IX.
Mustapukuinen mies.
"Otatteko vastaan tämän herrasmiehen, rouva?" Dolores Kesselbach otti käyntikortin lakeijalta ja luki:
"André Mauny… En", hän vastasi. "Minä en tunne häntä."
"Hän tuntuu olevan hyvin kiihkeä tapaamaan teitä, rouva. Hän sanoo teidän odottavan."
"Ahaa… mahdollista… Kyllä, osottakaa hänet tänne."
Niiden tapausten perästä, jotka olivat mullistaneet hänen elämänsä ja armottomasti vainonneet häntä, oli Dolores lyhyen aikaa asuttuaan Hôtel Bristolissa valinnut asuntonsa eräästä rauhallisesta talosta Rue des Vignesin varrelta, Passyn etukaupungista. Talon takana oli kaunis puutarha, ja ylt'ympärillä oli lehteviä puistikkoja. Sellaisina päivinä, jolloin tavallista tuskaisemmat kohtaukset eivät pidättäneet häntä aamusta iltaan asti makuuhuoneensa suljettujen ikkunaluukkujen takana, antoi hän palvelijainsa kantaa itsensä puiden siimekseen, makaillen siellä synkkämielisyyden uhrina, kykenemättömänä taistelemaan kovaa kohtaloansa vastaan.
Askeleita kuului sorapolulta ja lakeija palasi, mukanaan sievän näköinen nuori mies, hyvin yksinkertaisesti puettu siihen hiukan vanhentuneeseen tapaan, joka on vielä osittain käytännössä taidemaalariemme keskuudessa, kaulassaan alas käännetty kaulus ja liehuva sininen valkotäpläinen huivi.
"Nimenne on André Mauny?" sanoi Dolores.
"Niin, madame."
"Minulla ei ole kunniaa…"
"Suokaahan anteeksi, madame. Tietäen minut madame Ernemontin, Genevièven isoäidin, ystäväksi, te kirjotitte hänelle Garchesiin, sanoen haluavanne puhutella minua. Minä olen tässä."
Dolores kohottausi hyvin kiihtyneesti:
"Oi, te olette…"
"Niin."
Toinen sopersi:
"Todellako?… Tekö siinä?… En tunne teitä samaksi."
"Ette tunne minua ruhtinas Paul Sernineksi?"
"En… kaikki on erilaista… otsa… silmät… Eivätkä tuollaiseksi…"
"Tällaiseksi sanomalehdet kuvanneet Santén vankia", täydensi vieras hymyillen. "Ja kuitenkin minä se olen."
Seurasi pitkällinen vaitiolo, joll'aikaa he olivat hämillään ja rauhattomina.
Viimein kysyi vieras:
"Saisinko tietää syyn…?"
"Eikö Geneviève teille maininnut?…"
"En ole häntä tavannut… mutta hänen isoäidistään tuntui, että te tarvitsette palveluksiani…"
"Aivan niin… aivan niin…"
"Ja millä tavoin…? Minua kovin ilahuttaa…"
Rouva Kesselbach epäröitsi hetkisen ennen kuin kuiskasi:
"Minä pelkään."
"Pelkäätte!" huudahti toinen.
"Niin", vahvisti puhuja matalalla äänellä, "minä pelkään, pelkään kaikkea… pelkään elämää. Minä olen kärsinyt niin paljon… en voi sietää enempää."
Toinen katseli häntä syvää sääliä kuvastavin silmin. Se epämääräinen tunne, joka oli häntä aina vetänyt tähän naiseen, sai täsmällisemmän luonteen nyt, kun hän pyysi suojelusta. Hän tunsi kiihkeätä intoa omistautua kärsivälle kokonaan, ilman palkinnon toivoa.
Rouva Kesselbach jatkoi:
"Tunnen, että ympärilläni liikkuu ihmisiä."
"Mutta missä tarkotuksessa?"
"Minä en tiedä. Vihollinen vain hiippailee lähettyvillä ja yhä likenee."
"Oletteko nähnyt sitä? Oletteko havainnut mitään?"
"Kyllä: toissa päivänä kulki kaksi miestä moneen kertaan kadulla tästä ohitse, pysähdellen talon edustalla."
"Osaatteko kuvata heitä?"
"Näin toisen heistä paremmin kuin toisen. Hän oli kookas ja vanttera, puhtaaksi ajeltu, yllään pieni ihan lyhyeksi leikattu verkatakki."
"Kenties jonkun kahvilan tarjoilija?"
"Niin, päätarjoilija. Minä annoin palvelijain seurata häntä. Hän meni Rue de la Pompea alas ja astui erääseen tavallisen näköiseen rakennukseen. Pohjakerrassa on viinitupa; se on kadun ensimäinen talo, vasemmalla. Sitte toissa yönä näin makuuhuoneeni ikkunasta varjon hiiviskelevän puutarhassa."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin."
Toinen mietiskeli ja teki sitten esityksen:
"Antaisitteko kahden mieheni nukkua jossakin pohjakertanne huoneessa?"
"Kahden miehenne?…"
"Ei teidän tarvitse arkailla! Ne ovat siivoja miehiä, vanha Charolais ja hänen poikansa, eivätkä he vähääkään näytä siltä mitä ovat… Heidän suojeluksessaan olette täydessä turvassa… Mitä minuun tulee…"
Hän epäröitsi. Hän odotteli Doloresin pyytävän häntä käymään uudestaan. Tämän pysyessä vaiti hän pitkitti:
"Mitä minuun tulee, niin on parempi, ettei minua nähdä täällä… teidän tähtenne. Miehiltäni saan tietää, miten asiat kehittyvät…"
Hän olisi halunnut sanoa enemmän ja istuutua hänen viereensä viihdyttelemään häntä. Mutta samalla hän tunsi, että ainoakin sana lisää hänen taholtaan olisi ollut loukkaus.
Sitte hän kumarsi surevalle hyvin syvään ja poistui.
Hän asteli puutarhakäytävää myöten hyvin ripeästi, päästäkseen kiireesti ulkopuolelle ja hillitäkseen tunteittensa kuohua. Lakeija odotteli häntä eteisen ovella. Hänen astuessaan kadulle soitti joku ulko-oven kelloa, nuori nainen.
Hän hätkähti:
"Geneviève!"
Tyttö käänsi kummastuneet katseensa häneen ja tunsi hänet heti, vaikkakin häntä suunnattomasti ihmetytti hänen ulkomuotonsa tavaton nuorekkuus; ja kohtaus järkytti niin suuresti hänen mieltään, että hän hoiperteli ja oli tukea saadakseen pakotettu nojautumaan ovea vasten. Toinen oli ottanut hatun päästään ja silmäili tyttöä, rohkenematta ojentaa hänelle kättään. Ojentaisiko tyttö omansa? Hän ei enää ollut ruhtinas Sernine: hän oli Arsène Lupin. Ja tyttö tiesi hänen vast'ikään päässeen vankilasta.
Ulkona satoi. Geneviève antoi sateenvarjonsa lakeijalle ja sanoi:
"Avatkaa se, olkaa hyvä, ja pankaa jonnekin kuivamaan."
Sitte hän astui suoraa päätä sisälle.
"Mies poloinen!" surkutteli itseänsä Lupin kävellessään pois. "Olipa siinä sarja kovia kolauksia, sinun laisellesi herkälle kiihkomieliselle olennolle! Sinun tulee vartioida sydäntäsi, taikka… Haa, jopa nyt jotakin! Alkavatpa jo silmäni vettyä! Lupin-herraseni: sinä alat vanheta!"
Hän taputti olkapäälle erästä nuorta miestä, joka Chaussée de la Muetten poikki astuen aikoi Rue des Vignesille. Nuori mies seisahtui, tuijotti häneen ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur, minulla ei luullakseni ole kunniaa…"
"Ajatelkaa tarkoin, hyvä hra Leduc. Vai onko muistinne kokonaan haihtunut? Ettekö muista Versaillesia? Ja Hôtel des Trois-Empereursin pikku ullakkohuonetta?"
Nuori mies ponnahti taaksepäin:
"Te!"
"No, minäpä juuri! Luulitteko Lupinin erinneen tästä elämästä?" Hän taputteli häntä leppeästi olalle. "No, no, nuori mies, älkäähän olko säikähdyksissänne. Aika ei ole vielä tullut. Sepitelkää säkeitänne… te onnellinen runoilija!"
Sitte hän kouraisi Leducin käsivartta rajusti ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin:
"Mutta aika lähenee… runoilija! Älkää unohtako, että te olette minun ruumiiltanne ja sielultanne. Ja valmistautukaa näyttelemään osaanne. Siitä tulee uhkea ja mahtava osa. Ja niin totta kuin elän, uskonkin teidän olevan mies sitä näyttelemään!"
Hän puhkesi nauramaan, käännähti kantapäillään ja jätti nuoren
Leducin seisomaan ihmeissään.
Hiukan edempänä, Rue de la Pompen kulmassa, oli se viinitupa, josta rouva Kesselbach oli puhunut. Hän meni sisälle ja puheli pitkään omistajan kanssa.
Sitten hän otti taksa-automobilin ja ajoi Grand Hoteliin, missä asui
André Maunyn nimisenä.
Doudevillen veljekset odottivat häntä. Vaikka Lupin olikin tottunut tuollaiseen riemuun, hiveli häntä kuitenkin ystävissään ilmenevän ihailun ja palvomisen ylenpalttisuus.
"No, älkäähän nyt noin suunniltanne olko, te kaksi!" sanoi Lupin. "Ja kertokaa minulle asioita: minä en ole nähnyt sanomalehtiä. Mikä vaikutus oli minun paollani yleisöön?"
"Järisyttävä, isäntä!"
"Mikä oli viranomaisten selityksenä siitä?"
"Teidän pakonne tapahtui Garchesissa, kun yritettiin uudelleen näytellä Altenheimin murhaa. Pahaksi onneksi ovat sanomalehtimiehet todistaneet, että se oli mahdotonta."
"Sen jälkeen?"
"Sen jälkeen on yleinen kiihtymys vallinnut. Ihmiset ihmettelevät, nauravat ja huvittelehtivat järjestysvallan vahingosta kuin hullut."
"Weber?"
"Weber on pahemmassa kuin pulassa."
"Onko mitään uutisia etsivästä osastosta? Eikö ole murhasta saatu mitään ilmi? Eikö ole mitään vihiä siitä, kuka Altenheim todellisuudessa oli?"
"Ei."
"Istuutukaahan ja ottakaa kynä. Minä sanelen kirjeen, joka teidän tulee toimittaa 'Grand Journaliin' tänä iltana. Maailma on kyllin kauvan odotellut tietoja minusta. Se pian pakahtuu kärsimättömyyteensä. Kirjottakaa."
Hän saneli:
'Grand Journalin' toimittajalle.
Hyvä herra: — Minun täytyy lausua anteeksipyyntöni lukijoillenne siitä, että jätin heidän oikeutetun kärsimättömyytensä tyydyttämättä.
Olen päässyt vankilasta enkä voi mitenkään ilmaista, millä tavoin se onnistui. Niinikään olen pakoni jälkeen saanut ilmi tuon kuuluisan salaisuuden, eikä minulle ole mahdollista paljastaa sitä, yhtä vähän kuin kertoakaan, miten sen selville sain.
Kaikki tämä kelpaa aikanaan aiheeksi jokseenkin omituiseen kertomukseen, jonka vakinainen elämäkertani kirjottaja julkaisee muistiinpanoistani. Silloin se koituu Ranskan historian sivuksi, jonka meidän lapsenlapsemme lukevat mielenkiinnolla.
Nykyään on minulla tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kyllästyneenä katselemaan, mihin käsiin minun käyttelemäni valta on joutunut — väsyneenä huomaamaan Kesselbach-Altenheimin jutun yhä pysyvän seisahduksissa, minä erotan hra Weberin ja otan takaisin sen kunniakkaan aseman, joka minulle tuotti mainetta ja yleisölle tyytyväisyyttä hra Lenormandin nimeä käyttäessäni.
Olen kaikella kunnioituksella nöyrin palvelijanne
Arsène Lupin,
Etsivän osaston päällikkö.'
Kello kahdeksalta illalla Arsène Lupin ja Jean Doudeville astelivat Caillardin hienoon ravintolaan. Lupin esiintyi iltapuvussa, mutta taiteilijan tapaan käyttäen leveitä housuja ja väljää kaulahuivia. Doudevillen yllä oli pitkä, musta takki; vakavalla sävyllään ja ulkoasullaan hän muistutti oikeuslaitoksen virkamiestä.
He istuutuivat sille puolelle ravintolaa, jonka erottaa isosta salista kaksi pilaria.
Lupin valitsi päivällisen kokeneen herkkusuun oivalla taidolla.
Hän söi hyvällä ruokahalulla ja vaiteliaana, tyytyen tuolloin tällöin virkahtelemaan lyhyitä lauseita, jotka kuvasivat hänen ajatustensa kulkua:
"Tietysti minä suoriudun… mutta siitä koituu kova urakka… Siinä on vastustajaa!… Se minua tyrmistyttää, etten kuusi kuukautta taisteltuani edes tiedä, mitä hän tahtoo!… Hänen pääkumppaninsa on kuollut. Me olemme lähellä taistelun loppua; ja kuitenkaan en vielä nytkään kykene älyämään hänen peliänsä… Mitä tavotteleekaan se ruoja?… Oma suunnitelmani on ihan selvä: käydä käsiksi suurherttuakuntaan, työntää omatekemäni suurherttua valtaistuimelle, antaa Geneviève hänelle vaimoksi… ja hallita. Sitäpä minä sanon selkeäksi, kunnialliseksi ja alttiiksi. Mutta hän, tuo vintiö, pimeyden kummitus: mihin tähtäilee hän?"
Hän kutsui:
"Tarjoilija!"
Päätarjoilija saapui:
"Mitä monsieur haluaa?"
"Sikaareja."
Päätarjoilija asteli pois, palasi ja availi useita laatikoita.
"Mitä niistä suosittelette?"
"Nämä Upmannit ovat varsin hyviä, monsieur."
Lupin antoi Doudevillelle yhden Upmannin, otti itselleen toisen ja leikkasi sen. Päätarjoilija raapaisi tulta ja ojensi hänelle tulitikkua. Lupin tarttui häntä äkillisellä liikkeellä ranteeseen:
"Ei sanaakaan… Minä tunnen teidät… Oikea nimenne on Dominique
Lecas!"
Mies, iso ja vanttera, koetti riistäytyä irti. Hän huudahti tuskan huudahduksen: Lupin oli väännäyttänyt hänen ranteensa.
"Nimenne on Dominique… asutte Rue de la Pompen varrella, neljännessä huonekerrassa, minne vetäysitte nauttimaan pikku omaisuudesta, jonka saitte palvellessanne — kuuntele minua, narri, totisesti, tai särjen luusi! — saitte palvellessanne parooni Altenheimia, hänen pöydänkattajanansa."
Toinen seisoi liikkumattomana, kasvot pelosta valjuina. Heidän ympärillään oli pikku osasto tyhjänä. Sen viereisessä suojamassa istui kolme herrasmiestä tupakoiden ja kaksi paria jutteli liköörilasiensa ääressä.
"Näettehän, me olemme rauhassa… voimme puhella."
"Kuka te olette? Kuka te olette?"
"Ettekö minua muista? Mutta ajatelkaahan tuota kuuluisaa puolipäivällistä Villa Dupontissa!… Te itse, vanha veitikka, ojensitte minulle leivoslautasen… ja olivatpa ne laita leivoksia!"
"Ruhtinas…" sopersi toinen.
"Niin, niin, ruhtinas Arsène, ruhtinas Lupin itse… Ahaa, te hengitätte jälleen!… Te vakuutatte itsellenne, ettei teillä ole mitään peljättävänä Lupinin taholta, vai mitä? No, siinäpä olette väärässä, veikkonen; teillä on peljättävänä kaikkea." Hän otti taskustaan kortin ja näytti toiselle. "Tuossa, katsokaa, minä kuulun nyt poliisikuntaan. Sitä ei voida auttaa: siihen me kaikki lopulta joudumme, kaikki me rosvokuninkaat ja rikosruhtinaat."
"No?" sanoi päätarjoilija, yhä suuresti säikähdyksissään.
"No, menkäähän tuon vieraanne luokse, joka kutsuu teitä; hankkikaa hänelle haluamansa ja palatkaa minun luokseni. Eikä mitään joutavia, muistakaa se: älkää yrittäkö luikkia tiehenne. Minulla on kymmenen miestä asetettuna ulkopuolelle ja heillä on määräys pitää teitä silmällä. Menkää."
Päätarjoilija totteli. Viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi, seisoen pöydän edessä selkä isompaan suojamaan päin ikäänkuin puhelemassa sikaarien ominaisuuksista vieraittensa kanssa:
"No? Mitä on tekeillä?"
Lupin lateli joukon sadan frangin seteleitä riviin pöydälle:
"Yksi seteli jokaisesta kysymyksiini annetusta selvästä vastauksesta."
"Sovittu!"
"Minä alotan. Kuinka monta oli teitä parooni Altenheimin joukkueessa?"
"Seitsemän, minä kahdeksantena."
"Ei enempää?"
"Ei. Kerran vain otimme Italiasta muutamia työmiehiä valmistamaan maanalaista käytävää Villa des Glycinesistä Carschesissa."
"Eikö käytäviä ollut kaksi?"
"Oli; toinen johti Pavillon Hortenseen, toinen haarautui edellisestä ja kulki rouva Kesselbachin talon alitse."
"Mikä oli tarkotuksena?"
"Riistää pois rouva Kesselbach."
"Olivatko molemmat kamarineitsyet juonessa, Suzanne ja Gertrude?"
"Olivat."
"Missä he ovat?"
"Ulkomailla."
"Entä seitsemän toverianne, Altenheimin joukkueesta?"
"Minä olen eronnut heistä. He yhä pitkittävät puuhiaan."
"Mistä voin löytää heidät?"
Dominique epäröitsi. Lupin asetti hänen eteensä kaksi tuhannen frangin seteliä ja sanoi:
"Epäröimisenne on teille kunniaksi, Dominique. Mutta ei auta muu kuin niellä se kuin mies ja vastata."
Dominique ilmaisi:
"Heidät tapaatte n:o 5:stä Route de la Révolten varrella Neuillyssä.
Yhtä heistä nimitetään Välikauppiaaksi."
"Mainiota. Ja nyt Altenheimin nimi, todellinen nimi. Tiedättekö sen?"
"Kyllä, — Ribeira."
"Dominique, Dominique, älkää toimittako itsellenne ikävyyksiä.
Ribeira oli vain tekonimi. Minä kysyin todellista nimeä."
"Parbury."
"Tekonimi sekin."
Päätarjoilija epäröitsi. Lupin siirsi hänen eteensä kolme sadan frangin seteliä.
"Pyh, mitä minä välitän!" sanoi mies. "Kuolluthan hän on jo, eikö olekin varmasti?"
"Hänen nimensä", vaati Lupin.
"Hänen nimensä? Chevalier de Malreich."
Lupin hypähti tuolillaan.
"Mitä? Mitä sanottekaan? Chevalier — sanokaa uudestaan — chevalier…?"
"Raoul de Malreich."
Pitkällinen äänettömyys. Eteensä tuijotellen ajatteli Lupin Veldenzin hullua tyttöä, joka oli kuollut myrkytettynä: Isildalla oli sama sukunimi, Malreich. Ja esi-isänä oli se ranskalainen pikku aatelismies, joka oli kahdeksannellatoista vuosisadalla saapunut Veldenzin hoviin.
Hän ryhtyi jälleen kuulusteluunsa:
"Mihin kansallisuuteen kuului tämä Malreich?"
"Häh oli ranskalaista sukuperää, mutta Saksassa syntynyt… Näin kerran eräitä hänen papereitansa… niistä sain hänen nimensä tietooni."
Lupin mietti, ja kysyi:
"Hänkö joukkoanne johti?"
"Niin."
"Mutta hänellä oli kumppani?"
Päätarjoilijan kasvot ilmaisivat mitä lamauttavinta säikähdystä. Lupin näki niissä kuvastuvan samanlaisen kauhun ja kammon, jota hän itsekin tunsi murhaajaa ajatellessaan.
"Oi, siitä älkäämme puhuko… siitä toisesta ei sovi puhua."
"Kuka hän on, minä kysyn?"
"Hän on isäntä… päällikkö… Kukaan ei häntä tunne."
"Mutta te olette hänet nähnyt. Vastatkaa minulle. Oletteko nähnyt hänet?"
"Joskus pimeässä… yöllä. En kertaakaan päivänvalossa. Hänen käskynsä tulivat pikku paperilappusille kirjotettuina… tai puhelimella."
"Hänen nimensä?"
"Minä en sitä tiedä. Meillä ei koskaan ollut tapana puhua hänestä. Se olisi ollut onnetonta."
"Hän käyttää mustaa pukua, eikö niin?"
"Niin tekee. Hän on lyhyt ja hintelä… vaaleatukkainen…"
"Ja hän tappaa, vai mitä?"
"Niin, hän tappaa… hän tappaa siinä missä toinen saattaisi vain leipäpalasen siepata."
Puhujan ääni vapisi. Hän pyyteli:
"Jättäkäämme se sikseen… hänestä ei sovi puhua… Vakuutan teille, se on onnetonta."
Lupin oli vaiti; häneen väkisinkin tehosi miehen tuska. Hän istui kauvan mietteissään; sitte hän nousi ja virkkoi päätarjoilijalle:
"Tässä, ottakaa rahanne; mutta jos haluatte elää rauhassa, niin teidän on paras olla hiiskumatta kenellekään rahtuakaan meidän keskustelustamme."
Hän poistui ravintolasta Doudevillen seurassa ja käveli Porte Saint-Denisiin sanaakaan puhumatta, kokonaan vaipuneena miettimään kuulemaansa. Vihdoin hän tarttui kumppaniansa käsivarteen ja alkoi haastella:
"Kuunnelkaa minua, Doudeville, huolellisesti. Menkää Gare du Nord-asemalle. Saavutte sinne ajoissa ennättääksenne Luksenburgin pikajunaan. Menkää Veldenziin, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan pääkaupunkiin. Kaupungintalolta saatte helposti chevalier de Malreichin kastetodistuksen ja kaikkia tietoja hänen omaisistansa. Palaatte ylihuomena, lauvantaina."
"Ilmotanko virastolle?"
"Minä pidän siitä huolen. Ilmotan puhelimella, että olette sairastunut. Hei, sana vielä: tavatkaa minut lauvantaina kello kahdeltatoista pienessä Restaurant Buffalo-kahvilassa Route de la Révolten varrella. Tulkaa työmieheksi pukeutuneena."
* * * * *
Seuraavana päivänä Lupin, lyhyt mekko yllään ja lakki päässä, läksi Neuillyyn ja alotti tutkistelunsa n:o 5:ssä Route de la Révolten varrella. Porttiholvi johti ulkopihalle, ja siellä hän tapasi tavattoman ryhmän työväen-asuntoja, mutkikkaan jakson käytäviä ja työpajoja, joissa kuhisi käsityöläisiä, akkoja ja kakaroita. Moniaassa minuutissa voitti hän puolelleen portinvartijattaren, jonka kanssa hän puheli kaikenlaisista asioista tunnin ajan. Tämän tunnin kuluessa hän näki kolmen miehen kulkevan ohitsensa peräkkäin, ja ne olivat sellaisia miehiä, joiden sävy herätti hänen huomiotansa.
"Siinä otuksut", ajatteli hän, "ja oikeitapa otuksia ovatkin!… Ne seuraavat toisiansa vaiston mukaan!…"
Hän pitkitti tiedustelujansa ja varmistui siitä, että Altenheimin kaikki seitsemän kätyriä asuivat talossa. Neljä heistä oli vanhojen vaatteiden myyskentelijöinä. Kaksi kaupitsi sanomalehtiä; kolmas oli ilmottautunut välikauppiaaksi, ja siksi häntä vain nimitettiinkin.
He kulkivat sisään ja ulos, toinen toisensa jälkeen, näköjään tuntematta toisiansa. Mutta illalla Lupin huomasi, että he tapasivat toisensa jonkinlaisessa vaunukatoksessa perimmäisen pihaton takalistolla, missä välikauppias piti tavaroitansa tallessa: romurautaa, rikkinäisiä kelloja, ruosteisia rautauunien savutorvia… ja kaiketikin myös pääosaa varastetusta saaliista.
"Hei", puheli hän itsekseen, "juttu muodostuu sievästi. Pyysinpä saksalaiselta serkultani aikaa kuukauden, mutta luulen kahdessa viikossa olevan kylliksi. Ja se siinä hommassa on hauskaa, että pääsen tekemisiin niiden konnien kanssa, jotka minua Seinessä uittivat. Kelpo Gourel parka, vihdoinkin kostan kuolemasi. Jopa onkin aika!"
Lauvantaina hän kello kahdeltatoista meni Restaurant Buffaloon, pieneen matalaan huoneeseen, jossa muurarit ja ajurit kävivät puolipäivällisellään. Joku tuli ja istuutui hänen viereensä.
"Tehty on, isäntä."
"Ahaa, tekö, Doudeville? Hyvä, hyvä! Olen peräti utelias kuulemaan. Onko teillä yksityiskohtaisia tietoja? Kastetodistusta? Pian, kertokaa minulle!"
"Näin on asia: Altenheimin isä ja äiti kuolivat ulkomailla."
"Heistä ei väliä."
"Heiltä jäi kolme lasta."
"Kolme?"
"Niin. Vanhin olisi nyt ollut kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen nimensä oli Raoul de Malreich."
"Se oli miehemme, Altenheim. Sitte?"
"Nuorin lapsista oli tyttö, Isilda. Nimikirjaan on äskettäin merkitty, vereksellä musteella: 'Kuollut'."
"Isilda… Isilda", kertasi Lupin. "Sitähän ajattelinkin: Isilda oli Altenheimin sisar… Minusta oli hänen kasvoissaan jotakin tutunomaista… Se siis oli heitä yhdistävä side. Mutta entä keskimäinen lapsi?"
"Poika. Hän olisi nyt kuudenkolmatta vanha."
"Hänen nimensä?"
"Louis de Malreich."
Lupin säpsähti hiukan.
"Siinäpä se! Louis de Malreich… Nimikirjaimet L.M… Tuo kamala ja pelottava nimimerkki!… Murhaajan nimi on Louis de Malreich… Hän oli Altenheimin veli ja Isildan veli; ja hän surmasi heidät molemmat, jotta he eivät olisi voineet mitään ilmaista."
Lupin istui kauvan äänetönnä ja synkkänä; häntä painosti tuo salaperäinen olento. Doudeville intti:
"Mitä peljättävää hänellä Isilda sisarensa taholta oli? Tämänhän sanotaan olleen mielipuoli."
"Mielipuoli kylläkin, mutta hän kykeni muistamaan joitakuita seikkoja lapsuudestaan. Hän lienee tuntenut äskeisen vieraan veljeksi, jonka parissa oli kasvanut… ja se muisto maksoi hänelle hengen." Ja hän lisäsi: "Mielipuoli! Mutta kaikkihan nuo olivat mielipuolia… Isä juoppohullu… Altenheim raaka peto… Isilda tajuton vähäjärkinen… tuo murhaaja taasen hirviöksi riivautunut hullu…"
"Hullu? Niinkö arvelette, isäntä?"
"Sehän on selvää! Hänellä on neron, pirullisen viekkauden ja vaiston leimahduksia, mutta järjiltään hän on, mielipuoli, kuten koko tuo Malreichin perhe. Ainoastaan hullut tappavat ja etenkin tuollaiset hullut. Sillä lopultakin…"
Hän keskeytti puheensa, ja hänen kasvonsa saivat niin muuttuneen ilmeen, että Doudeville hämmästyi:
"Mitä hätänä, isäntä?"
"Katsokaa."
Sisälle oli astunut mies ja ripustanut naulakkoon hattunsa, pehmeän, mustan huopahattunsa. Hän istuutui pienen pöydän ääreen, tutki tarjoilijan hänelle tuomaa ruokalistaa, teki tilauksensa ja odotti hievahtamattomana, ruumis jäykkänä ja suorana, käsivarret pöydällä ristikkäin. Ja Lupin näki hänet kasvoista kasvoihin. Hän näki laihat, tylyt kasvot, ihan paljaat; silmäkuopat olivat syvät, ja niiden pohjalta näkyi teräksenkarvainen silmäpari. Nahka näytti luusta luuhun pingotetulta kuin pergamentti, niin kankealta ja paksulta, ettei ainoakaan karva ollut kyennyt tunkeutumaan sen läpi.
Ja nuo kasvot olivat synkeät ja eleettömät. Niitä ei vilkastuttanut mikään ilme. Mikään ajatus ei näyttänyt asustavan tuon norsunluisen otsan alla; ja ihan karvattomat silmälautaset eivät kertaakaan rävähtäneet, joten silmät saivat yhtä kiinteän tuijotuksen kuin kuvapatsaalla. Lupin viittasi erään tarjoilijan luoksensa:
"Kuka on tuo herrasmies?"
"Tuo, joka syö puolipäivällistänsä pikku pöydän ääressä?"
"Niin."
"Hän on tavallisia vieraitamme, käypi meillä pari kolme kertaa viikossa."
"Voitteko sanoa minulle hänen nimensä?"
"Kylläpä totisesti… Léon Massier."
"Haa!" äännähti Lupin hyvin kiihtyneenä. "L.M… samat kaksi alkukirjainta…!"
Saattoiko se olla Louis de Malreich?
Hän tarkkasi vierasta innokkaasti. Miehen ulkomuoto tosiaankin soveltui Lupinin arveluihin, siihen mitä hän miehestä ja hänen kamalasta elämästänsä tiesi. Mutta häntä ihmetytti tuo kalman katsanto: missä hän oli edellyttänyt eloisuutta ja tulisuutta, missä hän olisi odottanut suuren kirotun kidutettua häiriötä, rajua kasvojen vääntymistä, siinä hän tapasi pelkkää ilmeettömyyttä.
"Tulkaa pois, Doudeville."
"Mikä teitä vaivaa, isäntä? Olettehan ihan valju!"
"Tarvitsen ilmaa. Mennään ulos."
Kadulla hän hengähti syvään, pyyhki hikeä otsaltaan ja jupisi:
"Nyt on parempi. Olin tukehtua." Ja itsensä hilliten lisäsi hän: "Nyt meidän on jatkettava peliämme varovasti ja pysyttävä hänen jäljillään."
"Eikö meidän olisi parempi eritä toisemme seurasta, isäntä? Miekkosemme näki meidät yhdessä. Hän ei niin helposti huomaa meitä erillämme."
"Näkikö hän meitä?" virkahti Lupin miettivästi. "Minusta hän ei tunnu näkevän mitään, kuulevan mitään, eikä katselevan mitään. Olipa siinä hämmästyttävä olento!"
Ja kymmentä minuuttia myöhemmin Léon Massier todellakin ilmestyi esille ja asteli pois huomaamatta edes sitä, että häntä seurattiin. Hän oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli, pitäen toista kättä selkänsä takana ja kuljeskellen kuin raikkaasta ilmasta nauttiva huvikävelijä, jonka mieleenkään ei juolahda, että hänen liikkeitänsä voitaisiin seurata.
Hän sivuutti tulliportin, meni linnotus-alueen laitaa myöten, kääntyi takaisin Port de Champerretin kautta ja joutui Route de la Révoltelle jälleen.
Astuisiko hän taloon n:o 5? Lupin sitä kiihkeästi toivoi, se kun olisi varmasti todistanut hänen olevan tekemisissä Altenheimin joukkueen kanssa; mutta mies kääntyikin Rue Delaizementille ja kulki sitä myöten, kunnes sivuutti Vélodrome Buffalon.
Vasemmalla, vastapäätä polkupyörärataa, yleisten tenniskenttien ja Rue Delaizementin kauppakojujen välissä oli pieni erillinen huvila, jota ympäröitsi niukka puutarha. Léon Massier pysähtyi, otti avainkimpun taskustaan, avasi ensin puutarhan veräjän ja sitten talon etu-oven, ja katosi. Lupin hiipi varovasti esille. Hän huomasi heti, että Route de la Révolten kortteli ulottui puutarhamuuriin asti. Vielä lähemmäksi päästessään hän näki muurin olevan hyvin korkean; puutarhan taustalla nojautui siihen vaunukatos. Rakennusten asemasta hän sai varmuuden siitä, että tämä vaunukatos oli seljitysten sen vaunukatoksen kanssa, jota Välikauppias käytti romuhuoneenaan n:o 5:n takimaisen pihan perukassa.
Léon Massier siis asui talossa, joka liittyi siihen alueeseen, missä Altenheimin joukkueen seitsemän jäsentä pitivät kokouksiansa. Léon Massier siis itse asiassa olikin joukon ylijohtaja, ja noiden kahden vaunukatoksen välissä nähtävästi oli käytävä, jota kautta hän oli tekemisissä kätyriensä kanssa.
* * * * *
Tästälähtein oli tiukasti pidettävä silmällä Massierin elämäntapoja siten, ettei mikään hänen liikkeensä jäänyt tarkkaamatta. Hänen elämänsä oli mitä omituisinta, jos sai uskoa naapuriston ihmisiä, joilta Doudeville kyseli. "Huvilan erakko", kuten he häntä nimittävät, oli asunut siellä vasta moniaita kuukausia. Hänen luonaan ei käynyt ketään. Hänen ei tiedetty pitävän minkäänlaista palvelijaa. Ikkunat olivat yölläkin auki, mutta aina pimeinä; huvilasta ei milloinkaan lamppu tai kynttilä tuikahdellut.
Enimmäkseen läksi Léon Massier illan tullen liikkeelle ja saapui kotiin vasta myöhään: auringon noustessakin oli hänen nähty palaavan.
"Ja tietääkö kukaan, mitä hän tekee?" kysyi Lupin kumppaniltaan, heidän seuraavalla kerralla tavatessaan.
"Ei, hän viettää ihan säännöttömästi aikansa. Joskus hän katoaa useiksi päiviksi kerrallaan… tai pikemmin pysyy asunnossaan. Oikeastaan ei kukaan tiedä mitään."
"No, mepä saamme tietää, ja piankin."
Hän oli väärässä. Viikon ajan yhtämittaa ponnisteltuaan ja tutkisteltuaan hän ei ollut saanut selville mitään enempää tuosta kummallisesta miehestä. Yhtämittaa tapahtui sellainenkin merkillinen seikka, että Lupinin seuratessa miestä tämä lyhyin askelin pitkin katua tepsutellen ja milloinkaan pysähtymättä tai kääntymättä katosi kuin loihdittuna. Tosin hän toisinaan meni talojen läpi, joihin oli kaksi sisäänkäytävää. Mutta toisin ajoin hän tuntui haamuna häipyvän pois keskeltä ihmisvilinää. Ja Lupin jäi seisomaan kivettyneenä, hämmästyneenä, raivoa ja hämmennystä kuohuen.
Lupin riensi Rue Delaizementille ja vartioitsi huvilaa. Minuutit seurasivat toisiansa, tunnit samaten. Kului osa yötäkin. Sitten ilmestyi salaperäinen mies äkkiä näkyviin. Mitä oli hän saattanutkaan olla tekemässä?
"Pikasanoma teille, isäntä", sanoi Doudeville kello kahdeksalta eräänä iltana yhtyessään häneen Rue Delaizementilla.
Lupin avasi kotelon. Rouva Kesselbach rukoili häntä tulemaan avukseen. Kaksi miestä oli yöllä asettunut hänen ikkunansa alle, ja toinen heistä oli sanonut:
"Onni kerrassaan! Tällä kertaa olemme kokonaan hämäyttäneet heidät!
Sovittu siis: ensi yönä iskemme."
Rouva Kesselbach oli sitte mennyt alikertaan ja huomannut, että ruokakonttorin ikkunaluukku ei mennyt kiinni tahi että se ainakin voitiin ulkoapäin avata.
"Vihdoinkin", huoahti Lupin. "Vihollinen itse tarjoutuu taisteluun. Sepä hyvä! Olen väsynyt astuskelemaan edes takaisin Malreichin ikkunain alla."
"Onko hän tällähaavaa kotonaan?"
"Ei, hän teki minulle tavanmukaisen kolttosensa Parisissa taaskin, juuri kun minun piti hänelle tehdä samanlainen. Mutta ennen kaikkea, kuulkaahan, Doudeville. Menkää ja hakekaa koolle kymmenen miestämme, ja tuokaa heidät Rue des Vignesille. Ukko Charolais ja hänen poikansa lienevät siellä parhaillaan vartioimassa. Sopikaa järjestelyistänne heidän kanssaan ja tulkaa puoli yhdeltätoista tapaamaan minua Rue des Vignesin ja Rue Raynouardin kulmassa. Sieltä käsin sitten pidämme taloa silmällä."
Doudeville poistui. Lupin odotteli vielä tunnin, kunnes hiljainen Rue Delaizement oli ihan autiona; sitten nähdessään, ettei Léon Massier palannut, hän teki päätöksensä ja meni huvilaan.
Ei ollut ketään näkyvissä… Hän otti vauhtia ja ponnahti kivireunustimelle, joka kannatteli puutarhan rautaristikkoa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli sisäpuolella.
Hänen suunnitelmanaan oli murtautua taloon ja tutkia huoneet, löytääkseen Malreichin Veldenzissä varastamat kuuluisat kirjeet. Mutta hän pitikin sitte kiireellisemmän tärkeänä poiketa ensin vaunukatokseen.
Häntä suuresti kummastutti, kun näki sen olevan auki, ja vielä enemmän, kun taskulyhtynsä valossa havaitsi, että se oli ihan tyhjä ja että takaseinässä ei ollut mitään ovea. Hän etsiskeli kauvan aikaa, mutta ilman menestystä. Mutta ulkona hän näki tikapuut, jotka olivat nostetut vaunukatosta vasten ja joita myöten nähtävästi päästiin jonkinlaiselle liuskakivikaton alle sovitetulle luhdille.
Luhti oli täynnä vanhoja tavaralaatikoita, olkikupoja ja puutarhurien salvoksia, tahi oikeastaan näytti olevan täynnä, sillä pianpa hän huomasi kaidan kujan, jota myöten pääsi takaseinälle asti. Siellä hän tölmäsi kurkkulava-katokseen, jota yritti siirtää. Kun tämä ei onnistunut, niin hän tähysteli katosta tarkemmin ja havaitsi ensinnäkin, että se oli kiinnitetty seinään, ja toisekseen, että ruuduista yksi puuttui. Hän pisti kätensä siitä läpi; se tapasi tyhjää. Hän kohdisti lyhdyn kirkkaan valovirran aukkoon ja näki avaran suojaman, vaunuvajan isomman kuin huvilassa oli ja kaikenlaisella rojulla täytetyn.
"Siinäpä se", tuumi Lupin itsekseen. "Tämä ikkuna on sovitettu johtamaan Välikauppiaan romuaittaan, ihan katonrajaan, ja täältä Louis de Malreich kuuntelee ja vakoilee kätyreitänsä, heidän häntä näkemättänsä tai kuulemattansa. Nyt ymmärrän, miksi he eivät tunne johtajaansa."
Saatuaan selville mitä halusikin, hän kiersi lyhtynsä umpeen ja oli poistumaisillaan, kun vastapäätä häntä alhaalla ovi avautui. Joku tuli sisälle ja sytytti lampun. Hän tunsi tulijan Välikauppiaaksi. Hän päätti jäädä paikoilleen, koskapa suunniteltua hyökkäystä ei voinut tapahtua niin kauvan kuin tuo mies oli tuolla.
Välikauppias otti kaksi revolveria taskuistaan. Hän koetteli niiden rakennetta ja vaihtoi panokset, sitä tehdessään hyräillen jotakin katusäveltä.
Vihdoin sanoi mies ääneensä:
"Sisälle."
Yksi noista konnista pujahti vajaan, kohta toinen, kolmas ja neljäskin…
"Olemme kaikki koolla", puheli Välikauppias. "Dieudonné ja Pötkö tapaavat meidät tuolla alhaalla. No, meillä ei ole hetkeäkään hukattavana… Oletteko aseissa?"
"Hampaita myöten."
"Hyvä on. Meille tulee tuima urakka."
"Mistä sen tiedät, Välikauppias?"
"Olen nähnyt päällikön… Mitäpä nähnyt, en… mutta hän puhutteli minua…"
"Niin", tokaisi eräs miehistä, "pimeässä, kadun kulmassa, kuten tavallista. Hei, parempi oli tapa Altenheimilla. Ainakin tiesi mitä oli tekemässä."
"Ja etkö sinä tiedä?" vastasi Välikauppias. "Me murtaudumme
Kesselbachin leskelle."
"Entäs nuo kaksi vartijaa? Ne Lupinin sinne sijoittamat pökkelöt?"
"Oma huolensa. Meitä on seitsemän. Parempi on heidän pitää niin pientä rymyä kuin suinkin."
"Mutta leski?"
"Kapula suuhun ensin, sitte köytettynä tänne… tuolle vanhalle sohvalle… Ja sitten on meidän odotettava lähempiä määräyksiä."
"Onko urakalla hyvä hinta?"
"Kesselbachin jalokivet ensistäänkin."
"Niin, jos luonnistuu… mutta minä tarkotan varmaa taksaa."
"Kolme sadan frangin seteliä mieheen, etukäteen, ja kaksin verroin jälkeenpäin."
"Onko sinulla rahat?"
"On."
"Eipä siis hätää. Sanottakoon mitä tahansa, mutta suorituksissaan on päällikkö miesten mies." Ja äänellä niin matalalla, että Lupin tuskin kuulikaan: "Kuules, Välikauppias, jos käy pakolliseksi käyttää tikaria, niin onko palkintoa?"
"Entinen kaksituhatta."
"Jos se koskee Lupinia?"
"Kolmetuhatta."
"Oi, saadappa hänet!"
Yksitellen he läksivät vajasta. Lupin kuuli Välikauppiaan lähtösanat:
"Tämä on hyökkäyssuunnitelma: Me jakaudumme kolmeksi ryhmäksi.
Vihellys, — ja jokainen ryntää esille…"
Lupin läksi kiireisesti ulos piilopaikastaan, laskeusi alas tikkaita, juoksi rakennuksen ympäri, sisälle menemättä, ja kiipesi takaisin rautaristikon yli.
Hän riensi tulliportin läpi ja hyppäsi vuokra-automobiliin:
"Rue Raynouard."
Hän seisahdutti automobilin kahdensadan metrin päässä Rue des Vignesiltä ja käveli noiden kahden kadun kulmaan. Hänen suureksi ihmeekseen ei Doudeville ollutkaan siellä.
Hän odotti kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia. Puoli yhdeksikään ei ollut ketään saapunut. Enempi viivytteleminen oli vaarallista. Jos Doudeville miehinensä olikin estetty saapumasta, niin riittihän Charolais poikansa kanssa Lupinin apuna torjumaan hyökkäyksen, palvelijain avusta puhumattakaan.
Hän läksi siis edelleen. Mutta hän sai vilahdukselta näkyviinsä kaksi miestä, jotka koettivat piiloutua erään kulmamuurin suojaan.
"Lempo!" sadatti hän. "Siinä on joukkueen etuvartio, Dieudonné ja
Pötkö. Narrin lailla olen jättäytynyt takakelkkaan."
Tässä hän menetti aikaa vielä lisää. Astuisiko hän suoraan heidän luokseen, tekisi heidät tehottomiksi ja sitten saapuisi taloon ruokakonttorin ikkunan kautta, jonka tiesi lukitsemattomaksi? Se olisi järkevin menettelytapa; lisäksi hän siten pääsisi heti viemään pois rouva Kesselbachin johonkin turvapaikkaan.
Niin, mutta se merkitsi myöskin hänen suunnitelmansa kumoutumista; siten hän menettäisi tämän ainokaisen mahdollisuuden saada ansaan koko joukkue, epäilemättä myöskin Louis de Malreich itse siinä mukana.
Äkkiä kajahti jostakin talon toiselta puolelta vihellys. Sielläkö jo joukkueen pääosa? Ja tapahtuisiko hyökkäysliike puutarhasta päin?
Mutta tuon ennakolta sovitun merkin kuullessaan olivat molemmat miehet kavunneet ikkunasta sisälle ja kadonneet näkyvistä.
Lupin loikkasi kuistin kaiteen yli ja hyppäsi ruokakonttoriin.
Askeleiden äänestä hän päätteli, että hyökkääjät olivat menneet
puutarhaan; ja töminä oli niin selvä, että hänen mielensä keveni:
Charolais ja hänen poikansa eivät voisi olla kuulematta melua.
Hän nousi senvuoksi toiseen huonekertaan. Rouva Kesselbachin makuuhuone oli ensimäisen porrassiltaman tasalla. Hän astui sisälle koputtamatta.
Huoneessa paloi yölamppu, ja hän näki Doloresin viruvan sohvalla pyörtymäisillään. Hän juoksi valtiattarensa eteen, kohotti hänet istualleen ja tivasi käskevällä äänellä, johon oli pakostakin vastaaminen:
"Kuulkaa… Charolais? Hänen poikansa? Missä he ovat?"
Toinen sopersi:
"Mutta, mitä tarkotattekaan?… Hehän läksivät, tietysti!…"
"Mitä, läksivät?"
"Te lähetitte sanan… tunti takaperin… pikaviestin…"
Lupin sieppasi lattialta hänen vierestään sinisen paperilapun ja luki:
**
'Lähettäkää heti pois molemmat vartijat… ja kaikki mieheni.
Sanokaa heille, että tapaavat minut Grand Hotelissa. Älkää olko
huolissanne.'
"Hitto! Ja te uskoitte sitä?… Mutta entäs teidän omat palvelijanne?"
"Menneet."
Lupin astui ikkunan ääreen. Ulkopuolella oli kolme miestä tulossa puutarhan toisesta päästä.
Viereisen huoneen ikkunasta, joka oli kadun puolella, hän näki katukäytävällä kaksi muuta.
Ja hän ajatteli Dieudonnéta, Pötköä, ja ennen kaikkea Louis de Malreichia, jonka täytyi olla hiippailemassa lähettyvillä, näkymättömänä ja pelottavana.
"Turkanen!" jupisi hän. "Puolittainpa uskon, että ovat minusta tällä kertaa saaneet saaliin!"
Hetki vaati toimintaa. Hänen täytyy puolustaa Doloresia, jonka ryöstäminen epäilemättä oli hyökkäyksen pääaiheena.
Hän raotti kadunpuoleisen ikkunan puoliskoa ja ojensi revolverinsa. Laukaus herättäisi ja hälyyttäisi naapuriston ja roistot pötkisivät tiehensä.
"Ei sentään", mutisi hän, "ei! Älköön sanottako minun arkailleen taistelua. Tilaisuus on liian hyvä… Ja olisiko varmaakaan, että he pakenisivat!… Heitä on liian monta, välittääksensä naapureista."
Hän palasi Doloresin huoneeseen. Alikerrasta kuului melua. Hän kuunteli, huomasi sen tulevan portaikosta ja lukitsi oven.
Dolores itki ja heittelehti sohvalla. Lupin otti hänet syliinsä ja kantoi viereiseen huoneeseen. Kumartuen hänen ylitseen, sanoi hän:
"Älkää liikahtako, ja pysykää tyynenä. Minä vannon, ettei yksikään noista miehistä koske teihin niin kauvan kuin minä olen hengissä."
Ensimäisen huoneen säppiä koeteltiin. Dolores riippui hänessä kiinni kaikin voimin ja huudahteli:
"Voi, siellä ne ovat!… Siellä ne ovat!… Ne tappavat teidät… te olette yksinänne…"
Innokkaasti vastasi toinen:
"Ei, minä en ole yksinäni… Te olette täällä… Te olette täällä paitsi minua…"
Hän yritti irtautua. Dolores otti hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:
"Minne menette? Mitä aijotte tehdä? Ei… te ette saa kuolla… Minä en sitä siedä… teidän täytyy elää…"
Hän soperteli sanoja, joita toinen ei käsittänyt, ja jotka hän näytti tukahuttavan huulillaan, jotta toinen ei olisi niitä kuullut; ja käytettyään kaiken tarmonsa hän uupuneena vaipui lepotuoliin, tajunsa menettäen.
Lupin nojausi hänen ylitseen ja tuijotteli häntä kotvan. Hiljaisesti, leppeästi hän painoi suudelman Doloresin hiuksille.
Sitte hän palasi ensimäiseen huoneeseen, sulki huolellisesti väli-oven ja käänsi sähkön palamaan:
"Malttakaa silmänräpäys, veikkoset!" huusi hän. "Näkyypä teillä olevan kova kiire murskaantua kappaleiksi!… Ettekö tiedä, että Lupin on täällä? Minä panen teidät tanssimaan!"
Puhuessaan hän avasi väliverhon kätkemään sohvaa, jolla rouva Kesselbach oli maannut, ja nyt hän levitti sohvalle pukuja ja peitteitä. Ovi oli myötäämäisillään ahdistajain iskuista.
"Täällä minä olen! Tulossa! Oletteko valmiita? Nyt hyvät herrat, yksi kerrallaan!…"
Hän kiersi ripeästi avainta ja veti sivulle salvan. Huutoja, uhkauksia, raivostuneiden petojen möryä tunkeusi sisälle oviaukosta.
Ja kuitenkaan ei yksikään heistä rohjennut astua esiin. Ennen ryntäystä Lupinin kimppuun he epäröitsivät, säikyn valtaamina, pelon herpaamina… Tätä hän oli odottanutkin.
Seisten keskellä huonetta, kirkkaassa valossa, käsi ojennettuna, hän piteli sormiensa välissä setelitukkua, jonka jakoi, yksitellen lukien, seitsemäksi yhtä suureksi pinkaksi. Ja hän sanoi levollisesti:
"Kolmentuhannen frangin palkkio kullekin teistä, jos Lupin toimitetaan pois elävitten ilmoilta? Niinhän teille on luvattu? Tässä on sama summa kaksin verroin!"
Hän laski pinkat pöydälle, konnien ulottuville.
Välikauppias karjui:
"Pötyä! Hän yrittää voittaa aikaa. Ampukaa hänet!"
Hän kohotti kätensä. Hänen kumppaninsa pidättivät hänet.
Ja Lupin jatkoi:
"Tietysti tämän ei tarvitse vaikuttaa taistelusuunnitelmaanne. Te tulitte tänne ensinnäkin sieppaamaan rouva Kesselbachin ja toiseksi ottamaan haltuunne hänen jalokivensä. Kaukana olkoon minusta teidän kiitettäviin aikomuksiinne sekaantuminen!"
"Kuulkaahan, mihin tähtäättekään?" murisi Välikauppias, väkisinkin kuunnellen.
"Ahaa, Välikauppias, minä alan herättää mielenkiintoanne, vai mitä?… Tulkaa sisälle, veikkonen… Tulkaa sisälle kaikki… Siellä porrassiltamalla on vetoa… eikä tuollaisten riuskojen poikien sovi antautua vilustumisen vaaraan… Mitä, pelkäilläänkö? Minähän olen ypö yksinäni!… Hei, reipastautukaa, miekkoset!"
He astuivat sisälle ihmeissään ja epäluuloisina.
"Sulkekaa ovi, Välikauppias… meillä on sitte mukavampaa. Kiitos, ukkoseni. Hei, näenpä setelit kadonneiksi. Olemme siis päässeet sopimukseen. Kuinka helppoa onkaan kelpo miesten tulla toimeen keskenään!"
"No… entä sitten?"
"Entä sitten? Ollen kumppanuksia…"
"Kumppanuksia?"
"Niinpä tietenkin, koska rahani teille kelpasivat! Me työskentelemme nyt yhdessä, veikkonen; yhdessä me viemme naisen ja hänen jalokivensä."
Välikauppias irvisti:
"Siihen emme teitä tarvitse."
"Tarvitsettepa hyvinkin, veikkonen."
"Miksi?"
"Syystä ettei tiedossanne ole jalokivien kätköpaikkaa, mutta minä sen tiedän."
"Me etsimme sen."
"Huomenna. Ette tänä yönä."
"No, antakaas kuulua. Mitä haluatte?"
"Osuuttani jalokivistä."
"Miksette ottanut kaikkia, kun kerran tiedätte säilytyspaikan?"
"En pääse omin voimin niihin käsiksi. Keino siihenkin on, mutta minä en sitä tunne. Te olette saapuvilla, niin käytänpä apuanne."
Välikauppias epäröitsi:
"Osuutta jalokivistä… osuutta jalokivistä… Jos hyvinkin ovat lasin ja messingin palasia…"
"Hupelo!… Niitä on runsaan miljoonan arvosta."
Miehiä summa vavahdutti.
"Hyvä on", sanoi Välikauppias. "Mutta entä jos Kesselbachin leski pujahtaa tiehensä? Hän on viereisessä huoneessa, eikö olekin?"
"Ei, hän on täällä."
Lupin veti hetkiseksi syrjään kaihtimen syrjimmäisen sälepinnan, paljastaen näkyviin äsken sohvalle kasaamansa läjän pukuja ja peitteitä:
"Hän on tuossa, pyörtyneenä. Mutta minä en luovuta häntä ennen kuin olemme jakaneet."
"Kuitenkin…"
"Voitte hyväksyä tai hyljätä. Minulle on yhdentekevää, olenko yksinänikin. Te tiedätte, mihin minä kelpaan. Tehkää siis miten mielitte…"
Miehet neuvottelivat keskenään, ja Välikauppias sanoi:
"Missä on mainitsemanne kätköpaikka?"
"Tulisijan alla. Mutta kun emme tunne salaisuutta, niin täytyy ensin nostaa paikoiltaan koko marmorinen liesi päätykuvastiminensa päivinensä, yhtenä möhkäleenä kaiketikin. Se ei ole keveä tehtävä."
"Pyh, me olemme riuskeita miehiä kaikki! Malttakaahan, niin näette.
Viidessä minuutissa…"
Hän antoi käskyn, ja hänen kumppaninsa kävivät heti työhön käsiksi ihailtavan rivakasti ja yksituumaisesti. Kaksi heistä, tuoleilla seisten, yritti nostaa kuvastinta. Neljä muuta kävi kohottamaan itse tulisijaa. Välikauppias oli polvillaan ja piti liettä silmällä, jaellen käskyjään:
"Roimasti, pojat!… Kaikki yhdessä, muistakaa!… Varovasti!…
Yksi, kaksi… hei, jo liikkuu…"
Heidän takanansa kädet taskuissaan seisten Lupin seurasi heidän hommaansa hartaasti ja samalla taituruutensa kaikella ylpeydellä riemuitsi tästä merkillisestä vaikutusvaltansa näytteestä, joka todisti, mikä uskomaton teho hänellä oli toisiin ihmisiin. Kuinka saattoivat nuo konnat hetkeksikään uskoa noin mahdotonta juttua ja niin kerrassaan joutua päästänsä pyörälle, että jättivät kaikki taistelun edut hänelle?
Hän otti taskuistaan kaksi jyhkeätä ja pelottavaa revolveria, valitsi tyynesti kaksi ensimäistä miestä, jotka saattoi kaataa, ja kaksi seuraavaa, joiden vuoro sitten olisi, ja tähtäsi kylmästi kuin ampumaradan maalitauluja tavotellen.
Kaksi laukausta yht'aikaa, ja taaskin kaksi…
Huikeita tuskan ulvaisuja… Neljä miestä kuukertui peräkkäin maahan kuin keilat.
"Neljä pois seitsemästä, jäännös kolme", sanoi Lupin. "Jatkanko?"
Hänen kätensä pysyivät ojennettuina, Välikauppiaaseen ja tämän kahteen kumppaniin suunnattuina.
"Sika!" murisi Välikauppias, hapuillen asetta.
"Kädet ylös!" huikkasi Lupin, "tai ammun!… Kas noin… Nyt ottakaa te kaksi pois häneltä lelut… muutoin…!"
Pelosta vapisten tarttuivat nuo kaksi roistoa johtajaansa ja pakottivat hänet alistumaan.
"Sitokaa hänet!… Ranteet ensin… vöillänne… Ja nilkat…
Joutuin!…"
Nujerrettuna ja taistelukyvyttömäksi tehtynä ei Välikauppias enää vastustellut. Kumppanien häntä sitoessa Lupin kumartui heidän ylitseen ja antoi heille kaksi kamalaa iskua päähän revolverinsa tyvellä. He lysähtivät lattialle.
"Siinäpä oli kelpo työ", hengähti hän. "Vahinko ettei heitä ole viisikymmentä lisää. Olin juuri sillä päällä… Ja kaikki kävi niin helposti… hymyllä… Mitä arvelet siitä, Välikauppias?"
Roisto makasi sadatellen. Lupin puheli:
"Reipastu, veikkonen! Lohduta mieltäsi ajatuksella, että olit apuna hyvässä teossa, rouva Kesselbachin pelastamisessa. Hän saapuu itse kiittämään sinua ritarillisuudestasi."
Hän meni toisen huoneen ovelle ja avasi sen:
"Mitä tämä on?" äännähti hän, pysähtyen kynnykselle ällistyneenä, tyrmistyneenä.
Huone oli tyhjä.
Hän astui ikkunan luo, näki tikapuut nostetuksi ulokkeen kaidetta vasten, ja jupisi:
"Riistetty… riistetty… Louis de Malreich… Voi sitä konnaa!…"
Hän mietti hetkisen, koettaen hillitä tuskaansa, ja sanoi itsekseen, ettei lopultakaan ollut mitään syytä säikähtyä, koska rouva Kesselbach ei näyttänyt olevan heti uhkaavassa vaarassa.
Mutta hänet valtasi äkillinen raivon puuska ja hän karkasi käsiksi noihin seitsemään pahantekijään, antoi potkun tai pari niille haavottuneille, jotka liikahtelivat, etsi esille kaikki setelitukkunsa ja pani ne takaisin taskuunsa, pisti sitte miesten suuhun kapulan, sitoi heidän kätensä millä sattui — kaihdinnyöreillä, kaistaleiksi revityillä hursteilla — ja asetti lopuksi riviin lattiamatolle sohvan eteen seitsemän ihmismyttyä tiukkaan nuoritettuina ja kuin tavarakääryiksi sullottuina.
"Pariloittuja muumioita!" hykähteli hän. "Herkullinen annos niille, jotka moisista pitävät!"
Huolimatta edes lukita ovia hän poistui talosta, astui alas katua ja käveli vuokra-automobilillensa asti. Hän lähetti ajurin hakemaan toista ja ohjasi molemmat voimavaunut rouva Kesselbachin talolle.
Kunnollinen ennakolta maksettu juomaraha säästi kaikki tarpeettomat selittelyt. Noiden kahden ajurin avulla hän kantoi alas seitsemän vankiansa ja paiskautti heidät yhdeksi kasaksi vaunuihin. Haavottuneet kiljuivat ja voihkivat. Hän sulki ovet, ja nousi etumaisen automobilin ajurin viereen.
"Minne ajetaan?" kysyi mies.
"Quai des Orfèvresin 36:n: etsivään osastoon."
Moottorit tykähtelivät, ajurit väänsivät koneet käyntiin ja tämä omituinen kulkue läksi kiitämään Trocadéron rinteitä alas.
Kaduilla he sivuuttivat muutamia kasvisvankkureita. Pitkiä salkoja kantavat miehet olivat sammuttamassa katulyhtyjä.
Pian saapuivat he Oikeuspalatsin alueelle ja etsivän osaston edustalle.
"Odottakaa täällä", sanoi Lupin kahdelle ajurilleen, "ja muistakaakin pitää seitsemää kyydittäväänne silmällä."
Hän astui ulkopihan poikki ja pitkin oikeanpuoleista käytävää, joka johti keskus-aseman huoneisiin. Hän tapasi yövuorolla olevat poliisikomisariukset.
"Saalis, hyvät herrat", hän sanoi sisälle tullessaan, "ja hyvä saalis onkin. Onko hra Weber täällä? Minä olen Auteulin uusi poliisitarkastaja."
"Hra Weber on asunnossaan. Tahdotteko lähettää hänelle kutsun?"
"Silmänräpäys vain. Minulla on kiire. Minä jätän hänelle pari riviä."
Hän istuutui sivupöydän ääreen ja kirjotti:
'Hyvä Weber: — Tuon teille ne seitsemän konnaa, jotka olivat
Altenheimin rikosjoukkueena, samat miehet, jotka tappoivat
Gourelin (ja monia muita) sekä minutkin hra Lenormandin nimisenä.
Jäljellä on enää heidän johtajansa. Minä lähden juuri nyt
vangitsemaan häntä. Tulkaa ja liittykää mukaan. Hän asuu Rue
Delaizementin varrella Neuillyssa, nimeltänsä Léon Massier.
Ystävälliset terveiseni!
Toveruudella
Arsène Lupin. etsivän osaston päällikkö.'
Hän sinetitsi kirjeen:
"Antakaa tämä hra Weberille. Se on kiireellinen. Nyt tarvitsen seitsemän miestä ottamaan tavarat vastaan. Minä jätin ne katukäytävälle."
Hänen palatessaan automobilien luo tuli poliisitarkastajain päällikkö häntä vastaan.
"Ahaa, tekö siinä, hra Leboeuf!" tervehti hän. "Minä olen tehnyt kelpo kaappauksen… Altenheimin koko joukkueen kytkenyt… Ne ovat tuolla vuokra-automobileissa."
"Mistä heidät löysitte?"
"Parhaillaan yrittämästä ryöstää haltuunsa rouva Kesselbachin ja rosvota hänen talonsa. Mutta kerron kyllä koko seikkailun aikanaan."
"Suokaahan anteeksi, monsieur, mutta minut lähetettiin tapaamaan Auteulin poliisitarkastajaa. Enkä minä nähdäkseni… Ketä onkaan minulla kunnia puhutella?"
"Henkilöä, joka teille lahjoittaa seitsemän verratonta konnaa."
"Mutta haluaisin kuitenkin tietää…"
"Nimeni?"
"Niin."
"Arsène Lupin."
Hän kampitti poliisitarkastajain päällikön vikkelästi nurin, juoksi
Rue de Rivolille, hyppäsi ohi ajavaan vuokra-automobiliin ja kiiti
Porte des Ternesiin.
Route de la Révolte oli lähellä. Hän meni n:oon 5.
* * * * *
Kaikesta kylmäverisyydestään ja hillitsemiskyvystään huolimatta oli
Arsène Lupinin mahdoton pidätellä kiihtymystään. Löytäisikö hän
Dolores Kesselbachin? Oliko Louis de Malreich vienyt hänet joko omaan
asuntoonsa tahi Välikauppiaan katokseen?
Lupin oli Välikauppiaalta ottanut katoksen avaimen, joten hänen oli helppo porttikelloa soitettuaan ja eri pihattojen yli astuttuaan avata ovi ja mennä romuvajaan.
Hän käänsi sähkölyhtynsä palamaan ja tähysteli ympärilleen. Hieman oikealla oli se avoin tila, missä hän oli nähnyt pahantekijät viimeiseen puheluunsa kokoontuneina. Välikauppiaan mainitsemalla sohvalla hän näki mustan olennon. Dolores makasi vaippoihin kiedottuna ja kapuloittuna.
Lupin auttoi hänet jalkeille.
"Oi, tekö!" sopersi hän. "Ne eivät ole teihin kajonneet!"
Hän kohottausi ja viittasi vajan taustalle päin:
"Tuonne… 'hän' meni tuolle suunnalle… minä kuulin askeleet… olen varma… Teidän täytyy mennä sinne… olkaa niin hyvä!"
"Minun täytyy ensin saada teidät pois", intti toinen.
"Ei, minusta älkää välittäkö… menkää hänen peräänsä… Minä rukoilen teitä… Iskekää häneen!"
Tällä kertaa ei pelko näyttänyt Doloresia masentavan, vaan antavan hänelle tavatonta tarmoa.
Lupin avasi hänen siteensä, laski hänet hellävaroen sohvalle ja sanoi:
"Te olette oikeassa… Sitäpaitsi ei teillä ole mitään peljättävänä täällä… Odottakaa minua, minä tulen takaisin…"
Hänen tehdessään lähtöä tarttui Dolores hänen käteensä:
"Entä te itse?"
"Niin mitä?"
"Jos tuo mies…"
Tuntui siltä kuin olisi hän kammonnut sitä suurta, viimeistä ottelua, johon oli alistamaisillaan Lupinin, ja kuin olisi hän viime hetkessä halunnut tämän siitä pidättää.
Toinen vastasi:
"Kiitos, älkää ollenkaan olko peloissanne. Mitä olisi minun peljättävä? Onhan hän yksikseen."
Ja poistuen Doloresin luota meni hän vajan taustalle. Odotuksensa mukaisesti näki hän tikapuut nostetuiksi seinää vasten. Niiden avulla hän pääsi sen pikku ikkunan tasalle, josta hän oli tarkannut konnien kokousta. Sitä tietä oli Malreich palannut asuntoonsa Rue Delaizementin varrelle.
Hänkin sen vuoksi käytti samaa tietä, kuten muutamia tunteja takaperin, kapusi toisen vaunuvajan luhdille ja alas puutarhaan. Siten joutui hän Malreichin vuokraaman huvilan taustalle.
Hän ei, kumma kyllä, hetkeäkään epäillyt löytävänsä Malreichia sieltä. Hän tapaisi vihamiehensä ehdottomasti, ja se kauhistuttava taistelu, jota he kävivät toinen toistansa vastaan, oli lähenemässä loppuansa. Muutaman minuutin kuluttua olisi kaikki lopussa päin tai toisin.
Hän joutui ihmeisiinsä, kun huomasi erään oven ripaa vääntäessään säpin avautuvan, joten hän sai vetää oven auki. Huvila ei ollut edes lukittu.
Hän eteni keittiön ja eteisen läpi, nousi ylös portaita; ja hän asteli jyrkin mielin, edes yrittämättä heikentää askeleittensa töminää.
Porrassiltamalla hän pysähtyi. Hiki valui virtanaan hänen otsaltaan, ja ohimoilla tykytti tohiseva veri. Kuitenkin pysyi hän tyynenä, oman itsensä herrana ja pienimmästäkin ajatuksistaan selvillä. Hän laski kaksi revolveria portaille.
"Ei mitään aseita", virkahti hän itsekseen. "Vain kahden käteni ponnistus… Se riittää kerrassaan…"
Vastapäätä häntä oli kolme ovea. Hän valitsi keskimäisen, väänsi kahvaa eikä kohdannut mitään estettä. Hän astui sisälle. Huoneessa ei ollut valoa, mutta yön säteet tunkeutuivat avoimesta ikkunasta ja pimeyden siimeksessä hän näki vuoteen hurstit ja vaaleat kaihtimet.
Ja vuoteen vieressä seisoi joku.
Vimmaisesti käänsi hän lyhtynsä hohteen päin tuota olentoa.
Malreich!
Malreichin valjut kasvot, hänen himmeät silmänsä, luiset poskensa, laiha kaulansa…
Ja kaikki tämä seisoi liikkumattomana vastapäätä häntä, viiden askeleen päässä; eikä hän olisi voinut sanoa, ilmaisivatko nuo eleettömät kasvot, tuo kalman naamari, vähintäkään pelkoa tai huolestumisen häivääkään.
Lupin astui askeleen eteenpäin… ja toisen… kolmannenkin…
Mies ei hievahtanut.
Näkikö hän? Ymmärsikö hän? Oli kuin olisivat miehen silmät tuijotelleet tyhjyyteen, samalla kun Lupin ajatteli olevansa pikemmin näköerheen lumoissa kuin todellista oliota katselemassa.
Vielä askel…
"Hän kyllä puolustautuu", ajatteli Lupin, "hänen on pakko puolustautua."
Ja Lupin ojensi käsivartensa eteenpäin.
Mies ei edes värähtänyt. Hän ei peräytynyt; hänen silmäluomensa eivät rävähtäneet.
Kosketus tapahtui.
Ja Lupin se säikähtäneenä ja hämmennyksissään menetti malttinsa. Hän sinkautti miehen seljälleen pitkin pituuttaan vuoteelle, kietoi hänet hursteihin, sitoi hänet peitteisiin ja piteli häntä polvensa alla kuin saalista… vaikkei mies ollut yrittänyt vähintäkään vastarintaa.
"Haa!" huusi Lupin riemastuksesta ja tyydytetystä vihasta päihtyneenä. "Olenpa sinut katalan pedon vihdoinkin rusentanut! Viimeinkin olen minä herrana!"
Hän kuuli ulkoa Rue Delaizementilta melua; portille kolkutettiin. Hän juoksi ikkunaan ja huusi:
"Tekö siellä, Weber? Näin pian! Hyvin tehty! Te olette mallikelpoinen apuri! Murtakaa portti, veikkonen, ja tulkaa tänne ylös; hauskaapa on teidät nähdä!"
Muutamassa minuutissa hän kopeloitsi vangin taskut, sai käsiinsä hänen lompakkonsa, tempasi kirjotuspöydän laatikoista paperit esille, paiskasi ne pöydälle ja tutki ne. Hän huudahti riemusta: läjässä oli kirjetukku, se kuuluisa kirjetukku, jonka hän oli luvannut toimittaa keisarille.
Hän pani paperit takaisin paikoilleen ja meni ikkunan ääreen:
"Kaikki on valmista, Weber! Voitte tulla sisälle! Kesselbachin murhaajan löydätte vuoteeltaan, valmiiksi köytettynä… Hyvästi, Weber!"
Ja kiitäen alas portaita livahti Lupin vaunuvajaan ja palasi Dolores
Kesselbachin luo, Weberin murtautuessa huvilaan.
Yksinään oli hän vanginnut Altenheimin seitsemän kumppania.
Ja hän oli luovuttanut oikeuden käsiin joukkueen salaperäisen johtajan, katalan hirviön, Louis de Malreichin.
* * * * *
Tilavalla puisella ulokkeella istui pöydän ääressä kirjotellen nuori mies.
Jonkun ajan kuluttua hän otti paperiarkkinsa käteensä ja luki ääneensä:
Päivämme painuu nopeaan — aalloilla lastu irrallaan — lähemmä häämyn usmarantaa, perille vasta kalma kantaa.
"Eipä hullumpaa", virkkoi ääni hänen takanaan. "Mme. Aimable Tastu olisi saattanut kirjottaa tuon, tahi mrs. Felicia Hemans. Mutta emmehän voikaan kaikki olla Byroneja tai Lamartineja!"
"Te!… Te!…" sopersi nuori mies nolostuneena.
"Niin, runoilija, minä itse, Arsène Lupin, se olen tullut tapaamaan rakasta ystävääni Pierre Leducia."
Pierre Leduc alkoi vapista kuin horkan pudistelemana. Hän kysyi matalalla äänellä:
"Onko hetki tullut?"
"On, rakas Pierre Leduc, hetki on tullut teidän jättää tahi oikeammin keskeyttää se veltto runoilijan elämä, jota olette kuukausimäärin viettänyt Geneviève Ernemontin ja rouva Kesselbachin jalkojen juuressa. Nyt on teidän ryhtyminen suorittamaan osaa, jonka minä olen teille varannut eräässä näytelmässä… oi, oivallisessa näytelmässä, sen vakuutan, kauttaaltaan hyvin sommitellussa taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, syrjäseikkailuineen, koomillisine lisineen ja hammastenkiristyksineen! Olemme päässeet viidenteen näytökseen; suuri loppukohtaus on edessä; ja te, Pierre Leduc, olette näytelmän sankari. Siinä on teille kyllälti mainetta!"
Nuori mies nousi istuimeltaan:
"Ja entä jos kieltäydyn?"
"Tyhmyri!"
"Niin, entä jos kieltäydyn? Mikä minua lopultakaan pakottaa alistumaan teidän tahtoonne? Mikä pakottaa minua ottamaan suorittaakseni osan, jota en tunne, mutta jota jo ennakolta inhoan ja häpeän?"
"Tyhmyri!" toisti Lupin.
Ja työntäen Pierre Leducin takaisin tuolille hän istuutui runoilijan viereen ja puheli mitä hellimmällä äänellä:
"Te kokonaan unohdatte, nuori mies, että te ette ole Pierre Leduc, vaan Gérard Baupré. Pierre Leducin kauniin nimen te saitte siten, että te, Gérard Baupré, surmasitte Pierre Leducin ja anastitte hänen yksilöllisyytensä."
Nuori mies hypähti suuttumuksesta:
"Olette hullu! Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että te keksitte koko juonen…"
"Niin, senhän luonnollisesti tiedän; mutta laki ei sitä tiedä; ja mitä sanoo laki, kun minä esiinnyn todistuksilla siitä, että Pierre Leduc kuoli väkivaltaisesti ja että te olette ottanut hänen sijansa?"
Kauhistuksen vallassa änkytti nuori mies:
"Kukaan ei uskoisi teitä… Mistä syystä olisin sen tehnyt? Missä tarkotuksessa?"
"Tyhmyri! Tarkotus on niin päivän selvä, että itse Weberkin olisi voinut sen älytä. Te ette puhu totta sanoessanne, että te ette suostu osaan, jota ette tunne. Te tunnette osanne aivan hyvin. Se on sama osa, jota Pierre Leduc olisi näytellyt, jos hän eläisi."
"Mutta Pierre Leduc on minulle, kaikille, pelkkä nimi. Kuka oli hän?
Kuka olen minä?"
"Ja jos sen saatte tietää, niin käyttekö suoraan päin?"
"Kyllä, jos mainitsemanne tarkotus on sen arvoinen."
Arsène Lupin otti hatun päästään, kumarsi ja sanoi:
"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin ruhtinas, Trevesin rajakreivi ja useiden seutujen herra."
Kolmea päivää myöhemmin Arsène Lupin vei rouva Kesselbachin automobililla rajalle päin. Matka tehtiin vaiteliaasti. Lupin muisteli liikutettuna Doloresin säikkyilevää käyttäytymistä ja hänen Rue des Vignesin varrella Altenheimin kätyrien hyökkäyksen edellä lausumiansa sanoja. Ja toinenkin tuntui ne muistavan, koskapa pysyi hämillään ja ilmeisesti järkkyneenä Lupinin läsnäollessa.
Illalla he saapuivat pieneen linnaan, jota köynnöskasvit ja kukkaset verhosivat; sen katolla kohosi jyhkeä liuskakivitorni, ja ylt'ympärillä oli ikivanha puisto.
Rouva Kesselbach huomasi Genevièven jo asettuneen sinne; tämä oli ensin käynyt läheisessä kaupungissa hankkimassa maaseutuväestöstä palvelijakunnan.
"Tämä koituu teidän asunnoksenne, madame", sanoi Lupin. "Me olemme Bruggenin linnassa. Olette täydessä turvassa täällä, odottaessanne tapausten kehitystä. Olen kirjoittanut Pierre Leducille ja hän tulee vieraaksenne huomispäivästä alkaen."
Hän läksi taas heti liikkeelle, ajoi Veldenziin ja luovutti kreivi
Waldemarille kuuluisat kirjeet, jotka oli uudestaan vallannut.
"Te tiedätte ehtoni, hyvä Waldemar", sanoi Lupin. "Ensimäinen ja tärkein tehtävä on palauttaa arvoonsa Zweibrücken-Veldenzin hallitsijahuone ja antaa Hermann IV:lle hänen suuriruhtinaskuntansa."
"Minä alotan tänään neuvottelut hallitusneuvoston kanssa. Sikäli kuin olen saanut kuulla, ei asia ole vaikea järjestää. Mutta tämä suuriruhtinas Hermann…"
"Hänen Korkeutensa asustaa nykyään Bruggenin linnassa, Pierre Leducin nimellä. Minä toimitan kaikki hänen syntyperäänsä koskevat todistukset."
Samana iltana Lupin palasi Pariisiin, aikoen toimekkaasti edistää
Malreichin ja hänen seitsemän rikoskumppaninsa tutkintoa.
* * * * *
Olisi väsyttävää toistaa tämän oikeudenkäynnin vaiheita: jokainenhan muistaa sen pienimmätkin yksityispiirteet. Se oli noita hämmästyttäviä tapauksia, joista vieläkin puhellaan ja väitellään etäisimpien kylienkin työläisten keskuudessa.
Minun tekee vain mieleni painostaa sitä suunnattoman tärkeätä osaa, mikä Lupinilla oli tutkimusten johtamisessa ja valmistelevien tiedustelujen valaisemisessa. Hän se suorastaan hoiti koko jutun. Ihan alusta asti hän asettui viranomaisten sijalle, määräillen poliisitarkastuksia, säädellen toimenpiteitä, neuvoen vangeille tehtäviä kysymyksiä, ottaen kaikki vastuulleen…
Me kaikki muistamme yleisen ihmettelyn, kun joka aamu luimme lehdistä noita mestarillisessa johdonmukaisuudessaan vastustamattomia kirjeitä, joissa vuoron perään oli allekirjoituksina:
"Arsène Lupin, tutkintotuomari."
"Arsène Lupin, yleinen syyttäjä."
"Arsène Lupin, oikeusministeri."
"Arsène Lupin, lain koura."
Hän heittäytyi juttuun sellaisella innolla, kiihkeydellä, milteipä rajuudella, että moinen oli kummastuttavaa nähdä miehessä, joka tavallisesti uhkui leikkisyyttä ja jota oikeastaan olisi odottanut luontaisestikin taipuisaksi osuttamaan jonkun verran ammatillista hyvänsuopaisuutta. Ei, tällä kertaa häntä kannusti viha. Eikö Malreich sitä paitsi ollut juljennut ahdistaa Doloresia?
"Hän on pelannut ja tappanut", sanoi Lupin. "Hän saa sen päällänsä maksaa."
Sitä hän tälle kamalalle vihollisellensa tahtoi: mestauslavaa, valjua aamunsarastusta, jolloin guillotinin terä välähtää alas ja tappaa…
Oli se eto vanki, jota tutkintotuomari kuukausimäärin kuulusteli huoneensa neljän seinän sisällä, — outo olento, tuo luinen mies, jolla oli luurangon kasvot ja elottomat silmät!
Hän näytti ihan tajuttomalta. Ajatukset harhailivat muualla. Ja vastata hän ei vähääkään välittänyt!
"Nimeni on Léon Massier."
Siihen ainoaan lauseeseen rajottui hänen puheensa.
Ja Lupin väitti vastaan:
"Sinä valehtelet. Léon Massier, Périgueuxissa syntynyt, kymmenen vanhana orvoksi jäänyt, kuoli seitsemän vuotta takaperin. Sinä otit hänen paperinsa. Mutta unohdit hänen kuolintodistuksensa. Tässä se on."
Ja Lupin lähetti jäljennöksen kuolintodistuksesta yleiselle syyttäjälle.
"Olen Léon Massier", vakuutti vanki taaskin.
"Valehtelet", vastasi Lupin. "Sinä olet Louis de Malreich, kahdeksannellatoista vuosisadalla Saksaan asettuneen ranskalaisen pikku-aatelismiehen viimeinen jälkeläinen. Sinulla oli veli, joka vuorotellen käytti nimiä Parbury, Ribeira ja Altenheim: sinä tapoit veljesi. Sinulla oli sisar, Isilda de Malreich: sinä tapoit sisaresi."
"Olen Léon Massier."
"Valehtelet. Olet Malreich. Tässä on kastetodistuksesi. Tässä on veljesi ja sisaresi kastetodistukset."
Ja Lupin lähetti kaikki kolme todistusta.
Paitsi että kielsi olevansa se henkilö, jona hänet oli vangittu, ei Malreich puolustautunut; hänet nähtävästi lannisti häntä vastaan kertyneiden todistusten pätevyys. Mitä olisikaan hän kyennyt sanomaan? Viranomaisilla oli neljäkymmentä hänen käsialallaan kirjotettua kirjelmää — käsialojen vertaaminen osotti sen — hänen rikoskumppaneilleen kirjotettuja, neljäkymmentä kirjelmää, joita hän ei ollut tullut hävittäneeksi, otettuaan ne vastaanottajilta takaisin. Ja kaikki ne olivat määräyksiä, jotka koskivat Kesselbachin juttua, Lenormandin ja Gourelin vangitsemista, ukko Steinwegin vainoamista, Garchesin maanalaisten käytävien kaivamista j.n.e. Mitä mahdollisuutta oli kieltää?
Muuan hiukan omituinen seikka ällistytti viranomaisia. Nuo seitsemän konnaa, johtajansa eteen asetettuina, väittivät kaikki, etteivät häntä tunteneet, koska eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. He saivat hänen määräyksensä joko puhelimella tahi pimeässä tuollaisina pikku kirjelappuina, joita Malreich sanaa virkkaamatta pisti heille käteen.
Mutta eikö muuten ollut riittävänä osallisuuden todistuksena se yhteys, joka oli Rue Delaizementin varrella sijaitsevan huvilan ja Välikauppiaan vajan välillä? Sieltä Malreich näki ja kuuli. Sieltä johtaja piti miehiänsä silmällä.
Aukkoja? Näköjään yhteensoveltumattomia seikkoja? Lupin selvitti ne kaikki. Hän otti jutun haltuunsa alusta asti, paljasti sen juurtajaksain, kokoili kerälle vyyhdin, osotti Malreichin kaikkien tietämättä asumassa Parburyn nimeä käyttävän veljensä huoneessa, livahtelemassa näkymättömänä pitkin Palace-hotellin käytäviä ja murhaamassa Kesselbachin, murhaamassa siivooja Beudotin, murhaamassa sihteeri Chapmanin.
Oikeudenkäynti ei vähällä unohdu. Todistajista herätti enimmin huomiota rouva Kesselbach. Yleiseksi kummastukseksi ja Lupininkin ihmeeksi Dolores, joka ei ollut vastannut ainoaankaan tutkintatuomarin kutsuun, vaan vetäytynyt tuntemattomaan paikkaan, ilmestyi nyt surun sortamana leskenä todistamaan painavasti miehensä murhaajaa vastaan.
Hän tuijotti mieheen monta sekuntia ja virkkoi sitten yksinkertaisesti:
"Tuo on se mies, joka tunkeutui huoneeseeni Rue des Vignesin varrella, vei minut pois ja lukitsi minut Välikauppiaan vajaan. Minä tunnen hänet samaksi."
"Valallanne?"
"Sen vannon."
Kahta päivää myöhemmin Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan. Ja hänen vallitsevaa olemustaan pidettiin niin voimakkaana, että hänen rikostoveriensa hyväksi otettiin lieventäviä asianhaaroja lukuun.
"Louis de Malreich, onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.
Toinen ei vastannut mitään.
Yksi ainoa kysymys jäi Lupinin mielessä ratkaisemattomaksi: minkätähden oli Malreich tehnyt nämä kaikki rikokset? Mitä tahtoi hän? Mikä oli hänen tarkotuksensa?
Lupin sai sen piankin käsittää: kaukana ei ollut päivä, jona hän kauhusta huohottaen, epätoivon herpaisemana, sai tietää kamalan totuuden.
Tällähaavaa hän heitti Malreichin jutun jo omasta puolestaan sikseen. Hän oli päättänyt tehdä itsestään uuden ihmisen; rouva Kesselbach ja Geneviève olivat nyt turvassa; Jean Doudeville, jonka hän oli lähettänyt Veldenziin, antoi hänelle tietoja kaikista neuvotteluista, mitä pidettiin Saksan hovin ja Zweibrücken-Veldenzin hallitusneuvoston kesken; ja Lupin sill'aikaa käytti kaiken aikansa suodakseen pois entisyyttä ja valmistellakseen tulevaisuutta.
Moniaassa viikossa hän sai hävitetyksi kaikki todistukset, jotka olisivat ennemmin tai myöhemmin voineet vaarantaa häntä, kaikki jäljet, jotka olisivat voineet johtaa hänen tuhoonsa. Hän antoi jokaiselle entiselle kumppanilleen rahasumman, joka riitti heidät loppu-ijäkseen puutteesta pelastamaan, ja hyvästeli heidät, ilmottaen siirtyvänsä Etelä-Amerikaan.
Eräänä aamuna, yön huolellisesti ajateltuansa ja asemaa syvällisesti aprikoittuansa, hän huudahti:
"Valmista on. Nyt ei ole mitään peljättävänä. Vanha Lupin on kuollut.
Tehkää tilaa nuorelle."
Hänen kamaripalvelijansa toi sähkösanoman Saksasta. Se sisälsi hänen odottamansa viestin. Hallitusneuvosta, johon oli Berlinistä päin pontevasti vaikutettu, oli jättänyt kysymyksen valitsijamiesten ratkaistavaksi; ja valitsijamiehet, joihin hallintoneuvosto oli pontevasti vaikuttanut, olivat julistaneet olevansa horjumattomasti kiintyneitä Veldenzin vanhaan hallitsijasukuun. Kreivi Waldemar oli valtuutettu kolmen valiomiehen kanssa, jotka edustivat aatelia, armeijaa ja oikeudenkäyntilaitosta, lähtemään Bruggenin linnaan, huolellisesti tutkimaan suurherttua Hermann IV:n syntyperän todisteet ja toimittamaan Hänen Korkeutensa kanssa kaikki järjestelyt hänen riemulliseksi saapumisekseen isiensä istuimelle. Sen juhlapäivän arveltiin tulevan seuraavassa kuussa.
"Nyt olen selviytynyt", puheli Lupin itsekseen. "Kesselbachin suuri suunnitelma on toteutumassa. Minulla ei ole enää muuta tekemistä kuin saada Waldemar nielemään Pierre Leduc; ja se on lasten leikkiä. Genevièven ja Pierren kihlaus julkaistaan huomenna. Ja suurherttuan kihlattu morsian se Waldemarille esitellään."
Riemastuneena läksi hän automobiililla ajamaan Bruggenin linnaan.
Hän pysähdytti muutaman sadan metrin päähän linnasta ja sanoi
Octavelle:
"Odota tässä kaksikymmentä minuuttia, kello neljään asti, ja aja sitte kartanolle. Vie matkalaukkuni puiston päässä olevaan pikku huvilinnaan. Minä otan sieltä asuntoni."
Ensimäisessä tienkäänteessä ilmestyi linna näkyviin siimeisen lehmuskujan toisesta päästä kohoten. Etäältä hän näki Genevièven vilahtavan portailta.
Hänen sydämensä heltyi:
"Geneviève", jupisi hän, "kuolevalle äidille tekemäni lupaus täyttyy… Geneviève suurherttuattarena… Ja minä syrjästä päin vartioimassa hänen onneansa… ja toteuttelemassa Arsène Lupinin suuria suunnitelmia!"
Hän purskahti nauramaan, hypähti puistokujan vasemmalla puolelle kasvavan puuryhmän taakse ja pujottelihe tiheän pensaikon läpi. Tällä tavoin hän saapui linnaan kenenkään kykenemättä näkemään häntä asuinhuoneiden ikkunoista.
Hänen teki mieli nähdä Dolores ennen kuin tämä näkisi hänet, ja hän lausui useaan kertaan tämän nimeä itsekseen, kuten oli Genevièveäkin hokenut, mutta liikutuksella, joka hämmästytti häntä itseänsäkin:
"Dolores… Dolores…"
Hän hiipi pitkin käytäviä ja pääsi ruokahuoneeseen. Tästä huoneesta hän lasi-ikkunasta näki puolet vierashuonetta.
Hän astui lähemmä.
Dolores makasi leposohvalla, ja Pierre Leduc, polvillaan hänen edessään, tuijotti häneen hurmaantunein katsein…