X.
Arsène Lupinin kolme murhaa.
Pierre Leduc rakasti Doloresia!
Lupin tunsi vihlovaa tuskaa sielunsa sisintä myöten, tuskaa niin tuimaa, että hän ensi kertaa selvästi käsitti, minkä arvoiseksi hänelle oli Dolores vähitellen hänen tietämättänsä tullut.
Pierre Leduc rakasti Doloresia! Ja hän katseli Doloresia kuin ainakin mies lemmittyänsä.
Lupin tunsi murhanhalun kuohahtavan sielussaan valloilleen. Tuo katse sai hänet suunniltaan.
Ja hän näki myöskin rouva Kesselbachin. Doloresin silmät olivat alusluotujen luomien peittämät, noiden silkkimäisten luomien, joita pitkät mustat ripset rajottivat. Mutta miten hän näyttikään tuntevan tuon lemmellisen katseen tenhon! Kuinka hän värähteli tuon koskemattoman hyväilyn alaisena!
"Hän rakastaa Leducia… hän rakastaa Leducia", ajatteli Lupin luulevaisuuden tulistuttamana.
Ja Pierren liikahtaessa hän ajatteli:
"Voi sitä konnaa! Jos hän uskaltaa kajota Doloresiin, niin minä tapan hänet!"
Pierre ei ollut siirtynyt edemmä. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja Dolores näytti olevan heräämäisillään. Hiljalleen hän kohotti silmäluomiaan, käänsi hiukan päätänsä, ja hänen silmänsä kohtasivat nuoren miehen katseen sellaisella ilmeellä, joka tarjoaa itsensä ja antautuu, ja joka sisältää enemmän kuin kuumin suutelo.
Seuraus oli äkillinen ja odottamaton kuin ukkosen jyrähdys. Kolmella loikkauksella Lupin ryntäsi vierashuoneeseen, hyökkäsi nuoren miehen niskaan, paiskasi hänet lattialle ja huudahteli rouva Kesselbachiin kääntyen, toinen käsi kilpailijansa rinnalla, suuttumuksesta vapisten:
"Mutta ettekö te tiedä? Eikö tämä petturi ole kertonut teille… Ja te rakastatte häntä, te rakastatte tuota? Näyttääkö hän suurherttualta? Hoo, oiva pila!…"
Hän virnisteli ja hohotteli kuin mielipuoli, Doloresin tyrmistyneenä tuijottaessa häneen:
"Hänkö suurherttua! Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua! Trevesin rajakreivi! Hän! Hänenhän nimensä on Baupré, Gérard Baupré, retkaleista alhaisin… kerjäläinen, jonka korjasin katu-ojasta!… Suurherttua! Minä se hänestä suurherttuan tein!… Haa, sinä rohkenet nostaa silmäsi vallasnaisiin… ja kapinoida herraasi vastaan!… Maltahan, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua!"
Hän sieppasi Bauprén syliinsä kuin mytyn, heilautti häntä pariin kertaan ja sinkosi hänet ulos avoimesta ikkunasta:
"Varokaa ruusupensaita, suurherttua! Niissä on okaita!"
Hänen käännähtäessään takaisin oli Dolores hänen likellään katsellen häntä silmillä, joita hän ei ollut koskaan ennen tässä naisessa nähnyt, vihan raivoon leimahtaneilla silmillä. Saattoiko tämä olla Dolores, heikko, kivuloinen Dolores?
Hän sopersi:
"Mitä te teette? — — — Kuinka rohkenette? — — Ja hän? — — Se on siis totta? — — Hän valehteli minulle?"
"Valehteli teille?" huudahti Lupin, älyten minkä nöyryytyksen hän oli naisena kärsinyt. "Valehteliko? Hänkö suurherttua! Nukke, siinä kaikki — nukke, jonka lankoja minä nyin… virittämäni soittokone, jota soinnuttelen mieleni mukaan! Sitä narria! Sitä narria!"
Uudistuneen raivon valtaamana hän polki jalkaansa ja heristi nyrkkiään avointa ikkunaa kohti. Ja hän alkoi harppailla huoneessa edestakaisin, sinkautellen lyhyitä lauseita, joissa hänen salaisten ajatustensa kaikki jännittynyt rajuus laukeili:
"Sitä narria! Hän ei muka aavistanut sen osan suuruutta, jota hän joutuisi näyttelemään? Haa, minun täytyy takoa se hänen kalloonsa, sen huomaan! Sinä pääset suurherttuaksi Lupinin suosiosta! Ja hallitsijaksi! Saat oman siviililistasi! Ja alamaisia nyljettäväksesi! Ja uhkean palatsin! Ja isännän, minut, Lupinin! Ymmärrätkö, pölkkypää? Muista, että muuan Zweibrücken hirtettiin karjanrosvouksesta ennenkuin Hohenzollerneista mitään tiedettiin! Ja sinä olet Zweibrücken, kautta taivaan, et vähempää! Ja sinusta täytyy tulla suurherttua, sen sanon! Pahviherttua? Nukke? Hyvä niinkin. Mutta nukke, joka puhuu minun sanojani, tekee minun liikkeeni, täyttää minun toivomukseni ja toteuttaa minun unelmani… niin, unelmani…"
Hän seisoi liikkumattomana, kuin haaveensa loiston huikaisemana. Sitte hän astui Doloresin luo ja lausui äänensä alentaen jonkinlaiseksi salaperäiseksi ylvästelyksi:
"Vasemmallani Elsass-Lotrinki… Oikeallani Baden, Würtenberg, Baijeri… Etelä-Saksa… kaikki nuo erilliset, tyytymättömät valtiot, preussilaisen pomohallitsijan kantapään alle litistetyt, mutta levottomat ja valmiit milloin tahansa heittämään ikeensä niskoiltaan… Ymmärrättekö, mitä kaikkea minunlaiseni mies voi tehdä keskellä tuota kaikkea, mitä pyrkimyksiä hän voi herättää, mitä vihaa hän voi tuottaa, mitä kiihkeätä kapinoimista hän voi kannustaa ilmi?"
Dolores katseli häntä ahnaasti, tuon miehen voimakkuuden hallitsemana, horjuttelemana. Ja hänen silmänsä ilmaisivat ihailua, jota hän ei yrittänyt salata.
Lupin laski kätensä Doloresin hartioille ja sanoi:
"Se on unelmani. Niin suuri kuin se onkin, vannon teille, että toteutuneena se on vielä suuremmoisempi. Keisari on jo nähnyt, mihin minä kelpaan. Jonakuna päivänä hän näkee minut kasvoista kasvoihin seisomassa itseänsä vastassa. Minulla on kaikki valtit. Valenglay saa toimia minun käskyjeni mukaan… Samoin täytyy Englannin tehdä… Peli on pelattu ja voitettu… Se on unelmani… On toinenkin…"
Hän pysähtyi äkkiä. Dolores ei siirtänyt katsettansa hänen silmistänsä ja suunnaton mielenliikutus vääristi hänen kasvojensa piirteitä.
Lupinin sydämeen tulvi määrätön ilo, hänen taaskin tuntiessaan ja selvästi tuntiessaan tuon naisen hämmentymisen hänen läsnäollessaan. Hänestä ei enää tuntunut siltä, kuin pitäisi Dolores häntä sinä, mikä hän oli… varkaana ja rosvona; hän oli mies, mies joka rakasti ja jonka rakkaus herätti sanoin ilmaisemattomia tunteita ystävällisen sielun syvyyksissä.
Silloin ei Lupin puhunut enempää, mutta ilman sanoja hän kertoi Doloresille hellyyttänsä ja ihailuansa ja ajatteli elämää, jota he saattaisivat viettää jossakin Veldenzin lähistöllä tuntemattomina ja kaikkivoipaisina…
Pitkällinen vaitiolo yhdisti heidät. Sitte Dolores nousi ja sanoi leppeästi:
"Menkää, minä rukoilen… Pierre nai Genevièven, sen lupaan teille, mutta teidän on parempi mennä… parempi on, että te ette ole täällä… Menkää. Pierren pitää naida Geneviève…"
Lupin odotti tovin. Kenties olisi hänen tehnyt mieli kuulla määrätympiä sanoja, mutta hän ei uskaltanut pyytää mitään. Ja hän poistui, huumaantuneena, päihtyneenä ja siitä onnellisena, että sai totella, alistaa kohtalonsa Doloresin kohtalolle!
Ovelle astuessaan hän siirsi tieltään pienen tuolin. Mutta hänen jalkansa kolahti johonkin. Hän katsahti alas. Se oli pieni mustapuusta muovattu taskukuvastin, jonka seljässä oli kultaiset nimikirjaimet.
Äkkiä hän hätkähti ja sieppasi ylös kuvastimen. Nimikirjaimina olivat yhteen pujotetut "L" ja "M". "L" ja "M"!
"Louis de Malreich", hän virkahti itsekseen, värähtäen. Hän kääntyi
Doloresiin:
"Mistä tämä kuvastin tulee? Kenen se on? On kovin tärkeätä…"
Dolores otti sen häneltä ja katseli sitä: "Minä en tiedä… en ole sitä koskaan nähnyt… joku palvelija, ehkä…"
"Palvelija kaiketikin", mukasi Lupin, "mutta on kummallista… tuollainen yhteensattuma…"
Samassa saapui toisesta ovesta Geneviève ja kaihtimen kätkemää
Lupinia huomaamatta huudahti heti:
"Kas, siinähän kuvastimesi onkin, Dolores… Löysit sen siis, pantuasi minut sitä haeskelemaan kaiken tämän aikaa!… Missä se oli?" Ja tyttö poistui puhellen: "Olenpa iloissani siitä, että se löytyi!… Kuinka hädissäsi olitkaan…! Minä paikalla menen sanomaan, etteivät enää etsi…"
Lupin ei ollut liikahtanut. Hän oli hämmennyksissään ja yritti turhaan käsittää. Miks'ei Dolores ollut puhunut totta? Miks'ei hän ollut heti sanonut, kenen oli kuvastin?
Hänen mieleensä välähti aatos ja hän kysäisi jokseenkin umpimähkään:
"Tunnetteko Louis de Malreichin?"
"Tunnen", vastasi Dolores tähystellen häntä, kuin yritellen arvailla hänen ajatuksiansa.
Hän ryntäsi tavattoman kiihtyneenä Doloresia kohti:
"Te tunnette hänet? Kuka hän oli? Kuka hän on? Kuka hän on? Ja miksi ette sanonut minulle? Missä olette hänet tuntenut? Puhukaa… vastatkaa… minä rukoilen teitä…"
Hän vuorostaan laski kätensä Lupinin hartioille ja selitti lujalla äänellä:
"Kuulkaa, te ette saa sitä milloinkaan kysyä minulta, sillä minä en milloinkaan kerro… Se on salaisuus, jonka vien mukanani hautaan… Tuli mitä tuli, mutta kukaan ei saa sitä konsanaan tietää, ei kukaan koko maailmassa, sen vannon!…"
Lupin seisoi tuokion hänen edessään tuskaisena, aivot sekasorrossa.
Hän muisti Steinwegin vaikenemisen ja vanhuksen kauhistumisen, kun Lupin vaati häntä paljastamaan tuon kamalan salaisuuden. Dolores sen myöskin tiesi; ja hänkin kieltäysi sitä ilmaisemasta.
Hän astui sanattomana ulos.
* * * * *
Ulkoilma, väljyyden tunne virkistytti häntä. Hän asteli puistomuurin veräjästä ulos ja käveli kauvas maaseudulle. Ja hän puheli itsekseen:
"Mitä tämä merkitsee? Mitä on tekeillä? Kuukausimäärin, tiukasti taistellen ja näytellen, olen marssittanut tahtoni mukaan kaikkia näytelmäni henkilöitä, jotka tarvitaan suunnitelmieni toteuttamiseen; ja täll'aikaa olen kerrassaan unohtanut nyökkyillä heidän ylitseen ja tähyillä, mitä heidän sydämissään ja aivoissaan liikkuu. Minä en tunne Pierre Leducia, en Genevièveä, en Doloresia… Ja kohdellut olen heitä kuin pahvitanssijoita, vaikka he ovatkin eläviä ihmisiä. Ja tänään tölmään vastuksiin…"
Hän polki jalkaansa ja kivahti:
"Vastuksiin, joita ei ole olemassa! Mitä minä välitän Genevièven tai Pierren sieluntilasta?… Sitä tutkiskelen myöhemmällä, Veldenzissä, jahka saan heidän onnensa turvatuksi. Mutta Dolores… hän tunsi Malreichin eikä sanonut mitään!… Miksi? Mitkä suhteet yhdistivät heidät? Pelkäsikö häntä Dolores? Pelkääkö hän konnan karkaavan vankilasta ja tulevan kostamaan, jos hän lavertelee tietojaan?"
Illalla hän palasi huvilinnaan, jonka oli valinnut omaksi käytettäväkseen puistokujan päästä ja söi päivällisensä hyvin huonotuulisena, toruen Octavea, joka palveli häntä pöydässä, mutta aina joko liian hitaasti tai liian hätäisesti:
"Olen kyllästyksissäni, jätä minut rauhaan… Ja tänään teet kaiken väärin… Kahvikin on ihan kelvotonta juotavaksi."
Hän työnsi kuppinsa puolilleen tyhjennettynä syrjään ja käveli parin tunnin ajan puistossa, hautoen samoja ajatuksia uudestaan ja yhä uudestaan. Viimein sai eräs ajatus hänessä määrätyn muodon:
"Malreich on päässyt pakenemaan vankilasta. Hän säikyttelee rouva
Kesselbachia. Hän on jo tältä kuullut, miten kuvastimelle kävi…"
Lupin kohautti olkapäitänsä:
"Ja tänä yönä hän kaiketikin tekee ryntäyksen minua vastaan! Puhun pötyä. Minun on parasta käydä levolle."
Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja heittäysi vuoteelleen. Hän vaipui heti uneen, raskaaseen, painajaisen ahdistamaan uneen.
Häntä kiusasivat näyt, tuskalliset ja kauhistavat näyt. Selvästi kuuli hän ikkunansa avautuvan. Selvästi hän synkeässä pimeydessä, ummistuneiden silmäluomiensa läpi, näki jonkun haamun lähenevän vuodetta.
Ja haamu kumartui hänen ylitseen.
Hän teki epätoivoisen ponnistuksen, jotta sai silmäluomensa kohotetuiksi ja näki… tahi ainakin kuvitteli näkevänsä. Uneksiko hän? Oliko hän valveillaan? Tuskissaan hän teki itselleen tämän kysymyksen.
Lupin tunsi hien virtaavan iholtaan, kiireestä kantapäähän asti, samalla kun kauhu salpasi hänen sydämensä sykinnän. Mies seisoi tuossa.
Oliko se mahdollista? Ei, ei… ja kuitenkin hän näki — voi kamalata näkyä! — mustapukuisen miehen, naamio kasvoilla ja huopahattu painettuna vaalean tukan yli.
"Hoo, minä uneksin… minä uneksin!" sanoi Lupin nauraen. "Se on painajainen!…"
Ponnistaen kaiken voimansa ja tahtonsa tarmon hän yritti liikahtaa, hiukankaan liikahtaa, häätääksensä näyn.
Hän ei kyennyt.
Ja äkkiä hän muisti kahvin! Sen maku… sen maku oli sama kuin
Veldenzissä juomansa, nukutus-aineella sekotettu!
Hän ähkäisi, teki viimeisen ponnistuksen ja putosi uupuneena takaisin. Mutta horrostilassaan hän tunsi miehen avaavan hänen palttinamekkonsa ylimäistä nappia ja paljastavan hänen kaulansa; hän tunsi miehen kohottavan käsivartensa, näki käden pitelevän tikarin kahvaa, sellaisen pienen teräksisen tikarin, joka oli iskenyt Kesselbachia, Chapmania, Altenheimia ja monia muita…
Muutamia tunteja myöhemmin Lupin heräsi nääntyneenä, kitalaki kuivana.
Hän lojui useita minuutteja ajatuksiansa keräten ja äkkiä muistaen teki vaistomaisesti torjuvan liikkeen, kuin olisi hänen kimppuunsa hyökätty:
"Minua narria!" huudahti hän, hypähtäen vuoteestaan. "Se oli painajainen, aistimus-erhe. Senhän osottaa vähäinenkin ajatteleminen. Jos se olisi ollut 'hän', jos se olisi todella ollut elävä olento, joka viime yönä kohotti kätensä minua vastaan, niin olisi hän leikannut minulta kurkun kuin kaniinilta. 'Hän' ei epäröitse. Olkaamme järkeviä. Miksi säästäisi hän minua? Sievän ulkonäkönikö vuoksi? Ei, minä olen nähnyt unta, siinä kaikki…"
Hän kutsui Octaven:
"Missä valmistit kahvin, jota minulle eilen illalla annoit?"
"Linnassa, isäntä, kuten muunkin. Täällä ei ole mitään hellaa."
"Joitko sitä itse?"
"En."
"Heititkö pois, mitä kahvikannuun jäi?"
"Enhän muutakaan osannut, isäntä. Sanoitte sen olevan kelvotonta.
Maistoitte vain muutaman siemauksen."
"Hyvä on. Laita automobili kuntoon. Me lähdemme."
Lupin ei ollut mies jäämään epätietoisuuteen. Hän tahtoi saada ratkaisevan selvittelyn Doloresin kanssa. Mutta tätä varten täytyi hänen saada selville muutamia seikkoja, jotka hänestä näyttivät hämäriltä, ja tavata Jean Doudeville, joka oli lähettänyt hänelle Veldenzistä joitakuita hiukan omituisia tietoja.
Pysähtymättä ajoi hän suurherttuakuntaan, saapuen sinne kello kaksi. Hänellä oli puhelu kreivi von Waldemarin kanssa, jonka hän jollakin tekosyyllä pyysi lykkäämään hallituksen edustajain matkan Bruggeniin tuonnemmaksi. Sitte hän meni erääseen Veldenzin majataloon hakemaan Doudevillea.
Doudeville vei hänet toiseen pikku ravintolaan, jossa esitteli hänet ränsistyneesti pukeutuneelle pikku herrasmiesrahjulle, hra Stocklille, siviilirekisteriviraston kirjurille. Heillä oli pitkä keskustelu. He läksivät yhdessä ulos ja kaikki kolme hiippailivat kaupungintalon virkahuoneisiin. Kello seitsemältä Lupin söi päivällistä ja läksi jälleen liikkeelle. Hän saapui Bruggenin linnaan kello kymmenen ja pyysi tavata Genevièveä, jotta tämä veisi hänet rouva Kesselbachin huoneeseen.
Hänelle ilmotettiin, että neiti Ernemont oli lähtenyt Parisiin isoäitinsä sähköteitse kutsumana.
"Vai niin! Mutta voinko tavata rouva Kesselbachia?"
"Rouva Kesselbach läksi heti päivällisen jälkeen makuulle. Hän varmastikin nukkuu."
"Ei, minä näin valoa hänen vierashuoneestaan. Hän kyllä ottaa minut vastaan."
Hän ei odottanut rouva Kesselbachin vastausta, vaan astui vierashuoneeseen melkein palvelijan kintereillä, lähetti hänet pois ja sanoi Doloresille:
"Minun täytyy puhutella teitä, madame, tärkeästä asiasta… Suokaa minulle anteeksi… Tunnustan, että käytökseni täytyy näyttää tunkeilevalta… Mutta te kyllä ymmärrätte, siitä olen varma…"
Hän oli kovin kiihdyksissään ja näytti tahtovan käydä suoraa päätä selityksille, etenkin kun oli ennen huoneeseen astumistansa ollut kuulevinansa jotakin melua.
Mutta Dolores oli kuitenkin yksinänsä ja makaili. Ja hän sanoi väsyneellä äänellänsä:
"Kenties voisimme… huomenna…"
Lupin ei vastannut, sillä hänet yllätti tuoksu, joka häntä tuossa vierashuoneessa hämmästytti — tupakan lemu. Ja heti oli hänellä se vaistomainen varmuus, että siellä oli ollut joku mies hänen tullessaan ja että mies oli siellä ehkä vieläkin, jonnekin kätkettynä…
Pierre Leduc? Ei, Pierre Leduc ei tupakoinut. Kuka sitten?
Dolores jupisi:
"Olkaahan nopea."
"Kyllä, kyllä, mutta ensin… olisiko teidän mahdollista sanoa minulle…"
Hän keskeytti puheensa. Mitä hyödytti kysyä häneltä? Jos siellä todellakin oli mies piilotettuna, niin tokko hän sitä ilmaisisi?
Sitte hän teki päätöksensä, ja koettaen voittaa jonkunlaista arkailevaa väkinäisyyttä, joka häntä ahdisti tuntiessaan jonkun käsittämättömän vieraan olevaksi saapuvilla, hän sanoi hyvin matalalla äänellä, jotta ainoastaan Dolores olisi kuullut:
"Kuulkaahan, olen saanut tietää jotakin… mitä en ymmärrä… ja mikä saattaa minut ymmälle. Vastaattehan minulle, Dolores?"
Hän lausui puhuteltavansa nimen hyvin hellästi ja ikäänkuin yrittäen vallita häntä äänensä rakastavalla ja hellivällä soinnulla.
"Mitä olette saanut tietää?" kysyi toinen.
"Veldenzin siviilirekisterissä on kolme nimeä, jotka esittävät
Saksaan asettuneen Malreich-suvun viimeiset jälkeläiset…"
"Niin, sen olette minulle jo kertonut…"
"Muistatte, että ensimäinen nimi on Raoul de Malreich, joka paremmin tunnettiin Altenheimina, keikarikonnana, joka nyt on kuollut… murhattuna."
"Niin."
"Seuraava on Louis de Malreich, hirviö, kauhea murhanhenki, joka nyt muutaman päivän kuluttua mestataan."
"Niin."
"Sitte lopuksi Isilda, mielenvikainen tytär…"
"Niin."
"Se kaikki on siis ihan selvää, eikö niin?"
"On."
"No", jatkoi Lupin, kumartuen hänen ylitseen entistä syvemmä, "olen vast'ikään toimittanut tutkimuksen, joka osotti minulle, että keskimäistä noista kolmesta ristimänimestä eli oikeammin osaa sille kuuluvasta rivistä on raaputeltu. Rivi on kirjotettu uudestaan, toisella käsialalla, paljoa vereksemmällä musteella; mutta alla ollut kirjoitus ei ole tyyten häipynyt, niin että…"
"Niin että…?" kertasi rouva Kesselbach matalalla äänellä.
"Niin että minä hyvän linssin ja erittäinkin muutamien erityisten menetelmieni avulla sain selville joitakuita häivytettyjä tavuja ja ihan varmasti, ilman mitään erehtymisen mahdollisuutta, päätellyksi vanhan kirjotuksen sisällön. Havaittiin, ettei nimi alkujaan ollutkaan Louis de Malreich, vaan…"
"Voi, älkää, älkää!…"
Pitkällisen pidätysponnistelunsa jännityksen äkillisesti järkyttämänä vääntyi Dolores lysyyn ja itki pää käsien kätkössä, hartiat kiihkeistä nyyhkytyksistä tutisten.
Lupin silmäili pitkän tovin tätä heikkoa ja hervotonta, surkean avutonta olentoa. Ja hänen teki mielensä pysähtyä, lopettaa kiduttavat kyselynsä. Mutta eikö hän menetellyt siten ainoastaan pelastaaksensa turvattoman? Ja eikö hänen pelastamisekseen ollut välttämätöntä, että hän saisi tietää totuuden, olipa se kuinkakin tuskallinen?
Hän alotti jälleen:
"Miksi tuo väärennys?"
"Mieheni", sopersi toinen, "mieheni sen teki. Rikkaudellansa hän sai aikaan mitä hyvänsä, ja hän lahjoi erään kirjurinapulaisen muuttamaan siviilirekisteriin keskimäisen lapsen nimen."
"Nimen ja sukupuolen", sanoi Lupin.
"Niin", myönsi toinen.
"En siis ole erehtynyt", jatkoi Lupin; "alkuperäinen, oikea ristimänimi oli Dolores?"
"Niin."
"Mutta minkätähden miehenne…"
"Ettekö sitä käsitä?"
"En."
"Mutta ajatelkaahan", selitti Dolores vavahdellen, "minä olin Isildan, mielipuolen sisar, Altenheimin, konnan sisar. Mieheni — eli silloin oikeastaan sulhaseni — ei tahtonut jättää minua siihen asemaan. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, ja suostuin. Hän häivytti Dolores de Malreichin siviilirekisteristä, hän osti minulle toiset syntymäpaperit, toisen yksilöllisyyden; ja minut vihittiin Dolores Amontin nimellä."
Lupin mietti tuokion ja puheli ajattelevasti:
"Niin… niin… minä käsitän… Mutta sitten ei Louis de Malreichia ole olemassa, eikä miehenne, veljenne ja sisarenne murhaaja kannakaan sitä nimeä… Hänen nimensä…"
Dolores hätkähti koholle ja hoki kiihkeästi:
"Hänen nimensä! On, se on hänen nimensä… kyllä, hänen nimensä on sentään se… Louis de Malreich… L.M… Muistakaa… Voi, älkää yrittäkö ottaa selvää… se on se kamala salaisuus… Sitä paitsi, mitä sillä on väliä?… Heillä on pahantekijä käsissään… Hän on syyllinen… sen vakuutan. Puolustautuiko hän, kun minä syytin häntä kasvoista kasvoihin? Kykenikö hän puolustautumaan, sen tahi minkään muun nimisenä? Hän se on… Hän teki murhat… Hän löi iskut… Tikari… Terästikari… Voi, jospa voisin ilmaista kaikki mitä tiedän!… Louis de Malreich… jospa voisin…"
Hän valahti takaisin sohvalle hysteerisen nyyhkytyksen voittamana; hänen kätensä puristi Lupinin kättä ja tämä kuuli hänen sopertavan, tajuamattomien sanojen lomassa:
"Suojelkaa minua… suojelkaa minua… Te yksinänne kenties… Oi, älkää hyljätkö minua… Minä olen kovin onneton!… Voi mitä kidutusta…"
Vapaalla kädellään Lupin sanomattoman hellästi silitteli hänen hiuksiansa ja otsaansa, ja hänen hyväilynsä vaikutuksesta toisen pingottuneet hermot vähitellen höllenivät ja hän kävi levollisemmaksi.
Sitte Lupin katseli häntä taas ja kyseli kauvan, kauvan itseltänsä, mitä saattoi piillä tuon kauniin, valkean otsan takana, mikä salaisuus raateli tuota salaperäistä sielua. Doloreskin pelkäsi. Mutta ketä? Ketä vastaan hän rukoili Lupinin suojelusta?
Vielä kerran valtasi hänet salaperäinen aistimus mustapukuisesta miehestä, Louis de Malreichista, kolkosta ja käsittämättömästä vihollisesta, jonka hyökkäyksiä hänen oli torjuminen tietämättä miltä taholta niitä odottaisi tahi yritettäisiinkö niitä ollenkaan.
Hän oli vankilassa, yötä päivää vartioittuna… pyh! Eikö Lupin omasta kokemuksestaan tiennyt, että on olentoja, joille vankilat eivät merkitse mitään ja jotka määräämällänsä hetkellä kirvoittavat kahleensa? Ja Louis de Malreich oli niitä.
Niin, joku oli Santé-vankilassa, tuomitun miehen kopissa. Mutta se saattoi olla rikostoveri tahi joku Malreichin uhri… Malreichin itsensä hiiviskellessä Bruggenin linnan ympäristöllä, pimeyden turvin pujahdellen linnaan kuin näkymätön haamu, tunkeutuen puiston huvilinnaan ja yösydämenä kohottaen tikarinsa nukkuvaa ja avutonta Lupinia vastaan.
Ja Louis de Malreich se piteli Doloresia kauhun kahleissa, kiusasi häntä hulluksi uhkauksillansa, hallitsi häntä jonkin kamalan salaisuuden voimalla ja pakotti hänet vaieten alistumaan.
Ja Lupin kuvitteli mielessään vihollisen suunnitelmaa: syöstä Dolores säikkyvänä ja vapisevana Pierre Leducin syliin, tuhota hänet, Lupin, ja hallita hänen sijassaan suurherttuan vallan ja Doloresin miljoonien avulla.
Se oli todennäköinen oletus, varma otaksuma, joka soveltui tosiseikkoihin ja antoi ratkaisun kaikille ongelmille.
"Kaikilleko?" ajatteli Lupin. "Kyllä… Mutta miks'ei hän sitte surmannut minua viime yönä huvilinnassa? Hänen tarvitsi vain tahtoa eikä hän tahtonut. Vain liikahdus, ja minä olisin ollut kuollut! Hän ei tehnyt sitä liikahdusta. Miksi?"
Dolores avasi silmänsä, näki hänet ja hymyili valjusti.
"Jättäkää minut", hän sanoi.
Lupin nousi hiukan epäröiden.
Toinen toisti leppeästi:
"Menkää… Haluan nukkua…"
Lupin poistui.
Mutta ulkopuolella hän pysähtyi muutamien puiden taakse, jotka olivat tiheänä ryhmänä linnan edustalla. Hän näki valoa Doloresin vierashuoneesta. Se siirtyi myöhemmällä makuuhuoneeseen. Muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki pimeätä.
Hän odotti. Jos vihollinen oli siellä, niin hän kenties tulisi ulos linnasta…
Kului tunti… Kaksi tuntia… Ei hivaustakaan…
"Ei ole mitään tehtävissä", ajatteli Lupin. "Joko piileksii hän jossakin linnan sopessa… tahi on hän poistunut jostakin ovesta, jota en täältä näe. Ellei koko juttu olekin pelkkää naurettavaa luulottelua minun taholtani…"
Hän sytytti savukkeen ja asteli takaisin huvilinnaan.
Sitä lähestyessään hän näki jonkun matkan päässä varjon, joka tuntui lipuvan pois.
Hän ei liikahtanut, peljäten säikyttävänsä.
Varjo siirtyi erään polun poikki. Kuutamossa hän oli tuntevinansa
Malreichin mustan haamun.
Hän syöksähti eteenpäin.
Varjo pakeni ja häipyi näkyvistä.
"Hei", puheli Lupin, "hanke jääpi huomiseen. Ja tällä kertaa…"
Hän meni automobilinsa kuljettajan Octaven huoneeseen, herätti hänet ja sanoi:
"Lähde automobililla Parisiin. Saavut sinne kello kuusi aamulla. Mene Jacques Doudevillen luo ja sano hänelle kaksi asiaa: ensiksikin, että hänen on annettava minulle tietoja kuolemaan tuomitusta miehestä; toiseksi, että hänen on heti lähetettävä minulle tämä sähkösanoma, jonka nyt kirjotan…"
Hän kyhäsi sähkösanoman sanat paperilapulle ja lisäsi:
"Heti sen tehtyäsi riennä takaisin, mutta tätä tietä, pitkin puistomuuria. Mene nyt. Kukaan ei saa aavistaa poissaoloasi."
Lupin meni omaan huoneeseensa, kiersi salalyhtynsä palamaan ja toimitti huolellisen tarkastuksen.
"Kuten ajattelinkin", jupisi hän. "Joku tuli tänne tänä yönä, minun vaaniessani ikkunan alla. Ja jos hän tuli, niin tiedänpä missä tarkotuksessa… Olin todella oikeassa: asema kärjistyy… Ensi kerralla minut säästettiin. Nyt saan olla varma tikarin pistosta."
Varovaisuuden vuoksi hän otti vaipan, valitsi yksinäisen paikan puistosta ja vietti yönsä taivas-alla.
Octave palasi kello kymmenen aamulla:
"Kaikki on valmista, isäntä. Sähkösanoma tulee."
"Hyvä. Ja onko Louis de Malreich vielä vankilassa?"
"On. Doudeville astui hänen koppinsa ohi Santéssa eilen illalla, vartijan tullessa ulos. He puhelivat keskenään. Malreich kuuluu olevan ihan entisellään: vaiti kuin hauta. Hän odottaa."
"Mitä odottaa?"
"Viimeistä hetkeänsä tietysti. Sanotaan mestauksen tapahtuvan ylihuomenna."
"Vai niin, vai niin", vastasi Lupin. "On kerrassaan selvä seikka siis, ettei hän ole päässyt pakoon."
Hän ei enää ollenkaan käsittänyt kohtaamaansa arvotusta ja herkesi yrittämästäkin sitä käsittää, niin selvästi tunsi hän, että koko totuus pian paljastuisi hänelle. Hänen tarvitsi vain valmistaa suunnitelmansa, jotta vihollinen joutuisi ansaan.
"Tahi joudun siihen itse", ajatteli hän nauraen.
Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, aivan irtautuneena huolista; eikä mikään taistelu ollut hänestä näyttänyt niin lupaavalta.
Linnasta toi kamaripalvelija sähkösanoman, jonka Doudeville oli hänen käskystään hänelle lähettänyt; sen oli postinkantaja vast'ikään tuonut linnaan. Hän avasi sen ja pisti taskuunsa.
Hiukan ennen kello kahtatoista hän tapasi eräässä lehtokujassa Pierre
Leducin ja sanoi huolettomasti:
"Haeskelin teitä… on vakavia asioita… Teidän tulee vastata minulle vilpittömästi. Oletteko linnassa oleskellessanne koskaan nähnyt siellä ketään miestä, paitsi minun lähettämiäni kahta saksalaista?"
"En."
"Ajatelkaa tarkoin. En tarkota ketään satunnaista kävijää. Tarkotan jotakuta piilottelijaa, josta olette kenties saanut vihiä tahi jonka olemassaoloa saattaisitte tavalla tahi toiselle aavistella?"
"En… Oletteko te jotain sellaista havainnut?…"
"Olen. Joku kätkeikse täällä… joku hiippailee lähittyvillämme… Missä? Ja kuka se on? Ja mikä on hänellä tarkotuksena? Minä en tiedä… mutta minä otan siitä selon. Minulla on epäluuloni. Pitäkää te puolestanne silmänne auki ja vartioitkaa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan rouva Kesselbachille… On turha säikyttää häntä…"
Hän poistui.
Pierre Leduc, hämmästyneenä ja kuohuksissaan, palasi linnaan. Matkallaan hän näki nurmikon reunassa sinisen paperilapun. Hän otti sen ylös. Se oli sähkösanoma, ei rutistettu kuten pois heitettäväksi aijottu paperipalanen, vaan huolellisesti laskoksille taitettu — ilmeisesti hukattu. Se oli osotettu "Maunylle", jolla nimellä Lupin tunnettiin Bruggenissa. Ja se kuului seuraavasti:
"Tiedämme koko totuuden. Paljastukset mahdottomat kirjeellisesti. Astun junaan tänä iltana. Kohdatkaa minut kello kahdeksan huomis-aamuna Bruggenin asemalla."
"Mainiota!" virkkoi Lupin vaaniessaan Pierre Leducin liikkeitä läheisestä tiheiköstä. "Mainiota! Kahden minuutin kuluttua tuo pölkkypää näyttää Doloresille sähkösanomani ja kuvailee hänelle epäluuloni. He puhelevat siitä sitte kaiken päivää. Ja 'tuo toinen' saa sen kuulla, 'tuo toinen' saa sen tietää, sillä hän tietää kaikki, asustaessaan Doloresin omassa varjossa ja Doloresin ollessa kuin lumottu saalis hänen käsissään… Ja tänä yönä…"
Hän käveli pois, jupisten:
"Tänä yönä… tänä yönä… me tanssimme… kelpo valssin, toden totta! Verisen valssin, nikkelöidyn tikarin säestyksellä!… Saammepa viimeinkin hauskaa!…"
Hän saapui huvilinnaan, kutsui Octaven, meni huoneeseensa ja sanoi automobilin kuljettajalle:
"Istuudu tuolle tuolille, Octave, ja pysy valveillasi. Isäntäsi aikoo uinahtaa. Vartioitse häntä, uskollinen palvelija."
Hän nukkui sikeästi.
"Kuin Napoleon Austerlitzin aamuna", virkahti hän herätessään.
Oli päivällis-aika. Hän söi vankan aterian ja sitte savuketta poltellen tarkasti aseensa ja uudisti kahden revolverinsa panokset.
"Pidä ruutisi kuivana ja miekkasi terotettuna, kuten keisari-kuomani sanoo. Octave! Mene syömään päivällisesi linnassa palvelijain kanssa. Kerro heille lähteväsi automobililla Parisiin tänä iltana."
"Teidän kanssanne, isäntä?"
"Ei, yksinäsi. Ja heti päivällisen jälkeen lähde liikkeelle kaikkien nähden."
"Mutta Parisiinhan kait en lähde…"
"Et. Pysy puiston ulkopuolella, kilometrin päässä, kunnes minä tulen.
Sinulle tulee pitkällinen odotus."
Hän poltti vielä toisen savukkeen, läksi kävelylle, asteli linnan editse, näki valoa Doloresin huoneista ja palasi sitte huvilinnaan.
Hän otti kirjan lukeakseen. Puoli kahdeltatoista hän meni makuuhuoneeseensa. Hän jätti ikkunan puoli avoimeksi ja pani revolverit pieluksensa alle. Sitte hän rauhallisesti, vähintäkään kiihtymystä osottamatta, asettui täysissä pukimissa vuoteelle ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Ja hänen pelkonsa alkoi.
Se tapahtui heti. Tuskin tunsi hän pimeyden ympärillään, kun jo pelko alkoi hänet vallata!
"Horna vieköön!" sadatti hän.
Hän hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja heitti ne käytävään:
"Käteni, käteni yksinään! Mikään ei ole käsieni kouraisun veroinen!"
Hän meni taas vuoteelleen. Jälleen vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Ja jälleenkin pelko…
Kylän tornikello löi kaksitoista…
Lupin ajatteli sitä kammottavaa hirviötä, joka jossakin ulkopuolella koetteli tikarinsa terävää kärkeä.
"Tulkoonhan vain, tulkoonhan vain!" kuiski Lupin värähdellen. "Sitte aaveet katoavat…"
Kello yksi kajahti kylässä…
Ja minuutteja kului, loppumattomia minuutteja, kuumeellisia ja tuskaisia minuutteja…
Kello kaksi…
Ja nyt kuului jossakin ihan lähellä melkein aistimaton kalahdus, kuin siirrettäisiin lehviä sivulle…
Kuten Lupin oli arvannutkin, täytti hänet heti täydellinen levollisuus. Koko hänen seikkailuhaluinen olemuksensa riemuitsi. Taistelu oli vihdoinkin käsille!
Toinen rasahdus risahti ikkunan alla, tällä kertaa selvemmin, mutta vieläkin niin heikosti, että sen erottamiseen tarvittiin Lupinin tottunutta korvaa.
Minuutteja, kamalia minuutteja… Pimeys oli läpitunkematon. Sitä ei keventänyt mikään tähtien eikä kuun kajastus.
Ja äkkiä, mitään kuulematta, tiesi hän, että mies oli huoneessa.
Ja mies käveli vuodetta kohti. Hän käveli kuin aave, halkoen ilmaa vastuksettomasti, tutisuttamatta esineitä, joita osui tielle.
Mutta kaikella vaistollaan, kaikella herkkähermoisilla voimallaan
Lupin näki vihollisen liikkeet ja arvasi hänen ajatustensa juoksun.
Hän itse ei väistynyt, vaan pysyi seinää vasten painuneena, melkein polvillaan, valmiina hyökkäykseen.
Hän tunsi olennon hapuilevan, koskettavan makuuvaatteita, löytääksensä iskettävän kohdan. Lupin kuuli sen hengityksen. Hän luuli erottavansa sen sydämenkin sykinnän. Ja hän pani ylpeydellä merkille, ettei hänen oma sydämensä sykkinyt rajummin kuin ennenkään… kun taasen "tuon toisen" sydän… haa, niin, nyt hän sen kuuli, tuon seonneen, hullun sydämen, joka takoi rintaonteloa kuin kellon kieli.
"Toisen" käsi nousi…
Sekunti, kaksi sekuntia…
Epäröitsikö hän? Aikoiko hän vielä kerran säästää vastustajansa?
Ja keskellä syvää hiljaisuutta sanoi Lupin:
"Mutta iskehän! Miks'et iske?"
Raivon kiljahdus… Käsi iski kuin joustimen laukaisemana.
Sitte kuului voihkahdus.
Lupin oli siepannut käden kiinni ilmassa, ranteen kohdalta… Ja ponnahtaen vuoteeltaan, peloittavana, vastustamattomana, hän tarttui miestä kurkkuun ja paiskasi hänet lattiaan.
Siinä kaikki. Ei ollut mitään painiskelua. Ei ollut mitään vastustelun mahdollisuutta. Mies makasi lattialla kuin ruuvipihtiin puristettuna. Ja tuosta kouraisusta ei yksikään olisi kyennyt itseänsä vapauttamaan.
Eikä sanaakaan hiiskuttu. Lupin ei virkkanut ainoatakaan tuollaista pilkallista lauselmaansa, jollaisina hänen ivallinen leikkisyytensä tavallisesti purkausi. Hänellä olikin vain yksi halu, saada tietää, kuka siinä oli: Louis de Malreich, kuolemaan tuomittu mies, vai joku muu? Kumpainen mahdollisuus oli tosi?
Miehen kuristamisen uhalla hän puristi kurkkua hiukan tiukemmin… ja hiukan tiukemmin… ja vieläkin hiukan tiukemmin…
Ja hän tunsi vihollisesta kaiken voiman herpautuvan. Käsivarren lihakset höllenivät ja turtuivat. Käsi avautui ja pudotti tikarin.
Sitte, vapaana liikkumaan mielensä mukaan, vastustajansa hengen ollessa hänen sormiensa armottoman kouraisun varassa, hän otti toisella kädellään taskulyhtynsä, laski sormensa pontimelle, painamatta sitä, ja siirsi lyhdyn lähelle miehen kasvoja.
Hänen tarvitsi vain painaltaa ponninta, haluta tietää, ja hän tietäisi.
Sekunnin ajan nautti hän vallastaan. Hänet valtasi ylvästelyn tunne.
Taaskin oli hän verrattomasti mestarina.
Hän välähytti valon lyhtyyn. Hirviön kasvot tulivat näkyviin.
Lupin kirkaisi kauhusta.
Dolores Kesselbach!
* * * * *
Lupin ei liikkunut, tarraten vihollisen kurkkuun kuin eivät hänen kangistuneet sormensa olisi enää kyenneet hellittämään otettansa. Sitäpaitsi, vaikka hän nyt tiesi, ei hänellä sentään oikeastaan ollut todellista aistimusta siitä, että hirviö oli Dolores. Se oli yhäkin mustapukuinen mies, Louis de Malreich, katala pimeyden peto; ja sitä petoa hän piteli, aikomatta päästää sitä irralleen.
Mutta totuus valtasi hänet sitte rynnäköllä, ja tuskan nujertamana mutisi hän:
"Voi, Dolores… Dolores!…"
Hän älysi heti vaikuttimen: Dolores oli mielipuoli. Altenheimin ja Isildan sisar, viimeisten Malreichien, sekamielisen äidin ja juopon isän tytär oli itsekin mielipuoli. Omituinen hullu, kaikin puolin näköjään tervejärkinen, mutta hullu kuitenkin, aivosairas, luonnoton epäsikiö.
Hän käsitti kaiken: se oli murhanhulluutta.
Tämä mielipuoli tappoi saadakseen jotakin, tappoi itseänsä puolustaakseen, tappoi koska oli ennenkin tappanut. Mutta hän tappoi myöskin, ja eritoten, pelkän tappamisen vuoksi.
Kummallinen mielisairas, syyntakeeton murhistaan ja kuitenkin niin älykäs, viekas ja järjestelmällinen järjettömyydessään! Mitä taitoa, väsymättömyyttä, ovelaa juonimista olikaan hän osottanut kamalissa teoissaan!
Ja suunnattoman terävällä ajatuskyvyllään Lupin nopeasti näki edessään verenjanoisten seikkailujen sarjan ja arvasi salaperäiset polut, joita Dolores oli kulkenut.
Hän näki Doloresin miehensä suunnitelman viehättämänä ja valtaamana, suunnitelman, jota hän nähtävästi vain osittain käsitti. Hän näki hänenkin haeskelevaa sitä Pierre Leducia, jota hänen miehensä etsi, haeskelevan häntä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin ja palatakseen hallitsijattarena siihen pieneen Veldenzin valtakuntaan, josta hänen vanhempansa oli häpeällä karkotettu.
Ja hän näki hänet Palace-hotellissa, veljen huoneessa, Altenheimin kätkössä, samaan aikaan kun hänen ajateltiin oleksivan Monte Carlossa. Hän näki hänen päiväkausia vakoilevan miestänsä, hiiviskellen pitkin seiniä, pimeyden suojassa, mustassa valepuvussaan näkymättömänä.
Ja eräänä yönä hän tapasi hra Kesselbachin sidottuna… ja hän pisti hänet kuoliaaksi.
Ja aamulla, siivoojan ollessa antamaisillaan hänet ilmi… hän pisti tämänkin kuoliaaksi.
Ja tuntia myöhemmin, kun Chapman oli antamaisillaan hänet ilmi, hän laahasi kirjurin veljensä huoneeseen… ja pisti hänet kuoliaaksi.
Kaikki tapahtui säälimättömästi, villisti, hornamaisella näppäryydellä.
Ja samalla näppäryydellä hän asettui puhelimella yhteyteen molempien kamarineitojensa, Gertruden ja Suzannen kanssa, jotka molemmat olivat saapuneet Monte Carlosta, missä toinen oli näytellyt emäntänsä osaa. Ja Dolores, pukeutuen jälleen naiseksi, laskeusi pohjakerrokseen, yhtyi Gertrudeen juuri silloin kun tämä saapui hotelliin ja oli olevinaan juuri saapunut, tietämättömänä koko murhenäytelmästä.
Verrattomana näyttelijättärenä hän esitti vaimon osaa, jonka elämä on ainiaaksi järkytetty. Jokainen sääli häntä. Jokainen tahtoi häntä auttaa. Kuka olisi osannut häntä epäillä?
Sitte tuli sota hänen, Lupinin kanssa, tuo merkillinen kilpataistelu, jota murhaaja kävi vuorotellen Lenormandia ja ruhtinas Sernineä vastaan, viettäen päivänsä sohvallaan lojuen, sairaana ja pyörtyvänä, mutta yönsä liikkeellä ollen, uupumattomana ja kauhistuttavana.
Ja apukeinot olivat erinomaiset: Gertrude ja Suzanne, kuuliaisuuteen peljätettyinä rikostovereina, palvelivat molemmat hänen lähettiläinään, pukeusivat edustamaan häntä, milloin tarvis vaati.
Kamala oli murhien jatko: Gourel hukutettiin, Altenheim, hänen oma veljensä, menehtyi veriinsä, kurkku katkaistuna. Tuo leppymätön rynnistely Villa des Glycinesin maanalaisissa käytävissä, pimeyden hirviön siellä suorittama näkymätön työ — kuinka selkeänä se nyt esiintyi!
Ja hän se riisui ruhtinas Sernineltä naamarin, hän se kavalsi hänet poliiseille, lähetti hänet vankilaan, torjui kaikki hänen suunnitelmansa, haaskaten miljooniansa, voittaakseen taistelun. Ja sitte tapaukset seurasivat nopeammin toisiaan: Suzanne ja Gertrude katosivat, epäilemättä menettäen henkensä; Steinwegin tuhosi salamurhaaja; Isilda, sisar, sai myrkkyä!
"Voi sitä kataluutta ja kamaluutta!" sopersi Lupin, inhosta ja vihasta hätkähtäen.
"Dolores… Dolores…" mutisi hän epätoivoissaan.
Hän ponnahti taaksepäin, silmät kauhusta kankeina. Mitä nyt? Mitä tuo? Mitä oli se hirveä kylmän tuntu, joka jääti hänen käsiänsä?
"Octave! Octave!" huusi hän, unohtaen palvelijansa olevan poissa.
Apua, hän tarvitsi apua, jotakuta keventämään kammoansa. Hän värisi hirmustuksesta. Hui tuota kylmyyttä, kalman kylmyyttä, jota hän oli tuntenut! Oliko se mahdollista?… Noina muutamina kolkkoina minuutteina oli hän kouristuneilla sormillaan siis…
Väkisinkin hän pakotti itsensä katsomaan. Dolores ei liikahtanut.
Hän heittäysi polvilleen ja veti hänet luokseen.
Dolores oli kuollut.
Hän pysyi tovin jonkunlaisen puutumuksen saaliina, horrostilan, joka tuntui herpaavan hänen murheensakin. Hän ei enää kärsinyt. Hän ei enää tuntenut raivoa eikä vihaa eikä minkäänlaista mielen kuohuntaa… ei mitään muuta kuin älytöntä huumausta kuten nuijalla isketty mies, joka ei tiedä vieläkö hän on elossa, ajatteleeko hän vai onko hän painajaisen saaliina.
Kuitenkin tuntui hänestä, että tässä oli tapahtunut oikeutta myöten, eikä hänen mieleensä hetkeksikään juolahtanut, että hän se oli sammuttanut ihmishengen. Ei, hän se ei ollut. Se tapahtui hänen tahtopiirinsä ulkopuolella. Sallima, horjuttamaton sallima oli vahingollisen pedon surmaamisella täyttänyt oikeuden vaatimukset.
Ulkona alkoivat linnut viserrellä. Elämä heräili vanhojen puiden suojassa, joihin kevät jo nostatteli silmuja. Ja horroksista toipuen tunsi Lupin sielussaan vähitellen nousevan epämääräistä ja naurettavaa sääliä tuota viheliäistä naista kohtaan, joka tosin oli kammottava ja monikertaisesti rikollinen, mutta niin nuori vielä ja nyt… ruumiina.
Ja hän ajatteli mitä raatelevaa kidutusta tämä nainen epäilemättä oli tuntenut selkeinä hetkinään, jolloin järki voitti mielisairauden ja esitti kauheana näkynä hänen hirmutekonsa.
"Suojelkaa minua… minä olen niin onneton!" oli hänellä tapana rukoilla.
Omaa itseänsä vastaan hän suojelusta pyysi, petomaisia vaistojansa vastaan, hänessä asustavaa hirviötä vastaan, joka pakotti hänet tappamaan, aina tappamaan.
"Aina?" kertasi Lupin itsekseen.
Ja hän muisti tois-öisen seikkailunsa, jolloin onneton oli seissyt hänen ylitseen kumartuneena, tikari kohotettuna vihollista vastaan, joka oli tuottanut hänelle kiusaa kuukausimäärin, aina tiukasti vainuten hänen kintereillänsä. Murhaaja ei ollut silloin tappanut. Ja sehän olisi sentään ollut helppoa: vihollinen makasi turtuneena ja voimattomana. Yksi isku olisi lopettanut heltymättömän rynnistelyn. Ei, hän ei ollut tappanut, hänkin oli alistunut voimakkaammille tunteille kuin oma julmuutensa, salaperäisille säälin, myötätunnon, ihailun tunteille sitä miestä kohtaan, joka niin useasti oli hänet voittanut.
Päivänvalo tapasi Lupinin istumassa vainajan vierellä muistoihinsa vaipuneena…
Hän ummisti ruumiin silmät ja peitti poloiset vääntyneet kasvot.
Mutta hänen täytyi toimia. Hän alkoi kumartumalla kuolleen ylitse ja kopeloimalla mustaa pukua. Povitaskussa oli kaksi lompakkoa. Hän otti toisen niistä ja avasi sen. Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä Steinwegin, saksalaisukon, allekirjoittama kirje. Siinä oli seuraavat rivit:
'Siltä varalta että kuolisin ennen kuin kykenen ilmaisemaan kamalan salaisuuden, tiedettäköön että Kesselbach-ystäväni murhaaja on hänen vaimonsa, jonka todellinen nimi on Dolores de Malreich; hän on Altenheimin ja Isildan sisar.
Nimikirjaimet L. ja M. ovat hänen. Kesselbach ei erityisessä elämässä koskaan nimittänyt vaimoansa Doloresiksi, joka on surun nimi, vaan Letitiaksi, joka merkitsee iloa. L M. — Letitia de Malreich — oli kaiverrettuna nimikirjaimiksi kaikkiin Kesselbachin hänelle antamiin lahjoihin, esim. siihen savukekoteloon, joka löydettiin Palace-hotellista. Se oli rouva Kesselbachin; hän oli matkoillaan oppinut tupakoimaan.
Kenties olisi minun heti pitänyt puhua. Minulla ei ollut siihen miehuutta, muistellessani vanhaa ystävääni Kesselbachia, jonka nimeä hän kantoi.
Ja minä pelkäsin… Päivänä, jona tapasin hänet Oikeuspalatsissa, luin tuomioni hänen silmistään.
Pelastaneeko minua heikkouteni?'
"Hänetkin tuo hirmunhenki surmasi", ajatteli Lupin. "Ja tiesikinhän ukko liian paljon… nimikirjaimet… Letitia-nimen… salaisen tupakoimistavan."
Ja hän muisti tois-iltana hänen huoneessaan tuntemansa tupakan hajahduksen.
Hän tarkasteli ensimäistä lompakkoa edelleen. Siinä oli salakirjoituksella kyhättyjä kirjelappusia, epäilemättä Doloresin saamia kätyreiltänsä, heidän yöllisissä kohtauksissaan. Oli paperipalasille kirjoitettuja osotteita, ompelijattarien ja muotikauppiasten osotteita, mutta myöskin alhaisten pesien, kurjien kapakkain osotteita… Ja nimiä, pari-, kolmekymmentä nimeä, kummallisia nimiä: Hektor Teurastaja, Grenellen Armand, Sairas Mies…
Mutta Lupinin katse osui erääseen valokuvaan. Hän vilkaisi sitä. Ja heti hän lompakon pudottaen poukkosi ulos huoneesta kuin ammuttu, ulos huvilinnasta, ja ryntäsi puistoon.
Hän oli tuntenut Louis de Malreichin, Santén vangin valokuvan!
Vasta tällä hetkellä hän muisti, että mestaus tapahtuisi seuraavana päivänä!
Ja kun mustapukuinen mies, kun murhaaja ei ollut kukaan muu kuin
Dolores Kesselbach, niin Louis de Malreich oli totisesti nimeltään
Léon Massier ja hän oli viaton.
Viaton? Entä hänen huoneustostaan löydetyt todisteet, keisarin kirjeet ja kaikki, kaikki muu, mikä oli päivän selvästi ja kumoamattomasti osottanut hänen syyllisyyteensä?
Lupin seisahtui silmänräpäykseksi, aivot kuumeessa.
"Oih", huudahti hän, "minäkin jo menetän järkeni! Ei, minun täytyy toimia… tuomio pannaan täytäntöön huomenna… huomenna aamun sarastaessa."
Hän katsoi kelloansa:
"Kello on kymmenen… Minä ennätän Pariisiin ehtoopäivällä… ja minä estän… Mutta miten? Kuinka voin todistaa hänen viattomuutensa… ehkäistä mestauksen? Haa, eipä huolta! Kyllä jonkun keinon keksin. Nimeni ei suotta ole Lupin!… Eteenpäin!…"
Hän porhalsi taas juoksuun, riensi linnaan ja huuteli:
"Pierre! Pierre!… Onko kukaan nähnyt hra Pierre Leducia… Ahaa, siinäpä olettekin!… Kuulkaahan…"
Hän vei Pierre Leducin syrjään ja nytkäytteli käskevinä lauseina:
"Kuulkaa, Dolores ei ole täällä… Niin, hänet kutsuttiin kiireelliselle asialle… hän läksi viime yönä minun automobilillani… Minäkin lähden… Älkää keskeyttäkö, ei sanaakaan!… Menetetty silmänräpäyskin tuottaa korvaamatonta vahinkoa… Lähettäkää te pois kaikki palvelijat, ilman mitään selityksiä. Tässä on rahaa. Puolen tunnin kuluttua tulee linnan olla tyhjillään. Älkääkä antako kenenkään tulla tänne ennen kuin minä palaan. Tekään ette saa tulla… Ottakaa avain mukananne… Odotelkaa minua kauppalassa…"
Ja taaskin ryntäsi hän tiehensä.
Viittä minuuttia myöhemmin hän saavutti Octaven. Hän hyppäsi voimavaunuihin:
"Pariisiin!"
Matka oli todellista kilpa-ajoa elämästä ja kuolemasta. Lupinin mielestä ei Octave ajanut kyllin nopeasti; hän otti itse käsiinsä ohjauspyörän ja ajoi hurjaa, uhkarohkeata vauhtia. Maantiellä, läpi kylien, pitkin kaupunkien vilkasliikkeisiä katuja he kiitivät sadan kilometrin vauhdilla tunnissa. Ihmiset hädissään karjuivat ja kiljuivat vimmasta, mutta tuo meteoori oli jo silloin kaukana, näkymättömissä.
"I-isäntä", sopersi Octave valjuna, "me joudumme kiikkiin!"
"Sinä kenties; automobili kenties; mutta minä saavun perille!" vakuutti Lupin.
Ja hän ajatteli miestä, joka kuolisi, ellei hän ehtisi ajoissa apuun, salaperäistä Louis de Malreichia, joka oli niin kiusaannuttava itsepintaisesti vaietessaan, kasvot ilmeettöminä.
Ja keskellä kulun tohinaa, puiden lehvien pauhatessa ympärillä myrskyn tavoin, ajatustensa vilinässä, Lupin silti yritti sommitella todenmukaista oletusta. Ja tämä oletus muodostui vähitellen selväpiirteisemmäksi, johdonmukaiseksi, luultavaksi, varmaksi — niin vakuutti hän itselleen, tuntiessaan nyt Doloresin kamalan olemuksen ja nähdessään tuon järkkyneen sielun kaikki apukeinot ja katalat suunnitelmat.
"Niin, hän se hautoi hirveän salajuonen Malreichia vastaan. Mitä hän tahtoi? Naida Pierre Leducin, jonka hän on tenhonnut rakastajakseen, ja päästä hallitsemaan sitä pikku suurherttuakuntaa, josta hänet oli karkotettu. Päämäärä oli saavutettavissa, käden tavattavissa. Oli yksi ainoa este… minä, Lupin, joka itsepintaisesti suljin häneltä tien, minä joka pysyisin aseissa kunnes olisin saanut keksityksi rikollisen ja löytänyt keisarille kuuluvat kirjeet… No, syylliseksi piti saada Louis de Malreich, oikeammin Léon Massier.
"Kuka on tämä Léon Massier? Tunsiko Dolores hänet ennen naimistansa? Olivatko he rakastaneet toisiansa? Tämä on luultavaa; mutta kaiketikaan ei siitä voi koskaan saada varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että Dolores pani merkille, kuinka helposti hän Massierin tavoin mustaan pukeutumalla voisi vartaloltaan ja ryhdiltään muistuttaa tätä. Hän tietenkin huomasi, kuinka kummallista elämää tuo yksinäinen mies vietti, hänen yölliset retkeilynsä, hänen tapansa hiippailla pitkin katuja ja kadota milloin luuli jonkun pitävän häntä silmällä.
"Ja näiden havaintojen johdosta ja vastaisten mahdollisuuksien varalta hän neuvoi hra Kesselbachia muutattamaan syntymärekisteriin Doloresin nimen sijalle Lousin, jotka alkukirjaimet soveltuisivat Léon Massieriin… Tuli hetki, jolloin hänen täytyi toimia; silloin hän laati suunnitelmansa ja ryhtyi panemaan sitä täytäntöön. Léon asui Rue Delaizementin varrella. Hän määräsi kätyrinsä ottamaan asuntonsa sen takana olevalta kadulta. Ja hän itse ilmaisi minulle päätarjoilija Dominiquen osotteen ja johti minut noiden seitsemän konnan jäljille, varsin hyvin tietäen, että minä kerran tolalle tultuani seuraisin sitä loppuun asti, että minä noiden konnien kautta johtuisin heidän päällikköönsä, mustapukuiseen mieheen, Léon Massieriin, Louis de Malreichiin… Ja minä sain kiinni Louis de Malreichin. Minä löysin hänen huoneustoltaan keisarin kirjeet, jotka Dolores itse oli sinne asettanut… ja minä luovutin miehen oikeuden käsiin… ja minä paljastin salaisen kulkutien, jonka Dolores itse oli teettänyt noiden kahden vaunuvajan välille… ja minä esitin todistusaineiston, jonka Dolores itse oli valmistanut… ja minä todistin asiakirjoilla, jotka Dolores itse oli väärentänyt, että Léon Massier oli varastanut Léon Massierin yhteiskunnallisen aseman ja että hänen oikea nimensä oli Louis de Malreich… Ja Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan…"
"Haa", huudahti Lupin suunnattomasti kiihdyksissään: "se mies ei saa kuolla! Sen vannon niin totta kuin elän hän ei saa kuolla!"
"Varokaa, isäntä", huomautti Octave säikähtäneenä, "me olemme nyt lähellä kaupunkia… laidalla… esikaupunkialueella…"
"Mitä minä välitän?"
"Raitiovaunu, käänteessä…"
"Me pääsemme läpi."
"Emme ehdi."
"Pääsemme."
"Oi Jumalani!"
Ryskähdys… huutoja… Automobili oli törmännyt raitiovaunuun, kimmonnut aitaa vasten, kaatanut laudoitusta pitkän taipaleen ja lopuksi rusentunut erääseen mäenkulmakkeeseen.
"Ajuri, oletteko vapaa?"
Lupin oli huutanut luokseen vuokra-automobilin, rinnenurmikolla vielä maatessaan.
Hän kömpi jaloilleen, vilkasi murskaantuneihin voimavaunuihinsa ja Octaven avuksi tungettelevaan väkijoukkoon, ja hyppäsi vuokra-automobiliin:
"Sisäasiain ministeriöön Place Beauvaun varrelle… kaksikymmentä frangia itsellenne…"
Hän asettui istumaan ja jatkoi:
"Ei, ei, hän ei saa kuolla! Ei, tuhat kertaa ei, sitä minä en omalletunnolleni tahdo!"
He lähestyivät tullihuonetta. Hän nojausi ulos:
"Kaksikymmentä frangia lisää, ajuri, jos ette pysähdy."
Ja hän huikkasi virkamiehelle:
"Etsivän osaston asioilla!"
He pääsivät kulkemaan esteettömästi.
"Mutta älkää hiljentäkö vauhtia, älkää hiljentäkö, hitossa!" karjui Lupin. "Nopeammin!… Vielä nopeammin! Arkailetteko ajaa noiden vanhojen naikkosien yli? Älkää niistä välittäkö! Minä maksan vahingot!"
Muutamassa minuutissa he saapuivat sisäasiain ministeriön palatsille. Lupin riensi pihaton yli ja juoksi ylös pääportaita. Odotushuone oli väkeä täynnä. Hän sohaisi paperipalaselle sanat "Ruhtinas Sernine", sieppasi erään sanansaattajan syrjemmälle ja kuiski tälle:
"Tunnettehan minut, vai mitä? Minä olen Lupin. Tämä paikkanne on minun hankkimani; sievä vanhuutenne turva, eikö olekin? Mutta teidän täytyy heti toimittaa minulle pääsy sisälle. Kas tuossa, esittäkää nimeni. Siinä kaikki mitä teiltä pyydän. Pääministeri kiittää teitä, siitä saatte olla varma… ja samoin teen minä… Mutta kiirehtikää, hupelo! Valenglay odottaa minua…"
Kymmentä sekuntia myöhemmin Valenglay itse pisti päänsä ovesta ja sanoi:
"Osottakaa ruhtinas sisälle."
Lupin ryntäsi huoneeseen, paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läähätti, keskeyttäen pääministerin:
"Ei, ei mitään kaavamaisia puheenparsia, te ette voi vangituttaa minua… se syöksisi teidät tuhoon ja olisi keisarille tukalaa… Ei, siitä ei ole kysymys. Kuulkaa. Malreich on viaton… Olen saanut ilmi oikean syyllisen… Se on Dolores Kesselbach. Hän on kuollut. Hänen ruumiinsa äärestä tulen. Minulla on epäämättömiä todistuksia. Ei ole epäilemisen mahdollisuuttakaan. Hän se…"
Hän pysähtyi. Valenglay ei näyttänyt käsittävän.
"Mutta kuulkaahan, hra presidentti, meidän täytyy pelastaa Malreich… Ajatelkaahan… oikeudellinen virhe!… Syytön mies mestattuna!… Antakaa määräyksenne… sanokaa saaneenne uusia tietoja… mitä hyvänsä… mutta pian, aikaa ei ole menetettävänä…"
Valenglay silmäili häntä tarkkaavasti, astui sitte pöydän ääreen, otti sanomalehden ja ojensi sen hänelle, sormellaan osottaen erääseen kohtaan.
Lupin vilkasi otsikkoon ja luki:
'Hirviön mestaus.
Louis de Malreich kärsi kuolemanrangaistuksensa tänä aamuna…'
Hän ei lukenut enempää. Tyrmistyneenä, musertuneena hän epätoivosta voihkaisten vaipui pääministerin tuolille…
Kuinka kauvan hän oli tuupertuneena, sitä hän ei tiennyt.
Tointuessaan hän tunsi syvää hiljaisuutta ja tajusi sitte Valenglayn
kumartuvan hänen ylitseen ja pirskottelevan vettä hänen otsalleen.
Hän muisti ennen kaikkea pääministerin hillityn kuiskailun:
"Kuulkaa… ettehän hiisku tästä sanaakaan? Viaton ehkä kylläkin, sitä en kiellä… Mutta mitä hyötyä olisi paljastuksista, häväistysjutuista? Oikeudenkäyttöerehdyksellä voi olla vakavia seurauksia. Kannattaako paljastus?… Kunnian palauttamiseksi? Mitä varten? Häntä ei edes tuomittu omalla nimellään. Malreichin nimi se on joutunut yleisön kirottavaksi… todellisen syyllisen nimi, kuten nyt olette saanut selville… Siis…" Ja lykkien Lupinia hiljalleen ovea kohti hän sanoi: "Siis menkää… Menkää sinne takaisin… Toimittakaa ruumis pois näkyvistä… Älkääkä jättäkö ainoatakaan merkkiä koko asiasta; häivytättehän kaiken?… Voin luottaa teihin, niinhän?"
Ja Lupin lähti takaisin. Hän lähti kuin kone, syystä että häntä oli pyydetty ja hänen oma tahtonsa oli lamautunut.
Hän odotti tuntikausia rautatieasemalla. Koneellisesti söi hän päivällisensä, osti piletin ja asettui erääseen vaunun-osastoon.
Hän nukkui huonosti. Hänen aivojansa kuumotti tuskaisten unennäköjen ja puoleksi valveutuneiden väliaikojen ahdistuksessa, jolloin hän yritteli selvitellä, minkätähden Malreich ei ollut puolustautunut:
"Hän oli mielipuoli… varmasti… puolittain mielipuoli… Hän oli tietysti aikaisemmin tuntenut Doloresin… ja tämä myrkytti hänen elämänsä… tuskaannutti hänet järjiltään… Hänestä sen vuoksi tuntui kuolema yhdentekevältä… Miksi puolustautua?" Ja hän hoki sitkeästi: "Hän oli mielisairas… Massier oli epäilemättä mielisairas. Sitä paitsi, kaikki nuo Massierit… vähäjärkinen suku…"
Hän houri, heikontuneissa aivoissaan sekottaen nimet.
Mutta hänen astuessaan Bruggenin asemalla aamun viileään, kosteaan ilmaan elpyi hänen tajuntansa. Asiat kuvastuivat äkkiä toiselta kannalta. Ja hän huudahti:
"No, lopultakin oli se hänen oma asiansa! Hänen tarvitsi vain panna vastaan… Minä en omaksu vähintäkään vastuuta… Hän teki itsemurhan…"
Toiminnan välttämättömyys kannusti häntä taas. Kiusaantuneena, onnettomana siitä rikoksesta, jonka toimeenpanijaksi hän kaikesta huolimatta tunsi itsensä, hän kuitenkin ajatteli tulevaisuutta ja puheli ääneensä itsekseen:
"Tuollaiset ovat sodan tapaturmia. Pois ne mielestä. Mitään ei ole menetetty. Päin vastoin! Dolores oli kompastuskivenä, koska kerran Pierre Leduc rakasti häntä. Dolores on kuollut. Siispä on Pierre Leduc minun omani. Ja hän naipi Genevièven, kuten olen järjestänyt! Ja hän hallitsee! Ja minusta tulee kaiken herra! Ja Europa on silloin minun!"
Hän ponnistausi reippaaksi, jälleen varmistuneena, äkillistä luottamusta uhkuen, ja teki kuumeellisia liikkeitä, astellessaan pitkin maantietä, huidellen kuvitellulla miekalla, sellaisen johtajan miekalla, jonka tahto on laki ja joka käskee ja säätää:
"Lupin, sinusta tulee kuningas! Sinusta tulee kuningas, Arsène Lupin!"
Hän teki tiedusteluja Bruggenin kauppalassa ja kuuli Pierre Leducin edellisenä päivänä syöneen puolipäivällistä majatalossa. Sen koommin ei häntä oltu nähty.
"Vai niin?" kummasteli Lupin. "Eikö hän ollut täällä yötä?"
"Ei."
"Mutta minne lähti hän puolipäivällisensä jälkeen?"
"Hän lähti linnaan päin."
Lupin asteli pois jokseenkin hämmästyneenä. Olihan hän käskenyt nuorta miestä lukitsemaan ovet eikä palaamaan palvelijain poistuttua.
Hän sai heti todistuksen siitä, että Pierre ei ollut totellut häntä: puiston pääportti oli avoinna.
Hän meni sisälle, etsiskeli linnan läpikotaisin, huuteli. Ei vastausta.
Äkkiä juohtui hänen mieleensä huvilinna. Kukapa tiesi?
Rakastamastansa naisesta huolissaan ja vaistonsa pakottamana oli
Pierre Leduc saattanut mennä haeskelemaan häntä sieltä päin. Ja
Doloresin ruumis oli siellä!
Säikähtyen alkoi Lupin juosta.
Ensi näkemällä ei huvilinnassa näyttänyt olevan ketään.
"Pierre! Pierre!" huusi hän.
Ei kuulunut hivaustakaan. Hän astui eteiskäytävään ja siihen huoneeseen, joka oli ollut hänen asuntonaan.
Hän pysähtyi kynnykselle kuin naulittuna.
Doloresin ruumiin kohdalla riippui Pierre Leduc, nuora kaulassa, kuolleena.
* * * * *
Lupin suoristausi kylmäkiskoisesti. Hän kieltäysi antautumasta ainoaankaan epätoivon eleeseen tai virkkaamasta ainoatakaan maltitonta sanaa. Kohtalon hänelle jakelemien kovien kolhaisujen perästä, Doloresin rikoksien ja kuoleman jälkeen, Massierin tultua teloitetuksi, kaikkien näiden tihutöiden tapahduttua tunsi hän ehdottoman välttämättömäksi säilyttää koko malttinsa. Ellei se onnistuisi, niin hänen aivonsa varmastikin pettäisivät…
"Epatto!" sanoi hän, heristäen nyrkkiänsä Pierre Leducille. "Senkin vätys, etkö voinut odottaa? Kymmenessä vuodessa olisimme saaneet Elsass-Lotringin takaisin!"
Mieltänsä keventääkseen hän tapaili sanottavia sanoja, otettavia asentoja; mutta ajatukset hupenivat ja pää oli halkeamaisillaan.
"Voi, ei, ei!" huusi hän. "Ei sitä sentään, kiitän kauniisti! Lupinko myöskin hulluksi! Ei, veikkonen! Laske luoti aivoihisi, jos haluat; ja lopultakaan en muuta keinoa keksi. Mutta Lupin riutuvana, sairastuolissa kärräiltävänä… ei! Aistikkaasti, veikkonen, lopeta aistikkaasti!"
Hän harppaili edes takaisin, polkien lattiaa ja nostellen polviansa hyvin korkealle, kuten jotkut näyttelijät tekevät mielipuolisuutta kuvatessaan. Ja hän sanoi:
"Kersku, poikani, pöyhistele! Hei, naurahan! Lujemmin, no, lujemmin, lujemmin! Sillä tavalla!… Turkanen, jopa on lystikästä tämä kaikki! Dolores, savuke, tyttöseni!"
Irvistäen kumartui hän alas, kosketti kuolleen naisen kasvoja, hoippui silmänräpäyksen ajan ja kaatui taintuneena lattialle.
Tunnin verran maattuansa hän tointui ja nousi jaloilleen. Hulluuden puuska oli häipynyt, ja itsetietoisena, tyynin hermoin, totisena ja äänettömänä, hän pohti asemaa.
Hän tunsi ajan tulleen sellaisten peruuttamattomien päätösten tekemiselle, jotka muuttavat koko olemassaolon.
Koko aamupäivän käveli hän puistossa ja näki asemansa vähitellen selvemmässä valossa, kaikkine sen vaatimine toimenpiteineen.
Kirkontornista kajahteli puolipäivän soitto. Hän palasi huvilinnaan hyvin levollisella mielellä.
Hän meni huoneeseensa, nousi tuolille ja leikkasi poikki narun, jossa
Pierre Leduc riippui.
"Onneton raukka!" pahotteli hän. "Sinun piti saada tuollainen loppu, hamppunauha kaulassasi. Voi, sinä et ollut luotu suuruuteen: minun olisi pitänyt se ennakolta nähdä ja olla kiinnittämättä kohtaloani runosepän elämään."
Hän kopeloitsi nuoren miehen vaatteita, löytämättä mitään. Mutta muistaessaan Doloresin toisen lompakon hän otti sen taskusta, johon oli sen jättänyt.
Hän hätkähti hämmästyneenä. Lompakossa oli kirjetukku, joka näytti hänestä tutulta, ja hän tunsi eri käsialat heti.
"Keisarin kirjeet!" mutisi hän hitaasti. "Vanhan kanslerin kirjeet! Koko kimppu, jonka minä itse löysin Léon Massierin huoneesta ja annoin kreivi von Waldemarille!… Miten on tämä tapahtunut?… Onko hän vuorostaan kehveltänyt ne tuolta pässinpäältä?" Ja äkkiä otsaansa lyöden: "Hei, pässinpäähän olen minä itse. Nämä ovat oikeat kirjeet! Dolores piti ne ajan tullen kiristääkseen keisaria. Ja ne toiset, jotka minä luovutin, ovat hänen tai jonkun kätyrin väärentämiä jäljennöksiä, jotka asetettiin sinne, mistä hän tiesi minun ne löytävän… Ja minä kiltisti pelasin hänen peliänsä! Totta toisen kerran, kun naiset alkavat sekaantua asioihin…!"
Hän asetti molemmat ruumiit vierekkäin, peitti ne samalla hurstilla, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:
'Olen riemuinnut voitoistani ja tappanut. Olen saapunut määränpäähän ja kukistunut. Kohtalo on minulle liian voimakas… Ja rakastamani nainen on ruumiina. Minäkin kuolen.
Arsène Lupin.'
Hän sinetitsi kirjeen ja pani sen pulloon, jonka viskasi ulos ikkunasta; se putosi pehmeälle kukkalavalle.
Sitte hän keräsi lattialle ison kasan vanhoja sanomalehtiä, olkia ja lastuja, jotka nouti keittiöstä. Kasaan hän tyhjensi petroleumikannun. Sytytettyään kynttilän hän heitti sen röykkiöön.
Heti nousi lieska ja nopeita tulikieluja leimahti rätisten.
"Nyt tiehenne", puheli Lupin. "Huvilinna on puusta rakennettu; se leimahtaa tuleen kuin tulitikku. Ja ennen kuin ihmiset ennättävät tänne kylästä, särkevät portin ja juoksevat tähän päähän puistoa, on jo myöhäistä. He löytävät tuhkaläjän, kahden hiiltyneen ruumiin jäännökset ja lähistöllä jäähyväiskirjeeni… Hyvästi, Lupin! Haudatkaa minut yksinkertaisesti, hyvät ihmiset, ilman tarpeetonta prameutta… ei kukkasia eikä seppeleitä… vaatimaton risti vain ja koruton hautakirjoitus: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija'."
Hän meni puistomuurin juurelle, kapusi sen yli ja taaksensa katsoessaan näki liekkien hulmuavan taivasta kohti…
Hän vaelsi Parisia kohti jalkaisin, sallimuksen lyyhistyttämänä, epätoivo sydämessä. Ja maalaisväki kummasteli tätä matkamiestä, joka maksoi halvat ateriansa pankinseteleillä.
Kolme rosvoa kävi eräänä iltana metsässä hänen kimppuunsa. Hän puolustausi sauvallaan ja jätti heidät virumaan henkihieverissään…
Hän vietti viikon päivät muutamassa majatalossa. Hän ei tiennyt minne mennä… Mitä ottaisi hän tehdäkseen? Mikä kiinnittäisi hänen mieltänsä? Hän oli väsynyt elämään. Hän ei tahtonut elää…
* * * * *
"Sinäkö se olet?"
Madame Ernemont seisoi pienessä arkihuoneessaan garchesilaisessa huvilassa, vapisten, säikähtyneenä ja valjuna, edessään olevaa ilmestystä tuijotellen.
Lupin… tulija oli Lupin.
"Sinä!" hoki toinen. "Sinä!… Mutta sanomalehdet kertoivat…"
Lupin hymyili kaihomielisesti:
"Niin, minä olen kuollut."
"Siis… siis…" änkkäsi toinen.
"Tarkotat, että jos olen kuollut, niin minulla ei ole mitään tekemistä täällä. Usko minua, minulla on vakavat syyt, Victoire."
"Kuinka oletkaan muuttunut!" surkutteli toinen.
"Muutamia pikku pettymyksiä… Mutta ne ovat mennyttä. Kuule. Onko
Geneviève kotona?"
Toinen äityi äkilliseen raivoon:
"Sinä jätät hänen rauhaan, kuuletko? Tälläpä kertaa en päästäkään häntä näkyvistäni! Hän tuli takaisin nääntyneenä, kalpeana, hermostuneena, ja väri on tuskin vieläkään palannut hänen poskilleen. Sinun pitää jättää hänet rauhaan, sen vannon."
Lupin painoi kätensä tiukasti vanhuksen olalle:
"Minä tahdon — ymmärrätkö? — minä tahdon puhutella häntä."
"Ei."
Lupin työnsi hänet luotaan. Hän suoristausi ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin:
"Silloin saat astua hengettömän ruumiini yli, kuuletko? Lapsi on onnellinen tässä talossa eikä missään muualla… Kaikkine ajatuksinesi rikkauksista ja arvoasemista sinä vain tekisit hänet onnettomaksi. Kuka on tuo sinun Pierre Leducisi? Ja tuo Veldenzisi? Genevièvestä suurherttuatar! Olet hullu. Sellainen elämä ei hänelle sovellu!… Minä en sitä salli! Hän kaipaa yksinkertaista, rehellistä elämää, ja sitä et sinä voi hänelle antaa. Mitä varten siis olet täällä?"
Lupin näytti horjuvan, mutta kuitenkin mutisi hän hyvin matalalla äänellä ja murheellisesti:
"On mahdotonta, etten enää koskaan näkisi häntä; on mahdotonta, etten puhuttelisi häntä…"
"Hän pitää sinua kuolleena."
"Sitäpä juuri en tahdo! Minä tahdon, että hän tietää totuuden. Minua kiduttaa ajatus, että hän muistelee minua vainajana. Tuo hänet luokseni, Victoire."
Toinen oli suuresti liikutettu ja vastasi:
"Kuulehan… Ensinnäkin tahdon tietää… Se riippuu siitä, mitä aijot hänelle sanoa… Ole vilpitön, poikani… Mitä tahdot Genevièvestä?"
Lupin selitti vakavasti:
"Tahdon sanoa: 'Geneviève, minä lupasin äidillesi, että annan sinulle rikkautta, valtaa, keijukaisten elämän. Ja sinä päivänä, jolloin olisin saavuttanut päämääräni, olisin pyytänyt sinulta pikku sijaa, ei kaukana sinusta. Rikkaana ja onnellisena sinä olisit unohtanut — niin, siitä olen varma — olisit unohtanut, kuka minä olen, eli oikeammin, kuka olin. Kovaksi onneksi on kohtalo ollut minulle liian voimakas. En tuo sinulle rikkautta enkä valtaa. Ja minä se päin vastoin tarvitsen sinua. Geneviève, tahdotko auttaa minua?'"
"Mitä tekemään?" kysyi vanhus huolestuneesti. "Elämään…"
"Oi!" huokasi toinen. "Niin pitkällekö on tultu, poloinen poikani?"
"Niin", vastasi Lupin yksinkertaisesti, mitään surua osottamatta, "niin pitkälle on tultu. Kolme ihmis-olentoa on vast'ikään kuollut, kaikki minun toimittaminani hengiltä. Sen muiston taakka on enemmän kuin kantaa jaksan. Olen yksin. Ensi kertaa elämässäni tarvitsen apua. Minulla on oikeus, minulla on oikeus pyytää sitä apua Genevièveltä. Ja hänen velvollisuutensa on myöntää se minulle…"
Vanhus oli vaiti, liikutuksesta väristen. Sitte hän kysyi:
"Miten aijot hänen suhteensa menetellä?"
"Me lähdemme ulkomaille. Otamme sinut mukaamme, jos haluat tulla…"
"Toden teolla siis haluat, että hän liittyy sinun elämääsi, Lupinin elämään?"
"Sellaisen miehen elämän, joksi rupean, miehen joka työskentelee siten, että Geneviève voi olla onnellinen, että hän voi mennä naimisiin omaa sydäntänsä kuullen. Me asetumme johonkin maailman kolkkaan. Me ponnistelemme yhdessä, vieretysten. Ja sinä tiedät, mihin minä kykenen…"
"Haluat, että hän hylkää kaikki lapset, joille hän on omistanut elämäntyönsä, kaiken tämän rakkaan toimintansa, joka on hänen onnellisuutensa pääehtona?"
"Niin, haluan; se on hänen velvollisuutensa."
Vanha vaimo avasi ikkunan ja sanoi:
"Siinä tapauksessa kutsu hänet."
Geneviève istui penkillä puutarhassa. Neljä pikku tyttöä hälisi hänen ympärillään. Toisia leikki ja juoksenteli lähistöllä.
Lupin näki hänen kasvonsa. Hän näki Genevièven miettivät, hymyilevät silmät. Hän piteli kukkaa kädessään, poimi terälehtiä yksitellen irti ja antoi selityksiä tarkkaavaisille ja innokkaille lapsille. Sitte hän teki heille kysymyksiä. Ja jokainen vastaus sai palkakseen suutelon.
Hän katseli tyttöä kauvan, sanomattoman liikutuksen ja tuskan vallassa. Hänessä kuohui ennen kokemattomia tunteita. Hän ikävöitsi saada puristaa tuon kauniin tytön rintaansa vasten, suudella häntä ja sanoa hänelle, kuinka suuresti hän kunnioitti ja rakasti häntä. Hän muisteli äitiä, joka kuoli pienessä Aspremontin kaupungissa, kuoli suruun…
"Pyysin sinua kutsumaan hänet", sanoi Victoire.
Lupin vaipui tuolille ja sopersi:
"En voi… En voi sitä tehdä… Minulla ei ole oikeutta… Se on mahdotonta… Uskokoon minut kuolleeksi… Se on parempi…"
Hän itki; nyyhkytykset tutisuttivat hänen hartioitansa. Hänen koko olemuksensa hukkui epätoivoon, hänessä nousseen hellyyden tulvaan, joka puhkesi kuin päivässä lakastuva myöhästynyt kukka.
Vanhus polvistui hänen viereensä ja kysyi vapisevalla äänellä:
"Hän on sinun tyttäresi, eikö olekin?"
"On, hän on minun tyttäreni."
"Voi poika parkaani!" huudahti toinen kyynelsilmin. "Poika parkaani!…"
Jälkimaine.
Itsemurhaaja.
"Ratsuille!" sanoi keisari.
Hän oikaisi, nähdessään hänelle tuodun muhkean muulin:
"Tahi paremmin aasille! Waldemar, oletteko varma siitä, että tämä juhta on rauhallinen ratsastaa ja ajaa?"
"Vastaan hänestä kuin itsestäni, Sire!" vakuutti kreivi.
"Siinä tapauksessa tunnen itseni turvalliseksi", nauroi keisari. Ja seurueeseensa kuuluviin upseereihin kääntyen lisäsi hän: "Hyvät herrat, ratsuille!"
Caprin pikkukaupungin tori oli täynnä uteliaita, joita rivi italialaisia karabiniereja pidätteli taampana, ja keskellä oli kaikki paikkakunnan muulit, jotka oli hankittu jotta keisari pääsisi vapaasti tarkastelemaan saaren ihmeellisyyksiä.
"Waldemar", kysäisi keisari kulkueen etunenään asettuen, "millä alotamme?"
"Tiberiuksen huvilalla, Sire."
He ratsastivat erään porttiholvin alitse ja seurasivat sitte karkeasti kivitettyä polkua, joka vähitellen nousi saaren itäiselle kohokkeelle.
Keisari naureskeli ja nautti matkastaan, suopeasti kiusotellen ruumiikasta kreivi von Waldemaria, jonka jalat koskivat maahan molemmin puolin onnetonta muulia, tämän notkuessa taakkansa alla.
Kolmessa neljännestunnissa he saapuivat Tiberiuksen Hyppyrille, suunnattomalle tuhannen jalan korkuiselle kalliolle, jolta tuo hirmuhallitsija heitätti uhrejansa mereen…
Keisari laskeusi maahan, astui kaiteitten ääreen ja vilkaisi syvyyteen. Sitte hän jatkoi jalkaisin matkaansa Tiberiuksen huvilan raunioille, kuljeskellen siellä murenevien suojamien ja käytävien keskellä.
Hän pysähtyi hetkeksi.
Loistavana näköalana kuvastui edessä Sorrenton niemi ja koko Caprin saari. Meren hohtava sini oli lahdelman viehättävän kaareutuman puitteena, ja raikkaat tuulahdukset huokuivat sitruunapuiden tuoksua.
"Näköala on vielä viehättävämpi", selitti Waldemar, "erakon pikku kappelin luona, huipulla."
"Menkäämme sinne."
Mutta erakko itse astui alas jyrkkää polkua. Hän oli vanha mies, jonka käynti oli horjuvaa ja varsi kumara. Hän kantoi kirjaa, johon matkailijoilla on tapana kirjoittaa vaikutelmansa.
Hän laski kirjan eräälle kivi-istuimelle.
"Mitä tulee minun kirjoittaa?" kysyi keisari.
"Nimenne, Sire, käyntinne päivämäärä ja mitä muuta haluatte."
Keisari otti erakon ojentaman kynän ja kumartui kirjottamaan.
"Varokaa, Sire, varokaa!"
Säikähtyneitä huutoja… voimakas ryske kappelista päin… Keisari kääntyi katsomaan. Hän näki ison kiven tuulispäänä vierivän päällensä.
Samassa erakko sieppasi häntä vyötäisiltä ja paiskasi hänet syrjään.
Lohkare iski kivi-istuinta vasten, jonka edessä keisari oli neljännessekuntia aikaisemmin seisonut, ja särki sen sirpaleiksi. Erakon avutta olisi keisari saanut surmansa.
Hän ojensi tälle kätensä ja sanoi:
"Kiitos."
Upseerit tunkeutuivat hänen ympärilleen.
"Ei mitään hätää, hyvät herrat… Olemme päässeet peljästyksellä… vaikka se olikin aimo peljästys, sen tunnustan… Ilman tätä arvoisaa vanhusta…"
Ja erakon luokse astuen hän kysyi:
"Mikä on nimenne, ystävä?"
Erakko oli pitänyt päätänsä verhottuna. Hän paljasti kasvojansa hiukan ja sanoi niin matalalla äänellä, ettei häntä voinut kuulla kukaan muu kuin keisari:
"Minulla on sellaisen miehen nimi, Sire, joka on kovin mielissään siitä, että olette pudistanut hänen kättään."
Keisari säpsähti ja peräytyi. Sitte, heti hilliten itsensä:
"Hyvät herrat", hän sanoi upseereille, "pyydän teitä menemään ylös kappelin luo. Lisää lohkareita voi irtautua ja olisi kenties viisasta varottaa saaren viranomaisia. Yhtykää minuun myöhemmällä. Minä haluan kiittää tätä hyvää miestä."
Hän käveli erakon seuraamana loitomma. Heidän jäätyään kahden kesken hän sanoi:
"Te! Miksi?"
"Minun oli puhuteltava teitä, Sire. Jos olisin pyytänyt puheillepääsyä… olisitteko myöntynyt pyyntööni? Pidin parempana toimia suoranaisesti ja aijoin tehdä itseni tunnetuksi sill'aikaa kun Teidän Keisarillinen Majesteettinne kirjoitti nimikirjaan, mutta tuo tyhmä tapaturma…"
"No?" kysyi keisari.
"Kirjeet, jotka annoin Waldemarille Teille luovutettavaksi, Sire, ovat väärennyksiä."
Keisari teki kiivasta tuskastumista osottavan liikkeen:
"Väärennyksiä? Oletteko varma?"
"Ihan varma, Sire."
"Kuitenkin tuo Malreich…"
"Malreich ei ollut syyllinen."
"Kuka sitte?"
"Minun täytyy pyytää Teidän Keisarillista Majesteettianne pitämään vastaustani salassa ja luottamuksella annettuna. Oikea syyllinen oli rouva Kesselbach."
"Kesselbachin oma vaimo?"
"Niin, Sire. Hän on nyt kuollut. Hän se teki tahi teetti jäljennökset, jotka ovat teidän hallussanne. Hän piti oikeat kirjeet."
"Mutta missä ne ovat?" huudahti keisari. "Se siinä on tärkeätä! Ne on hankittava hinnalla millä hyvänsä! Pidän noita kirjeitä mitä suuriarvoisimpina…"
"Tässä ne ovat, Sire."
Keisari tyrmistyi. Hän katseli Lupinia, katseli kirjeitä, sitte taas
Lupinia ja pisti kimpun taskuunsa, sisältöä tutkimatta.
Tämä mies saattoi hänet taaskin ymmälle. Mikä olikaan miehiänsä tämä konna, joka noin pelottavan aseen saatuansa luovutti sen tällä tavoin, jalomielisesti, ehtoja tekemättä? Hänen olisi ollut mukavinta pitää kirjeet ja käyttää niitä mielensä mukaan! Ei, hän oli antanut lupauksensa ja piti sanansa.
Ja keisari ajatteli tämän miehen kaikkia hämmästyttäviä vaiheita:
"Sanomalehdet julistivat teidät kuolleeksi."
"Niin tekivät, Sire. Todellisuudessa olenkin kuollut. Ja maani viranomaiset, iloissaan siitä että pääsivät minusta eroon, ovat haudanneet ruumiini tuntemattomiksi hiiltyneet jäännökset."
"Olette siis vapaa?"
"Kuten olen aina ollut."
"Teitä ei siis mikään kiinnitä mihinkään?"
"Ei mikään, Sire."
"Siinä tapauksessa…"
Keisari epäröitsi, mutta esitti sitte suoraan:
"Siinä tapauksessa tulkaa minun palvelukseeni. Tarjoan teille yksityisen poliisikuntani päällikkyyden. Minä olen sen ehdoton käskijä. Te saatte täyden vallan, muuhunkin poliisikuntaan nähden."
"En, Sire."
"Mikä estää?"
"Olen ranskalainen."
Syntyi vaitiolo. Keisaria vastaus nähtävästi miellytti. Hän sanoi:
"Mutta sentään, kun sanotte, ettei teitä kiinnitä mikään side…"
"Se side on sellainen, Sire, jota ei mikään voi katkaista." Ja hän lisäsi nauraen: "Olen kuollut ihmisenä, mutta elän ranskalaisena. Olen varma siitä, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tajuaa tunteeni."
Keisari käveli muutamia askeleita edes takaisin. Sitte hän lausui:
"Haluaisin kuitenkin maksaa velkani. Tiedän että neuvottelut Veldezin suurherttua-arvosta keskeytettiin."
"Niin, Sire. Pierre Leduc oli petturi. Hänkin on nyt kuollut."
"Mitä voin tehdä hyväksenne? Olette antanut minulle takaisin nämä kirjeet… Olette pelastanut henkeni… Mitä voin tehdä?"
"Ette mitään, Sire."
"Vaaditte minua jäämään velalliseksenne?"'
"Niin, Sire."
Keisari katsahti vielä viimeisen kerran tuohon kummalliseen mieheen, joka hänen edessään asettui hänen vertaisekseen. Sitte hän kumarsi keveästi ja käveli pois sanaakaan enää virkkaamatta.
"Ahaa, keisari, sainpa sinut kiikkiin tällä kertaa!" pititteli Lupin, seuraten häntä katseillaan. Ja filosofisesti lisäsi hän: "Laiha kosto se epäilemättä on, ja mieluummin olisin voittanut takaisin Elsass-Lotringin… Mutta kuitenkin…"
Hän keskeytti puhelunsa ja polki jalkaansa maahan::
"Sinä Lupinin riivattu! Etkö konsanaan muutu, ainako pysyt vihamielisenä ja ynseänä olemassaolosi viimeiseen hetkeen asti? Ole vakava, hitto vieköön! Nyt, jos koskaan, on aika olla vakava!"
Hän kapusi kappeliin johtavaa polkua ylös ja pysähtyi, paikalle, josta kivi oli irtautunut.
Hän purskahti nauramaan:
"Se oli näppärä temppu, eivätkä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa upseerit tienneet miten sen selittäisivät. Mutta mistä olisivatkaan he arvanneet, että minä itse irrotin sen kiven, että viime hetkessä annoin kuokalla sille ratkaisevan kolauksen ja että kivi heti jälkeenpäin läksi vierimään minun sille valmistamaani uraa myöten… jotta pelastaisin keisarin hengen?"
Hän huokasi:
"Voi, Lupin, kuinka mutkikas luonne sinulla on! Kaiken tuon vaivan näit ainoastaan koska olit vannonut, että tämän erityisen majesteetin täytyisi pudistaa sinua kädestä! Siitäkös vasta muka lähti paljon virkistystä! 'Viissorminen on keisari kuin muutkin', kuten Victor Hugo olisi saattanut sanoa."
Hän astui kappeliin ja avasi erityisellä avaimella pikku sakariston matalan oven. Olkikuvolla virui mies, kädet ja jalat köytettyinä, kapula suussa.
"No, erakko ystäväni", puheli Lupin, "eihän tämä kauvaakaan kestänyt, vai mitä? Enintään neljäkolmatta tuntia… Mutta minä olenkin terhakasti uurastanut teidän hyväksenne! Ajatelkaas, te olette pelastanut keisarin hengen! Niin, veikkonen. Te olette se mies, joka pelastitte keisarin hengen. Olen luonut onnenne, olenpa totta totisesti. Teille rakennetaan vielä tuomiokirkko ja pystytetään patsas kuoltuanne. Tässä, ottakaa kapistuksenne."
Puolikuolleena nälästä ja tietämättä mitä sanoa kömpi erakko jaloilleen. Lupin pukeutui nopeasti omiin vaatteisiinsa ja sanoi:
"Hyvästi, arvoisa ja kunnioitettava mies. Antakaa minulle tämä pikku mullistus anteeksi. Ja rukoilkaa puolestani. Minä tarvitsen sitä. Ijankaikkisuus avaa minulle kohta porttinsa. Hyvästi."
Hän seisoi tovin kappelin kynnyksellä. Se oli se juhlallinen hetki, jolloin ihminen kaikesta huolimatta epäröitsee syöksyä elämänsä lopettavaan tyhjyyteen. Mutta hänen päätöksensä oli peruuttamaton, ja enempää siekailematta hän riensi ulos, juoksi alas rinnettä, astui Tiberiuksen Hyppyrin reunalle ja asetti toisen jalkansa kaiteen ulkopuolelle.
"Lupin, myönnän sinulle kolme minuttia näyttelemiseen. 'Mitä siitä hyötyä?' sanonet. 'Eihän täällä ole ketään'. Mutta entä sinä itse? Etkö voi näytellä viimeistä ilveilyäsi itsellesi? Toden totta, se on näkemisen arvoinen… 'Hyvä Lupin!'… Tunnustelkaa sydäntäni, hyvät naiset ja herrat… seitsemänkymmentä lyöntiä minuutissa… Ja hymy huulillani… 'Hyvä Lupin!'… No, oletko valmis? Se on viimeinen seikkailu, veikkonen. Eikö yhtään kaduta? Kaduta? Miksi, kautta taivaan? Elämäni oli loistava. Voi, Dolores, Dolores, jospa et sinä olisi siihen ilmestynyt, sinä kauhistuttava hirviö!… Ja sinä, Malreich, miksi et puhunut?… Ja sinä, Pierre Leduc… Tässä olen!… Kolme kuollutta ystävääni, minä yhdyn teihin… Oi, Geneviève, rakas Genevièveni!… Oletko lopettanut, vanha näyttelijä?… Oikeassa olet! Minä tulen…"
Hän nosti toisenkin jalkansa kaiteen yli, katseli alas syvyydessä siintävään tyyneen merenpintaan ja lausui päänsä kohottaen:
"Hyvästi, kuolematon ja kolminkertaisesti siunattu luonto! Moriturus te salutat! Hyvästi, kaikki mikä on kaunista maan päällä! Hyvästi, elämä!"
Hän viskeli lentosuukkosia avaruuteen, taivaalle, auringolle…
Sitte, kätensä yhteen liittäen, hän hyppäisi tyhjyyteen.
* * * * *
Algierissa. Muukalaislegionan kasarmissa. Muuan adjutantti istui ahtaassa, matalakattoisessa huoneessa tupakoiden ja sanomalehteä lukien.
Hänen lähellään, pihalle avautuvan ikkunan vieressä, rääkkäsi kaksi kookasta aliluutnanttia saksalaisilla sananparsilla höystettyä ranskankieltä.
Ovi avautui. Joku astui sisälle. Hän oli keskikokoinen, aistikkaasti puettu hentorakenteinen mies.
Adjutantti nousi, tuijotti tunkeutujaan vihaisesti ja murisi:
"Mitä hittoa päivystäjä tekee?… Ja te, hyvä herra, mitä te tahdotte?"
"Palvelukseen."
Tämä sanottiin suoraan, käskevästi.
Molemmat aliluutnantit puhkesivat typerään nauruun. Mies katseli heitä syrjäsilmäyksin.
"Toisin sanoen, te haluatte yhtyä legioonaan?"
"Niin, mutta sillä ehdolla, ettei minua jätetä tänne lahoamaan.
Marokkoon on lähtemässä komppania. Minä yhdyn siihen."
Toinen aliluutnantti purskahti taas nauruun.
"Kuulkaapas", huudahti mies, "minä en siedä, että minulle nauretaan."
Hänen äänensä sointui jämeältä ja hallitsevalta.
Aliluutnantti, raa'an näköinen jättiläinen, vastasi:
"Parempi on teidän varoa, kuinka puhutte minulle…"
Mies astui hänen luokseen, sieppasi häntä vyötäisiltä, kiepautti hänet ikkunalaudan yli ja pudotti pihalle.
Sitte hän sanoi toiselle:
"Menkää pois."
Toinen poistui.
Mies palasi heti adjutantin luo ja sanoi:
"Luutnantti, olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa majurille, että don Luis Perenna, espanjalainen grandi ja sydämeltään ranskalainen, haluaa liittyä Muukalaislegioonan palvelukseen. Menkää, ystävä."
Adjutantti nousi, katseli hämmästyttävää olentoa silmät suurina ja poistui kesynä.
Sitte Lupin sytytti savukkeen, istuutui adjutantin tuolille ja puheli itsekseen:
"Kun meri kieltäysi sanomasta mitään minulle, eli oikeammin, kun minä viime hetkessä kieltäysin meren enimmästä tuttavuudesta, niin lähdemmepä katsomaan, ovatko maurien luodit armeliaampia. Joka tapauksessa koituu siitä sievempi loppu… Vihollista vastaan, Lupin, ja kaikki Ranskan puolesta!…"