III LUKU
Räjähdys
Tuo neljäs salaperäinen kirje! Neljäs näistä kirjeistä, jotka olivat itse paholaisen postittamia ja pirun tuomia, kuten eräs lehdistä asian ilmaisi!
Muistamme kaikki sen ennenkuulumattoman jännityksen, joka vallitsi yleisön keskuudessa, kun kahdeskymmenesviides päivä toukokuuta lähestyi. Ja viimeiset uutiset kohottivat yleisön mielenkiinnon huippuunsa. Yleisö sai kuulla puhuttavan Sauveraudin vangitsemisesta, hänen rikostoverinsa Florence Levasseurin — don Luis Perennan sihteerin — paosta ja Perennan omasta salaperäisestä katoamisesta.
Tästä hetkestä alkaen voitonvarmana ja melkein kaikki murhenäytelmän esittäjät käsissään, tuli poliisi puheliaammaksi ja sen ilmoitusten johdosta tunsi yleisö don Luisin muuttuneen aseman, aavisti hänen intohimonsa Florence Levasseuriin sekä todellisen syyn hänen mielenmuutokseensa ja vapisi jännityksestä nähdessään tämän ihmeellisen miehen antautuvan uuteen taisteluun.
Mitä hän aikoi tehdä. Tiedot Marie Fauvillesta eivät olleet hyviä. Taipumattomalla itsepäisyydellä pysyi hän itsemurha-aikeissaan. Häntä täytyi ruokkia keinotekoisella tavalla ja Saint-Lazaren sairasosaston lääkärit eivät salanneet epäilyksiään. Tulisiko don Luis ajoissa?
Sinä iltana virtasi tavaton väenpaljous La Muetten ja Auteuilin kautta bulevardi Suchetille, ihmisvirta, joka ei tullut ainoastaan Pariisista, vaan myöskin esikaupungeista ja maaseudulta. Näytelmä oli jännittävä ja yleisö tahtoi olla mukana.
He katselivat vain matkan päästä, sillä poliisi oli sulkenut tien sata metriä talon kummallekin puolen ja kaikki, joiden onnistui kiivetä vastapäiselle muurille, ajettiin alas linnoituksen kaivantoihin.
Taivas oli onnettomuutta ennustavien raskaiden pilvien peitossa, joita tuon tuostakin valaisi hopeainen kuu. Miehet lauloivat. Katupojat matkivat eläinten ääniä. Ihmiset asettuivat ryhmiin penkeille ja käytäville, syöden ja juoden sekä pohtien asiaa.
Osa yötä vietettiin tällä tavoin, eikä mitään tapahtunut, joka olisi vaimentanut väkijoukon uteliaisuutta. Se rupesi tuumimaan eikö olisi viisainta mennä kotiin, koska Sauveraud oli vankilassa ja oli hyvin vähän luultavaa, että neljäs kirje loihdittaisiin näkyviin samalla salaperäisellä tavalla kuin toisetkin.
Mutta kuitenkaan ei menty: täytyihän don Luis Perennan tulla!
Jo kello kymmenestä illalla olivat prefekti, hänen ensimmäinen sihteerinsä, salapoliisipäällikkö ja hänen lähin miehensä Weber, komissario Mazeroux ja kaksi tarkastajaa kokoontuneet siihen suureen huoneeseen, jossa Fauville murhattiin. Viisitoista salapoliisia oli sijoitettu muihin huoneisiin yli kahdenkymmenen vahtiessa kattoa, talon ulkosivua ja puutarhaa.
Iltapäivän kuluessa oli toimitettu uusi perusteellinen tutkimus, mutta paremmatta tuloksetta kuin ennenkään. Kaikkia oli käsketty valvomaan. Jos kirje ilmestyisi jossain paikassa suurta huonetta, haluttiin päästä selville kuka sen toi. Poliisi ei uskonut ihmetöihin.
Kello kaksitoista antoi herra Desmalions tarjota alaisilleen kahvia. Itse hän tyhjensi kaksi kuppia ja oli alituisesti liikkeessä, milloin hän meni huoneen päästä toiseen, milloin portaita ylös ylähuoneen, milloin etuhuoneen ja eteisen väliä. Hän halusi vahdinpidon tapahtuvan mitä suotuisimpien olosuhteiden vallitessa ja antoi sen vuoksi kaikkien ovien olla avoinna ja kaikkien sähköjen palaa.
Mazeroux huomautti:
"Pitää olla pimeä, että kirje tulisi. Te muistatte, herra prefekti, tehneenne tämän kokeen ennenkin, mutta silloin ei kirje tullut."
"Koetamme uudelleen", vastasi herra Desmalions, joka kaikesta huolimatta oli peloissaan don Luisin sekaantumisesta ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen sen mahdottomaksi.
Mutta kun yö yhä kului, tulivat kaikki läsnäolijat kärsimättömiksi. Varustautuneena taisteluun halusivat he näyttää voimiaan. He ponnistivat näkö- ja kuulohermojaan äärimmäisiin asti. Kello yksi tapahtui hälytys, joka osoitti minkä korkeuden jännitys oli saavuttanut. Ensimmäisessä kerroksessa kajahti laukaus ja sitä seurasi huuto. Tarkastettaessa huomattiin, että kaksi salapoliisia, jotka kohtasivat toisensa kierroksella, eivät olleet tunteneet toisiaan ja toinen heistä oli ampunut revolverilla ilmaan ilmoittaakseen tovereilleen.
Silläaikaa oli väkijoukko ulkopuolella vähentynyt.
Ohjeet olivat nyt lievemmät ja uteliaat saivat tulla lähemmäksi, mutta vielä oli katu suljettu.
Mazeroux sanoi:
"Mutta onko varma, että räjähdys on kymmenen päivän kuluttua eikä tänä yönä, herra prefekti, muuten olisivat kaikki nuo ihmiset, samoin kuin mekin, vaarassa."
"Yhtä vähän tapahtuu räjähdystä kuin tulee kiirettäkään tänä yönä", sanoi herra Desmalions olkapäitään kohottaen. Ja hän lisäsi: "sinä päivänä annetaan sitäpaitsi ankarat ohjeet."
Kello oli kymmenen minuuttia yli kaksi.
Kun prefekti viisitoista minuuttia tämän jälkeen sytytti savukkeen, sanoi eräs salapoliisi leikillisesti:
"Tuota meidän on ensi kerralla välttäminen, herra prefekti. Se voisi olla vaarallista."
"Seuraavalla kerralla", sanoi herra Desmalions, "en kuluta aikaa pitämällä vahtia. Sillä alan uskoa, että tämä kirjejuttu nyt on loppuunsuoritettu."
"Sitä ei voi tietää", huomautti Mazeroux.
Kului muutamia minuutteja. Herra Desmalions oli istuutunut. Myöskin toiset istuivat. Kukaan ei puhunut mitään.
Äkkiä hypähtivät kaikki ylös tehden samanlaisen kummastuneen eleen.
Soitettiin…
He kuulivat heti mistä ääni tuli. "Puhelin", mutisi herra Desmalions
Hän otti torven.
"Halloo! Kuka siellä on?"
Eräs ääni vastasi, mutta niin kaukaa ja niin heikosti, että hän erotti ainoastaan epäselvää muminaa ja huudahti:
"Puhukaa kovemmin! Mistä on kysymys? Kuka te olette?"
Ääni sammalsi muutamia sanoja, jotka näyttivät yllättävän prefektin.
"Halloo!" sanoi hän. "En kuule. Olkaa hyvä ja toistakaa mitä sanoitte. Kuka puhuu?"
"Don Luis Perenna", kuului vastaus, tällä kertaa selvemmin.
Prefekti teki liikkeen ikäänkuin pannakseen pois kuulotorven ja mutisi:
"Tämä on pilaa. Joku lurjus laskee kanssamme leikkiä."
Hän jatkoi kuitenkin vastoin tahtoaan ja käskevällä sävyllä:
"Mitä tämä on? Väitättekö olevanne don Luis Perenna?"
"Kyllä".
"Mitä haluatte?"
"Paljonko kello on?"
Prefekti teki vihaisen liikkeen, ei niin paljon suuttumuksesta naurettavaan kysymykseen kuin siitä, että oli todellakin tuntenut don Luisin äänen.
"Mitä?" sanoi hän ja hillitsi itsensä. "Mikä kysymys se on? Missä te olette?"
"Kotonani, rautaesiripun yläpuolella, työhuoneeni katolla."
"Katolla?" toisti prefekti, joka ei tiennyt mitä uskoa.
"Niin, ja sangen väsyneenä, sen tunnustan."
"Me lähetämme väkeä auttamaan teitä", sanoi herra Desmalions, joka alkoi tulla hyvälle tuulelle.
"Myöhemmin, herra prefekti. Vastatkaa minulle ensiksi… ja pian.
Muuten en tiedä onko minulla voimia… mitä kello on?"
"Ei, kuulkaapas…"
"Pyydän teitä?"
"Kello on kahtakymmentä vailla kolme."
Tuntui kuin äkillinen kauhu olisi antanut don Luisille uusia voimia. Hänen heikko äänensä sai voimaa ja vuoroin pyytäen, käskien ja vedoten, täynnä rehellistä vakaumusta hän teki kaikkensa saadakseen herra Desmalionsin uskomaan sanojaan:
"Menkää tiehenne, herra prefekti. Menkää, jokikinen, jättäkää talo. Se lentää ilmaan kello kolme. Niin, niin, sen vannon. Kymmenen päivää neljännen kirjeen jälkeen, se on nyt, sillä on ollut kymmenen päivän väliaika kirjeiden tulolla. Se tapahtuu nyt, kello kolme aamulla. Huomatkaa mitä oli kirjoitettu paperille, jonka herra Weber antoi teille aamulla: 'Räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa. Se tapahtuu kello kolme aamulla.' Kello kolme aamulla tänään, herra prefekti! Menkää, minä pyydän teitä. Ei kukaan saa jäädä taloon. Teidän on uskottava minua. Minä tiedän nyt kaikki. Eikä mikään voi estää uhkausta menemästä täytäntöön. Menkää, menkää, menkää! Tämä on hirveätä… tunnen, että te ette usko minua… eikä minulla ole yhtään voimia jäljellä… menkää pois, kaikki!"
Hän sanoi lisäksi joitakin sanoja, joita herra Desmalions ei käsittänyt. Sitten vaikeni ääni ja vaikka prefekti vielä kuuli huudon, tuntui hänestä, että se oli hyvin kaukainen ja että puhelintorvi ei enää ulottunut puhujan suun luo.
Hän pani pois kuulotorven.
"Hyvät herrat", sanoi hän hymyillen, "kello on seitsemäätoista minuuttia vailla kolme. Seitsemäntoista minuutin kuluttua lennämme ilmaan. Niin ainakin hyvä ystävämme don Luis Perenna väittää."
Huolimatta leikillisestä tavasta, jolla uhkaus sanottiin, syntyi kuitenkin yleinen levottomuus. Weber kysyi.
"Oliko se todellakin don Luis, herra prefekti?"
"Hän itse. Hän on ryöminyt johonkin piilopaikkaan talossaan työhuoneensa yläpuolella ja tuntuu olevan ponnistuksista ja kärsimyksistä aivan loppunut. Menkää ja päästäkää hänet ulos, Mazeroux… jos ei tämä vain ole hänen keksintönsä uusi koukku. Teillä on kai vangitsemismääräys?"
Komisario Mazeroux meni herra Desmalionsin luo. Hän oli kalpea.
"Herra prefekti, sanoiko hän teille, että me lennämme ilmaan?"
"Sanoi. Hän luottaa merkintöön, jonka herra Weber löysi eräästä
Shakespearen osasta. Räjähdys tapahtuu tänä yönä."
"Kello kolme aamulla?"
"Niin, vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua."
"Ja aiotteko te jäädä tänne, herra prefekti?"
"Kuinka muuten? Luuletteko te meidän tottelevan sen herran päähänpistoja?"
Mazeroux hätkähti, epäröi, mutta huolimatta kunnioituksestaan herra prefektiä kohtaan huudahti hän kykenemättä itseään hillitsemään:
"Se ei ole päähänpisto! Minä olen työskennellyt yhdessä don Luisin kanssa. Minä tunnen miehen. Jos hän sanoo, että jotain tapahtuu, niin hänellä on syynsä."
"Mahdottomat syyt".
"Ei, ei, herra prefekti," väitti Mazeroux kiihottuen yhä enemmän, "minä vakuutan, että teidän on kuultava häntä. Talo räjähtää ilmaan — kuten hän sanoi — kello kolme. Meillä on jäljellä vain muutamia minuutteja. Poistukaamme… pyydän teitä, herra prefekti."
"Toisin sanoen, te haluatte livistää."
"Se ei ole livistämistä, herra prefekti. Se on luonnollinen varovaisuustoimenpide. Mehän voimme koettaa… ja te itse, herra prefekti…"
"Riittää nyt".
"Mutta, herra prefekti, koska don Luis sanoi…"
"Riittää, minä sanon!" toisti prefekti korskeasti. "Jos olette peloissanne, voitte käyttää antamaani määräystä ja lähteä hakemaan don Luisia."
Mazeroux teki kunniaa vanhalla sotilastavallaan ja sanoi:
"Minä jään tänne, herra prefekti."
Hän teki täyskäännöksen ja palasi paikoilleen.
Tuli hiljaisuus. Mutta Desmalions alkoi kulkea kädet selän takana edestakaisin huoneessa. Sitten kääntyi hän salapoliisipäällikköön ja ensimmäiseen sihteeriinsä:
"Te olette toivottavasti kanssani samaa mieltä?"
"Varmasti, herra prefekti."
"Luonnollisesti. Ensiksikin ei tämä otaksuma perustu mihinkään sellaiseen, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Ja sitäpaitsi olemme vartioidut. Pommit eivät voi ilmestyä noin tuostaan. Täytyy olla joku, joka heittää ne. Mistä hän tulee? Mitä tietä?"
"Samaa tietä kuin kirjeet", esitti sihteeri.
"Mitä se merkitsee? Te katsotte siis…"
Sihteeri ei vastannut eikä herra Desmalions puhunut loppuun. Samoin kuin toiset tunsi hänkin levottomuutta, joka vähitellen, sikäli kuin minuutit kuluivat, tuli sietämättömäksi.
Kello kolme aamulla! Ne sanat palautuivat lakkaamatta mieleen. Kaksi kertaa katsoi hän kelloaan.
Se oli kahtatoista minuuttia vailla. Kymmentä minuuttia. Räjähtäisikö talo todellakin ilmaan sen vuoksi, että joku helvetillinen ja kaikkivoipa olento niin halusi?
"Se on mieletöntä, aivan mieletöntä!" huudahti prefekti jalkaa polkien. Seitsemän minuuttia, kuusi minuuttia…
Mazeroux laskeutui aivan hiljaa polvilleen, teki ristimerkin ja luki matalalla äänellä rukouksiaan. Hänen käytöksensä teki sellaisen vaikutuksen, että ensimmäinen sihteeri ja salapoliisipäällikkö tekivät liikkeen mennäkseen prefektin luo.
Herra Desmalions käänsi päänsä pois ja jatkoi kulkuaan lattialla. Mutta hänen tuskansa lisääntyi ja sanat, jotka hän oli kuullut puhelimessa kaikuivat hänen korvissaan. Perennan vakavuus, hänen palavat pyyntönsä, hänen innokkaat vakuutuksensa, kaikki tämä teki prefektin hermostuneeksi. Hän oli nähnyt Perennan toimessa. Hän päätti, että asian nykyisessä tilassa hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä tämän miehen varoitusta.
"Menkäämme," sanoi hän.
Sanat lausuttiin mitä rauhallisimmalla sävyllä ja näytti kuin ne, jotka sen kuulivat, olisivat pitäneet niitä hyvin ymmärrettävänä johtopäätöksenä aivan jokapäiväisistä edellytyksistä lähteneenä. He poistuivat kiirehtimättä, ilman pakoa tahi epäjärjestystä, kuten miehet, jotka tyynesti tottelevat järjen vaatimuksia.
He vetäytyivät ovella syrjään antaakseen prefektin mennä ensin.
"Ei", sanoi tämä, "käykää eteenpäin, minä tulen viimeisenä."
Hän oli viimeinen, joka poistui, eikä hän sammuttanut sähkövaloa.
Eteisessä pyysi hän salapoliisipäällikköä puhaltamaan pilliinsä. Kun kaikki siviilipukuiset salapoliisit olivat kokoontuneet, määräsi hän heidät lähtemään talosta yhdessä porttivahdin kanssa ja sulkemaan portin.
Sitten kutsui hän bulevardilla olevat salapoliisit ja sanoi:
"Pitäkää yleisö niin kaukana kuin voitte ja kiiruhtakaa. Me menemme jälleen taloon puolen tunnin kuluttua."
"Ja te, herra prefekti", kuiskasi Mazeroux. "Te ette kai jää tänne, toivon minä."
"En, sitä en tee", sanoi hän nauraen. "Jos kerran tottelen ystävämme
Perennan neuvoa, niin voin yhtä hyvin tehdä sen perusteellisesti."
"On vain kaksi minuuttia jäljellä."
"Ystävämme Perenna puhui kello kolmesta eikä kahdesta minuutista vailla kolme. Niin että…"
Hän meni bulevardin poikki mukanaan ensimmäinen sihteeri, salapoliisipäällikkö ja Mazeroux sekä kiipesi vastapäiselle vallille.
"Meidän pitäisi ehkä laskeutua maahan", esitti Mazeroux.
"Niin, laskeutukaamme maahan", sanoi prefekti yhä leikillisellä sävyllä. "Mutta sen sanon rehellisesti, jos ei mitään räjähdystä tapahdu, ammun kuulan otsaani. En voi elää kauemmin tehtyäni itseni naurettavaksi."
"Räjähdys tapahtuu, herra prefekti", selitti Mazeroux.
"Minkälainen luottamus teillä onkaan ystäväämme don Luisiin!"
"Niin on teilläkin, herra prefekti."
He vaikenivat odottaen hermostuneina ja taistellen levottomuutta vastaan, joka valtasi heidät. He laskivat sydämensä lyöntien mukaan sekunteja. Tästä ei tuntunut tulevan loppua.
Jossain löi kello kolme.
"Nähkääs", murisi herra Desmalions muuttuneella sävyllä, "nähkääs! Ei tapahdu mitään, jumalan kiitos!"
Ja hän äännähti:
"Tämä on hupsuutta, suorastaan hulluutta! Kuinka voi antautua tällaisiin hullutuksiin."
Toinen kello löi kauempana. Sitten löi naapuritalon katolla oleva kello.
Ennenkuin kolmas lyönti oli kaikunut, kuulivat he räiskettä, ja heti sen jälkeen hirveän räjähdyksen, täydellisen, mutta niin lyhytaikaisen, että he näkivät ikäänkuin näyssä tavattoman tuli- ja savupatsaan, joka heitti ympärilleen suuren joukon kiviä ja muurinkappaleita. Ja kaikki oli loppu. Purkaus oli tehnyt tehtävänsä.
"Pian!" huudahti poliisiprefekti ja syöksyi eteenpäin. "Ilmoittakaa puhelimella palokunnalle tulenvaaran varalta."
Hän tarttui Mazerouxin käsivarteen:
"Juoskaa autolleni, te tapaatte sen sadan metrin päässä tuolla bulevardilla. Sanokaa ohjaajalle, että ajaa teidät don Luisin luo, ja kun löydätte hänet, niin vapauttakaa ja tuokaa hänet tänne."
"Vangittunako, herra prefekti?"
"Vangittuna? Oletteko hullu!"
"Mutta jos salapoliisipäällikkö…"
"Salapoliisipäällikkö saa pitää suunsa. Siitä vastaan minä. Lähtekää matkaan!"
Mazeroux ei toimittanut tehtäväänsä suuremmalla kiireellä kuin jos hänet olisi lähetetty vangitsemaan don Luisia, sillä Mazeroux oli omantunnontarkka mies, mutta tämä tuotti hänelle suurempaa iloa. Taistelu, jota hän oli ollut pakotettu taistelemaan sitä miestä vastaan, jota hän vielä kutsui isännäkseen, oli usein liikuttanut häntä melkein kyyneliin. Tällä kertaa tuli hän auttajana, ehkäpä saattoi pelastaa isäntänsä hengen.
Samana iltapäivänä oli salapoliisipäällikkö herra Desmalionsin määräyksen mukaan lopettanut talon tutkimisen, koska näytti siltä, että don Luis oli päässyt pakoon, ja jättänyt ainoastaan kolme miestä vartioimaan. Mazeroux tapasi heidät eräässä alakerran huoneessa, jossa he vuorotellen valvoivat. Vastaukseksi hänen kysymykseensä selittivät he, etteivät olleet kuulleet ääntäkään.
Hän meni yksin ylös portaita päästäkseen kuulijoista keskustellessaan isäntänsä kanssa. Hän meni salongin kautta ja tuli työhuoneeseen.
Täällä tuli hän levottomaksi sytytettyään sähkön ja nähtyään huoneen tyhjäksi.
"Isäntä!" huusi hän useita kertoja. "Missä te olette?"
Ei vastausta.
"Koska hän puhui puhelimella, ei hän voi olla kaukana", ajatteli
Mazeroux.
Seisomapaikaltaan näki hän kuulotorven riippuvan nyörissä ja mennessään puhelinkomerolle kompastui hän tiilikiviin ja muurisaveen, jotka peittivät lattian. Hän sytytti komeroon valon ja näki yläpuolellaan riippuvan käden ja käsivarren. Käsivarren ympäriltä oli katto rikottu. Mutta olkapää ei ollut voinut tunkeutua läpi ja Mazeroux ei voinut nähdä vangin päätä.
Hän hypähti tuolille, niin että ulottui käteen. Hän tunnusteli sitä ja tuli tyynemmäksi, sillä se oli lämmin.
"Tekö se olette, Mazeroux?" kysyi ääni, joka tuntui komisariosta tulevan hyvin kaukaa.
"Kyllä, minä se olen. Te olette haavoittunut, eikö niin? Ei suinkaan vaarallisesti?"
"En, ainoastaan huumaantunut… ja vähän väsynyt… nälästä… kuulkaa…"
"Minä kuulen".
"Vetäkää toinen kirjoituspöytäni vasemman puoleisista laatikoista auki. Sieltä löydätte…"
"Mitä sitten?"
"Vanhan suklaapalan."
"Mutta…"
"Tehkää niinkuin sanoin, Alexandre, minä olen aivan nälän näännyttämä."
Don Luis toipui hetken kuluttua ja sanoi iloisemmalla äänellä:
"Nyt on parempi. Nyt saatan odottaa. Menkää keittiöön ja hankkikaa minulle hiukan leipää ja vettä."
"Minä tulen heti takaisin."
"Ei sitä tietä. Menkää Florence Levasseurin huoneen kautta ja salakäytävää myöten portaille, jotka johtavat laskuluukulle."
Ja hän neuvoi kuinka kivi oli käännettävä ja ryömittävä aukkoon, josta hän oli niin viheliäisessä tilassa paennut.
Kaikki oli tehty kymmenessä minuutissa. Mazeroux puhdisti aukon, sai kiinni don Luisin jaloista ja veti hänet ulos luolasta.
"Oh, hyvä jumala!" valitti hän myötätuntoisena. "Sellaisessa kunnossa, isäntä! Mitä te olette tehnyt? Minä ymmärrän nyt: teidän on täytynyt kaivautua sieltä missä olitte, kaivautua lakkaamatta… enemmän kuin metrin!"
Kun don Luis oli asettunut makuuhuoneeseensa, syönyt hiukan leipää ja sammuttanut janonsa, kertoi hän:
"Niin, poikaseni, se oli todellakin vaikeaa. Kun kaikki ajatukset surisivat päässä eikä voi käyttää aivojaan, niin haluaa todellakin saada vain kuolla. Ja sitäpaitsi ei siellä ollut ilmaa, ymmärrättekö? Minä en voinut hengittää, mutta minä menin eteenpäin ja kaivoin niinkuin näitte, kaivoin käsilläni, puolinukuksissa. Katsokaa vain, sormeni ovat kuin hyytelöä. Mutta ajattelin vain sitä kirottua räjähdystä ja halusin varoittaa teitä mihin hintaan hyvänsä ja jatkoin kaivamistani."
Hän katsoi Mazerouxiin ja kysyi sellaisella äänensävyllä ikäänkuin olisi ollut vastauksesta varma:
"Räjähdys tapahtui, eikö niin?"
"Kyllä."
"Täsmälleen kello kolme?"
"Niin."
"Ja herra Desmalions antoi luonnollisesti tyhjentää huoneet?"
"Niin."
"Viimeisellä hetkellä?"
"Niin."
Don Luis naurahti ja sanoi:
"Minä tiesin, että hän vetäytyisi pois aikanaan eikä antaisi perään ennenkuin viimeisellä hetkellä. Teillä on täytynyt olla epämiellyttävä hetki, Mazeroux, sillä luonnollisesti te uskoitte minua heti alun pitäen."
Hän söi puhuessaan ja jokainen suuntäysi näytti palauttavan hiukan hänen tavallista eloisuuttaan.
"Mainio ruokahalu!" sanoi hän. "Tunnen pääni niin kevyeksi. Mutta minun on harjoitettava, että totun tällaiseen."
"Ei kukaan saattaisi luulla teidän paastonneen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia".
"Niin, sellaista se on kun on vahva ruumis ja voimia kestää. Puolen tunnin kuluttua olen minä kuin uusi mies. Kunhan saan vain ajaa partani ja ottaa kylvyn."
Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, söi hän Mazerouxin valmistaman aamiaisen, munia ja kylmää lihaa. Sitten hän nousi ja sanoi:
"Lähtekäämme nyt".
"Ei ole mitään kiirettä. Paneutukaa levolle muutamiksi tunneiksi.
Prefekti voi odottaa."
"Te olette hullu. Te unohdatte Marie Fauvillen."
"Marie Fauvillen?"
"Niin, tietysti. Luuletteko te minun antavan hänen istua vankilassa?
Enkä Sauveraudin liioin. Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa."
Mazeroux tuumi itsekseen, että isännän pää ei ollut vielä selvä. Vapauttaa Marie Fauville ja Gaston Sauveraud käden käänteessä! Ei, se meni jo liian pitkälle.
Perenna, jonka hän saattoi prefektin autoon, oli jälleen kuin uusi, reipas, pirteä ja toimintahaluinen ikäänkuin juuri vuoteesta noussut.
"Hyvin hivelevää itserakkaudelleni", sanoi don Luis Mazerouxille, "hyvin imartelevaa, että prefekti ensin epäröi kun olin häntä puhelimella varoittanut, mutta antoi sitten viime hetkellä myöden. Sellainen vaikutus minulla on noihin veikkoihin, että saan heidät tuolla tavoin tanssimaan pillini mukaan. 'Varokaa itseänne, hyvät herrat' ilmoitan luolastani! 'Varokaa itseänne pommilta kello kolme'. — 'Tyhmyyksiä', sanovat he. — 'Ei varmastikaan', vastaan minä — 'Mistä sen tiedätte?' — 'Tiedän vain'. — 'Mutta mitä todistuksia teillä on?' — 'Todistuksia? Se, että minä sanon sen.' — 'No niin, koska te sen sanotte, niin…' Ja kun kello on viittä vailla kolme, marssivat he ulos. Oh, ellen olisi niin vaatimaton kuin olen —!"
He tulivat bulevardi Suchetille, jossa väkijoukko seisoi niin tiheään pakkautuneena, että heidän täytyi nousta autosta.
"Odottakaa minua täällä, isäntä. Minun täytyy ilmoittaa prefektille."
Bulevardin toisella puolen himmeän aamutaivaan alla näki don Luis räjähdyksen aiheuttaman hävityksen. Se ei ollut niin suuri kuin hän oli odottanut. Joku osa kattoa oli pudonnut alas ja sirpaleet näkyivät ammottavista ikkunoista, mutta talo oli jäljellä. Fauvillen uutisrakennus ei ollut kärsinyt suuriakaan vaurioita ja, kummallista kyllä, sähkövalo, jonka prefekti oli jättänyt palamaan,ei ollut sammunut. Puutarhaan ja tielle oli asetettu huonekaluröykkiöitä, joita muutamat sotilaat ja poliisit vartioivat.
"Seuratkaa minua", sanoi Mazeroux tullessaan hakemaan don Luisia ja viedäkseen hänet insinöörin työhuoneeseen.
Osa lattiaa oli revitty. Etuhuoneesta vasemmalle olevat ulkoseinät olivat halkeilleet ja kaksi työmiestä oli tukemassa niitä pylväillä, joita he olivat hakeneet lähimmästä lautatarhasta. Mutta yleensä ei räjähdyksellä ollut ollut niitä seurauksia, joita sen järjestäjä oli ajatellut.
Herra Desmalions oli siellä yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka olivat viettäneet yönsä huoneessa. Vain Weber oli mennyt matkoihinsa; hän ei tahtonut tavata vihollistaan.
Don Luisin sisääntulo herätti huomiota. Prefekti meni heti häntä vastaan ja sanoi:
"Minä pyydän esittää kaikkien meidän yhteisen kiitoksen. Teidän terävänäköisyytenne on yläpuolella kaiken ylistyksen. Te olette pelastanut henkemme ja sen haluamme, nämä herrat ja minä, ehdottomasti tunnustaa. Mitä minuun tulee, niin on tämä jo toinen kerta kun minulla on syy kiittää teitä."
"Voitte hyvin yksinkertaisella tavalla osoittaa minulle kiitollisuuttanne, herra prefekti", sanoi don Luis, "antamalla minun suorittaa tehtäväni loppuun."
"Tehtävänne?"
"Niin, herra prefekti. Se, mitä tänä yönä on tapahtunut, on vain alkua. Lopuksi tulee Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin vapauttaminen."
Herra Desmalions hymyili.
"Oh —!"
"Pyydänkö liian paljon, herra prefekti?"
"Pyytää voi aina, mutta täytyy pysytellä mahdollisuuksien rajoissa.
Ja noiden ihmisten syyttömyys ei riipu minusta."
"Ei, herra prefekti, mutta teistä riippuu ilmoittaminen heille, jos minä todistan heidän syyttömyytensä."
"Siihen suostun, jos te todistatte sen niin, ettei sitä kauemmin voida epäillä."
"Sen teen."
Kaikesta huolimatta vaikutti don Luisin rauhallinen varmuus herra
Desmalionsiin, ja hän sanoi:
"Sen nopean tutkimuksemme tulokset, jotka olemme saaneet, saattavat kenties auttaa teitä. Olemme esimerkiksi varmat siitä, että pommi oli asetettu lattiapalkkien alle sisäänkäytävän luo."
"Olkaa hyvä ja älkää vaivautuko, herra prefekti. Ne ovat ainoastaan toisarvoisia seikkoja. Pääasia on nyt, että te saatte tietää koko totuuden, ettekä yksinomaan sanojen kautta."
Prefekti oli tullut lähemmäksi. Hän ja salapoliisit seisoivat don Luisin ympärillä ja seurasivat kuumeentapaisella kärsimättömyydellä hänen huultensa liikkeitä. Oliko mahdollista, että totuus, joka vielä oli niin kaukainen ja hämärä, huolimatta kaikesta siitä merkityksestä, jonka he antoivat tehdyille vangitsemisille, nyt vihdoinkin olisi tunnettu?
"Herra prefekti", sanoi don Luis, "te odotitte tänä yönä turhaan neljännen kirjeen tuloa. Nyt saamme me, kiitos erään ihmeellisen sattuman, olla läsnä sen saapuessa. Te saatte silloin tietää, että se oli sama käsi, joka suoritti rikokset… ja senkin, kenen käsi se oli."
Hän kääntyi Mazerouxiin.
"Herra komissario, tahdotteko olla hyvä ja tehdä huoneen niin pimeäksi kuin mahdollista? Ikkunanluukut ovat poissa, mutta te voitte vetää verhot ikkunoihin ja sulkea ovet. Herra prefekti, onko se vain sattuma, että sähkö palaa?"
"Kyllä. Me sammutamme sen."
"Hetki vielä. Onko jollakin herroista mukanaan taskulamppu? No niin, sitä ei tarvita. Tämä on riittävä."
Kynttiläjalassa oli kynttilä. Hän otti sen ja sytytti.
Sitten hän sammutti sähkövalon.
Tuli puolipimeä. Kynttilänliekki lepatti ikkunoista käyvässä vedossa.
Don Luis suojeli sitä kädellään ja meni pöydän luo.
"En luule että tarvitsee odottaa kauan", sanoi hän. "Arvaan, että vie vain muutamia minuutteja ennenkuin tosiasiat puhuvat puolestaan paremmin kuin minä voin sen tehdä."
Nämä hetket, joiden aikana ei kukaan rikkonut hiljaisuutta, olivat unohtumattomia. Herra Desmalions selitti myöhemmin eräässä haastattelussa, jossa hän teki hyvin huvittavalla tavalla itsestään pilaa, että hänen aivonsa yön seikkailuista kiihtyneinä kuvittelivat mitä uskomattomimpia tapahtumia, kuten esimerkiksi, että joukko aseistettuja miehiä hyökkäisi taloon tahi että kummitukset ja henget näyttäytyisivät.
Hänen uteliaisuutensa kiihotti häntä pitämään silmänsä suunnattuina don Luisiin. Tämä istui pöydänkulmalla pää hiukan taaksepäin taivutettuna ja silmät kattoon suunnattuina. Hän söi leipäpalasta ja nakerteli suklaakakkua näyttäen hyvin nälkäiseltä, mutta aivan tyyneltä.
Kesti useampia sekunteja kuten don Luis oli sanonut, ehkä kolme-, neljäkymmentä; ne tuntuivat iankaikkisuudelta. Sitten kohotti Perenna kynttilää ja sanoi:
"Kas tuossa…"
Sen, mitä he nyt näkivät, olivat kaikki huomanneet melkein samalla hetkellä kun hän sen sanoi. Katosta laskeutui kirje. Se leijaili hitaasti alas kuin tuulen ajelema lehti. Se kosketti hiukan don Luisia ja putosi lattialle pöydän jalkojen väliin.
Don Luis otti ylös paperin, ojensi sen herra Desmalionsille ja sanoi:
"Kas tässä, herra prefekti. Tässä on neljäs kirje, jonka piti tulla yöllä."