IV.
Ruhtinas Sernine työssä.
Pohjakerran huoneustossa Boulevard Haussmannin ja Rue de Courcellesin kulmassa asui ruhtinas Sernine, venäläisen siirtokunnan loistavimpia jäseniä Parisissa, ylhäinen muukalainen, jonka nimi tuon tuostakin mainittiin sanomalehtien "Saapuneita ja lähteneitä"-palstalla.
Kello yksitoista aamupäivällä astui ruhtinas työhuoneeseensa. Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen; kastanjanruskeassa tukassa näkyi ohimoilla muutamia hopeisia hapsia. Hänellä oli kaunis terveenvärinen iho, ja hän käytti isoa leukapartaa ja niin tavattoman lyhyiksi leikattuja viiksiä, että niitä tuskin näkikään huulien punakkaa taustaa vastaan.
Hän oli aistikkaasti puettu ihonmukaiseen hännystakkiin ja valkoisiin liiveihin, jotka näkyivät avoimesta rintamuksesta.
"No niin!" virkahti hän itsekseen. "Minulla lienee kova päiväntyö edessäni."
Hän avasi isoon huoneeseen johtavan oven, missä istui joitakuita odottelijoita, ja sanoi:
"Onko Varnier siellä? Tulkaa sisälle, Varnier."
Pikku kauppiaalta näyttävä mies, koukistunut, vanttera, raskasjalkainen, noudatti kutsua. Ruhtinas sulki oven hänen jälkeensä.
"No, Varnier, kuinka pitkällä olette?"
"Kaikki on valmista täksi illaksi, isäntä."
"Hyvä! Kertokaa minulle muutamin sanoin!"
"Asia on tällä tavoin: Miehensä murhan jälkeen rouva Kesselbach niiden ilmotuslappujen perusteella, joita määräsitte hänelle lähetettäväksi, valitsi asunnokseen Naisten Lepolaksi nimitetyn laitoksen Garchesissa. Hänellä on hallussaan puutarhan perällä viimeinen niistä neljästä pikku talosta, joita johtokunta vuokraa rouvashenkilöille, jotka mieluummin asuvat ihan erillään toisista — se talo, jonka nimenä on Pavillon de l'Impératrice."
"Mitä palvelijoita hänellä on?"
"Hänen seuralaisensa, Gertrude, jonka kanssa hän saapui muutamia tunteja rikoksen jälkeen, ja Gertruden sisar Suzanne, jota hän lähetti hakemaan Monte Carlosta ja joka toimii hänen kamarineitsyeenänsä. Sisarukset ovat suuresti kiintyneitä häneen."
"Entäs Edwards, kamaripalvelija?"
"Hän ei pitänyt Edwardsia. Tämä on palannut omaan maahansa?"
"Tapaileeko hän ihmisiä?"
"Ei. Hän viettää aikansa sohvalla maaten. Hän näyttää hyvin heikolta ja sairaalta. Hän itkee paljon. Eilen oli tutkintotuomari hänen luonansa kaksi tuntia."
"Hyvä on. Ja nyt pikku neidistä."
"Mlle. Geneviève Ernemont asuu tien toisella puolella… kujan varrella, joka johtaa avoimelle maaseudulle, kolmannessa talossa oikealla. Hän pitää vapaata koulua lapsille ja kehittymättömille oppilaille. Hänen isoäitinsä, rouva Ernemont, asuu hänen kanssansa."
"Ja sikäli kuin minulle kirjotitte ovat Geneviève Ernemont ja rouva
Kesselbach tutustuneet toisiinsa?"
"Niin. Tyttö meni pyytämään rouva Kesselbachilta avustusta koululleen. He lienevät mieltyneet toisiinsa, sillä he ovat viimeisinä neljänä päivänä tehneet yhteisiä kävelyjä Villeneuven puistossa, josta Lepolan puutarha on vain ositettu erilleen."
"Mihin aikaan ovat he kävelyllä?"
"Viidestä kuuteen. Täsmälleen kello kuudelta menee nuori neiti takaisin kouluunsa."
"Olette siis järjestänyt homman?"
"Kello kuudeksi tänään. Kaikki on valmiina."
"Eikö ketään ole saapuvilla?"
"Puistossa ei koskaan ole sillä tunnilla ketään."
"Varsin hyvä. Minä tulen paikalle. Saatte mennä."
Hän lähetti vieraansa pois eteiseen avautuvasta ovesta ja huusi odotushuoneen ovelle palaten:
"Veljekset Doudeville."
Sisälle astui kaksi nuorta miestä, hiukan liian räikeästi puettuja, mutta teräväsilmäisiä ja miellyttävän näköisiä.
"Hyvää huomenta, Jean. Hyvää huomenta, Jacques. Mitään uutisia poliisiasemalta?"
"Eipä paljoa, isäntä."
"Luottaako hra Lenormand teihin vielä täydellisesti?"
"Kyllä. Lähinnä Gourelia olemme me hänen suosituimmat apulaisensa. Siitä on todistuksena se, että hän on asettanut meidät Palace-hotelliin pitämään silmällä ihmisiä, jotka Chapmanin murhan tapahtuessa asuivat ensimäisen huonekerran käytävän varrella. Gourel tulee joka aamu, ja me annamme hänelle saman selostuksen kuin teillekin."
"Oivallista. On tärkeätä, että minulle ilmotetaan kaikki mitä tapahtuu ja mitä poliisiasemalla sanotaan. Niin kauvan kuin Lenormand pitää teitä omina miehinään on asema minun vallassani. Ja oletteko saaneet minkäänlaista vihiä hotellissa?"
Jean Doudeville, veljeksistä vanhempi, vastasi:
"Englantilainen nainen, jolla oli yksi makuuhuoneista hallussaan, on lähtenyt."
"Siitä minä en välitä. Hänestä tiedän kylliksi. Mutta hänen naapurinsa, majuri Parbury?"
He näyttivät olevan hämillään. Viimein vastasi toinen:
"Majuri Parbury määräsi tänään matkatavaransa vietäväksi Gare du
Nord-asemalle, 12.50:n junaa varten, ja ajoi itse automobililla pois.
Me olimme siellä junan lähtiessä. Majuri ei tullut."
"Entäs matkatavarat?"
"Hän haetutti ne asemalta."
"Kenellä?"
"Jollakulla asiamiehellä."
"Hänen jälkensä ovat siis kadonneet?"
"Niin."
"Vihdoinkin!" huudahti ruhtinas riemastuneena.
Toiset katselivat häneen kummastuneina.
"No tietysti", hän sanoi, "siinähän on lähtökohta!"
"Niinkö luulette?"
"Ilmeisesti. Chapman on voitu murhata ainoastaan jossakin tuon käytävän varrella olevassa huoneessa. Hra Kesselbachin murhaaja vei hänet sinne, rikostoverin luo, tappoi hänet siellä, muutti vaatteitansa siellä; ja murhaajan livahdettua tiehensä asetti rikostoveri ruumiin käytävään. Mutta mikä rikostoveri? Se tapa, millä majuri Parbury nyt katosi, tuntuu osottavan, että hän tietää siitä jutusta jotakin. Pian! Ilmottakaa puhelimella tämä hyvä uutinen Lenormandille tai Gourelille. Poliisiviraston tulee saada siitä tieto niin pian kuin mahdollista. Järjestysvalta ja minä käymme tällähaavaa käsi kädessä."
Hän antoi heille muutamia lisäohjeita heidän kaksinaista osaansa varten poliisitarkastajina ruhtinas Serninen palveluksessa ja antoi heidän poistua.
Odotushuoneessa oli vielä kaksi henkilöä. Hän kutsui toisen heistä sisälle.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, hra tohtori", sanoi hän. "Nyt olen kokonaan teidän käskettävissänne. Kuinka jaksaa Pierre Leduc?"
"Hän on kuollut!"
"Vai niin!" sanoi Sernine. "Sitä jo tiesin tämän-aamuisen kirjeenne jälkeen odottaakin. Mutta eipä ole poloinen kauvan…"
"Hän oli kuihtunut varjoksi. Pyörtymyskohtaus — ja kaikki oli lopussa."
"Eikö hän puhunut?"
"Ei."
"Oletteko varma siitä, että aina siitä päivästä lähtien, jona me kaksi korjasimme hänet pöydän alta tuosta Bellevillen paheenpesästä, oletteko varma siitä, että hoitolassanne ei kukaan epäillyt häntä siksi Pierre Leduciksi, jota poliisit etsiskelivät, salaperäiseksi Pierre Leduciksi, jota Kesselbach oli koettanut kaikin mokomin löytää?"
"Ei kukaan. Hänellä oli oma huone. Sitäpaitsi panin minä hänen vasemman kätensä siteisiin, jotta käden vammaa ei voinut nähdä. Posken arpea taasen peitti parta."
"Ja te hoitelitte häntä itse?"
"Niin tein; ja ohjeittenne mukaan kuulustelin häntä milloin ikinä hän tuntui olevan vähänkään tajullaan. Mutta hän kykeni vain epäselvästi sopertelemaan."
Ruhtinas jupisi miettivästi:
"Kuollut… Pierre Leduc siis kuollut… Koko Kesselbachin jutussa oli hän ilmeisesti keskuksena, ja nyt hän katoaa… ilman selvitystä, sanaakaan hiiskumatta itsestään, entisyydestään… Pitäisikö minun ryhtyäkään tähän seikkailuun, joka on minulle vielä ihan pimeä? Se on vaarallista… Voin joutua pälkääseen…"
Hän pohti tovin ja huudahti:
"Oh, mitäpä välitän? Minä jatkan silti. Pierre Leducin kuolema ei ole mikään syy pelini lopettamiseen. Päin vastoin! Päin vastoin! Ja tilaisuus on liian houkutteleva! Pierre Leduc on kuollut! Eläköön Pierre Leduc! Menkää, hra tohtori — menkää kotiinne! Minä soitan teille ennen päivällistä."
Lääkäri poistui.
"No niin, Philippe", sanoi Sernine viimeiselle vieraallensa, pienelle harmaatukkaiselle miehelle, joka oli puettu kuin hotellin tarjoilija — kovin kehnon hotellin kuitenkin.
"Sallikaa minun muistuttaa teille, isäntä", alotti Philippe, "että te viime viikolla panitte minut menemään kengänkiillottajaksi Hôtel des Deux-Empereursiin Versaillesiin, pitääkseni silmällä erästä nuorta miestä."
"Kyllä muistan… Gérard Baupréta. Miten ovat hänen asiansa?"
"Hän on koettanut viimeisimmätkin keinonsa."
"Yhä synkkiä mielikuvia täynnä?"
"Niin. Hän tahtoo surmata itsensä."
"Oikeinko vakain aikein?"
"Aivan. Löysin tämän lyijykynällä kirjotetun lapun hänen papereistaan."
"Ahaa!" sanoi Sernine, lukiessaan kirjelmän. "Hän ilmottaa itsemurhansa… vieläpä täksi illaksi."
"Niin, isäntä; hän on ostanut narun ja kiertänyt lakeen kiinni koukun. Sitte puhuttelin häntä ohjeittenne mukaan. Hän mainitsi hätäänsä ja minä neuvoin häntä kääntymään teidän puoleenne. 'Ruhtinas Sernine on rikas', sanoin; 'hän on antelias, kenties hän auttaa teitä'."
"Tämä on mainiota. Hän siis on tulossa?"
"Hän on nyt ulkopuolella."
"Mistä sen tiedätte?"
"Minä seurasin häntä. Hän tuli junalla Parisiin, ja kävelee parhaillaan edes takaisin bulevardilla. Hän koettaa tehdä päätöstänsä."
Juuri silloin toi palvelija käyntikortin. Ruhtinas vilkaisi siihen ja sanoi miehelle:
"Ohjatkaa hra Gérard Baupré sisälle."
Ja Philippeen kääntyen:
"Te menette tänne pukuhuoneeseen. Kuunnelkaa, älkääkä liikahtako."
Yksikseen jäätyänsä ruhtinas mutisi:
"Miksi epäröitsisin? Kohtalo hänet lähettää luokseni…"
Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle kookas nuori mies. Hän oli vaaleaverinen ja solakka, kasvot riutuneet ja silmät kuumeiset, ja hän seisoi kynnyksellä hämillään, empien, kerjäläisen asennossa, joka haluaisi ojentaa kätensä pyytääkseen almua eikä uskalla.
Keskustelu oli lyhyt:
"Oletteko te hra Gérard Baupré?"
"Olen… olen… se on nimeni."
"Minulla ei ole kunniaa…"
"Asia on tällainen, hra ruhtinas. Joku kertoi minulle…"
"Kuka?"
"Eräs hotellinpalvelija… joka sanoi olleensa teidän palveluksessanne."
"Käykää asiaan, olkaa hyvä."
"No…"
Nuori mies vaikeni, ruhtinaan omaksuman ylpeän ryhdin torjumana ja säikyttämänä. Tämä huudahti:
"Mutta, hyvä herra, täytyyhän olla jotakin…"
"Niin, hra ruhtinas, mies sanoi teitä hyvin rikkaaksi… ja hyvin jalomieliseksi… ja minä ajattelin, että te mahdollisesti…"
Hän keskeytti sammaltelunsa äkkiä, kykenemättömänä lausumaan rukouksen ja nöyrtymyksen sanoja.
Sernine astui hänen eteensä:
"Hra Gérard Baupré, ettekö te julkaissut runokokoelmaa nimeltä
'Kevään hymy'?"
"Kyllä, kyllä!" huudahti nuori mies kirkastuvin kasvoin. "Oletteko lukenut sen?"
"Olen… Aika sieviä, ne teidän runonne, aika sieviä… Mutta luuletteko kykenevänne elämään niiden tuottamilla tuloilla?"
"Varmasti… ennemmin tai myöhemmin."
"Toden totta, kuinka omituinen nuori mies te olette! Ja viatonta vakaumusta täynnä myöskin! Tulkaahan luokseni jälleen ensi vuonna! Puhumme silloin kaikesta… se on niin eriskummallista, niin mielenkiintoista… ja ennen kaikkea niin huvittavaa! Ha, ha, ha, ha!"
Ja naurusta hytkyen, teeskennellyin kumarruksin ja liikkein, hän osotti vieraansa ovelle.
"Philippe", hän sanoi, päästäen sisälle hotellinpalvelijan, "kuulitteko?"
"Kyllä, isäntä."
"Gérard Baupré odottaa tänään ehtoopäivällä sähkösanomaa, avun lupausta."
"Niin; se on hänen viimeinen toivonsa."
"Hän ei saa sitä sähkösanomaa saada. Jos sellainen tulee, niin siepatkaa se ja repikää."
"Hyvä on, isäntä."
"Oletteko yksinänne hotellissa?"
"Olen, kokin keralla, joka ei nuku siellä yötänsä. Omistaja on poissa."
"Hyvä. Me olemme siis herroina. Täksi illaksi, klo yhdeksitoista.
Menkäähän."
Ruhtinas Sernine meni huoneeseensa ja soitti palvelijaansa:
"Hattuni, hansikkaani ja keppini. Ovatko vaunut varalla?"
"Ovat, teidän ylhäisyytenne."
Hän vaihtoi pukuansa, läksi ulos ja vaipui isoon, mukavaan limousiniin, joka vei hänet Bois de Boulogneen markiisi ja markiisitar de Gastynelle, missä hän oli luvannut olla puolipäivällisellä.
Puoli kolme hän jätti hyvästi isäntäväelleen, seisahtui Avenue Kleberillä, otti vaunuihinsa kaksi ystäväänsä ja erään lääkärin, ja saapui viittä vailla kolme Parc des Princesiin.
Kello kolme hän kävi ratsuväen miekoilla kaksintaisteluun italialaisen majuri Spinellin kanssa, halkaisi vastustajansa korvan ensimäisessä ottelussa ja ryhtyi neljännestä vailla neljä pitämään pankkia korttipelissä Rue-Cambon-klubissa, lähtien sieltä kaksikymmentä minuuttia yli viiden, voitettuansa neljäkymmentäseitsemäntuhatta frangia.
"Octave", sanoi hän automobilinsa kuljettajalle, "viekää Garchesiin."
Kymmentä vailla kuusi hän astui alas vaunuista Villeneuven puiston vanhojen muurien edustalla. Vaikka Villeneuven maaomaisuus nykyään on ositeltu ja raastettu, niin on sillä kuitenkin vielä osaksi säilynyt sitä loistoa, josta se oli tunnettu keisarinna Eugenien siellä asustellessa. Sen vanhat puut, sen järvi ja Saint-Cloudin metsien lehtevät puitteet antavat maisemalle kaihotuntuista viehätystä.
Tilasta luovutettiin tärkeä osa Pasteur-laitokselle. Yleisölle varattu alue erottaa sen eräästä pienemmästä osasta, joka silti on jokseenkin laaja tilus, ja tämän muurien sisäpuolella on Lepola sekä sen neljä erillistä puutarharakennusta.
"Tuolla siis asuu rouva Kesselbach", sanoi prinssi itsekseen, etäältä nähdessään päärakennuksen ja puutarhatalojen katot.
Hän käveli puiston poikki ja lähestyi järveä. Äkkiä hän pysähtyi erään puuryhmän taakse. Hän oli nähnyt kahden naisen nojailevan järven yli vievän sillan kaiteeseen.
"Varnierin ja hänen miestensä täytyy olla jossakin lähistöllä. Mutta kylläpä osaavat piileskellä taitavasti!"
Naiset alkoivat sitten astella nurmikkojen yli isojen, kunnioitusta herättävien puiden katveessa. Sininen taivas kuvastui oksien lomitse, joita tuulenhenki hiljakseen huojutteli, ja kevään ja nuoren kasvullisuuden tuoksu leijui ilmassa.
Tyynelle vedenpinnalle päin viettävillä ruohoisilla rinteillä kukkivat satakaunot, orvokit, narsissit, kielot, kaikki huhti- ja toukokuun hennot kukkaset, siellä täällä muodostaen loistavia yksivärisiä päiviä. Aurinko kallistui taivaanrantaa kohti.
Ja yht'äkkiä ryntäsi tiheästä pensaikosta kolme miestä naisia kohden.
He puhuttelivat heitä. Muutamia sanoja vaihdettiin. Naiset osottivat näkyviä kauhun merkkejä. Yksi miehistä astui lyhyemmän luo ja yritti siepata kukkaroa, joka tällä oli kädessään. He huusivat apua, ja ahdistajat kävivät heihin käsiksi.
Ruhtinas hyökkäsi esille. Kymmenessä sekunnissa hän pääsi melkein vesirajaan. Hänen lähestyessään miehet pakenivat.
Hän syöksyi ajamaan heitä takaa. Mutta toinen naisista pyyteli häntä:
"Voi, hyvä herra, minä pyydän teitä… ystäväni voi pahoin!"
Lyhyempi nainen oli pyörtyneenä kaatunut nurmikolle. Sernine pyörsi takaisin.
"Eihän hän liene haavottunut?" hän kysyi. "Saattoivatko nuo roistot…"
"Ei… ei… vain säikähdystä… kiihtymystä. Sitäpaitsi… te ymmärrätte kyllä… hän nimittäin on rouva Kesselbach…"
"Vai niin, todellakin?" sanoi ruhtinas.
Hän tarjosi hajusuolapulloa, jonka nuorempi nainen heti asetti ystävättärensä sieraimien eteen. Ja ruhtinas lisäsi:
"Nostakaa tulppana olevaa ametystiä. Näette pienen laatikon, jossa on joitakuita pastilleja. Antakaa madamelle yksi… yksi, ei enempää… ne ovat hyvin voimakkaita."
Hän katseli miten nuori nainen autteli ystävätärtänsä.
Hän oli vaaleatukkainen, hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja totiset, samalla kun niitä kuitenkin kirkasti myhäily silloinkin kun hän ei hymyillyt.
"Tuo on Geneviève", ajatteli ruhtinas. Ja hän toisteli itsekseen:
"Geneviève… Geneviève…"
Sillävälin rouva Kesselbach vähitellen pääsi tajulleen. Hän oli ensimältä kummissaan eikä näyttänyt käsittävän. Sitte hän muistinsa palatessa kiitti pelastajaansa päänsä liikkeellä. Ruhtinas sanoi syvään kumartaen:
"Sallikaa minun esitellä itseni… Olen ruhtinas Sernine…"
Toinen vastasi heikolla äänellä:
"En tiedä miten ilmaista kiitollisuuttani."
"Olemalla sitä laisinkaan ilmaisematta, madame. Teidän pitäisi kiittää sattumaa, joka askeleeni tälle suunnalle ohjasi. Saanko tarjota teille käsivarteni?"
Tovin kuluttua rouva Kesselbach soitti Lepolan ovikelloa ja sanoi ruhtinaalle:
"Pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta, monsieur: Älkää puhuko tuosta hyökkäyksestä."
"Ja kuitenkin, madame, olisi se ainoa keino saada selville…"
"Kaikki selville saamisen yrittäminen merkitsee tutkistelua, ja se tuottaisi yhä lisää hälinää ympärilleni, lisää kyselyjä, lisää rasitusta, ja minä olen jo kylliksi voipunut."
Ruhtinas ei enää väittänyt vastaan. Kumartaen kysyi hän:
"Sallittehan minun käydä tiedustelemassa vointianne?"
"Oi, mielelläni…"
Rouva Kesselbach suuteli Genevièveä ja meni sisälle.
Yö teki tuloansa. Sernine ei tahtonut antaa Genevièven palata yksinänsä. Mutta he eivät olleet vielä ehtineet polulle, kun hämystä joku riensi heitä kohti.
"Isoäiti!" huudahti Geneviève.
Hän heittäysi vanhan rouvashenkilön syliin, joka kiihkeästi suuteli häntä.
"Voi, rakkaani, rakkaani, mitä on tapahtunut? Olet myöhästynyt, vaikka aina olet niin säntillinen!"
Geneviève esitteli ruhtinaan:
"Ruhtinas Sernine… madame Ernemont, isoäitini…"
Sitte hän kertoi tapauksen, ja madame Ernemont toisti:
"Oi, rakkaani, kuinka sinun onkaan täytynyt säikähtyä!… En milloinkaan unohda ystävällisyyttänne, monsieur, sen vakuutan. Mutta kylläpä sinun on täytynyt säikähtyä, poloinen rakkaani!"
"No, mummoseni, tyynnyhän, koska kerran olen tässä."
"Niin, mutta peljästys on voinut tehdä sinulle vahinkoa. Ei voi tietää mitä sellaisesta seurannee. Voi, se on kamalaa!"
He astelivat pitkin pensas-aitaa, jonka läpi näkyi puita ja muutamia lyhyiksi leikattuja pensaita kasvava piha, leikkikenttä ja hyvin hauskan näköinen valkea rakennus. Rakennuksen taustalla oli pieni veräjä lehtimajaksi istutetun seljapuuryhmän suojassa.
Vanha rouva pyysi ruhtinas Sernineä sisälle ja osotti heidät pikku vierashuoneeseen eli saliin. Geneviève pyysi saada hetkeksi poistua, mennäkseen katsomaan oppilaitaan, joiden illallis-aika nyt oli. Ruhtinas ja madame Ernemont jäivät kahden kesken.
Vanhalla rouvalla oli murheelliset ja kalpeat kasvot, ja hänen hopeiset hapsensa päättyivät kahteen pitkään, irralliseen suortuvaan. Hän oli liian pyylevä, hänen käyntinsä oli raskasta ja ulkomuodostaan ja rouvashenkilön puvusta huolimatta oli hänessä jotakin hiukan rahvaanomaista, mutta hänen silmänsä olivat äärettömän lempeät. Ruhtinas Sernine astui hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä molemmille poskille:
"No, muoriseni, kuinka jaksat?"
Vanhus seisoi sanattomaksi hämmästyneenä, silmät suurina, auki suin.
Ruhtinas nauraen suuteli häntä uudestaan.
Hän sopersi:
"Sinä! Sinä se oletkin! Voi taivasten tekijä!"
"Rakas vanha Victoireni!"
"Älä sano minua siksi!" huudahti toinen vavahtaen. "Victoire on kuollut… vanhaa palvelijaasi ei ole enää olemassa. ['Ontto neula', kirj. Maurice Leblanc. Ilmestynyt suomeksi 1909.] Minä kuulun kokonaan Genevièvelle." Ja ääntänsä alentaen: "Hyvä Jumala! Minä näin nimesi sanomalehdissä. On siis totta, että sinä olet jälleen ryhtynyt pahuuteen?"
"Niinkuin näet."
"Ja kuitenkin vannoit minulle, että se oli lopussa, että olit lähdössä ainiaaksi pois, että tahdoit tulla kunnialliseksi mieheksi!"
"Yrittänyt olen. Yrittänyt olen neljä vuotta… et voi sanoa, että olen antanut itsestäni puheenaihetta näinä neljänä vuonna!"
"No?"
"No, se elämä ikävystyttää."
Vanhus huoahti ja kysyi:
"Oletko Kesselbachin jutussa?"
"Olenpa tietenkin! Olisinko muutoin viitsinyt järjestää hyökkäystä rouva Kesselbachia vastaan kello kuudeksi, saadakseni tilaisuuden viittä minuuttia myöhemmin pelastaa hänet omien miesteni kynsistä? Pitäen minua hyväntekijänänsä on hän pakotettu vastaanottamaan minut. Minä olen nyt linnotuksen sydämessä ja leskeä suojellessani voin pitää koko ympäristöä silmällä. Näethän, sellainen elämä, jota minä vietän, ei salli minun kuljeskella haaskaamassa aikaani pikku kohteliaisuuskysymyksiin ja muihin muotoseikkoihin. Minun täytyy käydä suoraan asian ytimeen, rajusti, raa'asti, toimekkaasti!"
Vanhus katseli häntä surkeissaan ja voihki: "Minä näen… minä näen… hyökkäys on kaikki valhetta… Mutta silloin… Geneviève…?"
"Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Oli yhtä helppo pelastaa kaksi kuin yksi. Ajattelehan, kuinka pitkän ajan olisivat vaatineet yritykseni — kenties lopultakin hyödyttömät — luikerrella tuon lapsen ystävyyteen! Mitä olin minä hänelle? Mitä olisin nyt? Tuntematon henkilö… vieras. Nyt sitä vastoin olen pelastaja. Tunnin kuluttua olen… lähin ystävä."
Vanhus alkoi vapista:
"Ja siis… sinä et pelastanut Genevieveä?… Siis aijot sekottaa meidät asioihisi?" Ja äkkiä hän kapinallisena tarttui toista hartioihin: "Ei; minä en salli sitä! Ymmärrätkö? Sinä toit lapsen eräänä päivänä minulle, sanoen: 'Tässä, minä uskon hänet sinulle… hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet… ota hänet suojelukseesi.' No, hän on nyt minun suojeluksessani; ja minä tiedän miten puolustaa häntä sinua ja kaikkia temppujasi vastaan!"
Seisten suorana, päättäväisessä asennossa, madame Ernemont näytti olevan valmistautunut kaikkeen.
Verkalleen ja hiljaisesti Sernine irrotti hänen kätensä, ensin toisen ja sitten toisen, ja tarttui vuorostaan vanhusta hartioihin, pakotti hänet istuutumaan lepotuoliin, kumartui hänen ylitseen ja sanoi tyynellä äänellä:
"Joutavia!"
Tämä alkoi itkeä ja rukoili käsiänsä väännellen:
"Rukoilen sinua jättämään meidät rauhaan! Me olimme niin onnellisia! Luulin sinun unohtaneen meidät ja siunasin taivasta aina kun oli päivä illaksi ehtinyt. Niin… rakastanhan sinua silti. Mutta Geneviève, näetkös… tekisin sen lapsen hyväksi mitä tahansa. Hän on ottanut sinun paikkasi sydämessäni."
"Sen huomaan", sanoi toinen nauraen. "Mielihyvällä lähettäisit minut hiiteen. No, älkäämme nyt enää joutavoitse! Minulla ei ole aikaa hukattavana. Minun täytyy puhutella Genevièveä."
"Aijot puhutella häntä?"
"No, onko sekin rikos?"
"Ja mitä on sinulla kerrottavana hänelle?"
"Eräs salaisuus… hyvin vakava salaisuus… ja hyvin liikuttava…"
Vanhus säikähti:
"Ja tuottaa hänelle surua kenties? Oi, minä pelkään kaikkea — minä pelkään kaikkea, mikä koskee häntä…"
"Tässä hän tuleekin", huomautti toinen.
"Ei; ei vielä."
"Tulee, tulee, minä kuulen hänet. Pyyhi silmäsi ja ole järkevä."
"Kuule", puheli madame Ernemont kiihkeästi. "Kuule. Minä en tiedä, mitä aijot sanoa, minkä salaisuuden tahdot ilmaista tälle lapselle, jota sinä et tunne; mutta minä, joka hänet tunnen, sanon sinulle: Genevièvellä on hyvin ripeä, hyvin urhea, mutta hyvin herkkä luonne. Valitse sanasi varovasti. Voisit loukata tunteita… joiden olemassaolosta sinulla ei voi olla aavistustakaan."
"Ja miks'ei?"
"Syystä että hän kuuluu toiseen rotuun kuin sinä, eri maailmaan.
Tarkotan, eri moraaliseen maailmaan. On asioita, joiden ymmärtäminen
on nykyisin kiellettyä. Sinun ja hänen välillä on este ylipääsemätön.
Genevièvellä on mitä puhtain ja herkin omatunto… ja sinä…"
"Ja minä?"
"Ja sinä et ole kunniallinen mies!"
Geneviève astui huoneeseen säihkyvänä ja ihastuttavana.
"Kaikki lapsukaiseni ovat käyneet levolle; minulla on kymmenen minuuttia aikaa. Mutta, isoäiti, mikä nyt on tullut? Näytät niin kiihtyneeltä. Vieläkö sinua vaivaa tuo tapaus?"
"Ei, mademoiselle", sanoi Sernine; "luullakseni on minulla ollut onni saada isoäitinne tyynnytetyksi. Me vain puhelimme teistä, teidän lapsuudestanne; ja siihen puheenaiheeseen ei isoäitinne nähtävästi voi liikutuksetta kajota."
"Lapsuudestani?" sanoi Geneviève punehtuen. "Oh, isoäiti!"
"Älkää toruko häntä, mademoiselle. Keskustelu kääntyi sattumalta sille suunnalle. Olen nimittäin useasti matkustanut sen kauppalan läpi, jossa teidät kasvatettiin."
"Aspremontin?"
"Niin, Aspremontin, lähellä Nizzaa. Te asuitte uudessa, kauttaaltaan valkeassa talossa."
"Niin", sanoi Geneviève; "kauttaaltaan valkeassa, ikkunain ympärillä vain pieni sininen viiru. Olin vasta seitsemän vuoden vanha, kun jätimme Aspremontin, mutta muistan pienimmätkin seikat siltä ajalta. Enkä ole unohtanut auringon kimmellystä rakennuksen valkeata julkipuolta vasten, enkä kumipuun siimestä puutarhan taustalla."
"Puutarhan taustalla, mademoiselle, oli öljypuulehto, ja erään puun alla työskenteli äitinne kuumina päivinä pöydän ääressä."
"Se on totta, se on totta!" huudahti tyttö kiihkoissaan. "Minä leikittelin hänen vieressään."
"Ja siellä", jatkoi ruhtinas, "tapasin äitiänne monet kerrat. Tunsin hänen kuvansa heti kun teidät näin… mutta kirkkaamman, onnellisemman kuvan."
"Niin; äiti parkani ei ollut onnellinen. Isäni kuoli juuri syntyessäni, eikä mikään voinut konsanaan lohduttaa häntä. Hän itki paljon. Minulla on vieläkin pikku nenäliina, jolla siihen aikaan kuivailin hänen kyyneleitänsä."
"Pieni vaaleanpunaisilla ompeleilla kirjailtu nenäliina."
"Mitä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Te tunnette…"
"Olin saapuvilla eräänä päivänä, kun te lohduttelitte häntä… ja te lohduttelitte häntä niin kauniisti, että kohtaus painui muistiini."
Geneviève loi häneen terävän katseen ja mutisi melkein itsekseen:
"Niin, niin… minusta tuntuu… Silmienne ilme… ja äänenne sointu…"
Hän laski silmäluomensa hetkeksi alas ja mietiskeli, kuin turhaan yrittäen tavotella häipynyttä muistoa. Ja hän jatkoi:
"Te siis tunsitte hänet?"
"Minulla oli ystäviä lähellä Aspremontia, ja minä tapailin häntä heidän luonansa. Viimeisen kerran hänet nähdessäni hän näytti minusta vielä murheellisemmalta… kalpeammalta… ja jälleen palatessani…"
"Oli kaikki lopussa, eikö niin?" sanoi Geneviève. "Niin, hän menehtyi nopeasti… muutamassa viikossa… ja minä jäin yksikseni naapurien seuraan, jotka olivat valvoneet hänen vuoteensa ääressä… ja eräänä aamuna he veivät hänet pois. Mutta sen päivän iltana saapui joku minun nukkuessani, nosti minut ylös ja kietoi minut vaippoihin…"
"Mies?" kysyi ruhtinas.
"Niin; mies. Hän puheli minulle, ihan hiljaisella äänellä, hyvin lempeästi… hänen äänensä viihdytti minua… ja kantaessaan minut yön selkään alas tietä ja vaunuihin hän tuuti minua sylissään ja kertoi minulle satuja… samalla äänellä… samalla äänellä…"
Tyttö vaikeni vähitellen ja katseli häntä entistä terävämmin ja yhä selvemmin ponnistellen tarttuakseen kiitävään kuvitelmaan, joka tuolloin tällöin vilahti hänen sielussaan.
Ruhtinas kysyi:
"Ja sitte? Minne vei hän teidät?"
"En voi selvästi muistaa… on ihan kuin olisin nukkunut useampia päiviä. En voi muistaa mitään ennen kuin pikku Montégutin kaupungin Vendéessä, missä vietin lapsuuteni toisen jakson isä ja äiti Izereaun luona. Tämä arvoisa pariskunta hoiti ja kasvatti minua, enkä konsanaan unohda heidän rakkauttaan ja hellyyttään."
"Ja kuolivatko hekin?"
"Kuolivat molemmat", kertoi tyttö, "seudulla levinneeseen lavantautiin… mutta sen minä sain tietää vasta myöhemmin… Heti heidän sairastuttuansa vei minut pois, kuten edelliselläkin kerralla ja samanlaisissa olosuhteissa, yöllä joku, joka samaten kääri minut vaippoihin… Mutta minä olin nyt isompi, minä rynnistelin vastaan, koetin huutaa… ja hänen täytyi tukita suuni silkkisellä nenäliinalla."
"Kuinka vanha olitte silloin?"
"Neljäntoista vuoden… se tapahtui neljä vuotta takaperin."
"Silloinhan kait näitte minkä näköinen oli mies?"
"En; hän kätki kasvonsa paremmin eikä puhunut minulle ainoatakaan sanaa… Kuitenkin olen aina uskonut hänet samaksi… sillä minä muistan saman hellävaraisuuden, samat tarkkaavaiset, huolelliset liikkeet."
"Ja sen jälkeen?"
"Sen jälkeen tuli unohdus, uni, kuten ennenkin… Tällä kertaa olin nähtävästi sairas; olin kuumeinen… Ja minä heräsin valoisassa, hauskassa huoneessa. Valkotukkainen rouva kumartui hymyillen ylitseni. Se oli isoäiti… ja huone oli sama, jossa nyt nukun ylikerrassa."
Hän oli saanut kasvojensa onnellisen ilmeen, säihkyvän suloisuutensa takaisin; ja hän lopetti hymyillen:
"Madame Ernemont oli eräänä iltana löytänyt minut nukkuvana ovensa kynnykseltä; hän nosti minut sisälle, hänestä tuli isoäitini ja muutamien yrittelyjen jälkeen tuli pieni Aspremontin tyttö tuntemaan rauhallisen ja uurastavan elämän riemut."
Ruhtinas kysyi:
"Ettekö koskaan sen koommin ole kuullut tuosta miehestä?"
"En koskaan." Tyttö säpsähti. "Tiedättekö… tiedättekö te mitään?"
"En… en… minä vain…"
Ruhtinas nousi ja asteli edes takaisin huoneessa. Tuon tuostakin hänen katseensa osuivat Genevièveen ja näytti siltä kuin olisi hän ollut antamaisillaan täsmällisemmän vastauksen tytön tekemään kysymykseen. Puhuisiko hän?
Madame Ernemont odotti tuskalla sen salaisuuden paljastusta, josta tytön vastainen mielenrauha saattaisi riippua.
Ruhtinas istuutui Genevièven viereen, tuntui epäröitsevän ja virkkoi viimein:
"Ei ei… juuri nyt… juolahti mieleeni aatos… muisto… mutta minä tahdoin ensin…" Hän veti tuolinsa lähemmä ja jatkoi vakavammalla äänellä: "Minä tahdoin ensin tuntea teidät paremmin, tuntea teidän elämänne. En ole huomannut kenessäkään teidän ikäisessänne niin suurta tyyneyttä, vakavuutta, miehuutta tai niin tervettä ja tasasuhtaista sielua. Te näytätte niin onnelliselta, että niiden, jotka rakastavat teitä, täytyy peljätä joskus aavistamattansakin häiritsevänsä teidän onneanne."
"Se on totta… se on totta", jupisi madame Ernemont.
"He ovat väärässä", sanoi Geneviève hymyillen, "sillä minun onnellisuuteni on minussa itsessäni."
"Ja se on kieliopin ja laskennon opettamista pikku tyhmyrien liudalle? No, selittäkäähän minulle, miksi olette omistanut elämänne tähän epäkiitolliseen, työlääseen toimeen."
"Kutsumus…"
"Voisinpa juuri ja juuri ymmärtää kutsumuksen opettamiseen… mutta ei… tämä on toista… teidän oppilaanne eivät ole säällisiä oppilaita."
"Ja sen tähden ei kutsumuksenikaan ole säällinen kutsumus", vastasi Geneviève nauruun helähtäen. "Se on aivan erikoinen ja ilmeni jo lapsena, minun sitä tietämättäni, luonnollisesti. Ollessani ihan pieni, Aspremontin koulussa ja myöhemmin Montégutin, oli minulla tapana hakea seuraani tovereitani, jotka olivat vähemmän älykkäitä kuin toiset, vähemmän nopeita, jotka eivät ymmärtäneet eivätkä yrittäneet ymmärtää koulun johtajattaren antamia läksyjä… Nämä herättivät mielenkiintoani. Koulun päätyttyä yrittelin minä vuorostani selittää heille läksyä… ja minuapa he ymmärsivät. Oh, ei heti, mutta vähin erin… Epäilemättä riippui tulos kärsivällisyydestä. Minä olen hyvin kärsivällinen; se ei ole minulle väkinäistä, ei ollenkaan koske hermoihini… päin vastoin on minulle hupaista tuntea sanojeni vajoavan aivoihin, jotka ovat — miten sanoisin? — hiukan sakeat. On kuin minun kauttani syttyisi pimeässä valo… ja leviäisi… ja loistaisi…"
Hän puhui verkalleen, miettiväisellä äänellä, ja hänen vielä hymyilevät silmänsä saivat kostean kiillon, kuin olisivat vuotamattomat kyyneleet ilmaisseet hänen innostuksensa ja hänessä kytevän luottamuksen.
Sernine oli kuunnellut häntä yltyvällä hämmästyksellä, eikä hän yrittänyt salata liikutustansa. Hän mutisi:
"Minä ihailen teitä…"
"Oi", sanoi tyttö, "se on liian suuri sana!"
"Ei, ei; minä vakuutan teille, että työnne on ihailtava ja että te antaudutte siihen sellaisella kiintymyksellä ja uljuudella…"
Geneviève keskeytti hänet hilpeästi kysäisten:
"Oletteko rikas, monsieur?"
"Miksi?"
"Oletteko rikas?" hän toisti.
"Olen."
"Mutta minäpä en ole. Isoäidillä on hiukan varoja, joiden avulla sain kootuksi ensimäiset oppilaani. Sitä paitsi on muutamien perheillä varaa maksaa, mutta useimmat ovat köyhiä; ja näille minä en anna ainoastaan asuntoa, vaan myöskin ruuan ja vaatteet… ja mieleni tekisi saada vielä enemmän lapsia hoitooni ja ottaa avukseni pari kolme ystävää, joille maksaisin palkkaa. Mutta tähän puuttuu minulta kannattajia. Koska ihailette työtäni, monsieur, niin ettekö antaisi kannatusmaksua siihen?"
Ruhtinas veti esille lompakkonsa, otti siitä viisi tuhannen frangin seteliä ja ojensi ne hänelle.
"Oi", sanoi hän aivan hämillään, "tässä on liian paljon!"
"Kannatusmaksuni täytyy olla ihailuni tasalla", sanoi ruhtinas nauraen. "Ettekä tiedä, kuinka suurella mielihyvällä minä otan osaa työskentelyynne."
"Hyvä on. Minä otan vastaan rahat, mutta lähetän teille tilit."
"Sitä minäkin haluaisin."
"Ja lisäksi", sanoi tyttö sievän itsepintaisesti, "täytyy teidän heti ilmaista mielenkiintonne syy."
"Teitä kohtaan tuntemani, mademoiselle? No, ainahan ne ihmiset herättävät mielenkiintoa, joille on tullut tehneeksi palveluksen."
"Eikö ole mitään muuta syytä?"
"Ei", väitti ruhtinas huomaamattomasti epäröiden.
"Ja kuitenkin, kun juuri äsken kerroin teille lapsuudestani, oli teillä joku aatos — muisto…"
"Minä erehdyin."
"Oh", huoahti tyttö hyvin pettyneenä. "Olin puolittain arvaillut… että se mies, jonka kahdesti näin… että te tunsitte hänet… että…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan odotti vastausta kysymykseen, jonka oli ruhtinaalle tehnyt rohkenematta sitä sommitella selvemmäksi.
Tämä oli vaiti. Sitte, yrittämättä itsepintaisemmin, tyttö kumartui madame Ernemontin yli.
"Hyvää yötä, isoäiti. Lapseni ovat kyllä jo kaikki levolla, mutta he eivät saa unta ennen kuin minä suutelen heitä."
Hän ojensi kätensä ruhtinaalle:
"Kiitän teitä vielä kerran…"
"Joko poistutte?" kysyi ruhtinas nopeasti.
"Jo, suokaa anteeksi; isoäiti saattaa teidät ulos."
Ruhtinas kumarsi syvään ja suuteli hänen kättänsä. Avatessaan oven hän vielä kääntyi katsomaan ja hymyili. Sitte hän katosi. Ruhtinas kuuli hänen askeleittensa kaiun häipyvän etäisyyteen ja seisoi hievahtamatta, kasvot liikutuksesta kalpeina.
"No", sanoi vanha rouva, "sinä et siis puhunutkaan?"
"En…"
"Se salaisuus…"
"Myöhemmin… Tänään, kumma kyllä, en voinut."
"Oliko se niin vaikeata? Eikö hänestä itsestänsäkin tuntunut, että sinä olit se vieras, joka vei hänet kahdesti pois? Sana olisi riittänyt."
"Myöhemmin, myöhemmin", kertasi hän saaden entisen ryhtinsä. "Voithan ymmärtää… lapsi tuskin tunteekaan minua. Minun täytyy ensin voittaa oikeus hänen hellyyteensä, hänen rakkauteensa. Annettuani hänelle sen elämän, jonka hän ansaitsee, ihmeellisen elämän, jollaisesta saduissa kerrotaan, puhun hänelle."
Vanha rouva keikautti niskojaan.
"Pelkäänpä tekeväsi suuren erehdyksen. Geneviève ei kaipaa ihmeellistä elämää. Hän pitää yksinkertaisesta."
"Hänellä on kaikkien naisten aisti; ja rikkaus, ylellisyys ja mahti suovat iloja, joita ei yksikään heistä halveksi."
"Kyllä… Geneviève. Ja sinä voisit tehdä paljoa paremmin."
"Saammehan nähdä. Toistaiseksi anna minun kulkea omaa tietäni. Ja ole ihan huoletta. Minulla ei ole vähintäkään aikomusta, kuten sanot, sekottaa häntä temppuihini. Hän saa tuskin koskaan nähdä minua… Mutta meidän piti joutua kosketukseen, tiedä se… Se on tehty… Hyvästi."
Hän lähti koulusta ja käveli paikalle, missä hänen automobilinsa odotteli. Hän oli hyvin mielissään.
"Hän on ihastuttava… ja niin leppeä, niin vakava! Hänen äitinsä silmät, silmät jotka viihdyttävät." Ja hän sanoi ääneensä: "Totisesti pidän huolta hänen onnestaan! Ja heti! Jo tänä iltana! Oikein! Jo tänä iltana saakoon hän lemmityn! Eikö rakkaus ole jokaisen nuoren tytön onnen pääehto?"
Hän tapasi automobilinsa valtamaantieltä.
"Kotiin", hän sanoi Octavelle.
Kotiin tultuansa hän soitti Neuillyyn ja ilmotti puhelimella ohjeensa sille ystävälle, jota hän kutsui tohtoriksi. Sitte hän muutti pukua, söi päivällistä Rue-Cambon-klubissa, vietti tunnin oopperassa ja nousi taas voimavaunuihinsa.
"Neuillyyn, Octave. Lähdemme noutamaan tohtorin. Paljonko kello on?"
"Puoli yksitoista."
"Pentele! Nyt joutuin!"
Kymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyi automobili Boulevard Inkermannin päässä erään aidatun huvilan edustalle. Lääkäri tuli ulos kuullessaan toitottajan törähdykset. Ruhtinas kysyi:
"Onko 'yksilö' valmis?"
"Kääritty, sidottu, sinetitetty."
"Hyvässä kunnossa?"
"Oivallisessa. Jos kaikki käy kuten puhelimessa kerroitte, niin poliisit joutuvat aivan harhaan."
"Sitähän varten he ovatkin. Nostetaanpa hänet tänne."
He kantoivat automobiliin jonkinlaisen pitkulaisen säkin, joka oli ihmis-olennon muotoinen ja näköjään jokseenkin raskas. Ja ruhtinas sanoi:
"Aja Versaillesiin, Octave — Rue de la Vilainelle. Pysäytä Hôtel des
Empereursin edustalle."
"Hei, sepä viheliäinen majala!" huomautti lääkäri. "Minä tunnen sen hyvin — oikea kurjuuden pesä!"
"Sen kyllä tiedän. Ja siellä koituu kova työ — minulle ainakin…
Mutta toden totta en möisi tätä hetkeä kokonaisesta omaisuudestakaan.
Kuka uskaltaa väittää, että elämä on yksitoikkoista?"
He saapuivat Hôtel des Deux Empereursin luo. Astuen pitkin lokaista kujaa ja painuen kaksia portaita alas pääsivät he käytävään, jota lekutteleva lamppu valaisi.
Sernine kopautti nyrkillään erääseen oveen.
Huoneesta ilmestyi kengänkiillottaja Philippe, sama mies, jolle
Sernine oli aamulla antanut ohjeita Gérard Bauprésta.
"Onko hän täällä vielä?" kysyi ruhtinas.
"On."
"Naru?"
"Solmu on tehty."
"Eihän hän liene saanut toivomaansa sähkösanomaa?"
"Minä sieppasin sen. Se on tässä."
Sernine otti tuon sinisen paperiliuskaleen ja luki sen.
"Hyvä!" sanoi hän tyytyväisellä äänellä. "Juuri parahiksi. Tässä on lupaus tuhannen frangin lähettämisestä huomenna. Hei, onni on puolellani. Neljännestä vailla kaksitoista… Neljännestunnin kuluttua tuo poloinen tekee hyppäyksen ijankaikkisuuteen. Näyttäkää minulle tietä, Philippe. Te, tohtori, jäätte tänne."
Kengänkiillottaja otti kynttilän. He kiipesivät kolmanteen huonekertaan ja hiipivät varpaisillaan pitkin matalaa ja pahanhajuista käytävää, jonka varrella oli ullakkokammioita. Se päättyi puisiin portaisiin, joita peittivät lahonneet matonriekaleet.
"Eikö kukaan voi kuulla minua?" kysyi Sernine.
"Ei. Nuo kaksi huonetta ovat aivan erillään muista. Mutta varokaa erehtymistä: hän on vasemmanpuoleisessa."
"Hyvä on. Menkää nyt alikertaan. Kello kaksitoista tulee teidän kantaa käärö tänne missä nyt seisomme ja odottaa kunnes kutsun teitä."
Portaissa oli kymmenen askelmaa, jotka ruhtinas kapusi äärettömän varovasti. Porrassiltamalla oli kaksi ovea. Sernineltä meni kokonaista viisi minuuttia oikeanpuoleisen avaamiseen siten, ettei kitkuva sarana pienimmälläkään risahduksella häirinnyt hiljaisuutta.
Huoneen pimennossa kiilui valoa. Hän hapuili valoa kohti ympäristöänsä tunnustellen, karttaakseen tuoleja. Se tunkeusi viereisestä huoneesta lasioven läpi, jota peitti resuinen verho.
Ruhtinas nykäisi nöyhtäytyneen rääsyn syrjään. Ruudut olivat himmennettyä lasia, mutta paikotellen raappiutunutta, niin että oli helppo yhdellä silmällä seurata kaikkea, mitä toisessa huoneessa tapahtui.
Sernine näki miehen istuvan pöydän ääressä vastapäätä. Se oli Gérard
Baupré. Hän kirjotti kynttilän valossa.
Hänen päänsä yläpuolella riippui kattoon kiinnitetyssä koukussa naru.
Narun päässä oli juoksusilmukka.
Heikko kajahdus kuului tornista ulkoa.
"Viisi minuuttia vailla kaksitoista", ajatteli Sernine. "Viisi minuuttia vielä."
Nuori mies kirjotti. Tovin kuluttua hän laski pois kynänsä, keräsi kyhäämänsä kymmenen tahi kaksitoista paperiarkkia ja alkoi tarkastaa niitä.
Lukemansa ei näyttänyt häntä miellyttävän, sillä hänen kasvoilleen sävähti tyytymätön ilme. Hän repi käsikirjotuksensa ja poltti palaset kynttilän liekissä.
Sitte hän kuumeisella kädellä piirsi muutamia sanoja puhtaalle paperiarkille, vetäisi vimmastuneesti nimensä rivien alle ja nousi tuoliltaan. Mutta nähdessään narun kymmenen tuuman päässä yläpuolellaan istuutui hän taas äkkiä kauhusta väristen.
Sernine näki selvästi hänen kalpeat kasvonpiirteensä, hänen laihat poskensa, joita hän tuki nyrkeillään. Kyynel solui verkalleen alas poskea, yksinäinen, karvas kyynel. Hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen, sanomattomassa kaihossaan kammottavat silmät, silmät jotka jo näyttivät tähyilevän tuntematonta hirmua.
Ja niin nuoret kasvot! Posket niin sileät, puhtoiset, viattomat! Ja siniset silmät, siniset kuin itäinen taivas… Keskiyö… keskiyön kaksitoista kumeata lyöntiä, joihin moni toivoton mies on kätkenyt olemassa olonsa viimeisen silmänräpäyksen!
Kahdennellatoista lyönnillä hän nousi jälleen seisaalleen ja silmäili kolkkoa narua tällä kertaa urheasti, vapisematta. Koettipa hän hymyilläkin, vaivaista hymyä, tuomitun, kuoleman jo omakseen anastaman miehen surkeata irvistystä.
Nopeasti kapusi hän tuolille ja otti narun toiseen käteensä.
Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, ei tosin empien tai rohkeutta vailla, mutta tämä oli se äärimäinen hetki, se viimeinen armon minuutti, jonka mies itselleen sallii ennen kuolon saaliiksi antautumistansa.
Hän tuijotteli kurjaa kammiota, johon hänen tunnoton kohtalonsa oli hänet saattanut, rumia seinäpapereita, perskaantunutta vuodetta.
Pöydällä ei ollut ainoatakaan kirjaa — kaikki myyty. Ei valokuvaa, ei kirjettä: hänellä ei ollut isää, ei äitiä, ei omaisia. Mikä olisi saanut hänet pitämään kiinni elämästä?
Nopealla liikkeellä pujotti hän päänsä silmukkaan ja veti sen kireälle.
Ja potkaisten tuolin altansa hyppäsi hän tyhjyyteen!
* * * * *
Kymmenen sekuntia, viisitoista sekuntia kului; kaksikymmentä peloittavaa, ikuista sekuntia…
Ruumis nytkähti pariin kolmeen kertaan. Jalat olivat vaistomaisesti tavottaneet tukikohtaa. Sitten ei enää liikahdusta.
Vielä muutamia sekunteja. Pieni lasitettu ovi avautui. Sernine astui sisälle.
Vähääkään kiirehtimättä hän otti paperiarkin, johon nuori mies oli piirtänyt nimensä ja luki:
'Väsynyt elämään, sairas, pennitön, toivoton! Minä lopetan elämäni. Älköön ketään syytettäkö kuolemastani. 30. p:nä huhtikuuta.
Gérard Baupré.'
Hän laski paperin takaisin pöydälle, näkyvälle paikalle, otti tuolin ja asetti sen nuoren miehen jalkojen alle. Hän itse nousi pöydälle, otti ruumiin kainaloonsa, kohotti sitä, hellitti juoksusilmukkaa ja pujotti pään siitä pois.
Ruumis vaipui hänen syliinsä. Hän antoi sen lipua pitkin pöydän viertä, hyppäsi maahan ja laski sen vuoteelle. Sitte hän yhä yhtä kylmäverisenä avasi käytävään johtavan oven.
"Oletteko siellä kaikki kolme?" hän kuiskasi. Joku vastasi puisten portaiden juurelta: "Täällä olemme. Nostammeko sinne käärömme?"
"Tehkää niin."
Hän otti kynttilän ja valaisi heille. Nuo kolme miestä kompuroitsivat ylös portaita, kantaen säkkiä, johon "yksilö" oli sidottu.
"Laskekaa se tuohon", sanoi ruhtinas pöytää osottaen. Hän katkoi taskuveitsellä säkin ympäri kiedotut köydet. Näkyviin tuli valkea hursti, jonka hän työnsi syrjään. Hurstissa oli ruumis — Pierre Leducin ruumis.
"Pierre Leduc parka!" puheli Sernine. "Et saa koskaan tietää mitä menetit noin nuorena kuollessasi. Minä olisin auttanut sinua pitkälle, veikkonen. Mutta meidän täytyy nyt tulla toimeen ilman sinua… No niin, Philippe, nouskaahan pöydälle, ja te, Octave, tuolille. Nostakaa ylös hänen päänsä ja kiinnittäkää juoksusilmukka."
Kahta minuuttia myöhemmin killui Pierre Leducin ruumis narun päässä.
"Mainiota! Sepä oli helppoa! Nyt saatte mennä. Te, tohtori, pistäydytte täällä jälleen huomis-aamuna. Te kuulette erään Gérard Bauprén itsemurhasta. Ymmärrättehän — Gérard Bauprén? Tässä on hänen jäähyväiskirjeensä. Te lähetätte hakemaan piirilääkäriä ja komisariusta; te järjestätte niin, ettei kumpainenkaan heistä huomaa vainajan vioittunutta sormea eikä poskessa olevaa arpea…"
"Se on helppoa."
"Ja te toimitatte pöytäkirjan laadituksi paikalla, sanelunne mukaan."
"Se on helppoa."
"Lopuksi, karttakaa ruumiin paarihuoneeseen lähettämistä ja hankkikaa heiltä lupa hautauksen toimittamiseen viipymättä."
"Se ei ole niin helppoa."
"Koettakaa. Oletteko tutkinut toista?"
Hän viittasi vuoteella hengettömänä makaavaan nuoreen mieheen.
"Olen", vastasi tohtori. "Hengitys on käymässä luonnolliseksi. Mutta uhka oli suuri… kaulavaltimo olisi voinut…"
"Uskaltamatta ei mitään saavuteta… Kuinka pian hän saa tajuntansa takaisin?"
"Muutaman minuutin kuluttua."
"Menkää siinä tapauksessa odottamaan minua alikerrassa. Minä tarvitsen teitä vielä. Teille on pikku tehtävä jäljellä."
Yksikseen jäätyänsä sytytti ruhtinas savukkeen ja veteli hiljaisia haikuja, pölläytellen pieniä sinisiä savurenkaita leijailemaan lakea kohti.
Huokaus herätti hänet mietteistänsä. Hän astui vuoteen luo. Nuori mies alkoi liikahdella ja hänen povensa kohoili rajusti kuin painajaisen vaivaaman nukkujan. Hän nosti kätensä kurkulleen kuin tuntien kipua siinä; ja tämä liike sai hänet äkkiä ponnahtamaan istualleen, kauhistuneena, huohottaen, hien vallassa.
Silloin hän näki Serninen edessään. "Te?" hän sopersi tajuttomana.
"Te…"
Hän tuijotteli vierastaan älyttömästi, kuin olisi aaveen nähnyt.
Hän kosketti taas kurkkuaan, tunnusteli kaulaansa… ja äkkiä hän rääkäisi käheästi, hullu hirmustuminen laajensi hänen silmiänsä, sai hänen tukkansa nousemaan pystyyn, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän kuin haavanlehteä. Ruhtinas oli astahtanut syrjään, ja hän näki miehen ruumiin riippuvan narun silmukassa.
Hän heittäysi taaksepäin seinää vasten. Tuo mies, tuo hirmuinen mies oli hän itse! Hän oli kuollut ja katseli omaa elotonta ruumistaan! Oliko tämä kamalaa unta, joka seuraa kuolemaa — näköerhettä, joka ahdistaa olemasta lakanneita, joiden seonneissa aivoissa vielä häilähtelee elämän viimeinen vilahteleva kajastus…?
Hänen kätensä viuhtoivat ilmaa. Hetkisen hän näytti taistelevan kaameata näkyä vastaan. Sitte hän nääntyneenä, toistamiseen herpautuneena pyörtyi.
"Erinomaista!" virkahti ruhtinas irvistäen. "Tunteellinen, herkkä luonne… Aivot ovat satunnaisessa epäkunnossa… Tämä on otollinen hetki… Mutta jos en saa hommaa kahdessakymmenessä minuutissa valmiiksi… niin hän pääsee käsistäni…"
Hän työnsi auki ullakkokammioiden välioven, palasi vuoteen ääreen, nosti nuoren miehen syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle toiseen huoneeseen. Sitte hän hauteli hänen ohimoitansa kylmällä vedellä ja antoi hänen haistella hajusuoloja.
Tällä kertaa ei taintumustilaa kestänyt kauvan.
Gérard avasi arasti silmänsä ja loi ne lakeen. Näky oli kadonnut. Mutta huonekalujen asento, pöytä ja tulisija toisella kohdalla, monet muut yksityisseikat kummastuttivat häntä… ja sitte palasi epätoivoisen teon muisto, kurkun polttava kipu…
Hän sanoi ruhtinaalle:
"Minä olen nähnyt unta, eikö niin?"
"Ei."
"Kuinka ei?" Ja äkkiä muistaen: "Oi, se on totta! Minä muistan… aijoin surmata itseni… jopa…" Tuskallisesti kumartuen eteenpäin: "Mutta muu — näky?"
"Mikä näky?"
"Se mies… naru… oliko se unta?…"
"Ei", vastasi Sernine; "se myöskin oli totta."
"Mitä sanotte?… Mitä sanotte?… Oi, ei, ei!… Minä rukoilen teitä!… Herättäkää minut, jos olen unessa… tai muutoin antakaa minun kuolla!… Mutta minähän olen kuollut? Ja tämä on ruumiin painajainen! Oi, aivoni sekoavat! Minä rukoilen teitä!"
Sernine laski leppeästi kätensä nuoren miehen hiuksille ja puheli hänen ylitsensä kumartuen:
"Kuulkaa minua… kuulkaa minua tarkoin ja ymmärtäkää mitä sanon. Te elätte. Teidän asianne ja sielunne ovat entisellään. Mutta Gérard Baupré on kuollut. Ymmärrättehän minua? Se yhteiskunnan jäsen, joka tunnettiin Gérard Baupréna, on lakannut olemasta. Siitä olette tehnyt lopun. Huomenna kirjottaa kirjuri luetteloihinsa teidän käyttämänne nimen kohdalle sanan 'kuollut' sekä kuolinpäivänne."
"Se on vale!" sammalsi kauhistunut nuorukainen. "Se on vale! Siihen katsoen, että minä, Gérard Baupré, olen tässä!"
"Te ette ole Gérard Baupré!" vakuutti Sernine, ja jatkoi avoimeen oveen osoittaen: "Gérard Baupré on tuolla, viereisessä huoneessa. Haluatteko nähdä häntä? Hän roikkuu koukussa, johon hänet ripustitte. Pöydällä on kirje, jossa nimikirjotuksellanne todistatte hänen kuolemansa. Kaikki on järjestyksessä, kaikki on lopullista. Ei pääse mitenkään peruuttamaan sitä tosiseikkaa, että Gérard Baupré on lakannut olemasta!"
Nuori mies kuunteli epätoivoisena. Käyden tyynemmäksi, nyt kun tosiseikat olivat saamassa vähemmin kamalan merkityksen, hän alkoi ymmärtää.
"Ja siis…" hän jupisi.
"Ja siis… puhelkaamme."
"Niin, niin… puhelkaamme…"
"Otatteko savukkeen?" kysyi ruhtinas. "Ahaa, näen teidän jo alkavan leppyä elämään! Sitä parempi. Me pääsemme ymmärtämään toisiamme, ja piankin."
Hän sytytti nuoren miehen savukkeen ja omansa, ja selitteli suunnitelmansa heti, muutamin terävällä äänellä lausutuin sanoin:
"Te, Gérard Baupré vainaja, olitte väsynyt elämään — sairas, pennitön, toivoton… Tahtoisitteko olla terve, rikas ja mahtava?"
"Minä en ymmärrä."
"Asia on varsin yksinkertainen. Sattuma on toimittanut teidät polulleni. Te olette nuori, kaunismuotoinen, runoilija; te olette älykäs, ja — sen osottaa epätoivoinen tekonne — teillä on kunniallinen käyttäytymisen käsitys. Näitä ominaisuuksia harvoin tapaa samaan henkilöön yhdistyneinä. Minä pidän niitä arvossa… ja minä otan ne tiliini."
"Ne eivät ole myytävinä."
"Pöllö! Kuka puhuu myymisestä tai ostamisesta? Pitäkää omatuntonne. Se on minulle liian kallisarvoinen jalokivi, houkutellakseni sitä teiltä."
"Mitä siis pyydätte minulta?"
"Teidän elämäänne!" Ja viitaten nuoren miehen kurkussa näkyviin naarmuihin: "Elämäänne, jota ette ole osannut käyttää! Elämäänne, jonka te olette hutiloiden haaskannut, tuhonnut, ja jonka minä aijon rakentaa uudelleen, pitäen ohjeena sellaista kauneuden, suuruuden ja ylhäisyyden ihannetta, että se saisi päänne pyörälle, ystäväiseni, jos voisitte nähdä syvyyden, johon salainen ajatukseni syöksyy…" Hän oli ottanut Gérardin pään käsiensä väliin ja jatkoi: "Te olette vapaa! Ei mitään jalkarautoja! Teillä ei enää ole nimenne taakkaa kannettavana. Te olette päässyt erillenne siitä numerosta, jolla yhteiskunta on teidät leimannut kuin poltinraudalla kärventäen häpeämerkin hartioihinne. Te olette vapaa! Tässä orjien maailmassa, jossa jokainen mies kantaa hintalippuansa, voitte te joko mennä ja tulla tuntemattomana, näkymättömänä, kuin omistaisitte Gygesin sormuksen… taikka voitte valita oman hintalippunne, sen mistä parhaiten pidätte, ymmärrättekö? Ymmärrättekö sen loistavan aarteen, jota te edustatte taiteilijalle… itsellenne, jos tahdotte? Neitseellinen elämä, uuden uutukainen elämä! Teidän elämänne on rahaa, jota teillä on oikeus muovailla niinkuin mielenne tekee, mielikuvituksenne oikkujen ja järkenne neuvojen mukaan."
Nuori mies teki väsymystä ilmaisevan liikkeen.
"Voi, mitä tekisin minä sillä aarteella? Mitä olen sillä tähän asti tehnyt? En mitään!"
"Antakaa se minulle."
"Mitä te voitte sillä tehdä?"
"Kaikkea. Jos te ette ole taiteilija, niin minä olen, ja innostunut taiteilija, ehtymätön, lannistumaton, uhkuileva. Ellei teillä ole Prometeuksen tulta, niin minulla on. Missä te sorruitte, minä menestyn. Antakaa minulle elämänne."
"Sanoja, lupauksia!" huudahti nuori mies, jonka piirteet alkoivat kiihkosta tulistua. "Tyhjiä unelmia! Minä tunnen oman arvottomuuteni. Tunnen raukkamaisuuteni, apeuteni, tyhjään päättyvät ponnisteluni, kaiken viheliäisyyteni. Alottaakseni elämää uudestaan tarvitsisin tahtoa, jota minulla ei ole…"
"Minullapa on."
"Ystäviä…"
"Niitä saatte."
"Varoja…"
"Minä annan teille varoja… ja millaisia varoja! Teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne kuin ammentelisitte taikakirstusta."
"Mutta kuka olette te?" huudahti nuori mies rajusti.
"Muille ruhtinas Sernine… Teille… mitä sillä väliä? Minä olen enemmän kuin ruhtinas, enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari…"
"Kuka te olette?… Kuka te olette?" änkytti Baupré.
"Olen Mestari… joka tahtoo ja voipi… joka toimii… Ei ole rajoja tahdolleni, ei sulkuja vallalleni. Olen rikkaampi kuin maailman rikkain mies, sillä hänen omaisuutensa kuuluu minulle… Olen voimakkaampi kuin mahtavimmat, sillä heidän mahtinsa on minun käytettävissäni."
Hän otti runoilijan pään taaskin käsiensä väliin ja katseli häntä syvälle silmiin:
"Olkaa tekin rikas… olkaa mahtava… Minä tarjoan teille onnea… ja elämän iloa… ja runoilijarauhaa… ja mainetta ja kunniaa myöskin… Otatteko vastaan?"
"Kyllä… kyllä…" kuiskasi Gérard huikaistuneena ja yllätettynä.
"Mitä on minun tehtävä?"
"Ei mitään."
"Mutta…"
"Ei mitään, sanon. Suunnitelmieni koko rakennelma nojautuu teihin, mutta te ette ole niissä mukana. Teillä ei ole mitään toimivaa osaa näyteltävänä. Te olette toistaiseksi vain äänetön näyttelijä, tahi ette edes sitäkään, vaan pelkkä noppa vain, jota minä siirtelen laudalla."
"Mitä tekisin?"
"Ette mitään. Sepitelkää runoja. Eläkää miten mielitte. Te saatte rahoja. Te saatte nauttia elämästä. Minä en edes vaivaa päätäni teidän tähtenne. Sanon vielä kerran, te ette näyttele mitään osaa yrityksessäni."
"Ja kuka olisin?"
Sernine ojensi kätensä ja viittasi viereiseen huoneeseen.
"Te otatte tuon miehen sijan. Te olette se mies!"
Gérard värisi kammosta ja inhosta.
"Ei, ei! Hän on kuollut! Ja toisekseen… se on rikos! Ei; minä tahdon uuden elämän, minulle tehdyn, minulle ajatellun, tahdon tuntemattoman nimen…"
"Se mies, sanon!" huusi Sernine tarmokkaisuudessaan ja käskeväisyydessään vastustamattomana. "Teidän tulee olla se mies eikä kukaan muu! Se mies, koska hänen tulevaisuutensa, jonka hänkin hupsuna hurvitteli, on loistava, koska hänen nimensä on mainehikas ja koska hän luovuttaa teille kolminkertaisesti kunnioitettavana perintönä arvoa ja mahtia."
"Se on rikos!" voihki Baupré horjuen.
"Teidän tulee olla se mies!" puhui Sernine säkenöitsevän kiivaasti.
"Teidän tulee olla se mies! Muussa tapauksessa teistä tulee jälleen
Baupré; ja Baupréhen on minulla elämän ja kuoleman oikeus. Valitkaa!"
Hän sieppasi revolverinsa, viritti hanan ja tähtäsi nuorta miestä.
"Valitkaa!" kertasi hän.
Hänen kasvojensa ilme oli heltymätön. Gérard oli säikähdyksissään ja vaipui vuoteelleen, nyyhkien:
"Minä haluan elää!"
"Haluatteko sitä vakaasti, puuttumattomasti?"
"Haluan! Tuhatkertaisesti haluan! Yrittämäni kamaluuden jälkeen hirvittää minua kuolema. Mitä tahansa… mitä tahansa mieluummin kuin kuolema!… Mitä tahansa… Mitä tahansa… kipua… nälkää… sairautta… kidutusta, häpeätä suurintakin… rikostakin, jos on tarvis… vaan ei kuolemaa!"
Hän värisi tuskassaan ja kuumeessaan kuin olisi suuri vihollinen vielä vaanimassa hänen ympärillään ja kuin olisi hän tuntenut itsensä voimattomaksi sen kourista pelastumaan. Ruhtinas ponnisti kaksin verroin ja haasteli kimmoisella äänellä, pidellen häntä allansa kuin otusta:
"En pyydä teiltä mitään mahdotonta, en mitään väärää… Jos siinä on mitään, niin vastuu on minun… Ei; ei mitään rikosta… enintään hiukan kipua… Vertanne täytyy hiukan vuotaa. Mutta mitä merkitsee se kuoleman kauhuun verraten?"
"Kipu on minulle yhdentekevää."
"Siispä tässä ja nyt!" huusi Sernine. "Tässä ja nyt! Kymmenen sekuntia kipua, ja siinä kaikki… Kymmenen sekuntia… niin toinen elämä on teidän…"
Hän oli temmannut nuorta miestä uumilta ja pakottanut hänet istuutumaan tuolille; nyt hän piteli hänen vasenta kättänsä pöydällä, kaikki viisi sormea harillaan. Hän vetäisi nopeasti taskustaan veitsen, painoi sen terää pikkusormea vasten, ensimäisen ja toisen niveleen välillä, ja käski:
"Iskekää! Iskekää oma lyöntinne! Yksi nyrkin isku, ja siinä kaikki!"
Hän oli tarttunut Gérardin oikeaan käteen ja koetti saada sitä vasarana mäjäyttämään toista.
Gérard vääntelihe ja rimpuili, kauhistuksen runtomana. Hän ymmärsi.
"En mitenkään!" kangerteli hänen kielensä. "En mitenkään!"
"Iskekää! Yksi lyönti vain, ja sillä tehty! Yksi lyönti, niin te olette kuin tuo mies. Yksikään ei voi tuntea teitä toiseksi."
"Sanokaa minulle hänen nimensä…"
"Iskekää ensin!"
"En mitenkään! Voi, tätä kidutusta… minä rukoilen teitä… kohtsiltään…"
"Nyt… minä vaadin, teidän täytyy!"
"Ei, ei; minä en voi sitä tehdä."
"Iskekää, hupelo! Se merkitsee onnea, mainetta, rakkautta…"
Gérard nosti äkillisellä tempaisulla nyrkkinsä.
"Rakkautta", hän sanoi, "niin; sen vuoksi kyllä."
"Te rakastatte ja teitä rakastetaan", sanoi Sernine. "Kihlattunne odottaa teitä. Olen valinnut hänet itse. Hän on puhtoisista puhtain, viehkeistä viehkein. Mutta teidän täytyy voittaa hänet itsellenne. Iskekää!"
Nuorukaisen käsivarsi jäykistyi ratkaisevaan iskuun, mutta itsensäsäilyttämisen vaisto oli hänelle liian voimakas. Hänen ruumistansa tempoi yli-inhimillinen ponnistus. Hän riistäytyi äkkiä Serninen käsistä ja pakeni.
Hän säntäsi kuin mielipuoli toiseen huoneeseen. Kauhun kiljahdus pääsi häneltä hänen havaitessansa kaamean näyn; hän syöksi takaisin ja vaipui Serninen eteen, pöydän viereen.
"Iskekää!" sanoi ruhtinas, taas levittäen hänen sormensa ja asettaen kohdalleen veitsen terän.
Teko tapahtui koneellisesti. Elottomasti, harhailevin silmin ja verettömin kasvoin, nuori mies kohotti nyrkkinsä ja iski.
"Oih!" huudahti hän kivusta voihkaisten.
Pieni lihanpalanen irtausi pikkusormesta. Verta vuoti. Kolmannen kerran pyörtyi Gérard.
Sernine katseli häntä sekunnin tai pari ja virkkoi suopeasti:
"Nuori mies poloinen… No, minä palkitsen sinua teostasi… ja satakertaisesti. Minä maksan aina runsaasti."
Hän meni alikertaan ja tapasi lääkärin odottelemassa.
"Se on tehty! Menkää te sinne ylös ja tehkää hänen oikeaan poskeensa samanlainen pikku naarmu kuin Pierre Leducin. Naarmujen täytyy olla ihan yhtäläiset. Minä tulen noutamaan teitä tunnin kuluttua."
"Minne olette lähdössä?"
"Hengittämään ilmaa. Kaipaan sitä."
Ulos päästyänsä hän hengähti syvään ja sytytti toisen savukkeen.
"Hyvä päivän työ", mutisi hän. "Hiukan liiaksi monipuolinen, hiukan väsyttävä, mutta hedelmällinen, tosiaan hedelmällinen. Olen Dolores Kesselbachin ystävä. Olen Genevièven ystävä. Olen valmistanut uuden Pierre Leducin, varsin välttävän ja kokonaan minun käytettävissäni olevan. Lopuksi olen löytänyt Genevièvelle puolison sitä lajia, jota ei ole tusinakaupalla tarjolla. Nyt on tehtäväni suoritettu. Minun on vain korjattava ponnistusteni sato. Nyt on sinun vuorosi työskennellä, Lenormand. Minä puolestani olen valmis." Ja hän lisäsi, ajatellen säälittävää silvottua nuorukaista, jonka hän oli huikaissut lupauksillaan: "Mutta — se 'mutta' tässä on, että minulla ei ole hämärintäkään käsitystä siitä, kuka oli tämä Pierre Leduc, jonka sijan olen jalomielisesti luovuttanut tuolle nuorelle miehelle. Ja se on hyvin harmillista. Sillä lopultakaan ei ole mikään todistamassa minulle, että Pierre Leduc ei ollut silavasaksan poika!"