaan, lainaamme tähän otteen muutamasta hänen näinä aikoina Renqvistille kirjoittamastaan kirjeestä:
"Kaikin puolin hyväksyn veljen saarnatavan, josta viime kirjeessäsi puhut. Sillä usko ei saa olla luuloa eikä järjen vakaumusta, vaan usko on elinvoima, joka ei koskaan saata olla toimetonna, vaan aina Osoittautuu hedelmissään. Hedelmästä puu tunnetaan, ja siitä syystä ei Vapahtaja, ennustaessaan viimeisestä tuomiosta, puhu mitään puhtaasta opista eikä oikeasta uskosta, vaan hän tuomitsee töiden mukaan. Yhtä varma on myöskin, etteivät ihmiset voi tehdä mitään Jumalan tuomion edessä kelpaavia töitä, vaan nämä johtuvat uskon uudestisynnyttämästä sydämestä, ja näitä hyviä hedelmiä voi sydän siis tuottaa ainoastaan Jumalan annosta ja hänen henkensä avulla. Maailmassa löytyy löysä usko ja kuollut usko. Edellisen tapaa valitettavasti hyvinkin yleisesti meidän aikamme heränneissä, viimemainitun puhdasoppineissa. Toivon, ettei veli käsitä sanojani väärin, vaikka en voikaan ruotsiksi kyllin selvästi julkilausua ajatuksiani. En tahdo töitä ilman uskoa enkä uskoa ilman töitä. Älköön ihminen eroittako, mitä Jumala on yhdistänyt".
Oli oppiriitojen aika. Miten vähän perehtynyt Uhde olikin Paavo Ruotsalaisen oppiin, jonka kannattajia hän, puhuessaan "löysästä uskosta" tarkoittaa, niin ei sovi oudoksua, että hänkin tähän kysymykseen koski, etenkin kun muistamme, että hän oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa sekä että Tampereen heränneitten leväperäisyys varmaankin antoi aihetta, epäilyksiin. Omituista on muuten nähdä, miten herännäisyyden oppiinkin nähden jyrkkä ja erityisiin kohtiin syventyvä katsantotapa tavallaan kyllä laajenee, mutta samalla laimeneekin niissä pienissä joukoissa, jotka eivät ole vilkkaassa yhteydessä liikkeen pääryhmien kanssa. Tämä koskee etenkin niitä seutuja, missä ihmiset vikoillen tarkastelivat herännäisyyden oppia tahi muista syistä jäivät syrjään valtateillä kulkevista heränneistä. Tätä leimaa kantaa esim. sekä Paavo Ruotsalaisen että Renqvistin suuntaa edustava liike Tampereella. "Ei yksi puu pesässä pala", on joku herännäisyyden johtomiehistä lausunut.
Näsijärven länsipuolellakin tapaamme näinä aikoina siellä täällä rukoilijoita. Nämä näkyvät kuitenkin kernaammin pyrkineen Lounais-Suomen heränneitten kuin Tampereen seudun renqvistiläisten yhteyteen. Sitäpaitsi näyttävät he muutamien Parkanossa löytyvien heränneitten kautta olleen Pohjanmaankin herännäisyyden vaikutuksen alaisina. Ikalisista kotoisin oli Heikki Heikinpoika Ikalin, joka Walborg Henrikintytär-nimisen vaimonsa kanssa ensin muutti Poriin ja sittemmin asui Kankaanpäässä, missä viimemainittu kuoli (1848). Loppuijällään asui "Ikalin faari", joka samoinkuin hänen "Pikku muori" nimellä tunnettu vaimonsakin, laajalti nautti rukoilijain rakkautta ja kunnioitusta, Porissa. Varsinkin sikäläisissä piireissä oli heidän maineensa suuri.
Yhtä suurena kuin edellisinä vuosina esiintyy 1850-luvun alussa Lounais-Suomen rukoilijain liike. Sikäläisen hedbergiläiseen suuntaan yhä yleisemmin liittyneen papiston vastarinta ei saanut näitä vanhoille traditsiooneilleen miltei itsepäisesti uskollisia Renqvistin opetuslapsia kirkosta vieraantumaan, mutta toiselta puolen lujittui melkoisessa määrässä juuri papiston tuomitsevan esiintymisen ja sortamishalun kautta heidän liittonsa, ilmaisten monessa seurakunnassa murtumatonta elinvoimaa. Miten yksipuoliseen, kaavaan ahdattuun muotoon näiden heränneitten rukouselämä olikin pukeutunut, kätkeytyi siihen mahti, jota ainoastaan pintapuolinen tarkastaja on altis pieneksi arvostelemaan. Ilmeistä on, että vielä 1850-luvun alussa, jolloin herännäisyyden kansamme uskonnollista elämää uudistava voima niin monessa paikoin lannistuu ja uupuu, paljon siunausta näiden heränneitten rukousten kautta kuontuu Suomen kirkolle.
Lounais-Suomen rukoilijain tämänaikaisista johtajista oli Daniel Dahlberg eniten suosittu. Paljon tunnustusta hän ansaitseekin. Vaikka hänellä oli etevät puhujalahjat, ei eksynyt hän, niinkuin moni muu seurapuhuja, laskemaan näitä lahjojaan sanatulvan turmeltaviksi, vaan hillitsi itseään, ollen tilillä Jumalan edessä, ennenkuin hän alkoi puheensa, niinkuin johtamiensa hartausseurojen päätyttyäkin. Joskus tunsi hän itsensä niin tyhjäksi, ettei saanut sanaakaan suustaan; toisinaan taasen, kun hän oli enemmän puhunut, vetäytyi hän yksinäisyyteen Herran edessä tutkimaan, mitä hän oli sanonut. Tässä suhteessa on hänen ja Paavo Ruotsalaisen välillä paljon silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Sanatulvaa kumpikin pelkäsi, jättäen tämänkin kautta herännäisyydelle perinnön, joka ei ole vähäarvoiseksi arvosteltava. Ja samoinkuin Ruotsalainen taisteli Dahlbergkin, vaikka eri tavalla, itsevanhurskautta vastaan, elävästi tajuten, miten vaarallinen farisealaisuus ompi. "Pelkään, että itsekin olen itsevanhurskautta opettanut", kerrotaan hänen sanoneen. On niin paljon muutakin yhteistä kummankin edustamassa suunnassa, ja oppikin on ainakin pääpiirteissään samaa — ja kuitenkin seisovat nämä suunnat vielä tämän aikakauden lopussakin vastatusten, vieroen ja vikoillen toisiaan. Varsinkin Renqvistin katkerien riitakirjoitusten kautta jäi tämä vikoileva mieli perinnöksi ainakin rukoilijain piireissä, joissa hänen kirjojaan edelleen ahkerasti luettiin.
Daniel Dahlberg asui edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappelin Panelian kylässä, missä hänellä oli paljon ystäviä. Rukoilijoita löytyi sitäpaitsi emäseurakunnassakin. Suuri oli liike myöskin Eurajoella, missä Atanasius Dahlberg sitä johti. Tämä ei kyllä ollut niin kykenevä, kuin hänen veljensä, mutta huomiota ansaitsee kuitenkin hänenkin toimintansa. Miltei joka pyhä kokoontuivat Eurajoen rukoilijat hänen kotiinsa. Sitäpaitsi esiintyi hän seurapuhujana Luvialla ja joskus muuallakin. Lapissa, Säkylässä ja Yläneellä tapaamme niinikään vielä näinä aikoina rukoilijoita, jos kohta harvemmassa; Laitilassa, missä vanhoillinen, mutta harras ja luonteeltaan miellyttävä ennen (III, 259) mainittu Kustaa Heinikkala johti seuroja, sekä Honkilahdella, vaikkei täällä johtajaa ollut, oli liike melkoisen suuri. Kaikissa näissä piireissä tunnustettiin Daniel Dahlberg edellä muiden hengelliseksi isäksi. Hänen vaikutuksensa ulottui Porin seutuihin asti, missä hän usein piti seuroja sekä kaupungissa että maaseudulla. Sekä hän että hänen veljensä Atanasius Dahlberg nähtiin usein myöskin Ilvanin vieraina Ahlaisissa. — Ulvilan ja Rauman seudut olivat miltei ainoat Lounais-Suomen herännäisyyden kotipaikoista, missä liike ei päässyt kasvamaan.
Silmäillessämme Lounais-Suomen herännäisyyden merkkiseutuja, tapaamme muiden johtomiesten kera ahkerassa työssä sikäläisen liikkeen palveluksessa vielä 1850-luvun alussa E. K. Ilvanin. Hän asui Ahlaisten Ylikylässä, missä hän omisti Tyykilän ja Nygårdin tilat. Niinkuin tiedämme (III, 262-63), oli hän Renqvistin mitä uskollisimpia ystäviä ja levitti ahkerasti tämän kirjoja. Niiden kautta sekä Kristinankaupungin seuduilla asuvien hengenheimolaistensa vaikutuksesta oli hän vakautunut siinä käsityksessä, että Paavo Ruotsalaisen oppi oli yhtä vaarallinen eksytys kuin konsanaan Hedbergin, ja tätä neuvoi hän ystävilleen, jotka tulivat hänen luoksensa kirjoja ostamaan. Etteivät nämäkään neuvot olleet omiaan vapauttamaan näiden seutujen rukoilijoita vanhoista ennakkoluuloista ja heidän uskonnollista katsantotapaansa haittaavista yksipuolisuuksista, on itsestään selvää. Eikä edistänyt se muutenkaan Ilvanin monessa suhteessa tunnollista työtä Lounais-Suomen herännäisyyden hyväksi.
Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen rukoilijain keskuudessa on naisten vaikutus paljon näkyvämpää, kuin muussa herännäisyydessä, Paitsi kielilläpuhujia, joita sitäpaitsi, niinkuin tiedämme, Pohjanmaalla oli hyvin vähän, ei Ruotsalaisen suunnan mailla ainoakaan nainen esiintynyt puhujana seuroissa eikä kukaan semmoinen hengellisenä neuvonantajanakaan ole yleisemmin tunnettu. Rukoilijain piireissä sitävastoin on moni nainen saavuttanut varsin suuren maineen. Verraten harvoin pitivät he varsinaisia seurapuheita, mutta esiintyivät sitä useammin seuroissa ääneen rukoilijoina, ja vieläkin enemmän tunnettu oli moni heistä hengellisenä neuvonantajana. Kuuluisimpia Lounais-Suomen rukoilijain naisista 19-vuosisadan keskivaiheilla oli Ämttöön Esteri. Hän oli syntynyt 1817. Parinkymmenen vuoden ikäisenä tultuaan voimalliseen herätykseen, oli hän kilvoitellen antautunut armon Herran johdatettavaksi, ja niistä ajoista asti alkoi hänen elävä kristillisyytensä ja hengellinen valonsa herättää yhä suurempaa huomiota. Se ruumiillinen sokeus, jonka alaiseksi hän kääntymisensä aikana joutui, ei enemmän kuin muutkaan häntä myöhemmin kohdanneet taudinkohtaukset ja koetukset estänyt häntä syventymästä hengellisen elämän salaisuuksiin; tuo päinvastoin avasi hänen hengelliset silmänsä näkemään yhä "uusia ihmeitä Jumalan laissa". Ämttöön Esteri asui Ahlaisten kappelissa sijaitsevan Kellahden sääteriin kuuluvassa Ämttöön torpassa. Tähän vaatimattomaan asuntoon kokoontui rukoilijoita lähiseuduilta ja etäämmältäkin, Eurasta asti, tuota suosittua hengellistä neuvonantajaa kuulemaan. Köyhän torpan emännän ei tarvinnut huolehtia vieraittensa ruumiillisestakaan ravinnosta, eikä omastakaan toimeentulostaan väliaikoina; sillä ystävät toivat muassaan ruokatavaroita, kahvia y.m. mitä hän tässä suhteessa tarvitsi. Sentähden sanottiinkin, että Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot". Ei tilan ahtauttakaan valitettu; "tupa venyi", arvelivat rukoilijat. Paljon seuroja, monesti suuriakin, pidettiin tämän elävähenkisen rukoilijan kodissa. Niitä elähyttivät paitsi henkevät puheet ja rukoukset myöskin Esterin kaunis veisuu.
Toukokuun 22 p:nä 1852 paloi Porin kaupunki. Kirkonvahtimestari Juhana Fagerlundin vaimo Juliana Fagerlund riensi kirkkoon, rukouksillaan estääksensä sitä syttymästä tuleen, poistuen sieltä kuitenkin pian, kun näet sai kuulla, että oma asuntonsa, missä hänellä oli pieni lapsi, oli tulen vallassa. Kirkon paloa ei hän saanut estetyksi ja tuo tuotti hänelle enemmän surua, kuin oman kotinsa tuho, mutta sensijaan sai tämä ja koko Porin kaupunkia kohdannut onnettomuus aikaan voimallisen herätyksen seudun rukoilijoissa. Juliana Fagerlund oli herännyt jo Juhana Dahlbergin (I, 210) aikana, joka viimemainittu usein oli ulottanut toimintansa Poriin asti. V. 1844 oli hän mennyt naimisiin Juhana Fagerlundin kanssa ja heidän kotinsa tuli ennenpitkää Porin seudun rukoilijain suosituksi käynti- ja seurapaikaksi. Varsinkin ensinmainittu saavutti hengellisenä neuvonantajana suuren maineen.
Porin rukoilijoista oli niinikään laajalti tunnettu Ulrika Lovisa Ekman, jonka kodissa vielä hänen miehensä Kustaa Ekmanin kuolemankin jälkeen (1849) pidettiin seuroja. Näiden seutujen rukoilijanaisista ansaitsee huomiota Eeva Viberg, tavallisesti tunnettu nimellä Eeva Takala eli Hyppingin Eeva. Hän syntyi Ulvilassa v. 1807 eläen sittemmin Nakkilassa. Nuorena oli hän kevytmielinen ja törkeisiinkin synteihin taipuvainen, mutta synnin unesta herättyään, kehittyi hän vakavaksi, rukoilijain suosimaksi kristityksi. Niinkuin vasta saamme nähdä, hankki hän itselleen tunnetun nimen sepittämillään hengellisillä lauluilla.
Nakkilan heränneistä alkaa näinä aikoina myöskin Evert Aleksanteri Mikonpoika Brander Yrjölä tulla tunnetuksi rukoilijain piireissä. Hän oli syntynyt v. 1823 ja tuli jo rippikoulussa herätykseen, vaikka hän vasta myöhemmin rohkeni tunnustaa olevansa herännyt. Yrjölä ei esiintynyt seurapuhujana eikä kynämiehenä, mutta hänen varakas kotinsa oli monen köyhän rukoilijan turvana ja hänen vieraanvaraisuutensa laajalti tunnettu ja tunnustettu. Usein kokoontuivat rukoilijat hänen taloonsa seuroja pitämään. Näissä tilaisuuksissa luki isäntä vakavalla äänellä saarnan Nohrborgin, Vegeliuksen, Arndtin tai Lutherin postilloista ja johti kauniilla äänellään veisuuta. Jyrkkä vanhoillinen hänkin oli, samoinkuin miltei kaikki Lounais-Suomen heränneet ylimalkaan, mutta haluton väittelyihin sekä esiintymisessään hiljainen ja siivo.
Etevin ei ainoastaan Nakkilan, vaan koko Lounais-Suomen herännäisyyden edustajista oli Matti Paavola. Vaikka hän edelleen eli verraten syrjässä varsinaisesta liikkeestä, ei paljon matkustanut ja harvemmin kuin moni muu puhui seuroissa, esiintyy hän näinäkin aikoina johtomiehenä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Jos kukaan, edustaa hän Lounais-Suomen rukoilijain uskonnollisen katsantotavan paraita puolia. Hänen elämänsä on kristityn elämää, hänen oppinsa evankelista, syvällistä ja raamatullista. Suurta hengellistä kokemusta ilmaisevat samalla hänen kirjoituksensa. Näytteeksi lainaamme tähän hänen v. 1850 kirjoittamansa mietteet "Evankeliumin ja lain kristittyjen välillä Satakunnassa":
"Evankeliumin kristitty näkee olevansa kokonansa, nahkoinensa ja karvoinensa, ruumiinensa ja sieluinensa, helvettiin tuomittu syntinen. Toiseksi näkee hän sen, että Jesus Kristus, Jumalan oma rakas Poika, on hänen kadotetun ja tuomitun syntisen lunastanut ja kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta vapahtanut ja päästänyt, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että minä hänen omansa olisin, niinkuin uskontunnustus opettaa ja evankeliumin vahva sana todistaa. Tätä todistusta hän lakkaamatta uskoo. Hänen päätoimituksensa on ahkeroida uskossa kiinni riippua, että Jesus Kristus totisesti on hänen autuutensa, vanhurskautensa ja lunastuksensa. Ja tähän uskoon hän löytää raamatusta 1:ksi kutsumuksen: hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin, sanoen: kaikki ovat valmistetut, tulkaa häihin (Matth. 22: 3-4); 2:ksi armon lupauksen: 'minä tahdon heidän pahat tekonsa anteeksi antaa enkä ikinä enää muistaa heidän syntejänsä' (Jer. 31: 34); 3:ksi käskyn: 'tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen Kristuksen nimen päälle uskoisimme' (1 Joh. 3:23); ja 4:ksi valan: 'totisesti, totisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, hänellä on ijankaikkinen elämä' (Joh. 6: 47). Hän tuntee sanomattomat syntinsä ja moninaiset rikoksensa ja rukoilee siis niiden anteeksi saamista. Hän kilvoittelee uskossa epäuskon ja perkeleen kiukkua ja oman sydämensä eksytyksiä vastaan. Epäusko sanoo, ettet saa uskoa armon lupausta, vaikka Jumalan ja Kristuksen armosta kuinka saarnattaisiin, ja perkele ei taida eikä tahdokaan luontoansa muuttaa, vaan kantaa lakkaamatta kiukkua Herraa Kristusta vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka Jesuksen nimen päälle uskovat. Ja kun hän tulee oikein ymmärtämään epäuskon erehdyksen, niin hän kaikella jumalisella kiivaudella ja evankeliumin sanan voimalla seisoo tätä erehdystä vastaan. Tämä on uskon sota epäuskoa vastaan. Ja kun hän näkee lihallisessa hengessä synnin pahuuden, niin hän lakkaamatta ahkeroitsee sitä kuolettaa ja jumalisesti elää sekä Jumalaa että itseänsä että myös lähimmäistänsä kohtaan, niinkuin kasteen sakramentti opettaa vanhan aatamin kuolettamisesta ja uuden ihmisen ylösnousemisesta. Tämä on pyhityksen sota. Ja kun hän havaitsee kasteen liiton rikkoneensa ja syntiin langenneensa, niin hän tunnustaa itsensä kaikkiin synteihin vikapääksi Jumalaa kohtaan ja rukoilee niiden anteeksi antamista; hän pyytää myös lähimmäiseltänsä anteeksi, mitä hän on rikkonut häntä vastaan, ja antaa myös hänen rikoksensa anteeksi ja vahvistaa uskonsa, niinkuin kuudennen pääkappaleen viimeinen kysymys opettaa. Tämä on ylösnousemus synnistä uskoon".
"Lain kristitty ei tahdo juuri kokonansa, nahkoillensa ja karvoillensa, olla helvettiin tuomittu syntinen eikä uskoa sitä, että Jesus Kristus on hänen synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta päästänyt, eli että Vapahtajan sovinto kuuluu hänelle koko autuudeksi. Se voi kuulua jollekulle muulle, mutta itsellensä ei hän sitä omista. Hän tuntee itsensä syntiseksi, näkee vaaransa ja pelkää joutuvansa kadotukseen; sentähden hän kokee hengellisillä harjoituksilla täyttää oman sydämensä houkutuksia, tahtoo ensin tulla hyvin pyhäksi ja kelvolliseksi, ennenkuin rupeaa uskomaan ja pakenemaan Kristuksen tykö. Mutta tämä pyhyys jää häneltä löytämättä ja täyttämättä, pyhäksi pyrkiminen ei tule ikipäivänä siihen toimeen, että siitä keritään Jesuksen ansiota uskomaan. Ja niinkauan kuin hän ei pääse synnistä ja epäuskosta uskoon, ei hänellä myöskään ole toivoa autuudesta eikä turvaa Kristuksessa. Sillä joka etsii omista harjoituksistansa, omasta pyhyydestänsä ja pyhyytensä tunnoista ja merkeistä turvaa itsellensä, vaan ei yksin Vapahtajan Jesuksen ansiosta, hän on eksynyt. Hän on eksynyt ensiksi siinä, ettei hän pidä itseänsä kokonansa syntisenä ja tuomittavana; toiseksi siinä, ettei hän pidä lunastusarmoa itsellensä kuuluvana; kolmanneksi siinä, ettei hän pidä epäuskoa sydämessänsä niin kauheana syntinä kuin se on; ja neljänneksi vielä siinäkin, ettei hän luule omaa pyhyyttä vaativan hengen olevan eksyttäväisen hengen. Niinmuodoin ei hän koskaan saa päähänsä, että sielu yksin Jesuksessa voi löytää autuuden, ja senpätähden ei hän sitä Jesuksessa uskon kautta etsikään. Sitä ei hän käsitä, että työt kulkevat uskon perästä, vaan sekoittaa väkisin omat työnsä uskon vanhurskauteen ja luulee siis pyhityksen käyvän uskon edellä".
"Eroitus ja väliraja evankeliumin kristityn ja lain kristityn välillä on siis tässä: evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin saarnaa ja sen kutsumista Jesuksen tykö ja rientää kokonansa syntisenä Jesuksen turvaan. Ja niinkuin hän uskoo 'Jesukselta saavansa autuutensa, niin hän myös Jesukselta etsii, rukoilee ja vastaanottaa voimaa jokapäiväiseen pyhitykseen. Sanalla sanoen, hänen uskonsa, turvansa, autuutensa ja kaikki hänen työnsä ja harjoituksensa tapahtuvat Kristuksessa. Sitävastoin on lain kristitty pyhyytensä ja töittensä kanssa ulkona Kristuksesta ja häneen turvaamisesta. Sillä hän lähtee seuraamaan oman sydämensä ääntä ja opettajaa, nimittäin epäuskon ja omaa pyhyyttä vaativan hengen yllytystä, hän etsii itsestänsä sitä, mitä ainoastaan Pyhä henki voi vaikuttaa, ja sentähden hän tahtoo kaikella kiivaudella valmistaa itsensä pyhäksi ja sitten vasta uskoa Jesuksen ansioon. Lopuksi sanon, että evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin sanaa ja tottelee sitä, mutta lain kristitty kuulee ja uskoo oman pyhyyden hengen vaatimuksia ja tottelee niitä."
Paavolan muisto on oikeutettu vaatimaan, ettei hänen oppiaan arvostella muutamien yhteydestään irroitettujen lauseiden perustuksella, vaan hänen oman esityksensä mukaan. Sen tähden olemme ylläolevankin esityksen kokonaisuudessaan kertoneet. Pintapuolisesti tarkastettuna voisi se ehkä antaa aihetta siihen käsitykseen, että hän oli likempänä Hedbergin kantaa kuin herännäisyyden oppia. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Huomattava on nimittäin, että "evankeliumin kristityn" usko on kilvoituksen, sodan panttina. Ilman tätä sotaa ei Paavolan käsityksen mukaan uskonelämää löydy. Tämä oli Paavo Ruotsalaisenkin kanta, miten eri tavalla tämä sitten esittikin ajatuksensa ja kuinka eri nimilläkin hän ilmaisi heränneitten erilaista suhdetta lakiin ja evankeliumiin. Opin pääpiirteisiin nähden on eroitus näennäinen ja katoaa, jos toisiinsa vertaamme Paavolan ja esim. Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen Jonas Laguksen kirjoituksia. Käsitys pyhityksestäkin on pääasiassa sama, jos Paavolan ansioksi onkin tunnustettava, että hän selvemmin ja monipuolisemmin kuin Ruotsalainen ja Laguskin tätä käsitettä teroittaa.
Oppiriitoihin eksymättä ja Renqvistin tavoin hyökkäämättä muiden suuntien katsantokantaa vastaan, seurasi Paavola tarkasti herännäisyyden vaiheita Lounais-Suomessa ja käsitti ihmeellisen oikein niissä ilmenevän uskonnollisen elämän ilmiöt ja eri vivahdukset. Hyvin itsenäiselle kannalle asettui hän siihen suureen liikkeeseen, johon hän kuului, toiselta puolen milloinkaan eksymättä sen yksipuolisuuksia ylimielisesti arvostelemaan ja siitä erilleen pyrkimään. Tässä hengessä puhui ja kirjoitti hän myöskin niille, jotka häneltä neuvoa pyysivät. Hän tahtoo olla vapaa, mutta samalla uskollinen niille rukoilijani traditsiooneille, jotka eivät kahlehdi omaatuntoa eivätkä sodi raamattua vastaan. Niin vaatteisiin, rukoukseen sekä muuhunkin nähden. Niinpä kirjoittaa hän näinä aikoina pojanpojallensa: "Sinä olet siinä aivan oikein tehnyt, että niitä kauhistuksia olet ruvennut poijes panemaan. Jos joku sinua siitä haukkuu ja pistelee, niin sano rohkeasti heidän eteensä nuo minun kirjoittamani sanat, ja jos se ei piisaa, niin käske heitä minun tyköni keskustelemaan niistä asioista. Minä koetan Jumalan armon kautta olla valmis antamaan Jumalan sanan selityksiä heille vaatettamisenkin asioista, ja jos eivät Jumalan sanoihin sitte tyydy, niin seuratkoot sitte perkeleen sanoja. Mutta kyllä sinun tulee puhtaasti ja kohtuullisesti käyttäytyä semminkin seurakunnan opettajain huoneissa". Ja neuvottuaan kirjeen vastaanottajaa elämään tosi kristillistä, omantunnon mukaista elämää, hän lausuu: "Siten eivät he saa sinua orjanaan pitää eikä omaatuntoasi pantata". Tosi hyviä ja tärkeitä neuvoja sisältää toinen Paavolan näinä aikoina kirjoittama kirje, jossa hän muunohessa lausuu: "— On tarpeellista, että toisinaan hakee yksinäisen paikan, jos vain jonkin saa, ja laske polvillesi ja rukoile Jesuksen nimeen Herralta kaikkia tarpeitasi. On sekin suuresti varotettava asia, ettei sielunsa salattuja murheita kaikille sano, sillä ei kaikkien suussa ole liikkua ja niistä tulee suunnattomat pahennukset. Se on kyllin koeteltu asia maailmassa. On myös suuresti tarpeellista, että, jos joku salainen side eli vaiva eli tietämättömyys on omaatuntoa rasittamassa, niistä keskustelee pappien kanssa eli jonkun muun todellisesti harjaantuneen kristityn kanssa, jonka suussa on lukku ja joka todesta Jumalan sanalla neuvoo sielun asiasta. On se myös suuresti varotettava, ettei millään muotoa pidä hyvyyttä ja pyhyyttä itsestänsä hakeman ja löytämän, vaan kaikkinaista syntiä ja saastaisuutta ja ilkeyttä ja juuri kaiken hyvän puutetta ja voimattomuutta kaikkeen hyvään, ja aina opetella lakkaamatta kantamaan kaikki synnit ja puutokset Jesuksen jalkain juureen sanoen: Jumala, armahda minua syntistä. On sekin varotettava, ettei aivan kauan pysy yksinäisyydessä. On se myös varotettava, ettei itseänsä anna aivan suuriin reijaamisiin ja karailemisiin ja kulkemisiin. Kohtuutta on tuossakin paras harjoittaa. Jumalan sana on paras neuvoja autuuden tiellä — tuota tahtoisin huutaa yli koko maailman. Mutta kaikkien pyhien päätyönä on ollut lakkaamatta tutkistella ja muistaa Jesuksen piinaa ja kuolemaa, sillä joka Jesuksen piinaa ja kuolemaa ja haavoja ja verta tutkii ja katselee, hän katselee juuri omaa autuuttaan sanaa myöten".
Epäilemättä olivat tämmöiset neuvot, joissa paitsi elävää uskoa Kristukseen kaikkialla tulee näkyviin neuvonantajan kokemus ja viisaus johdattaa ihmisiä elämäntien taipaleella, omiaan raitistuttamaan ja raamatun sanan kuuliaisuuteen velvoittamaan Lounais-Suomen herännäisyysliikettä. Jos kohta moni vanhojen ennakkoluulojen ja oman itsekkäisyytensä eksyttämänä käsittikin Paavolan väärin ja siitä syystä häntä vikoili, itivät hänen kylvämänsä siemenet monessa paikoin siunaukseksi hänen oman aikansa rukoilijoille sekä nouseville sukupolville. Hän oli todellakin tuommoinen "hengellinen isä", joista rukoilijat niin usein puhuvat. Varsinkin häneltä oli heillä niinkuin muillakin paljon oppimista. Ja niinkuin vasta saamme nähdä, pysyi Paavola periaatteilleen uskollisena loppuun asti.
Niistä seurakunnista, joissa Lounais-Suomen rukoilijat saavuttivat ulkonaisesti huomatun aseman, mainittakoon edellisten lisäksi: Noormarkku sekä Pomarkku, missä varsinkin Marttilan talon emäntä Kustaava Juhontytär oli tunnettu kokeneena ja valistuneena kristittynä.
Se hurmahenkisyys, joka "Auvaisten paavin" ja "vanhan Dahlbergin" aikoina pääsi niin suureen valtaan Lounais-Suomen rukoilijoissa, näkyi vielä 1850-luvulla, synnyttäen siellä täällä uusia samanlaatuisia tunteitten purkauksia, huutoa, hyppyä y.m. Juhana Dahlbergin, Matti Paavolan sekä muiden johtomiesten vaikutus esti kuitenkin tätä hurmahenkisyyttä leviämästä ja suuria tuhoja tuottamasta. Huomattavin vanhemmilta ajoilta peritty ja varsinkin Renqvistin kirjojen kautta uutta voimaa saanut yksipuolisuus, joka seurapidoissa, niinkuin kotielämässäkin, yhä enemmän vakaantui, oli polvirukous. Sitä pidettiin kristillisen elämän huomattavimpana tunnusmerkkinä ja autuuden mitä ehdottomimpana ehtona. Jos johtomiehet eivät opissaan aina sitoneetkaan rukousta juuri tuohon muotoon, jäi tämä yleiseksi käsitykseksi. Täytyy myöntää, että ainoa johtavista henkilöistä, joka tässäkin suhteessa edustaa kaavasta vapautunutta katsantotapaa, on Matti Paavola. Kaikki muut — — Dahlberg-veljekset, Kustaa Heinikkala Laitilassa, Evert Yrjölä — olivat itse teossa samalla kannalla, kuin rukoilijat yleensä. "Hengellisten isien" ja "äitien" neuvot ja esimerkit painoivat tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, vaa'assa enemmän kuin mikään muu. Sama katsantotapa vakaantui vakaantumistaan myöskin hengellisten kirjojen arvosteluun nähden. Vanhat kirjat vain olivat luotettavat, kaikkea uutta peljättiin ja kartettiin kuin ruttoa. Että tämän uhallakin rukoilijain käsitys opista säilyi niin puhtaana ja hengellisen elämän kaikkiin aloihin ulottuvana, riippui siitä, että heillä oli paljon kirjoja — enemmän kuin muilla heränneillä missään osassa Suomea — sekä että nämä kirjat ylimalkaan olivat niin hyviä ja perusteellisia. Eikä niitä hankittu ainoastaan näytteeksi, vaan niitä viljeltiin ahkerasti, ei yhtä tahi kahta vain, vaan kaikkia. Koska se sitkeys, jolla Lounais-Suomen rukoilijat riippuivat vanhoissa kirjoissa, vielä selvemmin tulee näkyviin myöhempinä aikoina, jätämme niiden luettelemisen toistaiseksi.
Vaatetukseen nähden eivät rukoilijat olleet läheskään niin tarkkoja, kuin muut heränneet. Lounais-Suomen rukoilija-naiset käyttivät yksinkertaista tummaa pukua, vanhat mustaa silkkiä otsalla. Yhtä vähän kuin miehetkään noudattivat he mitään erikoista kuosia. Miltei ainoana erikoisena tuntomerkkinä oli miesten parta, jonka tuli saada kasvaa vapaasti. [Lähteitä: Paimenmuisto; Sukukirja; F. II. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Akiander VII, 208; J. W. Wallinheimo, "Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla"; A. O. Törnuddin, Jos. Grönbergin, Matilda Liliuksen, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, Sofi Helanderin y.m. kertomukset.]