VII.
Santé-vankilassa.
Kautta koko maailman kävi yhteinen hurja naurun remakka.
On totta, että Arsène Lupinin vangitseminen herätti suurta huomiota; eikä yleisö ollut saita myöntämään poliisiviranomaisille sitä ylistystä, minkä he ansaitsivat tästä niin kauvan toivotusta ja nyt näin täydellisesti saavutetusta voitosta. Tuo suuri seikkailija oli kytketty. Tuo merkillinen, älykäs, näkymätön sankari värjötteli jokapäiväisen pahantekijän tavoin vankikammion neljän seinän sisällä, vuorostaan sen pelottavan voiman kukistamana, jota nimitetään laiksi ja joka ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömästi sortaa tiellensä asetetut esteet ja tuhoaa vastustajiensa työn.
Kaikkea tätä sanottiin, painettiin, hoettiin ja valaistiin ad nauseam. Poliisiprefektistä tehtiin kunnialegionan ritari, hra Weberista saman järjestön upseeri. Heidän vähäisimpienkin auttajiensa taitoa ja urheutta kiiteltiin pilviin asti. Huikkailtiin hurraata ja viriteltiin voitonvirsiä. Sanomalehtikirjotuksia sepusteltiin ja puheita pidettiin.
Tämä kaikki oli paikallansa. Mutta eräs seikka kohosi yläpuolelle tämän ihmeellisen yksituumaisen ylistelyn, näiden meluisten tyytyväisyyden ilmaisujen; ja se oli suunnaton, hillitön, vastustamaton ja hälisevä naurun rähäkkä.
Arsène Lupin oli neljä vuotta ollut etsivän osaston päällikkönä!
Etsivän osaston päällikkönä neljä vuotta, ja todellisuudessa hän oli laillisesti vieläkin virassaan kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen, alaistensa arvossa pitämänä, hallituksen suosimana ja yleisön ihailemana.
Ja miten suuria palveluksia hän olikaan tehnyt! Ei oltu milloinkaan vähemmän häiritty julkista järjestystä, ei milloinkaan saatu ilmi rikoksia varmemmin ja joutuisammin. Lukijan tarvitsee vain palauttaa mieleensä Denizoun juttu, Crédit Lyonnaisin rosvous, Orleansin pikajunaa vastaan tehty hyökkäys, kenraali Bératin murha, jotka olivat aavistamaton ja yllättävä voittojen sarja poliisiviranomaisille, loistavia kuntoisuuden näytteitä, joita sopi verrata mainioimpien salapoliisien kuuluisimpiin saavutuksiin.
Ei paljoakaan aikaisemmin oli Louvren tulipalon ja murhapolttajien vangitsemisen aikaan pitämässään puheessa Valenglay, pääministeri, sanonut puolustaessaan sitä hiukan mielivaltaista tapaa, jolla Lenormand oli siinä tilaisuudessa toiminut:
Hra Lenormandin verraton harkintakyky, hänen tarmokkuutensa, hänen nopea päättäväisyytensä ja rivakka toimintansa, hänen odottamattomat menetelmänsä, hänen ehtymättömät apukeinonsa muistuttavat mieleemme sitä ainoata miestä, joka voisi toivoa pitelevänsä puoliaan häntä vastaan, jos hän olisi elossa; tarkotan Arsène Lupinia. Hra Lenormand on Arsène Lupin yhteiskunnan palveluksessa.
Ja katso ja näe, hra Lenormand ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin!
Että hän oli venäläinen ruhtinas, kuka siitä välitti? Lupin oli tottunut veijari sellaisissa yksilöllisyyksien vaihdoksissa. Mutta etsivän osaston päällikkö! Kuinka hullunkurista ivaa! Olipa tuon miehen elämässä mitä huiminta leikkiä!
Hra Lenormand… Arsène Lupin…
Niin, Lupin oli etsivän osaston päällikkö; ja jokainen hänen määräyksiään totellut poliisiviranomainen oli tehnyt itsensä Arsène Lupinin tahdottomaksi ja tietämättömäksi apuriksi.
Oiva ilveily! Ihmeellinen vaihdos! Se oli kauhtuneen aikakautemme ikimuistoinen ja lohduttava pila. Lupin vankilassa, Lupin auttamattomasti voitettuna oli sittekin kaiken uhalla suuri voittaja. Kammiostaan hän loisti yli Parisin. Hän oli entistänsä enemmän epäjumala, mestari enemmän kuin konsanaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna herätessään huoneessaan "Santé-palatsissa", joksi hän sen oitis nimitti, Arsène Lupin sielussaan hyvin selvästi näki sen suunnattoman huomion, jota herättäisi hänen vangitsemisensa. Serninen ja Lenormandin kaksois-olentona, ruhtinaan ja salapoliisipäällikön kaksinaisessa arvossa.
Hän hykerteli kämmeniään ja purki ajatuksiaan:
"Miehellä ei voi yksinäisyydessään olla parempaa kumppania kuin aikalaistensa arvostus. Oi maine! Kaikkien elollisten aurinko!…"
Päivänvalossa hänen kammionsa miellytti häntä vielä paremmin kuin illalla. Korkealle seinään sovitetusta ikkunasta näki vilahdukselta puun lehviä, joiden lomitse taivaan sini tirkisteli. Seinät olivat valkeat. Huonekaluja oli ainoastaan pöytä ja tuoli, molemmat lattiaan kiinnitettyjä. Mutta kaikki oli peräti siistiä ja puhdasta.
"Hei", puheli hän, "pikku lepotovi täällä tulee jokseenkin viehättäväksi. Mutta katsastakaamme asuamme… Onko minulla kaikki mitä tarvitsen?… Ei… Siinä tapauksessa kaksi soittoa siivoojattarelle."
Hän painoi erään ovipielessä olevan laitteen nastaa, joka tehosi käytävässä olevaan merkkipöytään.
Tuokion kuluttua vedettiin salpoja ja kankia auki, avain kääntyi lukossa ja vartija tuli sisälle.
"Kuumaa vettä, olkaa hyvä", sanoi Lupin.
Toinen katseli häntä sekä hämmästyneen että kiukustuneen näköisenä.
"Niin, ja pyyhinliina!" sanoi Lupin. "Turkanen, täällä ei ole pyyhinliinaa!"
Mies murisi. Hän oli menemäisillään pois, kun Lupin hanakasti tarttui häntä käsivarteen:
"Tässä! Sata frangia, jos pistätte minulta postiin kirjeen."
Hän otti esille sadan frangin setelin, jonka oli piilottanut etsinnältä, ja tarjosi sen hänelle.
"Missä on kirje?" kysyi vartija, ottaen rahan.
"Sen minä kyhään tuossa tuokiossa."
Hän istuutui pöydän ääreen, sohaisi lyijykynällä moniaita sanoja paperiarkille, pisti sen kirjekuoreen ja kirjotti osotteeksi:
'Hra S.B. 48,
Poste Restante,
Parisi.'
Vartija otti kirjeen ja asteli pois.
Lupin istuutui tuolille ja loi matalalla äänellä seuraavan yleiskatsauksen asemasta:
"Kerta kaikkiaan on minulla tällähaavaa kaksi vastustajaa taistelussani. Ensinnäkin yhteiskunta, jonka hallussa olen ja jolle voin nauraa. Toiseksi tuntematon henkilö, jonka hallussa en ole, mutta jolle ei tee mieleni vähääkään nauraa. Hän se ilmotti järjestysvallalle, että minä olin Sernine. Hän se arvasi, että minä olin Lenormand. Hän se lukitsi maanalaisen käytävän oven, ja hän se toimitti minut tyrmään."
Arsène Lupin mietti hetkisen ja pitkitti sitte:
"Taistelu käypi siis lopullisesti hänen ja minun kesken. Ja sen taistelun ylläpitämiseen, toisin sanoen Kesselbachin jutun perinjuuriseen penkomiseen, olen minä tässä vankina, hänen ollessaan vapaana, tuntemattomana ja tapaamattomissa, kädessään kaksi valttikorttia, joita minä pidin ominani, Pierre Leduc ja vanha Steinweg… Sanalla sanoen, hän on lähellä päämääräänsä, ratkaisevasti torjuttuansa minut."
Uusi mietiskelevä vaitiolo, jota seurasi taaskin yksinpuhelu:
"Asema ei suinkaan ole loistava. Toisella puolen kaikki; toisella ei mitään. Minua vastassa mies yhtä voimakas kuin minä tai voimakkaampikin, sillä hän ei haikaile mitään, toisin kuin minä. Eikä minulla ole mitään aseita häntä ahdistaakseni."
Koneellisesti kertasi hän viime lauseensa useampaan erään, vaikeni sitte ja istui kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, pää käsien varassa.
"Sisälle, hra johtaja", hän sanoi nähdessään oven avautuvan.
"Odotitteko minua?"
"Minähän kirjotin teille, hra johtaja, pyytäen teitä tulemaan. Olin varma siitä, että vartija antaisi teille kirjeeni. Olin siitä niin varma, että kirjotin kuoreen teidän nimikirjaimenne, S.B., ja ikänne, 48!"
"Mielipiteenne käskyläiseni rehellisyydestä", sanoi Stanislas Borély, "oli ihan oikea. Tässä on rahanne. Se annetaan teille vapaalle jalalle päästessänne… Teidän täytyy nyt uudestaan tulla etsimishuoneeseen."
Lupin meni hra Borélyn mukana tähän tarkotukseen varattuun pieneen kamariin, riisuutui ja alistui mitä tyystimpään tarkasteluun, samalla kun hänen vaatteensakin nuuskittiin oikeutetulla epäluuloisuudella.
Hänet vietiin sitte takaisin koppiinsa, ja Borély sanoi:
"Mieleni on keveämpi. Se on tehty."
"Ja varsin hyvin tehty, hra johtaja. Teidän miehenne suorittavat tämänlaisen velvollisuuden niin hienotuntoisesti, että mieleni tekee kiittää heitä antamalla pikku todisteen tyytyväisyydestäni."
Hän ojensi sadan frangin setelin Borélylle, joka hypähti kuin ammuttuna:
"Kah!… Mutta… Mistä tuo tulee?"
"Ei ole tarvis vaivata aivojanne, hra johtaja. Minunlaiseni mies, joka viettää tällaista elämää, on aina valmistautunut mitä tahansa sattumaa varten; eikä pula kiusallisinkaan — ei vankeuskaan — voi häntä peräti yllättää."
Tarttuen oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden keskisormeen hän veti sen näpsästi irti ja ojensi tyynesti Borélylle:
"Älkää nyt noin hätkähtäkö, hra johtaja. Tämä ei ole sormeni, vaan pelkkä kullantakojan kelmusta tehty ja taidokkaasti värjätty lieriö, joka sopii tarkoin keskisormeeni ja eksyttävästi näyttää oikealta sormelta." Ja hän lisäsi naurahtaen: "Sellaisella tavalla tietysti, että siihen on kolmas sadan frangin seteli kätkettynä… Mitä on kovaonnisen tehtävä? Hänen tulee pitää mahdollisimman hyvää kukkaroa… ja käyttää sitä tarpeen tullen…"
Hän pysähtyi nähdessään Borélyn säikähtyneet kasvot:
"Älkää mitenkään luulko, hra johtaja, että minua haluttaa huikaista teitä pikku taidoillani. Tahdoin vain osottaa teille, että olette tekemisissä hiukan erikoisen hoidokin kanssa, ja ilmottaa teille, että teidän ei pidä kummastua, jos rohkenen silloin tällöin rikkoa laitoksenne ohjesääntöjä."
Vankilan johtaja oli toipunut. Hän sanoi koruttomasti:
"Mieluummin ajattelen, että te mukaudutte sääntöihin ettekä pakota minua turvautumaan koviin toimenpiteisiin…"
"Joiden käyttäminen pahottaisi mieltänne, eikö niin, hra johtaja? Sen mielipahan minä juuri haluaisin teiltä säästää, todistamalla teille ennakolta, että ne eivät ehkäisisi minua tekemästä mitä mielin, olemasta kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, puolustamasta minulle näiden seinien ulkopuolella uskottuja tärkeitä etuja, kirjottamasta sanomalehtiin, jotka ottavat vastaan neroni tuotteita, pitkittämästä suunnitelmieni toteuttamista ja lopuksi, valmistamasta pakoani."
"Pakoanne!"
Lupin alkoi sydämellisesti nauraa:
"Mutta ajatelkaahan, hra johtaja, minun ainoa puolustukseni vankilassa olemiselle on… lähtö!"
Todistus ei näyttänyt tyydyttävän Borélya. Hän yritti vuorostaan nauraa.
"Ennakolta varotettu on ennakolta varustettu", hän sanoi.
"Sitä minä halusinkin", vastasi Lupin. "Ryhtykää kaikkiin varokeinoihin, hra johtaja, älkääkä lyökö mitään laimin, jottei teitä jälkeenpäin voida mistään moittia."
Borély asteli pois suuresti hämmästyneenä tästä omituisesta kehotuksesta ja kovin huolissaan tekeillä olevista tapauksista. Vanki heittäytyi vuoteelleen, jupisten:
"Onpa sinulla sisua, Lupin, veikkonen, on totisesti! Luulisipa tosiaan, että sinulla on joku käsitys siitä, miten pääset täältä pois!"
* * * * *
Weber tuli itse, mukanaan kaksitoista konstaapelia — parhaat mitä hänellä oli, valittuja miehiä, hampaisiin asti aseestettuja — nouti pelottavan vangin hänen kammionsa ovelta ja vei hänet automobiliin, jonka ajaja oli hänen omia miehiänsä, kunnalliskaartilaisten ratsain hölköttäessä kumpaisellakin sivulla, edessä ja takana.
"Hip!" huudahti Lupin. "Minulle osotettu imartelu on suorastaan liikuttava. Kunniavartio, totisesti! Weber, teillä on oikea esivaltainen vaisti! Te ette unohda, miten on käyttäydyttävä lähinnä ylempäänne kohtaan." Ja taputtaen häntä olalle: "Weber, minä aijon jättää eronhakemukseni. Minä nimitän teidät seuraajakseni."
"Se on jo melkein tehtykin", sanoi Weber.
"Sepä on hauska uutinen! Olin hiukan huolissani paostani. Nyt on mieleni keveä. Siitä hetkestä alkaen, kun Weber on etsivän osaston päällikkönä…"
Weber ei vastannut letkaukseen. Sydämessään oli hänellä omituinen sekava tunne vastustajansa läsnäollessa, tunne, joka oli Lupinin hänessä herättämää pelkoa, hänen ruhtinas Sernineä kohtaan tuntemaansa nöyryyttä ja hänen aina Lenormandille osottamaansa kunnioittavaa ihailua. Kaikkeen tähän yhtyi kiukkua, kateutta ja tyydytettyä vihaa.
He saapuivat Oikeuspalatsiin. "Hiirenloukun" juurella odotteli joukko salapoliiseja, joiden keskessä Weber ilokseen näki kaksi parasta apunansa, Doudevillen veljekset.
"Onko hra Formerie tullut?" kysyi hän.
"On, hra päällikkö, hra tutkintotuomari on huoneessaan."
Weber astui ylös portaita ja hänen perässään Lupin, jonka molemmin puolin Doudevillen veljekset nyt astelivat.
Oli aikaa kuiskatulle kysymykselle ja vastaukselle.
"Mainiota. Koettakaa olla täällä, tullessani ulos… ja huomenna, jos mahdollista, myöskin."
Formerie ei Lupinin ja apulaispäällikön astuessa hänen huoneeseensa osannut virkkaa sen parempaa kuin:
"Ahaa, siinäpä olette! Tiesin, että jonakuna päivänä saisimme teidät käsiimme!"
"Niin minäkin, hra tutkintotuomari", sanoi Lupin, "ja minua ilahuttaa, että kohtalo on teidät valinnut tekemään oikeutta sille kunnialliselle miehelle mikä minä olen."
Formerie vastasi samalla ivallisen totisella sävyllä kuin Lupin:
"Siltä kunnialliselta mieheltä mikä te olette, monsieur, tullaan kysymään, mitä hänellä on sanottavana noin kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta eri varkaudesta, sisään murrosta, huijauksesta, väärennyksestä, kiristyksestä, varastetun tavaran salaamisesta ja muusta sellaisesta. Kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta!"
"Mitä! Siinäkö kaikki?" huudahti Lupin. "Minua todellakin ihan hävettää."
"Älkää surkeilko! Minä kyllä löydän lisää. Mutta ryhtykäämme asioihin järjestyksessä. Hra Lupin, kaikista tiedusteluista huolimatta ei meillä ole mitään selvää tietoa teidän todellisesta nimestänne."
"Sepä merkillistä! Ei ole minullakaan."
"Emme edes kykene julistamaan teitä samaksi Arsène Lupiniksi, joka oli muutamia vuosia takaperin suljettuna Santé-vankilaan ja sieltä järjesti ensimäisen pakonsa."
"'Ensimäisen pakonsa' on teiltä sievä kohteliaisuus."
"Sattuupa tosiaan asianlaita olemaan se", pitkitti Formerie, "että mittaus-osaston arkistossa säilytetty Arsène Lupinin tuntomerkkikortti antaa Arsène Lupinista kuvauksen, joka kaikin puolin poikkeaa todellisesta määrittelemisestänne."
"Yhä enemmän ja enemmän merkillistä!"
"Toiset merkit, toiset mitat, toiset sormenjäljet… Otetut kaksi valokuvaakin ovat ihan erilaiset. Minä pyydän sen vuoksi teitä ilmottamaan meille todellisen yksilöisyytenne."
"Juuri sitä aijoin minä pyytää teiltä. Olen oleskellut niin monilla eri nimillä, että olen lopuksi unohtanut omani. En tiedä mitä minä olen."
"Minun täytyy siis pöytäkirjaan merkitä kieltäytyminen vastaamasta."
"Kykenemättömyys."
"Onko tämä harkittua suunnitelmaa? Pitääkö minun odottaa samaa vaikenemista vastaukseksi kaikkiin kysymyksiini?"
"Melkein."
"Ja miksi?"
Lupin oikaisihe juhlalliseen asentoon ja sanoi:
"Hra tutkintotuomari, minun elämäni kuuluu historiaan. Teidän tarvitsee vain selailla viimeisten viidentoista vuoden aikakirjoja, niin uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Se entisyydestäni. Mitä muuhun tulee, niin se ei koske minua: se on teidän ja Palace-hotellin murhamiesten keskinen asia."
"Pahaksi onneksi tavattiin ja vangittiin teidät juuri noiden murhamiesten pesästä."
"Minä olin siellä luovuttaakseni heidät oikeuden käsiin, kuten olin pääministerin kanssa sopinut. Ellen olisi siellä ollut, olisi parooni Altenheim päässyt pakoon."
"Kenen sanotte tappaneen hänet?"
"Hänen rikostoverinsa."
"Miten pääsi se rikostoveri pois?"
"Laskuluukusta, jonka näette siinä huoneessa, missä murhenäytelmä tapahtui."
"Ja mistä johtui, että te ette seurannut niin hyödyllistä esimerkkiä?"
"Minä yritin seurata sitä. Mutta ulospääsyn sulki ovi, jota en saanut auki. Tätä yritellessäni palasi 'se toinen' huoneeseen ja surmasi rikostoverinsa, peljäten niitä paljastuksia, joita tämä olisi varmasti tehnyt. Samalla hän piilotti minun varaamani vaatemytyn kaappiin, mistä se heti jälkeenpäin löydettiin."
"Mihin olivat nuo vaatteet aijottuja?"
"Valeasuani varten. Mennessäni Glycinesiin oli suunnitelmani seuraava: luovuttaa poliisien käsiin Altenheim, hävittää esiytymiseni ruhtinas Serninenä ja ilmestyä jälleen…"
"Hra Lenormandina kait?"
"Aivan."
"Ei."
"Mitä!"
Formelle hymyili tietävästi ja heristeli etusormeansa.
"Ei", hän toisti.
"Mitä tarkotatte 'ei'llänne?"
"Tuo juttu hra Lenormandista…"
"Niin?"
"Se kelpaa yleisölle, ystäväiseni, mutta te ette saa hra Formerieta puijatuksi uskomaan niin paksua tarinaa, että Lupin ja Lenormand olivat sama mies." Hän remahti nauramaan. "Lupin etsivän osaston päällikkö! Ei, mitä tahansa muuta, sitä vaan ei!… Raja kaikella… Minä olen hyvänahkainen mies… uskon mitä hyvänsä… mutta sentään… No, meidän kesken puhuen, mikä oli syynä tähän uuteen keksintöön?… Tunnustan olevani siitä ymmällä…"
Lupin silmäili häntä ihmeissään. Siitä kaikesta huolimatta, mitä hän Formeriesta tiesi, ei hän voinut käsittää noin suunnatonta piintymystä ja sokeutta. Sillä hetkellä oli maailmassa yksi ainoa henkilö, joka kieltäysi uskomasta ruhtinas Serninen kaksois-olemusta; ja se oli tutkintotuomari Formerie! Lupin kääntyi apulaispäällikköön, joka kuunteli avosuin:
"Weber hyvä, pelkäänpä, ettei ylenemisenne olekaan niin varma kuin ajattelin. Sillä katsokaas, jollei Lenormand ole minä, niin on hän olemassa… ja jos hän on olemassa, niin en epäile, että hra Formerie kaikella terävyydellään lopuksi etsii hänet esille… jossa tapauksessa…"
"Kyllä me hänet esille etsimme, hra Lupin", huudahti tutkintotuomari. "Sen minä takaan; ja vakuutanpa, että kun te ja hän pannaan vastakkain, meille koituu hauska näytös."
"Minun kanssani te varmasti pengoitte varastetun otsakoristeen juttua, kun minä olin Charmeracen herttua", vastasi Lupin ivallisesti.
Formerie hätkähti. Tuo kiusallinen muisto hääti hänen kaiken hilpeytensä. Äkkiä totiseksi tullen hän kysyi:
"Pysytte siis itsepintaisesti tuossa järjettömässä tarinassanne?"
"Minun täytyy, syystä että se on tosi. Teidän olisi helppo pistäytyä höyrylaivalla Kokinkiinaan ja etsiä Saigonista todisteet oikean hra Lenormandin kuolemasta, sen arvoisan herrasmiehen, jonka sijaan asetuin ja jonka kuomantodistuksen voin näyttää teille."
"Pötyä!"
"Enpä toden totta, hra tutkintotuomari, välitä asiasta päin tai toisin. Jos teitä harmittaa ajatus, että minä olen hra Lenormand, niin älkäämme puhuko siitä. Me emme puhu minusta, emme puhu ikinä mistään, jos niin haluatte. Mitä hyötyä voi siitä sitä paitsi teille olla? Kesselbachin juttu on niin sekava vyyhti, etten minäkään tiedä asemaa pohjaltaan. Yksi ainoa mies voisi auttaa teitä. Minun ei ole onnistunut löytää häntä. Enkä luule teidänkään…"
"Mikä on sen miehen nimi?"
"Hän on vanhanpuoleinen saksalainen nimeltä Steinweg… Mutta olettehan te tietysti kuullut hänestä, Weber, ja millä tavalla hänet riistettiin pois itse Oikeuspalatsissa?"
Formerie vilkaisi kysyvästi apulaispäällikköön. Weber sanoi:
"Minä otan tuodakseni sen henkilön luoksenne, hra tutkintotuomari."
"Se on siis valmista", sanoi Formerie nousten tuolillaan. "Kuten näette, Lupin, oli tämä pelkästään muodollinen tutkinto, molempien kaksintaistelijain esittelemiseksi toisilleen. Nyt kun olemme lyöneet miekkamme ristikkäin tarvitsemme ainoastaan miekkailumme välttämättömän todistajan, lainopillisen neuvonantajanne."
"Minä valitsen maître Quimbelin."
"Asianajajayhdistyksen puheenjohtajan! Hyvä, te saatte kelpo puolustajan."
* * * * *
Ensimäinen istunto oli lopussa. Weber vei pois vangin.
Astuessaan alas "hiirenloukun" portaita molempien Doudevillein välissä puheli Lupin lyhyin, käskevin lausein:
"Pitäkää silmällä Steinwegiä… Älkää antako hänen puhutella ketään… Olkaa paikalla huomenna… Minä annan teille silloin muutamia kirjeitä… yhden itseänne varten… tärkeän."
Alhaalle tultuaan hän asteli automobilia ympäröitsevien kunnalliskaartilaisten luo:
"Kotiin, pojat", hän huudahti, "ja pian! Minulla on kohtaus oman itseni kanssa täsmälleen kello kaksi."
Ajomatkalla ei mitään tapahtunut. Koppiinsa palattuaan Lupin kyhäsi pitkän kirjeen yksityiskohtaisia ohjeita Doudevillen veljeksille ja kaksi muuta kirjettä.
Toinen oli Genevièvelle:
'Geneviève, te tiedätte nyt kuka olen ja ymmärrätte miksi salasin teiltä sen henkilön nimen, joka kahdesti vei teidät pois sylissään, silloin kun te olitte pikku tyttö.
Geneviève, minä olin äitinne ystävä, etäinen ystävä, jonka kaksinaisesta elämästä hän ei tiennyt mitään, mutta johon hän tunsi voivansa luottaa. Ja siksi hän ennen kuolemaansa kirjotti minulle muutamia rivejä, pyytäen minua kaitsemaan teitä.
Niin arvoton kuin olenkin osalliseksi arvostukseenne, Geneviève, pysyn uskollisena tuolle luottamukselle. Älkää kokonaan karkottako minua sydämestänne.
Arsène Lupin.'
Toinen kirje oli osotettu Dolores Kesselbachille:
'Ruhtinas Sernine johtui tavottamaan rouva Kesselbachin tuttavuutta yksinomaan itsekkäistä syistä. Mutta harras kaipuu toimia hänen hyväkseen oli syynä siihen, että hän tätä tuttavuutta pitkitti.
Nyt kun ruhtinas Serninestä on tullut pelkkä Arsène Lupin,
hän pyytää, ettei rouva Kesselbach riistäisi häneltä oikeutta
suojella häntä etäältä ja kuten mies suojelee sitä, jota hän ei
enää koskaan joudu näkemään.'
Pöydällä oli moniaita kirjekuoria. Hän otti käteensä yhden ja otti toisen; mutta sitten kolmatta ottaessaan hän huomasi valkean paperiarkin, jonka siihen ilmestyminen kummastutti häntä. Siihen oli kiinnitetty nähtävästi sanomalehdestä leikattuja sanoja. Hän luki:
'Olette hävinnyt taistelussanne paroonia vastaan. Luopukaa ottamasta osaa juttuun, niin minä en vastusta pakoanne.
L. M.'
Taaskin tunsi Lupin sitä kammoa ja kauhua, jota tämä nimetön ja satumainen olento hänessä aina herätti, sitä iljetystä, jota tuntee koskettaessaan myrkyllistä eläintä, matelijaa:
"Taas hän", virkahti hän. "Ja täälläkin!"
Häntä myöskin säikähdytti se äkillinen näky, minkä hän tuolloin tällöin sielussaan tunsi tuosta vihamielisestä voimasta, voimasta yhtä suuresta kuin hänen omansakin ja pelottavia apuneuvoja käyttelevästä, joita hän ei itse voinut tajuta.
Hän epäili oitis vartijaansa. Mutta kuinka oli ollut mahdollista lahjoa tuota kovapiirteistä, tuimakatseista miestä?
Kahdentenatoista päivänä Lupin heräsi hyvin aikaisin ja huudahti:
"Saas nähdä, jos laskelmani ovat oikeat ja jumalat ovat puolellani, niin tänään kuuluu jotakin uutta. Minulla on ollut neljä puhelua Formerien kanssa. Sen miehen täytyy nyt olla oikeaan kuntoon muokattu. Ja Doudevillet puolestaan ovat tietenkin hääränneet ahkerasti… Tästä koituu jotakin hauskaa!"
Salvat narahtelivat, avain kääntyi ritisten lukossa.
"Ahaa, tekö siinä, vanginvartijoista parahin! Onko hetki tullut viimeistä pukemista varten? Tukanleikkuuta varten, joka käypi kaikkein viimeisimmän suuren leikkauksen edellä?"
"Tutkintatuomarin puheille", sanoi mies lyhyeen.
Lupin asteli vankilan käytävien läpi ja hänet ottivat vastaan kunnalliskaartilaiset, jotka lukitsivat hänet vankivaunuihin.
Hän saapui Oikeuspalatsiin kahtakymmentä minuuttia myöhemmin. Toinen Doudeville odotteli lähellä portaita. Heidän noustessaan ylös hän sanoi Lupinille:
"Teidät asetetaan tänään vastakkain."
"Kaikki järjestetty?"
"On."
"Weber?"
"Hyörimässä muualla."
Lupin astui Formerien huoneeseen ja tunsi heti vanhan Steinwegin, joka istui eräällä tuolilla sairaan ja riutuneen näköisenä. Muuan kunnalliskaartilainen seisoi hänen takanaan.
Formerie tähysteli vankia tarkkaavasti, kuin toivoen tekevänsä tärkeitä päätelmiä tutkistelustansa, ja sanoi:
"Tiedättekö kuka tämä herrasmies on?"
"No, Steinweg tietenkin!…"
"Niin, hra Weberin ja hänen kahden alaisensa, Doudeville-veljeksien, ripeiden tiedustelujen avulla olemme löytäneet hra Steinwegin, jonka sanotte tietävän Kesselbach-jutun juurtajaksain, murhaajan nimen ja muun."
"Minä onnittelen teitä, hra tutkintotuomari. Teidän tutkimuksenne menestyy erinomaisesti."
"Niin luulen. On vain yksi 'mutta': hra Steinweg kieltäytyy ilmaisemasta mitään, paitsi teidän läsnäollessanne."
"No jopa nyt jotakin! Sepä kummallista! Herättääkö Arsène Lupin hänessä niin suurta kiintymystä ja arvostusta?"
"Ei Arsène Lupin, vaan ruhtinas Sernine, jonka hän sanoo pelastaneen hänen henkensä, ja hra Lenormand, jonka keralla hän sanoo alottaneensa erään puhelun…"
"Siihen aikaan kun olin etsivän osaston päällikkönä", keskeytti
Lupin. "Myönnätte siis…"
"Hra Steinweg", sanoi tutkintotuomari, "tunnetteko hänet hra
Lenormandiksi?"
"En, mutta minä tiedän, että Arsène Lupin ja hän ovat sama."
"Suostutte siis puhumaan?"
"Kyllä… mutta… me emme ole yksinämme."
"Mitä tarkotatte? Täällä on vain kirjurini… ja vartija…"
"Hra tutkintotuomari, salaisuus, jonka aijon ilmaista, on niin tärkeä, että te olisitte itsekin pahoillanne…"
"Vartija, menkäähän ulkopuolelle", sanoi Formerie. "Tulkaa heti takaisin, jos kutsun. Oletteko kirjuriani vastaan, hra Steinweg?"
"En, en… saattaisi olla parempi… mutta kuitenkin…"
"Puhukaa siis. Mitään paljastuksianne ei muuten merkitä pöytäkirjaan. Yksi sana vielä sentään: Kysyn teiltä viimeisen kerran, onko välttämätöntä, että vanki on tässä puhelussa saapuvilla?"
"Ihan välttämätöntä. Saatte itse nähdä syyn siihen."
Hän veti tuolinsa tutkintatuomarin pöydän ääreen. Lupin jäi seisomaan kirjurin lähelle. Ja vanhus alkoi matalalla äänellä puhella:
"Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun eräät asianhaarat, joihin minun ei tarvitse tässä kajota, saattoivat tietooni merkillisen tarinan, joka koskee kahta henkilöä."
"Heidän nimensä, olkaa hyvä."
"Nimet ilmotan hetimiten. Sanon vain ensiksikin, että toisella näistä henkilöistä on huomattava asema Ranskassa ja että toinen, italialainen tai pikemmin espanjalainen… niin, espanjalainen…"
Loikkaus, kaksi pelottavaa nyrkin iskua… Lupinin käsivarret olivat huitaisseet oikeaan ja vasempaan kuin jousten ponnahduttamina, ja hänen nyrkkinsä, kovat kuin kanuunankuulat, mojauttivat tutkintotuomaria ja kirjuria leukaan, juuri korvan alle.
Tutkintotuomari ja kirjuri lysähtivät pöytiensä yli voihkaustakaan päästämättä.
"Hyvin osattu!" sanoi Lupin. "Se oli näpsä ote."
Hän meni ovelle ja lukitsi sen hiljaisesti. Palatessaan hän kysyi:
"Steinweg, onko teillä kloroformi?"
"Oletteko ihan varma siitä, että he ovat tainnuksissa?" kysyi vanhus pelosta vapisten.
"Mitä ajattelettekaan! Mutta sitä kestää vain kolme tai neljä minuuttia… Ja se ei ole kyllin pitkä aika."
Saksalainen otti taskustaan pullon ja kaksi valmiiksi järjestettyä puuvillatukkoa.
Lupin otti pullosta tulpan, kaatoi muutamia pisaroita kloroformia puuvillatukkoihin ja piteli niitä tutkintatuomarin ja hänen kirjurinsa nenän edessä:
"Mainiota! Meillä on kymmenen minuutin rauha ja häiriintymättömyys käytettävissämme. Se riittää, mutta kiirehtikäämme kuitenkin; eikä sanaakaan liikaa, vanhus, kuuletteko?" Hän tarttui toista käsivarteen. "Te näette mitä minä kykenen tekemään. Tässä me olemme, kahden kesken Oikeuspalatsin keskuksessa, syystä että minua niin halutti."
"Niin."
"Aijotte siis kertoa minulle salaisuutenne?"
"Niin. Minä kerroin sen Kesselbachille, hän kun oli rikas ja saattoi käyttää sitä paremmin kuin kukaan, jonka tunsin. Mutta vaikka te olette vanki ja aivan voimaton, niin pidän teitä sata kertaa vahvempana kuin Kesselbach oli sadan miljoonansa kanssa."
"Siinä tapauksessa puhukaa; ja käykäämme asioihin oikeassa järjestyksessä. Murhaajan nimi?"
"Mahdotonta!"
"Kuinka niin mahdotonta? Arvelin teidän sen tietävän ja aikovan kertoa minulle kaikki!"
"Kaikki, mutta sitä en."
"Mutta…"
"Myöhemmällä."
"Olette hullu! Miksi?"
"Minulla ei ole mitään todisteita. Myöhemmällä, kun te olette vapaa, me pyydystämme yhdessä. Mitä sitä paitsi olisi siitä nyt hyötyä? Enkä totisesti voi nyt sanoa."
"Pelkäätte häntä?"
"Niin."
"No hyvä", sanoi Lupin. "Eihän se sentään kaikkein tärkein asia olekaan. Muusta olette päättänyt puhua?"
"Pidättelemättä."
"No, vastatkaa siis. Kuka on Pierre Leduc?"
"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin prinssi,
Fistingenin kreivi, Wiesbadenin ja muiden seutujen herra."
Lupinia vavahdutti riemu hänen kuullessaan, ettei hänen suojattinsa toki ollut silavasaksan poika!
"Lempo!" hän jupisi. "Uljas arvo!… Sikäli kuin muistan on
Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunta Preussissa?"
"Niin, Moselin varrella. Veldenz-suku on pfalzkreivillisen Zweibrücken-suvun haara. Suurherttuakunta joutui ranskalaisten haltuun Lunévillen rauhanteon jälkeen ja kuului Mont-Tonnerren departementtiin. Vuonna 1814 se luovutettiin takaisin Hermann I:n, Pierre Leducin isoisän isän hyväksi. Hänen poikansa, Hermann II, vietti nuoruutensa hurjistellen, saattoi itsensä häviöön, joudutti maansa raha-asiat rappiolle ja teki itsensä mahdottomaksi alamaisilleen, jotka lopulta osittain polttivat Veldenzin vanhan linnan ja karkottivat hallitsijansa. Suurherttuakuntaa hoiti ja hallitsi sitte kolme sijaishallitsijaa Hermann II:n nimessä, joka omituista kyllä ei luopunut arvostaan, vaan pysyi nimellisesti hallitsevana suurherttuana. Hän asusti jokseenkin ahtaissa raha-asioissa Berlinissä; myöhemmin hän taisteli saksalais-ranskalaisessa sodassa Bismarckin vierellä, jonka ystäviä hän oli. Hänet surmasi pommi Parisin piirityksen aikana, ja kuollessaan hän uskoi Bismarckin hoiviin poikansa Hermannin, Hermann III:n nimittäin."
"Meidän Leducimme isän?" sanoi Lupin.
"Niin. Kansleri mieltyi Hermann III:een ja käytti häntä useasti salaisena lähettinä ylhäisille ulkomaalaisille. Suojelijansa kukistuttua Hermann III poistui Berlinistä, matkusteli maailmalla, ja palattuansa asettui Dresdeniin. Bismarckin kuollessa oli Hermann III siellä. Hän itse kuoli kaksi vuotta jälkeenpäin. Nämä ovat Saksassa yleisesti tiettyjä tosiasioita; ja se on kolmen Hermannin, yhdeksännellätoista vuosisadalla eläneiden Zweibrücken-Veldenzin suurherttuain tarina."
"Mutta neljäs, Hermann IV, se jonka asioihin me olemme osallisiksi joutuneet?"
"Hänestä puhumme piankin. Siirtykäämme nyt tuntemattomiin seikkoihin."
"Teille yksistään tiettyihin", sanoi Lupin. "Minulle yksistään ja joillekuille muille."
"Joillekuille muillekinko? Eikö salaisuutta ole säilytetty?"
"On, on, salaisuuden ovat visusti säilyttäneet ne, jotka sen tietävät. Ei huolta: heidän etunsa vaatii, sen vakuutan, heitä ehdottomasti olemaan sitä ilmaisematta."
"Kuinka te sitte sen tiedätte?"
"Viimeisen suurherttuan nimeä kantaneen Hermannin vanhan palvelijan ja yksityisen kirjurin kautta. Tämä palvelija, joka kuoli sylissäni Etelä-Afrikassa, uskoi minulle aluksi, että hänen herransa oli salaisissa naimisissa ja jätti jälkeensä pojan. Sitte hän kertoi minulle tuon suuren salaisuuden."
"Jonka te jälkeenpäin ilmaisitte Kesselbachille."
"Niin."
"Malttakaahan silmänräpäys… Odottakaa…"
Lupin kumartui Formerien yli, varmistui siitä, että kaikki oli hyvin ja sydän tykki säännöllisesti, ja sanoi:
"Jatkakaa."
Steinweg alotti jälleen:
"Sen päivän iltana, jona Bismarck kuoli, astuivat suurherttua Hermann III ja hänen uskollinen palvelijansa — minun etelä-afrikalainen ystäväni — junaan, joka toi heidät Müncheniin juuri ajoissa, heidän ennättääksensä Wienin pikajunaan. Wienistä he matkustivat Konstantinopoliin, sieltä Kairoon, sieltä Napoliin, sieltä Tunisiin, sieltä Espanjaan, sieltä Parisiin, sieltä Lontooseen, Pietariin, Varsovaan… eivätkä he pysähtyneet ainoassakaan paikassa. He ottivat ajurin, nostattivat kaksi matkareppuansa etuistuimelle, syöksyivät läpi katujen, riensivät toiselle asemalle tai laiturille ja nousivat taas heti junaan tai höyrylaivaan."
"Sanalla sanoen, heitä ajettiin takaa ja he yrittivät eksyttää vainoojiansa jäljiltänsä", päätti Arsène Lupin.
"Eräänä iltana he läksivät Trevesin kaupungista, puettuina työmiesten lakkeihin ja palttinamekkoihin, kumpaisellakin mytty sauvan sakaraan olan yli ripustettuna. He kävelivät neljäkymmentäkaksi kilometriä Veldenziin, missä on Zweibrückenin vanha linna tai oikeammin sen rauniot."
"Ei mitään kuvauksia, olkaa hyvä."
"Kaiken päivää he piileskelivät läheisessä metsässä. Yöllä he hiipivät vanhojen linnanmuurien pimentoon. Hermann käski palvelijansa odottaa häntä ja kapusi itse muurin yli Sudenkidaksi nimitetystä murroksesta. Hän palasi tunnin kuluttua. Seuraavalla viikolla, taaskin kierreltyään maita mantereita, hän palasi kotiinsa Dresdeniin. Retki oli tehty."
"Ja mikä oli retken tarkotuksena?"
"Suurherttua ei milloinkaan hiiskunut sanaakaan siitä palvelijallensa. Mutta eräät seikat ja jälkeenpäin sattuneet tapaukset saivat miehen sommittelemaan kokoon asianlaidan ainakin osittain."
"Pian, Steinweg, aika alkaa jo käydä lyhyeksi; ja minä olen kiihkeä tietämään…"
"Kaksi viikkoa retken jälkeen kreivi von Waldemar, keisarin henkivartioväen upseeri ja hänen henkilökohtaisia ystäviänsä, kävi kuuden miehen keralla suurherttuan luona. Hän oli siellä koko päivän lukkojen takana suurherttuan kanssa tämän työhuoneessa. Tuon tuostakin kuului väittelyä, kiivasta riitelyä. Erään lauseen kuulikin palvelija astuessaan puutarhassa ikkunain alitse: 'Ne paperit jätettiin teille; Hänen Majesteettinsa on varma siitä. Jos kieltäydytte antamasta niitä minulle vapaaehtoisesti…' Lauseen jatko, uhkauksen tarkotus ja koko kohtauskin voidaan helposti arvata siitä, että Hermannin talo tutkittiin läpikotaisin."
"Mutta se on vastoin lakia."
"Se olisi ollut vastoin lakia, jos suurherttua olisi ollut vastaan; mutta hän oli itse kreivin mukana etsinnässä."
"Ja mitä haeskelivat he? Kanslerin muistelmiako?"
"He etsivät salaista asiapaperikimppua, jonka tiedettiin olevan olemassa, muutamien varomattomuuksien ilmaisemana, ja varmasti tulleen uskotuksi suurherttua Hermannin haltuun."
Lupin mutisi kiihtyneesti:
"Salaisia asiapapereita… ja epäilemättä hyvin tärkeitä?"
"Mitä tärkeimpiä. Noiden paperien julkaiseminen johtaisi tuloksiin, joita olisi mahdoton ennakolta nähdä, ei ainoastaan Saksan sisäisissä asioissa, vaan myöskin sen suhteissa muihin valtoihin."
"Haa!" huudahti Lupin ankarassa kiihkossa. "Haa, voiko olla mahdollista… Mitä todisteita on teillä?"
"Mitä todisteitako? Suurherttuan vaimon todistus, ne luottamukset, jotka hän suurherttuan kuoltua uskoi palvelijalle."
"Niin… niin…" sopersi Lupin. "Meillä on suurherttuan itsensä todistus."
"Parempi kuin sekin", oikaisi Steinweg.
"Mikä sitte?"
"Eräs asiakirja: hänen omakätisesti laatimansa ja allekirjottamansa asiakirja, joka sisältää…"
"Sisältää mitä?"
"Luettelon hänen haltuunsa uskotuista salaisista papereista."
"Kertokaa minulle, parilla sanalla…"
"Parilla sanalla? Sitä ei voi tehdä. Luettelo on pitkä kuin käsivarteni, kauttaaltaan on siihen siroteltu muistutuksia ja huomautuksia, jotka toisinaan ovat mahdottomat ymmärtää. Mainitsen vain kaksi otsikkoa, jotka ilmeisesti koskevat kahta sellaisten paperien kääryä. Kruununprinssin omakätisiä kirjeitä Bismarckille on toinen. Päivämäärät osottavat nuo kirjeet kirjotetuiksi Fredrik III:n kolmikuukautisena hallituskautena. Kuvitellakseen mitä kirjeet sisältänevät tarvitsee vain ajatella Fredrik keisarin sairautta, hänen riitojaan poikansa kanssa…"
"Niin, niin, minä tiedän… Ja toinen otsikko?"
"Valokuvia Fredrik III:n ja keisarinnan kirjeistä Englannin kuningattarelle."
"Sanotteko täydellä todella, että se on luettelossa?" kysyi Lupin tukahtuvalla äänellä.
"Kuunnelkaahan suurherttuan muistiinpanoja: Suur-Britannian ja Ranskan välisen sopimuksen teksti. Ja nämä hiukan hämärät sanat: 'Elsass-Lotrinki'… 'Siirtomaat'… 'Merivarustelujen supistaminen'…"
"Siinä sanotaan niin?" tokaisi Lupin. "Ja te sanotte sitä hämäräksi?… Ne sanathan huikaisevat kirkkaudellaan!… Haa, voiko olla mahdollista!… Ja mitä lisäksi mitä lisäksi?"
Hänen puhuessaan kuului ovelta melua. Joku kolkutti.
"Ette voi tulla sisälle", sanoi Lupin. "Minulla on hommia…
Jatkakaa, Steinweg."
"Mutta…" intti vanhus suuresti säikähdyksissään.
Ovea röykytettiin rajusti, ja Lupin kuuli Weberin äänen Hän luikkasi:
"Hiukan kärsivällisyyttä, Weber. Minä olen viidessä minuutissa valmis."
Hän tarttui vanhusta käsivarteen ja sanoi käskevällä äänellä:
"Olkaa huoletta ja jatkakaa kertomustanne. Sanotte siis, ettei suurherttuan ja hänen palvelijansa retkellä Veldenzin linnaan ollut muuta tarkotusta kuin noiden paperien piilottaminen?"
"Muusta ei voi olla kysymystäkään."
"Hyvä on. Mutta suurherttua on saattanut jälkeenpäin siepata ne pois!"
"Ei, hän ei ennen kuolemaansa enää poistunut Dresdenistä."
"Mutta suurherttuan vihamiehet, joiden etu ehdottomasti vaati heitä etsimään paperit käsiinsä ja hävittämään ne — eivätkö he ole voineet yrittää saada selville paperien säilytyspaikkaa?"
"He ovat yrittäneet."
"Mistä sen tiedätte?"
"Voittehan ymmärtää, etten minä jäänyt toimettomaksi, ja että noiden paljastusten jälkeen oli ensimäisenä huolenani lähteä Veldenziin ja tehdä tiedusteluja lähikylissä. No, minä kuulin, että linnassa oli kahtena kertana käynyt kymmenkunta miestä, jotka tulivat Berlinistä, varustettuina suosituksilla sijaishallitsijoille."
"No?"
"No, he eivät löytäneet mitään, sillä sittemmin on linna suljettu yleisöltä."
"Mutta mikä estää ketä tahansa pääsemästä sisälle?"
"Viisikymmenmiehinen linnotusjoukko, joka pitää vartiota yöt päivät."
"Suurherttuakunnan sotureita?"
"Ei, keisarin omasta henkivartioväestä valittuja."
Käytävässä yltyi meteli:
"Ovi auki!" huusi ääni. "Minä käsken teitä avaamaan oven."
"En voi, Weber veikkonen; lukko on epäkunnossa. Jos noudatatte neuvoani, niin leikkaatte lukon ympäriltä oven."
"Ovi auki!"
"Entäs Europan kohtalo, jota me täällä parhaillaan pohdimme?"
Hän kääntyi ukkoon:
"Te ette siis kyennyt pääsemään linnaan?"
"En."
"Mutta uskotte varmasti, että nuo paperit on sinne kätketty?"
"Kuulkaahan, olenhan toki antanut siitä kylliksi todisteita? Ettekö ole vakuutettu?"
"Kyllä, kyllä", jupisi Lupin, "ne ovat siellä kätkettyinä… siitä ei ole epäilystäkään… ne ovat siellä kätkettyinä."
Ulkopuolella miehet penkoivat lukkoa.
Lupin kysyi Steinwegiltâ:
"Mihin kuoli suurherttua?"
"Keuhkokalvon tulehdukseen, joka teki hänestä muutamassa päivässä lopun. Hän saavutti tuskin tajuntaansa ennen loppua; ja kamalaa kuuluu olleen se, että hänen nähtiin hourekohtaustensa lomassa tekevän rajuja ponnistuksia ajatustensa keräämiseksi ja ymmärrettävien lauseiden puhumiseksi. Tuon tuostakin hän huusi vaimoansa, katseli häntä epätoivoisesti ja liikutti turhaan huuliansa."
"Sanalla sanoen, hän puhui?" sanoi Lupin, keskeyttäen hänet, sillä lukon retuuttaminen alkoi häntä huolestuttaa.
"Ei, hän ei puhunut. Mutta eräänä verrattain selvänä hetkenä hän sai kootuksi kylliksi tarmoa piirtääkseen joitakuita merkkejä paperinpalaselle, jonka hänen vaimonsa hänelle antoi."
"Ja nuo merkit…"
"Ne olivat enimmäkseen mahdottomia lukea."
"Enimmäkseen? Mutta toiset?" kysyi Lupin kiihkeästi. "Toiset?"
"Siinä oli ensinnäkin kolme aivan selvää numeroa: 8, 1 ja 3…"
"Niin, 813, tiedän… ja sitte?"
"Sitte oli muutamia kirjaimia… useita kirjaimia, joista voidaan varmasti saada selville ainoastaan kolmikirjaiminen ryhmä, jota lähinnä seuraa kaksikirjaiminen ryhmä."
"APO ON, niinkö?"
"Oh, te siis tiedätte…"
Lukko oli myötäämässä; melkein kaikki ruuvit oli irrotettu. Äkkiä säikähtäen häirityksi tulemista kysyi Lupin:
"Tämä epätäydellinen lauselma APO ON ja numerot 813 ovat siis ne kaavat, jotka suurherttua sääsi vaimollensa ja pojallensa heidän voidakseen löytää nuo salaiset paperit?"
"Niin."
"Ja miten kävi suurherttuan vaimon?"
"Hän kuoli pian miehensä jälkeen, voisi sanoa suruun."
"Ja pitikö suku huolta lapsesta?"
"Mikä suku? Suurherttualla ei ollut veljiä eikä sisaria. Sitä paitsi oli hän ainoastaan morganaattisessa ja salaisessa avioliitossa. Ei, lapsen vei pois Hermannin vanha palvelija. Hän oli pahanlainen poika, itsepäinen, oikullinen ja häijy. Eräänä päivänä hän katosi tietämättömiin."
"Tiesikö hän syntymänsä salaisuutta?"
"Tiesi; ja hänelle näytettiin se paperiarkki, jolle Hermann oli kirjottanut kirjaimet ja numerot."
"Ja sen koommin ei tätä paljastusta ole tehty kenellekään muulle kuin teille itsellenne?"
"Siinä kaikki."
"Ja te uskoitte sen ainoastaan hra Kesselbachille?"
"Niin. Mutta varovaisuuden vuoksi, vaikka näytinkin hänelle tuon kirjaimia ja numeroita sisältävän paperiliuskan sekä mainitsemani luettelon, pidin nämä molemmat asiakirjat omassa hallussani. Tapaukset ovat todistaneet, että olin oikeassa."
Lupin piteli nyt ovea molemmin käsin.
"Weber", hän karjui, "olette kovin tunkeileva! Minä toimitan teille varotuksen!… Steinweg, onko teillä nuo asiapaperit?"
"On."
"Ovatko ne turvallisessa tallessa?"
"Ehdottomasti."
"Parisissa?"
"Ei."
"Sen parempi. Älkää unohtako, että henkenne on vaarassa ja että teitä väijytään."
"Sen tiedän. Vähäisinkin väärä askel syöksee minut tuhoon."
"Aivan. Ryhtykää siis varokeinoihin, haihduttakaa viholliset jäljiltä, menkää noutamaan paperinne ja odottakaa ohjeitani. Asia on oikealla tolallansa. Viimeistään kuukauden kuluttua lähdemme yhdessä Veldenzin linnaan."
"Entä jos olen vankilassa?"
"Minä otan teidät ulos."
"Voitteko?"
"Juuri päivää myöhemmin kuin olen itse tullut ulos. Ei, minä olen väärässä; samana iltana… tuntia myöhemmin."
"Teillä on siihen keino?"
"Minulla on jo kymmenen minuutin ajan ollut siihen erehtymätön keino.
Teillä ei ole mitään muuta minulle sanottavana?"
"Ei."
"Sittepä avaan oven."
Hän avasi lukon, veti oven auki ja puheli Weberille kumartaen:
"Veikko Weber parka, en tiedä miten pyytäisin anteeksi…"
Hän ei lopettanut lausettaan. Apulaispäällikön ja kolmen poliisin äkillinen sisälle hyökkääminen ei antanut hänelle aikaa.
Weber oli raivosta ja vimmasta valjuna. Noiden kahden miehen liikahtamaton asento sai hänet ihan suunniltaan.
"Kuolleet!" hän huudahti.
"Eivät vähääkään, eivät vähääkään", naureskeli Arsène Lupin, "nukkuvat vain! Formerie oli väsyksissä… joten myönsin hänelle muutaman minuutin levon."
"Riittää jaarittelua!" ärjyi Weber. Ja poliiseihin kääntyen: "Viekää hänet takaisin Santéhen. Ja pitäkääkin, hitto vieköön, silmänne auki! Mitä tähän vieraaseen tulee…"
Lupin ei kuullut enempää Weberin aikeista vanhaan Steinwegiin nähden. Joukko kunnalliskaartilaisia ja poliisikonstaapeleita joudutti hänet vankivaunuun.
Portailla kuiskasi Doudeville:
"Weber sai kirjallisen varotuksen. Siinä muistutettiin häntä pitämään silmällä teidän joutumistanne vastakkain ja varomaan Steinwegia. Kirjelmän alla oli nimikirjaimet 'L.M.'"
Mutta Lupin tuskin vaivasi päätänsä tämän johdosta.
Mitä välitti hän murhaajan vihasta tai ukko Steinwegin kohtalosta?
Hänellä oli hallussaan Rudolf Kesselbachin salaisuus.
* * * * *
Vastoin odotuksiaan ei Lupinilla ollut minkäänlaista kiusaa kärsittävänä Formerielle tekemänsä väkivallan johdosta.
Tutkintotuomari tuli Santéhen itse, kahta päivää myöhemmin, ja sanoi hänelle hiukan hämillään ja ystävällisyyttä teeskennellen, ettei hän aikonut jatkaa sitä asiaa pitemmälle.
"En minäkään!" vastasi Lupin.
"Mitä tarkotatte?"
"No, minä tarkotan, etten lähetä siitä mitään tietoa sanomalehtiin enkä tee mitään, mikä voisi teidät saattaa naurunalaiseksi, hra tutkintotuomari. Sitä häväistystä ei päästetä julkisuuteen, sen lupaan. Sitähän haluatte, vai mitä?"
Formerie punastui ja pitkitti vastaamatta:
"Mutta tästälähtein toimitetaan teidän kuulustelunne täällä."
"On varsin kohtuullista, että laki ottaa vaivaantuakseen Lupinin takia!" sanoi se herrasmies.
Hänen kirjeenvaihtojärjestelmänsä oli yksinkertainen, ja hän oli sen heti sommitellut. Joka aamu annettiin hänelle numeroituina nippuina paperiarkkeja kirjekuoriksi tehtäväksi; ja joka ilta haettiin kirjekuoret, asianomaisesti käännettyinä ja liimattuina. Lupin oli huomannut, että hänen nipullaan oli aina sama numero. Siitä hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että numeroitujen nippujen jako aina toimitettiin samassa järjestyksessä niiden vankien kesken, jotka oli valittu tähän työhön. Kokemus osotti hänen olevan oikeassa.
Nyt tarvittiin vain, että Doudevillet lahjoivat erään työntekijän siitä yksityisestä liikkeestä, jolle paperiarkkien toimittaminen ja kirjekuorien myyminen oli annettu urakalla. Tämä kävi helposti päinsä; ja siitä asti Lupinin tarvitsi menestyksestä varmana vain rauhallisesti odottaa, kunnes päällimäiselle arkille ilmestyi hänen ja hänen ystäviensä kesken sovittu merkki.
Kuudentena päivänä hän huudahti ilahtuneesti:
"Vihdoinkin!"
Hän sieppasi eräästä kätköstänsä pienoisen pullon, otti siitä tulpan, kostutti etusormensa päätä sen sisältämään nesteeseen ja siveli sormellaan nipun kolmatta arkkia.
Pian ilmeni piirtoja, sitte kirjaimia, sitte sanoja ja lauseita.
Hän luki:
'Kaikki hyvin. Steinweg vapaana. Piileksii maalla. Geneviève Ernemont hyvässä voinnissa. Menee usein Hotel Bristoniin tapaamaan rouva Kesselbachia, joka on sairaana. Hän kohtaa siellä joka kerta Pierre Leducin. Vastatkaa samalla keinolla. Ei mitään vaaraa.'
Siten järjestyi yhteys muun maailman kanssa. Taaskin olivat Lupinin puuhat onnistuneet. Hänen sopi nyt käydä suorittamaan suunnitelmaansa ja johtamaan sanomalehtisotaa, jota hän oli vankilansa rauhallisessa yksinäisyydessä valmistellut.
Kolmea päivää myöhemmin ilmestyivät "Grand Journalissa" nämä muutamat rivit:
'Aivan erillään ruhtinas Bismarckin muistelmista, jotka asiata tuntevien lausunnon mukaan sisältävät pelkästään niiden tapausten virallisen historian, joihin suuri kansleri oli osallinen, on olemassa sarja melkoisen mielenkiintoisia salaisia kirjeitä.
Nämä kirjeet on äskettäin löydetty. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että ne tulevat kohdakkoin julkisuuteen.'
Lukijani muistavat sen hälyn, jota nämä salaperäiset lauseet herättivät koko sivistyneessä maailmassa, ihmisten selittelyt, heidän esittämänsä vihjaukset ja varsinkin sen riidan, johon saksalainen sanomalehdistö joutui. Kuka oli antanut aiheen noille riveille? Mitä olivat tarkotetut kirjeet? Kuka oli kirjottanut ne kanslerille tai saanut ne häneltä? Oliko tämä kuoleman jälkeen seurannutta kostoa? Vai oliko se jonkun Bismarckin kirjeenvaihtajan varomattomuutta?
Toinen tiedonanto vakiinnutti yleisen mielipiteen muutamissa kohden,
mutta samalla kiihdytti sen tavattomaan jännitykseen. Se kuului
seuraavasti:
**
'Grand Journal'in toimitukselle:
Santé-vankila, 14. koppi, Toinen osasto.
Te julkaisitte viime numerossanne uutisen, joka perustuu muutamiin sanoihin, jotka äskettäin lausuin Santéssa ulkopolitiikasta pitämässäni esitelmässä. Kirjeenvaihtajanne tiedonanto, vaikka onkin kaikissa oleellisissa kohdissaan oikea, kaipaa pikku korjausta. Kirjeet ovat olemassa, kuten siinä mainitaan, ja on mahdoton kieltää niiden tavatonta tärkeyttä, niitä kun on asianomaisen hallituksen toimesta herkeämättä etsiskelty jo kymmenen vuotta. Mutta kukaan ei tiedä minne ne on kätketty eikä kukaan tiedä ainoatakaan sanaa niiden sisällöstä.
Olen vakuutettu siitä, ettei yleisö minulle pahastu, jos annan sen jonkun aikaa odottaa ennen kuin tyydytän sen peräti luonnollista uteliaisuutta. Siitä puhumattakaan, ettei minulla ole hallussani kaikkia totuuden selville saamiseen tarvittavia aineksia, ei nykyinen toimintani salli minun omistaa tälle asialle niin paljoa aikaa kuin soisin.
Tällähaavaa voin ainoastaan ilmottaa, että kuoleva valtiomies uskoi kirjeet eräälle uskollisimmalle ystävälleen ja että tämän ystävän sittemmin täytyi kärsiä ikäviä seurauksia uskollisuudestansa. Alituinen vakoilu, kotitarkastukset, mikään ei häneltä säästynyt.
Olen antanut kahdelle salapoliisieni parhaalle asiamiehelle määräyksen seurata jälkiä alusta asti, enkä epäile voivani kahdessa päivässä päästä tämän jännittävän salaisuuden perille.
Suurimmalla kunnioituksella
Arsène Lupin.'
Arsène Lupin se siis juttua johtikin! Hän se vankikopistaan hoiteli ensimäisessä uutisessa julistettua huvi- tai murhenäytelmää. Mikä onni! Jokainen riemastui. Lupinin kaltaisen taiteilijan avulla täytyi näytöksestä tulla sekä hauska että hämmästyttävä.
Kolmea päivää myöhemmin sisälsi "Grand Journal" seuraavan kirjeen Arsène Lupinilta: ** 'Sen uskollisen ystävän nimi, johon viittasin, on ilmotettu minulle. Hän oli suurherttua Hermann III, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan hallitseva (vaikka valtaistuimelta pidätetty) valtias ja ruhtinas Bismarckin täyttä ystävyyttä nauttiva uskottu.
Hänen talonsa tutki läpikotaisin kreivi von W— kahdentoista miehen keralla. Tämän etsinnän tulos oli kielteinen, mutta paperien todistettiin kuitenkin olevan suurherttuan hallussa.
Minne kätki hän ne? Tämä on ongelma, jota tällä haavaa ei luultavasti kukaan maailmassa kykenisi ratkaisemaan.
Minun täytyy pyytää neljäkolmatta tuntia sen ratkaisemiseen.
Arsène Lupin.'
Ja neljänkolmatta tunnin kulutta ilmestyi luvattu paljastus: ** 'Kysymyksessä olevat kirjeet on kätketty Veldenzin, Zweibrückenin suurherttuakunnan pääkaupungin läänityslinnaan. Linna tuhottiin yhdeksännellätoista vuosisadalla osittain.
Mihin on ne siellä kätketty? Ja mitä suorastaan sisältävät nuo kirjeet? Näitä kahta ongelmaa selvittelen parhaillaan; ja ratkaisun julkaisen neljän päivän kuluttua.
Arsène Lupin.'
Mainittuna päivänä ihmiset tungeksivat ostamaan "Grand Journalin" numeroita. Kaikkien pettymykseksi ei siinä ollutkaan luvattua tiedonantoa. Sama äänettömyys seuraavana päivänä.
Mitä oli tapahtunut?
Se tuli tietoon poliisiprefektin virastossa sattuneen varomattomuuden kautta. Santén vankilanjohtaja kuului saaneen varotuksen, että Lupin oli yhteydessä apuriensa kanssa niiden kirjenippujen avulla, joita hän valmisti. Mitään ei oltu saatu ilmi; mutta oli ajateltu parhaaksi kaikessa tapauksessa kieltää kaikkinainen työskentely tältä sietämättömältä vangilta.
Tähän vastasi sietämätön vanki:
"Koska minulla ei nyt ole mitään tekemistä, niin voinpahan pitää huolta oikeudenkäynnistäni. Olkaa hyvä ja antakaa tieto asianajajalleni, maître Quimbelille."
Se oli totta. Lupin oli siihen asti kieltäytynyt ryhtymästä mihinkään tekemisiin maître Quimbelin kanssa, mutta suostui nyt tapailemaan häntä ja valmistelemaan puolustustansa.
* * * * *
Seuraavana päivänä maître Quimbel hilpeällä äänellä pyysi Lupinia tuotavaksi lakimiesten huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen mies ja käytti hyvin voimakkaita silmälaseja, jotka saivat hänen silmänsä näyttämään tavattoman isoilta. Hän asetti hattunsa pöydälle, levitti salkkunsa auki ja alkoi heti tehdä ennakolta huolellisesti valmistelemiansa kysymyksiä.
Lupin vastaili tavattoman auliisti, vieläpä vapaaehtoisesti ilmoitteli monen monituisia erityisseikkoja, jotka maître Quimbel sanelun mukaan merkitsi paperilappusille.
"Ja sanotte siis", jatkoi lakimies, pää papereihin hautautuneena, "että siihen aikaan…"
"Sanon, että siihen aikaan…" vastasi Lupin.
Vähin erin, luonnollisin ja tuskin huomattavin liikahduksin, hän tuki kyynäspäänsä pöytää vasten. Hän laski käsivartensa verkalleen alas, pujotti kätensä maître Quimbelin hatun alle, pisti sormensa nahkanauhan rakoon ja otti sieltä tuollaisen pitkittäin taitetun paperisuikaleen, joita hatuntekijä sovittaa nahan ja sisustuksen väliin silloin kun hattu on hiukkasen liian iso.
Hän kääri paperin auki. Se oli ennakolta sovitulla salakirjotuksella laadittu sanoma Doudevillelta:
'Olen sisäpalvelijana maître Quimbelilla. Voitte pelotta vastata
samalla keinolla.
L. M., murhaaja, se antoi ilmi kirjekuoritempun. Olipa hyvä, että
ennakolta älysitte tämän siirron!'
Kirjelmässä oli vielä tarkka selostus Lupinin paljastusten saamasta vastaanotosta.
Lupin otti taskustaan samanlaisen paperisuikaleen, jossa oli hänen ohjeitansa, pisti sen hiljaisesti edellisen sijalle ja veti kätensä jälleen pois. Temppu oli tehty.
Ja Lupinin kirjeenvaihto "Grand Journalissa" alkoi viipymättä jälleen:
**
'Pyydän yleisöltä anteeksi, etten pitänyt lupaustani.
Santé-palatsin postiolot ovat surkean vajanaiset.
Olemme kuitenkin lähellä loppua. Minulla on käsissäni kaikki asiapaperit, jotka vääjäämättömästi ilmaisevat totuuden. Minä en julkaise niitä vielä. Kuitenkin olkoon sanottuna, että kirjeiden joukossa on muutamia, jotka lähetti kanslerille eräs hänen oppilaakseen ja ihailijakseen selittäytynyt, joka oli määrätty useita vuosia myöhemmin vapauttamaan itsensä väsyttävästä holhoojasta ja hallitsemaan yksinänsä.
Uskon puhuneeni selkeästi.'
Ja seuraavana päivänä:
**
'Kirjeet kirjotettiin edesmenneen keisarin aikana. Minun ei
tarvinne lisätä mitään niiden tärkeyden todistamiseksi.'
Neljän päivän vaiti-olo ja sitte tämä lopullinen kirjelmä, joka
aikaansai vielä muistissa olevan hälinän:
**
'Tutkimukseni on päättynyt. Nyt tiedän kaikki.
Pelkällä harkinnan voimalla olen arvannut kätköpaikan salaisuuden.
Ystäväni ovat lähdössä Veldenziin ja kaikkien esteiden uhalla he menevät linnaan heille osottamaani tietä.
Sanomalehdet julkaisevat sitte valokuvia kirjeistä, joiden pääsisällön jo tunnen; mutta pidän parempana julkaista koko tekstin.
Tämä varma, ehdoton julkaiseminen tapahtuu kahden viikon kuluttua tästä päivästä, täsmälleen tämän elokuun 22. p:nä.
Siihen asti olen vaiti… ja odotan.'
Tiedonannot "Grand Journalille" lakkasivat tosiaankin toistaiseksi; mutta Lupin ei herjennyt olemasta kirjeenvaihdossa ystäviensä kanssa hatun kautta. Se oli niin yksinkertaista! Ei ollut mitään vaaraa. Kuka olisi saattanut konsanaan aavistaa, että maître Quimbelin hattu oli Lupinin kirjelaatikkona!
Joka toinen tai kolmas aamu, niin useasti kuin saapuikin, tämä kuuluisa asianajaja uskollisesti toi puolustettavansa kirjeet: kirjeitä Parisista, kirjeitä maaseudulta, kirjeitä Saksasta, kaikki Doudevillen lyhentämiä ja salakirjotukseksi muuttamia. Ja tuntia myöhemmin maître Quimbel juhlallisesti asteli pois, vieden Lupinin määräyksiä.
Mutta eräänä päivänä Santén vankilanjohtaja sai kirjelmän, jonka alla oli nimikirjaimet "L.M." ja jossa hänelle huomautettiin, että maître Quimbel arvatenkin oli tietämättänsä Lupinin kirjeenkantajana ja että olisi viisasta pitää silmällä tämän arvoisan herrasmiehen käyntejä. Vankilanjohtaja kertoi maître Quimbelille ja tämä päätti pitää nuorempaa toimistokumppaniansa mukanansa.
Niinpä taaskin, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, huolimatta aina heruvasta kekseliäisyydestään, huolimatta jokaisen tappionsa jälkeen uusiutuvasta ihmeteltävästä älykkäisyydestään, taaskin Lupin huomasi olevansa estetty pitämästä yhteyttä muun maailman kanssa, yhä ehkäisijänänsä pelottavan vastustajansa hirveä nerokkuus. Ja hän havaitsi keskeytyksen tapahtuvan ratkaisevimmalla hetkellä, siinä juhlallisessa käänteessä, jolloin hän kammiostansa oli lyömässä viimeisen valttikorttinsa niitä liittoutuneita voimia vastaan, jotka häntä niin kamalana ylivoimana ahdistelivat.
* * * * *
Elokuun 13. p:nä, istuessaan kahta asianajajaansa vastapäätä, hänen huomionsa kohdistui sanomalehteen, johon maître Quimbel oli kietaissut muutamia papereitaan.
Hän näki hyvin isoilla kirjakkeilla painetun otsikon:
"813".
Ali-otsikot olivat:
"UUSI MURHA".
"KIIHTYMYS SAKSASSA".
"ONKO APO ON VIHDOIN SAANUT TULKINNAN?"
Lupin vaaleni tuskasta. Otsikkojen alta hän luki sanat:
'Kaksi huomiota herättävää sähkösanomaa saapuu meille lehtemme juuri mennessä koneeseen.
Lähellä Augsburgia on löydetty vanhan miehen ruumis, kurkku veitsellä katkaistuna. Poliisiviranomaisten on onnistunut todeta ruumis: se on Steinweg, mies jota useasti mainittiin Kesselbachin jutussa.
Toisaalta sähköttää eräs kirjeenvaihtajamme, että kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes on kiireisesti kutsuttu Kölniin tapaamaan keisaria. Sieltä he lähtevät Veldenzin linnaan,
Sherlock Holmesin sanotaan ottaneen tulkitakseen, mikä salaisuus piilee sanoissa APO ON.
Jos hän onnistuu, niin se merkitsee sen käsittämättömän taistelun surkeata luhistumista, jota Arsène Lupin on kuluneen kuukauden ajan niin omituisella tavalla johtanut.'
Kammionsa neljän seinän sisällä numero 14. tunsi olevansa peruuttamattomasti yksinään, sidotuin käsin, sidotuin tahdoin, sidotuin aivoin. Häntä ei vähääkään auttanut se että hän oli kyvykäs, nerokas, peloton, sankarillinen. Taistelua käytiin ilman häntä. Hänen osansa oli nyt päättynyt. Hän oli liittänyt yhteen eri kappaleet ja virittänyt kaikki jouset siihen isoon koneeseen, jonka piti tuottaa, ikäänkuin itsellään toimivasti valmistaa hänen vapautuksensa; ja hänelle oli mahdotonta tehdä ainoatakaan liikahdusta työnsä parantamiseksi ja vaalimiseksi.
Määräpäivänä kävisi kone työskentelemään. Sitä ennen voisi sattua tuhannen epäsuotuista seikkaa, tuhannen vastusta ilmestyä, hänen kykenemättänsä vastustamaan noita seikkoja tai poistamaan noita vastuksia.
Lupin vietti siihen aikaan elämänsä onnettomimmat hetket. Hän epäili itseään. Hän kummaili, hautautuisiko hänen olemassaolonsa ainiaaksi vankilan pimentoon. Eikö hän ollut tehnyt erehdystä laskelmissaan? Eikö ollut lapsellista uskoa, että hänet vapauttava tapaus sattuisi tuona määrättynä päivänä?
"Hulluutta!" hän huudahteli. "Todisteluni on pettävää… Kuinka voin odottaa sellaista asianhaarain yhteensattumista! Joku pikku seikka tuhoaa kaikki… se välttämätön hiekkajyvä…"
Steinwegin kuolema ja niiden asiapaperien katoaminen, jotka vanhuksen piti hänelle luovuttaa, ei häntä suurestikaan huolestuttanut. Hän olisi tarpeen vaatiessa tullut toimeen ilman noita asiapapereita; ja Steinwegin hänelle lausumien muutamien sanojen johdolla hän pystyi arvaamalla ja synnynnäisellä nerollaan käsittämään mitä keisarin kirjeet sisälsivät, ja laatimaan sen taistelusuunnitelman, joka veisi voittoon. Mutta hän ajatteli Sherlock Holmesia, joka oli nyt tuolla taistelukentän keskuksessa ja joka etsiskeli ja löytäisi kirjeet, siten tuhoten niin kärsivällisesti pystytetyn rakennuksen.
Ja hän ajatteli 'sitä toista', näkymätöntä vihollista, joka hiippaili vankilan ympärillä, piileskeli vankilassa, kenties arvasi hänen salaisimmatkin suunnitelmansa jo ennen kuin ne oli haudottu hänen ajatustensa syvyydessä.
Elokuun 17.!… Elokuun 18.!… 19.!… Vielä kaksi päivää… pikemmin kaksi vuosisataa! Voi näitä loppumattomia minuutteja!…
Lupin, tavallisesti niin tyyni, niin täydellisesti oman itsensä herra, niin kekseliäs hankkimaan huviketta itselleen, oli kuumeinen, vuoroin ylvästelevä ja vuoroin alakuloinen, voimaton vihollista vastaan, epäillen kaikkea ja kaikkia, juro.
Elokuun 20.!…
Hän olisi halunnut toimia eikä voinut. Mitä tahansa hän teki, oli mahdotonta jouduttaa ratkaisun hetkeä. Tämä ratkaisu joko tapahtuisi tahi ei; mutta Lupin ei varmasti tietäisi ennen kuin viimeisen päivän viimeinen tunti olisi kulunut viimeiseen minuuttiin asti. Silloin ja vasta silloin hän tietäisi järjestelmänsä lopullisen raukeamisen:
"Raukeaa ehdottomasti", hoki hän itsekseen. "Menestys riippuu liian herkistä asianhaaroista ja voidaan saavuttaa ainoastaan liiaksi sielullisten menetelmien kautta… Ei ole epäilemistäkään siitä, että minä olen arvostellut aseitteni arvon ja kantoisuuden liian suureksi… Ja kuitenkin…"
Toivo palasi hänelle. Hän punnitsi mahdollisuuksiaan. Ne näyttivät hänestä äkkiä todellisilta ja pelottavilta. Tulos tapahtuisi kuten hän oli sen ennakolta nähnyt tapahtuvan ja juuri hänen odottamistansa syistä. Se oli välttämätön…
Niin, välttämätön. Paitsi jos Holmes todellakin keksisi kätköpaikan…
Ja taas hän ajatteli Holmesia; ja taas hänet valtasi musertava apeuden tunne. Viimeinen päivä…
Hän heräsi myöhään, pahoissa unissa kuluneen yön jälkeen.
Hän ei sinä päivänä nähnyt ketään, ei tutkintotuomariansa eikä asianajajaansa.
Ehtoopäivä venyi edelleen hitaasti ja tuskaannuttavasti; ja ilta tuli, vankikoppien sydänsynkeä ilta… Häntä värisytteli kuume. Hänen sydämensä pamppaili rinnassa kuin soittokellon kieli.
Ja minuutit putoelivat ijäisyyteen…
Kello yhdeksältä ei mitään. Kello kymmeneltä ei mitään.
Kaikki hermot jouseksi jännitettyinä hän kuunteli vankilan epämääräisiä ääniä, yritti noiden armottomien muurien läpi kuulla mitä voisi tiukkua läpi ulkopuolella hyörivästä elämästä.
"Voi", huudahti hän, "minä menetän järkeni! Loppukoon tämä kaikki… se on parempi. Minä alotan uudestaan, toisella tavalla… minä yritän jotakin muuta… mutta en voi jatkaa tähän tapaan, en voi jatkaa…"
Hän takoi päätänsä nyrkeillään, ja hourivia sanoja nousi hänen huulilleen…
Avain narisi lukossa. Vimmassaan ei hän ollut kuullut askeleita käytävästä; ja nyt tunkeusi valojuova hänen kammioonsa ja ovi avautui.
Kolme miestä astui sisälle.
Lupin ei liikahtanutkaan, ei hämmästellyt.
— — —
"Minä kierrän lampun palamaan", sanoi yksi tulijoista, jonka Lupin tunsi vankilanjohtajaksi.
"Ei", vastasi kookkaampi hänen kumppaneistaan, puhuen vieraalla murteella. "Tämä lyhty riittää."
"Poistunko minä?"
"Menetelkää velvollisuutenne mukaisesti, monsieur", vastasi sama henkilö.
"Poliisiprefektin ohjeet käskevät minun kokonaan alistua teidän toivomuksiinne."
"Siinä tapauksessa, monsieur, olisi suotavampaa, että te vetäytyisitte pois."
Borély läksi, jättäen oven puolittain auki, ja jäi ulkopuolelle kutsumamatkan päähän.
Vieras vaihtoi muutamia sanoja sen kumppaninsa kanssa, joka ei ollut vielä puhunut; ja Lupin turhaan yritti pimennossa erottaa hänen kasvonpiirteitään. Hän vain näki kaksi tummaa hahmoa, jotka olivat puetut väljiin automobiliviittoihin ja käyttivät lakkiensa röytäitä alas taivutettuina.
"Oletteko Arsène Lupin?" kysyi mies, kohdistaen lyhtynsä valon hänen kasvoihinsa.
Tämä hymyili:
"Olen, minä olen se henkilö, joka tunnetaan Arsène Lupinina, nykyään vankina Santéssa, 14. kopissa, toisessa osastossa."
"Tekö", jatkoi vieras, "julkaisitte 'Grand Journalissa' sarjan enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia kirjelmiä, joissa on mainittu niin sanottua kirjekokoelmaa…?"
Lupin keskeytti hänet:
"Pyydän anteeksi, monsieur, mutta ennen kuin jatkamme tätä keskustelua, jonka aihe muuten ei ole minulle kovinkaan selkeä, olisin hyvin kiitollinen, jos sanoisitte minulle, kenen kanssa minulla on kunnia puhua."
"Aivan tarpeetonta", vastasi muukalainen.
"Aivan tähdellistä", intti Lupin.
"Miksi?"
"Kohteliaisuussyistä, monsieur. Te tiedätte minun nimeni enkä minä tiedä teidän: tämä on hyvän aistin puutetta, jota minä en voi sietää."
Muukalainen menetti kärsivällisyytensä:
"Pelkästään se seikka, että vankilan johtaja toi meidät tänne, osottaa…"
"Että hra Borély ei tunne hyviä tapoja", sanoi Lupin. "Hra Borélyn olisi tullut esitellä meidät toisillemme. Me olemme täällä tasa-arvoisia, monsieur; ei ole kysymys ylemmästä ja alemmasta, vangista ja vieraasta, joka alentuu tulemaan häntä katsomaan. On kaksi miestä; ja toisella näistä kahdesta miehestä on päässään päähine, vaikka hänellä ei pitäisi olla."
"Kuulkaapas…"
"Ottakaa opetus niinkuin haluatte, monsieur", sanoi Lupin.
Muukalainen astui lähemmä ja yritti puhua.
"Päähine ensin", sanoi Lupin, "päähine!"
"Teidän tulee kuunnella minua!"
"Ei."
"Kyllä."
"Ei."
Välit alkoivat käydä myrkyllisiksi, typerästi. Toinen vieras, joka oli pysynyt vaiti, laski kätensä kumppaninsa olalle ja sanoi saksaksi:
"Jättäkää hänet minulle."
"Mutta olihan sovittua…"
"Hiljaa… ja menkää."
"Jättäen teidät yksiksenne?"
"Niin."
"Entäs ovi?"
"Sulkekaa se ja kävelkää loitomma."
"Mutta tämä mies… tiedätte kuka hän on… Arsène Lupin…"
"Menkää!"
Toinen meni ulos, sadatellen itsekseen.
"Vetäkää ovi kiinni!" huusi toinen vieras. "Lujemmin… Kokonaan…
Oikein…"
Sitte hän kääntyi, otti lyhdyn ja kohotti sitä hitaasti.
"Tuleeko minun sanoa teille kuka olen?" hän kysyi.
"Ei", vastasi Lupin.
"Ja miksi?"
"Minä tiedän."
"Haa!"
"Te olette odottamani vieras."
"Minä?"
"Niin, Sire."