XVII.
Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
Paavo Ruotsalaisen vanhuus ja pitkällinen sairaus olivat jo 1840-luvun viime vuosina vaikuttaneet, että Savon herännäisyyden johto jäi J. I. Berghin huoleksi. Jo se seikka, että hän niin mielellään istui kirjojensa ääressä, riittää todistamaan, ettei hän tuohon asemaan pyrkinyt. Syynä siihen, että hän niin innokkaasti seurasi liikkeen kehitystä ei vain Kuopiossa ja Savossa, vaan muuallakin, oli hänen vakaumuksensa herännäisyyden suuresta tehtävästä Suomen kirkossa ja hänen rakkautensa tähän kirkkoon. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergh ahkerassa kirjeenvaihdossa Malmbergin, Lauri Stenbäckin ja Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa, Lagus kirjoitti hänelle usein, veljensä J. F. Berghin kautta sai hän tietoja Karjalan herännäisyyden vaiheista, ja suureksi osaksi hänen kauttansa levisivät tiedot Savon liikkeen kehityksestä ja Paavo Ruotsalaisen neuvoista Pohjanmaalle ja muuhun Suomeen.
Tarkasti seurasivat viranomaiset Berghin tointa Kuopiossa. Siksi jyrkästi pietististä oli hänen esiintymisensä, ettei hän voinut välttää heidän vainoaan, varsinkin kun viimemainitussa kaupungissa löytyi monta, jotka heille toimittivat tietoja sikäläisen herännäisyyden vaiheista. Piispa Ottelinin maaliskuussa 1850 Kuopiossa pitämä ennen (III, 236) mainittu tarkastus tarkoitti Berghiä, ja Paavo Ruotsalaista vastaan samaan aikaan nostettu oikeusjuttu oli pantu vireelle hänen häväisemisekseen. Jollei Berghin elämä olisi ollut niin nuhteetonta, kuin se oli, ja jolleivät hänen vastustajansakin olisi olleet pakoitetut tunnustamaan hänen etevyyttään, olisi hänen toimintaansa herännäisyyden edustajana varmaankin ryhdytty pakkokeinoilla estämään. Mutta jos semmoisiin ei enää ryhdyttykään, sai Bergh jokapäiväisessä elämässään sensijaan yllinkyllin kokea, ettei elävä kristillisyys ole omiaan saamaan osakseen maailman ystävyyttä ja kiitosta.
V. 1850 valitsivat Kuopion lukion opettajat Berghin opiston rehtoriksi. Millaiset hänen kasvatusopilliset periaatteensa olivat, näkyy ainakin osaksi seuraavista hänen sitä tilaisuutta varten tekemistään muistiinpanoista, jolloin hän syyslukukauden avajaisissa s.v. astui tähän toimeen. Pitämässään puheessa Bergh muunohessa lausui: "Ensi kerran esiintyessäni tämän minulle rakkaan oppilaitoksen rehtorina, tahdon muutamin sanoin pääpiirteissään ilmaista ne periaatteet, joita minä Jumalan avulla aion seurata sitä painavaa tehtävää toimittaessani, johon virkaveljieni luottamus on minut kutsunut. Tietysti en saa enkä tahdo noudattaa muita periaatteita, kuin esivallan laki ja H. Keis. Majesteettinsa määräämä koulujärjestys säätävät ja joita juhlallisesti ja pyhästi olen luvannut seurata, mutta yksilöllisen käsityksen lain hengestä sekä koulun tarkoituksesta ja päämäärästä täytyy jokaisessa opettajassa, semminkin sen johtajassa, muodostua jossain määrin erilaiseksi, ja samassa määrässä täytyy myöskin eri henkilöiden toiminnan pääsuunnassa tulla näkyviin eroavaisuutta. Niinpä oli opiston ensimmäisen rehtorin, arvoisan virkaveljeni, t:ri Fabian Collanin käsitys, että koulun tarkoitus on humaanisen sivistyksen istuttaminen nuorisoon, minun vakaumukseni mukaan aivan ilmeinen. Sentähden painoikin kiitettävä pyrkimys humaniteetin kautta nuorisossa herättää tätä tuntoa ja tietojen kautta kartuttaa ja edistää sitä, niin että se pääsisi toteutumaan elämässä, leimansa hänen väsymättömään toimintaansa. Tämä nuorison luottamuksen ja harvinaisen työkyvyn kannattama katsantotapa ja kiitettävä harrastus eivät ole, niinkuin luulen, ainoastaan saaneet osakseen yleisön ansaittua tunnustusta, vaan, niinkuin toivon, myöskin kantaneet hyviä hedelmiä. Kunnioittaen huomautan siis tästä katsantotavasta ja tästä harrastuksesta, lisäten että rehtori Collanin persoonallisuus, niinkuin hänen toimintansakin, vaikka hän itse ainaiseksi onkin eronnut meistä, on säilyvä rakkaassa muistossa, niinkauan kuin jokukaan hänen aikuisistaan on jälellä ja sama pyrkimys silmämääränään tekee työtä tässä oppilaitoksessa. Olkoon tämä sanottu todistukseksi, etten läheskään kaikissa asioissa, niinkuin moni lienee ajatellut, ole ollut eri mieltä tämän arvoisan ja kunnioitetun virkaveljen kanssa. En kuitenkaan koskaan saata tulla vakuutetuksi siitä, että mainittu mielipide koulun merkityksestä on täysin riittävä. Tässä ei minulla kuitenkaan ole tilaisuutta täydellisemmin selvittää käsitystäni asiasta. Tahdon ainoastaan huomauttaa siitä, niinkuin luulen, jo yleisesti oikeaksi tunnustetusta mielipiteestä, että koulun tulee olla ei vain sivistys-, vaan myöskin kasvatuslaitos, sekä julki lausua, että tämä on minunkin mielipiteeni. Mutta juuri sentähden, etten minä kristinopin kannalta katsoen voi myöntää humaanisella sivistyksellä olevan tätä voimaa, pidän koulua tietopuolisen sivistyksen ja uskonnollis-siveellisenä kasvatuslaitoksena. Ja tämä koulun korkea päämäärä vaatii opettajilta ja etenkin johtajalta: 1:ksi tosi ja elävää jumalanpelkoa, 2:ksi nuhteetonta elämää, 3:ksi vilpitöntä rakkautta nuorisoon, 4:ksi horjumatonta oikeudentuntoa ja puolueettomuutta sekä 5:ksi vakavaa järjestyksen-tunnetta. Rukoilen sentähden tällä hetkellä elävää Jumalaa, varjelijaamme, auttajaamme, johdattajaamme, että hän oman kunniansa tähden ja tämän rakkaan nuorison tähden antaisi minulle nämä ominaisuudet ja auttaisi minua toiminnassani niitä kartuttamaan". Bergh päätti puheensa vetoamalla virkaveljiensä myötävaikutukseen sekä lausumalla lukion oppilaille vakavia ja herättäviä kehoitussanoja.
Miten kohteliaasti ja tunnustavasti Bergh tässä avajaispuheessaan puhuikin yliopiston palvelukseen siirtyneen edeltäjänsä johtaja toimesta Kuopion lukiossa, niin ei ole vaikea huomata, että hän uskonnollisessa suhteessa ei ollut hyväksynyt tämän mielipiteitä ja menettelytapaa nuorison ohjaamisessa. Oppilaitoksessa vallitsikin höllä järjestys, eikä ollut oppilaiden käytös sen ulkopuolellakaan kehuttavaa. Tarmolla, vakavuudella, joskus ankaruudellakin, jossa kuitenkin rakkauden käskyllä aina oli paljon sananvaltaa, ryhtyi uusi rehtori virkaansa hoitamaan. Että suureen vapauteen tottuneet lukiolaiset monesti hyvin vastahakoisesti taipuivat hänen määräyksiään noudattamaan, on selvää. Niinpä upottivat he muutamana yönä Kallaveteen lukion soittokellon, jonka Bergh oli hankkinut opistoon lukutuntien tarkasti noudatettavaa aikaa ilmoittamaan. Rehtorin uudistetuista kehoituksista ja rangaistuksista huolimatta ei saatu asiaa selville. Bergh lausui: "Saatte nähdä, että Jumalan rangaistus vielä kohtaa syyllisiä". Kertomusten mukaan kävikin näiden elämässä myöhemmin onnettomasti.
Jos Berghin ystävä Lauri Stenbäck opettajana ja opiston johtajana muutamissa suhteissa olikin häntä etevämpi, jätti viimemainittu kristittynä oppilaisiinsa syvemmän vaikutuksen. Hänen muuttumaton suhteensa herännäisyyteen oli kyllä siksi tunnettu ja niin selvästi näkyvää, että Kuopion lukiolaisetkin keskenään monesti puhuivat hänen "ahdasmielisyydestään" ja "yksipuolisesta uskonnollisuudestaan", mutta niidenkin, jotka pysyivät kylminä kristinuskon totuuksille, täytyi myöntää, että hänen todistuksensa synnin ja armon salaisuudesta oli kotoisin elävästä vakaumuksesta. Berghin kodissa pidettiin edelleen hartausseuroja heränneitten tapaan, ja näissä tilaisuuksissa nähtiin usein lukiolaisiakin, jotka hartaudella kuuntelivat vakavan opettajan puheita ja ottivat osaa veisuuseen.
Erityisellä rakkaudella seurasi Bergh edelleen herännäisyyden vaiheita kotipitäjässään Suonenjoella. V. 1846 jälkeen, jolloin L. J. Landgren ja J. Majander, siellä muutamia kuukausia pappeina toimittuaan, siirrettiin muihin seurakuntiin, kaipasivatkin sikäläiset heränneet suuresti taitavaa johtajaa ja kääntyivät sentähden, Kuopiossa käydessään, usein Berghin puoleen. Suuren työtaakkansa ja monien toimiensa takia tämä ei kuitenkaan saattanut käydä Suonenjoella kuin harvoin vain, ja silloinkin täytyi hänen kuluttaa aikaansa veli-vainajansa N. H. Berghin taloudellisten asiain selvittämiseen, kun nim. viimemainitun leski Katarina Charlotta Fonseliuskin v. 1848 oli kuollut. Muutoin muistutti tämä kuolemantapauskin suonenjokelaisille, että Bergh-suvun likeinen suhde heihin, jonka muistot olivat heille niin kalliit ja joka sikäläiselle herännäisyydelle oli tuottanut niin paljon siunausta, oli loppumassa. Pois oli myöskin muuttanut Gabriel Markkanen (III, 221), eikä voinut Pentti Korhonenkaan, vaikka hän siellä "veljellisellä käytöksellään" oli saanut monta ystävää, enään samalla menestyksellä, kuin ennen, jatkaa siunauksellista työtään. Hän asui loisena Vaajaniemen talossa, jonka asukkaat olivat heränneitä, mutta hänen omat perheolonsakin näkyvät olleen esteenä hänen toiminnalleen. Sensijaan alkoivat uudet, johtajiksi pyrkivät saamamiehet yhä julkisemmin esiintyä heränneitten neuvojina. Paavo Ruotsalaisen kuolema näkyy Suonenjoella, niinkuin muuallakin, antaneen paljon rohkeutta monelle onnenonkijalle.
Niinkuin ennen olemme nähneet, olivat Gabriel Markkanen ja Pentti Korhonen tunnetut etäällä olevilla seuduillakin. Heränneitten pappien kirjevaihdossa (Bergh-veljesten, F. H. Bergrothin y.m.) näkee usein heidän nimensä. Joskus matkustivat he Pohjanmaalle asti, usein Keuruulle. Niinä aikoina, jolloin riita Malmbergin ja Suupohjan heränneitten pappien välillä oli kiivaimmillaan, näkyvät viimemainitut heidän kauttansa koettaneen vaikuttaa sanankuulijoihinsa. Luultavasti neuvotteli esim. F. H. Bergroth heidän kanssansa tästä asiasta maaliskuussa 1852, jolloin he olivat hänen vierainaan Keuruulla neljä päivää. Suupohjaan asti he tällä matkalla eivät kuitenkaan näy matkustaneen.
Nilsiän ja Iisalmen herännäisyydessä alkoi heti Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen yhä selvemmin näkyä hajaantumista ja lamautumista. Vielä kuolinvuoteeltaankin oli hän tavattomalla auktoriteetillaan, josta joku nuhteen, varoituksen tahi kehoituksen sana joskus muistutti, pitänyt koossa tämän puolen heränneitä ja estänyt eripuraisuuden siemeniä itämästä. Hämmästyksellä huomasivat kaikki todellisesti heränneet, miten nämä siemenet nyt alkoivat itää. Heränneitä pappeja ei näillä seuduin enää ollut, J. I. Bergh ei ehtinyt kuin joskus vain käydä horjuvia ystäviään herättämässä ja neuvomassa, ja ainoa näinä aikoina siellä toimivista johtomiehistä, L. J. Niskanen, oli kykenemätön työtään jatkamaan, hän kun, niinkuin ennen on mainittu, oli sortunut juoppouden syntiin. Viimemainittu ei enää pystynyt unholan pimeästä pelastamaan herännäisyyden muistojakaan, vaikka hän vielä näinä aikoina suunnitteli Paavo Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista. J. I. Berghkin lienee häntä tähän työhön kehoittanut, mutta turhaan. Luultavasti tarkoitti tämä kehoitus lähteiden kokoamista sitä Ruotsalaisen elämäkertaa varten, johon Bergh itse aikoi ryhtyä, mutta josta aikomuksesta hän, saatuaan Lauri Stenbäckin tätä asiaa koskevan, ennen (III, 455), mainitun kirjeen, luopui. Aika oli lainautumisen, ei tarmokkaan toiminnan aikaa. Todistuksena on monen muun herännäisyyden vaiheissa tunnetun johtomiehen kera tämän liikkeen muistojen lahjakas kertoja Lauri Juhana Niskanen. Hän elää vielä tämän aikakauden lopussa, mutta surkeaa on hänen elämänsä ilta.
Kun Iisalmen kirkkoherranvirka v. 1851 tuli avonaiseksi, toivoivat Pohjois-Savon heränneet vihdoinkin saavansa heränneen papin paimenekseen. He kääntyivät J. F. Berghin puoleen, pyytäen häntä virkaa hakemaan. Hanketta kannatti lämpimästi J. I. Bergh, joka jo kauan oli toivonut saavansa rakkaan veljensä lähemmäs Kuopiota. Tämä suostuikin, vaikka epäillen ja vastahakoisesti, pyyntöön ja haki sekä sai vaalisijan. Mutta tässäkin toivossaan pettyivät, niinkuin vasta saamme nähdä, Iisalmen heränneet.
Muutoin on huomattava, että Kalajoen-varrella syntynyt "tuvanjako" lamauttavasti vaikutti Iisalmenkin heränneisiin. Jos L. J. Niskanen ei ollut syytön niihin vikoileviin kertomuksiin serkkunsa opista, joita tähän aikaan yhä yleisemmin alkoi kuulua viimemainitussakin seurakunnassa, lisäsivät varsinkin Laguksen ja luultavasti myöskin J. I. Berghin hylkäävät arvostelut näitä epäluuloja. Sitävastoin ei tiedetä, että Kiuruveden kappalainen J. J. Rahm, miten likeinen hän olikin ensinmainitulle ja kuinka uskollisesti hän edustikin Paavo Ruotsalaisen kantaa, olisi koettanut estää sanankuulijoitaan seurustelemasta "vilhelmiläisten" kanssa. Seurauksena oli kuitenkin, että Pohjois-Savon ja Kalajoen-varren heränneitten välit kylmenemistään kylmenivät, vahingoksi kummallekin ryhmälle. Ensinmainittujen omassa keskuudessa ei sensijaan, niinkuin jo ennen on mainittu, "toistupalaisuuden" ja "niskaslaisuuden" jaonhenki päässyt vallalle. Muussa Savossa tiedettiin siitä vielä vähemmin.
Vähän ennen kuolemaansa lausui Paavo Ruotsalainen Rahmista muutamalle ystävälleen: "Kiuruvedellä on palava ja loistava kynttilä, mutta häntä ei minään pidetä". Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa on tämä arvostelu oikea. Harvat heränneistä papeista olivat päässeet niin selvästi ja monipuolisesti käsittämään herännäisyyden oppi-isän syvimmät ajatukset, harvat julistivat niitä sanankuulijoilleen niin yksinkertaisesti ja uskollisesti kuin hän. Niinkuin vasta saamme nähdä, ei hän ollut sokea Paavon vikoihin nähden, mutta nämä eivät estäneet häntä näkemästä ja tunnustamasta hänen elämäntyönsä suurta merkitystä eikä sitä elävää uskoa, joka kaiken karkeuden ja inhimillisen puutteellisuuden uhallakin on hänen vaelluksensa ja toimintansa punaisena lankana. Ei ole Rahmille viaksi luettava, ettei hänen äänensä kuulu tämän rikkirevityn aikakauden oppiriidoissa, eikä sekään, ettei hän ryhtynyt tehokkaisiin toimiin eripuraisuuden estämiseksi. Hän oli hiljainen ja vaatimaton rauhanmies, eivätkä hänen lahjansakaan tuohon soveltuneet. Ja kaikkien, vähimmin saa häntä syyttää siitä, että häntä "ei minään pidetty". Mutta hänen elävä kristillisyytensä sekä hänen uskollisuutensa nuoruutensa paraille muistoille ja herännäisyyden suurelle tehtävälle asettavat hänet tänä hajaannuksen aikanakin niiden heränneitten pappien riviin, joihin jälkimaailma kernaimmin kiinnittää huomionsa.
Samassa tilaisuudessa, jossa Paavo Ruotsalainen lausui yllämainitut sanat Rahmista, sanoi hän J. I. Berghistä: "Berghin pitäisi hakea toinen virka; hänellä on Kuopiossa liika paljon ja liika monenkaltaista työtä". Oikealta tuntuu tämäkin arvostelu. Miltei kaikissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä valittaa Bergh samaa. Hänen etevät lahjansa ja monipuolinen kykynsä olivat syynä siihen, että häneltä niin paljon vaadittiin, ja näille vaatimuksille tarjosivat hänen tavaton tarmonsa ja toimintahalunsa kättä. Että tuossa piileili vaara hänelle itselleen ja herännäisyydellekin, on sanomattakin selvää. Kuopion heränneet alkoivatkin arvella, että "hän on liika laajalla", varsinkin kun yksinäisyyteen yhä enemmän vetäytynyt Jonas Lagus, joka verraten usein kävi kaupungissa lääkäriä puhuttelemassa, sikäläisille ystävilleen selvitti lempiajatustaan "sisällisestä armon ikävöimisestä". Näyttääpä siltä, ettei viimemainittukaan ollut aivan syytön niihin epäileviin arvosteluihin, joita Berghistä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen siellä täällä alkoi kuulua. Monet todistukset Laguksen kivuloisuudesta ja hänen vuosi vuodelta yhä pessimistisemmäksi kehittyneestä katsantotavastansa tukevat tätä koskevien kertomusten luotettavaisuutta. Bergh ei mitannut samalla mitalla. Hän oli siksi itsenäinen mies, etteivät muiden arvostelut, eivät kiittävät eivätkä moittivat, voineet järkyttää hänen vakaumustaan siitä, että hänen huolellisesti tuli suorittaa tehtävänsä ja että Jumala oli hänelle nämä tehtävät määrännyt. Jälkimaailma arvostelee tätä vakaumusta toisin, kuin Kuopion silloiset vikoilevat heränneet, ja historia antaa hänestä sen todistuksen, että hän yhtä uskollisesti kuin Rahm, vaikka eri tavalla, vielä näinä hajaannuksen aikoinakin edustaa Savon herännäisyyden kauneimpia puolia.
Näiden Savon huomatuimpien heränneitten pappien kera ovat näiltä ajoilta edellä muiden muistettavat Albert Ingman (III, 222), joka vuosina 1848-53 oli kirkkoherranapulaisena Kuopiossa, Erkki Saurén, joka v. 1852 Pielisjärveltä siirrettiin Maaningalle, sekä Pieksämäellä edelleen siunauksella toimiva V. J. Majander. Mitään huomattavampaa herätystä ei Saurén näy saaneen aikaan, mutta Pieksämäellä oli liike kasvamassa, jos kohta se ei sielläkään kehittynyt suureksi. Varsinkin mikäli asia koskee Paavo Ruotsalaisen suunnan edustajia, on Savossa jonkinlainen väsymys huomattavana. Tämä näkyy siitäkin, ettei heidän ja Renqvistin ystävien välisestä eripuraisuudestakaan, joka menneinä aikoina oli pitänyt mielet jännityksessä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nyttemmin enää kuulu.
Ainoat seudut Etelä-Savossa, missä Paavo Ruotsalaisen ystävät edelleen ahkerasti viljelevät Jumalan sanaa ja vanhaan, tapaan kokoontuvat suuriin hartausseuroihin, ovat Kesälahti, Kerimäki ja Sääminki. Ensinmainitussa seurakunnassa iti ja kasvoi hedelmää Brofeldtin hyvä kylvö, ja viimemainitussa jatkoivat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko entiseen tapaansa siunauksellista työtään, jonka vaikutus ulottui Kerimäellekin.
Enemmän kuin kukaan muu vaikutti kuitenkin näidenkin seutujen heränneisiin J. E. Bergh. Sikäläisen liikkeen säilyminen ja sen elpyminen riippui vielä näinäkin aikoina hänestä. Matka Jaakkimaan oli kyllä verraten pitkä, mutta siitä huolimatta kävivät Säämingin-puolen heränneet usein Berghiä puhuttelemassa ja hänen saarnojaan ja seurapuheitaan kuulemassa. Jos joku heistä hengellisessä elämässään joutui oikein ahtaalle ja hänellä siihen suinkin oli tilaisuutta, lähti hän Berghin tykö. Niinpä kirjoitti Säämingin kanttori P. Wenell näinä aikoina hänelle: "— — — Aion käydä sedän luona. — — Aina tulee eteeni tämä ajatus: mitenhän käynee kristillisyyteni kanssa? Kaikki — elävän kristityn sisällinen olemus on poissa, tyhjä hengetön kuori vain jälellä. Suostuminen tahalliseen syntiin ei kyllä ole saanut minussa valtaa, mutta elävän, tosi uskon sisällinen toiminta, rukoileminen, kerjääminen ja puhuminen Vapahtajan kanssa on poissa".
Ihmeteltävä on todella J. F. Berghin ahkeruus ja into. Hän teki työtä Herran viinimäessä sisällisestä halusta eikä pakosta. Jos kuka hyvänsä suullisesti tai kirjallisesti — semmoisia kirjeitä kirjoitettiin hänelle lukemattomia — kääntyi hänen puoleensa, oli hän aina valmis vastaamaan ja neuvomaan. Väsymystä ei milloinkaan, vielä vähemmin kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä! Ja ihmeellisesti riitti Berghin ahkeruus semmoisiinkin toimiin, jotka eivät suoranaisesti koskeneet sielunhoitoa. Niinpä hän erinomaisen tarmokkaasti joudutti Jaakkiman uuden kirkon rakentamista, vanha kun jo v. 1833 oli määrätty hyljättäväksi, ja kun se vihdoin valmistui (1850), tiedusteli hän Helsingissä asuvien ystävien kautta kirkonkellojen, ukkosenjohdon y.m. hintoja. Jos minkälaisissa asioissa kääntyivät ei vain ystävät, vaan muutkin hänen puoleensa neuvoa ja apua anoen. Mikä pyysi häntä hankkimaan Wiipurin läänin kuvernöörin suositusta sukulaiselleen viran saamista varten, mikä kannatusta lukkarinvirkoihin pyrkijöille y.m. y.m.
Paitsi tuommoisia jokapäiväisiä, ihmisten avun- ja neuvonpyynnön aiheuttamia toimia, jotka nekin aivan liiaksi kysyivät Berghin Jaakkiman seurakunnan hoidossa monesti rasittuneita voimia, vaadittiin häneltä tuon tuostakin paljon vastuunalaisempaa ja suurta tarkkuutta kysyvää työtä. Niinpä pyysi esim. Matth. Akiander, joka näinä aikoina kokosi aineksia "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland" nimistä teostaan varten, tietoja herännäisyydestä. Miten paljon vaivaa semmoisten hankkiminen, seulominen ja järjestäminen tuotti Berghille, näkyy seuraavasta hänen papereistaan löydetystä, v. 1852 kirjoittamastaan promemoriasta, jonka mukaan hän ryhtyi näitä tietoja eri tahoilta hankkimaan: "Professori Akianderin historian oikaisemiseksi ja täytteeksi tarvitaan seuraavat tiedot ja selitykset Paavon opista ja elämästä: 1) Armontilasta (mikä eroitus on lankeemisen ja katkeamisen välillä?), Hengen todistuksesta ja pyhityksestä eli uskon hedelmistä, rakkaudesta, joista kahdesta viimeisestä ei P:n opissa puhuta; 2) Paavon hengellisestä ylpeydestä, valheen myönnyttämisestä (bristande sanningskärlek), epäluuloista toisia ihmisiä kohtaan (misstroende till andra människor), hätävalheesta, joista häntä syytetään; 3) P:n marttyyrikuolemasta ja varjelusenkelistä (Skyddsengel, Karlits); 4) Poikosen opista; 5) P:n nuoruudesta ja elämänvaiheista, matkustuksesta Puolaan, kivuloisuudesta, juopumuksesta, sen syystä ja laadusta; 6) Sovinnosta eli erimielisyydestä Pyykkö-vainajan kanssa; missä ja minkäverran he olivat erimieliset?; 7) Puheenparsi: Ei auta kumpainenkaan, mitä P. sillä ymmärsi?; 8) P:n ajatus Renqvististä; eikö P. löytänyt hänessä muuta vikaa, kuin rukouksen suhteessa? — hyvä, jos löytyisi P:n omituinen lause tästä asiasta; 9) Milloin ja missä P:n tuttavuus Renqvistin kanssa on alkanut? Näkivätkö he toisensa R:n kouluaikana Kuopiossa eli muualla?; 10) Rautalampilaisten ja Greta Högmanin oppi onko ihan yhtä Renqvistin opin kanssa?; 11) Espoon häistä, varsinkin mitä Roseniukseen tulee; 12) L. J. ja Wilh. Niskasen muistokirjat, kuin myös Adolf Möykkyseltä tehty P:n elämäkirjat löytyvät ennestään; mutta jos muita tietoja, varsinkin P:n omia eli häneltä lausuttuja (dikterade) kirjeitä löytyy, niin ne lähetettäköön ynnä edellä sanottuin selitysten kanssa minulle aivan kiireesti, että kerkisin antaa niistä tiedon Akianderille, joka muutoin painattaa entiset osittain puuttuvaiset, osittain ihan väärät mielialat tulevaisten aikain tiedoksi. Mutta tunnollinen totuus en noudatettava, vaikka vielä erimielisiäkin niissä loistaisi. Kyllä minä sitte pyydän imeä niistä totuuden, joka sitte tulee olemaan pohjakirjana. P:n erikirjeet eri ihmisille ovat hyvät; mutta niistä yksinään ei tule täyttä selvyyttä; Se näkyy kyllä helsinkiläisten oppineiden lauseista".
Se seikka, että Bergh kirjoitti tämän promemorian suomeksi, viittaa siihen, että hän pappien ja muiden koulua käyneiden kautta tahtoi talonpojilta tiedustella, mitä he näistä asioista tiesivät. Hyvin luultavaa on kuitenkin, että hän suoraan kääntyi kirjoituskykyisten kansanmiestenkin puoleen. Että tämä tehtävä, jota hän tapansa mukaan suurella tarkkuudella toimitti, tuotti hänelle paljon työtä ja vaivaa, on sanomattakin selvää.
Renqvistin kanssa koetti Bergh, mikäli tuo oli mahdollista, olla sovussa siihen aikaankin, jolloin tämä kirjoitteli "Raamatun ydin" kirjaansa, jossa hän suunnitteli uutta hyökkäystä Paavo Ruotsalaista vastaan. Niinpä pyytää hän häneltä v. 1852 lainaksi muuatta kirjaa. Renqvistin vastaus on ystävällinen. Hän lausuu siinä muunmuassa mielihyvänsä Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamien kirjojen ilmestymisestä, ilmoittaen että Monellkin aikoi jossakin sanomalehdessä esiintyä viimemainittua vastaan. Renqvistin katsantotapaa kuvaa hänen naivinen puheensa "Raamatun ydinkirjan" esipuheesta, jonka hän vasta oli saanut valmiiksi ja jossa hän niin kiivaasti hyökkäsi Ruotsalaista vastaan. Tästä hyökkäyksestä riidanhaluinen "kauhistuskirjojen" väsymätön kirjoittaja ei kyllä kirjeessään puhu, mutta Bergh sai piankin sen painettuna lukea. Ei sovi kummastella, että hänkin monesti valitti: "Renqvistin kanssa on mahdoton tulla toimeen".
Voimallisia herätyksiä tapahtui näinä aikoina Jaakkimassa. Joulunpyhinä 1851 ja seuraavan vuoden alussa alkoi seuroissa ekstatisiakin ilmiöitä tulla näkyviin. "Jumala kääntäköön kaikki kunniaksensa", kirjoittaa tämän johdosta Bergh muutamassa kirjeessä. Muissakin suhteissa oli tämä aika hänelle onnellinen. Maaliskuussa vihittiin hänen tyttärensä Jaakkiman pappilassa avioliittoon ennen mainitun Otto Henrik Cleven kanssa, joka vasta oli suorittanut pappistutkintonsa ja määrätty Berghin apulaiseksi. Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli hänellä myöskin Matti Putkonen, joka edelleen oli kappalaisenapulaisena Jaakkimassa. Niin vähän Bergh kuitenkin voimiaan säästi, että hänen hermostonsa keväällä 1852 oli aivan pilalla, toisinaan ilmaisten arveluttaviakin oireita. Kesällä täytyi hänen hakea virkavapautta ja lähteä kylpylaitokseen terveyttään hoitamaan. Pian kuitenkin tuli näkyviin, että hänen sairautensa riippui yksinomaan liiallisesta rasituksesta, ja syksyllä oli tuo väsymätön Herran viinimäen työntekijä jälleen entisissä voimissaan.
Paljon kaipasi Bergh uskollista työtoveriaan ja ystäväänsä Brofeldtia, ja kaipuulla muisteli tämäkin etäisessä Nurmeksessa entisiä aikoja, jolloin hän tuon tuostakin saattoi käydä Jaakkimassa. "Voi veikkonen", kirjoitti viimemainittu syksyllä 1851 rakkaalle ystävälleen; "kuinka olemme kaukana toisistamme. Tänne en saata sinua odottaakaan, mutta laita niin, että talvimarkkinoiksi tulet Kuopioon". Mitä Brofeldtiin muutoin tulee, niin näkyy hän ainakin alussa huonosti viihtyneen Nurmeksessa. Ei ollut hän tyytyväinen niihin kansanmiehiinkään, jotka silloin toimivat herännäisyyden johtomiehinä näillä seuduin. Paitsi ennenmainittua T. Piiraista, näkyvät Peti Lind ja muuan Björkman johtamillaan seuroilla herättäneen hänessä epäilystä. Vastamainitussa kirjeessään kuvailee hän sikäläisiä oloja synkin värein, m.m. lausuen: "Jota suurempi leipä, sitä enemmän hätää. Kesälahti oli pieni paikka ja sen silloiset asukkaat huolimattomia, mutta avomielisiä. Täällä on kaikki kylmää ja suljettua. Karjalaisten kavaluus ja arasteleva varovaisuus vaivaavat minua. Muutoin ovat he seisalleen nukkuneet, Pitäjän pohjoispuolinen osa on minun tänne-tuloni jälkeen alkanut vähän liikahtaa. Muiden todistusten mukaan on siellä suurimmat syntiset. Ymmärtäväisten suhteen emme ole sen pitemmälle päässeet. Pari kertaa olemme yrittäneet, mutta päämiehet T. Piirainen, Peti Lind ja Björkman kiertelevät, kuin kissa kuumaa puuroa. Tietämättäni pitävät he hyvin usein kokouksia. — — — Mikäli minä yksityisten keskustelujen kautta heidän johdatettavinaan olevien henkilöitten kanssa, jotka ovat kutsutuita, mutta eivät ole saaneet rauhaa, olen saattanut käsittää, ovat he jonkunlaisia hedbergiläisiä. Kaikkea, joka tekee omantunnon levottomaksi, sanovat he lainalaisuudeksi ja päästävät heti siitä. Sisällistä elämää tarkkaavia saarnoja sanovat he laillisiksi, sillä he halajavat kuulla puhetta, joka maistuu hyvältä ja kutkuttaa. Miehet juovat aikalailla, väittäen parannuksen paremmin menestyvän, kun ollaan humalassa. Tässä asiassa on heillä minussa päävihollinen, sillä juuri tuon tähden on minusta tullut kiivas raittiussaarnaaja. Paitsi näitä löytyy täällä myöskin rakkauden-saarnaajia, täynnä henkeä. He ovat jonkunlaisia renqvistiläisiä, mutta välttävät hänen tapaista ulkonaista rukousta. Voi veljeni, miten ahtaalla usein olen! Mutta minä toivon, että Jumala vielä tästä kaikesta auttaa. Olen päättänyt, etten antaudu keskusteluun kenenkään kanssa, ennenkuin näen, että hänen silmänsä avautuvat. Vastaan heille, kun he koettavat saada minut keskusteluun: itsehän tiedät, kun niin kauan olet vaeltanut elämän tiellä, onko asiasi oikea vai väärä; koettele, tunnetko jokapäiväiset Jumalan vihan syyt. Mutta tuosta asiasta he eivät mitään tiedä".
Tämä kirje todistaa, ettei Brofeldt ollut tullut Nurmekseen joukkoa itselleen kokoamaan, vaan Herran työtä tekemään. Siinäkin suhteessa noudatti hän uskollisesti Paavo Ruotsalaisen neuvoja ja Savon herännäisyyden traditsiooneja. Epäilemättä oli hän näiden seutujen etevin pappi. Paitsi hyviä saarnalahjoja ja väsymätöntä, tarmokasta ahkeruutta, oli hänellä tarkka psykolooginen silmä, joka auttoi häntä olosuhteita ja henkilöitä oikein arvostelemaan. Niinpä osoittautui hänen arvelunsa, että hedbergiläinen henki oli voittamassa jalansijaa Pohjois-Karjalan heränneissä, muutamia vuosia myöhemmin aivan oikeaksi. Paavo Ruotsalaisen eläessä Tuomas Piironen (III, 202) ei uskaltanut näyttää taipumustaan tuohon suuntaan, mutta hänen kuolemansa jälkeen tuli se vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin.
Brofeldt oli Paavo Ruotsalaisen luotettavimpia ystäviä. Elokuussa 1851 kävi hän häntä viimeisen kerran tapaamassa, ja oli, niinkuin tiedämme, yksi niistä harvoista papeista, jotka saattoivat "ukkoa" hänen viimeiseen lepoonsa. Ensinmainitulla matkalla kävi hän asioitaan Kesälahdella selvittämässä, mutta vaikka aikansa silloin oli niin vähissä, ettei hän ehtinyt poiketa Jaakkimaankaan, teki hän tuon mutkan Nilsiään, "Halikon kautta Ruotsiin", niinkuin hän vasta mainitsemassamme kirjeessään Berghille kirjoittaa.
Pohjois-Karjalan muista heränneistä papeista (Saurén siirrettiin, niinkuin olemme maininneet, v. 1852 Maaningalle) ovat muistettavat myöskin Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä L. A. Landgren, joka v. 1851 Nilsiästä muutti Enon kylmään seurakuntaan, Klas Weisell Pielisjärvellä sekä N. G. Arppe, jonka Juuan seurakunta, missä voimallinen herätys paraikaa liikkui, v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen. Brofeldtin kykyä ja tarmoa ei näillä elävähenkisillä paimenilla kuitenkaan ollut, vaikka onkin tunnustettava, että hekin saivat paljon hyvää aikaan, varsinkin Arppe. Raskas oli näiden Pohjois-Karjalan harvaan asutuissa seurakunnissa toimivien heränneitten pappien työtaakka, sillä he tahtoivat toimittaa Herran työtä ahkerasti, ja varsinkin herännyt kansa kutsui heidät usein seuroja pitämään. Etenkin Brofeldt liikkui ahkerasti seurakunnassaan, vaikka hän oli lihava mies ja vaivaloisilla matkoillaan usein tunsi suurta ruumiillista väsymystä. Hän oli sitäpaitsi paljon vanhempi, kuin Landgren, Weisell ja Arppe. Mitään vainoa muun papiston puolelta ei näiden heränneitten pappien tarvinnut kokea. Päinvastoin tarjosi esim. Nurmeksen kelvoton kirkkoherra I. K. Kroijerus, joka kyllästyneenä tahtoi päästä vapaaksi työstään, Brofeldtille pastorintoimen seurakunnassa, luvaten sitäpaitsi pitää apulaista. Siihen tämä suostuikin, koska hän, niinkuin hän Berghille kirjoitti, pelkäsi muussa tapauksessa joutuvansa "poikanulikkojen ja tanssimestarien käsiin".
Sortavalassa jatkoi Henrik Renqvist samalla väsymättömällä ahkeruudella, kuin ennenkin, työtään. Ystävänsä G. Monellin kautta, johon hän apua tarvitessaan aina vetosi, sai hän 1852 apulaisekseen Filip Wiitikan. Tuskin olisi tämä suostunut rupeamaan tähän toimeen, jos olisi tietänyt, mitä Renqvist apulaiseltaan vaati. Alussa koetti hän kuitenkin nöyrästi tehtävänsä suorittaa. Minkälaiset nämä olivat ja kuinka uutterasti Renqvist yhä edelleen virkaansa hoiti, kuvaa seuraava viimemainitun v. 1852 Monellille kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote:
"Joka aamu ja ilta pidämme vuorotellen kotihartautta rukouksilla, lukemisella ja veisaamisella. Lauvantaina illalla kokoontuu kirkkoväkeä, jolloin minä tavallisesti opetan heitä kello 6-9 tahi 8-10. Silloin on myöskin Wiitikka saapuvilla. Kello 9 tahi 10 syötyämme, menee Wiitikka jälleen tupaan Uutta testamenttia selittämään, tämän ohessa rukoillen ja veisaten kello 10-12 ja 1:teen sekä sunnuntaiaamuna klo 8-10, kunnes lähdetään kirkkoon. Sieltä tultuamme, joka tavallisesti tapahtuu kello 2 (kello 3 tahi 4, kun on lähemmäs 1000 ehtoollisvierasta), syömme puolista, mutta kun ei ole sairaiden luona käyntiä, menee Wiitikka heti kirkkoväen kanssa lukemaan ja veisaamaan, nämä kun poistuessaan kirkolta poikkeavat tupaan. Kello 5-6 tulee pieni joukko kaupungista ja lähellä olevista taloista, jolloin minä menen heille lukemaan jostakin postillasta, pitäen rukouksen ja veisaten sitä ennen ja sen jälkeen. Silloinkin on Wiitikka mukana. Tästä seuraa, että hartauden harjoitukset sunnuntaisin ja lauvantaina keskeytyvät vain puoliyön ja aterioiden ajaksi".
Täytyy todella ihmetellä, että Renqvist, joka siihen aikaan jo oli 63 vuoden ikäinen, vieläkin jaksoi tuolla tavoin työskennellä. Että Wiitikka piankin kyllästyi, saamme vasta nähdä. Kummallista on, että hän aluksikaan jaksoi seurata mukana. On kyllä totta, että moni jo kirkossa nukkui, varsinkin Renqvistin väliin monta tuntia kestäviä saarnoja kuunnellessaan, mutta suuret joukot kokoontuivat kuitenkin seuratupaan, ja kasvamistaan kasvoi liike. Jo v. 1852 täytyi Renqvistin seurahuoneen yhteyteen rakentaa lisärakennus, johon mahtui "monta sataa ihmistä". Mitä Wiitikkaan tulee, niin kirjoittaa Renqvist hänestä samassa kirjeessä, että hän on hedbergiläismielinen ja horjuva, lisäten kuitenkin: "Opissa hän ei kuitenkaan ole hedbergiläinen muussa suhteessa, kuin siinä, ettei hän ole ankara lainsaarnaaja. Kuitenkin teroittaa, hän yksityisesti, niinkuin julkisuudessakin, katumusta ja parannusta yhtä paljon kuin uskoa". Mutta jo seuraavana vuonna oli Renqvist hyvin tyytymätön apulaiseensa, tahtoen "mistä hinnasta tahansa hänestä päästä".
Papillisten tointensa ohessa hoiti Renqvist kirjallisia tehtäviään. Aika ei ole häntä vähimmässäkään määrässä muuttanut; hän on tässäkin suhteessa yhtä harras kuin ennenkin ja yhtä kiivas taistelemaan sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia vastaan. Todistuksena on varsinkin "Raamatun ydin", joka suvaitsemattomine esipuheineen valmistui v, 1852. Yllämainitussa J. F. Berghille s.v. kirjoittamassaan kirjeessä valittaa Renqvist, ettei hän mitenkään ollut ehtinyt kirjoittaa suunnittelemaansa "Kehoitusta avustukseen pakanain kääntämiseksi", yksin häntä kun pyydettiin sairasten luona, käymään. Ei hän suotta päätä kirjettään sanoilla: "En saa jouten olla".
Paljon lisätyötä antoi Renqvistille myöskin hänen kirjeenvaihtonsa yksityisten henkilöiden kanssa eri osissa maata. Useimmat näistä kirjeistä ovat kadonneet, mutta nekin, jotka ovat jälkimaailmalle säilyneet, antavat meidän aavistaa, miten suuri häneltä neuvoa kirjallisesti pyytävien luku oli. Semmoisina mainittakoon näiltä ajoilta: Salomon Häkkänen (Mäntyharjulla), Antti Manninen (Hirvensalmessa) F. Uhde (Tampereella), Kristina Stenbäck (Rautalammella), Heikki Tuovinen (Liperissä), Juho Haapalainen (Iisalmessa), Eva Calenius (Pietarissa), J. R. A. Jägerhorn (Yläneellä), Iisakki Kattilakoski ja Erkki Takola (Ylikannuksessa), Aatami Suppanen (Ruskealassa), Gabriel Purri (Jyväskylässä) ja Paavo Närvänen (Mikkelissä).
Renqvistin läheisin ystävä oli G. Monell, joka, toimittuaan muutamia vuosia Ruokolahdella, v. 1848 siirrettiin Saimaan kanavan seurakuntaan, missä hänet tapaamme vielä 1852 vuoden lopussa. Mitään huomattavampaa liikettä hän ei siellä saanut aikaan, vaikka hän ahkerasti ja tunnollisesti hoiti paimentyötään. Sitä suuremmalla menestyksellä hän käänsi ja levitti Renqvistin, kirjoja, auttaen sitäpaitsi oppi-isäänsä riitakirjoitusten kirjoittamisessa. — Oltuaan muutamia vuosia isänsä apulaisena Sortavalassa (III, 199), pääsi Henrik Renqvist nuorempi v. 1849 kappalaiseksi Pukkilaan. Vähän huomattua oli hänen työnsä siellä, niinkuin Sortavalassakin. Muita Renqvistin-mielisiä pappeja näinä aikoina tuskin löytyi, ei ainakaan ketään, jonka julkinen esiintyminen selvästi olisi kantanut hänen toimintansa leimaa. Sitä yksimielisemmin kunnioittivat Sortavalan kuuluisan papin opetuslapset Karjalassa ja Lounais-Suomessa häntä ja sitä yksipuolisemmaksi muodostui heidän uskonnollinen katsantotapansa. Ainoastaan Savon rukoilijat asettuivat itsenäisemmälle kannalle.
Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossakin, missä Ruotsalaisen opinsuunta oli vallalla, oli Renqvistillä ystäviä miltei kaikissa seurakunnissa. Suuri näiden ystävien luku ei tässä osassa maata missään ollut, mutta nuo pienetkin ryhmät osoittavat, kuinka uutterasti niiden oppi-isä oli levittänyt kirjojaan kaikkialle. Joskus koetti hän kirjojensa myyjäinkin kautta juurruttaa oppiaan kansaan. Niinpä esiintyi esim. Heikki Tuovinen Liperissä ja Mikko Hyvärinen Tuusniemellä seurapuhujinakin. Varsinkin näkyy ensinmainittu olleen innokas. V. 1849 kirjoittaa hän Renqvistille: "Jos minä jättäisin pois Jumalan sanan ilmoituksen muille, jota luonto väliin tahtoo hävetä tehdä, niin ei minulla olisi omantunnon lepoa eikä rauhaa yöllä ei päivällä sentähden, että se on itselleni neuvoksi ja kehoitukseksi. Niin usein kuin minä sen teen, saan aina uuden valkeuden tuta oman sydämeni sisällisiä koettelemuksia". Kysyttyään Renqvistiltä, tulisiko hänen seurapuhujana esiintyä vai ei, sai hän tältä neuvon jatkaa, mutta varovaisuutta noudattamalla. Samassa kirjeessä kertoo Tuovinen, että Liperin papit olisivat ruvenneet häntä "vainoomaan", jollei seurakunnan kirkkoherra (A. J. Europaeus) olisi heitä tuosta estänyt. Joku heistä oli saarnatuolista kerran huutanut pitäjässä olevan vääriä profeettoja, jotka olivat koulun käymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään, mutta kuitenkin neuvoivat ihmisiä. Tuusniemellä löytyi Tuovisen kertomuksen mukaan siihen aikaan "noin neljäkymmentä, jotka taipuivat rukoukseen". Seurakunnan pappikin Y. M. Kiljander näkyy kallistuneen tuohon suuntaan. Mutta toiselta puolen ihmettelee Tuovinen sitä "suurta voimaa, joka Ruotsalaisen opilla Tuusniemellä ja yli Kuopion pitäjän nurkkiaan myöten" oli, lisäten: "Kuopion varakirkkoherra (luultavasti tarkoittaa hän Albert Ingmania) oli syksyllä (1848) rippikoulussa sanonut kauheimmalla tavalla, jota ei suruton ihminen ollenkaan ilkeäisi suullensa ottaa, rukousta kieltäessään, että perkele on Renqvistin helvetistä oksentanut ja Renqvist itse oksentanut H. Tuovisen ja Mikko Hyvärisen, jotka nyt viettelevät koko lääniä". Tuovinen piti Ruotsalaisen oppia mitä kauheimpana eksytyksenä. Hän ei ollut suotta lukenut oppi-isänsä "Väärän opin kauhistus"-kirjaa.
Omituiselta tuntuu, ettei Renqvistin oppi Rautalammella, missä sillä 1830-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli paljon kannattajia, näy menestyneen. Paavo Ruotsalaisen loppuijän aikana löytyi siellä muutaman Renqvistille sieltä annetun tiedon mukaan vain "pieni joukko rukoilevaisia". Eikä siellä Ruotsalaisen oppikaan voittanut jalansijaa. Toista oli esim. Pieksämäellä, missä rukoilevaisten joukko vähenemistään väheni niiden aikojen jälkeen, jolloin Gabriel Markkanen ja V. J. Majander siellä alkoivat koota ihmisiä Jumalan sanan ääreen.
Rukoilijain huomattavin kotipaikka Savossa oli edelleen Mikkelin seutu. Sikäläisen liikkeen etevin johtaja oli Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen Salomon Häkkänen. Hän ansaitsee siitäkin syystä huomiota, ettei hän orjallisesti seurannut Renqvistin neuvoja rukouksesta, vaan päinvastoin vastusti niitä ja niistä johtuvaa kaavamaisuutta. Niinpä hän v. 1852 kirjoittaa oppi-isälleen: "Aina rukoileminen sekä sisällisesti että ulkonaisesti ja myöskin armahtamista huutaminen yötä ja päivää saa aikaan sen, ettei sydän ole valmis armonvaikutuksia vastaanottamaan eikä antamaan niiden levittää eikä lievittää ajatuksiansa irti itsestämme ja omista mielemme päätöksistä Jumala palveluksen ja opetuksen harjoituksissa. Sillä ihmisen järki on kavala liehakoitsemaan, sortamaan ja eksyttämään ja vähimmäksikin seisahtumaan viivytyspaikkaan, vaikka ihminen ei tahdo sitä tuta eikä ymmärtää, kun siinä on jotakin, joka sydäntä virvoittaa, uskallusta vahvistaa, toivoa kirkastaa, mieltä maallisten rakkaudesta eroittaa ja monta muuta armotyötä, että on mielestänsä toinen ihminen kuin ennen oli. Niin oli minun mielestäni teidän asianne, että olitte johonkin viivytykseen seisahtuneet".
Se epäselvyys, joka kirjoituksessa tehtyjen korjausten uhallakin — Häkkänen oli verraten huono kynämies — näissä sanoissa pistää silmään, ei estä lukijaa huomaamasta, että tarkoitus on oikea. Kirjoitus ilmaisee sitäpaitsi kokemusta rukouksen arvosta, joka ei ole joka miehen. Renqvist vastasi: "Minä en ole raamatusta löytänyt sellaista paikkaa, joka sanoisi oikean rukouksen ja sitä vähemmän sen rukouksen, joka tapahtuisi aina eli yötä ja päivää, saattavan ihmistä seisahtumaan johonkin viivytyspaikkaan. Jos raamattu sitä sanoisi, niin se tulisi itseänsä vastaan puhumaan, koska se käskee aina rukoilemaan, yötä ja päivää huutamaan ja sanoo: olkaa alati rukouksissa, rukoilkaa lakkaamatta, joka aika j.n.e. David kahteen kertaan väsyksiin asti huokaili ja huusi, niinkuin hän itse sanoo: minä olen väsynyt huokauksista (Ps. 6: 7), minä väsyin huutamisesta (Ps. 69: 4), eikä hän kuitenkaan sano senkautta seisahtuneensa viivytyspaikkoihin. — En ole muissakaan kirjoissa nähnyt sitä ilmaista kummaa, että rukous, jos se oikea on, saattaisi ihmisen seisahtumaan juoksustansa, vaan sensijaan sanoo Joh. Arndt rukouksen laiminlyömisen sen tekevän".
Että Häkkänen oli tarkoittanut sitä tosi hengellisen elämän "seisahtumista", joka on kaiken kaavamaisen uskonharjoituksen seurauksena, näkyy varsinkin siitä, että hän kirjeessään oli puhunut "rukouksesta minuutin jälkeen". Hän tunnustaa kiivaudessa käyttäneensä noita sanoja, mutta lisää: "kiivaastikin sanotussa on totuus".
Niinkuin ennen (III, 218) on mainittu, sulkeutui Mikkelin-puolen rukoilijain liike niin yksipuolisesti itseensä, että sen vaikutus ulospäin supistui hyvinkin pieneksi. Jo rukoilijain vaatetus — erityistä kuosia ei vaadittu, mutta värin tuli olla sinisen harmaata ja mustaa — eroitti heidät muista ihmisistä. Niin vähän kuin suinkin seurustelivat he suruttomien kanssa, ja niin jyrkkää oli ero maailmasta, että yhteiskunnallisia toimiakin pidettiin heränneille vaarallisina. Kun esim. Antti Ahvenainen (III, 217) valittiin lautamieheksi, sanoivat ystävät: "nyt mies meni". Seurauksena oli, ettei liikkeeseen näinä aikoina enää paljo ensinkään liittynyt uusia jäseniä. Tämä on sitä valitettavampaa kuin näiden heränneitten elämä kaikesta päättäen oli harrasta, vakavaa ja puhdasta. Ei sekään seikka, ettei papisto heitä vainonnut, ollut omiaan kiinnittämään ihmisten huomiota heihin. Jo näinä aikoina joutuu liike yhä. enemmän siimekseen ja alkaa semmoisena, siihen kuuluvien elävähenkisten kristittyjen uhallakin, ilmaista katoamisen enteitä. Mitä oppiin tulee, oli sekin syvällistä ja puhdasta sekä yksipuolisuuksista vapaampaa kuin Karjalan ja Lounais-Suomen rukoilijain oppi. Näytteeksi lamaamme tähän kielellisesti korjatussa asussa muutaman Salomon Häkkäsen v. 1852 kirjoittaman kirjeen, jota ei ennen ole painettu:
"Paljo terveisiä kaikille ystäville, jotka Jesuksessa Kristuksessa ovat, — — —. Kyllä olette saanut kauan odottaa vastausta kirjeeseenne. Jos lienette kuinkakin toivoton, voin kirjeestänne nähdä, että olette tullut tuntemaan ensimmäisen kihlauksen armon, joka kutsutaan ensimmäiseksi rakkaudeksi, jonka tuntemisten ja vaikutusten aikana ihminen kyllä on vapaa maallisista asioista ja menoista sekä niiden rakkaudesta. Mutta Jesus ja hänen rakkautensa on kaikkein kallein. Sen vaikutukset tekevät sydämen nöyräksi häntä kohtaan sekä itsensäkieltämisessä että kaikissa hänen käskyjensä kuuliaisuudessa. Sillä rakkaudella voipi myöskin helposti voittaa maailman turhan menon. Toisille annetaan näitä tuntemisia enemmän, toisille vähemmän, toisilla niitä kestää pitemmät ajat, toisilla taas vähemmän aikaa, miten Jumalan viisaus näkee hyväksi ja tarpeelliseksi kullekin jakaa. Mutta tässä tulee kumminkin se aika eteen, jolloin luulee, niinkuin kirjeessänne sanotte, että perkele on tullut viisaammaksi, kun ihminen näkee olevan paljon syntejä sydämessänsä, jotka siihen asti vielä ovat olleet salassa eli peitettyinä silmien edestä, ja luonnon turmelus vielä on ollut tuntematon. Mutta kun ensimmäiset hääpäivät loppuvat eikä rieskaruokaa aina riitä, vaan täytyy kovempaakin tottua syömään ja itseänsä elättämään, niin täytyy ruveta uskosta elämään ja uskon kautta pyytämään armon Henkeä, joka opettaa vastaanottamaan Kristuksen, ja voimaa hänen verensä ansion kautta voittamaan oman tahtonsa, epäuskoisuutensa, synnin ja maailman rakkauden ja kaiken, mikä sotii Jumalan rakkautta vastaan. — Sanotte kirjeessänne, että olette kylmä, sokea, alaston ja ettette tunne itseänne sekä että sydäntänne tuosta kirvelee. Johan tämä on itsetuntemisen alkua. Tämän tunnon tulee saada kiiruhtaa teitä etsimään sitä johdattajaa, joka sitä valaisee ja vahvistaa, sitä Jumalan rakkauden sytyttäjää, joka on Pyhä henki. Tämä Pyhä henki on vakaa ja ainoa, joka Kristuksen tykö vetää ja vahvistaa uskon häneen, sen uskon nim., jossa on voimaa kaikkea pahaa vastaan. — Kysytte lopuksi: mitä meidän pitää tekemän, että me elämän saisimme? Tähän olette kyllä vastauksen lukenut Paavalin sanoissa vanginvartijalle: usko Herraan Jesukseen, niin sinä tulet autuaaksi. Sen kyllä tiedätte, ettei maailman suruttomuuden uskolla kukaan uskalla luulla autuaaksi tulevansa. Sentähden tulee meidän, joita Jumala on ruvennut kutsumaan, ottaa visu vaari siitä, että uskomme olisi elävä ja voimaansa osoittava joka-aikaisessa Jumalan pelvossa ja rakkaudessa sekä kuuliaisuudessa hänen käskyillensä, jotta sekä uskomme elävyyden että mielemme puolesta olisimme eroitetut siitä joukosta, joka laveaa tietä vaeltaa, emmekä missään olisi heidän osaveljensä, vaan olisimme nuhteettomat ja laittamattomat tämän nurjan sukukunnan keskellä, pitäen aina hyvän omantunnon sekä Jumalan että ihmisten edessä. — Lopuksi sanon, että meidän tulee uskoa kaikki, mikä ennen kirjoitettu on sekä laissa ja profeetoissa että evankeliumissa, sillä kaikki on meille opiksi kirjoitettu, jotta me sen itsekukin sydämissämme elävän koettelemuksen kautta tuntisimme, niin että meillä olisi uskolla omistettu Kristuksen vanhurskaus, seisoaksemme ijankaikkisen tuomarin edessä, sekä myöskin siitä vuotava elämän vanhurskauden hedelmä lähimmäistämme kohtaan. — — Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, vaikka aivan vähäinen ja lyhyt sekä heikolla tunnolla ja puuttuvaisilla sanoilla kirjoitettu. Heikkouteni tähden en ole ruvennut laveasti kirjoittamaan. Meillä on kaikilla Jumalan sana. Joka siitä oikealla tavalla ottaa vaarin ja sen vaikutuksille antaa vallan sielussansa ja tunnossansa, hän saa kokea, että se tunkee läpitse siihen asti, kuin se eroittaa ihmisen ymmärtämään, mikä on sielu ja mikä on henki. Se on ajatusten ja aivoitusten tuomari, jonka jälkeen meidät sekä kuolemassa että viimeisenä päivänä tuomitaan. — Itsestäni en saata muuta sanoa, kuin Samuelin kanssa: tähän asti on Herra auttanut".
Samoinkuin Mikkelin seudun rukoilijain johtomiehet yleensä, vetosi Salomon Häkkänenkin neuvoessaan sanankuulijoitaan sekä selvittäessään oppiansa miltei yksinomaan raamattuun. Miten ahkerasti he viljelivätkin muita hartauskirjoja, eivät päässeet nämä milloinkaan, eivät julkisesti eivätkä salaisesti, heidän katsantotavassaan kirjojen kirjan vertaisiksi. Tässä suhteessa on heidän kantansa jyrkempi ja selvempi, kuin muiden herännäisryhmien johtomiesten koko maassa. Huomiota herättää myöskin se monipuolinen raamatun tunteminen ja käyttäminen, joka heidän kirjoituksissaan on nähtävänä. Se muiden heränneitten liiallinen postilloihin ja muihin suosittuihin hartauskirjoihin turvautuminen, josta ennen olemme huomauttaneet, alkoi kuitenkin jo tähän aikaan vaatia sikäläisiä johtomiehiä asiaa harkitsemaan. Niinkuin olemme nähneet, turmeli jaon henki pohjalaisten tuosta aiheutuneet hankkeet asian korjaamiseksi. Savossa sitävastoin tehdään Paavo Ruotsalaisen ryhmän piirissä parempi ehdotus muutoksen aikaansaamiseksi. Tämän ehdotuksen takana ovat Bergh-veljekset. Mitä he asiasta ajattelivat, näkyy esim. seuraavista muutamasta J. I. Berghin veljelleen kirjoittamasta kirjeestä lainatuista, enemmän kuin yhdessä suhteessa huomiota ansaitsevista sanoista:
"Kokemukseesi raamatun lukemisesta ja harrastukseesi raamatun tutkimisen puolesta yhdyn kaikin puolin ja täydellisesti. Raamatun vakavaa tutkimista pidän välttämättömänä armonvälikappaleena heränneelle ihmiselle ja siis myöskin ainoana luotettavana keinona jesuitismia ja kaikkea muuta subjektivismia vastaan, joka usein vaarallisesti hävittäen kalvaa heränneitä. Mutta yhtä vähän saa tässä syrjäyttää ehdottoman kuuliaisuuden teroittamista Jumalan sanalle s.o. ehdottomasti tulee hyväksyä ja totella kaikki, mitä Jumalan sana opettaa, koska herännytkin muussa tapauksessa raamatusta hakee ja löytää tuetta subjektivismilleen. Tämän olen jo kauvan huomannut ja sitä surkutellut sekä vastustanut itsessäni ja muissa. Etenkin haittaa tämä yksipuolisuus Savon herännäisyyttä sekä siitä lähtenyttä hengellistä pyrkimystä. Mutta tämänkin yksipuolisuuden vastustamisessa tulee noudattaa varovaisuutta, viisautta ja rakkautta, sillä pelkään, että muussa tapauksessa johdutaan täälläkin heittämään lapsikin pois pesuveden kanssa, niinkun Ingman ja consortes ovat tehneet". [Lähteitä: J. I. Berghin papereista löydetty promemoria Kuopion lukion avajaisia varten 1850; kert. rehtori D. A. Walle, reht. G. Marelius y.m.; J. I. Berghin ennenmainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; kert. W. Suhonen (Suonenjoella); Poikosen muistokirja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot ja Karolina Bergrothin kertomukset; kert. Kusti Niskanen; kert. K. A. Malmberg; kert. Aappo ja Eero Lämsä (Kiuruvedellä); "Suometar" 1858 n:o 26; P. Wenellin kirje J. F. Berghille 5/8 49; Otto Hjeltin kirje J. F. Berghille 21/2 52; Edvard Wegeliuksen kirje J. F. Berghille 29/4 51; J-F. Berghin promemoria M. Akianderille hankittavia tietoja varten, päivätty 26/8 52; Renqvistin kirje J. F. Berghille 17/2 52; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 6/1 52; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 20/8 51; Pastori Aukusti Oravalan Nurmeksen ja Pielisjärven herännäisyydestä kokoamat tiedot; "Karjalatar" 1912 n:o 36 O(lli) K(oistinen); Renqvistin kirje Monellille 26/10 52 (omistaa Kirkkohist. Seura); Akiander VII, 41-43 ja 242-256; Kert. Sortavalan vanhat heränneet; Wappu Ahvenaisen ennen (III, 219) mainitut, minulle lähettämät kirjalliset kertomukset; Salomon Häkkäsen kirje jollekin ystävälle 16/8 52 (kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan); J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 14/12 53; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]