V.
Hra Lenormand työssä.
Toukokuun 31. p:n aamuna muistuttivat kaikki sanomalehdet lukijoilleen, että Lupin hra Lenormandille osottamassaan kirjeessä oli siksi päiväksi julistanut sanansaattaja Jérômen ja muiden apuriensa pakoonpääsyn. Ja muuan niistä teki silloisesta asemasta selkoa hyvin luontevasti:
'Palace-hotellin hirveä verilöyly tapahtui jo huhtikuun 17. p:nä.
Mitä on sittemmin saatu ilmi? Ei mitään.
Oli kolme johtolankaa: savukekotelo, nimikirjaimet L. ja M. ja hotellin konttoriin jätetty vaatemytty. Mihin on näitä johtolankoja käytetty? Ei mihinkään. Poliisiviranomaiset kuuluvat epäilevän erästä matkustajaa, jonka asunto oli ensimäisessä huonekerrassa ja joka katosi arveluttavalla tavalla. Ovatko he löytäneet hänet? Ovatko he saaneet selville, kuka hän oli? Eivät. Murhenäytelmä pysyy sen vuoksi yhtä salaperäisenä kuin alussakin, hämärä yhtä läpitunkemattomana. Kaiken hyvän lisäksi kuulemme, että poliisiprefektin ja hänen alaisensa hra Lenormandin välillä vallitsee erimielisyyttä ja että jälkimäinen, huomatessaan pääministerin häntä vähemmän pontevasti kannattavan, todella jo useampia päiviä takaperin jätti eronhakemuksensa. Saamiemme tietojen mukaan on Kesselbach-jutun johto nykyään uskottu etsivän osaston apulaispäällikölle hra Weberille, joka on hra Lenormandin henkilökohtainen vihamies. Sanalla sanoen on kurittomuus ja sekaannus vallalla Lupinia vastaan, jolla on puolellaan järjestelmällisyys, tarmo ja vakaa tahto.
Minkä johtopäätöksen teemme näistä tosiseikoista? Lyhyesti tämän: Lupin vapauttaa neljä apuriansa tänään, toukokuun 31. p:nä, ennustuksensa mukaisesti.'
Tätä johtopäätöstä säestivät kaikki muut sanomalehdet, ja samaan tulokseen oli suuri yleisökin tullut. Ja meidän täytyy uskoa, ettei uhkausta pidetty merkityksettömänä korkeissakaan piireissä, sillä poliisiprefekti ja — Lenormandin poissaollessa, hänet kun oli ilmotettu sairaaksi — etsivän osaston apulaispäällikkö Weber olivat ryhtyneet mitä ankarimpiin varokeinoihin sekä Oikeuspalatsissa että Santé-vankilassa, missä vankeja säilytettiin.
He eivät tosin kehdanneet siksi päiväksi keskeyttää hra Formierien johtamia jokapäiväisiä kuulusteluja, mutta vankilasta palatsiin asti vartioitsi katuja poliisivoimien armeija.
Kaikkien sanomattomaksi hämmästykseksi kului toukokuun 31. päivä eikä uhattua karkaamista tapahtunut.
Eräs seikka tapahtui. Suunnitelmaa yritettiin panna toimeen, kuten osotti raitiovaunujen, automobilien ja kuormavankkurien kasautuminen vankivaunujen käyttämälle tolalle ja vankivaunujen yhden pyörän selittämätön irtautuminen. Mutta yritys jäi siihen.
Seuraavana päivänä, lauvantaina, levisi Oikeuspalatsissa ja sanomalehtitoimistossa uskomaton huhu: Marco ja hänen ystävänsä olivat kadonneet.
Oliko se mahdollista? Vaikka lisälehtiä julkaistiin uutisen vahvistamiseksi, niin kieltäysivät ihmiset sitä uskomasta. Mutta kello kuusi teki sen viralliseksi "Nouvelles du Soir "-iltalehdessä julkaistu artikkeli.
'Me olemme saaneet seuraavan kirjelmän jonka alla on Arsène Lupinin nimi. Siihen kiinnitetty erityinen leima, joka on Lupinin äskettäin sanomalehdistölle lähettämän kiertokirjeen mukainen, takaa asiakirjan alkuperäisyyden:
Nouvelles du Soirin toimittajalle.
Hra toimittaja: — Hyväntahtoisesti julkaiskaa anteeksipyyntöni yleisölle siitä, etten pitänyt sanaani eilen. Viimeisessä hetkessä oivalsin, ettei minun sopinut vapauttaa ystäviäni perjantaina, paastopäivänä. En pitänyt oikeana ottaa sitä vastuuta itselleni.
Minun täytyy myöskin pyytää anteeksi sitä, etten tällä kertaa tavanmukaisella suoruudellani selitä, kuinka tämä pikku tapaus järjestyi. Menetelmäni oli niin yksinkertainen ja mutkaton, että sen julkaiseminen saattaisi kannustaa jokaista rikollista toimintaan. Kuinka ihmeissään ihmiset ovatkaan silloin kun minä olen vapaa puhumaan! Siinäkö kaikki? kysytään minulta. Siinä kaikki, mutta sekin oli ajateltava.
Suurimmalla kunnioituksella
Arsène Lupin.'
Tuntia myöhemmin ilmotettiin Lenormandille puhelimella, että
Valenglay, pääministeri, halusi tavata häntä sisäasiain ministeriössä.
* * * * *
"Kuinka terveen näköinen olettekaan, Lenormand! Ja minä kun luulin teidän makaavan sairaana vuoteellanne!"
"En ole sairas, hra presidentti."
"Te siis kyräilitte kammiossanne! Mutta te olettekin aina ollut yrmeäluontoinen."
"Yrmeän luonteeni tunnustan, hra presidentti, mutta en kyräilyä."
"Mutta te pysytte kotonanne! Ja Lupin käyttää sitä hyväkseen, vapauttaen ystävänsä!"
"Miten saatoin minä häntä pysähdyttää?"
"Miten? Mutta olihan Lupinin temppu mitä luonnollisin. Tavallisen menetelmänsä mukaisesti hän ilmotti pakopäivän ennakolta; jokainen luotti ilmotukseen; näennäinen yritys suunniteltiin; karkaamista ei tapahtunut; ja seuraavana päivänä, kun kukaan ei aavista mitään — hiu! — linnut lähtevät lentoon."
"Hra presidentti", sanoi etsivän osaston päällikkö juhlallisesti, "Lupinilla on käytettävissään niin erinomaiset apuneuvot, ettei meillä ole kykyä ehkäistä hänen päätöksiensä täytäntöönpanoa. Pako oli matemaattisen varma. Minä pidin parempana siirtää pelini toiseen käteen — ja jättää naurun muiden kestettäväksi."
Valenglay hykähteli.
"On totta, että poliisiprefektillä ja hra Weberilla ei voi tällä hetkellä olla hauskaa. Mutta lopultakin, voitteko selittää minulle, hra Lenormand —"
"Me tiedämme ainoastaan, hra presidentti, että pako tapahtui Oikeuspalatsista. Vangit tuotiin vankivaunuissa ja vietiin hra Formierien huoneeseen. He lähtivät hra Formerien huoneesta, mutta he eivät lähteneet Oikeuspalatsista. Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, minne he joutuivat."
"Se on kerrassaan hämmästyttävää."
"Kerrassaan hämmästyttävää."
"Ja eikö ole mitään muuta saatu ilmi?"
"On. Tutkijatuomarien huoneisiin johtavaan sisempään käytävään oli ahtautunut ennen kuulumaton paljous vankeja, vartijoita, asianajajia ja ovenvartijoita; ja huomattiin, että kaikki nämä olivat saaneet väärennettyjä käskyjä saapua samalla hetkellä. Toiselta puolen ei yksikään niistä tutkintotuomareista, jotka muka olivat kutsuneet heidät, istunut huoneessaan sinä päivänä, sillä he olivat saaneet yleisen syyttäjän virastosta väärennettyjä määräyksiä, joilla heidät lähetettiin joka haaralle Parisia ja ympäristöihin."
"Siinäkö kaikki?"
"Ei. Kahden kunnalliskaartilaisen nähtiin naisen keralla astuvan Oikeuspalatsin pihan poikki. Ulkopuolella odottivat heitä ajurin vaunut ja kaikki kolme astuivat niihin."
"Ja mikä on teidän mielipiteenne, Lenormand?"
"Minun nähdäkseni pääsi tämä pako onnistumaan ainoastaan erikoisten olosuhteitten ansiosta ja niin omituisten tapausyhtymäin kautta, ettei voi olla varmasti uskomatta mitä aavistamattomimpia apulaisia osallisiksi hankkeeseen. Lupinilla muuten onkin Oikeuspalatsissa välejä, jotka eksyttävät kaikki laskelmamme. Hänellä on asiamiehiä ministeriössänne. Hänellä on asiamiehiä minun ympärilläni. Se on pelottava järjestö — tuhat kertaa taitavampi, uskaliaampi, monipuolisempi ja toimeliaampi etsivä osasto kuin minun määrättävänäni oleva."
"Ja te siedätte tätä, Lenormand?"
"En siedä, en."
"Miksi siis tämä velttous? Mitä olette tehnyt Lupinia vastaan?"
"Olen valmistautunut taistelua varten."
"Niinpä vain! Ja teidän valmistautuessanne hän oli täydessä toiminnassa."
"Niin minäkin."
"Ja tiedättekö mitään?"
"Tiedän aika paljon."
"Mitä? Puhukaa!"
Sauvaansa nojaten teki Lenormand pienen, mietiskelevän kävelyn tilavassa huoneessa. Sitte hän istuutui vastapäätä Valenglayta ja puheli painokkaasti:
"Hra presidentti, minulla on kolme valttia kädessäni. Ensinnäkin tiedän millä nimellä Arsène Lupin tällähaavaa piiloitteleikse, nimen jota hän käytti asuessaan Boulevard Hausmannin varrella, vastaanottaen joka päivä apulaisiansa, järjestellen ja ohjaillen joukkoansa."
"Mutta miksi, taivaan nimessä, ette vangitse häntä?"
"Tuo ruhtinas — nimittäkäämme häntä ruhtinas Pyryksi — on kadonnut.
Hän on ulkomailla muissa asioissa."
"Ja jollei hän palaakaan?"
"Hänen asemansa, se tapa jolla hän on käynyt käsiksi Kesselbach-juttuun, tekevät välttämättömäksi hänen paluunsa, ja samalla nimellä."
"Kuitenkin…"
"Hra presidentti, minä tulen toiseen valttiini. Olen vihdoinkin jälleen löytänyt Pierre Leducin."
"Joutavia!"
"Olenpa. Ennen katoamistansa sijoitti Lupin hänet erääseen huvilaan
Parisin lähistöllä."
"Hiisi vieköön! Mutta mistä te tiesitte?"
"Oh, helposti! Lupin on asettanut kaksi apulaistansa Pierre Leducin seuraan, vartioitsemaan ja suojelemaan häntä. No, nämä apulaiset ovatkin omia salapoliisejani — — kaksi veljestä, joita minä käytän mitä salaisimmin ja jotka ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa luovuttavat hänet käsiini."
"Hyvin tehty kerrassaan! Joten siis…"
"Joten siis, koska Pierre Leduc, voimme sanoa, on keskus, johon kaikkien kuuluisaa Kesselbach-salaisuutta penkovien ponnistukset kohdistuvat, minä ennemmin tai myöhemmin sieppaan kiinni ensiksikin tuon kolminkertaisen murhan tekijän. Tämä pahantekijähän tekeytyi hra Kesselbachiksi, jatkaakseen hänen loistavaa suunnitelmaansa, jonka suorittamiseen hra Kesselbachin tarvitsi löytää Pierre Leduc. Toiseksi pääsen siten käsiksi Arsène Lupiniin, koska Arsène Lupinilla on samat aikeet."
"Erinomaista! Pierre Leduc on syötti, jonka heitätte viholliselle."
"Ja kala tärppii jo, hra presidentti. Olen juuri saanut sanan, että epäiltävän henkilön nähtiin äskettäin kuljeskelevan sen pikku huvilan ympärillä, jossa Pierre Leduc asuu käskyläisteni suojelemana. Minä lähden paikalle neljän tunnin kuluttua."
"Entäs kolmas valtti, Lenormand?"
"Hra presidentti, eilen saapui Rudolf Kesselbachille osotettu kirje, jonka minä sieppasin…"
"Sieppasitte, hä? Te edistytte!"
"Niin; sieppasin. Tässä se on. Se on päivätty kaksi kuukautta takaperin. Kuoressa on Kapkaupungin postileima ja sisältö kuuluu:
"'Hyvä Rudolf: — Minä tulen Parisiin kesäkuun 1. p:nä ja ihan yhtä surkeassa pinteessä, kuin sinun tullessasi avukseni. Mutta minulla on suuria toiveita siitä Pierre Leducin asiasta, josta sinulle kerroin. Onpa se ihmeellinen juttu! Oletko löytänyt tarkottamani miehen? Miten pitkällä olemme? Olen kovin kiihkeä tietämään.'
"Alla on nimenä 'Steinweg'. Kesäkuun 1. päivä", pitkitti Lenormand, "on tänään. Olen määrännyt erään poliisitarkastajani etsimään minulle tämän Steinwegin. En epäile hänen onnistumistansa."
"Enkä minä; en vähääkään!" huudahti Valenglay nousten tuoliltaan. "Ja minä pyydän teiltä kaikin tavoin anteeksi, hyvä Lenormand, ja teen nöyrän tunnustukseni: Olin vähällä antaa teidän mennä menojanne… kerrassaan ja ainiaaksi! Huomenna odotin luokseni poliisiprefektiä ja hra Weberiä."
"Sen tiesin, hra presidentti."
"Mahdotonta!"
"Olisinko muutoin paljastellut puuhiani? Nyt näette taistelusuunnitelmani. Toiselta puolen virittelen ansoja, joihin murhaaja aikanaan tarttuu. Pierre Leduc tai Steinweg luovuttaa hänet käsiini. Toiselta puolen olen Arsène Lupinin kintereillä. Kaksi hänen asiamiestänsä on minun palveluksessani ja hän pitää heitä uskollisimpina auttajinansa. Tämän lisäksi hän työskentelee minun puolestani, sillä hän vainoaa kolminkertaisen rikoksen tekijää kuten minäkin. Hän vain kuvittelee lyövänsä minulle sumua silmiin, kun päin vastoin minä eksytän häntä. Minä siis onnistun, mutta yhdellä ehdolla…"
"Mikä se on?"
"Että minulle annetaan vapaa valtuus toimia hetken tarpeen mukaan, piittaamatta yleisöstä, joka käypi kärsimättömäksi, tai esimiehistäni, jotka juonittelevat minua vastaan."
"Siihen suostun."
"Siinä tapauksessa, hra presidentti, olen muutaman päivän kuluttua voittaja… tahi vainaja."
* * * * *
Saint-Cloudissa. Pieni ylängön korokkeella sijaitseva huvila, vähän käytetyn tien varrella.
Kello yksitoista illalla. Lenormand oli jättänyt automobiilinsa Saint
Cloudiin ja käveli varovasti tietä pitkin. Joku varjo lähestyi.
"Tekö siinä, Gourel?"
"Niin hra päällikkö."
"Kerroitteko Doudeville-veljeksille, että minä olin tulossa?"
"Kyllä: huoneenne on valmiina. Voitte mennä vuoteelle ja nukkua… elleivät yritä tänä yönä viedä pois Pierre Leducia, mikä ei minua ihmetyttäisi sen miehen käytöksestä päättäen, jonka Doudevillet näkivät."
He kävelivät puutarhan poikki, astuivat hiljaisesti taloon ja nousivat ensimäiseen huonekertaan. Veljekset Jean ja Jacques Doudeville olivat siellä.
"Eikö mitään uutisia ruhtinas Serninestä?" kysyi Lenormand.
"Ei, herra päällikkö."
"Miten jakselee Pierre Leduc?"
"Hän makailee kaiken päivää seljällään kamarissaan pohjakerrassa tai lojuu puutarhassa. Hän ei milloinkaan tule puhuttelemaan meitä."
"Onko hänen vointinsa parempi?"
"Paljoa parempi. Lepo on tehnyt hänessä tuntuvan muutoksen."
"Onko hän täydellisesti kiintynyt Lupiniin?"
"Ruhtinas Sernineen pikemmin, sillä hän ei aavista noita kahta samaksi mieheksi. Niin ainakin arvelen. Hänestä ei koskaan tiedä. Hän ei laisinkaan puhu. Oh, hän on kummallinen otus! Yksi ainoa henkilö pystyy häntä ilahuttamaan, saamaan hänet haastelemaan ja nauramaankin. Se on muuan nuori tyttö Garchesista, jolle ruhtinas Sernine esitteli hänet. Geneviève Ernemont on hänen nimensä. Hän on käynyt täällä jo kolmasti… kävi tänäänkin." Hän lisäsi leikillään: "Luulenpa että niiden kesken on hiukan kuhertelua käynnissä. Suhde on sama kuin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Serninen ja rouva Kesselbachin. Näyttää siltä, että tuo Lupin vietävä mielistelee rouvaa!"
Lenormand ei vastannut. Mutta oli ilmeistä, että hänen muistinsa komeroihin juuttuivat kaikki nämä yksityisseikat, joille hän näköjään ei antanut mitään merkitystä. Hän sytytti sikaarin, pureskeli sitä polttelematta; sytytti sen jälleen ja viskasi pois. Hän teki vielä pari kolme kysymystä ja heittäysi sitte täysissä pukimissa vuoteelle.
"Jos mitä hyvänsä pienintäkin tapahtuu, niin herätettäköön minut. Jos ei, niin nukun aamuun asti. Vartiopaikoillenne kaikki."
Toiset poistuivat huoneesta. Kului tunti — kaksi tuntia.
Äkkiä tunsi Lenormand hiljaisen kosketuksen, ja Gourel sanoi hänelle:
"Nouskaa, hra päällikkö; ne ovat avanneet veräjän."
"Yksi mies vai kaksi?"
"Minä näen ainoastaan yhden… kuu sukelsi juuri silloin näkyviin… hän kyyristyi pensas-aidan suojaan."
"Entä veljekset Doudeville?"
"Minä lähetin heidät ulos takaovesta. He katkaisevat aikanaan hänen paluunsa."
Gourel otti Lenormandia kädestä, talutti hänet alas portaita ja sitten pieneen pimeään kamariin.
"Älkää hievahtako, hra päällikkö; olemme Pierre Leducin pukuhuoneessa. Minä availen sen komeron ovea, jossa hänen vuoteensa on. Ei hätää… hän on unilääkkeekseen ottanut veronalia, kuten joka ilta… Mikään ei voi herättää häntä. Tulkaa tänne päin… Hei, se on hyvä piilopaikka! Nämä ovat hänen vuoteensa kaihtimet… täältä voitte nähdä ikkunan sekä sen ja vuoteen välissä olevan puolen huonetta."
Ikkunanpuolisko oli selki seljällään ja päästi häämyistä valoa, joka kirkastui hyvin selväksi, kun kuu puhkesi esille pilvihuntunsa läpi. Nuo kaksi miestä eivät siirtäneet katsettansa tyhjistä ikkunanpuitteista, varmoina siitä että heidän odottamansa tapaus läheni siltä taholta.
Keveätä narinaa.
"Hän kapuaa ylös kukkasäleikköä!" kuiskasi Gourel.
"Onko se korkea?"
"Noin kuusi jalkaa."
Narina kävi selvemmäksi.
"Menkää, Gourel", mutisi Lenormand. "Hakekaa Doudevillet, tuokaa heidät takaisin seinustalle ja sulkekaa tie jokaiselta, joka yrittää päästä täältä alas."
Gourel läksi. Samassa ilmestyi ikkunan tasalle pää. Sitte heilahti jalka ulokkeen kaiteen sisäpuolelle. Lenormand näki lyhyenlännän hentorakenteisen miehen, tummiin vaatteisiin puetun ja ilman hattua.
Mies kääntyi ja tuijotteli ulokkeen yli nojautuen tuokion ajan, kuin varmistuakseen siitä, ettei häntä uhannut mikään vaara. Sitte hän kyyristyi alas ja asettui pitkin pituuttaan lattialle makaamaan. Hän näytti liikahtamattomalta. Mutta pian erotti Lenormand, että vielä mustempi varjo, jonka hän sai ympäristöä vastaan syntymään, oli tulossa eteenpäin, likemmä.
Se saavutti vuoteen.
Lenormand oli kuulevinaan miehen hengityksen.
Pierre Leduc huokasi syvään ja käänsi kylkeänsä.
Taas hiljaisuus…
Mies oli huomaamattomin liikkein hiipinyt pitkin vuodetta ja hänen tumma hahmonsa kuvastui nyt lattialle asti riippuvien hurstien valkealle taustalle.
Lenormand olisi käsivartensa ojentamalla voinut koskettaa häntä. Hän erotti jo selvästi nukkujan huohotuksen keralla vuorottelevan hengityksen.
Äkkiä välähti valon leimahdus. Mies oli painaltanut sähköheijastajan nastaa, ja Pierre Leducin kasvoille sattui kirkas hohde, mutta mies pysyi varjossa, niin että Lenormand ei voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään.
Hän näki vain jotakin valojuovassa välkkyvää ja vavahti. Se oli veitsen terä, ja tuo enemmän tikaria kuin väkipuukkoa muistuttava ohut, suippeneva veitsi näytti hänestä samalta aseelta, jonka hän oli löytänyt Kesselbachin sihteerin Chapmanin ruumiin vierestä.
Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa hillitäkseen itseään hyökkäämästä miehen kimppuun. Hän tahtoi ensin tietää, mitä mies oli tullut tekemään.
Käsi kohosi. Aikoiko hän iskeä? Lenormand arvioitsi välimatkaa, ehkäistäkseen iskun… Mutta ei; se ei ollut murhaava liikahdus, vaan varokeino. Käsi iskisi ainoastaan jos Pierre Leduc liikahtelisi tai yrittäisi huutaa. Ja mies kumartui nukkujan yli kuin tarkastellen jotakin.
"Oikeata poskea", ajatteli Lenormand, "oikean posken arpea… Hän tahtoo varmistua siitä, että nukkuja todellakin on Pierre Leduc."
Mies oli kääntynyt hiukan toiselle sivulle, niin että ainoastaan hänen hartiansa olivat näkyvissä. Mutta hänen vaatteensa, hänen päällystakkansa olivat niin lähellä, että ne kihnasivat kaihtimia, joiden takana Lenormand piileskeli.
"Liikahduskin vain hänen taholtaan", ajatteli etsivän osaston päällikkö, "hälyytyksen sävähdys minussa, niin käyn hänen kimppuunsa!"
Mutta mies ei hievahtanut, kokonaan syventyneenä tarkasteluunsa. Vihdoin hän siirsi tikarin siihen käteensä, joka piteli lyhtyä, ja nosti hurstia, ensimältä tuskin ollenkaan, sitte hiukan enemmän, kunnes nukkuvan vasen käsivarsi paljastui ja käsi oli näkyvissä. Lyhdyn valovirta kohdistui käteen. Sormet olivat harillaan. Pikkusormi oli toisen niveleen vierestä katkaistu.
Taas liikahti Pierre Leduc. Valo sammui heti, ja mies jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, hievahtamattomana, suorana. Päättäisikö hän iskeä?
Pitkä, hyvin pitkä äänettömyys! Äkkiä Lenormand näki tai pikemmin oli näkevinänsä käsivarren kohoavan. Hän liikahti vaistomaisesti, ojentaen kätensä nukkujan yli. Tällöin hän tuli tölmänneeksi mieheen.
Kumea huudahdus. Mies huiteli ilmaa, puolustausi umpimähkään ja hyökkäsi ikkunaa kohti. Mutta Lenormand oli syöksähtänyt häneen käsiksi ja kietaissut käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.
Hän tunsi toisen heti mukautuvan ja heikompana, Lenormandin syleilyssä voimattomana, koettavan välttää painiskelua ja livahtaa hänen käsiensä lomitse pakoon. Kaikki voimansa ponnistaen litisti Lenormand hänet rintaansa vasten, taivutti hänet kaksin kerroin ja oikaisi hänet seljälleen lattialle.
"Hei, olen saanut hänet, olen saanut hänet!" jupisi hän voitonriemuisesti.
Ja hän tunsi sanomatonta riemua siitä, että oli vastustamattomalla kouraisullaan kytkenyt tuon kammottavan pahantekijän. Hän tunsi hätyytetyn elävän ja vavahtelevan, raivoissaan ja hurjistuneena, molempien huohotus yhteen seonneena.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Kuka sinä olet?… Minä panen sinut puhumaan…"
Ja hän rutisti vihollisen ruumista vielä tiukemmin, sillä hänestä tuntui kuin olisi se kutistumassa hänen käsissään, katoamassa. Hän kouraisi lujemmin… ja lujemmin… Ja äkkiä hän värisi kiireestä kantapäähän. Hän oli tuntenut, tunsi vieläkin, pienoisen pistoksen kurkussaan… Tuskaantuneena hän kouraisi vielä tiukemmin; kipu yltyi! Ja hän huomasi, että miehen oli onnistunut vääntää toinen käsivartensa ympäri, pujottaa kätensä rinnalleen ja kohottaa tikarinsa pystyyn. Käsi ei tosin pystynyt liikahtamaan, mutta mitä tiukemmaksi Lenormand lujensi otettaan, sitä syvemmälle tunkeusi tikarin kärki leuan alle.
Hän nykäisi päätänsä hiukan taaksepäin, karttaaksensa kärkeä; kärki seurasi liikahdusta ja haava laajeni.
Äkkiä hän päästi irti ja ponnahti taaksepäin. Sitte hän taas heti yritti käydä kiinni. Se oli myöhäistä. Mies heitti jalkansa ikkunalaudan poikitse ja hyppäsi.
"Pidä varasi, Gourel!" huusi Lenormand, tietäen Gourelin olevan siellä valmiina sieppaamassa pakolaisen kiinni.
Hän ojentui katsomaan ulos.
Sora rauskahteli… varjo vilahti kahden puun välitse, veräjä paiskautui kiinni… Eikä mitään muuta ääntä… ei mitään estelyä…
Pierre Leducista mitään piittaamatta huuteli hän:
"Gourel!… Doudeville!"
Ei vastausta. Maaseudun suuri yöllinen hiljaisuus…
Lenormand hyppäsi vuorostaan alas, kiersi valon sähkölyhtyynsä ja tarkasteli pimeyttä.
Etsintää ei kestänyt kauvan. Ihan hänen lähellään makasi miehen ruumis, ja kumartuessaan katsomaan sitä hän tunsi Gourelin.
"Lempo! Jos ne ovat hänet tappaneet, niin saavatpa sen kalliisti maksaa."
Mutta Gourel ei ollut kuollut, ainoastaan pökerryksissään. Muutaman minuutin kuluttua hän tointui ja murisi:
"Nyrkin isku vain, hra päällikkö… vain nyrkin isku, joka pamahti minua keskelle rintaa. Mutta olipa siinä miestä!"
"Heitä oli siis kaksi?"
"Niin; pienempi kapusi ylös, ja toinen vartioidessani yllätti minut aavistamattani."
"Entäs Doudevillet?"
"En ole heitä nähnyt."
Toinen heistä, Jacques, löydettiin veräjän läheltä, murtunut leuka verta vuotavana; toinen köhiskeli vähän etäämpänä, rinta lytistyneenä. "Mitä tapahtui?" kysyi Lenormand.
Jacques kertoi, että hänen veljensä ja hän olivat tölmänneet johonkuhun, joka oli iskenyt heidät kykenemättömiksi ennen kuin heillä oli ollut aikaa puolustautua.
"Oliko hän yksinään?"
"Ei; meidät sivuuttaessaan oli hänellä mukanaan, toveri, lyhempi kuin hän itse."
"Tunsitteko miestä, joka löi teitä?"
"Hartiain leveydestä päättäen ajattelin, että hän saattoi olla se
Palace-hotellin englantilainen, joka katosi sieltä tietämättömiin."
"Majuri?"
"Niin; majuri Parbury."
Hetken mietittyään sanoi Lenormand:
"Tässä ei ole mitään epäilyksen varaa. Niitä oli Kesselbachin jutussa kaksi — tikarimies, joka teki murhat, ja hänen apulaisensa majuri."
"Niin ajattelee ruhtinas Serninekin", mutisi Jacques Doudeville itsekseen.
"Ja tänä yönä", jatkoi etsivän osaston päällikkö, "ovat ne jälleen liikkeellä — samat kaksi." Ja hän lisäsi: "Sitä parempi. Kahden pahantekijän kytkemisen mahdollisuus on sata kertaa suurempi kuin yhden."
Lenormand hoiti miehiänsä, toimitti heidät makuulle ja tarkasteli, olivatko ahdistajat pudottaneet mitään tai jättäneet jälkiä. Hän ei löytänyt mitään ja lähti taas itsekin levolle.
Kun Gourel ja Doudevillet eivät aamulla paljoakaan kärsineet vammoistaan, niin hän käski veljeksien kierrellä ympäristössä ja läksi itse Gourelin kanssa Parisiin jouduttamaan asioita ja antamaan ohjeita.
Hän söi puolipäivällistä konttorissaan. Kello kaksi hän sai hyviä uutisia. Dieuzy, hänen parhaita salapoliisejaan, oli saanut haltuunsa Steinwegin, Rudolf Kesselbachin kirjeenvaihtajan, saksalaisen astuessa ulos Marseillesin junasta.
"Onko Dieuzy tullut?"
"On, hra päällikkö", vastasi Gourel. "Hän on täällä saksalaisen keralla."
"Osota heidät luokseni!"
Samassa soi puhelin. Jean Doudeville puhui Garchesin postikonttorista.
"Tekö siellä, Jean? Onko uutisia?"
"On, hra päällikkö. Majuri Parbury…"
"Hä?"
"Olemme löytäneet hänet. Hänestä on tullut espanjalainen, ja hän on tummennuttanut ihoansa. Näimme hänet vast'ikään. Hän meni Garchesin vapaakouluun. Hänet vastaanotti tuo nuori neiti… tiedättehän, tyttö joka tuntee ruhtinas Serninen. Geneviève Ernemont."
"Horna!"
Lenormand paiskasi kuulotorven kädestään, kaappasi hattunsa, säntäsi käytävään, kohtasi Dieuzyn ja saksalaisen, huusi heitä tapaamaan häntä hänen konttorissaan kello kuudelta, porhalsi alas portaita Gourelin ja kahden poliisitarkastajan saattamana, jotka hän matkalla sieppasi seuraansa, ja sukelsi vuokra-automobiliin.
"Garchesiin niin joutuin kuin voitte… kymmenen frangia itsellenne!"
Hän pysähdytti vaunut hiukan ennen Villeneuven puistoon saapumista, koululle vievän kujan käänteeseen. Jean Doudeville odotteli häntä ja huudahti heti:
"Hän livahti pois kymmenen minuuttia takaperin kujan toisesta päästä."
"Yksinään?"
"Ei, tytön kanssa."
Lenormand ravisti Doudevillea takinkauluksesta.
"Vätys! Annoitte hänen mennä! Mutta teidän olisi pitänyt…"
"Veljeni on hänen jäljillään."
"Sekö mitään auttaisi! Hän pistää veljenne kuoliaaksi. Teissä ei ole hänen vastustaan kumpaisessakaan!"
Hän itse otti käsiinsä automobilin ohjauspyörän ja ajoi päättävästi kujaan, välittämättä kärryjen uurroista ja molemmin puolin kasvavista pensaista. Pian pääsivät he kylätielle, joka vei heidät viiden tien risteykseen. Epäröitsemättä valitsi Lenormand vasemmanpuolisimman, Saint Cucufan tien. Tosiaankin tapasivat he järvelle viettävän rinteen laella toisen Doudeville-veljeksen, joka huusi:
"He ovat vaunuissa kilometrin päässä!"
Lenormand ei pysähtynyt. Hän pani automobilin kiitämään alas rinnettä, viiletti pitkin polvekkeita, kiersi järven ja päästi äkkiä voitonriemuisen huudahduksen. Edessä olevan pienen mäen harjalla hän oli nähnyt vaunujen kuomun.
Pahaksi onneksi oli hän mennyt väärästä tienhaarasta, joten hänen täytyi peräyttää automobili. Päästessään teiden risteykseen näki hän vaunujen seisovan paikoillaan. Ja äkkiä, hänen kääntäessään, hyppäsi vaunuista tyttö. Astuimille ilmestyi mies. Tyttö ojensi käsivartensa. Kuului kaksi laukausta perätysten.
Hän oli varmaankin tähdännyt huonosti, sillä kuomun toiselta puolelta kurkisti pää, ja saadessaan näkyviinsä automobilin sivalsi mies hevosta tuimasti raipalla ja se nelisti eteenpäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä kätki tien mutka vaunut.
Lenormand sai perääntymisensä muutamissa sekunneissa suoritetuksi, lasketti suoraan ylös rinnettä, sivuutti pysähtymättä tytön ja teki rohkean käännöksen. Hän oli nyt jyrkällä, kapealla, kivisellä metsätiellä, jota saattoi kulkea ainoastaan hyvin hitaasti ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Kahdenkymmenen metrin päässä hänen edellään keikkuivat kaksipyöräiset kärryt kivien yli, hevosen pikemmin pidellessä niitä pystyssä kuin vetäessä. Ei ollut hätää. Pako oli mahdoton.
Ja molemmat ajoneuvot poukkoilivat alas ja pitkin mäen kuvetta. Kerran olivat ne jo niin likekkäin, että Lenormand aikoi miehineen astua alas maahan ja pistää juoksuksi. Mutta hän tunsi vaaralliseksi käyttää jarrua niin jyrkällä kohdalla ja kiiti edelleen, tiukasti vihollisen kintereillä, kuin jo koskettaen varmaa saalista…
"Jopa saamme hänet, hra päällikkö — jopa saamme hänet!" mutisivat poliisitarkastajat.
Mäen juurella laajeni polku valtatieksi, joka kulki Seineä kohti, Bougivaliin päin. Tasaiselle maalle päästyään hiljentyi hevonen hölkkäjuoksuun, hätäilemättä pysytellen tien keskikohdalla.
Raju ponnistus tärisytti automobilia. Se tuntui hyppäilevän eteenpäin ja kyntävän tienviertä valmiina musertamaan jokaisen esteen. Se saavutti vaunut, tuli niiden tasalle, sivuutti ne…
Kirous Lenormandin huulilta… raivostuneita huutoja.
Vaunut olivat tyhjät! Hevonen taivalsi rauhallisesti ohjakset seljällä, epäilemättä paluumatkalla jonkun naapuristossa olevan majatalon talliin, mistä se oli siksi päiväksi vuokrattu…
Vaikka oli vimmaansa tukehtua, virkahti etsivän osaston päällikkö vain:
"Majuri on hypännyt ulos niinä muutamina sekunteina, joina vaunut olivat mäen laelta lähdettyänsä näkyvistämme poissa."
"Meidän täytyy vain tarkastaa metsä, hra päällikkö, niin varmasti…"
"Palaamme tyhjin käsin. Se vintiö on jo kaukana."
He palasivat nuoren tytön luo, jonka tapasivat Jacques Doudevillen seurassa näköjään vahingotta selvinneenä seikkailustaan. Lenormand esitteli itsensä, tarjoutui viemään hänet takaisin kotiin ja teki hänelle heti kysymyksiä englantilaisesta majuri Parburystä.
Tyttö ilmaisi kummastustaan.
"Hän ei ole englantilainen eikä majuri; hänen nimensä ei myöskään ole
Parbury."
"Mikä hän sitten on nimeltään?"
"Juan Ribeira. Hän on hallituksensa apurahalla ranskalaisten koulujen toimintaa tutkimassa matkustava espanjalainen."
"Vaikka niinkin. Hänen nimensä ja kansallisuutensa eivät mitään merkitse. Hän on meidän etsimämme mies. Oletteko tuntenut hänet kauvan?"
"Pari viikkoa. Hän oli kuullut minun Garchesiin perustamastani koulusta ja kiintyi kokeeseeni niin suuressa määrin, että tarjoutui myöntämään minulle vuotuisen kannatuksen sillä ehdolla, että saisi aika ajoin pistäytyä katsomaan oppilasteni kehitystä. Minulla ei ollut oikeutta kieltäytyä."
"Ei, eipä tietenkään; mutta teidän olisi pitänyt kysyä tuttavienne neuvoa. Eikö ruhtinas Sernine ole teidän ystäviänne? Hän on järkevä mies."
"Oi, minä luotan häneen ehdottomasti; mutta hän on nykyään ulkomailla."
"Ettekö tiennyt hänen osotettaan?"
"En. Ja sitäpaitsi, mitä olisin voinut hänelle sanoa? Tuo herrasmies käyttäysi moitteettomasti. Vasta tänään… Mutta en tiedä voinko…"
"Minä pyydän, mademoiselle, puhukaa avoimesti. Voitte luottaa minuunkin."
"No niin, hra Ribeira saapui vast'ikään. Hän sanoi tulleensa erään ranskalaisen rouvan pyynnöstä, joka oli käymätiellä Bougivalissa. Rouvalla oli pieni tyttö, jonka kasvatuksen hän halusi uskoa minulle, joten hän tahtoi viipymättä tavata minua. Asia tuntui aivan luonnolliselta. Kun tänään oli lomapäivä ja hra Ribeiran vuokraamat ajoneuvot odottivat häntä puistokujan päässä, niin otin kernaasti sijani niissä."
"Mutta mikä oli hänen lopullinen päämääränsä?" Geneviève vastasi punastuen:
"Riistää minut matkaansa, siinä kaikki. Hän tunnusti sen minulle puoli tuntia jälkeenpäin…"
"Ettekö tiedä hänestä mitään?"
"En."
"Asuuko hän Parisissa?"
"Luulen niin."
"Onko hän milloinkaan kirjottanut teille? Sattuuko teillä olemaan joitakuitakaan rivejä hänen käsialaansa, tahi mitään hänen jättämäänsä, mikä voisi antaa meille jotakin vihiä?"
"Ei mitään… Ai, malttakaas… mutta en luule sillä olevan mitään merkitystä…"
"Puhukaa — puhukaa… olkaa hyvä…"
"Niin, toissapäivänä hra Ribeira pyysi saada käyttää kirjotuskonettani, ja hän kyhäsi — vaivaloisesti, sillä hän ei nähtävästi ollut tottunut käyttämään sellaista — kirjeen, jonka osotteen sattumalta näin."
"Mikä oli osote?"
"Hän kirjotti 'Grand Journal'ille' ja pisti kuoreen parikymmentä postimerkkiä."
"Vai niin… varmaankin laati ilmotuksen henkilökohtaisten kyselyjen palstalle", sanoi Lenormand.
"Minulla on tämänpäiväinen numero taskussani, hra päällikkö", tokaisi
Gourel.
Lenormand avasi lehden ja silmäili kahdeksatta sivua. Pian hän hätkähti. Hän oli lukenut seuraavat sanat:
"Hra Steinwegin tuttaville. Ilmottaja haluaa tietää onko hän
Parisissa, sekä hänen osotteensa. Vastaus tähän samaan osastoon."
"Steinweg!" huudahti Gourel. "Mutta sehän on sama mies, jonka Dieuzy tuopi luoksenne!"
"Niin on", puheli Lenormand. "Sama mies, jonka kirjeen hra
Kesselbachille minä sieppasin; sama mies, joka toimitti Pierre
Leducin jäljille Kesselbachin… Nekin siis kaipaavat tietoja Pierre
Leducista ja hänen menneisyydestään?"
Hän hykerteli käsiään; Steinweg oli hänen käytettävissään. Enintään tunnin kuluttua olisi Steinweg valmis puhuttavastansa. Enintään tunnin kuluttua se usmainen huntu, joka häntä painosti ja teki Kesselbachin jutun tuskaannuttavimmaksi ja käsittämättömimmäksi mitä hänelle vielä oli sattunut — se huntu repeytyisi halki!
* * * * *
Lenormand palasi huoneeseensa poliisiprefektin virastoon kello kuudeksi. Hän kutsutti heti luokseen Dieuzyn:
"Onko miehenne saapuvilla?"
"On, hra päällikkö."
"Miten pitkälle olette päässyt hänen kanssaan?"
"En kovinkaan pitkälle. Hän ei tahdo puhua sanaakaan. Selitin hänelle, että uuden ohjesäännön mukaan tulee muukalaisten ilmottaa prefektinvirastoon Parisissa oleskelunsa tarkotus ja otaksuttava kestäminen, ja toin hänet tänne, kirjurinne konttoriin."
"Minä kuulustelen häntä."
Mutta samassa tuli sisälle viraston asiapoika:
"Eräs rouvashenkilö pyytää saada heti puhutella teitä, hra päällikkö."
"Onko sinulla käyntikorttia häneltä?"
"Tässä, hra päällikkö."
"Rouva Kesselbach! Osota hänet tänne."
Hän astui ovelle nuorta leskeä vastaan ja kehotti tätä istuutumaan. Tulijalla oli vielä sama apea katsanto, sama kituva ulkomuoto ja se äärimäisen nääntymyksen ryhti, joka ilmaisi hänen elämänsä haaksirikkoutumista.
Hän piteli "Grand Journalin" numeroa ja viittasi Steinwegià koskevaan ilmotukseen.
"Ukko Steinweg oli mieheni ystävä", hän sanoi, "ja pidän varmana, että hän tietää asioista paljon."
"Dieuzy", sanoi Lenormand, "kutsukaa tänne se henkilö, joka on odottamassa… Käyntinne, hyvä rouva, ei ole hyödytön. Pyydän teitä vain tämän henkilön saapuessa olemaan virkkamatta sanaakaan."
Ovi avautui. Näkyviin tuli vanha mies, jonka valkea poskiparta ulottui leuan alle, kasvot olivat syvien vakojen uurtamat, puku köyhyyttä ilmaiseva ja kasvoilla niiden poloisten vainottu ilme, jotka harhailevat maailmaa jokapäiväisen kannikkansa etsinnässä.
Hän seisoi kynnyksellä silmiänsä räpytellen, tuijotteli Lenormandia, näytti hämmentyvän äänettömyydestä, jolla hänet vastaanotettiin, ja pyöritteli epätoivoisena hattua käsissään.
Mutta äkkiä hän näytti tavattomasti hämmästyvän, silmät remahtivat suuriksi ja hän änkytti:
"Rouva… rouva Kesselbach!"
Hän oli nähnyt nuoren lesken. Ja tyyneytensä saavuttaen, hymyillen, ujoutensa heittäen, hän astui näkemänsä luokse ja haasteli leveällä saksanvoittoisella murteella:
"Voi kuinka olen iloissani!… Vihdoinkin!… Luulin jo, etten
koskaan… Olin niin ihmeissäni, kun en saanut mitään tietoa
Kapkaupunkiin… sähkösanomaa… Ja miten jaksaa rakas ystäväni
Rudolf Kesselbach?"
Leski hoiperteli taaksepäin kuin kasvoihinsa iskun saaneena, vaipui tuolille ja ratkesi nyyhkimään.
"Mitä nyt?… Voi, mikä on hätänä?" kysyi Steinweg.
Lenormand puuttui puheeseen.
"Näen, hra Steinweg, ettei teillä ole tietoa muutamista tapahtumista, joita äskettäin on sattunut. Oletteko viipynyt matkalla kauvan?"
"Olen kolme kuukautta… Kävin sisämaassa Randilla asti. Sitte palasin
Kapkaupunkiin ja kirjotin Rudolfille sieltä. Mutta kotimatkalla,
itärannikon kautta tullen, rupesin hiukan töihin Port Saidissa.
Rudolf on kaiketi saanut kirjeeni?"
"Hän on poissa. Minä selitän syyn siihen. Mutta ensin haluaisimme kovin mielellämme tietoa eräästä asiasta. Se koskee henkilöä, jonka te tunsitte ja jota teidän oli tapana mainita puheluissanne hra Kesselbachin kanssa, nimittäin Pierre Leducia."
"Pierre Leducia! Mitä! Kuka teille sanoi?"
Ukko oli tavattomasti hämmästyksissään.
"Kuka teille sanoi?"
"Hra Kesselbach."
"Mahdotonta! Uskoin sen hänelle salaisuutena, ja Rudolf säilyttää salaisuutensa… etenkin tämän…"
"Silti on ihan välttämätöntä, että vastaatte kysymyksiimme. Me olemme parhaillaan toimittamassa Pierre Leducista tiedustelua, joka on viipymättä saatava päätökseen; ja te yksin voitte antaa meille tietoja, kun kerran hra Kesselbach ei enää ole täällä."
"No niin", huudahti Steiweig, näköjään tehden päätöksensä, "mitä tahdotte?"
"Tunnetteko Pierre Leducin?"
"En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kauvan tiennyt erään häntä koskevan salaisuuden. Useiden sattumien avulla, joita minun ei ole tarvis tässä mainita, ja suotuisien tilaisuuksien ohjaamana sain lopulta varmuuden siitä, että mies, jonka löytyminen oli minulle tärkeä, vietti hurjistelevaa elämää Parisissa ja käytti Pierre Leducin nimeä, mikä ei ole oikea nimi."
"Mutta tietääkö hän itse oikean nimensä?"
"Luullakseni."
"Entäs te?"
"Kyllä; minä tiedän sen."
"No, sanokaa meille."
Hän epäröitsi, mutta epäsi sitte kiivaasti:
"En voi! Ei, en voi."
"Mutta miks'ette?"
"Minulla ei ole siihen oikeutta. Koko salaisuus kohdistuu siihen. Ilmaistessani salaisuuden Rudolfille piti hän sitä niin tähdellisenä, että antoi minulle ison summan rahaa vaitioloni ostamiseksi, ja hän lupasi minulle todellisen omaisuuden sinä päivänä, jona hänen onnistuisi ensinnäkin löytää Pierre Leduc ja toisekseen käyttää salaisuutta hyödykseen." Hän hymyili katkerasti. "Se iso rahasumma on jo menetetty. Minä tulin katsomaan kuinka pitkällä on omaisuuteni saanti."
"Hra Kesselbach on kuollut", virkkoi etsivän osaston päällikkö.
Steinweg ponnahti taaksepäin.
"Kuollut! Onko se mahdollista? Ei; se on ansa! Rouva Kesselbach, onko se totta?"
Tämä painoi päänsä alas.
Steinweg näytti odottamattoman surusanoman lannistamalta.
"Rudolf parka! Minä tunsin hänet jo pienestä pojasta asti… Hän kävi pihallani Augsburgissa leikkimässä… Minä pidin hänestä hyvin paljon." Ja rouva Kesselbachiin kääntyen: "Ja hän minusta, eikö totta, rouva Kesselbach? Kai hän on teille kertonut… Setä Steinwegiksi hän minua nimitteli."
Lenormand astui hänen eteensä ja puheli painavasti: "Kuulkaa. Hra
Kesselbach kuoli murhattuna… ja rikoksen kaikki asianhaarat
todistavat, että pahantekijä oli saanut tietoa tuosta suunnitelmasta.
Oliko suunnitelmassa mitään sellaista, josta voisitte arvailla…"
Steinweg seisoi kuin kivettyneenä. Hän sopersi:
"Vika oli minun… Ellen minä olisi asiata hänelle esittänyt…"
Rouva Kesselbach astui hänen luokseen, pyydellen:
"Luuletteko… Onko teillä mitään aavistusta? Voi, Steinweg, minä rukoilen teitä!"
"Minulla ei ole mitään aavistusta… en ole miettinyt", mutisi toinen. "Minun täytyy saada aikaa miettiäkseni…"
"Ajatelkaa hra Kesselbachin ympäristöä", kehotti Lenormand. "Eikö kukaan ottanut osaa silloisiin keskusteluihinne? Eikö hän olisi itse saattanut uskoa aikeitanne jollekulle?"
"Ei tietääkseni."
"Harkitkaa tarkoin."
Molemmat odottivat kiihtyneesti hänen vastaustansa.
"Ei", hän sanoi; "en näe…"
"Harkitkaa tarkoin", toisti etsivän osaston päällikkö. "Murhaajan nimikirjaimet ovat L ja M."
"L", kertasi toinen. "En näe… L… M…"
"Niin; nämä kultaiset nimikirjaimet ovat murhaajan savukekotelon kulmassa."
"Savukekotelon?" kysyi Steinweg, muistiansa vaivaten.
"Tykkimetallisen savukekotelon… toinen puolisko on jaettu kahtia, pienempi osasto savukepapereita, isompi tupakkaa varten…"
"Kaksi osastoa! Kaksi osastoa!" toisti Steinweg, jonka ajatuksia tuo piirre näytti elvyttävän. "Ettekö voisi näyttää sitä minulle?"
"Tässä se on, tai oikeastaan on tämä siitä tarkka jäljennös", sanoi
Lenormand, antaen hänelle savukekotelon.
"Ka! Mitä!" huudahti Steinweg, ottaen savukekotelon käsiinsä.
Hän tarkasteli sitä tyhmistyneenä, käänteli sitä joka puolelle ja äkkiä häneltä pääsi huudahdus — kamalan aatoksen valtaaman miehen huudahdus. Ja hän seisoi siinä valjuna, vapisevin käsin ja silmissä hurja kauhu.
"Puhukaa!" sanoi Lenormand.
"Puhukaa, minä vannotan teitä!" rukoili rouva Kesselbach epätoivoissaan pidellen hänestä kiinni.
"Oi", hän sanoi ikäänkuin valon huikaisemana; "nyt on kaikki selvillä!…"
Hän työnsi heidät molemmat syrjään, astui horjuen ikkunain luo, palasi sitte ja ryntäsi etsivän osaston päällikön eteen:
"Hyvä herra… Rudolfin murhaaja… minä sanon… Niin…"
Hän vaikeni äkkiä.
"No?" äännähtivät molemmat toiset.
Syntyi tovin hiljaisuus…
"Ei", mutisi Steinweg. "Ei; minä en voi…"
"Mitä sanottekaan?" ärähti etsivän osaston päällikkö raivostuneena.
"Sanon etten voi!"
"Mutta teillä ei ole oikeutta vaieta. Laki vaatii teitä puhumaan!"
"Huomenna. Minulla täytyy olla aikaa miettiäkseni… Huomenna kerron teille kaikki mitä tiedän Pierre Leducista… kaikki mitä ajattelen savukekotelosta… Huomenna, sen lupaan."
Lenormand taipui.
"Hyvä on. Minä annan teille aikaa huomiseen. Mutta minä varotan teitä, että jollette huomenna puhu, niin minun täytyy mennä tutkintotuomarin puheille."
Hän soitti kelloa, vei sivulle poliisitarkastaja Dieuzyn ja sanoi:
"Menkää hänen kanssaan hotelliin ja pysykää siellä… Minä lähetän teille kaksi miestä… Ja muistakaakin pitää silmänne auki. Joku voi yrittää riistää häntä haltuunsa."
Poliisitarkastaja poistui Steinwegin keralla, ja palaten rouva
Kesselbachin luo, johon tämä kohtaus oli rajusti vaikuttanut,
Lenormand pahotteli:
"Olen sydämeni pohjasta pahoillani. Ymmärrän kuinka järkyttävää tämä on teille ollut."
Hän tiedusti rouvalta, mihin aikaan Kesselbach oli uusinut välinsä Steinwegin kanssa ja kuinka kauvan näitä välejä oli kestänyt. Mutta leski oli niin näännyksissään, että hänen oli herjettävä.
"Pitäneekö minun palata huomenna?" kysyi rouva Kesselbach.
"Ei; ei se ole tarpeellista. Ilmotan teille kaikki mitä Steinweg kertoo. Saanko saattaa teidät alas vaunuihinne asti?"
Hän avasi oven ja vetäytyi sivulle, antaakseen toisen kulkea oli. Samassa kuului käytävästä huutoja, ja ihmisiä ryntäsi esille — päivystäviä poliisitarkastajia, asiapoikia, kirjureita:
"Päällikkö! Päällikkö!"
"Mikä hätänä?"
"Dieuzy!…"
"Mutta hän läksi täältä juuri…"
"Hänet on löydetty portailta…"
"Eihän kuolleena?…"
"Ei; huumattuna, pökerryksissään…"
"Mutta mies… mies joka oli hänen kanssaan… vanha Steinweg?"
"Hän on kadonnut…"
"Turkanen!"
Hän ryntäsi pitkin käytävää ja alas portaita, tavaten Dieuzyn pitkällään ensimäisen huonekerran porrassiltamalla, ympärillään ihmisiä, jotka hoitelivat häntä.
Hän näki Gourelin taas tulevan ylös:
"Hoi, Gourel; oletteko ollut alikerrassa? Tapasitteko ketään?"
"En, hra päällikkö…"
Mutta Dieuzy oli tulossa tajulleen ja jupisi melkein ennenkuin oli silmänsäkään avannut:
"Täällä, porrassiltamalla, pikku ovi…"
"Oh, lempo soikoon, 7. oikeussalin ovi!" karjaisi etsivän osaston
päällikkö. "Enkö minä sanonut, että se oli pidettävä lukossa?…
Oli varmaa, että ennemmin tai myöhemmin…" Hän tarttui ovenripaan.
"Niin, tietysti! Ovi on nyt teljetty toiselta puolelta!"
[Hra Lenormandin poistuttua etsivän osaston palveluksesta on kaksi muuta rikollista pujahtanut pakoon samasta ovesta, riuhtaistuaan itsensä kuljettajiensa käsistä irti. Poliisiviranomaiset pitivät molemmat tapaukset salassa. Kuitenkin olisi aivan helppoa, jos tätä väliovea ehdottomasti tarvitaan, irroittaa hyödytön salpa oven toiselta puolelta, jotta pakolainen ei pääsisi katkaisemaan kaikkea takaa-ajoa ja rauhallisesti kävelemään pois 7. oikeussaliin ja oikeuden ensimäisen puheenjohtajan huoneeseen johtavia käytäviä myöten.]
Osa ovesta oli himmennettyä lasia. Hän iski yhden ruudun säpäleiksi revolverinsa tukilla, veti salvan auki ja sanoi Gourelille:
"Juoskaa tätä kautta ulko-ovelle Place Dauphinen puolelle…"
Hän palasi Dieuzyn luo.
"No, Dieuzy, kertokaahan. Kuinka tulitte antaneeksi toimittaa itsenne tähän tilaan?"
"Isku vatsakuoppaan, hra päällikkö…"
"Isku? Tuon ukon kädestä?… Mutta hänhän vaivoin pysyy jaloillaan…"
"Ei ukon, hra päällikkö, vaan erään toisen, joka käveli edes takaisin käytävässä Steinwegin ollessa luonanne ja seurasi meitä kuin olisi hänkin ollut menossa ulos. Tähän asti tultuamme hän pyysi tulta… Minä kopeloitsin tikkujani… Silloin hän mojautti minua vatsaan… Minä kuukerruin, ja kaatuessani olin näkevinäni hänen avaavan tuon oven ja raahaavan vanhusta mukanansa…"
"Tuntisitteko häntä jälleen?"
"Kyllä, hyvin, hra päällikkö… tanakka mies, hyvin tummaverinen… varmasti etelämaalainen…"
"Ribeira!" ärisi Lenormand. "Aina Ribeira… Ribeira, toisella nimellä Parbury… Sen konnan julkeutta! Hän pelkäsi, mitä vanha Steinweg saattaisi sanoa… ja tuli sieppaamaan hänet pois ihan nenäni edestä!" Hän noitui suuttuneena jalkaansa polkien: "Mutta, tuli ja leimaus, mistä hän tiesi Steinwegin täällä olevan, senkin vietävä! Vasta neljä tuntia takaperin kaahasin häntä Saint Cucufan metsässä… ja nyt hän on täällä!… Luulisipa hänen asustavan minun nahassani!…"
Hän vaipui tuollaiseen unelmoimisensa otteeseen, jossa hän ei tuntunut kuulevan eikä näkevän mitään. Rouva Kesselbach ohitse astuessaan kumarsi hänen vastaamattansa.
Mutta askeleiden kaiku käytävästä herätti hänet horroksistaan.
"Vihdoinkin. Tekö siellä, Gourel?"
"Olen saanut selville, miten se kävi, hra päällikkö", läähätti Gourel. "Niitä oli kaksi. Ne menivät tätä kautta ja ulos Place Dauphinelle. Siellä heitä odotteli automobili, jossa oli kaksi henkilöä — toinen oli mustapukuinen mies, huopahattu silmille vedettynä."
"Se oli hän", mutisi Lenormand. "Se oli murhaaja, Ribeiran eli
Parburyn rikostoveri! Ja kuka oli toinen?"
"Nainen — nainen ilman hattua; saattoi olla palvelustyttö. Ja sievän näköinen, sanottiin, punatukkainen."
"Hei, mitä! Punainen tukkako, sanotte?"
"Niin."
Lenormand kiepahti toisaanne ja syöksyi alas portaita neljä astuinta kerrallaan, juoksi pihan yli ja sukelsi Quai des Orfèvresille.
"Seis!" hän hoilasi.
Parivaljakon vetämät vaunut olivat kiitämässä pois. Ne olivat rouva Kesselbachin. Ajuri kuuli ja pysähdytti hevoset. Lenormand hyppäsi vaunujen portaille.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, madame, mutta en tule toimeen ilman teidän apuanne. Antakaahan minun tulla mukaanne… Mutta meidän täytyy toimia ripeästi… Gourel, automobiilini!"
"Olen lähettänyt sen pois, herra päällikkö."
"No, toinen sitte. Ei väliä mikä…"
Miehet juoksivat kaikki eri suunnille. Mutta kymmenen minuuttia kului, ennen kuin eräs heistä toi automobilin. Lenormand hyppeli kärsimättömyydessään. Rouva Kesselbach seisoi katukäytävällä ja huojui puolelta toiselle, hajusuolapullo kädessään.
Viimein olivat he automobilissa istumassa.
"Gourel, nouskaa ajajan viereen ja kiidättäkää suoraan Garchesiin."
"Minun asunnolleni?" kysyi Dolores hämmästyneenä.
Toinen ei vastannut. Hän ojentausi ulos ikkunasta, heilutteli lupakirjaansa, selitteli katuliikennettä järjesteleville poliiseille, kuka hän oli. Vihdoin, heidän päästyänsä Cours-la-Reinelle, hän taas istuutui, sanoen:
"Pyydän teitä, madame, antamaan selviä vastauksia kysymyksiini.
Tapasitteko neiti Geneviève Ernemontia kello neljän seuduissa?"
"Genevièveä… Kyllä… minä olin juuri pukeutumassa ulos mennäkseni."
"Puhuiko hän teille Steinwegiä koskevasta 'Grand Journalin' ilmotuksesta?"
"Puhui."
"Ja se sai teidät tulemaan minun puheilleni?"
"Niin."
"Olitteko neiti Ernemontin käynnin aikana yksinänne?"
"Tosiaan… en osaa sanoa… Miksi?"
"Muistelkaa. Oliko joku palvelustyttönne saapuvilla?"
"Luultavasti… pukeutuessani…"
"Mitkä ovat heidän nimensä?"
"Suzanne ja Gertrude."
"Toisella heistä on punainen tukka, vai mitä?"
"On, Gertrudella."
"Oletteko tuntenut hänet kauvankin?"
"Hänen sisarensa on aina ollut taloudessani… ja niin on myöskin
Gertrud jo vuosikausia. Hän on itse uskollisuus ja rehellisyys."
"Vastaatte siis hänestä?"
"Oi, ehdottomasti!"
"Hyvä, hyvä…"
Kello oli puoli kahdeksan ja ilta alkoi hämärtää, kun automobili saapui Lepolaan. Seuralaisestaan välittämättä ryntäsi etsivän osaston päällikkö portinvartijan kojuun.
"Rouva Kesselbachin kamarineitsyt on juuri saapunut kotiin, eikö niin?"
"Ketä tarkotatte — kamarineitsyt?"
"Gertrudia tietenkin, toista sisaruksista."
"Mutta Gertrud ei ole voinut olla ulkona, hyvä herra. Emme ole nähneet hänen menevän ulos."
"Mutta joku on kuitenkin vast'ikään tullut tänne."
"Ei ole, hyvä herra. Emme ole avanneet kenellekään ovea aina — malttakaas — kello kuudesta asti ehtoopäivällä."
"Eikö ole muuta ulospääsyä kuin tämä veräjä?"
"Ei. Muurit ympäröivät tilusta joka puolelta, ja ne ovat hyvin korkeat…"
"Rouva Kesselbach, menkäämme asuntoonne."
He menivät kaikki kolme, oven avasi Suzanne, toinen sisar.
"Onko Gertrude sisällä?" kysyi rouva Kesselbach.
"On, rouva; huoneessaan."
"Kutsukaa hänet tänne, olkaa hyvä", pyysi etsivän osaston päällikkö.
Tovin kuluttua tuli Gertrude ylikerrasta, näyttäen hyvin miellyttävältä ja sievältä valkoisessa kirjaillussa esiliinassaan.
Hänellä oli tosiaankin jokseenkin kauniit kasvot, joita reunusti punainen tukka.
Lenormand tähysteli häntä pitkän ajan sanaakaan hiiskumatta, ikäänkuin koettaen lukea mitä noiden viattomien silmien takana liikkui. Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Tovin kuluttua hän vain sanoi:
"Riittää, kiitos. Tulkaa, Gourel!"
Hän astui kersantin keralla ulos ja virkahti heidän käyskennellessään pitkin puutarhan pimeneviä polkuja:
"Hän oli se nainen!"
"Niinkö luulette, hra päällikkö? Hän näytti niin tyyneltä."
"Aivan liian tyyneltä. Toinen olisi ollut kummastuksissaan — olisi tahtonut tietää, miksi olin hänet kutsuttanut. Eipä tämä. Ei muuta kuin kaikin mokomin hymyillä päättäneiden kasvojen tiukkaa ponnistusta. Mutta minä näin hikipisaran heruvan hänen ohimoltaan pitkin korvallista."
"Joten siis…"
"Joten siis kaikki käypi selväksi. Gertrude on liitossa niiden kahden roiston kanssa, jotka vehkeilevät Kesselbach-jutussa joko keksiäkseen ja toteuttaakseen tuon kuuluisan suunnitelman tai siepatakseen lesken miljoonat. Epäilemättä kuuluu toinenkin sisar samaan juoneen. Kello neljä Gertrude, kuullessaan että minä tiedän 'Grand Journalissa' olleen ilmotuksen, käyttää hyväkseen emäntänsä poissaoloa, kiirehtii Parisiin, etsii käsiinsä Ribeiran ja huopahattuisen miehen, ja laahaa heidät Oikeuspalatsiin, missä Ribeira ottaa Steinwegin takavarikkoon omia tarpeitansa varten."
Hän mietiskeli, ja lopetti:
"Kaikki tämä todistaa ensiksikin, että he pitävät Steinwegia hyvin tärkeänä henkilönä ja pelkäävät hänen paljastuksiaan; toiseksi, että rouva Kesselbachin ympärille on kietoutumassa järjestelmällinen juonien verkko; kolmanneksi ja viimeiseksi, että minulla ei ole rahtuakaan aikaa hukattavana, sillä juoni on kypsä."
"No niin", sanoi Gourel. "Mutta yksi seikka on selittämättä. Kuinka saattoi Gertrude poistua puutarhasta, jossa nyt olemme, ja tulla takaisin, portinvartijan ja hänen vaimonsa tietämättä?"
"Salaisen käytävän kautta, jonka nuo konnat kaiketi ovat ihan äskettäin saaneet muodostetuksi."
"Ja joka epäilemättä päättyy rouva Kesselbachin asunnossa", sanoi
Gourel.
"Niin, kenties", vastasi Lenormand; "mutta minulla on toinen käsitys."
He kiersivät pitkin muurinviertä. Oli sees yö, ja vaikka heidän hahmojansa tuskin näkyi, niin näkivät he itse kyllin selvästi, voidakseen tarkastella muurin kivilaakoja ja varmistuakseen siitä, ettei niissä ollut taitavimmastikaan piilotettua aukkoa.
"Ehkä on käytetty tikapuita?" vihjasi Gourel.
"Ei; Gertrudehan pääsee pujahtamaan ulos keskellä päivää. Sellainen kulkutie, jota minä tarkotan, ei voi päättyä ulkosalla. Käytävän suun täytyy olla jossakin rakennuksessa."
"On vain nämä neljä puutarhataloa", intti Gourel, "ja ne kaikki asuttuja."
"Eipä sentään. Kolmas, Pavillon Hortense, on tyhjillään."
"Kuka sen on sanonut?"
"Portinvartija. Rouva Kesselbach vuokrasi sen, koska se on lähellä hänen omaa asuntoansa ja hän pelkäsi melua. Kuka tietää, vaikka hän niin tehdessään olisi toiminut Gertruden vaikutuksen alaisena?"
Hän käveli kysymyksessä olevan talon ympäri. Ikkunaluukut olivat suljetut. Hän nosti säppiä ja ovi aukesi.
"Haa, Gourel, luulenpa osanneemme oikeaan! Mennään sisälle. Sytyttäkää lyhtynne… Hm, eteinen… vierashuone… ruokahuone… vähät niistä. Täällä täytyy olla kellarikerta, koskapa keittiö ei ole tällä tasalla."
"Tätä tietä, herra päällikkö… keittiön portaat ovat täällä."
He laskeusivat jokseenkin tilavaan keittiöön, joka oli ahdattu täyteen puutarhatuoleja. Sen vieressä oli pesutupa, jota myöskin käytettiin kellarina, ja siellä oli samaten kaikenlaista rojua kasattu päällekkäin.
"Mikä tuossa kiiltelee, herra päällikkö?"
Gourel kumartui ja otti maasta messinkisen rintaneulan, jonka päänä oli keinotekoinen helmi.
"Helmi on vielä ihan kirkas", huomautti Lenormand, "joten se ei ole voinut olla täällä kauvan. Gertrude kulki tätä tietä, Gourel."
Gourel alkoi ruhjoa isoa tyhjien viinitynnyrien, hetkuvien pöytäramujen ja rikkinäisten tuolien röykkiötä.
"Te haaskaatte aikaanne, Gourel", sanoi Lenormand. "Jos siitä tie kävisi, niin miten olisi hänellä aikaa ensinnäkin siirtää kaikki tuo kama paikoiltaan ja sitte kasata se jälleen taaksensa? Katsokaahan, tässä on ränstynyt luukku, jolla ei ole mitään syytä olla kiinnitettynä seinään tuolla naulalla. Vetäkäähän se irti."
Gourel teki työtä käskettyä. Luukun takana oli seinässä ontelo.
Lyhdyn valossa he näkivät maanalaisen käytävän johtavan alaspäin.
"Olin oikeassa", puheli Lenormand. "Kulkutie on äskettäin valmistettu. Näkee heti, että se on hätiköittyä työtä eikä aijottua kestämään pitempää aikaa. Kaksi lankkua pikku välimatkojen päässä ristikkäin ja poikkihirsi katonkannattimena, siinä koko laitos. Se kestää minkä kestää — kaikessa tapauksessa kelvatakseen tarkotukseensa, nimittäin: ollakseen Gertruden ja hänen liittolaistensa lymytienä… ja sitte jonakuna päivänä, jonakuna pian koituvana päivänä, tehdäkseen mahdolliseksi rouva Kesselbachin poisviennin eli oikeammin hänen täydellisen, käsittämättömän katoamisensa."
He etenivät varovasti, kartellen koskemasta muutamiin orsiin, jotka eivät näyttäneet kovinkaan turvallisilta. Kävi ilmeiseksi, että tunneli oli paljoa pitempi kuin ne enintään viisikymmentä metriä, jotka erottivat rakennuksen puutarhamuurista. Sen täytyi siis päättyä melkoisen etäällä muurista, tiluksen reunassa kulkevan tien tuolla puolen.
"Emmehän ole kulkemassa Villeneuveen ja järvelle päin, vai mitä?" kysyi Gourel.
"Emme ollenkaan; aivan toisaanne", vastasi Lenormand.
Tunneli laskeusi loivasti viettäen. Tuli porras-askelma, sitte toinenkin, ja he kääntyivät oikealle. Samassa he tölmäsivät oveen, joka oli sovitettu huolellisesti sementillä laastittuihin lohkokivipuitteisiin. Lenormand työnsi sitä, ja se avautui.
"Malttakaas, Gourel", hän sanoi pysähtyen. "Olisi kenties viisaampaa kääntyä takaisin."
"Miksi?"
"Meidän täytyy muistaa, että Ribeira kaiketikin on ennakolta ottanut lukuun vaaran, ja olettaa, että hän on ryhtynyt varokeinoihin siltä varalta, että maanalainen käytävä tulisi ilmi. Nyt hän tietää meidän olevan jäljillään. Hän epäilemättä näki meidän saapuvan taloon. Mistä tiedän, ettei hän parhaillaan ole virittämässä loukkua meille?"
Hän tähysteli eteensä. Tunneli vietti taas ylöspäin ja sen sulki viiden tai kuuden metrin päässä toinen ovi.
"Mennään tuonne asti", hän esitti, "ja päätämme sitte."
Hän astui sisälle ovesta, kintereillään Gourel, jonka hän käski jättää ensimäisen oven auki, ja käveli toiselle ovelle, itsekseen päättäen olla menemättä pitemmälle. Mutta tämä toinen ovi oli teljetty.
"Ovi on salvassa", hän sanoi. "Me lähdemme melua tekemättä takaisin. Muistaen tunnelin aseman voimme määritellä mistä päin meidän on ulkona haettava toista päätä."
He peräytyivät siis ensimäiselle ovelle, mutta Gourel, joka käveli etumaisena, huudahti kummastuneena:
"Hei, se on kiinni…"
"Kuinka niin? Kun käskin teitä jättämään sen auki!"
"Minä jätin sen auki, hra päällikkö, mutta ovi lienee omasta painostaan sulkeutunut."
"Mahdotonta! Me olisimme kuulleet tärähdyksen."
"Silloin…"
"Silloin…" Hän astui ovelle. "Katsotaanpa… Avain kääntyy. Mutta toisella puolella tuntuu olevan salpa."
"Kuka on sen voinut vetää eteen?"
"Ne tietysti! Meidän selkämme takana. Kenties on niillä toinen tunneli tämän yläpuolella tai vieressä, tai ovat he odotelleet tyhjässä rakennuksessa. Satimeen ainakin olemme joutuneet."
Hän kiukustui lukkoon, työnsi veitsensä oven rakoon, yritti jos jotakin ja sanoi sitten väsähtäneenä:
"Ei ole mitään tehtävissä!"
"Mitä, herra päällikkö! Eikö mitään tehtävissä? Siinä tapauksessa olemme pinteessä!"
"Niinpä kyllä!" vastasi Lenormand.
He palasivat toiselle ovelle ja taaskin ensimäiselle. Molemmat olivat jyhkeitä, kovasta puusta tehtyjä, poikkipienoilla pöngitettyjä… kerrassaan mahdottomia murtaa.
"Me tarvitsisimme kirveen", haasteli etsivän osaston päällikkö, "tai edes jonkin tukevan kapineen… tai vaikkapa sellaisen veitsen, jolla voisimme yrittää kalvaa irti sitä kohtaa, jossa salpa luultavasti on… eikä meillä ole mitään."
Hän paiskautui estettä vastaan ikäänkuin olisi toivonut sen siirtyvän tieltä. Lopulta hän voimattomana, hävinneenä sanoi Gourelille:
"Kuulkaahan, me tuumiskelemme asiaa tunnin tai parin kuluttua… Minä olen väsyksissäni… nukahdan siunaaman ajan… vartioitkaa sen aikaa, ja jos ne tulevat hyökkäämään kimppuumme…"
"Voi, jos ne tulevat, niin olemme pelastetut, hra päällikkö!" huudahti Gourel, jonka mieltä olisi keventänyt taistelu vaikka millaista ylivoimaa vastaan.
Lenormand heittäysi pitkäkseen. Minuutin kuluttua hän oli unessa.
Herätessään hän oli muutamia sekunteja ymmällä, tajuttomana, ja hän kummasteli myöskin, mikä kipu häntä ahdisti.
"Gourel!" hän huusi. "Gourel hoi!"
Vastausta saamatta hän painoi lyhtynsä nastaa ja näki Gourelin vetelevän sikeätä unta vierellään.
"Mitä ihmettä voi tämä kipu olla?" ajatteli hän. "Tuskallisia vihlaisuja… Oh, niinpä tietenkin, minulla on nälkä, siinä koko juttu. Mikähän aika nyt lienee?"
Hänen kellonsa osotti kahtakymmentä minuuttia yli seitsemän, mutta samassa hän muistikin, ettei ollut vetänyt sitä. Gourelin kello oli seisahtunut sekin.
Gourel oli herännyt samojen sisällisten vaivojen johdosta, jotka saivat heidät ajattelemaan, että aamiais-aika oli jo kauvan sitten ohitse.
"Sääreni ovat ihan puutuneet", sanoi Gourel, "ja jalkani ovat kylmät kuin olisivat ne jääalustalla." Hän kumartui hieromaan niitä ja jatkoi: "Hei, jäätä se ei ole, mutta ne likoavat vedessä… Katsokaahan, hra päällikkö, lähellä ensimäistä ovea. Sitä on aika lammikko."
"Valunut läpitse", vastasi Lenormand. "No, menkää toiselle ovelle; voitte kuivailla itseänne…"
"Mutta mitä te teette, hra päällikkö?"
"Luuletteko, että aijon antaa haudata itseni elävältä? En, jos se minusta riippuu! En ole vielä siinä ijässä! Koska molemmat ovet on teljetty, niin koetetaanpa tunkeutua seinien läpi."
Yksitellen hän irrotteli kätensä korkeudelta kiviä, toivoen saavansa avatuksi ylöspäin maanpinnan tasalle viettävän haarakäytävän itselleen. Mutta työ oli pitkällistä ja tukalaa, sillä tässä osassa tunnelia oli kivet sementillä iskostettu toisiinsa, kuten hän huomasi.
"Hra päällikkö… hra päällikkö!" änkytti Gourel tukahtuneella äänellä, "te seisotte jalat vedessä."
"Joutavia… mutta niinpä tosiaan… No, sitä ei voida auttaa… Minä kuivaan ne auringossa…"
"Mutta ettekö näe?"
"Mitä?"
"Voi, se nousee, hra päällikkö, se — nousee…"
"Mikä nousee?"
"Vesi…"
Lenormand tunsi pintaansa karmivan. Hän älysi äkkiä. Vesi ei ollut satunnaista valumista, kuten hän oli ajatellut, vaan huolellisesti valmistettu tulva.
"Sitä roistoa!" ärähti hän. "Jos konsanaan saan hänet käsiini…"
Lenormand polvistui maahan ja mittasi millä vauhdilla vesi nousi. Ensimäisestä ovesta oli noin neljännes sen peitossa, ja vesi ulottui puolitiehen toista ovea kohti.
"Tiukkuminen on hidasta, mutta keskeytymätöntä", huomautti hän.
"Muutaman tunnin kuluttua se kohoaa päämme yli."
"Mutta tämä on kauheata", voihki Gourel.
Mitä oli tehtävä? Oli turha toivoa, että Ribeira armahtaisi heidät ulos. Turhaa oli myöskin odottaa, että nuo kolme poliisitarkastajaa, Hartog ja Doudeville-veljekset, pelastaisivat heidät, he kun eivät tunnelista mitään tienneet. Ei ollut siis mitään toivoa… ei muuta toivoa, kuin mahdoton ihme…
"No, no", sanoi Lenormand, "tämäpä lapsellista kerrassaan. Istu ja pala, tottahan jotakin keksitään! Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
Litistyen toista ovea vastaan hän tutki sitä ylhäältä alas asti, joka nurkkaa. Kaiketikin piti tällä puolella olla salpa, kuten toisessakin. Hän löysi jättiläismoisen salvan. Hän irrotti ruuvit veitsensä terällä ja salpa heltisi hänen käteensä.
"Ja mitä nyt?" kysyi Gourel.
"Mitäkö nyt?" kertasi toinen. "Tämä salpahan on rautaa, jokseenkin pitkä ja hiukan teräväkin. Tosin se ei ole niin tehokas kuin kivikuokka, mutta parempi kuin ei mitään…"
Lausettaan lopettamatta hän tunki aseensa tunnelin seinään, hiukan sivulle sementtipatsaasta, joka kannatteli oven saranoita. Ensimäisen iskoskerroksen läpäistyään hän tapasi pehmeätä soraa.
"Työhön!" hän huudahti. "Tahdon kaivaa tämän patsaan taitse kolme tai neljä metriä pitkän käytävän, joka yhtyy tunneliin oven tuolla puolen ja päästää meidät vapauteen."
"Mutta se vaatii tuntikausia, hra päällikkö; ja sillävälin vesi nousee."
"Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
"Kahdenkymmenen minuutin tai enintään puolen tunnin kuluttua se saapuu jalkoihimme."
Lenormand sai pian kaivetuksi siksi ison komeron, että siihen mahtui mies.
"Nyt on minun vuoroni, hra päällikkö", sanoi Gourel.
Vesi ulottui heille nyt nilkkoihin asti. Olisiko heillä aikaa lopettaa alottamansa työ?
Kahden tunnin kuluttua oli työstä ehkä kolme neljännestä tehtynä, mutta vettä oli jo polviin asti. Tunnin kuluttua se saavuttaisi aukon, jota he kaivoivat.
Gourelin täytyi herjetä työstä, nälän näännyttämänä. Hän ei enää liikahtanutkaan, vapisten tuskasta, tuntiessaan jäätävän veden verkalleen nielevän hänet.
Lenormand taasen uurasti uupumattomalla innolla. Hänen kätensä olivat veriset. Häntä huimasi ravinnon puute. Ilman riittämättömyys ahdisti hänen hengitystänsä; ja tuon tuostakin muistuttivat Gourelin huokaukset hänelle sitä kamalaa vaaraa, joka häntä aukon pohjalla uhkasi.
Mutta mikään ei voinut häntä lannistaa, sillä nyt hän taas tapasi vastassaan nuo sementillä iskostetut kivenlohkareet, jotka olivat käytävän seininä. Se oli vaikein taival, mutta loppu oli lähellä.
"Se nousee", huudahteli Gourel käheästi. "Nousee!"
Lenormand kannusti ponnistuksensa kaksinkertaisiksi. Äkkiä ponnahti vääntörauta hänen käsistään tyhjyyteen. Käytävä oli puhkaistu. Hänen tarvitsi vain väljentää sitä, mikä kävi paljoa helpommin päinsä nyt, kun hän saattoi työnnellä kiviä eteenpäin.
Hulluna kauhusta parkui Gourel kuin kuoleva peto. Lenormand ei ollut hänestä millänsäkään. Turva oli käsillä.
Kuitenkin tunsi hän muutaman silmänräpäyksen ajan, sydäntään ahdistavan, kun huomasi putoilevien järkäleiden loiskahtelusta, että sekin osa tunnelia oli veden alla, mikä oli luonnollista, koska ovi ei kelvannut kyllin tiukaksi suluksi. Mutta mitä sillä väliä? Pääsy oli vapaa. Vielä viimeinen ponnistus… hän ryömi läpi…
"Tulkaa, Gourel!" hän huusi, palaten noutamaan kumppaniansa.
Hän laahasi tätä puolikuolleena ranteista.
"Reipastukaa! Olemme pelastetut!"
"Luuletteko todellakin niin, hra päällikkö? Vesi nousee jo rintaan asti…"
"Siitä viisi, kunhan ei suutamme sulje… Missä on lyhtynne?"
"Se on epäkunnossa."
"Ei väliä." Hän huudahti riemastuneena. "Porrasaskel… kaksi askelta… Portaat… Vihdoinkin!"
He sukelsivat ylös vedestä, tuosta kirotusta vedestä, joka oli ollut vähällä niellä heidät kitaansa. Elvyttävä vapahduksen tunne täytti heidän rintansa.
"Seis!" sanoi Lenormand.
Hänen päänsä oli kolahtanut johonkin. Kädet ojossa hän työnsi estettä, joka myötäsi heti. Se oli lasku-oven luukku, ja sen avattuaan hän huomasi olevansa kellarissa, johon ilmareijästä tunkeusi selkeen yön kajastusta.
Hän heitti luukun selko seljälleen ja kapusi viimeiset astuimet ylös.
Silloin putosi hänen silmilleen huntu. Käsivarret kytkivät hänet. Hän tunsi joutuvansa kietaistuksi jonkinlaiseen vaippaan, kuin säkkiin, ja sitte sidotuksi köysiin.
"Nyt toinen!" komensi ääni.
Sama temppu tehtiin Gourelille; ja ääni jatkoi:
"Jos ne huutavat, niin tappakaa heidät oitis! Onko teillä tikarinne varalla?"
"On."
"Tulkaa. Te kaksi otatte tämän… te kaksi tuon… Ei valoa, eikä pienintäkään äännähdystä… Se olisi vaarallista: ne ovat nuuskineet viereistä puutarhaa aamusta asti… niitä on siellä toistakymmentä penkomassa… Menkää takaisin taloon, Gertrude; ja jos mitään tapahtuu, niin ilmottakaa minulle puhelimella Parisiin."
Lenormand tunsi itseään nostettavan ylös ja kannettavan; tuokion kuluttua hän tunsi olevansa ulko-ilmassa.
"Tuokaa vankkurit lähemmäksi", virkkoi ääni.
Lenormand laskettiin laudoille. Gourel kiepautettiin hänen viereensä.
Hevonen lähti juosta hölköttämään.
Ajoa kesti puolisen tuntia.
"Seis!" komensi ääni. "Nostakaa heidät alas. Hei, ajaja, kääntäkääpäs vankkurit niin, että takalauta tulee sillankaiteeseen kiinni… Hyvä… Eihän virralla näy venettä? Varmasti? No, älkäämme siis tuhlatko aikaa… Malttakaa, oletteko kiinnittäneet kivet heidän jalkoihinsa?"
"Olemme."
"Kaikki kunnossa! Uskokaa sielunne Jumalalle, hra Lenormand. Ja rukoilkaa minun, Parbury-Ribeiran puolesta, paremmin tunnettu parooni Altenheimin nimellä. Oletteko valmiit? Joko? No, toivotan teille hauskaa matkaa, hra Lenormand!"
Lenormand asetettiin kaiteelle. Joku työnnälsi häntä. Hän tunsi putoavansa tyhjyyteen ja kuuli vielä äänen hykähtelevän:
"Hauskaa matkaa!"
* * * * *
Kymmentä sekuntia myöhemmin tuli kersantti Gourelin vuoro.