I LUKU
Isku
Don Luis oli odottanut tätä pelottavaa iskua, mutta kuitenkin se näytti yllättävän hänet ja hän toisti monta kertaa:
"Vai niin, Weber on täällä? Weber on täällä!"
Koko hänen rohkeutensa katosi ja hän tunsi olevansa ikään kuin pakeneva armeija, jonka paluumatka on jo melkein turvattu, mutta joka äkkiä huomaakin edessään jyrkänteen. Weber oli täällä, toisin sanoen, vihollisen etevin johtaja, mies, joka varmasti suunnittelisi hyökkäyksen ja vastustuksen sellaisella tavalla, että kaikki Perennan toiveet murskaantuisivat. Weberin seisoessa salapoliisien etunenässä kävisivät kaikki pakenemisyritykset mahdottomiksi.
"Päästittekö hänet sisään?"
"Te ette olleet kieltänyt tekemästä sitä."
"Onko hän yksin?"
"Ei, hänellä on kuusi salapoliisia mukanaan. Ne hän jätti pihalle."
"Ja missä hän on?"
"Hän pyysi saada mennä ensimmäiseen kerrokseen. Hän luuli teidän olevan työhuoneessa."
"Tietääkö hän minun olevan yhdessä komisario Mazeroux'n ja neiti
Levasseur'n kanssa?"
"Kyllä."
Perenna ajatteli hetken ja sanoi sitten:
"Sanokaa hänelle, ettette tavannut minua ja että menette etsimään minua neiti Levasseur'n huoneesta. Hän seuraa ehkä teitä. Se olisi parasta."
Ja hän sulki oven jälleen.
Taistelu, jonka hän oli juuri taistellut, ei ollut jättänyt mitään jälkiä hänen kasvoihinsa, ja nyt, kun kaikki oli menetetty ja hänen oli toimittava, hän sai jälleen sen ihmeellisen tyyneyden, joka ei koskaan häntä jättänyt ratkaisevissa silmänräpäyksissä. Hän meni Florencen luo. Tämä oli hyvin kalpea ja itki hiljaa. Don Luis sanoi:
"Älkää pelätkö. Jos te tottelette minua täsmälleen, niin ei ole mitään pelättävää."
Florence ei vastannut ja don Luis näki, että tyttö vielä epäili häntä. Hän melkein nautti ajatuksesta, että pakottaisi tämän luottamaan itseensä.
"Kuulkaa minua", sanoi hän Sauveraudille. "Siinä tapauksessa että minä epäonnistun, on vielä muutamia asioita, jotka teidän on minulle selvitettävä."
"Mitä sitten?" kysyi Sauveraud, joka ei ollut kadottanut mielenmalttiaan.
Don Luis kokosi kaikki epäselvät ajatuksensa lujasti päättäen ettei unohtaisi mitään, mutta sanoisi kuitenkin vain sen, joka oli välttämätöntä. Hän kysyi rauhallisesti:
"Missä olitte aamulla ennen murhaa, kun eräs mies ebenholtsikeppeineen ja teidän tuntomerkkeinenne tuli Café du Pont-Neufille päällikkö Vérot'n jälkeen?"
"Kotona."
"Oletteko varma siitä, ettette ollut ulkona?"
"Aivan varma. Olen myöskin varma siitä, etten ikinä ole ollut Café du
Pont-Neufissa, josta en koskaan ole kuullut puhuttavan."
"Hyvä. Seuraava kysymys. Kun saitte tietää koko asian, miksi ette mennyt poliisiprefektin tai tutkintotuomarin luo? Olisi ollut paljon yksinkertaisempaa ilmoittautua itse ja sanoa koko totuus kuin antautua tähän epävarmaan taisteluun."
"Ajattelin niin tehdä. Mutta ymmärsin heti, että salajuoni, joka oli punottu minua vastaan, oli niin viekas, että en olisi voinut vakuuttaa viranomaisia ainoastaan kertomalla totuuden. He eivät olisi ikinä uskoneet minua. Mitä todistuksia saatoin esittää? En mitään… mutta todisteet minua vastaan olivat vakuuttavat ja kiistämättömät. Eivätkö hampaiden jäljet olleet vastaansanomaton todistus Marien syyllisyydestä? Ja eivätkö minun vaiteliaisuuteni, pakoni ja Ancenisen ampuminen olleet yhtä monta rikosta? Ei, pelastaakseni Marien minun täytyi olla vapaa."
"Mutta hänhän olisi voinut puhua itse?"
"Ja tunnustaa rakkautemme? Huolimatta siitä, että naisellinen ujous esti häntä, niin… mitä se olisi hyödyttänyt? Se olisi antanut syytökselle vain suuremman painon. Sehän juuri tapahtui, kun Hippolyte Fauvillen kirjeet tulivat, yksi kerrallaan, ja paljastivat poliisille vielä tuntemattomat syyt rikokseen, josta meitä syytettiin. Me rakastimme toisiamme."
"Kuinka selitätte kirjeet?"
"En voi käsittää niitä. Meillä ei ollut aavistustakaan Fauvillen mustasukkaisuudesta. Sen hän säilytti omana tietonaan. Ja minkävuoksi hän epäili meitä? Kuinka hän saattoi saada päähänsä, että me haluaisimme tappaa hänet? Mistä aiheutuivat hänen epäilyksensä, hänen mielettömät ajatuksensa? Siinä on salaisuus. Hän kirjoitti, että hänellä oli meidän kirjeemme silmiensä edessä; mitkä kirjeet?"
"Ja hampaiden jäljet? Jäljet, jotka epäämättömästi ovat rouva
Fauvillen tekemät?"
"En tiedä. Kaikki tyynni on yhtä käsittämätöntä."
"Ettekö tiedä mitä hän on saattanut tehdä yöllä kahdentoista ja kolmen välillä lähdettyään oopperasta?"
"En. Hänet on nähtävästi houkuteltu ansaan. Mutta kuka ja miten? Ja miksi ei hän puhu, missä hän on ollut? Uusia arvoituksia."
"Teidät nähtiin illalla, samana iltana kun murha tapahtui, Auteuilin asemalla. Mitä teitte siellä?"
"Olin matkalla bulevardi Suchetille ja kuljin ohi Marien ikkunoiden. Muistakaa, että oli keskiviikko. Tulin takaisin seuraavana keskiviikkona ja tietämättä mitään Marien vangitsemisesta tulin vielä sitäkin seuraavana, joka oli sama ilta, jolloin te saitte tietää missä asuin ja annoitte komisario Mazerouxille siitä tiedon."
"Vielä eräs asia. Tiesittekö te Morningtonin perinnöstä?"
"En, eikä Florencekaan, ja meillä on täysi syy uskoa, että Marie ja hänen miehensä tiesivät siitä yhtä vähän kuin me."
"Tuo vaja Damignissa, kävittekö siellä silloin ensi kerran?"
"Kävin, ja me hämmästyimme yhtä paljon kuin tekin nähdessämme siellä riippuvat luurangot."
Don Luis vaikeni. Hän tuumi hetken muistutellakseen olisiko vielä jotain kysyttävää. Sitten hän sanoi:
"Siinä kaikki mitä halusin tietää. Oletteko omasta puolestanne vakuuttunut siitä, että kaikki välttämätön on nyt sanottu?"
"Olen."
"Tämä on vakava hetki. On mahdollista, ettemme enää näe toisiamme. Te ette ole antanut minulle ainoatakaan todistusta sanojenne tueksi."
"Olen sanonut totuuden. Sellaiselle miehelle kuin te on totuus kylliksi. Omasta puolestani olen masentunut. Minä luovun taistelusta, tahi oikeammin sanoen, asettaudun teidän johdettavaksenne. Pelastakaa Marie!"
"Pelastan teidät kaikki kolme", sanoi Perenna. "Neljäs noista salaperäisistä kirjeistä tulee huomenna, meillä on siis hyvää aikaa tuumia asiaa perusteellisesti. Huomeniltana menen sinne, ja sen avulla mitä olette kertonut, todistan teidän kaikkien viattomuuden. Tärkeintä on olla paikoillaan kahdentenakymmenentenä viidentenä toukokuuta."
"Ajatelkaa vain Marieta. Uhratkaa minut, jos niin vaaditaan. Uhratkaa myöskin Florence. Minä puhun sekä hänen että omasta puolestani sanoessani teille, että on parempi uhrata meidät kuin vaarantaa pienintäkään menestymisen mahdollisuutta."
"Pelastan teidät kaikki kolme", toisti Perenna.
Hän aukaisi oven ja kuunneltuaan sanoi:
"Älkää liikahtako paikaltanne. Ja älkää avatko ovea millään verukkeella ennenkuin minä tulen ja päästän teidät. En viivy kauan."
Hän sulki oven jälkeensä ja meni ensimmäiseen kerrokseen. Hän ei tuntenut sitä tervettä rohkeutta, joka tavallisesti elähdytti häntä ennen suuria taisteluita. Tällä kertaa oli kysymyksessä Florence Levasseurin elämä ja vapaus, tappion seuraukset näyttivät hänestä pahemmalta kuin kuolema.
Käytävän ikkunan läpi näki hän salapoliisien pitävän vahtia pihamaalla Heitä oli kuusi. Hän näki myöskin Weberin eräässä työhuoneensa ikkunassa, jossa tämä seisoi silmäillen pihalle ja pitäen yhteyttä väkensä kanssa.
"Peijakas", ajatteli don Luis, "hän on vartiopaikallaan. Tästä tulee sitkeä homma. Hän epäilee jotain. No, on parasta tarttua härkää sarviin…"
Hän astui salongin kautta työhuoneeseen. Weber näki hänen tulevan.
Molemmat viholliset seisoivat kasvoista kasvoihin.
Seurasi muutaman hetken hiljaisuus ennenkuin kaksintaistelu alkoi, kaksintaistelu, jonka täytyi tulla nopeaksi ja rajuksi, ilman pienimmänkään heikkouden tahi hajamielisyyden merkkiä kummaltakaan puolen. Se ei voisi jatkua kauempaa kuin kolme minuuttia.
Weberin kasvot kuvastivat sekaisin levottomuutta ja iloa. Ensimmäisen kerran oli hänellä lupa, niin, käsky, taistella tätä kirottua don Luisia vastaan, johon hän ei milloinkaan ollut saanut tilaisuutta purkaa vihaansa. Ja hänen ihastuksensa oli sitä suurempi kuin hänellä oli kaikki valtit kädessään, sillä don Luis oli vahingoittanut asemaansa puolustamalla Florence Levasseuria ja väärentämällä tämän valokuvan. Toiselta puolen ei Weber unohtanut, että don Luis oli Arsène Lupin, ja se ajatus herätti hänessä levottomuutta. Hän nähtävästi tuumi:
"Pieninkin erehdys… ja minä olen myyty."
Hän alkoi taistelun leikin varjolla:
"Vai niin, te ette ollut neiti Levasseurin luona niinkuin palvelijanne väitti."
"Palvelijani sanoi sen minun käskystäni. Olin tuolla ylhäällä makuuhuoneessani. Mutta halusin lopettaa ennenkuin tulin tänne."
"No, onko se tehty?"
"On. Florence Levasseur ja Gaston Sauveraud ovat minun huoneessani käsistä ja jaloista sidottuina sekä suukapuloilla varustettuna."
"Gaston Sauveraud!" huudahti Weber. "Se oli siis hän, jonka näimme menevän sisään."
"Niin. Hän oli täällä yhdessä Florence Levasseurin kanssa, jonka rakastaja hän on."
"Ahaa!" huudahti Weber ilkkuen. "Hänen rakastajansa."
"Niin, ja kun komisario Mazeroux vei Florence Levasseurin minun huoneeseeni voidakseen kuulustella häntä palvelijain kuulematta, oli Sauveraudilla, joka arvasi rakastajattarensa tulevan vangituksi, kylliksi röyhkeyttä tullakseen jäljestä. Hän koetti ryöstää meiltä tytön."
"Ja teidän onnistui lannistaa hänet?"
Oli selvää ettei Weber uskonut sanaakaan jutusta. Hän tiesi herra Desmalionsin ja Mazerouxin kautta, että don Luis oli rakastunut Florence Levausseuriin, eikä don Luis ollut mies, joka edes mustasukkaisuudesta luovuttaisi rakastamansa naisen. Weber terästi huomiokykyään.
"Mainio juttu", hän sanoi. "Seuratkaa minua huoneeseenne. Oliko se kova taistelu?"
"Ei erittäin. Minun onnistui tehdä roisto aseettomaksi. Mutta
Mazeroux sai iskun peukaloonsa."
"Ei kai vaarallista?"
"Ei, ei varmastikaan, mutta hän meni sidottamaan haavan välskärin luo."
Weber ällistyi.
"Mitä? Eikö Mazeroux ole teidän huoneessanne vankien luona?"
"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan."
"Ette, mutta palvelijanne."
"Hän erehtyi. Mazeroux meni muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne."
"Sepä oli hauskaa", sanoi Weber mittaillen terävästi don Luisia, "väkeni on siinä luulossa, että hän on täällä. He eivät ole nähneet hänen menevän ulos."
"Eivät ole nähneet hänen menevän ulos?" huudahti don Luis ja näytti tulevan levottomaksi. "Missä hän saattaa siis olla? Minulle hän sanoi haluavansa saada peukalonsa sidotuksi."
Weber tuli yhä enemmän ja enemmän epäluuloiseksi. Perenna koetteli selvästi päästä hänestä lähettämällä hänet etsimään komisariota.
"Lähetän jonkun miehistäni", sanoi hän. "Asuuko välskäri kaukana?"
"Rue de Bourgognen kulmassa. Mutta mehän voimme kysyä puhelimella."
"Vai niin, voimme kysyä puhelimella", mutisi Weber.
Hän oli aivan hölmistynyt ja näytti siltä kuin ei hänellä olisi aavistustakaan siitä, mitä saattaisi tapahtua lähimpinä minuutteina. Hän astui hitaasti muutamia askeleita eteenpäin sulkien tien don Luisilta ikäänkuin olisi tahtonut estää tätä pakenemasta. Don Luis vetäytyi sen vuoksi puhelinkomeroon kuin olisi ollut siihen pakotettu, otti puhelintorven käteensä ja huusi: "Halloo! Halloo! Olkaa hyvä 2409", ja leikkasi samalla toisella kädellään poikki puhelinlangat pöydältä ottamillaan pihdeillä.
"Halloo! Onko 2409? Onko välskäri? Halloo! Komisario Mazeroux on kai luonanne? — Mitä? Mitä sanotte? Sehän on hirveätä! — Oletteko varma siitä? Sanotteko todellakin, että haava on myrkytetty?"
Ajattelematta mitä teki työnsi Weber syrjään don Luisin ja otti puhelintorven. Myrkytetty haava oli tällä hetkellä hänelle kaikkein tärkein.
"Halloo!" huusi hän pitäen silmänsä suunnattuina don Luisiin ja antaen merkin ettei tämä poistuisi. "Halloo! Tämä on salapoliisipäällikkö Weber, joka puhuu. — Halloo! Peijakas, miksi ette vastaa?"
Hän päästi äkkiä torven, huomasi langat, ymmärsi että ne oli leikattu poikki, kääntyi ympäri paljastaen kasvot, jotka selvästi kuvastivat hänen ajatuksensa ja huudahti:
"Kas niin! Minut on petetty."
Perenna seisoi pari metriä hänen takanaan nojaten huolettomasti seinään vasen käsi selän takana. Hän hymyili reippaasti ja hyväntahtoisesti.
"Älkää liikahtako!" sanoi hän tehden eleen oikealla kädellään.
Weber säikähtyi enemmän hymyilystä kuin olisi säikähtänyt uhkauksista ja varoi tarkasti liikahtamasta.
"Älkää liikkuko!" toisti don Luis omituisella äänellä. "Ja mitä teettekin, niin älkää olko levoton. Teille ei tapahdu mitään pahaa, sen lupaan. Vain viisi minuuttia pimeässä komerossa kuten rangaistu pikkupoika. Oletteko valmis? Yksi, kaksi, kolme… pang!"
Hän vetäytyi syrjään ja painoi vieteriä, joka asetti rautaesiripun liikkeeseen. Raskas seinä putosi jymähtäen alas. Weber oli vankina.
"Siinä meni sata miljoonaa helkkariin!" irvisteli don Luis.
"Kunnon temppu, mutta vähän kallis. Hyvästi, Morningtonin perintö!
Hyvästi, don Luis Perenna! Ja nyt, rakas Lupinini, jos et halua
Weberin ottavan korvausta, niin nopeasti paluumatkalle ja hyvässä
järjestyksessä. Yksi, kaksi, vasen, oikea… vasen, oikea!"
Tätä sanoessaan hän sulki oven salongin ja eteisen välillä, sitten palasi hän työhuoneeseensa ja sulki tämän ja salongin välisen oven.
Weber takoi rautaesirippua minkä jaksoi ja huusi niin kovasti, että miesten ehdottomasti täytyi kuulla se avatun ikkunan kautta.
"Te ette melua puoleksikaan niin kovasti kuin tarvitsisi!" huusi don
Luis. "Katsotaan mitä voimme tehdä."
Hän otti revolverinsa ja ampui kolme laukausta, joista yksi särki ruudun. Sitten hän lähti kiireesti huoneesta pienen raskaan oven kautta, jonka huolellisesti sulki jälkeensä. Hän oli nyt salakäytävässä, joka kulki molempien huoneiden ympäri ja päättyi eteiseen johtavalle ovelle. Hän avasi tämän oven selkosen selälleen ja saattoi siten piiloutua sen taakse.
Laukausten ja hälinän houkuttelemana ryntäsivät salapoliisit ylös portaita. Tultuaan ensimmäiseen kerrokseen ja käytyään läpi eteisen, jossa salongin ovi oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta tietä sinne, jossa kuulivat Weberin meluavan, kuin salakäytävän kautta. Kaikki kuusi syöksyivät sinne.
Kun viimeinen oli kadonnut käytävän mutkaan, sulki don Luis varovaisesti oven ja telkesi sen samoin kuin toisetkin. Kuusi salapoliisia oli yhtä varmasti vankina kuin Weberkin.
"Satimessa"! mutisi don Luis. "He tarvitsevat vähintäin viisi minuuttia käsittääkseen tilanteen, takoakseen ovia ja särkeäkseen niistä jonkun. Viiden minuutin kuluttua olemme me jo kaukana."
Hän kohtasi kaksi palvelijoistaan, jotka tulivat juosten kauhistunein ilmein, autonkuljettajan ja tarjoilijan. Hän heitti kumpaisellekin tuhannen frangin setelin ja sanoi ohjaajalle:
"Laittakaa auto kuntoon älkääkä antako kenenkään tulla sitä lähelle ja lähteä matkalle ennen minua. Kaksi tuhatta frangia kumpaisellekin lisää, jos pääsen pakoon autolla. Älkää seisoko siinä töllistelemässä, minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoinkin. Kaksi tuhatta mieheen, sen voitte ansaita. Toimikaa nopeasti!"
Itse hän lähti liikaa kiirehtimättä toiseen kerrokseen; hän oli aivan tyyni. Mutta viimeisellä porrasaskelmalla tarttui häneen sellainen riemun tunne että hän huudahti:
"Eläköön! Tie on selvä!"
Hän avasi oven ja huudahti:
"Voitto! Mutta meillä ei ole hetkeäkään kadotettavana. Seuratkaa minua!"
Hän astui sisään. Häneltä pääsi tukahdutettu kirous. Huone oli tyhjä.
"Mitä!" sammalsi hän. "Mitä tämä merkitsee? He ovat poissa. Florence!"
Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuikin, oli hän tähän saakka otaksunut, että Sauveraudilla oli väärä avain. Mutta kuinka olivat he molemmat päässeet pakoon ohi kaikkien salapoliisien? Hän katsoi ympärilleen ja nyt hän ymmärsi.
Ikkunannurkassa oli se alaosa seinää, joka muodosti ikäänkuin leveän laatikon ikkunan alla, vedetty auki kuin kirstun kansi. Ja avatussa kirstussa näki hän kapeiden, alaspäin johtavien portaiden ylimmät askelmat.
Silmänräpäyksessä oli don Luis käsittänyt koko vanhan jutun: kreivi Malonyin isoisänäiti, joka oli piiloutunut vanhaan perhepalatsiin, oli sitä tietä päässyt pakoon vainoojiltaan ja asunut siellä koko vallankumouksen myrskyjen ajan. Kaikki oli selvää. Paksuun muuriin sijoitettu käytävä johti jollekin kaukaisemmalle uloskäytävälle. Sen vuoksi oli Florence voinut tulla ja mennä talossa, sen vuoksi liikkui Gaston esteettömästi ja sen vuoksi olivat molemmat saattaneet tulla hänen huoneeseensa vakoillakseen hänen salaisuuksiaan.
"Miksikä he eivät puhuneet minulle tästä?" ihmetteli hän. "Heillä on kai vielä joitain epäluuloja jäljellä…"
Mutta nyt näki hän pöydällä paperilapun. Nopeasti oli Gaston
Sauveraud kirjoittanut siihen muutamia sanoja lyijykynällä.
"Koetamme päästä pakoon ettemme saattaisi teitä huonoon valoon. Jos me joudumme kiinni, niin se ei tee mitään. Pääasia on, että te olette vapaa. Kaikki meidän toiveemme kohdistuvat nyt teihin."
Sen alla oli kaksi Florencen kirjoittamaa sanaa:
"Pelastakaa Marie!"
"Oh —!" mutisi hän hölmistyneenä asiain saamasta käänteestä ja epätietoisena mihin ryhtyisi. "Miksikä he eivät totelleet ohjeitani? Nyt me olemme erotetut…"
Alhaalla takoivat salapoliisit käytävän ovea. Hän ehtisi kenties vielä autoonsa ennenkuin he särkisivät oven. Hän katsoi kumminkin parhaaksi mennä samaa tietä kuin Florence ja Sauveraud; hän toivoi voivansa pelastaa heidät, jos he joutuisivat vaaraan.
Hän astui sen vuoksi kirstuun, asetti jalkansa ylimmälle askelmalle ja alkoi laskeutua. Kahdenkymmenen askelman jälkeen oli hän ensi kerroksen tasalla. Taskulamppunsa valossa tuli hän matalaan, seinään laitettuun holvimaiseen tunneliin, niin kapeaan, että hän ainoastaan sivuttain saattoi kulkea siinä eteenpäin.
Kolmekymmentä metriä kauempana muodosti käytävä suoran kulman ja yhtä pitkän matkan päässä kulmasta oli avoin laskuluukku paljastaen toiset portaat. Hän ei epäillyt, että pakolaiset olivat menneet juuri tätä tietä.
Alhaalla oli aivan valoisaa. Hän huomasi kaapin, jonka esirippu oli vedetty syrjään. Kaapin edessä oli vuode, joka täytti melkein koko komeron. Hän kulki vuodekomeron läpi ja tuli erääseen huoneeseen, jonka ainoastaan ohut lautaseinä erotti vuodekomeroista ja huomasi nyt suureksi kummastuksekseen tulleensa Florencen salonkiin.
Nyt hän tiesi missä oli. Uloskäytävä, joka ei ollut salainen, koska se johti Place du Palais Bourbonille, oli se sama, jota Sauveraud tavallisesti käytti kun Florence otti hänet vastaan. Don Luis meni eteisen kautta ja pitkin käytävää; kappaleen matkan päässä tarjoiluhuoneesta hän tuli kellarinportaille. Hän juoksi niitä pitkin ja erotti pian sen pienen oven, josta viiniastiat otettiin sisään. Päivä tunkeutui rautaristikolla varustetun luukun raoista. Hän hapuili kunnes löysi lukon. Iloisena, että tämä vaarallinen matka oli suoritettu, hän avasi oven.
"Oh, peijakas!" mutisi hän hypähtäen takaisinpäin, paiskasi lukon lujasti kiinni ja kiersi sen paikoilleen.
Kaksi virkapukuista poliisimiestä vartioi uloskäytävää ja yritti tarttua häneen, kun hän näyttäytyi.
Mistä he tulivat? Olivatko he estäneet Sauveraudin ja Florencen paon? Mutta siinä tapauksessa olisi don Luis kohdannut molemmat pakolaiset, sillä hän oli kulkenut aivan samaa tietä kuin hekin.
"Ei", ajatteli hän, "he pakenivat ennenkuin uloskäytävää vartioitiin. Mutta nyt on minun vuoroni päästä ulos ja se ei ole helppoa. Pitääkö minun antaa ottaa itseni luolasta kuin jänis?"
Hän palasi pitkin kellarinportaita ja aikoi tehdä rohkean vedon hiipimällä ulkorakennusten taitse pihamaalle, hypätä autoon ja huristaa pois. Mutta tullessaan pihalle lähelle vaunuvajaa hän huomasi neljä salapoliisia, neljä niistä, jotka hän oli sulkenut käytävään, tulemassa juosten ja kovasti huutaen. Hän huomasi myöskin portinvahdin tuvalla ja portin luona olevan väentungoksen. Joukko miehiä puhui yhtaikaa, äänekkäästi kinastellen.
Hän saattaisi ehkä käyttää tätä tilaisuutta ja hiipiä ulos. Piittaamatta vaarassa tulla nähdyksi hän pisti päänsä esiin. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä.
Gaston Sauveraud seisoi selkä porttia vasten poliisien ja salapoliisien ympäröimänä, jotka tyrkkivät ja solvasivat häntä. Hänellä oli käsiraudat.
Gaston Sauveraud vankina! Mitä oli tapahtunut poliisin ja molempien pakolaisten välillä?
Hänen sydämensä puristui tuskasta, hän kumartui vielä kauemmaksi eteenpäin. Mutta Florencea hän ei nähnyt. Tytön oli epäilemättä onnistunut päästä karkuun.
Kun Weber tuli alas portista, vahvistivat hänen ensimmäiset sanansa don Luisin toiveet. Salapoliisipäällikkö oli raivosta suunniltaan. Hänen vankeutensa ja nöyryyttävä tappionsa tekivät hänet mielettömäksi.
"Ah", huudahti hän nähdessään vangin. "Siinä on ainakin yksi! Gaston
Sauveraud! Hyvä saalis! Mistä saitte hänet?"
"Place du Palais-Bourbonilta", sanoi yksi poliiseista. "Me näimme hänen hiipivän ulos kellarinovesta."
"Ja hänen rikostoverinsa, Levasseurin tyttö?"
"Hänet me menetimme. Hän tuli ensiksi ulos."
"Ja don Luis? Toivon ettette ole antaneet hänen lähteä talosta?
Minähän olin antanut ankarat ohjeet."
"Hän koetti tulla kellarinovesta viisi minuuttia myöhemmin."
"Kuka niin sanoi?"
"Eräs konstaapeleista, joka oli ovella vahdissa."
"Ja sitten?"
"Hän vetäytyi jälleen kellariin."
Weber päästi ihastuksen huudon.
"Me saamme hänet! Tästä ei koidu hänelle hyvää. Poliisin vastustaminen! Osallisuus rikokseen! Vihdoinkin meidän onnistuu paljastaa hänet. Käykää kiinni, hyvät ystävät! Kaksi teistä vartioi Sauveraudia, neljä miestä revolverit kädessä Place du Palais Bourbonille, kaksi miestä katolle. Muut seuraavat minua. Aloitamme Levasseurin huoneesta ja lopetamme Perennan huoneeseen. Eteenpäin, pojat."
Don Luis ei odottanut vihollisen hyökkäystä. Kun hän nyt tunsi heidän aikomuksensa, vetäytyi hän takaisin Florencen huoneeseen. Kun Weber ei vielä tuntenut oikotietä ulkorakennusten välillä, oli don Luisilla kylliksi aikaa vakuuttautuakseen siitä, että laskuluukku oli hyvässä kunnossa ja ettei ollut mitään syytä, joka panisi heidät epäilemään salaisen kaapin olemassaoloa esiripun takana. Kahdeskymmenesneljäs päivä toukokuuta kello viisi illalla oli tilanne siis tällainen: Florence Levasseuria uhkasi vangitseminen, Gaston Sauveraud oli vankilassa, samoin Marie Fauville, joka kieltäytyi nauttimasta ruokaa. Ja don Luis, joka uskoi heidän viattomuuteensa ja oli ainoa, joka olisi saattanut pelastaa heidät, oli piiritettynä omaan taloonsa, jossa liuta salapoliiseja etsiskeli häntä.
Mitä tulee Morningtonin perintöön, ei siitä enää voinut olla puhettakaan, koska perijä nyt vuorostaan oli ryhtynyt avoimeen taisteluun yhteiskuntaa vastaan.
"Mainiota", sanoi don Luis naurahtaen. "Tätä voi kutsua minun mieleni mukaiseksi elämäksi. Kysymys on hyvin yksinkertainen ja voidaan tehdä useammalla tavalla. Kuinka voi mies ilman sou'takaan taskussaan koota itselleen omaisuuden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa panematta jalkaa luolansa ulkopuolelle? Kuinka voi kenraali ilman sotilaita ja sotatarpeita voittaa taistelun, jonka hän on hävinnyt? Lyhyesti ja selvästi, kuinka on minun, Arsène Lupinin, käyttäydyttävä, voidakseni huomenillalla olla läsnä kokouksessa bulevardi Suchetilla ja pelastaakseni Marie Fauvillen, Florence Levasseurin, Gaston Sauveraudin ja päällepäätteeksi erinomaisen ystäväni Perennan?"
Hän kuuli kumeita jysähdyksiä kaukaa. Salapoliisit olivat joko katolla tahi tutkivat talon seiniä.
Don Luis ojentautui pitkin pituuttaan lattialle, peitti kasvot käsiinsä, sulki silmänsä ja mutisi:
"Ajatelkaamme…"