II LUKU.
"Auttakaa!"
Don Luis Perenna loikoi siten hyvin kauan. Näiden tuntien pakollisen toimettomuuden aikana oli hänen "toimenaan" lakkaamatta toistaa Gaston Sauveraudin selostusta tapahtumista. Hän koetti eritellä kaikki kertomuksen yksityiskohdat, muistutteli merkityksettömimmätkin ilmeet, näennäisesti mitättömimmätkin lauseet. Hän tarkasti näitä lauseita yhden kerrallaan saadakseen ilmi pienimmänkin totuuden atomin, jonka ne mahdollisesti saattoivat sisältää!
Sillä totuus oli niissä. Niin oli Sauveraud sanonut ja Perenna ei sitä epäillyt. Koko tämä kauhea historia, kaikki, mikä muodosti Mornington-jutun ja bulevardi Suchetin murhenäytelmän, kaikki, mikä saattoi levittää valoa salajuoneen Marie Fauvillea vastaan ja selittää Sauveraudin ja Florencen kovaa kohtaloa: kaikki tämä sisältyi Sauveraudin kertomukseen. Don Luisin tarvitsi vain ymmärtää, ja totuus astuisi esiin ikäänkuin siveysoppi hämärässä tarinassa.
Don Luis ei poikennut silmänräpäykseksikään järjestelmästään. Jos joku este ilmaantui vastasi hän heti:
"On mahdollista, että minä olen väärässä ja että Sauveraudin kertomus ei anna minulle mitään kiinnekohtaa, josta saisin johtolangan. Ehkä totuus on tämän kaiken ulkopuolella. Mutta onko minulla keinoja päästä totuuden perille jotain muuta tietä? Kaikki mitä minulla on apuna tutkimuksissani, ilman että kiinnitän aivan liian suurta huomiota määrättyihin valonvälähdyksiin, jotka salaperäisten kirjeiden säännöllinen ilmestyminen on heittänyt tähän näytelmään, kaikki mitä minulla on, on Gaston Sauveraudin kertomus. Eikö minun ole siis käytettävä sitä?"
Ja samoinkuin käymme polkua myöten toisen henkilön jälkiä, alkoi hän vielä kerran läpikäydä sitä juttua, jonka Sauveraud oli kertonut. Hän vertasi sitä siihen kuvaan tapahtumien kulusta, jonka hän tähän saakka oli muodostanut itselleen. Nämä molemmat kuvat olivat aivan vastakkaisia, mutta eikö juuri niiden vastakkaisuus voisi johtaa totuuteen.
"Tässä on se, mitä hän sanoi", ajatteli don Luis, "ja tässä on se, mitä minä uskoin. Mitä merkitsee ero? Tässä on se, mitä oli ja tässä on se, mitä näytti olevan. Minkä vuoksi rikollinen halusi, että sen mitä tapahtui pitäisi näyttää juuri tällaiselta? Kääntääkseen itsestään epäilykset? Mutta oliko siinä tapauksessa välttämätöntä, että epäilykset kohdistuisivat juuri niihin, joihin ne kohdistuivat?"
Kysymyksiä syntyi joukoittain. Välistä vastasi hän niihin umpimähkään, mainitsi nimiä ja lausui sanoja ikäänkuin nimi olisi ollut rikollisen ja lausutut sanat juuri ne, jotka sisälsivät totuuden.
Sitten ryhtyi hän jälleen juttuun niinkuin koulupojat tekevät opetellessaan ja tutkiessaan ajatusta, kun sen jokainen piirre tarkastetaan tyystin, jokainen lause arvioidaan oikeaan arvoonsa, jokainen jakso punnitaan.
Tunnit kuluivat.
Äkkiä keskellä yötä hän vavahti. Hän otti esille kellonsa. Sähkölampun valossa näki hän, että kello oli seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista.
"Seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista", sanoi hän, "minä ratkaisin arvoituksen."
Hän koetteli hallita mielenliikutustaan, mutta se oli niin voimakas ja hänen hermonsa olivat kestäneet sellaisen kuulumattoman jännityksen, että hän purskahti itkuun. Hän oli äkkiä keksinyt hirveän totuuden, samoinkuin yöllä puoleksi erotetaan maisema salaman välähtäessä.
Ei ole mitään niin hermojakuluttavaa kuin tuollainen äkillinen keksintö, kun on ensin hapuillut ja kamppaillut pimeydessä. Väsyneenä ponnistuksista ja ruuan puutteesta hän tunsi tämän vaikutuksen niin voimakkaasti, että hän, huolimatta jatkaa mietteitään, antautui vastustamattomasti unen helmaan vaipuen ikäänkuin hyväätekevään kylpyyn.
Herätessään aamutunneilla reippaana ja pirteänä kovasta vuoteestaan huolimatta, säpsähti hän muistaessaan otaksuman, jonka oli hyväksynyt, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä oli epäillä sitä. Mutta siihen ei hänellä, niin sanoaksemme, ollut aikaa. Todisteet tulivat itsestään virtana ja muuttivat otaksuman heti lujaksi varmuudeksi, jota oli turha kieltää. Asia oli niin, juuri niin. Niinkuin hän oli arvannutkin oli totuus kätketty Sauveraudin kertomukseen. Ja hän ei ollut erehtynyt sanoessaan Mazerouxille, että tapa, jolla salaperäiset kirjeet ilmestyivät, oli vienyt hänet jäljille.
Totuus oli hirveä. Ajatellessaan sitä koki hän samaa kauhua, jota päällikkö Vérot'kin sanoessaan jo melkein myrkyn lannistamana:
"En pidä tästä. Tämä näyttää pahalta. Koko asia on suunniteltu pirullisella tavalla!"
Pirullinen oli juuri oikea sana. Ja don Luis hämmästyi tätä rikosta, joka oli sellainen ettei mitkään ihmisaivot näyttäneet voivan sitä keksiä.
Kahden tunnin ajan käytti hän koko älynvoimansa tarkastellakseen tilannetta joka puolelta. Hän ei ollut erittäin levoton tuloksesta, sillä nyt, tuntiessaan hirveän salaisuuden, ei hänellä ollut mitään muuta tehtävää kuin vapautua ja mennä illalla bulevardi Suchetille, jossa hän näyttäisi kaikille kuinka murha oli tapahtunut. Mutta yrittäessään hiipiä pois ja kiivetessään ylös salaisen käytävän kautta ja ollessaan toisten portaiden ylimmällä askelmalla, siis salongin tasalla, kuuli hän miesten ääniä huoneesta.
"Peijakas", ajatteli hän, "asia ei ole niin helppo kuin luulin.
Päästäkseni pakoon lainvartijoita on minun ensiksi päästävä
vankilastani, ja ainakin yksi uloskäytävistäni on vartioitu.
Koettakaamme toista."
Hän meni Florencen huoneeseen päin ja pani koneiston käyntiin. Kaapin seinä liukui syrjään.
Nälän pakottamana ja toivoen löytävänsä jotain ruokatavaroita, jotka auttaisivat häntä kestämään piiritystä nälänhätää kärsimättä, aikoi hän mennä ulos vuodekomerosta, kun hän äkkiä pysähtyi. Joku oli tullut huoneeseen.
"No, Mazeroux, oletteko viettäneet yön täällä? Ei mitään uutta?"
Don Luis tunsi poliisiprefektin äänen ja tämän kysymys ilmaisi hänelle ensiksikin, että Mazeroux oli päässyt ulos pimeästä komerosta ja toiseksi, että komisario oli viereisessä huoneessa. Onneksi oli seinä liukunut aivan äänettömästi syrjään ja don Luis saattoi nyt kuulla molempien miesten keskustelun.
"Ei, ei mitään uutta, herra prefekti", vastasi Mazeroux.
"Se on merkillistä. Täytyyhän miehen jossain olla. Tahi onko hän voinut päästä pakoon yli katon?"
"Mahdotonta, herra prefekti", sanoi kolmas ääni, jonka don Luis tunsi olevan Weberin. "Mahdotonta. Me varmistauduimme siitä eilen ja mikäli hänellä ei ole siipiä…"
"Mitä te luulette, Weber?"
"Luulen, herra prefekti, hänen olevan piiloutuneena taloon. Tämä on vanha talo, jossa nähtävästi on varmoja piilopaikkoja…"
"Luonnollisesti," sanoi herra Desmalions, joka, sikäli kuin don Luis näki katsoessaan eräästä raosta, kulki edestakaisin vuodekomeron edessä. "Olette oikeassa ja me vangitsemme hänet luolassaan. Mutta onko se todella välttämätöntä?"
"Herra prefekti!"
"Niin, te tunnette minun käsitykseni asiasta ja pääministeri on samaa mieltä. Lupinin esiinvetäminen olisi virhe, jota me lopultakin saisimme katua Hän on tullut kunnialliseksi mieheksi; hän on meille hyödyllinen eikä tee mitään vahinkoa."
"Ei mitään vahinkoa? Ajatteletteko niin?" sanoi Weber jäykästi.
Herra Desmalions purskahti nauruun.
"Niin, luonnollisesti, eilinen kuje, puhelinkuje! Teidän täytyy myöntää, että se oli sukkela. Pääministeri oli naurusta pakahtua kun kerroin siitä."
"Minä en todellakaan voi nähdä siinä mitään naurettavaa."
"Ei, mutta se lurjus ei todellakaan ole milloinkaan neuvoton. Naurettavaa tahi ei, oli kuje kuitenkin tavattoman rohkea. Leikata puhelinlangat teidän nenänne edessä ja sulkea sitten teidät rautaesiripun taa! Asiasta toiseen, Mazeroux, teidän on annettava korjata puhelin nyt aamulla, niin että se tulee yhteyteen poliisiprefektuurin kanssa. Oletteko alkaneet tutkimuksenne näissä molemmissa huoneissa?"
"Käskynne mukaan, herra prefekti. Herra Weber ja minä olemme nuuskineet kaikkialla koko tunnin."
"Niin", sanoi herra Desmalions, "tämä Florence Levasseur näyttää minusta epäilyttävältä. Hän on aivan varmasti kanssarikollinen. Mutta minkälainen oli hänen suhteensa Sauveraudiin ja don Luis Perennaan? Sen tahtoisin mielelläni tietää. Oletteko keksineet mitään hänen papereistaan?"
"En, herra prefekti," sanoi Mazeroux. "Ei mitään muuta kun laskuja ja liikekirjeitä."
"Ja te, Weber?"
"Minä olen löytänyt jotain hyvin mielenkiintoista, herra prefekti."
Weber puhui riemuitsevasti ja jatkoi vastaukseksi herra Desmalionsin kysymykseen:
"Tässä on eräs Shakespearen osa, kahdeksas osa. Kuten näette, on se erilainen kuin muut osat, kirja on ontto ja muodostaa salaisen piilopaikan papereille."
"Niin. Minkälaisille papereille?"
"Tässä ne ovat: melkein kirjoittamattomia paperilehtiä. Yhdessä on merkitty ne päivämäärät, jolloin salaperäiset kirjeet jätetään perille."
"Ahaa!" sanoi herra Desmalions, "se on musertava todistus Florence Levasseuria vastaan. Ja se selvittää meille myöskin mistä don Luis sai tietonsa."
Perenna kuunteli kummastuneena. Hän oli tämän kohdan unohtanut kokonaan ja Gaston Sauveraud ei ollut maininnut siitä kertomuksessaan. Ja kuitenkin oli se hyvin kummallinen ja tärkeä seikka. Mistä oli Florence saanut nämä aikamäärät?
"Ja mitä on toisissa papereissa?" kysyi poliisiprefekti.
Don Luis heristi korviaan. Toiset paperit olivat välttäneet hänen huomionsa sinä päivänä, jolloin hän oli keskustellut Florencen kanssa tässä huoneessa.
"Tässä on toinen", sanoi Weber.
Herra Desmalions otti paperin ja luki:
"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että se tapahtuu kello kolme aamulla."
"Niin", sanoi prefekti, "tuo merkillinen räjähdys, jonka don Luis ennusti ja joka seuraa viidettä kirjettä, ainakin sen mukaan mitä paperille on kirjoitettu. Siihen on meillä vielä hyvää aikaa, koska kirjeitä on ollut vasta kolme ja neljäs tulee tänä yönä. Sitäpaitsi bulevardi Suchetilla olevan talon räjähdyttäminen ei ole mikään helppo asia. Onko siinä kaikki?"
"Herra prefekti", sanoi Weber ottaen esille viimeisen, "tahdotteko olla niin hyvä ja katsoa tätä pienistä neliöistä kokoonpantua suurempaa neliötä Eikö se näytä talon pohjapiirrokselta?"
"Varmasti."
"Tämä on tämän talon pohjapiirros", selitti Weber juhlallisesti. "Tässä näette pihamaan, päärakennuksen, porttivahdintuvan ja neiti Levasseurin huoneen. Tästä pisteestä lähtee punaisella merkitty pilkutettu viiva kierrellen päärakennusta kohti. Tämän viivan alku on merkitty punaisella ristillä, joka merkitsee tätä huonetta, jossa nyt olemme… tahi tarkemmin sanoen vuodekomeroa. Tässä näette jotain, joka merkitsee kai takkaa… tahi pikemmin kaappia, vuoteen takana olevaa kaappia, joka on arvatenkin esiripun peittämä."
"Mutta siinä tapauksessa", sanoi herra Desmalions, "täytyy tuon pilkutetun viivan merkitä käytävää, joka johtaa tästä sivurakennuksesta päärakennukseen. Katsokaa, viivan toisessa päässä on myöskin pieni punainen risti."
"Niin, herra prefekti, siinä on vielä yksi risti. Meidän on varmistauduttava siitä, mitä huonetta se tarkoittaa. Mutta sillä aikaa olen arviokaupalla sijoittanut muutamia miehiä pieneen huoneeseen toisessa kerroksessa, sinne, niissä viimeinen salainen kohtaus eilen don Luisin, Florence Levasseurin ja Gaston Sauveraudin välillä tapahtui. Koska me olemme varmoja viivan toisesta päätepisteestä, niin tunnemme siis don Luis Perennan piilopaikan."
Syntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Weber jatkoi vielä juhlallisemmin:
"Herra prefekti, eilen tuo mies loukkasi minua karkeasti. Sen todistavat alaisenne. Palvelijat tietävät sen myöskin. Yleisö on pian siitä selvillä. Tuo mies on auttanut Florence Levasseurin pakenemaan. Hän oli myöskin apuna Gaston Sauveraudin pakoyrityksessä. Hän on roisto vaarallisinta lajia. Herra prefekti, minä olen vakuutettu, ettette te kiellä minulta lupaa kaivaa häntä esille luolastaan. Muuten… muuten, herra prefekti, katson itseni pakotetuksi pyytämään eroni."
"Ja hyvällä syyllä", sanoi prefekti nauraen. "Onhan aivan luonnollista, että te ette voi sulattaa rautaesirippujuttua. No niin, käykää päälle sitten! Se on don Luisin yksityisasia, hän on itse tahtonut näin. Mazeroux, soittakaa virastooni niin pian kuin puhelin on kunnossa. Ja teidän molempien on kohdattava minut tänä iltana Fauvillen talossa. Älkää unohtako, että nyt on neljännen kirjeen yö."
"Ei tule mitään neljättä kirjettä, herra prefekti", sanoi Weber.
"Kuinka niin?"
"Koska don Luis sitä ennen on lukkojen ja salpojen takana".
"Vai niin, te syytätte don Luisia myöskin siitä että…"
Don Luis ei odottanut kuulevansa muuta. — Hän meni hiljaa kaapille ja työnsi seinän äänettömästi syrjään.
Vai niin, hänen piilopaikkansa oli siis tunnettu.
"Peijakas", murisi hän, "tämä on hiukan ikävää. Minä olen hauskassa pinteessä."
Hän oli ehtinyt salakäytävän puoliväliin aikomuksessa tulla toiselle uloskäytävälle, mutta pysähtyi äkkiä.
"Se ei hyödytä mitään, koska uloskäytävä on vartioitu. Odottakaamme hiukan, katsokaamme…"
Vuodekomerosta päin kuului koputuksia seinään, jonka ontto kaiku arvatenkin oli herättänyt salapoliisipäällikön huomiota. Ja kun Weberin ei tarvinnut ottaa huomioon samaa varovaisuutta kuin don Luisin ja hän voi murtaa laudoituksen vaivautumatta etsimään koneistoa, oli vaara aivan lähellä.
"Piru vieköön", mutisi don Luis, "tämä on liian hullua. Mitä on tehtävä? Ryhtyä taisteluun heitä vastaan. Oh, jos minulla olisi jäljellä koko voimani…"
Mutta ruuanpuute oli hänet näännyttänyt. Hänen polvensa horjuivat ja hänen aivoiltaan tuntui puuttuvan tavallinen selvyys.
Väkivaltainen hävitystyö vuodekomerossa pakotti hänet kaikesta huolimatta ylemmälle uloskäytävälle ja kiivetessään pitkin portaita antoi hän valon sähkölampustaan kierrellä seinäkivillä ja puuluukulla. Hän koetti nostaa luukkua olkapäillään. Mutta jälleen kuuli hän päänsä päällä askeleita. Miehet olivat vielä siellä.
Kiehuen voimattomasta kiukusta hän odotti Weberin tuloa.
Alhaalta päin kuului romahdus, sen kaiku kiiri läpi tunnelin äänten sorinan seuraamana.
"Kas niin", ajatteli hän. "Käsiraudat, vangitseminen, vankikoppi!
Mikä huono onni… ja niin naurettava kokonaisuudessaan. Ja Marie
Fauville, joka varmasti tulee lopettamaan itsensä… ja Florence…"
Ennenkuin hän sammutti lampun, antoi hän sen valon viimeisen kerran valaista ympärilleen.
Parin metrin päässä portaista, noin niiden puolivälin korkeudella, puuttui sisimmästä seinästä suuri ovi, joten muodostui tarpeeksi suuri tyhjä aukko, niin että saattoi ryömiä sinne.
Vaikka tämä reikä ei muodostanutkaan mitään tarkoituksenmukaista piilopaikkaa, oli joka tapauksessa mahdollista, että etsijät laiminlöisivät sen tutkimisen. Sitäpaitsi ei don Luisilla ollut valitsemisen varaa. Sammutettuaan lampun kumartui hän eteenpäin seinäaukkoa kohden, ulottuen siihen käsillään ja onnistui ryömimään tasapainoaan kadottamatta sinne.
Weber, Mazeroux ja heidän joukkonsa lähenivät. Don Luis painautui mahdollisimman lähelle piilopaikkansa takaseinää välttääkseen lyhdyn valon, jonka kajastus alkoi jo näkyä. Ja nyt tapahtui jotain kummallista: kivi, jota vastaan hän painautui, kääntyi hitaasti ympäri ikäänkuin olisi liikkunut akselin ympäri ja hän putosi toiseen, takana olevaan tyhjään komeroon. Kivi kääntyi paikoilleen yhtä hitaasti kuin ennenkin samalla kuin joukko pieniä kiviä rapisi alas seiniä peittäen puoleksi hänen jalkansa.
"Kas vain!" ajatteli hän. "Asettuuko kohtalo todellakin oikeuden puolelle?"
Hän kuuli Mazerouxin sanovan:
"Ei sieluakaan! Ja tähän päättyy käytävä. Mikäli hän ei livahtanut tullessamme… katsokaa portaiden yllä olevasta luukusta."
Weber vastasi:
"Päättäen kulkemamme tien suunnan mukaan on varmaa, että luukku on toisen kerroksen tasalla. Toisen pienen punaisen ristin piti juuri merkitä huonetta don Luisin makuuhuoneen vieressä toisessa kerroksessa. Sinne olen sijoittanut kolme salapoliisia. Jos hän on koettanut päästä ulos sitä tietä, on hän kiinni."
"Meidän tarvitsee vain koputtaa", sanoi Mazeroux. "Silloin löytää väkemme luukun ja päästää meidät pois. Muuten meidän on murrettava se."
Jälleen kaikuivat kovat iskut kautta käytävän. Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen antoi luukku perään ja Weberin sekä Mazerouxin ääniin sekaantui muita ääniä.
Sillä aikaa tutki don Luis olinpaikkaansa ja huomasi kuinka tavattoman pieni se oli. Hän saattoi olla korkeintaan istuvassa asennossa. Tässä oli tunneli, eli tarkemmin sanoen ahdas sola, puolitoista metriä pitkä päättyen vielä pienempään tiileillä kiinnimuurattuun aukkoon. Tiilikivet, joista puuttui muutamia, muodostivat sivuseinät ja kivet, joiden olisi pitänyt pysyä koossa, putoilivat pienimmästäkin kosketuksesta alas, niin että luolan lattia oli niiden peittämä.
"Hitto vie", ajatteli don Luis, "en saa käännellä täällä itseäni liiaksi, muuten joudun vaaraan tulla elävänä haudatuksi. Hauskoja näkymiä!"
Ei ainoastaan tämä, mutta myöskin pelko aiheuttaa melua pakotti hänet olemaan liikkumattomana. Ajatus seurasi ajatusta. Hän muisti kummastelleensa kuinka kreivi Malonyin isoisänäiti oli käyttäytynyt pysyäkseen hengissä niinä päivinä, jolloin hänen täytyi olla piilossa rautaesiripun takana ja ymmärsi nyt, että salakäytävän ja puhelinkomeron välillä oli ollut yhteys, putkijohto, joka oli liian kapea että ihminen olisi voinut ryömiä siitä läpi, mutta ilmavaihdon vuoksi välttämätön. Varovaisuustoimenpiteenä siltä varalta, että salainen käytävä keksittäisiin, peitti suuri kivi tämän putkijohdon pään. Kreivi Malonyi oli kai antanut täyttää tämän johdon korjatessaan työhuonettaan.
Siinä istui hän paksun seinän sisään suljettuna ilman muuta määrättyä tarkoitusta kuin poliisin kynsien välttäminen. Kului useita tunteja.
Nälän ja janon kiusaamana vaipui hän vähitellen syvään uneen ja nukkui niin raskaasti ettei herännyt ennenkuin kello kahdeksan illalla. Herättyään tunsi hän itsensä hyvin väsyneeksi ja näki nyt olotilansa kauheassa valossa. Hän muutti äkkiä mielensä ja päätti antautua vihollistensa käsiin. Mikä tahansa oli parempaa kuin tämä kärsimys ja ne vaarat, joihin hän joutuisi viipymällä kauemmin.
Mutta kääntyessään löytääkseen sisäänkäytävän luolaansa huomasi hän ensiksikin, että kivi ei kääntynyt painamalla ja sitäpaitsi, että hänen ei monista yrityksistään huolimatta onnistunut löytää koneistoa joka pani kiven liikkeeseen. Hän etsi itsepintaisesti, mutta kaikki hänen kokeensa olivat turhia. Kivi ei liikkunut paikaltaan. Mutta joka kerran hänen ponnistaessaan putoili seinän yläosasta kiviä supistaen hänen ennestäänkin pientä liikkumisalaansa.
Huomattavalla ponnistuksella tukahdutti hän levottomuutensa ja sanoi leikillisesti itselleen:
"Mainiota! Nyt olen pakotettu huutamaan apua… minä, Arsène Lupin! Niin, huutamaan noita herroja poliiseja apuun. Muuten lisääntyvät toiveeni tulla elävänä haudatuksi joka minuutti. Se mahdollisuus on olemassa kymmenen yhtä vastaan!"
Hän väänteli käsiään.
"Ei, piru vie, haluan selviytyä tästä pulasta omin neuvoin. Huutaa apua? Ei tule koskaan kysymykseenkään!"
Hän kokosi kaiken tarmonsa ajatellakseen, mutta hänen tylsistyneet aivonsa antoivat hänelle ainoastaan hämmentyneitä ja irrallisia mielijohteita. Hän näki lakkaamatta edessään Florencen ja myöskin Marie Fauvillen kasvot.
"Tänä yönä minun on heidät pelastettava", sanoi hän itsekseen. "Ja minä teen sen ehdottomasti, koska he ovat syyttömät ja minä tiedän kuka on todellinen rikollinen. Mutta kuinka minun on käyttäydyttävä onnistuakseni?"
Hän ajatteli poliisiprefektiä ja kokousta, joka tapahtuisi bulevardi Suchetilla Fauvillen talossa. Kokoontujat olivat jo saapuneet. Poliisi vartioi taloa. Ja tämä muistutti häntä paperipalasesta, jonka Weber oli Shakespearen kahdeksannesta osasta löytänyt ja josta prefekti oli lukenut:
"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että se tapahtuu kello kolme aamulla."
"Niin", ajatteli don Luis seuraten herra Desmalionsin ajatusjuoksua, "niin, kymmenen päivän kuluttua. Koska on tullut vasta kolme kirjettä, tulee neljäs tänä yönä ja räjähdys ei tapahdu ennenkuin viides kirje on ilmestynyt, siis kymmenen päivän kuluttua."
Hän toisti:
"Kymmenen päivän kuluttua… samanaikuisesti viidennen kirjeen kanssa… kymmenen päivän kuluttua…"
Äkkiä vavahti hän kauhusta. Hirveä näky välähti hänen mielessään, näky, joka oli liiankin totta. Räjähdys tapahtuisi tänä yönä! Ja täydellisesti vakuutettuna, että tämä oli oikea otaksuma, hyväksyi hän uudelleen valveutuneella terävänäköisyydellään sen heti aivan varmana. Varmasti oli vain kolme kirjettä tullut perille, mutta ne piti laskea niinkuin neljä olisi tullut, koska yksi ei ollut tullut perille oikeaan aikaan, vaan kymmenen päivää myöhemmin, syystä, jonka don Luis tunsi. Sitäpaitsi ei asia koskenut nyt sitä. Ei ollut kysymyksessä totuuden etsiminen tässä kirjeiden ja päivämäärien sekasorrossa, tässä tiheässä pensaikossa, jossa kukaan ei tuntenut itseään varmaksi mistään. Ei, yksi asia oli muuta tärkeämpi ja se oli tämä lause: "Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa." Ja kun räjähdys oli asetettu toukokuun kahdenkymmenenviidennen päivän yöksi, tapahtuisi se juuri sinä yönä kello kolme!
"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän.
Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Tähän saakka oli hänellä ollut rohkeutta istua vankilassaan ja odottaa ihmetyötä, joka vapauttaisi hänet, mutta hänestä oli parempi kohdata jokainen vaara ja antautua mihin rangaistukseen tahansa mieluimmin kuin jättää poliisiprefekti, Weber, Mazeroux ja heidän seuralaisensa alttiiksi kuolemalle, joka heitä odotti.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Fauvillen talo räjäytettäisiin ilmaan kolmen, neljän tunnin kuluttua. Sen hän tiesi aivan varmaan. Yhtä täsmällisesti kuin nuo salaperäiset kirjeet olivat saapuneet määräpaikkaansa huolimatta kaikista esteistä, tulisi räjähdyskin tapahtumaan sanottuun aikaan. Näiden kaikkien rikosten helvetillinen toimeenpanija oli niin tahtonut. Kello kolme aamulla ei Fauvillen talosta olisi jäljellä mitään.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Hänelle oli palautunut niin paljon voimia, että hän saattoi päästää epätoivoisen huudon ja antaa äänensä tunkeutua läpi rappauksen ja kiviseinien.
Kun hän ei näyttänyt saavan mitään vastausta huutoonsa, keskeytti hän ja kuunteli kauan. Hiljaisuus oli täydellinen.
Silloin ajoi tuska kaikista hänen huokosistaan kylmän hien. Ajatella, jos salapoliisit olivat lakanneet vahtimasta ylintä kerrosta ja tyytyneet viettämään yönsä alakerrassa.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Hiljaisuus, syvä, järkähtämätön hiljaisuus.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Hän tunsi, että hänen huutonsa ei tunkeutunut ympäröivien seinien ulkopuolelle. Sitäpaitsi tuli hänen äänensä aina heikommaksi ja heikommaksi, se kuului nyt ainoastaan käheänä kuiskauksena, joka kuoli jo hänen kurkkuunsa.
Hän lakkasi huutamasta ja kuunteli jälleen koko tuskan jännittämällä huomaavaisuudellaan sitä syvää hiljaisuutta, joka ympäröi kiviarkkua, johon hän ollut suljettuna. Ei vieläkään mitään, ei ääntäkään. Ei kukaan tullut tahi voinut tulla hänen avukseen.
Florencen nimi ja kasvot seurasivat häntä alinomaa Hän ajatteli myöskin Marie Fauvillea, jonka oli luvannut pelastaa. Mutta Marie kuolisi nälkään. Ja samoinkuin Marie, samoinkuin Gaston Sauveraud ja niin monet muutkin, tulisi hänkin, Lupin, vuorostaan tämän kauhean kummitusmaisen olennon uhriksi.
Hän sai raivokohtauksen. Hän saattoi tuskin hengittää tukahduttavassa ja pilaantuneessa ilmassa. Hänen aivojaan pakottivat ikäänkuin ruumiillisesta kivusta kuvat, jotka lakkaamatta johtuivat hänen mieleensä ja joilla oli joko Florencen kauniit kasvot tahi Marien kalpeat piirteet. Ja Marien maatessa kuolevana kuulivat hänen sumentuneet aivonsa räjähdyksen Fauvillen talosta ja näkivät prefektin ja Mazerouxin makaavan kuolleena kauheasti silvottuina.
Pimeys hiipi hänen ylleen. Hän joutui jonkunlaiseen horrokseen sammaltaen katkonaisia sanoja:
Florence… Marie… Marie…