XVI.
Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-1852.
K. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin, johtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina kasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja sikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin järjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava hengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen noista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla siihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä seurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden luku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että hänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä seuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast ahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä näiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin kautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina (1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina Rautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet ensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin kodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä matkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat osaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat aina "uusilla eväillä" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta työtään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli helläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo "kyntömieheksi", viimemainittua "karhimieheksi", näillä nimillä ilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti oikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten tässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa arvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti Ruotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast, käytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille esitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: "Sanoisin sinulle, mitä ukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko — — sinä ehkä tulisit ylpeäksi". "Sano vaan", kehoitti Janson, "minulla on niin monta painoa, etten jaksa kohota ylpeäksi". Hetken mietittyään, lausui Trast: "Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni".
Jo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että hän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen, entisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin syntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III, 97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana esiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että välit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat Kainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä eniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana pienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen Jumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan kokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi tunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan omiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka voimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut se sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson voimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain Sotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I, 301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä tienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli Suomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen K. O. Tenlén (1849) ylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson hengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja Kajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli paljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui ristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli noita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden sanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen. Harvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää kansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti tehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa merkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan kangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa Herrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla täydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten esimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen rakkauden suurta käskyä.
Sotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin luotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi kappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli Sotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se elinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä seuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli pääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana Kalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen kodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja hänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä hän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan julistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä kunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan herännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim. Jonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle kirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema. Koska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin luonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme sen tähän:
"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on tapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet joutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen tilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein tuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei tuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen, jota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun eikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja kaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada liikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua viisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset iskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä, mutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa luonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä yhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa. Hän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja nuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista Jumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä? Tässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja antaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä spitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus, tässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme päästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa olosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen katkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä kiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen ajaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset kärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei pitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu sydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti myrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään, joka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä vanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja kylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla siihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden toteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta vuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia kärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta kuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen armonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä turmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin kuolemassa. Katso — — sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta ei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi opettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan ulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin ensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän, saadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne kotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään niin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät ijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme meitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas ystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos olisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa".
Ei kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää mitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä sopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä olosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.
Tämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli muitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä ajattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa. Niinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: "Ajattelet ehkä joskus, että ystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä Suomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin minä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua tervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän, miten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä rivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat minulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden samankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä, vaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä miestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on".
Tästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan oli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin alkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut sinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen alkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys. Tänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja Suupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille sielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin monet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa herännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen rakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään aikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset eivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset sanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan heidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä tiedustelu: "mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?", joka ei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen väitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti hänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen herännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen opastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.
Holmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti Kainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä useammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa seuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan Holmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein voinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun hän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia pappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank, hänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle likeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa, samoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.
Kainuunmaan herännäisyyden merkkitapahtumista näiltä ajoilta ansaitsevat edellä muiden mainitsemista Jonas Laguksen Sotkamossa elokuussa 1850 viettämät häät. Toisen vaimonsa Albertina Charlotta Gananderin kuoltua (6/8 1849) oli hän näet mennyt kihloihin serkkunsa Johanna Rosalie Laguksen kanssa, jonka isä oli ollut kirkkoherrana Sotkamossa ja ennen kuolemaansa siellä ostanut talon vaimolleen ja lapsilleen, ja jonka veli, herätyssaarnaajana vähän laajemmissakin piireissä tunnettu J. G. Lagus oli ollut pappina Ristijärvellä, Kuhmoniemellä ja Säräisniemellä. Kysymyksessä olevaan tilaisuuteen, jota vietettiin morsiamen kodissa, saapui näiden seutujen oloihin nähden tavattoman paljon herännyttä kansaa sekä monta pappia. Näiden joukossa nähtiin paitsi kuuluisaa sulhasta ja hänen lankoaan, Petterson, Holmström, Schwartzberg, M. R. Montin, V. L. Helander y.m. Seurapuheet olivat toinen toistaan elävämmät ja syvällisemmät, veisuu kaikui voimallisena ja särkevänä tuon vasta heränneen kansan suusta, ja vapaa yhdessäolo todisti sekin puolestaan, että herännäisyyden tuulet täälläkin olivat kaataneet maahan säätyeroituksen ja muiden ennakkoluulojen menneinä aikoina pystyttämät raja-aidat. Jonas Laguskin puhui seuroissa, jättäen voimallisilla, sydämiin tunkeutuvilla sanoillaan monen mieleen muiston, joka ei koskaan unohtunut. Paitsi häntä esiintyivät Petterson, Holmström ja Schwartzberg sekä Janson ja Trast. Vielä seuraavana päivänä, jolloin hääväki, mikä veneessä mikä hevoisella tai jalan, poistui talosta, kaikui järviltä ja vaaroilta heränneitten veisuuta.
Kajaanin puolella oli Wilhelm Niskanen tunnettu niiltä ajoilta asti, jolloin hän vielä asui Iisalmessa. Kalajoen-varrelle muutettuaan, lienee hän vain kerran siellä käynyt. Laguksen häissä puhuivat kyllä papit keskenään moittivasti hänen opistaan, mutta muu hääväki ei saanut asiasta kuin vähän vihiä vain. Ettei sen puolen herännyt kansa vielä päässyt Niskasta vikoilemaan, näkyy siitäkin, että hänen poikansa, jotka joulun aikana s.v. kävivät Kajaanissa, saivat osakseen hyvin ystävällisen kohtelun. He vierailivat silloin muunmuassa apteekkari Malmgrenin luona, jolle he jättivät 50 kappaletta Björkqvistin postillaa, josta, niinkuin ennen (III, 272) on mainittu, N. K. Malmbergin kustantamana uusi painos edellisenä vuonna oli ilmestynyt. Kirja meni heti kaupan; vielä enemmän olisi sitä kernaasti ostettu. Vähän aavistusta siitäkin, että heidän isäänsä näilläkin seuduin siellä täällä oli ruvettu epäilemään, saivat Niskasen pojat kuitenkin jo tällä matkallakin ja myöhemmillä Kajaanissa käynneillään kuulivat he vielä enemmän tuohon viittaavaa puhetta. Huomattavia häiriöitä ei jaonhenki kuitenkaan Kainuunmaalla milloinkaan saanut aikaan. Sitä estämässä oli paitsi näiden seutujen syrjäinen asema se seikka, etteivät sikäläiset heränneet myöhemminkään päässeet järjestymään tuoksi valtaavaksi, kauttaaltaan samankaltaiseksi kokonaisuudeksi, kuin rantamailla, missä pieninkin poikkeus puheissa ja tavoissa vakaantuneesta katsantotavasta heti herätti huomiota ja antoi aihetta epäilyksiin.
Paavo Ruotsalaisen kuolema herätti haikeaa surua Kainuunmaankin heränneissä. Moneen vuoteen hän ei kyllä enää ollut käynyt heitä neuvomassa, mutta he olivat sensijaan usein tehneet matkoja Nilsiään ja sieltä aina tuoneet jonkun kalliin tervehdyksen kilvoitteleville ystävilleen. Nyt olivat nämäkin matkat loppuneet. Vaiennut oli ainaiseksi sen miehen ääni, jota täälläkin pidettiin oppi-isänä edellä kaikkien muiden. Mutta siitä iloittiin, että näiden seutujen heränneet papit uskollisesti julistivat hänen oppiaan ja tekivät työtä hänen hengessään. Ja ehkä vielä turvallisempaa oli varsinkin vanhojen heränneitten mielestä se seikka, että semmoiset kansanmiehet kuin Janson ja Trast valvoivat Paavon perinnön säilyttämistä kansassa. Uskollisesti ja ahkerasti nämä toimivatkin ja hartaudella heidän neuvojaan ja opetuksiaan kuunneltiin. Paavo Ruotsalaisen tapaa noudattaen, kirjoittivat viimemainitut usein kirjeitä etäällä asuville ystävilleen, sekä talonpojille että säätyläisille. Etenkin Trast oli kynämiehenäkin etevä; Jansonin käsiala oli huonompaa, jonka vuoksi hän monesti muilla kirjoitutti kirjeensä. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä muodossa muutamia heidän näinä aikoina kirjoittamistaan kirjeistä.
V. 1847 kirjoitti Trast Karolina Elfvingille: "Kirjoituksesi minä sain Kajaanissa ja olen sen useammasti lukenut läpi. Kuitenkin samat ajatukset mieleeni lankeaa, että olet sen totuuden unohtanut, kun on kirjoitettu: 'minä ihmettelen, että te annatte teitänne pois kääntää siitä yksinkertaisuudesta, kuin on Kristuksessa'. — Jos ei ole luvallinen antaa eriseuraisten henkien sitä itsellensä tehdä, kuinka paljon vähempi oman pahan sydämensä, joka on aina paha joka aika. Sillä koska saatana Herran sallimisesta saapi luvan koetella meidän uskallustamme, joka useasti tapahtuu ensimäisen armon löytämisen jälkeen — eikö meidän pitäisi kuitenkin Herran kunnian tähden toivolla aina Herrassa riippuman, ehkä kaikki armon tunto on pois kadonnut ja ei silloin pyrkimän ylemmäksi kun voimme, vaan odottaman toivolla avun aikaa."
"Nyt — että kuitenkin vastata sinun kirjoitukseesi — niin sinä valitat kaiken sen yli, että sinulla on paha sydän ja vielä niin luulet, että murhees ei ole Jumalan mielen jälkeen; sinulla on kuoleman pelko ja tunnet itsesi hitaaksi, kylmäksi, kovaksi j.n.e. — tunnet olevasi Jumalan vihan alla, pelkäät olevasi paatunut pahuuden paljouden tähden — tästä tilasta irti päästä et löydä voimaa tykönäs."
"Nyt rakas sisar, se on yksi totuus, että moni Herran viisaan johdatuksen jälkeen pääsee ensi parannuksessa vähällä, joka heille sitten palkitaan jokapäiväisessä parannuksessa. Ja että nyt on asia sinun kanssa näin ollut, se on vissi; sillä minä muistan sielus tilan aina näihin aikoihin asti, jonka tähden täytyy sinun olla tyytyväinen ja kärsiväinen, koska tämä on suuri armo sinua kohtaan ja ei ensinkään muu kuin tarpeellinen vitsa synnillisiä himoja kuolettamaan. Vaan ei niin että Herra on hylännyt — — sillä jos kärsivällisyyttä harjoitat ja toivolla odotat, niin sydämes suurimmaksi iloksi kiität häntä, joka niin rakastaa syntistä, että ei idästä länteen asti ole hänen vertaista. Hän ei suinkaan sinua hyljää sentähden, että olet niin vailla kaikkea hyvää: sitä suitsevaista kynttilän sydäntä ei hän sammuta. — Jos sinä nyt kuinka vähän tunnet halua Kristuksen perään, niin ole tyytyväinen kärsimään sen vähän kanssa, jossa minä myös tahdon olla osallinen ja kanssas kilvoitella".
Neiti Augusta Elfvingille kirjoitti Janson v. 1849: "Niin muodoin kuin sinä valitat — ja se on hyvä, ettäs valituksella tunnet sinun sisälliset ja ulkonaiset esteesi ja viipymisen syyt sekä suruttomuutta että hitautta ja niitä oman järkesi ja kavalan sydämesi juonittelemista, niin tiedä rakas ystävä, että tämä myrkky on vedetty Adamin lankeemisessa sinun ja koko ihmiskunnan päälle. Vaan onhan meillä sitä vastaan tähelliset ja tarpeelliset neuvot Jumalan sanassa sekä lain kautta synnillisiä taipumuksia vastaan kovat uhkaukset sekä evankeliumin kautta suloiset ja kehoittavaiset lupaukset. Riipu, hyvä ystävä, Jumalan sanassa toimellisesti äläkä millään muotoa seisahdu luontoharjoitukseen ja kuolleeseen menoon, vaan aseta koko sinun sielusi surkeus kaikkinäkevän Kristuksen eteen ja harjoita ikävöimistä pitkittämisellä niinkauan kun käsität sisällisesti armon tunnon vakuutuksen. Sinä olet, hyvä ystävä, hiljaisen armon kutsumisen kautta herätetty, vaan se on sinulle terveellinen seurata Herran kaikkiviisaan neuvon sääntöä. Jos et jätä sielusi asiaa perustamattomaksi, niin Jumala henkensä ja sanansa kautta vaikuttaa elävän ikävöimisen ja murheellisen isoomisen armon ja vanhurskauden käsittämiseen ja vastaanottamiseen lapsellisella uskon omistamisella. Niin tämä on se murhe, joka välttämättömästi tarvitaan valmistavaisen armotyön suhteen ja tämä on murhe Jumalan mielen jälkeen, jonka alla syntinen tulee evankeliumin kautta vedetyksi sen omistuksen käsitykseen, että rohkenee omistaa Kristuksen auttajakseen kaikkia lain uhkauksia ja omantunnon tuomioita vastaan ja tämän alla käsitetään syntein anteeksi saaminen ja vakuutus lapsen oikeudesta".
Päätämme tämän silmäyksen Kainuunmaan herännäisyyteen 1850-luvun alussa huomauttamalla lopuksi, ettei merkkivuosi 1852 näillä tienoin esiinny läheskään niin jyrkkänä rajavuotena kuin Pohjanmaan herännäisyyden muilla kotiseuduilla. [Lähteitä: Kert. V. L. Helander, Vendla Petterson, Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot, Rosa Qvickström y.m.; J. Wäyrysen minulle Jansonin omaisilta y.m. kokoamat kirjalliset tiedot; Laguksen kirje A. N. Holmströmille 28/9 47; W. Österbladhin ennen mainittu kirje samalle 10/11 49; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; Trastin kirje Karolina Elfvingille 1847; Jansonin kirje Augusta Elfvingille 1849.]