VI.
Oikean Arsène Lupinin vangitseminen.
Tytöt leikkivät puutarhassa Mlle. Charlotten, Genevièven uuden apulaisen kaitsemina. Madame Ernemont tuli ulos, jakeli heille leivoksia ja palasi sitte huoneeseen, jota käytettiin työ- ja vierashuoneena, istuutui kirjotuspöydän ääreen ja alkoi järjestellä papereitansa ja tilikirjojansa.
Äkkiä hän tunsi, että huoneessa oli joku vieras. Hän kääntyi säikähtyneenä katsomaan:
"Sinä!" huudahti hän. "Mistä sinä olet tullut?"
"Hiljaa!" sanoi ruhtinas Sernine. "Kuule minua, älkäämme hukatko hetkeäkään. Geneviève?"
"Käymässä rouva Kesselbachin luona."
"Milloin tulee hän tänne?"
"Ei yhteen tuntiin."
"Sitten annan Doudevillen veljesten tulla. Minulla on sovittuna kohtaus heidän kanssaan. Miten jaksaa Geneviève?"
"Varsin hyvin."
"Kuinka usein on hän tavannut Pierre Leducia siitä asti kun minä kymmenen päivää takaperin läksin pois?"
"Kolmasti; ja hän tapaa hänet tänään rouva Kesselbachin luona, jolle hän sinun opastamanasi esitteli tuttavansa. Mutta sanonpa sinulle suoraan, ettei tuo sinun Pierre Leducisi ole mielestäni juuri mitään. Genevièven olisi parempi löytää joku hyvä mies omasta säädystään. Onhan hänen piiriänsä esim. tuo koulumestari."
"Olet järjiltäsi! Genevièvekö naisi koulumestarin!"
"Voinpa sen sanoakin, että hän on siihen nuoreen mieheen jokseenkin kiintynyt. Ja jos ajattelisit Genevièven onnea ensin…"
"Suu kiinni, Victoire! Kaakatuksesi ikävystyttää minua. Ei ole minulla aikaa haaskata tunteellisuuteen. Minä pelaan shakkia ja siirtelen noppiani niiden ajatuksista piittaamatta. Pelin voitettuani käyn käsiksi kysymykseen, onko Pierre Leducilla ja Genevièvellä sydäntä."
Toinen keskeytti hänet:
"Kuulitko? Vihellys…"
"Doudevillein merkin-anto. Käy hakemassa heidät sisälle, ja jätä meidät sitten yksiksemme."
Heti veljeksien tultua huoneeseen kuulusteli hän heitä tavanmukaisella täsmällisyydellään:
"Tiedän mitä sanomalehdet ovat kertoneet Lenormandin ja Gourelin katoamisesta. Tiedättekö te mitään lisää?"
"Emme. Etsivän osaston apulaispäällikkö, hra Weber, on ottanut asian hoitoonsa. Me olemme nuuskineet Lepolan puutarhaa koko viime viikon, eikä kukaan ole kyennyt selittämään, kuinka he ovat voineet kadota. Koko osasto on hämmennyksissään… Kukaan ei ole ennen nähnyt mokomaa: etsivän osaston päällikkö häviää jälkiä jättämättä!"
"Kamarineitsyet?"
"Gertrude on poistunut. Häntä etsiskellään."
"Hänen sisarensa Suzanne?"
"Hra Weber ja hra Formerie ovat kuulustelleet häntä. Tyttöä vastaan ei ole esiintynyt mitään."
"Onko teillä mitään muuta kerrottavaa minulle?"
"Onpa kylläkin, kaikki mitä emme ole sanomalehdille ilmaisseet."
He kuvailivat sitte Lenormandin kahden viimeisen päivän tapaukset: kahden konnan yöllisen käynnin Pierre Leducin huvilassa; Ribeiran seuraavana päivänä tekemän yrityksen Genevièven poisviemiseksi ja takaa-ajon Saint Cucufan metsässä; vanhan Steinwegin saapumisen, hänen kuulustelunsa etsivässä osastossa rouva Kesselbachin läsnäollessa, hänen katoamisensa Oikeuspalatsista…
"Eikä kukaan tiedä näitä seikkoja, paitsi te?"
"Dieuzy tietää Steinweg-kohtauksen. Hän kertoi sen meille."
"Ja teihin yhä luotetaan poliisiprefektin virastossa?"
"Niin suuresti, että meitä käytetään julkisesti. Hra Weber pitää meitä lähimpinä uskottuinansa."
"No", sanoi ruhtinas, "kaikki ei ole hukassa. Jos hra Lenormand on tehnyt varomattomuuden, joka on maksanut hänen henkensä, kuten oletan, niin hän ainakin teki ensin hyvää työtä; ja meidän tulee sitä vain jatkaa. Vihollinen pääsi meistä edelle, mutta me saavutamme hänet."
"Siitä ei tule helppo tehtävä, isäntä."
"Miks'ei? Tarvitsee vain tavottaa jälleen käsiinsä vanha Steinweg, sillä arvotuksen vastaus on hänen hallussaan."
"Niin. Mutta minne on Ribeira kätkenyt Steinwegin?"
"Omaan asuntoonsa tietysti."
"Silloin meidän pitäisi tietää, missä Ribeira asuu."
"Niinpä tietenkin."
Hän lähetti heidät pois ja meni Lepolaan. Oven ulkopuolella oli automobileja odottamassa, ja kaksi miestä käyskenteli edes takaisin kuin vartiona.
Rouva Kesselbachin puutarhassa hän näki Genevièven istuvan penkillä Pierre Leducin ja vantteran yksinäistä silmälasia käyttävän herrasmiehen kanssa. Kaikki kolme puhelivat, häntä huomaamatta. Mutta useita henkilöitä tuli ulos talosta: Formerie, Weber, tuomarin kirjuri ja kaksi poliisitarkastajaa. Geneviève lähti sisälle ja silmälasia käyttävä herrasmies meni puhuttelemaan tutkintotuomaria ja etsivän osaston apulaispäällikköä, kävellen verkalleen heidän kanssaan pois.
Sernine tuli penkin viereen, jolla Pierre Leduc istui, ja kuiskasi:
"Älkää liikkuko, Pierre Leduc. Minä se olen."
"Te… te…"
"Sanokaa minulle… kuka on tuo silmälasia käyttävä mies?"
Leduc kalpeni ja änkytteli. Sernine nipisti häntä käsivarresta:
"Vastatkaa, hitto vieköön! Kuka hän on?"
"Parooni Altenheim."
"Mistä hän on ilmestynyt?"
"Hän oli hra Kesselbachin ystäviä. Hän saapui Itävallasta kuusi päivää takaperin ja asettui rouva Kesselbachin käytettäväksi."
Poliisiviranomaiset olivat sillävälin poistuneet puutarhasta; parooni
Altenheim samaten.
Ruhtinas nousi ja jatkoi Pavillon de l'Impératriceen päin kääntyen:
"Onko parooni kysellyt teiltä paljon?"
"On, aika lailla. Hän tuntee harrastusta minun vaiheisiini. Hän tahtoo auttaa minua löytämään omaiseni. Hän vetosi lapsuuteni muistoihin."
"Ja mitä te sanoitte?"
"En mitään, kun en tiedä mitään. Mitä muistoja minulla on? Te panitte minut toisen sijalle enkä edes tiedä, kuka se toinen on."
"En minäkään!" naurahti ruhtinas.
"Niin, kelpaapa teidän nauraa… Te naureskelette aina!… Mutta minä alan saada tästä kyllikseni… Olen sotkeutunut kiusallisiin vehkeisiin… puhumattakaan siitä vaarasta, jota minulle tuottaa tekeytymiseni henkilöksi, joka en ole."
"Mitä tarkotatte… joka ette ole? Olette ihan yhtä paljon herttua kuin minä olen ruhtinas, kenties vielä enemmänkin. Sitä paitsi, jos ette ole herttua, niin kiirehtikää tulemaan siksi. Lempo soikoon! Geneviève ei voi naida vähempää kuin herttuan! Katsokaa häntä! Eikö hän ole sielunne myymisen arvoinen?"
He olivat nyt ennättäneet taloon ja Geneviève ilmestyi portaiden juurelle soreana ja hymyilevänä.
"Olette siis palannut?" tervehti hän ruhtinasta. "Oi, sepä mainiota!
Olen kovin iloissani. Haluatteko tavata Doloresin?"
Hetken kuluttua hän vei ruhtinaan rouva Kesselbachin huoneeseen. Ruhtinas hätkähti. Dolores oli valjumpi kuin konsanaan, laihempi kuin viime näkemällä. Sohvalla lepäillen, valkeisiin vaatteisiin käärittynä, hän näytti kuuluvan niihin kituviin, jotka ovat lakanneet ponnistelemasta kuolemaa vastaan. Hän puolestaan oli lakannut ponnistelemasta elämää vastaan, kohtaloa vastaan, joka oli nujertamassa hänet iskuillaan.
Sernine tuijotteli häntä syvällä säälillä ja liikutuksella, jota hän ei yrittänyt salata. Tämä kiitti häntä hänen osottamastansa myötätunnosta. Hän puhui myöskin ystävällisin sanoin parooni Altenheimista.
"Olen tavannut erään Altenheimin, joka asuu Rue de Rivolin varrella.
Luuletteko että hän on sama?"
"Oh, en; tämä asuu… enpä tosiaankaan tarkalleen tiedä; hän antoi minulle osotteensa, mutta en sitä oikein muista."
Muutamia minuutteja keskusteltuaan Sernine jätti hyvästi. Geneviève odotti häntä eteisessä.
"Tahdon puhua kanssanne", hän sanoi kiihkeästi, "vakavasta asiasta…
Näittekö hänet?"
"Kenet?"
"Parooni Altenheimin. Mutta se ei ole hänen nimensä… tahi ainakin on hänellä toinenkin. Minä tunsin hänet… Hän ei sitä tiedä."
Hän seurasi Sernineä ulos ja näytti hyvin kiihtyneeltä.
"Tyyntykää, Geneviève…"
"Hän on se mies, joka yritti viedä minut pois… Ilman hra Lenormand parkaa olisin ollut hukassa… Niin, tehän tiedättekin, sillä te tiedätte kaiken."
"Hänen todellinen nimensä siis on…"
"Ribeira."
"Oletteko varma siitä?"
"Hänen oli turha muuttaa ulkoasuansa, ääntänsä, sävyänsä. Tunsin hänet heti, siitä kauhusta, jota hän minussa herättää. Mutta minä en sanonut mitään… kunnes te palasitte."
"Ettekö sanonut mitään rouva Kesselbachillekaan?"
"En. Hän näytti niin onnelliselta, tavatessaan miehensä ystäviä. Mutta tehän puhutte hänelle siitä, vai mitä? Te suojelette häntä… En tiedä mitä hän valmistellee häntä vastaan, minua itseäni vastaan… Nyt kun ei hra Lenormandia enää ole, ei hänellä ole mitään peljättävänä; hän tekee mitä tahtoo. Kuka voi paljastaa hänet?"
"Minä voin. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei sanaakaan kenellekään."
He olivat saapuneet portinvartijan kojulle. Veräjä avattiin. Ruhtinas sanoi:
"Hyvästi, Geneviève, ja olkaa ihan huoletta. Minä olen saapuvilla."
Hän sulki veräjän, kääntyi menemään ja säpsähti hiukan. Vastapäätä häntä seisoi silmälasia käyttävä mies, parooni Altenheim, pää pystyssä, tanakka vartalo suorana.
He silmäilivät toisiaan pari kolme sekuntia äänettöminä. Parooni myhäili.
Sitte sanoi parooni:
"Minä odottelin teitä, Lupin."
Kaikesta maltistaan huolimatta tunsi Sernine säväyksen ruumiissaan. Hän oli tullut paljastamaan vastustajaansa; ja hänen vastustajansa oli ihan ensi hetkessä paljastanut hänet. Ja samalla ryhtyi vastustaja taisteluun rohkeasti, röyhkeästi, ikäänkuin varmana voitosta. Sellainen rehentely todisti verrattain suurta miehuutta.
Molemmat miehet, hurjan vihamieliset toinen toiselleen, mittelivät toisiansa katseillaan.
"Ja mitä sitte?" kysyi Sernine.
"Mitäkö sitte? Ettekö luule, että meillä on syytä tavata toisemme?"
"Miksi?"
"Minä haluaisin puhua kanssanne."
"Minä päivänä soveltuu teille?"
"Huomenna. Syömme yhdessä puolipäivällistä jossakin ravintolassa."
"Miks'emme asunnossanne?"
"Ette tiedä osotettani."
"Tiedänpä kyllä."
Nopealla liikkeellä ruhtinas sieppasi Altenheimin taskusta esille pistävän sanomalehden, joka oli vielä ristisiteessään, ja luki ääneensä:
"29, Villa Dupont."
"Osava temppu!" kehaisi toinen. "Sanokaamme siis huomenna minun asunnossani. Mihin aikaan?"
"Kello yksi."
"Minä olen vastassa. Hyvästi!"
He olivat kävelemäisillään erilleen. Altenheim seisahtui:
"Hei, sana vielä, ruhtinas. Tuokaa ase mukananne."
"Miksi?"
"Minulla on neljä miespalvelijaa, ja te olette yksinänne."
"Minulla on molemmat nyrkkini", vastasi Sernine. "Olemme siten tasaväkiset."
Hän käänsi toiselle selkänsä, mutta huusi sitte vielä jälkeensä:
"Hei, sana vielä, parooni. Hankkikaa neljä palvelijaa lisää."
"Miksi?"
"Olen ajatellut asiaa. Minä tuonkin ratsuraippani mukanani."
* * * * *
Täsmälleen kello yksi seuraavana päivänä saapui ratsumies sisälle niin sanotun Villa Dupontin veräjästä. Se on rauhallinen, yksityinen maalaistie, jonka ainoa pääsy on Rue Pergolèselta lähellä Avenue du Boisia.
Sitä reunustavat puutarhat ja sievät yksityis-asumukset, ja toisen pään sulkee pienoinen puisto, jossa on iso vanha rakennus; sen takana kulkee Parisin esikaupunkirata. Tässä talossa, n:o 29:ssä, asui parooni Altenheim.
Sernine viskasi hevosensa ohjakset tallirengille, jonka oli lähettänyt sinne ennakolta, ja sanoi:
"Tuo se takaisin puoli kolmelta."
Hän soitti kelloa. Puutarhaveräjä avautui ja hän käveli etuportaille. Siellä oli häntä vastassa kaksi kookasta lakeijan asuun puettua miestä, jotka osottivat hänet suunnattoman avaraan, kylmään, koristelemattomaan kivi-eteiseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan kumealla jymähdyksellä; ja niin suuri ja lannistumaton kuin hänen urheutensa olikin, tuntui hänestä kuitenkin epäilyttävältä jäädä yksikseen vihollisten keskelle tuohon syrjäiseen vankilaan.
"Ilmottakaa ruhtinas Sernine."
Vierashuone oli lähellä ja hänet osotettiin suoraan sisälle.
"Ahaa, siinäpä tulettekin, ruhtinas", tervehti parooni, lähestyen häntä. "Uskotteko… Dominique, puolipäivällinen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Siihen asti älkää antako meitä häiritä. Uskotteko, ruhtinas, että minä tuskin odotin teitä näkeväni?"
"Vai niin! Miksi?"
"No, onhan tämän-aamuinen sodanjulistuksenne niin selvä, että keskustelu käy tarpeettomaksi."
"Sodanjulistukseni?"
Parooni levitti auki "Grand Journalin" numeron ja viittasi näin kuuluvaan uutiseen:
'Meille ilmotetaan asianomaiselta taholta, että hra Lenormandin katoaminen on herättänyt toimintaan Arsène Lupinin. Lyhyen tiedustelun jälkeen ja kerran päätettyään selvittää Kesselbach-jutun vakuuttaa Arsène Lupin nyt etsivänsä käsille hra Lenormandin elävänä tai kuolleena, ja luovuttavansa oikeuden haltuun tuon hirvittävän rikossarjan tekijän tai tekijät.'
"Tämä asianomainen julistus on teidän, ruhtinas, tietysti?"
"Kyllä, minun se on."
"Olin siis oikeassa: se tarkotti sotaa."
"Niin."
Altenheim antoi Sentinelle tuolin, istuutui itsekin ja sanoi suostuttelevalla äänellä:
"Mutta sitäpä en voi sallia. On mahdotonta, että kaksi meidän kaltaistamme miestä tappelisivat, vahingoittaen toinen toistansa. Meidän tulee vain päästä keskinäiseen ymmärtämykseen, keksiä siihen välineet. Te ja minä olemme luodut ymmärtämään toisiamme."
"Minä päin vastoin ajattelen, että kaksi meidän kaltaistamme miestä eivät ole luodut ymmärtämään toinen toistansa."
Parooni hillitsi kärsimättömän liikkeen ja pitkitti:
"Kuulkaahan minua, Lupin. Sivumennen sanoen, onko teillä mitään sitä vastaan, että kutsun teitä Lupiniksi?"
"Miksi saan minä kutsua teitä? Altenheimiksi, Ribeiraksi vai
Parburyksi?"
"Haa! Teilläpä on paremmat tiedot kuin luulinkaan! Perhana, olettepa te ovela! Kuulkaahan, Lupin, ja ajatelkaa sanojani tarkoin: olen punninnut niitä huolellisesti jok'ainoaa. Me kaksi olemme tasaväkiset… Vain yksi kysymys on vastaamatta: Miksi olemme toinen toistamme vastaan? Me tavottelemme samaa tarkotusperää, vastannette. Entä sitten? Tiedättekö mihin kilpailumme johtaa? Kumpainenkin meistä herpaisee toisensa ponnistukset ja tuhoaa hänen työnsä; ja siten kumpikin joudumme häviölle aikeissamme! Ja kenen hyväksi? Yhden Lenormandin tai toisen: kolmannen konnan!… Se on kerrassaan typerää."
"Mutta asian auttamiseksi on keino", sanoi Sernine.
"Mikä niin?"
"Että te luovutte."
"Älkää härnätkö. Minä puhun tosissani. Esitys, jonka teen, ei ole tutkimatta hyljättävä. Se on kahdella sanalla lausuttuna: Olkaamme kumppanuksia!"
"Kah!"
"Tietysti kumpainenkin meistä pysyy yksityis-asioissaan itsenäisenä."
"Mitä panette pohjaksi?"
"Minäkö?"
"Niin, te. Tiedätte mitä minulla on takanani: Olen antanut siitä todisteita. Tiedätte millaisen osuuden minä panisin liittoomme. Mitä on teillä?"
"Steinweg."
"Eipä ole paljoa."
"Siinä on suunnattoman paljon. Steinwegin kautta pääsemme selville Pierre Leducista. Steinwegin kautta saamme tiedon Kesselbachin kuuluisasta suunnitelmasta."
Sernine purskahti nauruun.
"Ja te tarvitsette minua siihen?"
"En ymmärrä…"
"No, veikkonen, onhan tarjouksenne lapsellinen. Teillä on Steinweg käsissänne. Jos haluatte minua avuksenne, niin on syynä se, että teidän ei ole onnistunut saada häntä puhumaan. Muutoin tulisitte kyllä minutta toimeen."
"No, mitä siitä?"
"Minä kieltäydyn."
Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, rajuina ja leppymättöminä.
"Minä kieltäydyn", sanoi Sernine. "Lupin ei toimiaksensa kaipaa ketään. Minä olen niitä, jotka kulkevat yksinään. Jos te olisitte vertaiseni, joksi tekeydytte, niin kumppanuuden aatos ei olisi milloinkaan pälkähtänyt päähänne. Mies, jolla on johtajan ryhti, käskee. Liitto vaatii tottelemista. Minä en tottele."
"Te kieltäydytte? Te kieltäydytte?" toisti Altenheim, loukkauksesta vaaleten.
"Muuta en voi hyväksenne tehdä, veikkonen, kuin tarjota teille paikan joukossani. Aluksi tulee teistä pelkkä sotamies. Minun johtoni alaisena saatte nähdä, kuinka kenraali voittaa taistelun… ja kuinka hän korjaa saaliin itse ja itselleen. Sopiiko sinulle… Pekka?"
Altenheim oli suunniltaan raivosta. Hän kiristeli hampaitaan.
"Olette väärässä, Lupin", mutisi hän, "olette väärässä… En minäkään ketään kaipaa; eikä tämä juttu ole minulle sen työläämpi kuin monet muut, joista olen suoriutunut… Sanoin sanomani vain jotta saavuttaisimme tarkotuksemme nopeammin ja toinen toistamme haittaamatta."
"Te ette haittaa minua", sanoi Lupin halveksivasti.
"Mutta kuulkaahan! Jollemme lyöttäydy yhteen, niin ainoastaan toinen onnistuu."
"Se on minulle hyvä kyllä."
"Ja hän onnistuu ainoastaan astumalla toisen ruumiin yli. Oletteko valmistautunut sellaiseen kaksintaisteluun, Lupin? Kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, ymmärrättekö?… Veitsi on menetelmä, jota te halveksitte. Mutta jos saisitte sellaisen kurkkuunne, Lupin?"
"Ahaa! Sitä siis lopultakin ajattelette?"
"En; minä en suurestikaan pidä veren vuodattamisesta… Katsokaa nyrkkejäni. Minä isken… ja mies kaatuu… minulla on omia erityisiä lyöntejäni… Mutta 'se toinen' tappaa… muistakaa… pikku haava kurkkuun…"
"Parooni", naureskeli Sernine, "luulisipa teidän pelkäävän liittolaistanne!"
"Minä pelkään muiden puolesta, niiden jotka sulkevat tietämme, teidän, Lupin. Hyväksykää tarjous, tai olette hukassa. Minä toimin itse, jos on tarvis. Päämäärä on liian lähellä… se on jo melkein käsissäni… Väistykää tieltäni, Lupin!"
Sernine kohautti hartioitaan.
"Hyväinen aika, onpa minulla nälkä!" virkahti hän haukotellen.
"Myöhäinen hetki puolipäivälliselle!"
"Puolipäivällinen on pöydässä", ilmotti pöydänkattaja.
"Hei, hyvä oli kuulo!"
Ovessa Altenheim tarttui Sernineä käsivarteen ja hoki palvelijan läsnäolosta välittämättä:
"Jos noudatatte neuvoani… suostukaa. Tämä on vakava hetki elämässänne. Minä vannon teille, että teidän on viisasta suostua."
"Kaviaaria!" huudahti Sernine. "Siinäpä teitte herttaisesti…
Muistitte kestitsevänne venäläistä ruhtinasta."
He istuutuivat vastatusten, välillään paroonin vinttikoira, iso, hopeavillainen elukka.
"Sallikaa minun esitellä teille Sirius, uskollisin ystäväni."
"Maanmieheni", sanoi Sernine. "En ikinä unohda sitä, jonka tsaari suvaitsi minulle antaa, kun minulla oli kunnia pelastaa hänen henkensä."
"Vai niin, teillä oli se kunnia… kait oli kysymyksessä terroristinen salaliitto?"
"Niin, minun tekaisemani salaliitto. Koira, tietäkääs, oli nimeltään
Sevastopol…"
Ateria jatkui hilpeästi. Altenheim oli saanut takaisin hyvän tuulensa ja nuo kaksi miestä kilpailivat keskenään sukkeluudessa ja kohteliaisuudessa. Sernine kertoili kaskuja, joita Altenheim höysti toisilla.
"Hei", sanoi Sernine, "onpa meillä hieno ammatti! Se saattaa meidät tekemisiin ihmiskunnan parhaimmiston kanssa. Seh, Sirius, saas tästä palanen tryffelöityä kananpoikaa!"
Koira ei siirtänyt katsettansa hänestä ja hotaisi kaikki mitä Sernine sille heitti.
"Lasillinen chambertinia, ruhtinas?"
"Mielihyvällä, parooni."
"Voin suositella sitä. Se tulee Leopold kuninkaan kellareista."
"Lahja?"
"Niin, lahja, jonka annoin itselleni."
"Se on erinomaista… Verraton tuoksu!… Tämä pâté de foie-gras on verraton! Minun täytyy onnitella teitä, parooni; teillä on parasta lajia keittiöpäällikkö."
"Keittiöpäällikköni on naiskokki, ruhtinas. Minä lahjoin hänet suunnattomalla kullan paljoudella lähtemään Levraudilta, sosialisti-edusmieheltä. Mutta koettakaapas tätä suklaajäätelöä; ja antakaa minun kiinnittää erikoista huomiotanne noihin pieniin leivoksiin, joita on sen mukana. Ne ovat neron keksintöä nuo leivokset."
"Muoto on ainakin viehättävä", puheli Sernine, ottaen tarjottua. "Jos ne maistuvat yhtä hyviltä kuin näyttävät… Tässä, Sirius, sinulle herkkupala…"
Hän otti yhden leivoksen ja antoi sen koiralle. Sirius nielaisi sen kokonaisena, seisoi hievahtamatta pari kolme sekuntia kuin huumaantuneena, pyörähti sitten ympäri ja kaatui kuolleena lattialle.
Sernine hypähti taaksepäin, jotta joku lakeijoista ei olisi aavistamattomasti hyökännyt hänen kimppuunsa ja remahti nauramaan:
"Kuulkaahan, parooni, kun vastakertana tahdotte myrkyttää jonkun ystävänne, niin koettakaa estää ääntänne värähtelemästä ja käsiänne vapisemasta… muutoin teitä epäillään… Mutta sanoittehan muistaakseni murhan olevan teille vastenmielistä?"
"No nähkääs", arveli toinen, ihan häikäilemättömänä, "täytyyhän terästää ruokahaluansa. Tahdoin nähdä, miltä se tuntuu."
"Turkanen, poikaseni, valitsettepa kokeilunne hyvin! Venäläisen ruhtinaan!"
Hän astui Altenheimin luo ja puheli tuttavallisella äänellä:
"Tiedättekö mitä olisi tapahtunut, jos te olisitte onnistunut: toisin sanoen, jos ystäväni eivät olisi nähneet minun palaavan kello kolmelta? Niin, puoli neljä olisi poliisiprefekti tarkoin tiennyt kaikki mitä niin sanotusta parooni Altenheimista oli tiedettävää; ja sanottu parooni olisi ennen iltaa vangittu ja teljetty tyrmään."
"Pyh!" vähitteli Altenheim. "Vankilasta pääsee pakoon… kun sitä vastoin ei pääse takaisin siitä valtakunnasta, jonne olin teidät lähettämässä."
"Totta kyllä, mutta teidän olisi lähetettävä minut sinne ensin; eikä se ole aivan helppoa."
"Siihen tarvittiin vain suupalanen tuollaisesta leivoksesta."
"Oletteko ihan varma siitä?"
"Koettakaa."
"Yksi asia on varma, veikkonen: teissä ei ole vielä sitä ainesta, josta suuret seikkailijat ovat tehtyjä; ja epäilen, saatteko sitä konsanaan, kun ajattelen millaisia ansoja minulle virittelette. Koetelkaahan, veikkonen. Minä puolestani olen tyrmistymätön ja nujertumaton."
Sernine palasi tuolilleen.
"Lopettakaamme ateriamme. Mutta kun minun tekee mieleni todistaa väittämäni ominaisuudet ja kun en toiselta puolen tahdo loukata kokkinne tunteita, niin antakaahan minulle tuo leivoslautasellinen."
Hän otti yhden leivoksen, mursi sen kahtia ja ojensi toisen puolikkaan paroonille:
"Syökää tuo!"
Toinen teki kammoksuvan eleen.
"Pötyä!" virkahti Sernine.
Ja paroonin ja hänen käskyläistensä ihmettelevien silmien edessä hän alkoi syödä leivoksen ensimäistä ja sitte toista puolikasta, rauhallisesti, tunnollisesti, niinkuin maistellaan herkkupalaa, josta ei annettaisi pienimmänkään hitusen joutua hukkaan.
* * * * *
He tapasivat toisensa jälleen.
Samana iltana kutsui ruhtinas Sernine parooni Altenheimin päivälliselle Cabaret Vateliin, seurueenansa muuan runoilija, muuan rahamies ja kaksi kaunista Théâtre Française näyttelijätärtä.
Seuraavana päivänä he söivät yhdessä puolipäivällistä Boisissa ja tapasivat toisensa illalla oopperassa.
He kohtasivat toisiansa joka päivä viikon ajan. Olisi voinut luulla, että he eivät viihtyneet ilman toinen toisensa seuraa, että heidät yhdisti luja ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen luottamukseen, myötätuntoon ja arvostamiseen.
He viettivät aikansa hauskasti, joivat hyviä viinejä, polttelivat hienoja sikaareja ja nauraa hälisivät kuin hullut.
Todellisuudessa he tuimasti väijyivät toinen toistansa.
Verivihollisina, joita erotti armoton viha, kumpainenkin varmana voitostaan ja hillitsemättömällä kaiholla ikävöiden sitä, he odottivat otollista hetkeä.
Kumpainenkin tiesi, ettei loppuratkaisua voisi viivyttää kauvan.
Se oli jännittävää draamaa, jollaisen kiihdyttävä voima pakostakin elähytti Serninen laista miestä. Tuntea vastustajansa ja elää hänen vierellään, tuntea kuoleman vaanivan jokaisella harha-askeleella, jokaisella ajattelemattomalla hetkellä — mikä ilo ja riemu!
Eräänä iltana he olivat kahden kesken Rue-Cambon-klubin puutarhassa; Altenheim oli klubin jäseniä hänkin. Oli tunti ennen kesäkuun iltahämyä, johon aikaan käydään päivälliselle ennen kuin jäsenet saapuvat korttipöydän ääreen. He kiertelivät pikku nurmikkoa pitkin, jonka reunalla kulki pensaston verhoama muuri. Pensaitten takana oli pieni ovi. Äkkiä, Altenheimin puhuessa, Sernine kavahti vaanimaan häntä silmänurkastaan. Altenheim piti kättään takkinsa taskussa, ja Sernine näki käden, vaatteen läpi, puristavan tikarin kahvaa, epäröiden, empien, päättäväisenä ja heikkona vuorotellen.
Rinta pystyssä, kädet seljän takana, Sernine odotteli mielihyvän ja tuskallisuuden vaihdellessa hänen sielussaan. Parooni oli nyt tauonnut puhumasta ja he astelivat äänettöminä eteenpäin vieretysten.
Sernine katsoi häntä suoraan silmiin. Toinen oli valju ja vavahteli tehottomasta voimastaan.
"Senkin ämmälauri, miks'ette iske?" ivaili Sernine. "En saa teistä ikinä kalua. Sanonko teille totuuden? No, te pelkäätte minua! Niin, veikkonen, te ette milloinkaan tunne olevanne ihan varma siitä, mitä saattaa tapahtua teille, ollessanne kasvoista kasvoihin minua vastassa. Te tahdotte toimia, mutta minun mahdolliset toimenpiteeni ne hallitsevat asemaa. Ei, on päivän selvää, ettei teissä vielä ole miestä minua nitistämään."
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun tunsi jonkun kuristavan kurkkuansa ja tempaisevan häntä taaksepäin. Joku pensastossa pikku oven lähellä piileksinyt oli syössyt hänen kimppuunsa. Hän näki kohonneessa kädessä välkkyvän tikarin. Käsi iski; tikarin kärki osui hänen kurkkuunsa.
Samassa hyökkäsi Altenheim täydentämään salamurhan, ja he kierähtivät nurin kukkapenkereeseen. Koko tapaus vei enintään pari-, kolmekymmentä sekuntia. Niin voimakas ja kokenut painiskelija kuin olikin, hellitti Altenheim melkein heti kivusta voihkaisten. Sernine nousi ja juoksi pikku ovelle, joka oli juuri sulkeutunut tumman haamun eteen. Se oli myöhäistä. Hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa. Hän ei saanut sitä auki.
"Haa, senkin roisto!" sadatti hän. "Päivä, jona sinut tavotan, on päivä, jona ensi kerran vuodatan verta! Sen vannon!"
Hän palasi taistelupaikalle, kumartui ja otti maasta tikarin kappaleet; sen terä oli iskiessään katkennut.
Altenheim alkoi liikkua. Sernine kysyi:
"No, parooni, voitteko jo paremmin? Te ette tuntenut sitä lyöntiä, vai mitä? Minä sitä nimitän oikoiseksi iskuksi polttopisteeseen, se kun niistää ihmiseltä elämänliekin kuin kynttilän. Se on näpsä, joutuisa, kivuton… ja erehtymätön. Tikarin isku sitä vastoin… pyh! Tarvitsee vain käyttää pientä teräksestä kudottua kaulahaarniskaa, kuten minä, uhmataksensa koko maailmaa, etenkin pientä mustapukuista toverianne, hän kun aina iskee kurkkuun, pöhkö… Katsokaahan hänen lempikaluaan… sirpaleina!"
Hän tarjosi toiselle kätensä:
"No, nouskaapa ylös, parooni. Syömme päivällistä yhdessä. Ja muistakaakin etevämmyyteni salaisuus: lannistumaton sielu nujertumattomassa ruumiissa."
Hän palasi klubihuoneisiin, varasi pöydän kahdelle, istuutui sohvalle ja jupisi päivällistä odotellessaan itsekseen:
"Peli on tosin hupaisa, mutta se alkaa käydä vaaralliseksi. Minun täytyy saada siitä loppu. Kiusana on se, etten voi tehdä mitään ennen kuin löydän ukko Steinwegin, sillä lopultakin on ukko Steinweg ainoa tärkeä tekijä koko jutussa. Altenheim on hänen kanssaan tekemisissä joka päivä; se on epäilemätöntä. Niinikään on epäilemätöntä, että hän tekee kaikkensa kiskoakseen häneltä tiedon Kesselbachin suunnitelmasta. Mutta missä tapailee hän ukkoa? Minne on hän vankinsa teljennyt? Ystävien luo? Omaan taloonsa, Villa Dupontin 29:ään?"
Hän mietiskeli jonkun aikaa, sitte sytytti savukkeen, imaisi sitä kolmasti ja heitti sen pois. Tämä ilmeisesti oli sovittu merkki, sillä kaksi nuorta miestä tuli istuutumaan hänen viereensä. Hän ei ollut heitä tuntevinaankaan, mutta puheli heidän kanssaan kuitenkin vaivihkaa. Ne olivat Doudevillen veljekset, siksi päivää hienoiksi herrasmiehiksi pukeutuneina.
"Mikä asiana, isäntä?"
"Ottakaa kuusi miestänne, menkää Villa Dupontin 29:ään ja tunkeutukaa sisälle."
"Miten?"
"Lain nimessä. Olettehan poliisitarkastajia! Kotitarkastus…"
"Mutta meillä ei ole oikeutta…"
"Ottakaa itsellenne oikeus."
"Entä palvelijat? Jos he tekevät vastarintaa?"
"Niitä on vain neljä."
"Jos he huutavat?"
"Eivätkä huuda."
"Jos Altenheim palaa kotiin?"
"Hän ei palaa ennen kello kymmentä. Minä pidän huolen siitä. Siten saatte aikaa puolen kolmatta tuntia, ja vähemmässäkin saatte pengotuksi koko talon pohjiansa myöten. Jos löydätte ukko Steinwegin, niin tulkaa ilmottamaan minulle."
Parooni Altenheim saapui. Sernine astui häntä vastaan:
"Nytpä käymmekin aterioimaan! Tuo pikku tapaus puutarhassa tuotti minulle aika nälän. Minulla muuten, parooni hyvä, on muutamia pikku neuvoja annettavana teille."
He istuutuivat pöytään.
Päivällisen jälkeen Sernine esitti biljardia. Altenheim suostui. Pelin päätyttyä he menivät baccarat-huoneeseen. Merkitsijä huusi juuri:
"Viisikymmentä louisia on pankissa."
"Sata lousia", korotti Altenheim.
Sernine katsahti kelloansa. Kymmenen. Doudevillet eivät olleet palanneet. Etsintä oli siis ollut hyödytön.
"Mukana", hän sanoi.
Altenheim istuutui ja jakoi kortit:
"Minä annan."
"Ei."
"Seitsemän."
"Kuusi. Minä häviän", sanoi Sernine. "Teenkö panoksen kaksinkertaiseksi?"
"Päinsä käy", yhtyi parooni.
Hän jakoi kortit.
"Kahdeksan" sanoi Sernine.
"Yhdeksän", sanoi parooni, laskien korttinsa pöydälle.
Sernine kiepahti kantapäällään ympäri ja mutisi:
"Se maksaa minulle kolmesataa louisia. Mutta siitä viisi; se kiinnittää hänet tänne."
Kymmentä minuuttia myöhemmin hänen automobilinsa toi hänet Villa Dupontin 29:n edustalle, ja hän tapasi Doudevillet miehinensä eteiseen kerääntyneinä:
"Oletteko nuuskineet äijän käsiinne?"
"Emme."
"Hitto! Mutta jossakin täytyy hänen olla. Missä ovat palvelijat?"
"Tuolla ruokakonttorissa, köytettyinä, ja kokki samaten."
"Hyvä. Suon mieluummin, että he eivät näe minua. Lähtekää, te toiset. Jean, jääkää ulkopuolelle vartioimaan; Jacques, näyttäkää minulle talon paikat."
Hän juoksi nopeasti kellarin, pohjakerran, ensimäisen ja toisen huonekerran sekä ullakon läpi. Hän ei oikeastaan pysähtynyt minnekään, tietäen ettei hän muutamissa minuuteissa keksisi mitä hänen miehensä eivät olleet kolmessa tunnissa kyenneet keksimään. Mutta hän painoi tyystin mieleensä huoneiden muodon ja aseman, ja vaani jotakin pikku piirrettä, joka johtaisi hänet jäljille. Hän ei havainnut mitään.
"Ukko ei ole täällä", päätti hän.
"Sitten on meidän paras lähteä, isäntä. Altenheim ei voi enää pitkää aikaa viipyä poissa."
"Niin, te lähdette."
"Entäs te itse?"
"Minä jään. Älköön sanottako, että minä tyhjän vuoksi olen nähnyt kaiken tämän vaivan."
"Missä aijotte oleskella?"
"Tässä pimeässä, vaatteilla täytetyssä, kaihtimien sulkemassa komerossa. Täältä näen paroonin koko makuuhuoneen pöytäpuheliminensa."
"Mutta hänhän palvelijoiltansa kuulee, että talossa on käyty."
"Niinpä kyllä, mutta hän ei osaisi uneksiakaan, että yksi meistä asettuu tänne yöksi. Hän vain ajattelee yrityksen menneen myttyyn."
"Ja miten pääsette ulos?"
"Oh, siihenpä en osaa mitään sanoa. Pääasia oli päästä sisälle. Täällä olen ja tänne jään. Menkää, Doudeville, ja sulkekaa ovet mennessänne."
Hän istuutui pienelle laatikolle komeron takaseinälle. Neljä riviä riippuvia vaatteita suojeli häntä. Ellei tiukkaa tarkastusta tapahtuisi, oli hän ilmeisesti ihan turvassa.
Kaksi tuntia kului. Hän kuuli hevosen kavioiden kumeata töminää ja aisakellon kilinää. Vaunut pysähtyivät edustalle, etuovi jymähti kiinni ja pian jälkeenpäin hän kuuli ääniä, huudahduksia, hälinää, joka yltyi nähtävästi sikäli kuin vangit vapautuivat kapuloistansa.
"He selittelevät hänelle seikkailuansa", ajatteli hän. "Kaiketi on parooni nyt riehuvassa raivossa."
Hälinää jatkui pohjakerran huoneissa. Alteinheim varmaankin kuulusteli kumppaneitansa. Vasta puolen tunnin kuluttua kuuli Sernine askeleiden nousevan ylös portaita.
"Menkää levolle, kaikki", käski Altenheimin ääni.
Parooni astui huoneeseensa, mukanaan yksi miehensä, ja sulki oven.
"Ja minäkin käyn levolle, Dominique. Emme pääsisi sen pitemmälle, vaikka istuisimme kaiken yötä jaarittelemassa."
"Minun mielipiteeni on", arveli toinen, "että hän tuli sieppaamaan
Steinwegiä".
"Se on minunkin mielipiteeni; ja sehän tässä onkin hauska puoli, kun kerran Steinweig ei ole täällä."
"Ruhtinas siis on hävinnyttä miestä?"
"Hävinnyttä varmasti."
"Silti", virkkoi toinen, "täytyy meidän päästä hänestä eroon."
"Ole siitä huoletta, veikkonen; se tapahtuu piankin, ennen kuin on viikko kulunut, saat nähdä."
"Viikko on liian pitkä."
"Voit olla oikeassa. Mutta anna minun nyt käydä levolle."
Ovi kävi. Sitte kuuli Sernine paroonin telkeävän sen, tyhjentävän taskunsa, vetävän kellonsa ja riisuutuvan. Hän kuulosti olevan hilpeällä tuulella, vihellellen ja hyräillen, jopa puhellen ääneensäkin:
"Niin, vähemmässä kuin viikossa… vähemmässä kuin neljässä päivässä!… Muutoin se kerskuri syö meidät suuhunsa!… Eipä väliä, hän haaskasi kolttosensa tänä iltana…"
Hän meni vuoteeseensa ja väänsi sähkövalon sammuksiin.
Sernine oli tullut etualalle kaihtimeen asti, jota hän hiljaa kohotti. Hän näki yön häämyn kajastavan ikkunoista, vuoteen jäädessä pimentoon.
Hän epäröitsi. Hyökkäisikö hän paroonin kimppuun, kiristäisi häntä kurkusta ja vaatisi häneltä väkivallalla ja uhkauksilla, mitä ei ollut kyennyt kavaluudella saamaan? Järjetöntä! Altenheim ei ikinä sallisi itseänsä peloteltavan.
"Ka, hän kuorsaa jo", jupisi Sernine.
Äärettömän varovasti otti hän naulakosta neljä tai viisi takkia ja viittaa, levitti ne lattialle, pöyhi vuoteensa mukavaksi ja kävi rauhallisesti nukkumaan, selkä seinää vasten.
Parooni ei ollut aikainen nousija. Kello löi ulkona yhdeksän, kun hän astui lattialle ja soitti palvelijaansa.
Hän luki tämän tuomat kirjeet, loiski kylpyammeessaan, pukeutui sanaakaan virkkamatta ja istuutui pöytänsä ääreen kirjottamaan, sill'aikaa kun Dominique huolellisesti ripusti edellisen päivän vaatekappaleet komeroon ja Sernine nyrkit valmiina kyseli itseltään:
"Saas nähdä, pitääkö minun antaa oikoinen iskuni hra Dominiquen polttopisteeseen!"
Kello kymmeneltä oli parooni valmis.
"Jätä minut", hän sanoi palvelijalle. "Tahdon käyttää puhelinta."
Hän sulki oven itse, kuin ei olisi luottanut keneenkään, palasi pöydän ääreen ja otti puhetorven käteensä:
"Halloo!… Yhdistäkää Garchesiin, mademoiselle, olkaa hyvä… Hyvä on, minä odotan kunnes soitatte."
Hän istuutui.
Puhelin soi.
"Halloo!" vastasi Altenheim. "Onko Garchesissa?… On, oikein on.
Antakaa minulle numero 38, mademoiselle, olkaa hyvä."
Muutamia sekunteja myöhemmin hän alkoi puhella niin matalalla ja selvällä äänellä kuin saattoi:
"Oletteko 38?… Minä puhun; ei tarpeettomia sanoja… Eilen?… Niin; te iskitte harhaan puutarhassa… Toisella kertaa, tietysti. Mutta asia alkaa käydä kiireelliseksi… Hän tutkitutti talon eilen illalla… Minä kerron siitä myöhemmin… Ei luonnollisesti löytänyt mitään… Mitä?… Halloo!… Ei; ukko Steinweg kieltäytyy puhumasta… Minä käväisin häntä katsomassa illalla, ennen kuin tulin kotiin… Uhkaukset, lupaukset, mikään ei tepsi… Halloo!… Niin, tietysti, hän näkee, että me emme voi tehdä mitään… Me tiedämme vain osan Kesselbachin suunnitelmasta ja Pierre Leducin jutusta… Hän on ainoa, jolla on arvoituksen vastaus… Hoo, kyllä hänet puhumaan saadaan; sen takaan. Olen viimeiset kaksi päivää pitänyt häntä niukalla ravinnolla… Se saa miehen lavertamaan… ellei se häntä tapa… Mitä?… No, mitä voimme tehdä? Mitä tahansa mieluummin kuin antaa hänen mennä! Haluaisitteko että ruhtinas korjaisi hänet talteensa? Mitä ruhtinaaseen tulee, niin kyllä me kolmessa päivässä hänen rokkansa keitämme… Teillä on aatos?… Niin, se on hyvä aatos… Hei, hip, mainiota! Minä pidän siitä huolta… Milloin tapaamme? Sopiiko ylihuomenna? Oikein. Minä tulen tiistaina… kello kahdelta… Hyvästi."
Joitakuita tunteja myöhemmin, palvelijain ollessa puolipäivällisellä, ruhtinas Sernine asteli rauhallisesti ulos Villa Dupontista, hiukan pyörrytystä tuntien ja hetkuvin polvin. Suunnatessaan kulkunsa lähimpään ravintolaan määritteli hän aseman seuraavasti:
"Tiistaina siis Altenheim ja Palace-hotellin murhaaja tapaavat toisensa Garchesissa, talossa, jonka puhelinnumero on 38. Tiistaina siis minä luovutan poliisiviranomaisten haltuun kaksi rikollista ja vapautan hra Lenormandin. Illalla tulee ukko Steinwegin vuoro; ja vihdoinkin saan tietää, onko Pierre Leduc silavasaksan poika vai ei, ja kelpaako hän Genevièven mieheksi. Se tapahtukoon!"
* * * * *
Kello yksitoista tiistaina aamupäivällä kutsutti Valenglay, pääministeri, luoksensa poliisiprefektin ja hra Weberin, etsivän osaston apulaispäällikön, ja näytti heille pikapostissa juuri saamansa kirjeen:
'Hra ministeripresidentti:
Tietäen teidän suuresti harrastavan hra Lenormandin asiata, kirjotan teille ilmottaakseni eräitä seikkoja, jotka minulle on sattuma ilmaissut.
Hra Lenormand on teljetty Villa des Glycinesin kellareihin
Garchesissa, lähellä Lepolaa.
Palace-hotellin konnat ovat päättäneet murhata hänet tänään kello
kaksi.
Jos poliisit tarvitsevat minun apuani, niin he tapaavat minut puoli kahdelta Lepolan puutarhassa tai siinä puutarharakennuksessa, jossa asuu rouva Kesselbach, jonka ystäviä minulla on kunnia olla.
Syvimmällä kunnioituksella
Sernine.'
"Tämä on hyvin vakava asia, hyvä hra Weber", puheli Valenglay. "Voin lisätä, että saatamme kaikin puolin luottaa ruhtinas Serninen tiedonantojen täsmällisyyteen. Olen useasti tavannut hänet päivällisillä. Hän on totinen, älykäs mies…"
"Sallitteko minun, hra presidentti", kysyi etsivän osaston apulaispäällikkö, "näyttää teille toisen kirjeen, jonka minä puolestani sain tänä aamuna?"
"Samasta asiasta?"
"Niin."
"Antakaa tänne."
Hän otti kirjeen ja luki:
'Hyvä hra:
Ilmotan teille täten, että ruhtinas Paul Sernine, joka on
tekeytynyt rouva Kesselbachin ystäväksi, on todellisuudessa
Arsène Lupin.
Yksi todiste riittää: Paul Sernine on kirjainheitto Arsène
Lupin'ista. Ei kirjaintakaan yli, ei kirjaintakaan vailla.
L. M.'
* * * * *
Neljännestä vailla kaksitoista, ravintolassa lähellä Madelainea. Ruhtinas on puolipäivällisellä. Kaksi nuorta miestä istuutuu viereiseen pöytään. Hän kumartuu ja alkaa puhella heille kuin sattumalta tapaamillensa tuttaville:
"Kuulutteko te retkikuntaan?"
"Kuulumme."
"Montako miestä kaikkiaan?"
"Kuusi, luulen. Kukin menee perille erikseen. Me tapaamme hra Weberin neljännestä vailla kaksi lähellä Lepolaa."
"Hyvä on. Minä tulen sinne."
"Mitä?"
"Enkö minä johda retkikuntaa? Ja eikö minun asiani ole löytää hra
Lenormand, kun olen sen julkisesti julistanut?"
"Uskotte siis, että hra Lenormand ei ole kuollut, isäntä?"
"Olen varma siitä."
"Tiedättekö mitään?"
"Kyllä, eilisestä asti tiedän varmaksi, että Altenheim ja hänen joukkionsa vei hra Lenormandin ja Gourelin Bougivalin sillalle, paiskaten heidät virtaan. Gourel upposi, mutta hra Lenormandin onnistui pelastua. Minä annan aikanansa kaikki tarpeelliset todisteet."
"Mutta jos hän on hengissä, niin miks'ei hän näyttäydy?"
"Syystä että hän ei ole vapaa."
"Onko ilmotuksenne siis totta? Onko hän Villa des Glycinesin kellareissa?"
"Minulla on täysi syy ajatella niin."
"Mutta mistä tiedätte?… Mikä aihe…?"
"Se on minun salaisuuteni. Voin sanoa teille ainoastaan, että paljastuksesta tulee — miten sanoisin? — hälyä herättävä. Oletteko valmiita?"
"Olemme."
"Automobilini on Madeleinen takana. Yhtykää minuun siellä."
Garchesissa Sernine lähetti pois automobilin, ja he kävelivät polulle, joka johti Genevièven koululle. Siellä hän pysähtyi:
"Kuulkaa minua, pojat. Tämä on mitä tärkeintä. Te soitatte Lepolan ovikelloa. Onhan teillä poliisitarkastajina oikeus päästä sisälle? Sitte menette Pavillon Hortenseen, siihen rakennukseen, joka on tyhjillään. Siellä juoksette alas pohjakertaan ja löydätte vanhan luukun; sitä teidän tarvitsee vain nostaa, nähdäksenne äskettäin keksimäni tunnelin aukon, joka johtaa suoraan Villa des Glycinesiin. Tällä keinoin Gertrude ja parooni Altenheim tapailivat toisiaan. Ja tätä tietä kulki hra Lenormand, ainoastaan joutuakseen vihamiestensä käsiin."
"Niinkö luulette, isäntä?"
"Niin luulen. Ja nyt on asiana tämä: teidän tulee ottaa selko siitä, että tunneli on samassa kunnossa kuin minun viime yönä jättäessäni sen; että sitä sulkevat kaksi ovea ovat auki; ja että eräässä kuopassa toisen oven lähellä on mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu mytty, jonka itse panin sinne."
"Avaammeko mytyn?"
"Se ei ole tarpeellista. Siinä on toinen vaatekerta. Menkää, älkääkä näyttäytykö enempää kuin voitte välttää. Minä odotan teitä."
Kymmenen minuutin kuluttua he palasivat.
"Molemmat ovet ovat auki", ilmotti toinen Doudeville.
"Entä mustakankainen mytty?"
"Se on paikoillaan toisen oven lähellä."
"Mainiota! Kello on viittä vailla puoli kaksi. Weber saapuu pian uroinensa. He ottavat vartioidakseen huvilaa. He piirittävät sen heti kun Altenheim on tullut. Olen järjestänyt Weberin kanssa, että minä soitan ovikelloa; ovi avataan, ja minä astun jalkani linnotukseen. Kerran sinne päästyäni on minulla oma suunnitelmani. Hei, aavistelenpa, että saamme nähdä jotakin hauskaa."
Ja heistä erottuaan käveli Sernine pitkin polkua koululle, puhellen itsekseen:
"Enteet ovat hyvät. Taistelu tapahtuu minun valitsemallani alueella. Minun on täytymys voittaa. Tulen suoriutuneeksi kahdesta vastustajastani ja jään yksikseni hoitelemaan Kesselbachin juttua… yksikseni, kädessäni kaksi vankkaa valttikorttia: Pierre Leduc ja Steinweg… lisänä vielä tämä lapsi… Yksi on vain pulma: mitä hautoo Altenheim? Ilmeisesti on hänellä oma hyökkäyssuunnitelmansa. Miltä taholta aikoo hän ahdistaa minua? Se on hiukan kiusallista. Onko hän voinut paljastaa minut poliisiviranomaisille?"
Hän asteli koulun pienen kisakentän poikki. Oppilaat olivat tunneillaan. Hän koputti ovelle.
"Ai, sinäkö siellä?" sanoi madame Ernemont, avatessaan oven. "Jätit siis Genevièven Parisiin?"
"Sen tehdäkseni olisi Genevièven pitänyt olla Parisissa", vastasi toinen.
"Niin hän on ollutkin, saatuansa kutsusi."
"Mitä nyt?" huudahti Sernine, kouraisten häntä käsivarresta.
"Mutta paremminhan sinä tiedät kuin minä!"
"Minä en tiedä mitään… en mitään… Puhu!…"
"Etkö kirjeellisesti pyytänyt Genevièveä tapaamaan sinua
Saint-Lazaren asemalla?"
"Ja lähtikö hän?"
"Lähtipä tietysti… Teidän piti yhdessä syödä puolipäivällistä Hôtel
Ritzissä."
"Kirje… näytä minulle kirje."
Hän käväisi noutamassa sen ja antoi Serninelle.
"Mutta etkö sinä onneton osannut nähdä sitä väärennetyksi? Käsialaa on hyvin jäljitelty… mutta väärennys se on… sen voi nähdä kuka tahansa." Hän puristi raivostuneena ohimoitansa nyrkeillään. "Se se oli se siirto, jota odottelin. Voi sitä kapista konnaa! Hän ahdistaa minua tytön kautta… Mutta mistä hän tietää? Ei, hän ei tiedä… Hän on yrittänyt sitä nyt kahdesti… ja se tapahtuu Genevièven itsensä vuoksi; hän on mielistynyt tyttöön… Oi, ei sitä! Ei koskaan! Victoire, kuule! Oletko varma siitä, että tyttö ei häntä rakasta? Voi, minä menetän järkeni! Maltas! Minun täytyy ajatella… nyt ei ole aika…"
Hän vilkaisi kelloansa:
"Kahtakymmentäviittä vailla kaksi… Minulla on aikaa… Minua pölkkypäätä! Aikaa tehdä mitä? Mistä minä tiedän, missä hän on?"
Hän harppaili edestakaisin kuin mieletön; ja hänen vanha imettäjänsä näytti hämmästyvän hänen kiihtymystänsä, hänen hillintänsä puutetta.
"Lopultakin", hän sanoi, "on mahdollista, että Geneviève viime hetkessä aavisti ansaa."
"Missä voisi hän olla?"
"En tiedä… kenties rouva Kesselbachilla."
"Se on totta!" huudahti Sernine äkillisen toivon elvyttämänä.
Ja hän läksi juoksujalkaa Lepolaan.
Matkalla hän veräjän luona tapasi Doudevillen veljekset, jotka olivat menossa portinvartijan kojuun. Koju oli tielle päin, joten he sieltä saivat pidetyksi silmällä Villa des Glycinesiin johtavia polkuja. Pysähtymättä hän meni suoraan Pavillon de l'Impératriceen, kutsui Suzannen ja pyysi tämän viemään hänet rouva Kesselbachin luo.
"Geneviève?" hän kysyi.
"Geneviève?"
"Niin. Eikö hän ole käynyt?"
"Ei, ei useampaan päivään…"
"Mutta hänen pitäisi tulla, vai mitä?"
"Luuletteko niin?"
"Olen siitä varma. Missä luulette hänen olevan? Voitteko muistaa?"
"Minun on turha yrittääkään. Vakuutan teille, että Geneviève ja minä
emme ole mitään sopineet tapaamisestamme." Ja äkkiä säikähtyen:
"Mutta ettehän vain ole huolissanne? Onko mitään tapahtunut
Genevièvelle?"
"Ei, ei mitään."
Hän oli jo lähtenyt huoneesta. Hänen mieleensä oli juolahtanut aatos. Entä jos Altenheim ei olisikaan Villa des Glycinesissä? Entä jos kohtaus olisi siirretty toiseen hetkeen!
"Minun täytyy tavata se roisto", sanoi hän itsekseen. "Täytyy kaikin mokomin."
Ja hän juoksi edelleen sekaannuksissaan, välinpitämättömänä kaikesta.
Mutta kojun edustalla hän heti saavutti tyyneytensä. Hän oli
vilahdukselta nähnyt etsivän osaston apulaispäällikön puutarhassa
Doudevillen veljeksien kanssa puhelemassa.
Jos hän olisi hallinnut tavallista terävää havaintokykyänsä, niin olisi hän huomannut Weberin hänen lähestyessänsä hiukan hätkähtävän. Mutta hän ei nähnyt mitään.
"Hra Weber kaiketi?" hän kysyi.
"Niin… kenen kanssa on minulla kunnia…"
"Ruhtinas Serninen."
"Ah, kovin hauskaa! Hra poliisiprefekti on minulle maininnut teidän tärkeästä avustuksestanne, monsieur."
"Se avustus ei ole täydellinen ennen kuin olen luovuttanut teille konnat."
"Se piankin tapahtuu. Toinen pahantekijä on luullakseni juuri mennyt sisälle: vanttera mustaverinen mies."
"Niin, se oli parooni Altenheim. Ovatko miehenne täällä, hra Weber?"
"Ovat, piilotettuina tien varteen, kahdensadan metrin päähän tästä."
"Minusta tuntuu, hra Weber, että voisitte koota heidät tähän kojuun. Täältä lähdemme huvilaan. Koska parooni Altenheim tuntee minut, niin oletan heidän avaavan minulle oven, ja minä menen sisälle… teidän kanssanne."
"Se on oivallinen suunnitelma", sanoi Weber. "Minä tulen heti takaisin."
Hän poistui puutarhasta ja käveli alas tietä päinvastaiselle suunnalle Villa des Glycinesistä.
Sernine tarttui nopeasti toista Doudevillea käsivarteen:
"Juoskaa hänen perässään, Jacques… pidättäkää hänet hääräämässä… siksi kauvan, että ennätän Glycinesiin… Ja viivyttäkää sitte hyökkäystä niin kauvan kuin voitte… Keksikää verukkeita… Minä tarvitsen kymmenen minuuttia. Piiritettäköön huvila… mutta älköön tultako sisälle. Ja te, Jean, menkää vartioimaan Pavillon Hortensen maanalaisen käytävän suulle. Jos parooni yrittää sitä kautta ulos, niin iskekää häntä päähän!"
Doudevillet läksivät käskyn mukaan. Ruhtinas pujahti ulos ja juoksi
Glycinesin isolle rautaristikkoiselle portille.
Soittaisiko hän?
Ketään ei ollut näkyvissä. Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti portin yläosaan käsiksi, laskien jalkansa lukolle; rautakangista riippuen, polviensa tuella ponnistellen, hän rautasäleiden teräviin kärkiin lävistymisen uhalla sai kavutuksi veräjän yli ja hypätyksi alas toiselle puolelle.
Hän oli tullut kivetylle pihatolle, johon päin ikkunat antoivat. Nämä olivat kokonaan luukkujen peitossa. Hänen seisahtuessaan mietiskelemään, miten saisi tunkeudutuksi taloon, avautui ovi puolittain, rautaisella rytkähdyksellään johtaen hänen mietteensä Villa Dupontin oveen, ja Altenheim tuli näkyviin:
"Kuulkaapas, ruhtinas, tälläkö tavoin te tunkeudutte yksityiseen asuntoon? Minun käy pakolliseksi kutsuttaa santarmit, miekkonen!"
Sernine sieppasi häntä kurkusta, heitti hänet eräälle lavitsalle ja kahahti:
"Geneviève?… Missä on Geneviève? Jos et sano, miten hänelle on käynyt, roisto…"
"Ottakaahan huomioon", sopersi parooni, "että te teette minulle mahdottomaksi puhua."
Sernine hellitti:
"Asiaan!… Ja varokaa!… Vastatkaa!… Geneviève?"
"Yksi asia", vastasi parooni, "on paljoa kiireellisempi, erittäinkin milloin se koskee meidän laisiamme miehiä, nimittäin häiritsemisen välttäminen."
Ja hän sulki huolellisesti etuoven, salvaten sen telkeillä. Sitte hän vei Serninen vierashuoneeseen, jossa ei ollut huonekaluja eikä kaihtimia, ja sanoi:
"Nyt olen käytettävissänne. Mitä voin tehdä hyväksenne, ruhtinas?"
"Geneviève?"
"Hän on täysin terveenä."
"Ahaa, te siis tunnustatte?"
"Tietysti! Voinpa vielä sanoa teille, että varomattomuutenne tässä suhteessa kummastuttaa minua. Miksi ette ollut ryhtynyt joihinkuihin varokeinoihin? Oli selvää…"
"Riittää! Missä hän on?"
"Te ette ole kovinkaan kohtelias."
"Missä hän on?"
"Neljän seinän sisällä, vapaana…"
"Vapaana?"
"Niin, vapaana menemään toiselta seinältä toiselle."
"Samassa vankilassa kuin Steinweg kaiketi?"
"Kuten sanotte."
"Missä?"
"No, ruhtinas, luuletteko että minä olisin kyllin typerä, kertoakseni teille salaisuuden, jolla pidättelen teitä? Te rakastatte tuota tyttöä!"
"Suu kiinni!" karjaisi Sernine vimmastuneena. "Minä kiellän teitä…"
"No kaikkea! Onko siitä mitään häpeiltävää? Minä rakastan häntä itsekin ja olen pannut vaaraan…"
He silmäilivät toinen toistansa pitkän tovin, kumpainenkin etsien vastustajansa heikkoa kohtaa. Viimein lausui Sernine, painostaen sanojansa:
"Kuulkaahan. Muistatte minulle tekemänne kumppanuustarjouksen? Kesselbachin jutun piti olla meidän kahden hallussa… meidän piti toimia yhdessä, jakaa voitto… Minä kieltäysin… Tänään suostun…"
"Myöhäistä."
"Malttakaa! Minä suostun enempäänkin: minä luovun koko yrityksestä… Minä en enää ota siihen osaa. Te saatte sen kokonaan. Vielä autankin teitä, jos tulee tarvis."
"Mikä on ehtona?"
"Sanokaa minulle, missä Geneviève on."
Noiden kahden vihamiehen kesken syntyi äänettömyys, kamala äänettömyys. Sitte virnisteli parooni:
"On repäisevä riemu nähdä teidät tuollaisena, vetistelevänä ja ruinailevana. Näyttääpä minusta siltä, että yksityinen soturi on antamassa kelpo löylytyksen kenraalillensa!"
"Senkin aasi!" mutisi Sernine.
"Ruhtinas, minä lähetän luoksenne sekundanttini tänä iltana… jos vielä olette tässä maailmassa. Vai tahtoisitteko mieluummin suorittaa kaksintaistelun täällä ja nyt? Niinkuin haluatte, ruhtinas; teidän viimeinen hetkenne on tullut."
"Senkin aasi!" sanoi Sernine vielä kerran. Hän veti esille kellonsa. "Kello on nyt kaksi, parooni. Teillä on enää moniaita minuutteja jäljellä. Viiden minuutin kuluttua — korkeintaan kymmenen — käyvät teihin käsiksi hra Weber ja puoli tusinaa tanakkaa, siekailematonta miestä… Älkääkä suotta hymyilkö. Se salainen käytävä, johon luotatte, on saatu ilmi. Minä tiedän sen; sitä vartioidaan. Olette siis ehdottomasti kiikissä. Se merkitsee mestauslavaa, veikkonen."
Altenheim oli vaalennut. Hän sopersi:
"Te teitte tämän?… Te olette kehdannut…"
"Talo on piiritetty. Hyökkäys on tulossa. Puhukaa, niin minä pelastan teidät."
"Miten?"
"Pavillon Hortensessa käytävän suuta vartioitsevat miehet ovat omiani. Minun tarvitsee vain antaa teille sana heitä varten, niin olette pelastettu. Puhukaa!"
Altenheim mietti muutamia sekunteja ja näytti epäröitsevän. Mutta äkkiä, päättävästi, hän lausui:
"Tämä on pelkkää pelottelua. Te ette olisi ikinä ollut niin yksinkertainen, että olisitte sillä tavoin syöksynyt leijonan kitaan."
"Te unohdatte Genevièven. Luuletteko, että olisin täällä muutoin kuin hänen tähtensä? Puhukaa!"
"En!"
"No hyvä! Odottakaamme!" sanoi Sernine. "Savuke?"
"Kiitos."
Kului muutamia sekunteja.
"Kuuletteko?" kysyi Sernine.
"Kyllä… kyllä", myönsi Altenheim, nousten tuoliltaan.
Porttiin kolahteli iskuja. Sernine huomautti:
"Ei edes tavanmukaista puheille pyyntöä… ei mitään virallisia muotoja… Pysytte vielä päätöksessänne?"
"Lujemmin kuin konsanaan."
"Tiedätte, ettei heiltä mene pitkää aikaa työkaluillensa?"
"Vaikka olisivat tässä huoneessa, niin sittekin epäisin tarjouksenne."
Portti myötäsi. He kuulivat sen rauskahtelevan saranoillaan.
"Sallia itsensä siepata kiinni", puheli Sernine, "menee mukiin. Mutta ojentaa omat kätensä käsirautoihin on liian tyhmää. Älkäähän olko itsepintainen. Puhukaa… ja livahtakaa!"
"Entäs te?"
"Minä jään. Mitä peljättävää minulla olisi?"
"Katsokaa!"
Parooni viittasi sälekaihtimissa olevaan rakoon. Sernine sovitti silmänsä sen kohdalle ja hätkähti taaksepäin:
"Voi sinua riiviötä, siis olet sinäkin ilmiantanut minut! Weber ei tuokaan kymmentä miestä mukanaan, vaan viisikymmentä miestä, sata, kaksisataa…"
Parooni nauroi avonaisesti:
"Ja jos niitä on niin paljon, niin he tietysti tavottavat Lupinia. Se on selvää. Puoli tusinaa riittäisi minulle."
"Te teitte ilmiannon poliisiviranomaisille?"
"Niin."
"Minkä todisteen annoitte?"
"Nimenne, Paul Sernine: se on Arsène Lupin."
"Ja te älysitte sen ihan itseksenne, vai mitä?… Seikan, jota kukaan muu ei ajatellut?… Joutavia! Ansio on 'sen toisen'. Se myöntäkää!"
Hän katsoi ulos raosta. Poliisiparvia levisi huvilan ympäristölle, ja iskuja jymähteli nyt oveen. Hänen täytyi kuitenkin ajatella kahdesta asiasta yhtä: joko pakoansa tai sommittelemansa suunnitelman täytäntöönpanoa. Mutta hetkellinenkin poistuminen vaati Altenheimin jättämistä yksikseen; ja kuka saattoi taata, ettei paroonilla ollut pelastuksekseen käytettävissä muuta pakotietä?
Aikeissaan torjuttuna, siinä silmänräpäyksessä pakotettuna keksimään uuden suunnitelman, samalla kun kaikki oli toisarvoista Genevièven vaaraan verraten, Serninen valtasi julman epäröimisen tuokio. Katse tähdättynä paroonin silmäyksiin olisi hän halunnut repiä vastustajalta irti salaisuuden ja poistua; eikä hän enää edes yrittänyt puhua tälle järkeä, niin hyödyttömiltä tuntuivat hänestä kaikki sanat. Ja omia ajatuksiansa seuloessaan hän kyseli itseltään, mitkä paroonin ajatukset saattoivat olla, mitkä hänen aseensa, mitkä hänen pelastustoiveensa.
Eteisen ovi alkoi murtua, vaikka se oli lujasti teljetty ja rautalevyillä päällystetty.
Nuo kaksi miestä seisoivat tuon oven takana liikkumattomina. Äänien kaiku, katkonaisia sanoja, saapui heidän korviinsa.
"Näytätte hyvin varmalta puolestanne", sanoi Sernine.
"Niinpä tietenkin!" huudahti toinen, äkkiä kampittaen hänet lattialle ja juosten pois.
Sernine hypähti pystyyn, sukelsi pienestä portaikon alla olevasta ovesta, josta Altenheim oli kadonnut, ja juoksi alas kiviportaita pohjakertaan…
Siellä johti käytävä tilavaan, matalaan, melkein pilkkopimeään huoneeseen, missä hän tapasi paroonin polvillansa nostamassa laskuluukun kahvaa.
"Pölhö!" huusi Sernine, syöksähtäen hänen niskaansa. "Tiedät, että tämän tunnelin toisessa päässä tapaat minun mieheni ja että heillä on määräys tappaa sinut kuin koiran… Paitsi jos… paitsi jos sinulla on tähän yhtyvä haaranne… Ahaa, kas, tietystihän sen arvasin… Ja sinä luulet…"
Taistelu oli hurja. Altenheim, ruumiikas painiskelija, jolla oli harvinaiset lihasvoimat, oli kouraissut vastustajaansa vartalon ja käsivarsien ympäri ja likisti häntä omaa rintaansa vasten, puuduttaen hänen käsivarsiansa ja koettaen tukehduttaa hänet.
Sernine vavahti. Laskuluukku, joka oli jälleen pudonnut kiinni, tuntui liikkuvan heidän allaan. Hän tunsi ponnistukset, joilla sitä yritettiin kohottaa; ja parooni tunsi ne nähtävästi myöskin, koska hän yritti epätoivoisesti siirtää painipaikkaa niin, että laskuluukku pääsisi avautumaan.
"Siellä on 'se toinen'!" ajatteli Sernine sen selittämättömän kauhun vallassa, jota tuo salaperäinen olento hänessä herätti… "Jos hän pääsee tänne, niin olen hukassa!"
Huomaamattomin liikahduksin oli Altenheimin onnistunut siirtää omaa asemaansa ja hän koetti reutoa vastustajaansa perässään. Mutta Sernine oli kietaissut jalkansa paroonin jalkojen ympäri ja koetti samalla vähin erin irrottaa toista kättään.
Heidän yläpuolellaan jymähtelivät voimakkaat iskut kuin muurinmurtajan työntäykset…
"Minulla on viisi minuuttia aikaa", ajatteli Sernine. "Yhdessä minuutissa täytyy tämän miekkosen…" Sitten ääneensä puhuen: "Pidä varasi, veikkonen! Seiso tukevana!"
Hän puristi molemmat polvensa uskomattomalla voimalla yhteen. Parooni ulvahti, reisi niveleestään nyrjähtäneenä! Sitte Sernine, käyttäen hyväkseen vastustajansa tuskaa, tempaisi rajusti oikean käsivartensa irti ja tarttui häntä kurkkuun:
"Sepä mainiota!… Ei, ei kannata sinun hapuilla puukkoasi… jos sen teet, niin väännän niskasi nurin!"
Puhuessaan hän otti taskustaan hyvin ohuen punotun langan ja kiinnitti toisella kädellään erinomaisen kätevästi hänen ranteensa. Parooni muuten olikin jo tukehtumaisillaan eikä tehnyt vähintäkään vastarintaa. Muutamin tarkoin liikkein Sernine siteli hänet lujasti:
"Tepä käyttäydyttekin koreasti! Oivallista! Kas tässä, minulla on vyyhti messinkilankaa, joka täydentää pikku työni… Ranteet ensin… Nyt nilkat… Istu ja pala, näytättepä perin sievästi kapaloidulta!"
Parooni oli vähitellen tointunut. Hän henkäisi:
"Jos luovutatte minut, niin Geneviève kuolee."
"Todellakin?… Ja miten?"
"Hän on lukon takana. Kukaan ei tiedä missä hän on. Jos minut korjataan talteen, niin hän kuolee nälkään!"
Sernine vavahti. Hän vastasi:
"Niin, mutta te kyllä puhutte vielä."
"En ikinä!"
"Kyllä, kyllä puhutte! Ette nyt; se on myöhäistä. Mutta tänä iltana." Hän kumartui vastustajansa ylitse ja puheli hänen korvaansa kuiskaillen: "Kuulkaa, Altenheim, ja ymmärtäkää mitä sanon. Teidät otetaan pian kiinni. Ensi yön nukutte poliisiasemalla. Se on ratkaistua, peruuttamatonta. Minä en itsekään voi nyt mitään tehdä sen ehkäisemiseksi. Ja huomenna ne vievät teidät Santé-vankilaan; ja myöhemmällä — tiedätte minne… No niin, minä annan teille vielä yhden pelastumiskeinon. Tänä iltana, ymmärtäkää, minä tulen koppiinne poliisiasemalla, ja te kerrotte minulle, missä Geneviève on. Kahta tuntia myöhemmin te olette vapaa, jos olette totta puhunut. Jos ette… niin se merkitsee, että te ette pidä päätänne paljon arvoisena."
Toinen ei vastannut mitään. Sernine suoristausi ja kuunteli. Ylhäältä kuului rämähtävä ryskähdys. Ulko-ovi oli murtunut. Askeleet tömistelivät eteisen kivilaakoja ja vierashuoneen lattiata. Weber etsiskeli miehinensä.
"Hyvästi, parooni! Ajatelkaa asiata iltaan asti. Vankikoppi on hyvä neuvonantaja."
Hän työnnälsi vankinsa sivulle, saadakseen laskuluukun vapaaksi, ja kohotti sen. Kuten hän odottikin, ei alhaalla portaikon askelmilla enää ollut ketään.
Hän asteli alas, jättäen laskuluukun auki takanaan. Askelmia oli kaksikymmentä, ja niiden juurelta alkoi se käytävä, jota Lenormand ja Gourel olivat vastakkaiselta suunnalta tulleet. Hän meni sinne ja huudahti. Hän oli tuntevinaan jonkun olevan siellä. Hän sytytti taskulyhtynsä. Käytävä oli tyhjä. Sitte hän viritti revolverinsa ja sanoi ääneensä:
"Sen pahempi sinulle… Minä ammun!"
Ei vastausta. Ei hivausta.
"Se on epäilemättä mielikuva", hän ajatteli. "Tuo olento alkaa tulla painajaisekseni… Hei, jos aijon suorittaa temppuni ja voittaa pelin, niin minun pitää kiirehtiä. Lokero, johon kätkin vaatemytyn, ei ole kaukana. Minä kaappaan mytyn ja temppu on tehty!"
Hän saapui avoimelle ovelle ja pysähtyi heti. Oikealla oli kolo, se jonka Lenormand oli kaivannut pelastuakseen tulvalta. Hän kumartui ja valaisi aukkoa.
"Hoo!" hän huudahti hätkähtäen. "Ei, se ei ole mahdollista…
Doudeville tietysti on lykännyt mytyn syvemmälle."
Mutta mytty oli kadonnut; ja hän tunsi varmaksi, että taasenkin tuo salaperäinen olento oli sen ottanut.
"Sääli kerrassaan! Asia oli niin sievästi järjestetty! Seikkailu olisi jälleen saanut luonnollisen latunsa ja minä olisin varmemmin saavuttanut tarkotusperäni… Mutta näinkin ollen täytyy minun kiirehtiä eteenpäin minkä kykenen… Doudeville on Pavillon Hortensessa… Peräytymiseni on turvattu… Ei enää joutavia… Minun täytyy kiirehtiä ja korjata asiat jälleen kuntoon, jos voin… Ja 'hänestä' me pidämme huolen jälkeenpäin… Oh, hänen olisi parempi pysyä minun kynsieni tapaamattomissa, sen miekkosen!"
Mutta hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän oli tullut toiselle ovelle; ja tämä ovi, puutarhataloa läheisin, oli suljettu. Hän paiskautui sitä vastaan. Mitä siitä oli hyötyä? Mitä saattoi hän tehdä?
"Tällä kertaa", hän jupisi, "olen pälkäässä!"
Hän oli hävinnyt! Weber löytäisi hänet sieltä kuin koloonsa ahdistetun otuksen, luolansa pohjalta.
"Mutta ei!" hän huudahti ponnahtaen suoraksi. "Ei! Jos vain minä olisin kysymyksessä, niin mitäpä siitä!… Mutta Geneviève, Geneviève on pelastettava tänä iltana… Lopultakaan ei peli ole vielä menetetty… Jos 'se toinen' katosi juuri äsken, niin se todistaa, että jossakin lähistöllä on toinen aukko. Weber ja hänen virkeät apulaisensa eivät ole minua vielä saaneet!"
Hän oli jo alkanut tutkistella tunnelia ja tarkasteli lyhty kädessä seinäkiviä, kun hänen korviansa vihlaisi ulvahdus, kauhistuttava, luonnoton ulvahdus, joka karmi hänen selkäpiitänsä.
Se tuli laskuluukulta päin. Ja äkkiä hän muisti jättäneensä laskuluukun auki silloin kun oli aikonut palata Villa des Glycineesiin.
Hän riensi takaisin ja ryntäsi ensimäisestä ovesta. Hänen lyhtynsä sammui tiellä ja hän tunsi jonkin tai pikemmin jonkun pyyhältävän polviansa, jonkun ryömivän pitkin seinustaa. Ja samalla hetkellä tuntui hänestä, että tämä olento oli häviämässä, katoamassa, hän ei tiennyt minne päin. Juuri silloin tölmäsi hänen jalkansa porrasaskelmaan.
"Tämä on uloskäytävä", hän ajatteli, "se toinen aukko, josta 'hän' kulkee."
Ylhäältä kuului huuto taas, vähemmän äänekkäänä; sitä seurasi voihkina, käheä korina. Hän juoksi ylös portaita, tuli pohjakerran huoneeseen ja ryntäsi paroonin luo.
Altenheim makasi kuolemaisillaan, veri kurkusta pulputen! Hänen siteensä oli leikattu poikki, mutta ranteisiin ja nilkkoihin kiedottu messinkilanka oli eheä. Hänen rikostoverinsa oli katkaissut häneltä kurkun, kun ei ollut kyennyt häntä vapauttamaan.
Sernine tuijotti näkyä kauhuissaan. Jäinen hiki kihoili hänen iholleen. Hän ajatteli Genevièveä, vangittua, avutonta, kamalimmalle kuolemalle hyljättyä, syystä että parooni yksinänsä tiesi minne hänet oli kätketty.
Hän kuului selvästi poliisien avaavan eteisen pienen takaoven; hän kuuli selvästi heidän tulevan alas keittiön portaita.
Hänen ja heidän välillään ei ollut muuta kuin yksi ovi, tämän huoneen ovi. Hän telkesi oven juuri sinä hetkenä, jona hyökkääjät olivat tarttumaisillaan säppiin.
Laskuluukku hänen vieressään oli avoinna. Se merkitsi mahdollista pelastusta, koska kerran oli toinen uloskäytävä löytynyt.
"Ei", hän sanoi itsekseen, "Geneviève ensin. Jälkeenpäin ajattelen itseäni, jos minulla on aikaa."
Hän polvistui ja laski kätensä paroonin rinnalle. Sydän vielä sykki.
"Voitte kuulla minua, niinhän?"
Silmälautaset värähtelivät heikosti. Kuoleva mies tuskin hengitti.
Poliisit röykyttivät ovea, viimeistä varustusta.
Sernine kuiskasi:
"Minä pelastan teidät… Minulla on ehdottomasti tehoavia apuneuvoja… Sana vain… Geneviève…"
Oli kuin olisi tämä toivon lupaus elvyttänyt miehen voimia. Altenheim yritti saada lausutuksi selviä äänteitä.
"Vastatkaa", kovisti Sernine. "Vastatkaa, niin minä pelastan teidät… Vastatkaa!"
Ovi huojui iskuista, joita sitä vastaan sateli.
Parooni ähkyi käsittämättömiä tavuja. Nojautuen hänen ylitseen, vimmatusti ponnistaen kaiken tarmonsa, kaiken tahdonvoimansa äärimäisillensä, Sernine läähätti tuskasta:
"Vastatkaa!… Teidän täytyy!…"
Hän käski ja rukoili vuorotellen. Altenheim sopersi kuin tuon lannistumattoman, hallitsevan tahdon hypnotisoimana ja nujertamana:
"Riv… Rivoli…"
"Rue de Rivoli. Niinkö? Olette teljennyt hänet johonkin taloon sen kadun varrella… ja Steinwegin samaten, hä? Mikä numero?"
Jyrisevä ryskähdys ja voitonriemuisia huutoja… Ovi lysähti lattialle.
"Hypätkää hänen kimppuunsa, pojat!" huusi Weber. "Ottakaa hänet kiinni… molemmat kiinni!"
Ja Sernine polvillaan:
"Numero… vastatkaa… Jos rakastatte häntä, niin vastatkaa… Miksi pysyisitte nyt vaiti?"
"Kaksikymmentä… seitsemän", kuiskasi parooni. Monet kädet tarttuivat Sernineen. Kymmenen revolveria tähdättiin häneen.
Hän nousi ja kääntyi päin poliiseja, jotka vaistomaisesta pelosta peräytyivät.
"Jos liikahdatte, Lupin", huusi Weber, pitäen revolveriansa ojennettuna häntä kohti, "niin ammun luodin aivoihinne."
"Älkää ampuko", sanoi Sernine juhlallisesti. "Sitä ei tarvita. Minä antaudun."
"Pötyä! Tämä on taas kujeitanne!"
"Ei", vastasi Sernine, "taistelu on hävitty. Teillä ei ole oikeutta ampua. Minä en puolustaudu."
Hän otti esille kaksi revolveria ja heitti ne lattialle.
"Pötyä!" toisti Weber leppymättömästi. "Tähdätkää suoraan hänen sydämeensä! Ampukaa pienimmästäkin liikahduksesta!"
Sernine hymyili olematta millänsäkään, kädet taskuissa.
"Hei", riemuitsi Weber, "luulenpa että voitto on tällä kertaa meidän."
Hän pani erään poliisin vetämään auki ison ilmareijän luukun, ja huoneeseen tulvi äkkiä päivänvaloa. Hän kääntyi Altenheimiin. Mutta hänen suureksi ihmeekseen parooni, jota hän oli arvellut kuolleeksi, avasi silmänsä, lasiintuneet kamalat silmät, joissa jo kaikki kuoleman merkit näkyivät. Hän tuijotteli Weberia. Sitte hän näkyi haeskelevan jotakuta ja saadessaan näkyviinsä Serninen väännähti vihasta. Hän tuntui heräävän horroksistaan, ja hänen äkkiä uusiutunut vihansa palautti hiukan voimia.
Hän kohottausi ranteittensa varaan ja yritti puhua.
"Te tunnette hänet, hä?" kysyi Weber.
"Niin."
"Hän on Lupin, eikö olekin?"
"On… Lupin…"
Sernine kuunteli yhä hymyillen.
"Onko teillä muuta sanottavaa?" kysyi Weber, joka näki paroonin huulien epätoivoisesti yrittelevän liikkua.
"On."
"Hra Lenormandista?"
"Niin."
"Oletteko teljennyt hänet jonnekin? Minne? Vastatkaa…"
Rinta valtaisesti kohoillen, katse mitä tiukimmaksi terittyneenä,
Altenheim viittasi huoneen nurkassa olevaan kaappiin:
"Tuolla… tuolla…" hän änkytti.
Weber avasi kaapin oven. Eräällä hyllyllä oli mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu mytty. Hän kääri sen auki ja löysi hatun, pienen laatikon, muutamia vaatekappaleita… Hän hätkähti. Hän oli tuntenut Lenormandin oliivinvihreän hännystakin.
"Voi niitä konnia!" hän huudahti. "Ne ovat hänet murhanneet!"
"Ei", kielsi Altenheim päätänsä pudistaen.
"Sitte…"
"Hän se… hän…"
"Mitä tarkotatte 'hänellä'?… Surmasiko Lupin päällikön?"
"Ei…"
Altenheim takertui kiinni elämään tuimalla itsepintaisuudella, vimmatusti haluten puhua ja syyttää… Salaisuus, joka hänen teki mieli ilmaista, oli hänen kielensä kärjellä, eikä hän kyennyt tulkitsemaan sitä sanoilla, tiennyt miten tehdä se.
"No no", tivasi etsivän osaston apulaispäällikkö. "Hra Lenormand on toki kuitenkin kuollut?"
"Ei."
"Hän elää?"
"Niin."
"En ymmärrä… Katsokaa. Nämä vaatteet? Tämä hännystakki?…"
Altenheim käänsi silmänsä Sernineen. Weberin mieleen juolahti aatos.
"Ahaa, jo näen! Lupin varasti hra Lenormandin vaatteet ja aikoi käyttää niitä paetakseen…"
"Niin… niin…"
"Eipä hullumpaa", huudahti apulaispäällikkö. "Moinen kuje on ihan hänen laistansa. Tässä huoneessa olisimme tavanneet Lupinin hra Lenormandin asussa, kaiketikin kahleisiin kytkettynä. Se olisi ollut hänen pelastuksensa, mutta hänellä ei ollut aikaa. Niin on asia, eikö olekin?"
"On… on…"
Mutta kuolevan silmien ilmeestä tunsi Weber, että asiassa oli vielä jotakin lisää ja että salaisuus ei ollut täsmälleen se. Mikä se sitten oli? Mikä oli se outo ja käsittämätön arvotus, jonka Altenheim tahtoi selittää ennen kuolemaansa?
Hän kuulusteli tätä jälleen:
"Ja missä on hra Lenormand itse?"
"Tuossa…"
"Mitä tarkotatte? Täällä?"
"Niin."
"Mutta täällä olemme vain me itse!"
"On… on…"
"Puhukaa!"
"On… Ser… Sernine."
"Sernine!… Hä, mitä?"
"Sernine… Lenormand…"
Weber hypähti. Äkillinen valo leimahti hänen aatoksiinsa.
Hän loi syrjäsilmäyksen vankiinsa.
Altenheim oli ponnistustensa uuvuttamana kaatunut pitkin pituuttansa lattialle. Kuolisiko hän, ennen kuin saisi ilmaistuksi ratkaisun arvotukseen, jonka hänen omituiset sanansa olivat esittäneet? Järjettömän, uskomattoman oletuksen järkyttämänä, jota hän ei tahtonut ajatellakaan, vaikka se väkisinkin pysyi hänen mielessään, teki Weber uuden, päättäväisen yrityksen:
"Selvittäkää meille asia… Mitä on sen pohjalla? Mikä salaisuus?"
Toinen ei näyttänyt kuulevan ja virui elottomin, tuijottelevin silmin.
Weber laskeusi ihan hänen viereensä ja sanoi pontevasti korostaen sanojansa, jotta jokainen tavu vaipuisi alas noiden jo pimeyteen uponneiden aivojen sisimpiin syvyyksiin:
"Kuulkaa… Olen ymmärtänyt teitä oikein, enkö olekin? Lupin ja hra Lenormand… Siinä salaisuus, eikö niin? Oletteko varma? Ne kaksi ovat yksi ja sama?…"
Silmät eivät liikkuneet. Onnettoman suupielestä tiukkui hiukan verta… Hän nyyhkäisi pari kolme kertaa… Viimeinen puistatus, ja kaikki oli lopussa…
* * * * *
Tuossa väen täyttämässä pohjakerrassa vallitsi pitkällinen äänettömyys.
Weber otti mytyssä olleen pikku laatikon ja avasi sen. Siinä oli harmaja tekotukka, pari hopeapuitteisia silmälaseja, kastanjankarvainen kaulahuivi ja pikku salalokerossa pari ihomaalirasiaa ja muutamia harmaita karvatukkoja sisältävä kotelo: sanalla sanoen kaikki mitä tarvittiin Lenormandin täydelliseen asuun.
Hän astui Serninen eteen, silmäili häntä muutaman sekunnin ajan puhumatta, miettivästi harkiten kaikkia seikkailun vaiheita, ja mutisi:
"Se on siis totta?"
Sernine, joka oli säilyttänyt hymyilevän tyyneytensä, vastasi:
"Vihjaus on näppärä ja rohkea. Mutta ennen kuin vastaan, antakaa miehillenne käsky herjetä häiritsemästä minua noilla leluillansa."
"Hyvä on", sanoi Weber, tehden miehilleen merkin. "Ja nyt vastatkaa."
"Mihin?"
"Oletteko te hra Lenormand?"
"Olen."
Kuului huudahduksia. Jean Doudeville, joka oli saapuvilla, veljensä vartioidessa salaista käytävää — Jean Doudeville, Serninen oma apuri — katseli häntä nolostuneena. Weber teki epätietoisuutensa pulassa toivottoman liikkeen, ikäänkuin olisi luopunut muodostamasta järjellistä mielipidettä.
"Käsiraudat", hän sanoi äkkiä säikähtäneenä.
"Jos se teitä huvittaa", sanoi Sernine.
Ja valiten ahdistajiensa etumaisesta rivistä Doudevillen, hän ojensi ranteensa:
"Kas noin, ystäväni, te saatte sen kunnian… Eikä kannata teidän vaivaantua… minä olen vilpitön… Muu ei vähääkään hyödytä…"
Hän sanoi tämän äänellä, josta Doudeville ymmärsi taistelun siksi hetkeksi päättyneen ja ainoana tehtävänä olevan alistua.
Doudeville kiinnitti käsiraudat.
Huuliaan liikuttamatta tai kasvojensa lihaksia värähdyttämättä kuiskasi Sernine:
"Rue de Rivoli 27… Geneviève…"
Weber ei voinut näkyä katsellessaan hillitä tyytyväistä elettä.
"Tulkaa!" hän sanoi. "Etsivän osaston asemalle!"
"Niin oikein, etsivään osastoon!" huudahti Sernine. "Hra Lenormand viepi vankilan kirjaan Arsène Lupinin; ja Arsène Lupin viepi ruhtinas Serninen."
Hän ei virkkanut sanaakaan automobilissa, jota saarsi kolme muuta poliiseilla täytettyä voimavaunua.
He eivät viipyneet etsivässä osastossa kauvan. Muistaen Lupinin pakenemisen lähetti Weber hänet heti sormenpäiden jäljennysosastoon ja vei hänet sitte poliisiasemalle, mistä hänet lähetettiin Santé-vankilaan.
Vankilanjohtajaa oli varotettu puhelimella ja hän oli tulijaa vastassa. Kirjaan vieminen, vaatteiden tarkastus ja muut muodollisuudet suoritettiin nopeasti; ja kello seitsemän illalla ruhtinas Paul Sernine astui 14. kopin kynnyksen yli.
"Eivät laisinkaan kehnoja, teidän huoneenne", kiitteli hän, "eivät laisinkaan!… Sähkövalaistus, keskuslämmitys, kaikki mukavuudet… oivallista! Hra johtaja, minä otan tämän huoneen."
Hän heittäysi vuoteelle:
"Hei, hra johtaja, pyydän teiltä erästä pikku suosionosotusta!"
"Mikä se on?"
"Sanokaa niille, etteivät tuo suklaatani ennen kello kymmentä aamulla… Minua nukuttaa tavattomasti."
Hän käänsi kasvonsa seinään päin. Viittä minuuttia myöhemmin hän nukkui sikeästi.