VIII.
Keisarin kirjeet.
"Vaiti!" kielsi vieras terävästi. "Älkää käyttäkö sitä sanaa."
"Miksi siis nimitän Teidän…"
"Älkää miksikään."
Lupin seisoi liikkumattomana.
"Huomenna on elokuun kahdeskolmatta päivä", sanoi vieras. "Kirjeet on määrä julkaista huomenna, eikö niin?"
"Kello kaksi tänä yönä on ystävilläni toimena luovuttaa 'Grand Journalille' ei itse kirjeitä, vaan tarkka luettelo kirjeistä, suurherttua Hermannin muistutuksilla varustettuna."
"Sitä luetteloa ei luovuteta lehteen."
"Eihän tietysti."
"Te annatte sen minulle."
"Se asetetaan Teidän Maj… teidän käsiinne."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
Vieras puhui hyvin tyynellä äänellä, jossa ei ilmennyt vähäisintäkään pyynnön sävyä tai mahtivallan korostusta. Hän lausuili Arsène Lupinin ehdottomat toimenpiteet. Asiat kävisivät hänen sanojensa mukaan. Ja siten tapahtuisi, olisivatpa Arsène Lupinin vaatimukset mitkä hyvänsä, arvostelipa hän minkä hinnan tahansa noiden toimenpiteitten suorittamiselle. Ehdot hyväksyttiin ennakolta.
Ja vieras pitkitti:
"Oletteko lukenut kirjeet?"
"En."
"Siinä tapauksessa…"
"Minulla on suurherttuan luettelo ja hänen muistutuksensa. Minä sitä paitsi tiedän kätkön, mihin hän pani kaikki paperinsa."
"Miks'ette ottanut niitä, ennen tätä?"
"Minä en tiennyt kätkön salaisuutta ennen kuin olin täällä. Ystäviäni on nyt matkalla sinne."
"Linna on vartioitu. Luotetuimmasta väestäni pitää kaksisataa miestä sitä miehitettynä."
"Kymmenentuhatta ei riittäisi."
Minuutin mietittyänsä kysyi vieras:
"Mistä tiedätte salaisuuden?"
"Minä arvasin sen."
"Mutta oliko teillä muita tiedon aineksia kuin sanomalehdissä julkaistut?"
"Ei, ei mitään."
"Haa!" virkahti vieras itsekseen. "Se on kummallista, kummallista!…" Ja Lupinille: "Olette varma siitä, että oletuksenne on oikea?"
"Ei se ole oletus; se on tosiseikka."
"Sen parempi", jupisi vieras. "Ei tule rauhaa ennenkuin nuo paperit lakkaavat olemasta."
Ja asettuen Lupinin eteen:
"Paljonko papereista? Paljonko pyydätte salaisuuden ilmaisemisesta?"
Hän odotti Lupinin mainitsevan jonkun summan. Hän esitti sellaisen itse:
"Viisikymmentätuhatta?… Satatuhatta?…"
Ja kun Lupin ei vastannut, sanoi hän hiukan epäröiden:
"Enemmän? Kaksisataatuhatta? Hyvä on! Minä suostun."
Lupin hymyili ja vastasi matalalla äänellä:
"Se on sievä erä. Mutta eikö ole todenmukaista, että joku hallitsija, esim. Englannin kuningas, antaisi vaikkapa miljoonan? Kaikessa vilpittömyydessä puhuen…?"
"Sen uskon."
"Ja että nuo kirjeet ovat hinnaltaan määräämättömät keisarille, että ne ovat kahden miljoonan frangin arvoiset ihan yhtä helposti kuin kahdensadantuhannen… kolmen miljoonan yhtä helposti kuin kahden?"
"Paljon mahdollista."
"Ja keisari antaisi nuo kolme miljoonaa frangia, jos tulisi tarvis?"
"Niin."
"Sitten ei ole vaikea päästä sopimukseen."
"Noilla ehdoilla?" huudahti vieras hiukan ähmissään.
Lupin hymyili taas:
"Ei noilla ehdoilla sentään… minä en tavottele rahaa. Minä tahdon muuta, mikä on minulle enemmän arvoinen kuin mikään miljoonien määrä."
"Mikä se on?"
"Vapauteni."
"Mitä! Vapautenne… Se on teidän maanne asia… Minulla ei siinä kohden ole mitään valtaa."
Lupin astahti hänen luokseen ja sanoi vielä enemmän alentaen ääntänsä:
"Teillä on kaikki valta, Sire… Minun vapauteni ei ole niin poikkeuksellinen tapaus, että teiltä luultenkaan evättäisiin."
"Minun siis pitäisi pyytää sitä?"
"Niin."
"Keneltä?"
"Valenglaylta, pääministeriltä."
"Hyvä on… mutta hra Valenglay ei konsanaan myönny…"
Lupin kumartui eteenpäin ja puheli ikäänkuin sanojansa etsien, ikäänkuin kuviteltua tapausta selvitellen:
"Otaksutaanpa, että kahden suuren maan välille on tullut joku vähäpätöinen kysymys… siirtomaa-asia esim., jossa niiden arvonsatunto on pelissä enemmän kuin niiden etu… Onko mahdoton ajatella, että noista kahdesta maasta toisen hallitsija saattaisi ryhtyä omasta alotteestaan käsittelemään tätä asiata uudessa, sovinnollisessa hengessä… ja antaisi tarvittavat ohjeet… niin että…"
"Niin että minä saattaisin jättää Ranskalle Marokon?" tokaisi vieras, purskahtaen nauruun… "Tietysti, tietysti!" alotti hän taas, turhaan yrittäen käydä jälleen totiseksi. "Tietysti se on hyvin itsenäinen aatos: koko nykyaikainen valtiotaito mullistukoon, jotta Arsène Lupin olisi vapaa!… Keisarikunnan suunnitelmat tuhoutukoot, jotta Arsène Lupin saisi pitkittää urotöitänsä!… Miks'ette kerrassaan pyydä minulta Elsass-Lotrinkia?"
"Minä ajattelin sitä kyllä, Sire", vastasi Lupin tyynesti.
Vieraan hilpeys yltyi:
"Mainiota! Ja säästätte minut siitä?"
"Niin, tällä kerralla."
Lupin oli laskenut käsivartensa rinnalle ristiin. Häntäkin huvitti näyttelemänsä osan liioitteleminen, ja hän jatkoi teeskennellyllä vakavuudella:
"Jonakuna päivänä saattaisi koitua sarja seikkoja, jotka toimittaisivat minulle vallan vaatia ja saada tuon korvauksen isänmaalleni. Kun se päivä tulee, niin en suinkaan jätä sitä tekemättä. Nykyhetkellä pakottavat minun käytettävissäni olevat aseet minut olemaan vaatimattomampi. Rauhan saavuttaminen Marokossa tyydyttää minua."
"Juuri se?"
"Juuri se."
"Marokko teidän vapauttanne vastaan?"
"Ei muuta mitään… tai oikeastaan — sillä me emme saa kokonaan kadottaa näkyvistämme tämän keskustelun päätarkotusta — tai oikeastaan hiukkasen hyvää tahtoa toisen maan taholta… ja sen korvaukseksi niiden kirjeiden luovuttaminen, jotka ovat minun vallassani."
"Nuo kirjeet!" mutisi vieras ärtyisesti. "Kenties eivät ne lopultakaan ole niin kallis-arvoisia…"
"Niistä ovat jotkut omaa käsialaanne, Sire; ja te piditte niitä kyllin kallisarvoisina tullaksenne tähän kammioon…"
"No, mitä sillä väliä?"
"Mutta niissä on toisia, joiden alkuperää ette tiedä ja joista voin mainita teille muutamia erityisseikkoja."
"Tosiaanko!" sanoi vieras hieman tuskaisesti.
Lupin empi.
"Puhukaa, puhukaa suoraan", pyysi vieras. "Sanokaa mitä mielessänne liikkuu."
Kammion syvässä hiljaisuudessa Lupin selitti juhlallisen salaisesti:
"Kaksikymmentä vuotta takaperin laadittiin luonnos Saksan,
Suur-Britannian ja Ranskan väliseksi liittosopimukseksi."
"Se ei ole totta! Mahdotonta! Kuka olisi voinut sellaista tehdä?"
"Keisarin isä ja Englannin kuningatar, molemmat keisarinna Fredrikin vaikutuksen alaisina toimien."
"Mahdotonta! Vielä kerran, mahdotonta!"
"Kirjeenvaihto on Veldenzin linnan kätköpaikassa; ja minä yksin tunnen kätkön salaisuuden."
Vieras harppaili kiihtynein askelin edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyi:
"Onko sopimuskirjan teksti tuon kirjeenvaihdon joukossa?"
"On, Sire. Se on isänne omaa käsialaa."
"Ja mitä siinä sanotaan?"
"Tuon sopimuksen mukaan Ranska ja Suur-Britannia myönnyttivät ja lupasivat Saksalle suunnattoman suuren siirtomaa-valtakunnan, valtakunnan jota sillä ei nykyään ole ja joka on käynyt sille välttämättömäksi näinä aikoina, sen suuruuden turvaamiseksi."
"Ja mitä vaati Englanti tuon valtakunnan korvaukseksi?"
"Saksalaisen sotalaivaston rajoittamisen."
"Entäs Ranska?"
"Elsass-Lotringin."
Pöytää vasten nojautuen vaipui keisari hiljaiseen mietiskelyyn. Lupin jatkoi:
"Kaikki oli valmista. Parisin ja Lontoon ministeriöiltä oli kuulusteltu ja ne olivat antaneet suostumuksensa. Hanke oli kuten toteutettu. Suuri liittosopimus oli astumaisillaan voimaan. Se olisi laskenut perustuksen lopulliselle maailmanrauhalle. Isänne kuolema kumosi tuon ylevän unelman. Mutta minä kysyn Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne, mitä teidän kansanne ajattelee, mitä maailma ajattelee, saadessaan tietää, että Fredrik III, 1870:n sankareita, puhdasverinen ja uskollinen saksalainen, ylväästä luonteestansa yleiseen ihailtu, suostui luovuttamaan takaisin Elsass-Lotringin ja siis piti tuota luovutusta oikeudenmukaisena?"
Hän vaikeni tuokioksi, jättäen ongelman muodostumaan tarkkapiirteiseksi keisarin omassatunnossa, omassatunnossa miehen, pojan ja hallitsijan. Sitte hän lopetti:
"Teidän Keisarillisen Majesteettinne täytyy itsenne tietää, haluatteko vai ettekö, että historia liittää aikakirjoihinsa tuon sopimuksen olemassaolon. Mitä minuun tulee, Sire, niin voitte nähdä, että minun halpa olemukseni merkitsee siinä asiassa ylen vähäisen."
Pitkällinen vaiti-olo seurasi Lupinin sanoja.
"Onko mitään muita ehtoja?"
"On, Sire, mutta vähäpätöisiä."
"Mainitkaa ne."
"Olen löytänyt Zweibrücken-Veldenzin suurherttuan pojan.
Suurherttuakunta on palautettava hänelle."
"Mitään muuta?"
"Hän rakastaa erästä nuorta tyttöä, joka puolestaan rakastaa häntä.
Tyttö on mitä kaunein ja sivein. Hänen tulee saada tämä vaimoksensa."
"Mitään muuta?"
"Ei muuta. Teidän Majesteettinne tarvitsee vain toimituttaa tämä kirje 'Grand Journalin' toimittajalle, jotta tämä lukemattomana hävittää sen kirjotuksen, joka hänelle saatetaan nyt minä hetkenä hyvänsä jo tuoda."
Lupin ojensi kirjettä raskain sydämin ja vapisevin käsin. Jos keisari ottaisi sen, olisi se merkkinä hänen hyväksymisestään.
Keisari epäröitsi ja otti sitten äkillisellä liikkeellä kirjeen, pani hatun päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja asteli sanaakaan hiiskumatta ulos.
Lupin hoippuili muutaman silmänräpäyksen ajan kuin huumaantuneena…
Sitte hän keikahti tuolilleen, huikaten ilosta ja ylpeydestä…
Arsène Lupin odotti kärsivällisesti pelastuksensa hetkeä, väkisinkin udellen itseltään, millä keinoin se järjestettäisiin ja miten Ranska ja Saksa, liittyen yhdessä suorittamaan tämän ansiokkaan teon, onnistuisivat aikaansaamaan sen liian suurta häväistysjuttua herättämättä.
Myöhään iltapäivällä käski vartija hänen mennä ulkopihalle. Hän kiirehti ulos ja kohtasi vankilanjohtajan, joka luovutti hänet hra Weberin haltuun. Weber viittasi hänet nousemaan voimavaunuihin, joissa oli joku istumassa.
Lupin sai rajun naurunpuuskan:
"Mitä, tekö, van Weber poloiseni! Teidätkö on uhrattu tähän väsyttävään tehtävään? Voi, veikko parka, onpa se kovaa! Ensin saavutettuanne kuuluisuuden minun vangitsemisellani, pitää teidän nyt joutua kuolemattomaksi minun pakoni kautta!"
Hän silmäili toista miestä:
"Kah kummaa, hra poliisiprefekti, tekin siis olette tässä hommassa mukana? Onpa tämä teitä kohtaan ilkeä tekonen, vai mitä? Jos tottelette minun neuvoani, niin jättäydytte taammaksi ja luovutatte Weberille kunnian ja maineen!"
Automobili kulki nopeata vauhtia pitkin Seinen vartta ja Boulognen halki. Saint-Cloudin kohdalla he menivät poikki virran.
"Oivallista!" huudahti Lupin. "Olemme matkalla Garchesiin! Te tarvitsette minua siellä, jotta näyttelisin uudestaan Altenheimin kuoleman. Me menemme maanalaiseen käytävään, minä katoan ja ihmiset sanovat, että minä pujahdin pakoon toisesta käytävästä, joka oli minulle yksistään tietty!"
Lupin arvasi ohjelman ihan täsmälleen. He kävelivät Lepolan tilusten poikki Pavillon Hortenseen. Lupin ja hänen kaksi seuralaistansa laskeutuivat alas portaita ja pitkin maanalaista käytävää. Tunnelin päässä sanoi apulaispäällikkö:
"Olette vapaa."
"Hei!" huudahti Lupin. "Sepä varsin mutkatonta! No, paljon kiitoksia, Weber hyvä; pahoittelen sitä, että olen tuottanut teille näin paljon vaivaa. Hyvästi, hra poliisiprefekti."
Hän kapusi Villa des Glycinesiin johtavat portaat, kohotti laskuluukun ja hyppäsi huoneeseen.
Käsi laskeusi hänen olalleen.
Hänen vastassaan seisoi ensimäinen eilispäiväinen vieraansa, keisarin seuralainen. Hänen mukanaan oli neljä miestä, kaksi kummallakin puolella.
"Kuulkaapas", sanoi Lupin, "mitä tämä pikku pila tarkottaa? Luulin olevani vapaa!"
"Kyllä, kyllä", murisi saksalainen järeällä äänellään, "te olette vapaa… vapaa matkustamaan meidän viiden mukana… jos se teille soveltuu."
Lupin hykähteli:
"Jos se minulle soveltuu? Sehän on elämäni unelma!"
Huvilan ulkopuolella odottelivat kivetyllä pihalla voimakkaat katetut vaunut. Kaksi miestä nousi etu-istuimelle, kaksi muuta sisälle. Lupin ja vieras istuutuivat ajajaa vastapäätä olevalle istuimelle.
Automobili kiiti rauhassa kaiken iltaa ja yötä.
He pysähtyivät aamiaiselle erääseen majataloon, jonka lähellä oli kilometripylväs. Lupin näki heidän olevan Metzin ja Luxemburgin keskivälillä. Sieltä he pitkittivät matkaansa koillista kohti, Trevesiin päin.
Lupin sanoi matkatoverilleen:
"Olenko oikeassa, kun uskon saaneeni kunnian puhutella kreivi von Waldemaria, keisarin luotettua ystävää, joka toimitti kotitarkastuksen Hermann III:n talossa Dresdenissä?"
Vieras pysyi vaiti.
"Olette väärässä, evätessänne minulta vastauksenne, hra kreivi. Alotin puhua omaksi hyväksenne: juuri vaunuihin noustessamme huomasin taivaanrannalla automobilin pistäytyvän näkyviin takanamme. Näittekö te sen?"
"En. Miksi?"
"Eipä mitään… sanoinpahan vain… Sitä paitsi olemme kymmentä minuuttia edellä… ja automobilimme on vähintään neljäkymmentä-hevosvoimainen."
"Se on kuusikymmentä", sanoi saksalainen, levottomasti vilkaisten häneen silmännurkkauksestaan.
"Hoo, eipä sitte hätää!"
He nousivat loivaa rinnettä ylös. Heidän saavuttuansa laelle ojentautui kreivi ulos ikkunasta:
"Hitto!"
"Mitä nyt?" kysyi Lupin.
Kreivi kääntyi häneen ja sanoi uhkaavalla äänellä:
"Olkaa varoillanne! Jos mitään tapahtuu, niin sen pahempi teille."
"Ohoo! Toinen näyttää vähentävän välimatkaa!… Mutta mitä pelkäättekään, kreivi hyvä? Siellä kaiketikin tulee joku matkustaja… vieläpä kenties joku meidän avuksemme lähetetty."
"Minä en mitään apua halua", murisi saksalainen.
Hän kurkottausi taas katsomaan. Automobili oli ainoastaan parin, kolmen sadan metrin päässä.
Hän sanoi miehilleen Lupiniin viitaten:
"Sitokaa hänet. Jos hän vastustelee…"
Ja hän veti revolverinsa taskustaan.
"Miksi minä vastustelisin, oi hellä germaani?" naurahteli Lupin. "Mitä te tuosta automobilista välitätte? Minun apureitaniko? Sepä hullunkurinen aatos!"
Vastaamatta antoi saksalainen käskyjä ajajalle:
"Oikealle!… Hitaampi vauhti!… Antaa niiden mennä ohi… Jos nekin hiljentävät kulkuansa, niin me pysäytämme!"
Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen näytti vieras automobili päin vastoin lisäävän vauhtiansa. Se sivuutti heidät kuin tuulispää, tomupilvessä. Takaosassa seisoi alas lasketun kuomun yli nojautuen mustapukuinen mies.
Hän nosti käsivartensa.
Kaksi laukausta pamahti.
Kreivi, jonka ruumis sulki koko vasemmanpuoleisen ikkunan, kaatui takaisin istuimelleen.
Ennen kuin edes vilkaisivat hänen vammojansa heittäysivät nuo kaksi miestä Lupiniin käsiksi ja täydensivät hänen köyttämisensä.
"Aaseja! Pölkkypäitä!" riehui Lupin raivoissaan. "Päinvastoin, antakaa minun mennä! Kas nyt me pysähdymme! Mutta kiitäkää sen perässä, pöllöt, tavottakaa hänet!… Hän on mustapukuinen mies, kuulkaa, murhaaja!… Voi, näitä epattoja!…"
Hänet kapuloittiin. Sitte he kävivät kreiviä hoitamaan. Haava ei näyttänyt vaaralliselta ja saatiin pian sidotuksi. Mutta potilas, joka oli hyvin kiihtyneessä mielentilassa, sai kuumekohtauksen ja alkoi houria.
Kello oli kahdeksan aamulla. He olivat aukealla maaseudulla, missään ei ollut merkkiäkään asumuksista. Miehillä ei ollut mitään tietoa matkan varsinaisesta päämäärästä. Minne piti heidän mennä? Keneltä voisivat he tiedustaa ohjeita?
He asettuivat erään metsikön laitaan odottelemaan.
Koko päivä kului täten. Vasta illalla saapui ratsuväen osasto, joka oli lähetetty Trevesistä etsimään automobilia.
Kahta tuntia myöhemmin Lupin astui pois vaunuista ja yhäti kahden saksalaisensa saattamana kapusi lyhdyn valossa ylös portaita, joka johti pieneen huoneeseen; tämän ikkunat oli suljettu rautaristikoilla. Täällä hän vietti yönsä.
Seuraavana aamuna vei hänet eräs upseeri tilavaan, pikimältään kalustettuun huoneeseen. Hänen vankikammiossaan käynyt ylhäinen vieras istui kirjotuspöydän ääressä lueskellen sanomalehtiä ja selostuksia, joihin hän veteli voimakkaita viiruja punaisella liidulla.
"Jättäkää meidät", hän sanoi upseerille.
Ja Lupinin eteen astuen:
"Paperit."
Sävy ei ollut entinen. Se oli nyt tyly ja käskevä sävy valtiaan, joka on kotonaan ja puhuttelee alhaista olentoa. Ja millaista olentoa! Veijaria, pahinta lajia seikkailijaa, jonka edessä hän oli ollut pakotettu itseänsä nöyryyttämään!
Lupin ei nolostunut. Hän vastasi ihan tyvenesti:
"Ne ovat Veldenzin linnassa."
"Me olemme linnan ulkorakennuksissa. Nuo tuolla ovat linnan rauniot."
"Paperit ovat raunioissa."
"Menkäämme ottamaan ne. Näyttäkää minulle tie."
Lupin ei hievahtanut.
"No?"
"No, Sire, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette. Kestää jonkun aikaa, ennen kuin saa toimimaan ne voimat, jotka tarvitaan tuon kätköpaikan avaamiseen."
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette?"
"Neljäkolmatta tuntia."
Suuttunut liike, väleen hillitty:
"Haa, siitäpä ei meidän välillämme ollut mitään puhetta!"
"Ei määritelty mitään yksityiskohtaista, ei tätä eikä sitä pikku retkeä, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne pani minut tekemään puolen tusinan vartiosoturinne huostassa. Minun on toimitettava paperit, siinä kaikki."
"Ja minun on pidätettävä vapautenne kunnes toimitatte paperit."
"Se on luottamus-asia, Sire. Olisin pitänyt itseäni aivan yhtä suuresti sidottuna hankkimaan nuo paperit, jos olisinkin vankilasta päästessäni ollut vapaa, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne saa olla varma siitä, etten minä olisi niiden keralla mennyt menojani. Ainoana erotuksena on, että ne olisivat nyt teidän hallussanne. Sillä me olemme menettäneet yhden päivän, Sire. Ja yksi päivä on tällaisessa hommassa… kokonainen päivä liikaa… Se vain on sanottava, että teillä olisi pitänyt olla luottamusta."
Keisari silmäili hiukan ällistyneenä hylkiötä, kulkuria, joka tuntui kiusaantuneelta siitä, että kukaan epäili hänen sanaansa.
Hän ei vastannut, vaan soitti kelloa:
"Päivystävä upseeri", hän käski.
Kreivi von Waldemar saapui, hyvin valjuna.
"Ahaa, tekö, Waldemar? Olette siis taas kunnossa?"
"Palvelukseksenne, Sire."
"Ottakaa viisi miestä mukaanne… samat miehet, koska olette heistä varma. Älkää jättäkö tätä… herrasmiestä ennen kuin huomen-aamulla." Hän katsoi kelloansa. "Ennen kuin huomen-aamulla kello kymmenen. Ei, minä annan hänelle aikaa kello kahteentoista. Te menette minne tahansa hän suvaitsee mennä, te teette mitä ikinä hän teiltä pyytää. Sanalla sanoen, te olette hänen käytettävissään. Kello kaksitoista yhdyn minä teihin. Ellei hän kellon kahdennellatoista lyönnillä ole minulle toimittanut kirjetukkua, niin te asetatte hänet takaisin automobiilinne ja silmänräpäystäkään menettämättä viette hänet suoraa päätä Santé-vankilaan."
Hän meni ulos.
Lupin valitsi pöydältä sikaarin ja heittäysi lepotuoliin:
"Hyvä! Tuollaisesta rivakkuudesta minä pidän. Se on vilpitöntä ja selkeätä."
Kreivi oli tuonut miehensä sisälle. Hän sanoi Lupinille:
"Mars!"
Lupin sytytti sikaarinsa eikä hievahtanut.
"No niin, mars!"
"Ei."
"Mitä sellainen 'ei' tarkottaa?"
"Minä kummailen."
"Mitä?"
"Missä ihmeessä tuo kätkö saattaa olla!"
Kreivi hätkähti, Lupinin naureskellessa:
"Sillä parahinta on jutussa se, ettei minulla ole etäisintäkään aavistusta tuosta kuuluisasta piilosta, yhtä vähän kuin tiedän, millä tavoin ryhtyisin sitä hakemaan. Mitä te siihen sanotte, Waldemar hyvä, hä? Hupaisaa, eikö totta?… Ei etäisintäkään aavistusta…"
Veldenzin rauniot ovat tutut kaikille Reinin ja Moselin varrella käyneille.
Saattueensa seuraamana Lupin kahdessa tunnissa tarkasteli koko rakennuksen.
"Minä olen teihin kovin tyytyväinen, kreivi hyvä. En luule konsanaan tavanneeni niin täydellisesti alaansa perehtynyttä opasta, enkä — mikä on harvinaista — niin vaiteliasta. Ja nyt lähdemme puolipäivälliselle, ellei teillä ole vastaan."
Kello neljän seuduissa, tehtyään taaskin kävelyn raunioissa, joll'aikaa hän oli tutkinut kivet, mitannut muurien paksuuden, ottanut selvää kaikesta mahdollisesta, turhaan, kysyi hän kreiviltä:
"Eikö ole ketään jäljellä viimeisen, linnassa asuneen suurherttuan palveluskunnasta?"
"Kaikki silloiset palvelijat hajaantuivat kukin taholleen. Yksi ainoa jäi piiriin asumaan."
"No?"
"Hän kuoli kaksi vuotta takaperin."
"Lapsia?"
"Hänellä oli poika, joka meni naimisiin. Yhdessä vaimonsa keralla erotettiin hänet häpeällisen käytöksen takia. He jättivät jäljelle nuorimman lapsensa, pienen tyttären Isildan."
"Missä hän asuu?"
"Hän asuu täällä, näiden rakennusten päässä. Vanhalla iso-isällä, oli tapana olla linnassa kävijäin oppaana siihen aikaan kun yleisöllä vielä oli pääsy tänne. Pikku Isilda on siitä asti asustanut raunioissa. Hänen annettiin säälistä jäädä. Hän on vähäjärkinen raukka, tuskin puhekykyinen ja tietämätön sanoistaan."
"Onko hän aina ollut sellainen?"
"Ei nähtävästi. Hänen järkensä alkoi himmentyä kymmenkunnan vuoden ijässä."
"Surunko johdosta, vai säikähdyksen ehkä?"
"Ei ole ollut mitään suoranaista syytä, kuulemma. Isä oli juoppo ja äiti teki hulluuden kohtauksessa itsemurhan."
Lupin mietiskeli ja sanoi:
"Haluaisin tavata hänet."
Kreivi hymyili omituisesti:
"Tavata hänet saatte kaikin mokomin."
Isilda sattui olemaan eräässä niitä huoneita, joita hänen sallittiin pitää hallussaan. Lupin kummastui nähdessään myötätuntoa herättävän pikku olennon, joka oli liian laiha, liian valju, mutta melkein sievä vaaleine hiuksineen ja hentoisine kasvoineen. Hänen merenvihreissä silmissään oli sokeiden epämääräinen, uneksiva katse.
Lupin teki muutamia kysymyksiä, joihin Isilda ei sanaakaan vastannut, ja toisia, joihin hän vastasi katkonaisin lausein, kuin ei olisi tajunnut hänelle lausuttujen sanojen merkitystä eikä omiakaan sanojansa oivaltanut.
Kyselijä yritti yhä, tarttuen häntä hyvin hellästi käteen ja lempeällä äänellä tiedustellen häneltä seikkoja niiltä ajoilta, jolloin hänellä vielä oli järkensä tallella — hänen iso-isästään, muistoista, joita saattaisi elvyttää lapsuusaikojen vapaa karkeloiminen linnan majesteetillisissa raunioissa.
Tyttö seisoi vaiti ollen, tuijottavin silmin, osaaottamattomana; mikään liikutus, mitä hän saattoi tuntea, ei jaksanut herättää hänen uinuvaa älyänsä.
Lupin pyysi lyijykynää ja paperia, ja kirjotti numeron "813".
Kreivi hymyili taas.
"Hei, mitä te nauraa virnotatte?" huudahti Lupin ärtyisestä.
"En mitään… en mitään… tämä kiinnittää hyvin suuresti mieltäni, siinä kaikki…"
Isilda katseli kyselijän ojentamaa paperilappua ja käänsi hajamielisenä pois päänsä.
"Ei tärpi!" huomautti kreivi ivallisesti.
Lupin piirsi kirjaimet "APO ON".
Isilda ei omistanut enempää huomiota.
Toinen ei luopunut kokeestaan, vaan piirteli yhä samoja kirjaimia, joka kerta jättäen niiden välille erilaisia lomia ja joka kerta pitäen tytön kasvoja silmällä.
Tyttö ei hievahtanut, vaan piti katsetta paperiin kiinnitettynä, vaipuneena välinpitämättömyyteen, jota ei mikään näyttänyt häiritsevän.
Sitten yht'äkkiä tarttui hän kynään, sieppasi viimeisen paperilapun Lupinin käsistä ja ikäänkuin äkillisen mieleenjohdatuksen valtaamana kirjotti kaksi 'l':ää Lupinin avoimeksi jättämään keskilomaan.
Tämä tunsi värähdyksen ruumiissaan.
Oli muodostunut sana: "APOLLON".
Sillävälin Isilda piti kiinni sekä lyijykynästä että paperista, ja kourivin sormin ja pingottunein kasvoin ponnisteli saadakseen kätensä tottelemaan vaivaisten pikku aivojensa määräyksiä.
Lupin odotti kuumeisesti.
Tyttö piirrälsi nopeasti toisen sanan: "DIANE".
"Vielä sana! Minun täytyy saada vielä sana!" vaati Lupin käskevällä äänellä, tarttuen tyttöä käsivarteen.
Mutta hän näki tytön silmistä, jotka olivat taaskin tylstyneet, ettei tuo vilahtava älyntuikahdus voinut enää kimmeltää.
"Mennään", sanoi Lupin.
Hän oli kävelemässä pois, kun tyttö juoksi hänen perässään ja asettui hänen tielleen. Hän pysähtyi:
"Mitä nyt?"
Tyttö ojensi kämmenensä.
"Mitä? Rahaa?… Onko hänellä tapana kerjätä?" kysyi Lupin kreiviltä.
"Ei", sanoi Waldemar, "enkä voi ymmärtää…"
Isilda otti taskustaan kaksi kultakolikkoa ja kilisteli niitä riemuiten.
Lupin katsoi niitä. Ne olivat ranskalaisia rahoja, ihan uusia, sinä vuonna lyötyjä.
"Mistä sinä nämä sait?" kysyi hän kiihtyneesti. "Ranskalaista rahaa!… Kuka sinulle antoi?… Ja milloin?… Tänäänkö? Puhu!… Vastaa!…" Hän kohautti hartioitaan. "Minua hullua! Niinkuin hän kykenisi vastaamaan!… Hyvä kreivi, lainaisitteko minulle neljäkymmentä markkaa?… Kiitos… Tässä, Isilda, on sinulle…"
Tyttö otti nuo kaksi kolikkoa, kilisteli niitä toisien kanssa kämmenellään ja sitte käsivartensa ojentaen viittasi Uudestisyntymisen palatsin raunioihin, sellaisella liikkeellä, joka tuntui erityisemmin kääntävän huomiota vasempaan sivurakennukseen ja sen sivurakennuksen yläosaan.
Lupin vilkaisi kreiviin. Waldemar hymyili taaskin.
Hän läksi palatsiin umpimähkään, saattueensa seuraamana.
Ensimäisessä huonekerrassa pohjoispuolella oli pitkä käytävä, josta avautui kaksitoista sievää huonetta, kaikki ihan yhtäläisiä.
Kun alkoi tulla hämärä, kiiruhti hän yhteen noista kahdestatoista huoneesta, kuin olisi valinnut sen erityisistä, yksistään hänelle itselleen tunnetuista syistä. Häntä hieman ihmetytti tavata siellä keisari tupakoitsemassa nojatuolissa, jonka hän oli haetuttanut.
Olematta hänen saapuvilla oloansa huomaavinaankaan ryhtyi Lupin tarkastamaan huonetta niiden menetelmien mukaan, joita hänellä oli tapana käyttää sellaisissa tapauksissa, jakaen huoneen neliöihin, joista tutki kunkin erikseen.
Kaksikymmentä minuuttia tähän työhön käytettyään hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teitä, Sire, armollisesti siirtymään. Tässä on tulisija…"
Keisari nytkäytti päätänsä:
"Minusta tuntuu, hra Lupin, että te olette tehnyt minusta hiukkasen pilaa."
"Millä tavoin, Sire?"
"No, mitä mies tietää, sitä hänen ei tarvitse etsiskellä! Täällä te olette vainuilleet runsaasti kymmenen tuntia. Eikö teistäkin tunnu olevan syytä viipymättömälle palauttamiselle vankilaan?"
Lupin näytti tyrmistyneeltä:
"Eikö Teidän Majesteettinne asettanut viimeiseksi rajaksi kello kahtatoista huomenna?"
"Miksi sitä odotella?"
"Miksi? No, jotta sallittaisiin minun täydentää työni!"
"Työnne? Mutta eihän se ole vielä alussakaan, hra Lupin."
Lupin mietti, ja selitti sitte vakavasti:
"Koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne vaatii todisteita minuun luottaakseen, niin minä annan sellaisia. Näillä yhteisen käytävän varrella olevilla kahdellatoista huoneella on kaikilla eri nimi, joka on piirretty ranskaksi — nähtävästi jonkun ranskalaisen koristetaiteilijan sommittelemana — kunkin huoneen oven yläpuolelle. Yksi näistä kirjotuksista, joita tuli ei ollut tärvellyt niin pahoin kuin toisia, pisti silmääni astuskellessani pitkin käytävää: minä tarkastin muutkin oviaukot ja huomasin, että niissä kaikissa näkyi vaivoin luettavia jälkiä ovenkamanaan kaiverretuista nimistä. Siten löysin 'D':n ja 'E':n, alku- ja loppukirjaimen 'DIANE':sta. Löysin 'A':n ja tavun 'LON', jotka viittasivat 'APOLLON'iin. Nämä ovat ranskalaiset muodot Dianasta ja Apollosta, kreikkalaisia jumaluuksia molemmat. Muut kaiverrukset edustivat samaa alaa. Havaitsin jälkiä nimistä sellaisista kuin Jupiter, Venus, Merkurius, Saturnus j.n.e. Tämä ongelman osa on siten ratkaistu: kullakin näistä kahdestatoista suojamasta on jonkun olympialaisen jumalan tai jumalattaren nimi: ja kirjaimet 'APO ON' viittaavat Isildan täydentäminä Apollo-huoneeseen, Salle d'Apolloniin. Täällä siis, tässä huoneessa, missä nyt olemme, on kirjeiden kätköpaikka. Muutamat minuutit kenties riittävät niiden löytämiseen."
"Muutamat minuutit tai muutamat vuodet… tai vuosikymmenetkin!" sanoi keisari nauraen. "Hra Lupin", jatkoi Hänen Majesteettinsa, "sen jännittävän tutkimuksen, jota te olette tänään johtanut ja jonka loistavia tuloksia meille kertoilette, olen jo tehnyt minä… niin, kaksi viikkoa takaperin, ystävänne Sherlock Holmesin seurassa. Yhdessä me kyselimme pikku Isildalta; yhdessä me käytimme samoja menetelmiä häneen nähden kuin tekin; ja yhdessä me panimme merkille nimet käytävän ovien kamanoissa ja pääsimme tähän huoneeseen, Apollo-huoneeseen asti."
Lupin vaaleni. Hän sopersi:
"Haa, pääsikö Holmes… tänne… asti?"
"Tänne asti… Tosin ei siitä ollut meille apua, sillä me etsiskelimme tässä huoneessa neljä päivää emmekä löytäneet mitään. Kuitenkin tiedän, etteivät kirjeet ole täällä."
"Se vei Holmesilta neljä päivää, Sire, ja minulta se viepi ainoastaan neljä tuntia. Ja minä olisin tarvinnut vielä vähemmänkin, ellei minua olisi etsinnässäni vastustettu."
"Ja kuka niin on tehnyt, totta toisen kerran! Minun uskollinen kreivinikö? Toivoakseni hän ei rohjennut…"
"Ei, Sire, vaan vihollisistani kamalin ja voimakkain, se hirviö, joka tappoi oman rikostoverinsa Altenheimin."
"Onko hän täällä? Luuletteko niin?" huudahti keisari, jonka kiihtymys osotti hänen tuntevan koko jutun alkuvaiheet.
"Hän on missä tahansa minä olen. Hän uhkaa minua ainaisella vihallaan. Hän se arvasi minut Lenormandiksi, etsivän osaston päälliköksi; hän se toimitti minut vankilaan; hän se jälleenkin heti vapaaksi päästyäni vainosi minua. Minuun eilen automobilissa tähdätessään hän haavotti kreivi von Waldemaria."
"Mutta mistä tiedätte, miten voitte olla varma siitä, että hän on
Veldenzissä?"
"Isilda on saanut kaksi kultarahaa, kaksi ranskalaista kolikkoa!"
"Ja mitä hän täällä tekee? Mikä voi olla hänen tarkotuksenaan?"
"Minä en tiedä, Sire, mutta hän on pahahenki kerrassaan. Teidän Keisarillisen Majesteettinne tulee olla varuillanne; hän pystyy kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin."
"Ihan uskomatonta! Minulla on kaksisataa miestä näissä raunioissa.
Hän ei ole voinut päästä sisälle. Hänet olisi nähty."
"Eräs hänet epäilemättömästi näki."
"Kuka?"
"Isilda."
"Kuulusteltakoon häntä! Waldemar, viekää vankinne sinne, missä tyttö on."
Lupin saapui tytön asumiin huoneisiin, jotka olivat vanhojen ulkorakennusten päässä. Näitä rakennuksia käytettiin raunioita vartioitsevien kahdensadan soturin kasarmina; ja tämä vasen sivurakennus oli kokonaan varattu upseereille ja heidän vaimoillensa.
Isildaa ei siellä näkynyt. Kreivi lähetti kaksi miestänsä häntä hakemaan. He palasivat tyhjin toimin. Kukaan ei ollut nähnyt tyttöä.
Mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut poistua raunioalueelta. Mitä Uudestisyntymisen palatsiin tulee, niin siellä kuhisi puolet sotaväen osastoa, eikä sinne voinut päästä kukaan.
Vihdoin ilmotti erään naapurirakennuksessa asuvan ali-upseerin vaimo, että hän oli istunut ikkunassaan kaiken päivää ja että tyttö ei ollut käynyt ulkona.
"Jollei hän olisi pistäytynyt ulos, niin hän olisi täällä nyt; ja täällä hän ei ole", sanoi Waldemar.
Lupin huomautti:
"On ylikerta."
"Kyllä, mutta tästä huoneesta ei ole portaita ylikertaan."
"Onpa sentään."
Hän viittasi pieneen oveen, joka avautui pimeään komeroon. Pimennossa hän näki ensimäiset askelmat rappusista, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut.
"Sallikaahan, hyvä kreivi", hän sanoi Waldemarille, joka liikahti kuin noustakseen ensimäisenä ylös, "minun saada kunnia."
"Miksi?"
"Vaaran vuoksi."
Hän juoksi ylös ja hypähti yht'äkkiä matalaan ja kaitaan ylistupaan.
Häneltä pääsi huudahdus:
"Haa!"
"Mitä nyt?" kysyi kreivi, vuorostaan pistäytyen esiin.
"Tässä… lattialla… Isilda…"
Hän polvistui tytön viereen, mutta näki ensi katseella, että hänet oli vain huumattu, ja ettei hänessä ollut mitään merkkejä vammoista, paitsi joitakuita naarmuja ranteissa ja käsissä. Hänen suuhunsa oli työnnetty nenäliina kapulaksi.
"Siinäpä se", puheli Lupin. "Murhaaja oli täällä hänen kanssaan. Meidän tullessamme hän antoi tytölle nyrkin-iskun ja kapuloitsi hänet, jott'emme kuulisi hänen voihkettaan."
"Mutta miten pääsi hän itse pois?"
"Tätä kautta… katsokaa… kaikki ensimäisen huonekerran ullakot yhdistää käytävä."
"Ja edelleen?"
"Edelleen on hän laskeutunut alas jonkun muun asunnon portaita."
"Mutta hänet olisi nähty!"
"Pyh, kuka tietää! Tuo olento on näkymätön. Mutta lähettäkää sentään miehenne nuuskimaan. Käskekää heitä tutkimaan kaikki ullakko-osastot ja kaikki alikerran asunnot."
Hän epäröitsi. Lähtisikö hän itsekin ajamaan murhaajaa takaa? Mutta helähdys palautti hänet tytön vierelle. Tämä oli noussut lattialta, ja hänen käsistään oli vierähtänyt kymmenkunta kultarahaa. Lupin katsahti niihin. Ne olivat kaikki ranskalaista.
"Haa, minä olin oikeassa!" hän sanoi. "Mutta miksi niin paljon kultaa? Minkä hinnaksi?"
Äkkiä hänen silmäänsä osui lattialta kirja ja hän kumartui sitä ottamaan. Mutta tyttö syöksähti siihen nopeammin käsiksi, sieppasi sen ja painoi sen rintaansa vasten rajun kiihkeästi, ikäänkuin valmiina puolustamaan sitä jokaista riistämis-yritystä vastaan.
"Siinäpä se", sanoi Lupin. "Raha tarjottiin hänelle kirjasta, mutta hän kieltäysi sitä luovuttamasta. Siitä naarmut hänen käsissään. Mielenkiintoista olisi tietää, minkätähden murhaaja tahtoi saada kirjan haltuunsa. Pääsikö hän ensin silmäilemään sen sisällön?"
Hän sanoi Waldemarille:
"Hyvä kreivi, antakaahan käsky."
Waldemar antoi miehilleen merkin. Kolme heistä heittäytyi käsiksi tyttöön ja väänsi häneltä kirjan ankaralla nujerruksella, jonka kestäessä poloinen polki jalkaa, väänteli ja kirkui raivosta.
"Tyynny, lapseni", viihdytteli Lupin, "hiljalleen… kaikki tapahtuu hyvän asian puolesta… Pitäkää häntä silmällä! Sillävälin minä tarkastelen tätä riidan-esinettä."
Se oli epätäydellinen kappale Montesquieun "Voyage au temple de Gride"-teosta, vähintään satavuotisissa kansissa. Mutta Lupin oli tuskin avannut sen, kun huudahti:
"Kas, kas, tämäpä outoa! Jokaiselle oikeanpuoleiselle sivulle on kiinnitetty pergamenttilevy, ja nämä levyt on peitetty hyvin tiheällä, pienellä käsikirjoituksella."
Hän luki ihan alusta:
'Päiväkirja, jonka on Herramme vuonna 1794 alottanut chevalier GILLES DE MALRÈHE, Hänen Korkeutensa ZWEIBRUECKEN-VELDENZin prinssin ranskalainen palvelija.'
"Mitä! Niinkö siinä sanotaan?" kysyi kreivi.
"Mikä teitä kummastuttaa siinä?"
"Isildan iso-isää, kaksi vuotta takaperin kuollutta vanhusta, nimitettiin Malreichiksi, mikä on saman nimen saksalainen muoto."
"Oivallista! Isildan iso-isä kaiketikin oli sen ranskalaisen palvelijan poika tai pojanpoika, joka kirjotti päiväkirjansa Montesquieun teoksien vajanaiseen niteeseen. Ja sitenpä päiväkirja joutui Isildan käsiin."
Hän selaili sivuja umpimähkään:
"15. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi metsästämään."
"20. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi ratsastamaan. Hänen ratsunansa oli Cupido."
"Hiisi vieköön!" mutisi Lupin. "Sikäli ei se peräti jännittävää ole."
Hän käänsi paksun tukun lehtiä ja luki:
"12. maalisk. 1803. Olen lähettänyt 10 kruunua Hermannille. Hän antaa musiikkitunteja Lontoossa."
Lupin naurahti.
"Ohoo! Hermann on menettänyt hallitus-istuimensa ja arvonimet karisevat kuin akanat!"
"Niin", huomautti Waldemar. "Ranskalaiset joukot karkottivat hallitsevan suurherttuan."
Lupin jatkoi:
"1809. Tiistaina. Napoleon nukkui Veldenzissä viime yönä. Minä tein Hänen Majesteettinsa vuoteen."
"28. lokak. 1814. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa palasi maahansa."
"29. lokak. 1814. Minä saatoin Hänen Kuninkaallista Korkeuttansa viime yönä kätköpaikkaan ja sain mielihyväkseni osottaa hänelle, ettei kukaan ollut arvannut sen olemassaoloa. Mutta kukapa olisikaan osannut aavistaa, että piilopaikka oli juuri…"
Lupin pysähtyi kiljaisten. Isilda oli äkkiä pujahtanut häntä vartioinneiden miesten käsistä, nykäissyt kirjan hänen käsistään ja syöksähtänyt pakoon.
"Hoi, sitä pikku kiusankappaletta! Pian, pian! Kiertäkää portaiden kautta alikertaan häntä vastaan. Minä juoksen hänen perässään pitkin käytävää."
Mutta tyttö oli paiskannut oven kiinni jälkeensä ja teljennyt sen. Lupinin täytyi rientää alas ja juosta pitkin seinänvieriä toisten keralla etsimässä portaita, jotka veisivät heidät ensimäiseen huonekertaan.
Neljäs rakennus oli ainoa avoin. Lupin nousi ylikertaan. Mutta käytävä oli tyhjä, ja hänen täytyi koputella oviin, murtaa lukkoja ja tunkeutua asukkaattomiin huoneisiin, sillävälin kun Waldemar, osottaen yhtä suurta innostusta takaa-ajoon kuin hänkin, lävisteli kaihtimia ja verhoja miekallaan.
Pohjakerrasta huusi ääni, oikeanpuoleisesta sivurakennuksesta päin. He ryntäsivät sille taholle. Jonkun upseerin vaimo viittilöitsi heille erään käytävän päässä ja kertoi, että tytön täytyi olla hänen asunnossaan.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi Lupin.
"Huoneeseeni aikoessani huomasin oven lukituksi enkä päässyt sisälle."
Lupin väänsi ripaa ja huomasi oven olevan lukossa.
"Ikkuna!" huudahti hän. "Onhan ikkuna!"
Hän meni ulos, ottaen kreivin miekan, ja iski ruudut säpäleiksi. Kahden miehen nostamana hän ponnistausi seinää vasten ylös, pujotti kätensä sirujen välitse, kiersi ikkunanpuitteiden nastan auki ja pudottausi huoneeseen.
Hän näki Isildan kyyristelevän lieden edessä, jolla loimusi kuuma lieska.
"Sitä pikku petoa!" ähkäisi hän. "Hän on sen heittänyt tuleen!"
Hän työnnälsi tytön terhakasti sivulle, yritti ottaa kirjaa ja korvensi turhaan kätensä. Sitte hän sieppasi sen ulos pihdeillä ja heitti sen yli pöytäliinan, tukahduttaakseen liekit. Mutta se oli myöhäistä. Vanhan käsikirjotuksen kaikki lehdet olivat kartena, hajoillen tuhaksi.
Lupin tuijotteli tyttöön vaiti. Kreivi sanoi:
"Oikein luulisi hänen tietäneen, mitä teki."
"Ei, hän ei tiedä. Mutta hänen iso-isänsä lienee uskonut kirjan hänen haltuunsa jonkinlaisena aarteena, aarteena jota ei yksikään sielu saisi konsanaan nähdä, ja typerällä vaistillaan tyttö piti parempana heittää sen tuleen kuin luovuttaa sitä kenellekään."
"No, siis…"
"Mitä niin?"
"Te ette löydä kätköpaikkaa."
"Ahaa, kreivi hyvä, te siis hetkiseksi ajattelitte menestystäni mahdolliseksi? Ja Lupin ei teistä tunnukaan ihan puoskarilta? Olkaa huoletta, Waldemar: Lupinilla on useampia kuin yksi nuoli jouseensa. Minä onnistun."
"Ennen klo kahtatoista huomenna?"
"Ennen klo kahtatoista tänä yönä. Mutta nyt minua ahdistaa nälkä. Ja jos ystävällisesti…"
Hänet vietiin kersanttien ruokahuoneeseen, missä hänelle valmistettiin tukeva ateria, kreivin mennessä antamaan selostusta keisarille.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Waldemar palasi; he istuutuivat syömään yhteisen päivällisen, toinen toistansa vastapäätä, vaiteliaina ja mietteissään.
"Waldemar, hyvä sikaari olisi parahiksi… Kiitos… Ah, tämä ritisee kuten kelpo Havana ainakin!"
Hän sytytti sikaarinsa ja virkahti minuutin tai parin kuluttua:
"Voitte polttaa, kreivi. Se ei minua vähääkään häiritse; toden teolla pidänkin siitä."
Kului tunti. Waldemar torkkui ja siemasi tuon tuostakin kulauksen konjakkia, pysyäkseen valveilla.
Sotamiehiä astui sisään ja ulos, heidän käytettävikseen asetettuina.
"Kahvia", pyysi Lupin.
Hänelle tuotiin kahvia.
"Onpa se kehnoa!" nurkui hän.
Hän sytytti toisen sikaarin eikä enää hiiskunut mitään.
Kului kymmenen minuttia. Hän pysyi liikkumattomana ja ääneti.
Äkkiä Waldemar hypähti jalkeille ja sanoi kärtyisesti Lupinille:
"Hoi, siinä! Ylös!"
Lupin viheltää hymisi parhaillaan. Hän ei ollut tietääkseenkään.
"Seisaallenne, sanon!"
Lupin kääntyi katsomaan. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli juuri astunut huoneeseen. Lupin nousi tuoliltaan.
"Kuinka pitkällä olemme?" kysyi keisari.
"Minä luulen, Sire, että pääsen pian tyydyttämään Teidän
Keisarillisen Majesteettinne vaatimuksen."
"Mitä? Tiedättekö…"
"Piilopaikan? Jokseenkin lähelle, Sire… Joitakuita seikkoja vielä pohdin… mutta kaikki selviää, jahka olemme paikalla: minulla ei ole mitään epäilystä siitä."
Sen enempää puhumatta Lupin Waldemarin suureksi suuttumukseksi taaskin istuutui.
Mutta minuutin kuluttua keisari, joka oli kävellyt kauvemmaksi ja puhunut kreivin kanssa, astui hänen luokseen:
"Oletteko valmis, hra Lupin?"
Lupin pysyi vaiti. Kysymys uudistettiin. Hänen päänsä valahti rinnalle.
"Mutta hän nukkuu; totta toisen kerran hän nukkuu!" Waldemar, suunniltaan raivostuneena, ravisti häntä rajusti olkapäästä. Lupin putosi tuoliltaan, vaipui lattialle, vavahti pariin kolmeen kertaan ja makasi sitte liikkumattomana.
"Mikä häntä vaivaa?" ihmetteli keisari. "Eihän hän toki kuollut ole?"
Hän otti lampun ja kumartui hänen ylitseen:
"Kuinka hän on kalpea! Kasvot kuin vahasta muovatut!… Katsokaahan,
Waldemar… Tunnustelkaa hänen sydäntään… Hän elää, eikö niin?"
"Kyllä, Sire", vastasi kreivi tuokion kuluttua, "sydän tykkii aivan säännöllisesti."
"Mikä sitten on vikana? Minä en käsitä… Mitä tämä on?"
"Menenkö noutamaan lääkärin?"
"Juoskaa…"
Lääkäri tapasi Lupinin samassa tilassa, tunnottomana ja hievahtamattomana. Hän toimitutti nukkujan vuoteeseen, tutki häntä tarkoin ja kysyi mitä hänellä oli ollut syötävänä.
"Epäilettekö myrkytystapausta, tohtori?"
"En, Sire, mitään myrkytyksen oireita ei ole. Mutta minä ajattelen… mitä on tuolla tarjottimella ja tuossa kupissa?"
"Kahvia", vastasi kreivi.
"Teitä varten?"
"Ei, häntä varten. Minä en ole tilannut kahvia."
Lääkäri kaatoi hiukan kahvia, maistoi sitä ja sanoi:
"Oikeassa olin: hänet on huumattu unettimella."
"Mutta kenen vehkeillä?" huudahti keisari vihastuneena. "Kuulkaahan,
Waldemar, täällä käyvät asiat tuskaannuttavan nurinkurisesti!"
"Sire…"
"Niin, minä olen saanut siitä tarpeekseni!… Alan todella uskoa, että mies on oikeassa ja että linnassa on joku… Nuo kultarahat, tuo unetin…"
"Jos kukaan olisi päässyt tähän suljettuun paikkaan, Sire, niin se olisi tullut jo tiedoksi… Me olemme etsineet joka suunnalta kolme tuntia."
"Kuitenkaan en minä höystänyt hänen kahviansa, sen vakuutan… Ja ellette te sitä tehnyt…"
"Oi, Sire!"
"No, siispä vainutkaa… etsiskelkää…"
Waldemar hyöri kaiken yötä tunnollisesti, se kun oli hänen keisarillisen isäntänsä määräys, mutta menestyksettä.
Lupin vietti yön elottomana. Lääkäri pysyi hänen vuoteensa vieressä ja kertoi aamulla keisarin lähetille, että hän yhä nukkui.
Kello yhdeksältä hän sentään ensi kertaa liikahti, kuin ponnistellen valveutuakseen.
Myöhemmällä hän sopersi:
"Paljonko kello on?"
"Kahtakymmentä viittä vailla kymmenen."
Hän ponnisteli jälleen, ja oli ilmeistä, että hänen koko olemuksensa rimpuili horroksen kahleista vapautuakseen.
Kello löi kymmenen.
Hän hätkähti ja sanoi:
"Kantakaa minut; kantakaa minut palatsiin."
Lääkärin suostumuksella Waldemar kutsui miehensä ja lähetti sanan keisarille. Lupin laskettiin paareille ja kulkue läksi palatsiin.
"Ensimäiseen huonekertaan", hän jupisi.
Hänet kannettiin ylös portaita.
"Käytävän päähän", hän määräili. "Viimeiseen huoneeseen vasemmalle."
Hänet kannettiin viimeiseen huoneeseen, joka oli kahdestoista, ja hän vaipui menehtyneenä tuolille istumaan.
Keisari saapui. Lupin ei liikahtanut, istuen vain tajuttoman näköisenä, silmät ilmeettöminä.
Sitte hän näytti muutamien minuuttien kuluttua heräävän, katseli ympärilleen, seinille, lakeen, ihmisiin ja sanoi:
"Huumaavaa ainetta, kaiketi?"
"Niin", vahvisti lääkäri.
"Onko… mies tavotettu?"
"Ei."
Hän näytti mietiskelevän ja nytkäytteli moneen kertaan päätään ajattelevalla ilmeellä; mutta pian he huomasivat hänen nukkuvan.
Keisari astui Waldemarin luo:
"Määrätkää automobilinne tuotavaksi ulkopuolelle."
"Hoo?… Mutta, Sire…?"
"No, mitä? Minä alan ajatella, että hän puijaa meitä ja että tämä kaikki on pelkkää näyttelemistä, ajan voittamiseksi."
"Kenties… kylläkin…" sanoi Waldemar yhtyen.
"Automobilinne, Waldemar!"
Kreivi antoi määräyksensä ja palasi. Lupin ei ollut herännyt, Keisari huomautti Waldemarille, silmäillessään ympärilleen:
"Tämä on Minerva-huone, eikö niin?"
"Niin on, Sire."
"Mutta miksi on täällä sitten kahdessa kohden 'N'?"
Huoneessa tosiaankin on kaksi 'N':ää, toinen uuninkamanan yläpuolella, toinen vanhan ränstyneen kaappikellon otsikkona, joka oli sovitettu seinään ja josta näkyi osa mutkikasta koneistoa, painot hievahtamattomina riippumassa nuoristaan.
"Nuo kaksi 'N':ää…" alotti Waldemar.
Keisari ei kuunnellut vastausta. Lupin oli jälleen liikahtanut, avaten silmänsä ja äännähdellen epäselviä tavuja. Hän nousi seisaalleen, käveli lattian poikki ja lysähti pelkästä uupumuksesta maahan.
Sitten alkoi rynnistys, hänen aivojensa, hermojensa, tahtonsa rynnistys tuota kamalaa, turruttavaa puutumusta vastaan, elämän ponnistelu sammumista vastaan. Näky oli hyvin surettava.
"Hän kärsii", mutisi Waldemar.
Lupin änkytti:
"Ruiskutus, hra tohtori, kafeiini-ruiskutus… oitis…"
"Saanko, Sire?" kysyi lääkäri.
"Kyllähän… Kello kahteentoista asti tehkää mitä hän käskee. Minä olen hänelle antanut lupaukseni."
"Kuinka monta minuuttia… vailla kaksitoista?" kysyi Lupin.
"Neljäkymmentä", vastasi joku.
"Neljäkymmentä?… Minä teen sen… Teen varmasti… Minun on se tehtävä…" Hän paineli päätänsä käsillään. "Voi, jos minulla olisi aivoni, todelliset aivot, aivot jotka ajattelevat! Se olisi silloin sekunnin asia! On vain yksi pimeä piste jäljellä… mutta minä en voi… ajatukseni vilisevät… en voi käydä siihen kiinni… se on kamalaa."
Hänen hartiansa tutisivat. Itkikö hän?
He kuulivat hänen toistelevan:
"813… 813…" Ja matalammalla äänellä: "813… kahdeksainen… ykkönen… kolmonen… niin, tietysti… Mutta miksi? Se ei riitä…"
Keisari jupisi:
"Hän tehoaa minuun. Minun on työläs uskoa, että mies voi näytellä tuolla tavoin…"
Kello löi puoli kaksitoista… Neljännestä vailla kaksitoista…
Lupin pysyi liikkumattomana, nyrkit ohimoillaan.
Keisari odotti, silmät kiintyneinä kronomeetteriin, jota Waldemar piteli kädessään.
Kymmenen minuuttia vailla… viisi minuuttia vailla…
"Onko automobili paikalla, Waldemar?… Ovatko miehenne valmiina?"
"Kyllä, Sire."
"Onko tuo kellonne lyöntilaitoksella varustettu, Waldemar?"
"On, Sire."
"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä siis…"
"Mutta…"
"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä, Waldemar."
Keisari ei salannut tuskallista jännitystänsä. Tämä haaveellinen seikkailija, jota nimitettiin Arsène Lupiniksi ja jonka ihmetyttävästä elämäntarinasta hän oli paljon kuullut, tämä mies ahdisti hänen mieltänsä… ja vaikka olikin päättänyt tehdä lopun koko tästä epäiltävästä jutusta, ei hän voinut pidättyä odottamasta… ja toivomasta.
Kaksi minuuttia enää… yksi minuutti enää…
Sitte he lukivat sekunnit.
Lupin näytti nukkuvan.
"No niin, valmistautukaa", virkahti keisari kreiville.
Kreivi astui Lupinin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
Lyövän taskukellon hopeaiset helähdykset alkoivat kajahdella… yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…
"Waldemar, veikkonen, vetäkäähän tuon vanhan kaappikellon painot ylös."
Hetkisen tyrmistyminen. Sanat lausuttiin Lupinin äänellä; hän puhui hyvin tyvenesti.
Waldemar, tuttavallisuudesta loukkaantuneena, kohautti hartioitansa.
"Tehkää kuten hän sanoo, Waldemar", lausui keisari.
"Niin, tehkää kuten minä sanon, kreivi hyvä", säesti Lupin, jälleen saaden leikinlaskulahjansa. "Te tunnette narut niin hyvin… eihän teillä ole muuta tekemistä kuin nyt noita kellon ohjaksia tiukentaa… vuoron jälkeen… yksi, kaksi… mainiota!… Tuolla tavoin se entis-aikoina vedettiin käyntiin."
Heiluri läksi todellakin liikkeeseen, ja he kuulivat sen säännöllisen naksutuksen.
"Nyt käymme osottajiin käsiksi", jatkoi Lupin. "Asettakaa ne vähää vaille kaksitoista… älkää liikkuko… antakaas kun…"
Hän nousi ja astui kellon taulun eteen, seisten enintään kahden jalan päässä siitä, silmät tiukkoina, jokainen hermo jännittyneenä.
Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat, kaksitoista raskasta, kumeata lyöntiä.
Pitkällinen äänettömyys. Ei mitään tapahtunut. Silti odotti keisari, kuin ollen varma siitä, että jotakin tapahtuisi. Waldemar ei liikkunut.
Lupin, joka oli kumartunut tähystämään kellon taulua, oikaisihe nyt mutisten:
"Siinäpä se… nyt älyän…"
Hän palasi tuolinsa luo ja käski:
"Waldemar, asettakaa osottajat jälleen kaksi minuuttia vaille kaksitoista. Hoi, ei, veikkonen, ei taakse päin! Niin päin kuin kellon osottajat itsekin kiertävät!… Niin, sen tiedän, hitaan laistahan se on… mutta sitä ei voida auttaa."
Kello löi kaikki tunnit ja puolet tunnit puoli kahteentoista asti.
"Kuulkaahan, Waldemar", sanoi Lupin. Ja hän puheli vakavasti, leikkiä laskematta, ikäänkuin itsekin kiihdyksissään ja huolissaan:
"Kuulkaahan, Waldemar. Näettekö kellon taulussa pienen, pyöreän nastan, joka merkitsee ensimäistä tuntia? Se nasta on irrallinen, eikö niin? Laskekaa sen päälle vasemman käden etusormi ja painakaa. Hyvä! Tehkää peukalollanne samoin kolmatta tuntia vastaavalle nastalle. Hyvä. Oikealla kädellänne työntäkää kahdeksannen tunnin nastaa. Hyvä. Kiitos. Nyt saatte mennä istuutumaan."
Minuutti-osottaja siirtyi, ehti kahdennentoista nastan kohdalle, ja kello löi taas kaksitoista.
Lupin istui vaiti ja valkeana. Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat hiljaisuuteen.
Kahdennellatoista lyönnillä kuului rasahdus kuin valloilleen päässeestä pontimesta. Kello seisahtui äkkiä. Heiluri lakkasi liikkumasta.
Ja äkkiä putosi eteenpäin se pronssikoriste, joka miehen päätä esittäen oli kellon taulun päätynä, paljastaen kiviseinään hakatun pienen komeron.
Tässä komerossa oli pintakuvallinen hopeainen lipas.
Lupin otti sen molemmin käsin ja kantoi keisarin eteen:
"Suvaitsisiko Teidän Keisarillinen Majesteettinne avata sen itse.
Lippaassa ovat kirjeet, jotka olen sopimuksemme mukaan etsinyt."
Keisari kohotti kantta ja näytti kovin hämmästyneeltä.
Lipas oli tyhjä.
Lipas oli tyhjä!
Lupin pyyhki hikeä otsaltaan, sieppasi sitte lippaan, käänteli sitä, tarkasteli, ikäänkuin toivoen löytävänsä siitä salapohjan. Vihdoin hän paremmaksi varmuudeksi raivonsa puuskassa rusensi sen vastustamattomalla kouraisullaan.
Se huojensi häntä. Hän hengitti keveämmin.
Keisari sanoi:
"Kuka tämän on tehnyt?"
"Yhä sama mies, Sire, se joka kulkee samaa tietä kuin minä ja tavottelee samaa tarkotusperää: hra Kesselbachin murhaaja."
"Milloin?"
"Viime yönä. Voi, sire, miksi ette jättänyt minua vapaaksi silloin kun pääsin vankilasta! Jos olisin ollut vapaa, niin olisin tullut tänne tuntiakaan menettämättä. Minä olisin saapunut ennen häntä! Minä olisin antanut Isildalle rahaa ennen kuin hän antoi! Minä olisin lukenut Malreichin, vanhan ranskalaisen palvelijan päiväkirjan ennen kuin hän luki."
"Luulette siis, että päiväkirjassa tehtyjen paljastusten kautta…?"
"Niinhän tietysti, Sire! Hänellä oli aikaa lukea ne. Ja väijyskellen en tiedä missä, saaden tiedon kaikista liikkeistämme en tiedä keneltä, hän nukutti minut viime yöksi suoriutuaksensa minusta."
"Mutta palatsi oli vartioittu."
"Teidän sotamiestenne vartioitsema, Sire. Merkitseekö se hänen laisellensa miehelle mitään? Sitä paitsi olen varma siitä, että Waldemar kohdisti etsintänsä ulkorakennuksiin, siten harventaen palatsin vartioita."
"Kaikki tämä tuntuu minusta kovin mahdottomalta."
"Se kaikki näyttää minusta peräti selkeältä, Sire! Jos olisi mahdollista tunnustella jok'ainoan soturinne taskuja silloin tällöin, tai tietää kuinka paljon rahoja kukin heistä käyttelee lähimpien kahdentoista kuukauden kuluessa, niin löytäisimmepä varmasti pari kolme, joilla on tällä hetkellä hallussaan joitakuita pankin seteleitä, ranskalaisia seteleitä tietysti."
"Ohoo!" intti Waldemar.
"Minä vakuutan sen, hyvä kreivi; se on hintakysymys, eikä hinnalla ole mitään väliä hänelle! Jos hän haluaisi, niin olen varma siitä, että te itsekin…"
Keisari ei kuunnellut puhetta, ollen omiin aatoksiinsa vaipuneena. Hän asteli edes takaisin lattialla, ja viittasi sitte eräälle käytävässä seisovista upseereista:
"Automobilini… Ja käskekää väkeni valmistautua… Me lähdemme."
Hän pysähtyi, silmäili Lupinia tovin ja jatkoi kreivin luokse astuen:
"Tekin, Waldemar, lähtekää… suoraan Parisiin, pysähtymättä…"
Lupin heristi korviansa. Hän kuuli Waldemarin vastaavan:
"Haluaisin saada kymmenkunta vartijaa lisää… Tuon paholaisen kanssa miehekseen!…"
"Saatte kernaasti. Ja pitäkää silmänne auki. Teidän täytyy yöksi saapua perille."
Lupin polki jalkaansa rajusti lattiaan:
"Ei, ei, Sire! Ei, ei, ei! Se ei käy päinsä! Sen vannon! Ei, ei, ei mitenkään!"
"Mitä tarkotatte?"
"Entä kirjeet, Sire? Varastetut kirjeet?"
"Totta toisen kerran!…"
"Vai niin!" huudahti Lupin, suuttuneesti laskien käsivartensa ristiin. "Teidän Keisarillinen Majesteettinne siis luopuu taistelusta? Te katsotte häviön korvaamattomaksi? Te myönnätte itsenne lannistetuksi? No, mutta minäpä en, Sire. Minä olen alottanut, ja aijon lopettaakin."
Keisari hymyili tälle sisun purkaukselle:
"Minä en luovu, mutta poliisini ryhtyvät työhön…"
Lupin purskahti nauruun:
"Suokaahan anteeksi, Sire! Se on kovin hupaista! Teidän poliisinne! Teidän Keisarillisen Majesteettinne poliisit! Nehän ovat jokseenkin samaa kuin kaikki poliisit, nimittäin eivät mitään, eivät yhtään mitään! Ei, Sire, minun ei sovi palata Santé-vankilaan! Vankilaa voin pitää naurettavana. Mutta aikaa on nyt jo kylliksi hukattu. Minä tarvitsen vapauteni tuota miestä vastaan, ja aijon sen pitää."
Keisari kohautti hartioitansa: "Te ette edes tiedä, kuka se mies on."
"Minä saan sen selville, Sire. Ja minä yksin voin sen selvittää. Ja hän tietää ainoastaan minun kykenevän siihen. Minä olen hänen ainoa vihamiehensä. Minua hän tähtäsi linnaan tullessamme, kun ampui revolverilla. Hän piti riittävänä huumata minut ja ainoastaan minut, viime yönä, ollakseen vapaa tekemään mitä halusi. Taistelu käypi hänen ja minun välillä. Muulla maailmalla ei ole siihen mitään sanomista. Meitä on kaksi, ja siinä kaikki. Tähän asti on sattuma suosinut häntä. Mutta ajan mittaan on välttämätöntä, ehdottoman varmaa, että minä voitan taistelun."
"Miksi?"
"Syystä että minä olen parempi mies."
"Entä jos hän surmaa teidät?"
"Hän ei surmaa minua. Minä vedän hänen kyntensä esille, minä teen hänet ihan vahingoittamattomaksi. Ja te saatte kirjeet, Sire. Ne ovat teidän. Maan päällä ei ole mahtia, joka voisi estää minua palauttamasta niitä teille."
"Ja mistä tiedämme, että kirjeet varastettiin viime yönä?" kysyi keisari.
"Varkaus on päivätty, Sire."
"Mitä sanotte?"
"Katsokaa sen kamanan sisäpuolta, joka suojasi kätköpaikkaa. Päivämäärä on kirjotettu valkealla liidulla: 'Keskiyö, 24. elokuuta'…"
"Niinpä onkin!" mutisi keisari ällistyneenä. "Kuinka en sitä tullut nähneeksi?" Ja hän lisäsi, ilmaisten uteliaisuutensa: "Enkä ymmärrä noita kahta seiniin sommiteltua 'N':ää… tämähän on Minerva-suojama."
"Täällä nukkui Napoleon, Ranskan keisari", sanoi Lupin.
"Mistä sen tiedätte?"
"Kysykää Waldemarilta, Sire. Minä puolestani sain sen äkillisenä välähdyksenä silloin kun selailin vanhan palvelijan päiväkirjaa. Ymmärsin Holmesin ja minun olleen väärällä tolalla. APO ON, suurherttua Hermannin kuolinvuoteellaan kirjottama vaillinainen sana, ei tarkotakaan Apollonia, vaan Napoleonia."
"Se on totta… te olette oikeassa", sanoi keisari. "Mutta tuo numero 813?…"
"Sepä minulle tuotti enintä päänvaivaa. Minulla oli aina se käsitys, että oli laskettava yhteen nuo kolme numeroa, 8, 1 ja 3; ja siten saatu summa 12 tuntui minusta heti tarkottavan tätä huonetta, joka on käytävästä kahdestoista. Täytyi olla jotakin muutakin, jotakin, mitä minun heikontuneet aivoni eivät kyenneet sanoiksi tulkitsemaan. Tuon kellon näkeminen, joka oli sovitettu juuri Napoleon-suojamaan, oli minulle ilmestys. Numero 12 ilmeisesti tarkotti kello kahtatoista. Keskipäivän tuntia! Keskiyön tuntia! Eivätkö ne ole ne juhlalliset hetket, jotka ihminen halukkaimmin valitsee? Mutta miksi nuo kolme numeroa 8, 1 ja 3 mieluummin kuin mitkä tahansa muut, joista olisi saanut saman summan?… Silloin johtui mieleeni toimittaa kello lyömään ensi kertaa, kokeeksi. Tällöin huomasin, että ensimäisen, kolmannen ja kahdeksannen tunnin nastat olivat liikkuvia, mutta muut eivät. Niitä siis 813 niinikään tarkotti käytettäväksi kätköpaikan etsintään. Waldemar painoi noita kolmea nastaa, jousi ponnahti auki, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne tietää tuloksen… Siinä, Sire, on selitys tuolle salaperäiselle sanalle ja noille kolmelle numerolle, jotka suurherttua kirjotti kuolevalla kädellään, toivoen poikansa niiden avulla jonakuna päivänä saavan ilmi Veldenzin salaisuuden ja saavan haltuunsa ne kuuluisat kirjeet, jotka hän oli sinne kätkenyt."
Keisari kuunteli innokkaalla tarkkaavaisuudella, yhä enemmän ja enemmän kummastellen miehessä huomaamaansa älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, oveluutta ja terhakkuutta.
"Waldemar", hän virkahti, kun Lupin oli lopettanut. "Sire?"
Mutta juuri hänen aikoessaan puhua kuului ulkoa käytävästä huutoja.
Waldemar meni katsomaan ja ilmotti palatessaan:
"Siellä on se hullu tyttö, Sire. Eivät tahdo päästää häntä tänne."
"Antakaa hänen tulla", huudahti Lupin kiihkeästi. "Hänen täytyy saada tulla, Sire."
Keisari antoi merkin ja Waldemar läksi noutamaan Isildaa.
Hänen tulonsa herätti yleistä tyrmistystä. Hänen valjuilla kasvoillaan oli tummia laikkuja; hänen vääntyneet piirteensä ilmaisivat mitä tuiminta tuskaa. Hän tapaili henkeään, molemmin käsin kouristaen poveansa.
"Haa!" äännähti Lupin kauhistuneena.
"Mitä nyt?" kysyi keisari.
"Lääkärinne, Sire. Ei ole menetettävä silmänräpäystäkään."
Hän astui tytön eteen:
"Puhu, Isilda… Oletko nähnyt mitään? Onko sinulla mitään sanottavaa?"
Tyttö oli pysähtynyt; hänen silmänsä olivat vähemmän tylsät, ikäänkuin olisi kipu niitä terittänyt. Hän lausui äänteitä, mutta ei sanoja.
"Kuuntele", puhui Lupin. "Vastaa 'kyllä' tahi 'ei'… pään liikkeellä… Oletko nähnyt hänet? Tiedätkö missä hän on… Kuuntele: jos sinä et vastaa…"
Lupin hillitsi suuttuneen eleen. Mutta äkkiä muistaen edellisen päivän kokeen hän kirjotti valkeaan seinään L- ja M-kirjaimet.
Tyttö ojensi kätensä niitä kohti ja nyökkäsi ikäänkuin myöntääkseen.
"Ja sitte?" kyseli Lupin. "Mitä sitte?… Kirjota jotakin itse."
Mutta tyttö kirahti kamalasti ja heittäysi voihkien lattialle.
Sitten äkkiä tuli hiljaisuus, liikkumattomuus. Viimeinen vavahdus. Ja hän ei enää hievahtanut.
"Kuollut?" kysyi keisari.
"Myrkytetty, Sire."
"Voi poloista!… Ja kenen toimesta?"
"'Hänen', Sire. Tyttö epäilemättä tunsi hänet. Pahantekijä nähtävästi pelkäsi, mitä tyttö saattaisi kertoa."
Lääkäri saapui. Keisari viittasi tyttöön. Sitte Waldemariin kääntyen:
"Käskekää kaikki miehenne liikkeelle… Tarkastakoot kaikki rakennukset… Raja-asemille sähkötettäköön."
Hän astui Lupinin luo:
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette kirjeiden hankkimiseksi takaisin?"
"Kuukauden, Sire… korkeintaan kaksi."
"Hyvä on. Waldemar odottaa teitä täällä. Hän saa minulta ohjeet ja valtuudet myöntää teille kaikkea mitä haluatte."
"Minä toivon saavani vapauteni, Sire."
"Olette vapaa."
Lupin katseli hänen jälkeensä, hänen kävellessään pois, ja sanoi hampaittensa välistä:
"Ensin vapauteni… Ja jälkeenpäin, kun olen antanut teille takaisin kirjeet, oi majesteetti, pikku kädenpuristus! Sitten olemme kuitit!…"