Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900

by Mauno Rosendal

II.

Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä 1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.

Ensimmäisenä Pohjanmaan herännäisyyden vanhimmista tukeista poistui näyttämöltä Antti Helander. Hän kuoli kesäkuun 28 p:nä 1855. Jo Kalajoen herätyksen alkuaikoina oli hän koko sydämestään liittynyt heränneisiin, mielenkiinnolla seuraten sikäläisen liikkeen vaiheita. Varsinkin näkyy hän antaneen suurta arvoa Lagukselle ja hänen toimilleen. Helander oli luonteeltaan vaatimaton, otti verraten harvoin osaa heränneitten suuriin kokouksiin ja vielä vähemmin oppiriitoihin ja näistä aiheutuviin taisteluihin, mutta heränneet papit kunnioittivat häntä vilpittömänä, suorana pietistana, jonka sanoihin aina saattoi luottaa. Paavo Ruotsalaisen uskollisena opetuslapsena pysyi hän loppuun asti, mutta koetti, niinkuin olemme nähneet, ylläpitää ystävyyttä myöskin Vilh. Niskasen kanssa, vaikka hän oppiin nähden olikin paljon evankeelisemmalla kannalla kuin tämä. Kipeästi näkyy häneen koskeneen jaon tuottamat häiriöt ja riidat. Ne sekä hänen heikkenevä terveytensä vaikuttivat, että hän loppuijällään yhä enemmän sulkeutui itseensä. Siitä syystä tiedetäänkin hänen viimeisistä vuosistaan hyvin vähän. Huomiota herättämättä oli hän tahtonut elää, eikä näy hänen kuolemansakaan hellittäneen suurta huomiota. Mutta moni vanha herännyt häntä kaipasi ja siunasi hänen muistoaan. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander y.m.]

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin kuin Helander, päätti päivänsä ruotsinkielisen Pohjanmaan kuuluisin herätyssaarnaaja, Fredrik Östring. Yhtä väsymättömällä ahkeruudella kuin ennenkin oli tämä uskollinen totuuden palvelija jaonkin jälkeen hoitanut paimentehtäväänsä, siunaukseksi ei vain Maalahden seurakunnalle, missä hän edelleen oli pitäjänapulaisena, vaan lähiseurakunnillekin, kun Herra odottamatta kutsui hänet luoksensa. Kesällä 1855 oli hän sairastanut kovaa tautia eikä ollut vielä täysin tointunut siitä, kun hän syyskuun 6 p:nä oman ja erään toisen pienen pojan kanssa lähti kalastusmatkalle Maalahden saaristoon. Tuulenpuuska kaatoi veneen. Östring, joka oli taitava uimari, jännitti viimeiset voimansa pelastaaksensa lapset. Hän saikin heidät korjatuiksi muutaman lahden rannalle ja pääsi itsekin maalle, mutta liiallinen ponnistus oli niihin määrin kysynyt hänen voimiaan, että hän hetken kuluttua kuoli halvaukseen.

Niinkuin ennen (III, 411) on mainittu, oli Östring yksi niitä pappeja, jotka kirjoittivat nimensä Härmän pöytäkirjan alle. Jo aikaisemmin oli hän loukkaantunut heränneitten hänen mielestään ylellisistä pidoista ja joukkovierailuista toistensa luona. Muutamassa semmoisessa tilaisuudessa (III, 68) oli hän suoraan ja kaikkien kuullen siitä paheksumisensa lausunutkin. Hän pelkäsi nimikristillisyyttä, missä muodossa tämä sitten esiintyikin, vaatien heränneitä tarkemmin valvomaan hengellistä elämäänsä. Tämän vaikuttimen ohjaamana, liittyi hän kannattamaan niitä henkilöitä, joiden alotteesta Härmän pöytäkirja syntyi. Mihin määrin hän oli pahentunut erikoisesti Malmbergiin, siitä ei löydy luotettavia tietoja. Oli miten oli — Östring joutui siten jaon tuottamiin taisteluihin ja moneen heränneeseen pappiin nähden siihen eristettyyn asemaan, minkä jaon hajoittava henki sai aikaan. Siten vieraantui hän esim. kirkkoherrastaan ja vanhasta ystävästään Jaakko Vegeliuksesta. Huomattava on kuitenkin, ettei Östringin muuttunut asema vaikuttanut hänen suhteeseensa sanankuulijoihinsa, hän kun toimi yksinomaan ruotsinkielisissä seuduissa, jonka herännyttä kansaa jaon henki ei päässyt hajoittamaan eri puolueisiin. Täällä näet ei kielenkään tähden tiedetty paljon mitään Malmberg-Niskasen ja uuden suunnan välisistä riidoista. Viimemainittu suunta, johon hän Härmässä oli liittynyt, ei sitäpaitsi ehtinyt hänessä kehittyjä tuoksi herännäisyydestä eronneeksi suunnaksi, jommoisena se A. W. Ingmanissa, von Essenissä y.m. muutamia vuosia myöhemmin esiintyi. Millainen hänen kantansa opillisesti oli, näkyy seuraavista, hänen vähää ennen kuolemaansa heränneille sanankuulijoilleen kirjoittamastaan paimenkirjeestä lainatuista otteista: "Valvomistanne käyttäkää etenkin siten, että opitte oikein tuntemaan perisynnin, varsinkin epäuskon ja epäjumalanpalvelemisen. Kun ihminen oikein tuntee perisyntinsä ja miten se eroittaa hänet Jumalasta, niin ei voi mikään muu häntä lohduttaa kuin Kristus. Kun synti lain kautta on tullut eläväksi ja ylenmäärin syntiseksi, niin ihminen tuntee itsensä. Silloin astuu hän yksinkertaisesti Jesuksen eteen, tunnustaen hänelle millainen hän on ja mitä hän on tehnyt. Siinä tulee hänen odottaa ja yhä edelleen sairaana kerjätä Jesuksen jalkain juuressa. Hänen tulee sulkea silmänsä niin, ettei hän lukiessaan, veisatessaan, rukoillessaan näe itseään, vaan jumalisuuttaan harjoittaen makaa kuni mykkä, jonka luo Jesus ansaitsematta tulee, niinkuin hän tuli Latsaruksen tykö. Tässä ei saa katsoa synnin voimaa eikä sitä, kuinka usein se karkua päällemme, vaan ainoastaan rukoilla armoa uskomaan syntien anteeksisaamista Kristuksen tähden. Joka rehellisesti tuntee ja tunnustaa syntinsä, hän ei ainoastaan saa apua Karitsalta, vaan tulee myöskin varjelluksi törkeitten syntitapojensa purkaukselta. Uskovalle ihmiselle, joka tuntee synnin vallan kuoleman alaisessa ruumiissaan, on mitä tärkeintä muistaa 1:ksi että Jesus on läsnä kaikkialla, katso, minä olen teitä läsnä joka päivä, sanoo Vapahtaja, sekä 2:ksi että Jesus on ottanut synnin pois ja voittanut perkeleen vallan ja kavaluuden. Sillä Jumalan poika ilmestyi, jotta hän kukistaisi perkeleen työt. Miksi kuljet siis arkana ja itseesi suljettuna epäuskossa, ulkokullaillen ja salaten syntisi? Mihin voit paeta Jesuksen hengeltä? Hänhän on aina meitä läsnä; voithan aina paeta hänen haavoihinsa. Saathan aina tunnustaa, mikä sinua vaivaa. Muista vielä, että Jesus on Jalopeura Juudaan suvusta, voitonsankareista voimallisin. Sentähden on hän voittava syntisi, niin että saat ne anteeksi ja että ne tulevat hillityiksi lihassasi. — — Meidän tulee aina mennä perkelettä vastaan tällä sotahuudolla: minä kiitän Jumalaa Jesuksen Kristuksen kautta. On vaarallista heikkouskoisesti valittaa: voitetuksi minä tulen, en jaksa taistella syntiä vastaan. Kun Jesus on meidän puolellamme, täytyy meidän vihdoin voittaa. — — — Tämän ohessa tulee meidän muistaa, ettemme suuren ja voimallisen synnintunnon kestäessä saa pyytää varmuutta tahi todistusta armontilastamme, vaan ainoastaan huutaa armoa Jesukselta ja tyytyä siihen armoon, että Jesus ottaa vastaan syntisiä ja sekä tahtoo että voipi puhdistaa meidät kaikesta saastaisuudesta. Jos joku teistä pitää tilaansa hyvin huonona, niin hän muistakoon, ettei se tule hyväksi, ennenkuin se ensin on ollut huono. Ei saa siis toivoa voivansa välttää huonoa, vaan taistella huonon läpi. — — — Se, jolla on armon tuntoa, älköön ylenkatsoko heikkouskoisia ja huolimattomia, vaan kehoittakoon heitä kaikin tavoin. Sillä armohan se on, joka antaa elämää, ja sairaat tarvitsevat parantajaa. Mitä vaarallisinta eripuraisuutta syntyy usein semmoisten yksinkertaisten sielujen välillä, joilla on helppo päästä Kristuksen tykö, ja niiden omientuntojen välillä, jotka kantavat itsevanhurskauden hapatusta povessaan ja työläästi saavat nähdyksi Kristuksen. Kummatkin ovat hyvässä tilassa, vaikka näyttävät olevan niin erinkaltaisia. Mutta varokaa, ettette etsi kiitosta toisiltanne. Helposti eksyy ajattelemaan: mitä mahtanee se taikka se ajatella minusta. Silloin alkaa ihminen teeskennellä ja hänestä tulee ulkokullattu. Ahdistettu omatunto tarvitsee kyllä joskus uskonkehoitusta. Mutta vaarallista on tuon tuostakin todistaa olevansa oikeassa". — — —

Niinkuin näistäkin sanoista näkyy, oli Östring loppuun asti oppiinkin nähden pietistä. Vahinko vain, ettei moni niistä näkökohdista, jotka tässäkin kirjoituksessa tulevat näkyviin, jälkeen v. 1852 enää päässyt täydentämään Pohjanmaan uudestaan elpyvän suomenkielisen herännäisyyden oppia. Jaon katkerat riidat ja niiden aiheuttamat epäilyt ja vikoilemiset olivat sitä estämässä.

Kuollessaan oli Östring ainoastaan 45 vuoden vanha. Paljon hän kuitenkin oli ehtinyt vaikuttaa herännäisyyden taistelun eturivissä, ja paljon oli hän tässä taistelussa kärsinyt sen Herran seuraamisessa, jolle hän oli uhrannut rikkaat lahjansa ja paraat voimansa. [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1889, n:o 7, n:o 1 ja n:o 9.]

* * * * *

Pyhäjärven syrjäisessä seurakunnassa kilvoitteli Jonas Lagus viimeistä kilvoitustaan. Jaon aikana lausuttuaan ankarasti tuomitsevat sanansa uuden suunnan miehistä sekä toiselta puolen jyrkästi asetuttuaan myöskin Malmbergin ja Niskasen johtamaa liikettä vastaan, oli tämä Pohjanmaan herännäisyyden ennen niin tarmokas johtomies, joka niin monta vuotta taistelutantereen eniten uhatulla paikalla oli heiluttanut sanan miekkaa ylhäisiä ja alhaisia totuuden vastustajia vastaan, masentuneena vetäytynyt syrjään ja yhä enemmän sulkeutunut itseensä. Miten toivottomana hän piti asemaa, näkyy esim. seuraavista hänen Otto von Essenille v. 1852 kirjoittamistaan sanoista:

"Jumalan suuri armo etsi erinomaisella valolla, lämmöllä ja voimalla koko Suomea, painoi alas suruttoman, syntisen joukon ja opetti meitä jokaista tekemään parannusta tomussa ja tuhassa, ja tuo voimallinen, vastustamaton armo sai meidät kaikki liikkeelle. Puhuimme uusilla kielillä, kuulimme uusilla korvilla, näimme uusilla silmillä. Kukapa ei tästä olisi odottanut mitä autuaallisimpia seurauksia. Mutta ijankaikkinen viisaus on sanassaan ilmoittanut: monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut; se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sillä tiellä vaeltavat. Kaikilla oli meillä tilaisuus tulla autuaiksi; mutta kun suurin synninsuru kului pois, ja kansan olisi tullut lähteä ahtaan portin kautta elämän tielle, kun oman itsensä ja maailman kieltämisen olisi tullut jatkua, nousivat nukkuvassa ja penseäksi käyneessä suvussa liha ja veri, ensin salaisesti, sitten julkisesti sekä tietä että oppia vastaan. Suostuttiin vähitellen siihen, jonka omatunto alussa oli hyljännyt, ja nyt julistetaan raivoisasti, että on erehdytty sekä opissa että elämässä. — — Tämä on Suomen herännäisyyden kehitys, ja pimeys tulee nyt niin suureksi, ettei sen vertaista ennen ole maassamme ollut".

Omasta suhteestaan herännäisyysliikkeeseen hän tämän yhteydessä lausuu: "Varhain Jumalan armon johtamana orjantappuraiselle tielle, vetäydyin syrjään. Niitä varoituksia, joilla jo vuosia sitten olen muistuttanut vanhimpia ystäviäni, ovat nämä kohdelleet hyvin tylysti. Sentähden olen hiljaisuudessa vetäytynyt syrjään. Lihan, maailman ja perkeleen henki hallitsee nyt niissä sydämissä, joissa Jumalan henki teki työtä, — — sillä Jumala ei anna itseään pilkata".

Missä suhteessa Lagus tahtoi olla kaikkiin, jotka eivät taipuneet juuri hänen kantaansa, näkyy seuraavasta tämän kirjeen vastaanottajalle antamastaan neuvosta: "Sinun täytyy ehdottomasti kokonaan erota tuosta haaveilevaan kurjuuteen joutuneitten, ennen heränneitten joukosta. Älä ota sanallakaan osaa heidän riitoihinsa ja väittelyihinsä, älä niistä puhu äläkä niitä ajattelekaan. Pysy hiljaa, ja jos tapaat jonkun, joka vaeltaa tiellä, niin iloitse hänen kanssansa; mutta älä usko jokaista, joka tulee luoksesi, kristittynä esiintyen; sillä kun olet heittänyt helmiä sioille, niin ne kääntyvät sinua vastaan ja repivät sinua. Kokemukseni vakuuttaa minulle, että on pakko näin menetellä".

Ikävän vaikutuksen tekee tämä kirje. Lagus mainitsee siinä erittäin Malmbergin ja Vilhelm Niskasen nimet, mutta silminnähtävästi tarkoittaa hän poikkeuksetta kaikkia niitä entisiä ystäviään, joiden katsantotapa ja toiminta vähänkin erosivat hänen omastaan. Se on miltei yhtä suvaitsematon, kuin hänen Hedbergiä ja sittemmin uuden suunnan edustajia vastaan singoittamansa tuomio. Myöntää täytyy niinikään, ettei hän myöhempinäkään vuosina ole lausunut eikä kirjoittunut sanaakaan, joka osoittaisi että hän olisi katunut näitä arvosteluja. Jos kohta tässä onkin otettava huomioon, miten häikäilemättömän suorasti ja jyrkästi heränneet ylimalkaan lausuivat mielipiteensä, on sittenkin vaikea selittää, miten hän toisin ajatteleviin nähden sanaakaan peruuttamatta loppuun asti saattoi pysyä niin ehdottomasti hylkäävällä ja arkailemattoman tuomitsevalla kannalla. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun Laguksen lukuisat kirjeet hänen viime vuosiltaan, samoinkuin hänen likeisimpien ystäviensä yksimielinen todistus, osoittavat että hän itse syntisistä suurimpana, rukouksissa valvoen ja nöyrässä uskossa kilvoitellen, tahtoi elää yksin Jumalan armosta Kristuksessa. Ja yhtä oudolta tuntuu tämän urhoollisen sotasankarin toivoton vetäytyminen syrjään aikana, jolloin, jos milloinkaan, hajoova herännäisyysliike kipeästi olisi tarvinnut hänen valistunutta mieltään ja nerokasta kykyään. Taistellessaan Hedbergiä vastaan oli Lagus tälle lausunut: "Kuinka ovat sankarit kaatuneet sodassa ja aseet hukkaan joutuneet?" (II, 558). Nämä sanat kääntyvät nyt, jos kohta toisessa merkityksessä, kuin hän oli ne lausunut, tuomiten häntä itseään vastaan.

Jo jaon vuotena oli Laguksen terveys huono ja siitä lähtien se huononemistaan huononi, niin että hän monesti oli pitkät ajat vuoteen omana. V. 1854 kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen: "Ruumiini heikkenee heikkenemistään, ja minusta näyttää kuin lähenisi toivottu hetki, vaikka en tiedä, mitä Herra on päättänyt minusta. Usein halajan erota täältä, sillä kyllä olisi autuasta, jos voittaisin, saada olla Herran Kristuksen tykönä ja nähdä hänet, joka on kantanut syntini rangaistuksen ja käsittämättömällä pitkämielisyydellä on kutsunut minua parannukseen. Kun täällä puuttuvaisuuden maalla suuressa hämärässä katselen häntä ja hänessä näen autuuteni kallion ja että tie hänen tykönsä on auki köyhälle halajamiselleni yöt päivät, niin tunnustan, etten voi käsittää sitä kirkkautta, joka odottaa niitä, jotka kestävät loppuun asti".

Tämmöinen oli Laguksen oma toivo, ja kirkastumistaan se kirkastui, jota enemmän hänen maallisen elämänsä taival likeni loppuaan. Ja samaa toivoi hän luottamuksella ystäväpiiristään. Kuinka kovilta kuuluvat sen rinnalla hänen ajatuksensa niistä heränneistä, jotka eivät kaikin puolin taipuneet juuri hänen uskonnolliseen katsantotapaansa. Heistä hän pari viikkoa sen jälkeen, kuin hän kirjoitti viimeksi kerrotut sanat, lausuu: "Kauhean raskas uneliaisuuden aika on meitä etsiskelemässä, ja yksin ne, jotka elävät Herrasta Kristuksesta, voivat pelastua. Ja ne ovat harvat, sillä koko herännyt maailma syöksyy perikatoon".

Toukokuun 17 p:nä 1857 tapahtui huomattava käänne Laguksen sairaloisuudessa. Hän ymmärsi heti, että loppu ei ollut kaukana. Puhuen omaisilleen lohdullisesti Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, lausui hän kiittäen: "Miten suuri onkaan Herran armo, kun joka hetki saamme uudistaa asiamme hänen kanssaan!" Monesti täytyi hänen kuitenkin kiusauksiakin kokea. Niinpä valitti hän ystävälleen K. A. Malmbergille, joka kesäkuun alussa kävi hänelle jättämässä hyvästi: "Monet hullut vaatimukset itseltäni rasittavat luontoani", "mutta" — hän toivorikkaana lisäsi — "minulla ei ole aikaa muuhun, kuin ikävöiden katsoa Herran puoleen, rukoillen että hän antaisi minulle, mitä elämään ja autuuteen kuuluu". Usein hän huokasi: "Herra pysy tykönämme, sillä ilta jo joutuu ja päivä on kulunut."

Joskus valittivat Laguksen omaiset ja muutamat hänen kuolinvuoteensa ääressä valvovat ystävänsä, että eronhetki joutui. Kerran hän heille vastasi: "Minäkin rakastan teitä niin paljon, että tahtoisin viipyä luonanne, jotta saisimme kehoittaa toisiamme siinä uskossa, joka meillä on, mutta minut tulee teidän unohtaa. Hyvä on, että menen pois, jotta ette minuun turvaisi, vaan yksin Kristukseen".

Jättäessään hyvästi K. A. Malmbergille oli Lagus, ojentaen hänelle kätensä, lausunut: "Katso tässä tyhjässä kädessäni on kaikki mitä minulla on, parannukseni, uskoni — kaikki, mutta Lunastajani on Isän oikealla puolella". Nämä sanat Loisti hän omaisilleen vähää ennen kuolemaansa.

V. 1857, kesäkuun 24 ja 25 päivän välisenä yönä sammui hiljaa Jonas Laguksen maallinen elämä. Yleisen hajaannuksen ja kiihkeäin oppiriitojen tähden ei tämäkään kuolemantapaus herättänyt mitään yleisempää huomiota. Hautajaisissakaan ei nähty kuin verraten harvoja vieraita ulkoseurakunnista: muutamia säätyläisiä Savon puolelta sekä Reinhold Helander ja hänen rouvansa. Talonpoikia oli kyllä kokoontunut verraten paljon, niiden joukossa Vilhelm Niskasenkin sanankuulijoita. Viimemainittuja ei kuitenkaan kutsuttu pitoihin. Kun joku tiedusteli syytä siihen, vastattiin: he eivät kuulu talon ystäviin.

Laguksen hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla lähellä tapulia. Iso, sileäpintainen kivi ilmaisee paikan. Siihen on hakattu sanat: "Mutta opettajat loistavat niinkuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja ijankaikkisesti".

Moni Laguksen ystävistä — niiden luku oli suuri varsinkin Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan ja Savonkin puolen heränneissä säätyläisissä — kunnioitti häntä kuolemankin jälkeen melkein pyhimyksenä. He pitivät hänen sanojaan ja neuvojaan, joita he säilyttivät hänen lukuisien kirjeittensä laajalti levinneissä jäljennöksissä, jumalallisen totuuden miltei erehtymättöminä ilmaisijoina. Historia todistaa hänestä, että hänkin oli erehtyväinen ihminen, mutta yksi niitä, joiden kautta Herra on vaikuttanut suuria Suomen Siionissa. Liioittelematta saattaa sanoa, että hän oli Suomen herännäisyyden nerokkaimpia ja valistuneimpia edustajia, sen ensimmäisiä suurmiehiä [Laguksen kirje Otto von Essenille 28/8 52; Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 9/5 54 ja 14/6 54 (Evankeliumin ääni 192 ja 194); K. A. Malmbergin muistiinpanot Jonas Laguksen viimeisistä päivistä; Rosa Laguksen kirje 23/11 57; Kert. Sofia Helander.].

* * * * *

Ei täyttä puolta vuotta myöhemmin kuin Lagus, pääsi hänen uskollinen ystävänsä H. Schwartzbergkin lepoon. Hän kuoli marraskuun 18 p:nä 1857. Niinkuin olemme nähneet, oli hänkin herännäisyysliikkeen hyväksi vilpittömässä hengessä paljon työtä tehnyt ei vain huomattuna saarnaajana, vaan väsymättömänä totuuden palvelijana yksityisen sielunhoidon alalla. Jaon hengen tuhotöitä ei hänkään voinut estää ja uudestaan elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana, mutta pietista hän oli loppuun asti, ja hyvin moni Vilhelm Niskasen sanankuulijoistakin kaipasi häntä syvästi. Syrjäisessä Säräisniemen seurakunnassa, missä hän päätti päivänsä, eivät jaon myrskyt paljon tuntuneet. Siellä sai tämä Herran kiivas sotamies hiljaisuudessa valmistautua odottamaan Herransa tuloa. [Paimenmuisto; Kert. Charlotte Achrén.]

Suupohjassa muistetaan vielä tänään erästä rippipuhetta, jonka Niilo Kustaa Malmberg loppuijällään piti Nurmon kirkossa. Murtuneet olivat hänen ruumiinsa voimat, raskas hänen mielensä. Ei jaksanut hän puhua kuin hyvin lyhyesti, mutta syvästi koskivat varsinkin loppusanat monen sydämeen. Hän lausui: "Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus nousee aivan pystöön, niin ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä eteenpäin; kun toinen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä, kumpi on oikeassa, kumpi väärässä — muista, että löytyy yksi, joka sanoo: minä olen tie. Ja jos kaikenkaltaiset eksyttävät ajatukset pimittävät mieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valetta, vaan tuskastuneena kysyt: mikä on totuus? — kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka todistaa: minä olen totuus. Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröivät ja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydämessäsi, kun kaipaat elämää itsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuolemaa vain — kun päiväsi loppuu ja ilta joutuu, eikä näy muuta olevan edessäsi kuin pimeä, mykkä hauta — kuule, ystäväni, vielä silloinkin elää hän, joka sanoo: minä olen elämä." [Kert. useat v. 1896 vielä elävät Suupohjan vanhat heränneet.]

Kovien kiusausten repimästä ja raskasten huolten painamasta sydämestä olivat nämä sanat kotoisin. Malmberg tunsi, että hänen elämänsä taival likeni loppuaan. Usein puhui hän näinä aikoina siitä ystävilleen. Kesällä 1858 kehittyi hänen tautinsa nopeasti, tuottaen monesti hengenahdistusta ja kovia tuskia. Viimeiseen asti koetti hän kuitenkin hoitaa virkaansa. Niinpä hän vielä vähän toista viikkoa ennen kuolemaansa saarnasi Ylihärmän kirkossa. Tällä matkalla kävi hän monen vuoden perästä von Esseniä tervehtimässä. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan, lausuen jälestäpäin omaisilleen ilonsa tästä käynnistä. [Kert. Neiti Hilda Hellman, joka siihen aikaan oleskeli von Essenin pappilassa.] Seuraavana sunnuntaina oli Malmbergin määrä saarnata Alahärmässä. Jo matkalle lähtiessään tunsi hän itsensä kovin sairaaksi. Kooten viimeiset voimansa nousi hän kuitenkin kiesiinsä, tarttui ohjaksiin ja lähti. Mutta kuinka vähän hän olikin tottunut itseään säästämään, täytyi hänen matkalla luopua päätöksestään. Hengenahdistus ja kovat tuskat pakottivat hänet palajamaan kotia.

Kiihtymistään kiihtyi tästä alkaen tauti. Seuraavana päivänä ja vielä maanantainakin oli Malmberg kuitenkin jalkeilla huoneessaan. Hän valitti vaivaa vasemmassa kyljessään, lausuen talonsa väelle: "jos nämä tuskat nousevat sydämeen, tulee heti loppu." Maanantaina illalla oli hän niin sairas, että lupasi vaimolleen seuraavana päivänä lähettää hakemaan lääkäriä. Tätä ei kuitenkaan tarvittu. Yöllä herätti Malmberg äkkiä vaimonsa. Tämä, joka huomasi, että loppu oli likellä, kiirehti hakemaan palvelijaa avuksi. Huoneeseen ei jäänyt kuin sairas ja hänen pieni, ei vielä neljä vuotta täyttänyt poikansa. Lapsi heräsi ja sanoo muistavansa, että isänsä, vaimonsa poistuttua huoneesta, oli noussut polvilleen vuoteellaan, vaan melkein heti kuolleena vaipunut alas. Tämä tapahtui syyskuun 21 p:nä 1858 kello 4 aamulla [Kert. Kaisa Autio y.m.; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa Heränneiden keskuudessa"; K. V. Litzellin kiitos Lapuan kirkossa Malmbergin kuoleman johdosta.].

Nopeasti levisi tieto Malmbergin kuolemasta talosta taloon, pitäjästä toiseen. Se herätti raskasta surua hänen lukuisissa ystävissään, hämmästystä ja monenkaltaisia ajatuksia hänen vastustajissaan ja vikoilijoissaan. Välinpitämättömyydellä tämä kuolemansanoma tuskin missään otettiin vastaan.

Maailmakin tiesi, että oli kaatunut mies, jonka vertaista ei joka aika synnytä. Kuolemanilmoituksen kirkossa teki Lapuan kappalainen K. V. Litzell, joka ei kuulunut heränneihin. Hän m.m. lausui: "Me kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala, siitä pelastuksesta, jonka annoit hänelle kuoleman vaivoista ja kivusta, ja siitä armosta, jolla sinä häntä vahvistit ja hänen sieluansa ilahutit tuskissa; me kiitämme, Herra, sinua kaikesta hyvästä, jota sinä hänen kauttansa olet meidän seassamme vaikuttanut. Tällä Siionin vuorella on hän julistanut evankeliumin kallista oppia koko sydämensä halulla hyödyttääksensä niitä sieluja, joita hän oli kutsuttu kaitsemaan. Hän osoitti tien monelle eksyneelle ja auttoi ylös monen langenneen".

Tavattoman paljon kansaa kokoontui saattamaan rakastettua opettajaa hänen viimeiseen leposijaansa. Sen luku laskettiin 5,000:ksi. Surusaaton saapuessa Saaren kylään, seisoi joukko miehiä, jotka eivät kuuluneet heränneisiin, rivissä kummallakin puolen tietä. Paarien tullessa heidän kohdalleen paljastivat he päänsä ja kumarsivat ruumiille. Hauta oli kaivettu niin, että kantajat saattoivat kirstun haudan pohjaan asti. "Saatetaan niin kauas kuin voidaan", sanoivat ystävät. Ruumissaarnan kirkossa piti K. K. von Essen, joka saarnastuolista ilmoitti sanasta sanaan suomeksi käännettynä lukevansa sen saarnan, minkä Malmberg oli pitänyt L. J. Achrénin hautajaisissa [Biografinen Nimikirja; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa Heränneitten keskuudessa"; Vanhojen heränneitten sekä A. O. Törnuddin kertomukset.].

Tuskin on kukaan Suomen papeista eläessään saanut osakseen niin paljon kiitosta ja moitetta kuin Niilo Kustaa Malmberg. Eivätkä vaienneet nämä kiitokset ja moitteet hänen kuolemansakaan jälkeen. Niitä jatkui päinvastoin kauan vielä ja yhtä kiihkeästi kuin ennen. Tuhansissa kiitollisissa sydämissä kuului hänen voimallisen saarnansa jälkikaiku, ja siunaten hänen muistoaan kertoivat nämä ihmiset lapsillensa hänen suuresta työstään herännäisyyden taistelussa maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan, kieltäen hänen vikansa ja jyrkästi puolustaen häntä syytöksiä vastaan; ja, jos mahdollista, vielä kiihkeämmin levittivät hänen vastustajansa kaikenkaltaisia kertomuksia hänen lankeemuksestaan ja vioistaan. Vaikeaa, vieläpä mahdotonta on sanoa, mikä näissä puheissa on totta, mikä liioiteltua, juoruihin perustuvaa ja valetta. Se vain on varma, että moni Malmbergin tavattomien lahjojen ja suuren työn lumoamana usein on unohtanut, että kaikki kiitos siitä, minkä hän Jumalan valtakunnan hyväksi teki, tulee yksin sille Herralle, joka hänelle nämä lahjat antoi ja joka ei anna kunniaansa epäjumalille. Ja yhtä varma on, että ne, jotka häntä ankarimmin moittivat ja hänestä kovimmat tuomiot lausuivat, unohtivat, että sielunvihollinen tähtää tulisimmat nuolensa niihin, jotka voimallisimmin Herran sotaa käyvät, ja että on vaarallista tuomita sillä tuomiolla, jonka Jumala on pidättänyt itsellensä. Tunnettu on, että tämänhenkisiä arvosteluja Malmbergista paljon lausuttiin hänen kuolemansa jälkeen, milloin sääliväisyyden lieventäminä, milloin ylimielisesti alastomina, ja tässä maaperässä versoivat nopeasti lukuisat, ilmeisesti erehdyttävätkin kertomukset hänen viimeisistä ajoistaan. Tarpeetonta olisi tässä luetella semmoisia kertomuksia, niille kun ei kuitenkaan voi historiallista arvoa antaa. Mutta jos täytyykin myöntää, että löytyy todistuksia Malmbergin lankeemuksista, joiden todenperäisyyttä ei kukaan pysty kieltämään, on vaikeaa, rohkenemmepa väittää mahdotonta, selittää kuinka hänen sanansa olisivat voineet koota herännäisyyden hajonneet rivit uuteen elinvoimaiseen uskonnolliseen elämään, jos, niinkuin on väitetty, hänen saarnansa veti Jumalan armon synnin peitteeksi ja hän itse oli synnin paaduttama ihminen. On kyllä totta, että esim. Jaakko Vegelius, joka, jos kukaan, oli totuuden mies eikä suinkaan altis tuomitsemaan, on Malmbergin viime ajoista lausunut sanoja, jotka näyttävät tukevan sitä käsitystä, että tämä kuoli synnin orjana; mutta tämä todistus perustuu kuulopuheisiin, ja ainakin sen loppuosa on ilmeisesti erehdyttävä. Koska usein on vedottu Vegeliuksen kysymyksessä oleviin sanoihin, lainaamme ne tähän. Muutamassa, maaliskuussa 1859 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Malmbergin viimeiset päivät lienevät olleet samanlaiset kuin hänen viimevuotiset päivänsä yleensä. Matkalla kappeliseurakuntaan, missä hänen oli määrä saarnata, tunsi hän itsensä niin kipeäksi, että hänen täytyi palata kotia. Sunnuntaina ja etenkin maanantaina oli hän seurustellut suruttomien herrojen kanssa, oli illalla tuntenut itsensä huonommaksi ja luvannut vaimolleen lähettää hakemaan lääkäriä seuraavana päivänä, mutta kuoli yöllä — tämä on kaikki, minkä olen kuullut" [Jaakko Vegeliuksen kirje Reinhold ja Vendla Pettersonille 29/8 59.].

Joka tarkemmin on tutkinut kirjallisia todistuksia Malmbergin loppuelämästä ja häntä lähellä olleiden henkilöiden suullisia kertomuksia, hänen täytyy tulla siihen käsitykseen, että niissä on paljon hämärää, jota tuskin mikään tutkimus voi saada poistetuksi. Ei siinä kyllin, että eri henkilöiden lausunnot monesti ovat jyrkästi toisiaan vastaan — samat henkilötkin ovat antaneet keskenään ristiriitaisia todistuksia. Ja tässä tarkoitamme yksinomaan semmoisia henkilöitä, sekä puolustavalla että vastustavalla kannalla olleita, joista täytyy otaksua, että he ovat tahtoneet puhua totta. [Lueteltakoon tässä muutamia niitä henkilöitä, joilta olen saanut suullisia tietoja Malmbergista: Maria Keltamäki (Seinäjoki), Juha Jaskari (Nurmo), Sven Toppari (Kauhava), Hedvig Paavola (Isokyrö), Maria Hanhikoski, Esaias Untamala, Kaisa Autio (Ylistaro), A. O. Törnudd, Otto Hjelt, V. L. Helander, Sofia Helander, Karolina Bergroth, N. G. Arppe, Liina ja J. V. Nybergh, Jos. Grönberg, A. V. Ingman, maisteri F. E. Jernberg, Vendla Petterson, Charlotte Achrén.] Tuntuu kuin olisi Malmbergin valtaava persoonallisuus vielä hänen kuolemansakin jälkeen vaatinut monta heistä epäilemään, epäröiden korjaamaan, vieläpä peruuttamaankin mitä aikuisemmin olivat hänestä sanoneet. Merkillinen on tässäkin suhteessa tämän merkillisen miehen muisto!

Mutta jos moni kohta Malmbergin elämässä kätkeytyykin epätiedon hämärään, ei ole salassa hänen työnsä Suomen Siionin viljavainioilla. Se näkyi selvänä jo hänen eläessään ja näkyy vielä selvemmin hänen kuoltuaan. Todistus siitä on säilynyt ja on säilyvä sukupolvesta toiseen. Kun kaikki hänen oman aikansa ja nykyajan mieskohtaiset, liialliseen ihailuun ja liialliseen vikoilemiseen yksipuolisesti perustuvat todistukset vaikenevat, on tuo todistus kuuluva yhä selvempänä, ja sen mukana on Niilo Kustaa Malmbergin nimi herännäisyyden suurmiehen nimenä säilyvä historian lehdillä.

Malmbergin haudalle pystyttivät ystävät yksinkertaisen rautaristin. Paitsi hänen nimeään ja syntymä- sekä kuolinpäiväänsä luetaan siinä sanat: "Hän on ylenkatsottu kynttiläinen ylpeitten ajatuksissa, valmistettu että he siihen loukkaavat jalkansa. Katso, minun todistajani on taivaassa ja joka minun tuntee on korkeudessa".

* * * * *

Malmbergin kuolemankin jälkeen kävi Vilhelm Niskanen muutamia kertoja ystäviään Suupohjassa neuvomassa ja yksimielisyyteen kehoittamassa. Vielä ahkerammin hän liikkui Kalajoen-varrella. Kummallakin seudulla kunnioitettiin häntä yhä yleisemmin luotettavana johtajana.

Tunnustuskirjoista, joita Niskanen näinä aikoina ahkerasti tutki, luuli hän löytäneensä sen salatun viisauden, jota tämä oppiriitojen hajoittama aika edellä muuta kaipasi. Käsittämättä näiden kirjojen vasituista tarkoitusta viljeli hän niitä hartauskirjoina, siten takertuen yhä enemmän opillisiin kysymyksiin sekä jyrkästi arvostelemaan kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen joukkoonsa. Miehen silloista kantaa kuvaa selvästi seuraava, hänen v. 1859 kirjoittamansa "lähetyskirja":

"Syy siihen, että kristillisyys niin moniin erehdyksiin joutuu, on tämä, ettei yksinkertaisella kansalla ole näihin aikoihin asti ollut tietoa, mikä erotus on muuttumattoman Augsburgin tunnustuksen ja parannetun evankeliumillisen uskon välillä. Jos tästä on oppineilla tieto, niin ei heillä ole kuitenkaan vahvaa käsitystä, kumpiko näistä on oikea. Sentähden heränneiksi kutsutut papit, jotka uskonopin parantavat evankeliumilliseksi, pannen siihen ihmisajatelmia, lakeja ja säädöksiä harjoitettaviksi, antavat tilan eli syyn hurmahengellisyydelle, joka saattaa hengellisen elämän vinoittelemaan monissa erhetyksissä ja vaihetuksissa. Tämä on vanha saatana ja käärme, joka saattoi Aatamin ja Eevan innoittelijoiksi ja vietteli heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hengellisyyksiin ja omiin luuloihin (katso Schmalkaldin uskonkappaletta ripistä). Ne hengelliset, heränneet papit, jotka antavat aineen ja tilan tälle hurmahengellisyydelle, häpiävät opetuslapsiaan eivätkä rohkene sanoa heitä oikeiksi eikä vääriksi. Talonpoikainen, yksinkertainen kansa pitää näitä hurmaavaisia, ennustavaisia henkiä taivaasta lähetettyinä sanansaattajina, niinkuin nytkin viime syksynä Lapualla Töyrän talon tyttö [Saarnaajanainen Liisa Greetta Ylikarhu (ei heränneitä) Lapualla.] rupesi saarnaamaan ja ennustamaan, josta nyt on koko kahakka pitkin merenrantaa. Mutta Malmbergilla oli selkiä tieto koettelemisesta; sentähden niitä ei ollut hänen eläissänsä hänen ystävissänsä. — Näitä ennustavaisia henkiä on ollut paljo, jotka ovat saaneet virkkupäisiä, oppimattomia miehiä pauhaamaan niinkuin meren julmat aallot ja saattaneet heränneet pahaan huutoon. Paavo Ruotsalaisella oli kyllä puhdas uskonoppi, vaan ei hänkään ymmärtänyt raamatun lauseiden jälkeen erottaa henkiä, kun hänellä ei ollut tarkkaa tietoa tunnustuskirjoista, että näillä kahdella koetuskivellä koetella ja erottaa, mikä henki on oikea ja mikä väärä. Kun ei hänen ystävillänsäkään ole selkiää käsitystä asiasta, niin he hänen hengellisyyttänsä liikamäärin kiittävät. — — — Nykyisemmät hengelliset kirjat huikaisevat tunnustuskirjain lukijalta silmät, ellei niitä siinä valossa ja kirkkaudessa selitetä, joka niissä itsessänsä on — — —". [Vilhelm Niskasen lähetyskirja 16/4 59 (Akiander VI, 329-30).]

Jos tämä "lähetyskirja", paitsi erehdyttävää käsitystä, tunnustuskirjojen merkityksestä, osoittaakin liika suurta itsetietoisuutta sen kirjoittajassa, on siinä hyviäkin puolia, samalla kun se todistaa, että kirjoittaja oli teräväpäinen ja syvällisiin miettimisiin altis mies. Ja sekin ansaitsee huomiota, että Niskanen huomasi hurmahenkisyyden vaaran ja "Jumalan ulkonaisen sanan arvon" aikana, jolloin oppiriidat särkivät herännäisyyden rivit ja pakottamalla pakottivat hengellistä elämää kaipaavat henget etsimään tätä elämää jos mistä. On merkille pantava, että Pohjanmaalla paitsi "Töyryn talon tyttöä" näinä aikoina esiintyi muitakin saarnaajanaisia, sekä että Kalajoen-varren herännäisyys muutamia vuosia myöhemmin, niinkuin vasta saamme nähdä, oli eksyä hyvinkin arveluttavaan hurmahenkisyyteen. Muistettava on niinikään, että Lapin puolelta leviävä laestadiolaisuus vaati heränneitä teroittamaan Jumalan raamatussa ilmoitetun sanan arvoa kaiken sisällisen kristillisyyden ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena ja tuomarina.

Nämäkin näkökohdat ovat otettavat huomioon Vilhelm Niskasta ja hänen monesti omituiselta kuuluvia sanojaan arvosteltaessa. Ne puhuvat, ainakin osaksi, hänen edukseen. Mutta hänen suurin merkityksensä on, inhimillisten heikkouksien ja yksipuolisuuksien uhallakin, että hän, niinkuin monesti ennen on huomautettu, etevää johtajataitoa osoittaen, tarmokkaasti on estänyt herännäisyyden hajoomista ei ainoastaan Keski-Pohjanmaalla, vaan Suupohjassakin.

Loppuijällään sairasti Niskanen sydäntautia, jonka oireet vuosi vuodelta yhä selvemmin näyttäytyivät. Kuolemaa hän ei näy pelänneen, vaan pikemmin ikävöiden odottaneen. Usein hän siitä omaisilleen ja lukuisille ystävilleen puhui. Jo monta vuotta ennen kuolemaansa hän muutamassa tilaisuudessa lausui: "Kolme rukousta olen usein rukoillut: että saisin semmoisen toimeentulon, ettei tarvitsisi puutetta kärsiä, että lapseni pysyisivät kristikunnassa. [S.o. etteivät luopuisi heränneistä.] Nämä rukoukset on Jumala kuullut. Kolmanteen en ole vielä saanut vastausta, mutta tyydyn odottamaan: että saisin helpon ja autuaallisen kuoleman. Tätä en lakkaa rukoilemasta". — Varsinkin viimeaikoinaan odotti Niskanen hartaasti kuolemaa. Joka ilta, kun hän riisui kengät jaloistaan, kuultiin hänen huokaavan: "suo minulle Jumala autuas kuolema". Kaksi viikkoa ennen loppuaan (hän oli silloin jo niin sairas, että hänen oli vaikea kävellä), hän muutamille ystävilleen lausui: "En ole kauan enää teidän seassanne. Olen rukoillut, etten kuolisi tielle enkä muukalaisten luona, vaan kotona tahi ystävien tykönä".

Marraskuun 12 p:nä 1860 oli seurat Eerolan talossa Nivalassa. Sinne on Vilhelm Niskasen omistamasta Niskakosken talosta vain kilometrin pituinen matka. Toiset vieraat jäivät taloon yöksi, niiden kera myöskin Niskanen. Mitään tuskaa ei tämä maata pannessaan valittanut, mutta aamulla, kun tuotiin kahvia hänen makuuhuoneeseensa, huomattiin että hän oli kuollut. Hiljaa ja kenenkään huomaamatta oli hän nukkunut, käsi posken alla. Hän oli saanut helpon kuoleman.

Paljon kansaa kokoontui saattamaan Niskasta haudan lepoon. Suupohjasta saapui, paitsi sikäläisten heränneitten johtomiestä, Arvi Logrenia, muitakin ystäviä. Niskakosken puolelta tultiin kirkolle 130 hevosella ja Haapajärveltä päin niinikään suurissa joukoissa. Vainajan pojat olivat pyytäneet A. N. Holmströmia pitämään ruumissaarnan, mutta siihen tämä ei suostunut. Haudan hän kuitenkin vihki. Suuret hautajaisseurat pidettiin Niskakoskella. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Taneli Rauhala. [Kert. Vilhelm Niskasen pojat sekä useat seudun vanhat heränneet.]

* * * * *

Herännäisyyden historiassa niin vaiherikkaan 1850-luvun loppupuolella kirjoitti muutama vanhan Jaakko Vegeliuksen opetuslapsista hänestä eräälle ystävälleen: "Hänen rakastava, yksinkertainen ja kristillinen mielensä on aina elävänä kuvana silmieni edessä. En rakasta ainoastaan hänen ulkonaista ihmistään, vaan jotakin muutakin. Hän oli se Jumalan ase, jonka kautta armon säteet ensin pääsivät sieluuni, ja sentähden vetää hän minua puoleensa enemmän kuin kukaan muu ihminen. Herra on kuljettanut häntä syvien laaksojen kautta, ja sentähden on hän armon kautta säilynyt uskossa ja Kristuksen rakkaudessa vielä kauvan sen jälkeen kuin kukkuloitten korkeat sedripuut murskaantuivat ja lakastuivat". Näin ajatteli moni Maalahden vanhasta tohtorista, muistellessaan mitä hyvää hän hänen kauttansa oli saanut ja katsellessaan hänen pitkän työpäivänsä kaunista, sapattia ennustavaa iltaa. Monessa taistelussa oli hän ollut, monet myrskyt kokenut, ja kovin näistä, herännäisyydessä tapahtunut hävittävä jako oli säälimättömästi häirinnyt hänen vanhojen päiviensä lepoa ja surun pimeään kätkenyt hänen nuoruutensa ja miehuutensa kauniimmat ihanteet, mutta Herran rauhaa eivät nämäkään koetukset voineet riistää hänen sydämestään. Eivät saaneet oppiriidatkaan hänen vakaumustaan horjumaan, hän pysyi pietistana loppuun asti, kerjäläissauva kädessään odottaen vapautumisensa hetkeä. Vielä vuoden 1858 lopussa kirjoitti hän vapisevalla kädellä tyttärelleen:

"Jos kuolema on tuleva meille voitoksi, niin täytyy Kristuksen joka hetki olla elämämme. Mutta tämä ei tapahdu muulla tavoin kuin siten, että Jumalan henki saa avata silmämme ja vakuuttaa meille, ettemme itsestämme ole muuta kuin syntisiä sekä ettemme pyrkimisillämme ja ponnistuksillamme, teimme mitä tahansa, tule muuksi kuin syntisiksi, velallisiksi, tuomituiksi ja kadotetuiksi, kaikkeen hyvään kykenemättömiksi syntisiksi. Mutta huomaa, tämä ensimmäinen askel parannuksen tiellä on meille aina vaikein, etenkin jos olemme ulkonaisesti siivoja. Minä, joka jo monta vuotta olen ollut elävästi vakuutettu siitä, tarvitsen vielä joka päivä sydämessäni muistutusta siitä, mitä kaikesta velasta vapautettu Paavali tunnustaa itsestään Room. 7: 13-24. Kuinka paljon vaikeampaa mahtaakaan olla sinulle ja varsinkin miehellesi, joka ulkonaisesti on ollut ja ompi niin siivo, tulla vakuutetuiksi syyllisyydestänne ja että olette ansainneet palkkanne helvetissä. Mutta jos me kerran olemme tulleet vakuutetuiksi tästä, niin että Paavalin kanssa huudahdamme: minä viheliäinen ihminen, kuka vapahtaa minut tästä synnin ja kuoleman ruumiista, silloin on vielä jälellä toinen askel, joka ei ole edellistä helpompi: turvautua ainoaan pelastuskeinoon ja niin syntisinä, tyhjinä, alastomina kuin olemmekin pyrkiä armonistuimelle siellä saadaksemme laupeutta ja armoa sekä pysyä siellä, kerjäten ja rukoillen armoa, itseltään odottamatta tai vaatimatta muuta kuin kaiken huonoutemme ja puutteellisuutemme rehellistä tunnustamista ja hakematta tai odottamatta pienintäkään apua muualta. Mutta tämä on vaikeaa ylpeälle hengellemme, joka aina itsestämme tahtoo löytää jotakin ansiota tahi edes jotakin, johon voisimme turvautua. Ja kun ei tätä voi löytyä, niin kauan kuin omatunto pysyy hereillä, emme tahdo jaksaa joka päivä kestää sitä, ettemme tule muuksi kuin kurjiksi, köyhiksi, sokeiksi ja alastomiksi. Sentähden kyllästyykin moni tämmöiseen parannukseen, alkaa koettaa saada aikaan omaa vanhurskautta ja lankeaa siten armosta, kadottaa Kristuksen ja sortuu suruttomuuteen. Kehoittakaamme siis me, joiden ehkä piankin täytyy täältä lähteä, toisiamme pysymään lujina uskossa s.o. etsimään pelastusta yksin Jesuksessa ja hänen kauttansa, niin että vielä kuolemanhetkelläkin rohkeasti voisimme Paavalin kanssa tunnustaa: minä unohdan sen, mikä takana on (Filipp. 3: 13-14), sillä se on totinen sana (1 Tim. 1: 15-16) — Amen".

Joulukuun 10 p:nä 1860 sairastui Vegelius viimeiseen tautiinsa. Sitä kesti seuraavaan tammikuun 8 p:ään. Jota enemmän hänen ruumiinsa voimat riutuivat, sitä nähtävämmin hän uudistui sisällisen ihmisensä puolesta. Hänen tautivuoteensa ääressä heräsi moni ystävä, joka kävi häntä tervehtimässä, entistä elävämpään synnintuntoon, toivoon ja uskoon. "Minulla on luja toivo", kuulivat he hänen vakuuttavan, "mutta se toivo perustuu horjumattomaan Kristus-kallioon, vaikkei minulla olekaan suloisia tunteita". Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän vuoteensa ympärille kokoontuneille lausui: "Minä voin puhua Jesuksen kanssa, vaikken jaksakaan teille puhua. Haluni on kuin silkkilangalla kiinnitetty sydämeeni, missä hän asuu. Hänen puoleensa on kaikki kaipuuni, ikäväni, toivoni rukouksissa ja kiitoksissa". Loppuun asti oli hän täydessä tajunnassa, vaikkei hän viimeisenä päivänä jaksanutkaan kuin kuiskaten ajatuksiaan ilmaista. Joku lausui hänelle: "Jokainen, joka huutaa avuksensa Jesuksen nimeä, pelastuu". "Niin, niin", kuiskasi vanhus, autuas hymy huulillaan. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Melkein heti sen jälkeen sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä.

Vegeliuksen hautajaiset toimitettiin helmikuun 14 p:nä. Lukuisain tilaisuuteen saapuneiden ystävien ja suuren kansanjoukon käytös ilmaisi, miten rakastettu vanhus oli ollut. Ruumissaarnan piti lämpimin sanoin Vegeliuksen apulainen ja ystävä, ennen (III, 385) mainittu K. V. Lybeck. [K. V. Lybeckin ruumissaarna J. Vegeliuksen hautajaisissa; kert. Vendla Pettersson.]

* * * * *

Maaliskuun 3 p:nä 1861 päätti päivänsä Paavolan pappilassa Juhana Mikael Stenbäck. Totuuden tähden vainottuna oli hän nuorena urhoollisesti taistellut ja valittamatta kärsinyt Pohjanmaan herännäisyyden rintamassa, mutta vielä syvemmin oli hän myöhempinä aikoina kiusausten helteessä saanut kokea, miten ahdas se portti ja kaita se tie on, joka johtaa elämään. Hänen helmasyntinsä, juoppous, kiusasi häntä vielä viime aikoinakin, vaikkei hän, Herran armoon turvaten, sortunutkaan sen orjaksi.

Jaon hävitykset koskivat Stenbäckiin kovin kipeästi. Niiden kestäessä kannatti hän oppiin nähden yhä hartaammin Laguksen uskonnollista katsantotapaa. Sille pysyi hän uskollisena kuolemaansa asti.

* * * * *

Monta huomattua henkilöä oli Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina menettänyt. Olemme tässä luetelleet ainoastaan merkkimiehiä, mutta näidenkin luku oli suuri. Kaikki olivat he elämänsä aikana julistaneet sitä totuutta, että Jumala nöyryyttää ja riisuu jokaista, joka hänen käsialaksensa taipuu. Tämmöiseksi saarnaksi muodostui myöskin heidän oman elämänsä ilta. Heidän täytyi vähentyä, jotta Kristus tulisi suureksi heissä itsessään ja heidän sanankuulijoilleen. Ja tätähän voittoa oli heidän työnsä tarkoittanutkin.