Arsène Lupin Mauretanian keisari

by Maurice Leblanc

IV LUKU

"Vihollinen"

Herra Desmalions silmäili häneen ja hänestä kattoon mitään käsittämättä. Perenna sanoi:

"Oh, tässä ei ole mitään noituutta, ja vaikka kukaan ei ole heittänyt kirjettä ylhäältä eikä katossa löydy pienintäkään reikää, on selitys kuitenkin hyvin yksinkertainen."

"Vai niin, se on siis yksinkertainen?" sanoi herra Desmalions.

"Niin, herra prefekti. Se näyttää melkein pilanpäiten suoritetulta monimutkaiselta noitatempulta. Mutta minä väitän sen olevan hyvin yksinkertaisen… ja samalla hyvin hirveän. Herra Mazeroux, tahdotteko olla hyvä ja vetää verhot syrjään sekä antaa meille niin paljon valoa kuin mahdollista?"

Mazerouxin täyttäessä määräyksen ja herra Desmalionsin läpikäydessä neljännen kirjeen, jonka sisällys oli merkityksetön ja vahvisti vain edelliset, otti don Luis tikapuut, jotka työmiehet olivat jättäneet nurkkaan, sijoitti ne keskelle huonetta, kiipesi ylös ja asettui niille hajareisin niin, että saattoi ulottua kattokruunuun.

Sen muodosti leveä, ympyränmuotoinen messinkilevy, josta riippui kristalliliuskoja. Sisälle, lankoja peittävän messinkikolmion väliin, oli sijoitettu kolme lamppua.

Hän paljasti langat ja leikkasi ne poikki. Sitten ryhtyi hän ottamaan alas koko laitetta. Saadakseen sen nopeammin pyysi hän vasaran ja löi rikki kruunua pitelevän sinkilän ympäryksen.

"Olkaa hyvä ja auttakaa minua", sanoi hän Mazerouxille.

Mazeroux meni ylös portaita ja auttoi häntä ottamaan kruunun alas. Salapoliisit ottivat sen vastaan ja sijoittivat pöydälle huomattavan vaikeasti, sillä se oli raskaampi kuin näytti.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin sen olevan varustetun kuutiomaisella metallisäiliöllä, joka oli ollut kiinnitetty katon yläpuolelle rautakoukkujen väliin, joten don Luis oli pakotettu hakkaamaan pois rappauksen, joka sitä peitti.

"Mikä peijakas tuo on?" huudahti herra Desmalions.

"Avatkaa se itse, herra prefekti, siinä on kansi", sanoi Peranna.

Hena Desmalions kohotti kantta. Astia oli täynnä vietereitä ja rattaita, kokonainen monimutkainen koneisto, joka muistutti kellon koneistoa.

"Sallitteko, herra prefekti?" sanoi don Luis.

Hän otti yhden koneosan ja huomasi sen alla toisen, joka oli yhdistetty ensimmäiseen kahdella toistensa kanssa kosketuksissa olevalla hammasrattaalla; jälkimäinen laite muistutti suuresti niitä itsetoimivia koneita, jotka päästivät painettuja kiertokirjeitä.

Aivan astian pohjalla, juuri siinä, missä se kosketti kattoon, oli puoliympyräinen syvennys, jossa riippui kirje valmiina lähetettäväksi.

"Viimeinen niistä viidestä kirjeestä", sanoi don Luis, "joka luultavasti jatkaa syytösten sarjaa. Pankaa merkille, herra prefekti, että alkuaan oli kruunussa neljäs lamppu keskellä. Se otettiin nähtävästi pois kun kruunu muutettiin kirjekoneistoksi."

Hän jatkoi yksityiskohtaista selontekoaan.

"Koko kirjevarasto sijoitettiin siis tähän pohjalle. Nerokas koneisto, jota kellolaite käytti, otti ne määrättyyn aikaan ja työnsi ulos lamppujen välitse ilmaan kristalliliuskojen peittäessä syvennyksen."

Ei kukaan don Luisin ympärilläolijoista sanonut mitään ja he näyttivät kaikki kenties hieman pettyneiltä. Juttu oli kylläkin sangen ovela, mutta he olivat odottaneet jotain enempää kuin tällaista vieteri- ja ratastemppua.

"Olkaa kärsivällisiä, hyvät herrat", sanoi don Luis. "Olen luvannut teille jotain kauheaa ja sitä te saatte."

"No niin", sanoi prefekti, "minä myönnän, että täältä kirjeet tulivat. Mutta monet asiat ovat vielä epäselviä ja sitäpaitsi on eräs erikoinen asianhaara jota näyttää olevan mahdoton selittää. Kuinka saattoivat rikolliset laittaa kattokruunun tuolla tavoin? Kuinka saattoivat he poliisin vartioimassa talossa huoneessa, jota pidettiin öin päivin silmällä, suorittaa sellaisen työn kenenkään heitä näkemättä tahi kuulematta?"

"Vastaus on sangen helppo, herra prefekti: työ suoritettiin ennenkuin poliisi vartioi taloa."

"Siis ennen murhan tapahtumista?"

"Niin, ennen sen tapahtumista."

"Ja mikä todistaa asian olevan niin?"

"Se tosiasia, ettei asia voi muuten olla."

"Mutta selittäkää!" huudahti herra Desmalions tehden kärsimättömän eleen. "Jos teillä on tärkeitä asioita meille ilmoitettavana, niin minkä vuoksi viivyttelette?"

"On parasta, herra prefekti, että te saatte totuuden selville samalla tavoin kuin minäkin. Kun te tiedätte kirjeiden salaisuuden, on totuus paljon lähempänä kuin luulettekaan ja te olisitte jo nimittäneet rikollisen, jos ei hänen rikoksensa olisi niin hirveä, että se on kääntänyt kaikki epäilykset hänestä."

Herra Desmalions katsoi häneen tarkkaavasti Hän tunsi Perennan jokaisen sanan painon ja oli todellakin liikutettu.

"Teidän käsityksenne mukaan," sanoi hän, "asetettiin nämä rouva Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syyttävät kirjeet tähän tarkoituksella syöstä molemmat turmioon?"

"Aivan niin, herra prefekti."

"Ja kun ne sijoitettiin tähän ennen rikoksen tekoa on salaliitto siis suunniteltu ennen murhaa."

"Niin, herra prefekti, ennen murhaa. Kun tunnemme rouva Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuuden, on meidän tultava siihen johtopäätökseen, että koska kaikki syyttää heitä, niin on se tarkoituksellisten tekojen tulos. Rouva Fauville oli murhayönä ulkona: salajuoni! Hän ei kyennyt tekemään selkoa siitä missä oli ollut: salajuoni! Hänen selittämätön automatkansa La Muettelle ja hänen serkkunsa Sauveraudin kuljeskeleminen lähitienoilla: salajuoni! Hampaiden merkit omenassa, rouva Fauvillen omien hampaiden: salajuoni, pirullisin kaikista! Kaikki oli laskettu etukäteen, kaikki oli niin sanoakseni valmistettu, mitattu, otsakkeella varustettu ja numeroitu. Kaikki tapahtuu määrättyyn aikaan. Mitään ei jätetty sattuman varaan. Se oli nerokkaasti kokoonpantu koneisto, mainioimman mestarin arvoinen, niin erinomaisesti rakennettu, että ulkonaiset tapahtumat eivät voineet saattaa sitä epäkuntoon ja että koneisto työskenteli oikein, täsmällisesti, horjumattomasti… ikäänkuin kellolaite tässä säiliössä, joka on tunnusmerkillinen koko jutulle ja antaa samalla kertaa tarkimman selityksen siitä, koska kirjeet, jotka ilmiantavat murhaajat, asianmukaisesti postitettiin ennen rikosta ja heitettiin alas rikoksen jälkeen määrättyinä aikoina ja päivinä."

Herra Desmalions mietti hetken ja huomautti sitten:

"Mutta kirjoittamissaan kirjeissä herra Fauville syyttää vaimoaan."

"Niin."

"Meidän on siis otaksuttava, että hän oli joko oikeassa syytteissään tahi että kirjeet ovat väärennettyjä?"

"Ne eivät ole väärennettyjä. Kaikki asiantuntijat ovat todenneet herra Fauvillen käsialan."

"Siis?"

"Siis…"

Don Luis ei puhunut loppuun ja herra Desmalions tunsi totuuden tuulahduksen vielä lähempänä itseään.

Toiset vaikenivat yhtä liikutettuina kuin hänkin. Hän mutisi:

"En ymmärrä…"

"Kyllä, herra prefekti, te ymmärrätte. Te käsitätte, että jos näiden kirjeiden lähetys on yhteydessä rouva Fauvilleen ja Gaston Sauveraudiin suunnatun salaliiton kanssa, niin on se sen takia, että niiden sisällys on järjestetty sellaiseksi, että sen täytyy olla uhreille langettava."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Sanon, mitä olen ennenkin sanonut. Koska he ovat syyttömiä, ovat kaikki heitä vastaan olevat asianhaarat salajuonien tuloksia."

Syntyi uudelleen pitkä hiljaisuus. Prefekti ei koettanutkaan salata liikutustaan. Hän puhui hyvin hitaasti ja silmät don Luisiin kiinnitettyinä sanoessaan:

"Kuka lieneekään rikollinen, niin en ole koskaan kuullut puhuttavankaan niin kauheista vihan ilmauksista."

"Se on vielä hirveämpää kuin te luulettekaan, herra prefekti", sanoi Perenna enenevällä suuttumuksella, "se on vihaa, jonka voimakkuutta te ette voi aavistaakaan, koska ette tunne Sauveraudin kertomusta. Minä ymmärsin sen täydelleen kuullessani häntä ja sen jälkeen olen, ennen kaikkea muuta, ajatellut vain tätä vihaa. Kuka saattaisi vihata sillä tavoin? Kenen vihalle oli Marie Fauville ja Sauveraud uhrattava? Kuka oli se tuntematon, jonka pahaan suunnattu nerokkuus oli takonut molemmat uhrit niin vahvoihin ketjuihin? Ja sitten tuli mieleen toinen mielijohde, aikaisempi mielijohde, joka oli jo useita kertoja pistänyt silmiini, ja josta olin maininnut komisario Mazerouxille: tarkoitan kirjeiden tulon tieteellistä säännöllisyyttä. Tein sen johtopäätöksen, että niin tärkeät paperit eivät voineet ilmaantua määrättyinä päivinä mikäli ei ollut pakottavia syitä siihen. Mitä syitä? Jos joka kerran olisi välikappaleena ollut ihminen, olisi varmasti sattunut säännöttömyyksiä, etenkin poliisin saatua asiasta tiedon ja ollessa läsnä kirjeiden saapuessa. Mutta kaikesta huolimatta saapuivat kirjeet ikäänkuin ne eivät olisi voineet olla tulematta. Ja niin selvisi minulle syy vähitellen: ne tulivat koneellisesti jonkun näkymättömän toiminnan kautta, joka oli kerta kaikkiaan pantu käyntiin ja vaikutti luonnonlain sokealla täsmällisyydellä. Tässä ei ollut kyseessä tietoinen äly ja tahto, vaan puhtaasti aineellinen välttämättömyys. Näiden kahden mielijohteen — vihollisen ja koneiston — yhteensattuminen synnytti valopilkahduksen. Niiden sattuessa vastakkain aivoissani muistuttivat ne minulle muun muassa, että herra Fauville oli ollut ammatiltaan insinööri."

Toiset kuuntelivat häntä tuskaisella ahdistuksella. Tämä asteittainen paljastus ei vähentänyt heidän levottomuuttaan, vaan lisäsi sitä, kunnes se tuli suorastaan kiduttavaksi.

Herra Desmalions huomautti:

"Minä myönnän, että kirjeet tulivat määrättynä päivänä, mutta te ette ole kiinnittäneet huomiota siihen, että tunnit vaihtelivat joka kerta?"

"Toisin sanoen, että ne vaihtelivat aina sen mukaan odotettiinko pimeydessä vai ei ja juuri tämä asianhaara antoi minulle avaimen arvoitukseen. Jos kirjeet — ja se oli välttämätön varovaisuustoimenpide, sen ymmärrämme nyt — tulivat vain pimeyden suojelemina, täytyi sen johtua siitä, että joku kone esti niitä tulemasta sähkön palaessa ja että tämän koneen täytyi olla yhteydessä huoneessa olevan sähköjohdon kanssa. Muuta selitystä ei voinut olla. Olimme tekemisissä itsetoimivan koneen kanssa, joka kellolaitteen kautta antoi ulos syytöskirjelmiään sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä tunnilla ja ainoastaan sähkön ollessa sammuksissa. Teillä on kone edessänne. Asiantuntijat voivat ilman epäilyä vahvistaa tämän väitteeni. Mutta kun on tosiasia, että se oli tässä huoneessa ja että se sisälsi herra Fauvillen kirjoittamia kirjeitä, niin enkö ole oikeassa väittäessäni, että sen oli rakentanut herra Fauville, sähköinsinööri?"

Jälleen tuli nimi Fauville esille kuin piintynyt päähänpisto, ja joka kerran sai se määrätymmän muodon. Ensiksi oli se "herra Fauville", sitten "herra Fauville, insinööri" ja vihdoin "herra Fauville, sähköinsinööri." Ja niin sai kuva "vihollisesta" kuten don Luis sanoi, määrätyt piirteet ja ajoi kauhun väristyksen näihin miehiin, jotka kuitenkin olivat tottuneet mitä luonnottomimpiin ja ihmeellisimpiin rikoksiin. Totuus ei enää hiipinyt heidän ympärillään, he taistelivat sitä vastaan, kuten taistellaan vihollista vastaan, jota ei nähdä, mutta joka pakottaa polvilleen ja tarttuu kurkkuun.

Prefektikin tunsi saman vaikutuksen kuin kaikki muut ja sanoi hillitysti:

"Siis herra Fauville kirjoitti nämä kirjeet syöstäkseen vaimonsa ja miehen, joka rakasti tätä, turmioon?"

"Aivan niin".

"Siinä tapauksessa…"

"Mitä?"

"Kun hän tiesi, että häntä uhkasi kuolema, tahtoi hän, jos tämä uhkaus joskus toteutuisi, että hänen kuolemansa katsottaisiin hänen vaimonsa ja tämän ystävän aiheuttamaksi?"

"Niin".

"Ja kostaakseen heidän rakkautensa sekä tyydyttääkseen molempia kohtaan tuntemansa vihan, tahtoi hän, että koko tämä todistussarja osoittaisi heidät syyllisiksi murhaan, jonka uhriksi hän oli joutunut?"

"Niin".

"Niin että herra Fauville… kuinka sanoisinkaan… oli oman murhaajansa rikostoveri. Hän pelkäsi kuolemaa. Hän taisteli sitä vastaan. Mutta hän järjesti niin, että hänen vihansa saisi siitä tyydytyksen. Onko asia niin?"

"Melkein, herra prefekti. Te kuljette samoja portaita, joita minä kuljin ja samoinkuin minäkin epäröitte äärimmäisen totuuden edessä, totuuden, joka antaa murhenäytelmälle niin kauhean luonteen, että se ylittää kaikki inhimilliset mitat."

Prefekti löi molemmat yhteenpuristetut kätensä pöytään ja huudahti äkillisellä vastenmielisyydellä.

"Se on naurettavaa! Se on täydellisesti väärä otaksuma! Herra Fauville kuoleman uhkaamana työskentelemässä vaimonsa turmioksi tällä pirullisella tavalla? Mahdotonta! Mies, joka kävi virastossani mies, jonka te näitte, ajatteli vain yhtä asiaa: kuinka hän välttäisi kuoleman! Häntä hallitsi vain kauhu: kuolemankauhu. Sellaisella hetkellä ei mies tee kellolaitteita ja aseta ansoja, erittäinkin kun ansat eivät tuota hyötyä, jos hän ei kuole rikoksen kautta. Voitteko ajatella herra Fauvillen työskentelevän itsetoimivan koneen avustamana. Omin käsin panevan sinne kirjeitä, jotka hän on vaivautunut kirjoittamaan eräälle ystävälle kolme kuukautta sitten, järjestävän tapahtumia siten, että hänen vaimonsa näyttäisi rikolliselta ja sanovan: 'Kas niin! Jos minut murhataan, voin olla rauhallinen: Marie vangitaan!' Ei, teidän on myönnettävä, että sellaiset kauheat varovaisuustoimenpiteet ovat mahdottomia. Tahi jos hän on niin tehnyt… niin, jos hän sellaiseen ryhtyy, on hän varma siitä, että tulee murhatuksi. Se merkitsee, että hän alistuu murhattavaksi. Se merkitsee, että hän niin sanoaksemme, on samaa mieltä murhaajan kanssa ja kohtaa hänet puolitiessä. Lyhyesti ja selvästi, se merkitsee…"

Hän keskeytti ikäänkuin lausumansa ajatukset olisivat yllättäneet hänet. Toisetkin näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Kaikki tekivät tiedottomasti johtopäätöksiä, joita he eivät itse oikein voineet käsittää. Don Luis ei irrottanut silmiään prefektistä ja odotti välttämätöntä sanaa.

Herra Desmalions mutisi:

"Kas niin, ette kai te väitä, että hän itse suostui…"

"Minä en väitä mitään, herra prefekti", sanoi don Luis. "Tähän saakka te olette seurannut omien ajatuksienne järjestelmällistä ja luonnollista kulkua ja ne ovat vieneet teidät nykyiseen tilanteeseen."

"Niin, niin, tiedän, mutta nyt näytän teille tämän otaksuman mahdottomuuden. Se ei voi olla oikea, emmekä me voi uskoa Marie Fauvillen viattomuuteen, jos emme halua otaksua jotain niin mahdotonta kuin herra Fauvillen osallistuminen omaan murhaansa. Sehän on naurettavaa!"

Hän nauroi, mutta se oli pakotettua naurua, joka ei kuulunut oikealta.

"Sillä loppujen lopuksi", jatkoi hän, "te ette voi kieltää, että juuri siinä me olemme nyt."

"Sitä en kiellä."

"No?"

"Niin, kuten sanotte, herra Fauville otti osaa omaan murhaansa."

Nämä sanat sanottiin aivan tyynesti, mutta niin vakuuttavin ilmein ettei kukaan vastustanut. Niiden johtopäätösten jälkeen, jotka don Luis oli pakottanut kuulijansa tekemään, olivat he joutuneet umpikujaan, josta oli mahdotonta tulla pois turvautumatta verukkeisiin, joihin ei löytynyt mitään vastausta. Ei ollut enää mahdollista olla näkemättä herra Fauvillen osallisuutta omaan kuolemaansa. Mutta minkälainen oli tämä osallisuus? Mitä osaa hän oli näytellyt tässä viha- ja murhanäytelmässä? Oliko hän näytellyt osaa, joka johti hänen kuolemaansa, vapaaehtoisesti tahi pakotettuna? Ja kuka oli ollut hänen rikostoverinsa?

Kaikki nämä kysymykset tunkeutuivat herra Desmalionsin ja muiden mieleen. He eivät ajatelleet muuta kuin niiden ratkaisemista ja don Luis saattoi olla varma, että hänen ratkaisunsa hyväksyttäisiin. Tästä hetkestä tarvitsi hänen vain kertoa mitä oli tapahtunut tarvitsematta pelätä vastaväitteitä. Hän teki sen hyvin lyhytsanaisesti, raportin muodossa, joka rajoittui kaikkein tärkeimpään:

"Kolme kuukautta ennen rikosta kirjoitti herra Fauville joukon kirjeitä ystävälleen, herra Langernaultille, joka, sen mukaan kuin komisario Mazeroux varmastikin on teille puhunut, herra prefekti, oli ollut kuolleena useita vuosia, asianhaara, josta herra Fauville ei voinut olla tietämättä. Nämä kirjeet pantiin postiin, mutta siepattiin pois jollain tavalla jota ei tässä tilaisuudessa tarvitse pohtia. Herra Fauville raaputti pois leimat ja osoitteen sekä asetti kirjeet erikoisesti sitä varten laitettuun koneeseen jonka toiminnan hän asetti niin, että ensimmäinen kirje tulisi esille neljätoista päivää hänen kuolemansa jälkeen ja seuraavat aina kymmenen päivän väliajoilla. Nykyhetkellä on aivan selvää, että hänen toimintansa oli etukäteen suunniteltu pienimpiin yksityisseikkoihin asti. Kun hän tiesi Sauveraudin olevan rakastuneen vaimoonsa ja oli selvillä kaikesta mihin Sauveraud ryhtyi, oli hän tietysti huomannut että hänen vihattu kilpailijansa kulki joka keskiviikko talon ohi, ja että Marie Fauville seisoi silloin ikkunassaan. Tämä on mitä merkittävin asianhaara ja on ollut minulle tavattoman tärkeä; teidän on katsottava se täydelleen samanveroiseksi todistuskappaleen kanssa. Joka keskiviikkoilta, minä toistan sen, oli Sauveraudilla tapana käydä talon ympäri. Pankaa nyt merkille tämä: ensiksikin, herra Fauvillen suunnittelema rikos tapahtui keskiviikkoiltana; toiseksi, että rouva Fauville meni miehensä nimenomaisesta pyynnöstä sinä iltana oopperaan ja rouva d'Ersingerin luo."

Don Luis vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:

"Tänä keskiviikkoaamuna oli kaikki kunnossa, onnettomuuskello oli vedetty, syytöskone työskenteli erinomaisesti ja tulevat tapahtumat vahvistaisivat välittömästi herra Fauvillen valmistamia todisteita. Herra prefekti, te saitte häneltä kirjeen, jossa hän kertoi itseään vastaan suunnitellusta salaliitosta ja pyysi teidän apuanne seuraavana aamuna t.s. kuolemansa jälkeen! Hänellä oli pätevät syyt uskoa, että kaikki kävisi aivan täsmälleen 'vihollisen' tahdon mukaan, mutta silloin tapahtui jotain, joka oli vähällä kumota hänen suunnitelmansa: tarkastaja Vérot esiintyi teidän lähettämänänne, herra prefekti, kootakseen tietoja Morningtonin perillisistä. Mitä tapahtui näiden miesten välillä? Sitä ei arvatenkaan saada koskaan tietää. Molemmat ovat kuolleet, eikä heidän salaisuutensa enää palaa. Mutta sen voimme kuitenkin pitää varmana, että Vérot on ollut täällä ja ottanut mukaansa suklaapalan, jossa ensi kerran nähtiin tiikerihampaiden jäljet, ja että Vérot, kiitos meille tuntemattomien asianhaarojen, onnistui keksimään herra Fauvillen suunnitelmat. Sen me tiedämme, sillä Vérot'n viimeiset tässä maailmassa lausutut sanat koskivat sitä. Hänen kauttaan saimme tietää, että rikos tapahtuisi seuraavana yönä ja hän oli kirjoittanut tietonsa kirjeeseen, joka häneltä varastettiin. Ja Fauville tiesi sen myöskin, sillä päästäkseen pelottavasta vihollisesta, joka ehkäisi hänen suunnitelmiaan, myrkytti hän tämän, ja kun myrkky vaikutti hitaasti, oli hän kylliksi röyhkeä seuratakseen päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufiin valepuvussa, joka teki hänet Sauveraudiksi ja suuntasi epäilykset tähän. Täällä varasti hän Vérot'n kirjoittaman kirjeen, pani tilalle kirjoittamattoman paperiarkin ja kysyi sen jälkeen eräältä ohikulkijalta, josta piti tulla todistaja Sauveraudia vastaan, tietä lähimmälle Metropolitaine asemalle Neuilly'n, jossa Sauveraud asui! Siinä on teille mies, herra prefekti."

Don Luis puhui vakuuttavasti ja lämmöllä, jonka luja vakaumus synnyttää. Hänen järjestelmällinen ja lujasti yhtenäinen selostuksensa näytti pakottavan esille totuuden.

"Siinä on teille mies, herra prefekti, siinä on teille roisto. Kauhu Vérot'n paljastuksesta oli niin suuri, että hän, pantuaan toimeen suunnittelemansa kauhean teon, meni prefektin virastoon varmistuakseen uhrinsa kuolemasta ja siitä, ettei tämä ollut antanut häntä ilmi. Te muistatte tapahtuman, herra prefekti, miehen liikutetun ja pelästyneen käytöksen: 'Huomenillalla', sanoi hän. Niin, hän pyysi apua seuraavaksi päiväksi, vaikka tiesi, että kaikki olisi ohi samana iltana ja että poliisilla seuraavana päivänä olisi edessään murha ja kaksi syytettyä, joita vastaan hän itse oli koonnut todistukset… Marie Fauville, jonka hän niin sanoaksemme oli antanut ilmi etukäteen. Ja sen vuoksi teki minun ja komisario Mazerouxin tulo samana iltana hänet niin hämmästyneeksi. Keitä olivat nämä tunkeilijat? Onnistuisiko heidän estää hänen suunnitelmansa? Lähemmin ajateltuaan hän rauhoittui, vaikkapa me itsepäisyytemme kautta pakotimme hänet antamaan perään. Mitä hän meistä välitti? Hänen valmistuksensa olivat niin hyvin suoritetut, ettei mikään vartiointi voinut tehdä niitä tyhjiksi, eivätkä vahdit saisi edes vihiä siitä. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi joka tapauksessa ja tietämättämme. Kuolema tekisi työnsä hänen viittauksestaan. Ja huvinäytelmä, tahi oikeammin sanoen, murhenäytelmä, kulkisi kulkuaan. Rouva Fauville, jonka hän oli lähettänyt teatteriin, tuli sanomaan hyvää yötä. Sitten tuli hänen palvelijansa mukanaan jotain syötävää, niiden joukossa maljakko omenoita. Sitten sai hän raivokohtauksen, sellaisen miehen tuskankohtauksen, jonka täytyy kuolla ja joka pelkää kuolemaa; kokonainen näytelmä, jonka aikana hän näytti meille kaapin ja sidotun muistikirjan, jonka piti sisältää selonteko salaliitosta. Sitten loppui kaikki. Mazeroux ja minä vetäydyimme etuhuoneeseen ja suljimme välioven, herra Fauville jäi yksin ja saattoi tehdä mitä halusi. Mikään ei voinut häntä estää toteuttamasta aikeitaan. Kello yksitoista illalla rouva Fauville — jolle hän epäilemättä oli lähettänyt Sauveraudin käsialalla kirjoitetun kirjeen — lähtisi oopperasta ja ennen rouva d'Ersingerin luo menoaan viettäisi tunnin kotinsa lähistöllä. Toiselta puolen tekisi Sauveraud tavallisen pyhiinvaellusretkensä keskiviikkoiltana vähän matkan päässä rouva Fauvillesta, mutta vastakkaisella puolella. Molemmat joutuisivat poliisin epäluulojen alaisiksi, joko herra Fauvillen viittausten tahi Café du Pont-Neufin tapahtumien vuoksi, ei kumpainenkaan voisi todistaa alibiaan eikä selittää minkä vuoksi oleskeli niin lähellä taloa. Eivätkö näin ollen molemmat tulisi syytetyiksi ja tuomituiksi rikoksesta? Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että joku sattuma puhuisi heidän puolestaan, oli olemassa kiistämätön todistus omenan muodossa, jossa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet! Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin, viimeinen ja ratkaiseva temppu, salaperäiset kirjeet, jotka tulivat joka kymmenes päivä ja syyttivät molempia. Pieninkin yksityisseikka oli pirullisella terävänäköisyydellä suunniteltu. Te muistatte, herra prefekti, tuon turkoosin, joka putosi sormestani ja löytyi kaapista? Oli neljä henkilöä, jotka olivat voineet ottaa sen ylös. Herra Fauville oli niistä yksi. Hänet me jätimme huomioonottamatta ja kuitenkin se oli juuri hän, joka pani turkoosin kaappiin estääkseen minun väliintuloani, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi. Nyt oli teko täydellinen. Kohtalo täyttyisi. 'Vihollisen' ja hänen uhrinsa välissä oli vain yksi tapahtuma. Tämä tapahtui. Herra Fauville kuoli."

Don Luis vaikeni. Hänen sanojansa seurasi pitkä hiljaisuus ja hän tunsi itsensä vakuutetuksi, että hänen äsken kertomansa pitkä historia oli saavuttanut kuulijoiden täydellisen hyväksymisen. He eivät arvostelleet, he uskoivat.

Herra Desmalions teki viimeisen kysymyksen:

"Te olitte etuhuoneessa yhdessä komisario Mazerouxin kanssa. Ulkopuolella oli poliiseja. Jos nyt otaksutaan, että herra Fauville tiesi tulevansa murhatuksi tänä yönä ja juuri siihen aikaan, niin kuka on voinut tappaa hänet ja hänen poikansa? Talossahan ei ollut ketään?"

"Siellä oli herra Fauville".

Vastustuksen sorina purkautui ilmoille. Verho oli äkkiä vedetty syrjään ja don Luisin esittämä näky aiheutti paitsi kauhua, odottamattoman epäilyn purkauksen ja jonkunlaista katumusta siitä aivan liian hyväntahtoisesta huomaavaisuudesta, jolla hänen selityksensä oli otettu vastaan. Prefekti ilmaisi kaikkien tunteet huudahtaessaan:

"Kylliksi sanoja! Kylliksi otaksumia! Niin järjelliseltä kuin ne näyttävätkin, johtavat ne kuitenkin mahdottomiin lopputuloksiin."

"Näennäisesti mahdottomiin, herra prefekti; mutta mistä me voimme tietää ettei herra Fauvillen kuulumatonta käytöstä voida selittää aivan luonnollisilla syillä. Tietysti ei ole ketään, joka kuolee kevein sydämin saadakseen kostaa. Mutta mistä me tiedämme ettei herra Fauville, jonka äärimmäisen kalpeuden ja tavattoman sairaalloisen näön te panitte epäilemättä merkille niinkuin minäkin, potenut jotain kuolettavaa tautia, ja että hän, tietäessään itsensä tuomituksi…"

"Kylliksi sanoja, sanon vielä kerran," huudahti prefekti. "Te liikutte vain otaksumissa. Mutta minä haluan todistuksen, yhden todistuksen, vain yhden. Ja odotamme sitä…"

"Tässä se on, herra prefekti."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Herra prefekti, ottaessani alas kattokruunun löysin sinetöidyn kirjekuoren metallisäiliön päältä. Kun kruunu oli asetettu sen ullakkokamarin alle, jossa herra Fauvillen poika asui, on siis selvää, että herra Fauville kohottamalla poikansa huoneen lattiapalkkeja saattoi päästä valmistamansa koneen yläosaan käsiksi. Viimeisenä yönä asetti hän sinne tämän sinetöidyn kuoren varustettuaan sen murhapäivän ajalla; '13 päivä maaliskuuta kello 11 i.p.' ja allekirjoituksella 'Hippolyte Fauville'."

Herra Desmalions aukaisi innokkaana kuoren. Hän säpsähti heitettyään silmäyksen paperiarkkiin, joka oli kuoressa.

"Oh, se roisto, se roisto," sanoi hän. "Miten on mahdollista, että on olemassa sellainen lurjus? Sellainen halveksittava eläin!"

Värähtelevällä äänellä, joka liikutuksen vuoksi oli usein melkein kuulumaton, hän luki:

"Loppu lähenee. Hetki on käsissä. Nukuttamani Edmond on nyt kuollut ilman että myrkyn tuli herätti hänet horroksistaan. Oma kuolonkamppailuni alkaa. Kärsin kaikkia helvetin tuskia. Käteni saattaa tuskin kirjoittaa näitä viimeisiä rivejä. Minä kärsin, oh, kuinka minä kärsin! Ja kuitenkin on onneni sanoin kuvaamaton.

"Tämä onni johtuu käynnistäni Lontoossa Edmondin kanssa neljä kuukautta sitten. Siihen asti vietin mitä kauheinta elämää peittäen vihani naiseen, joka halveksi minua ja rakasti toista. Terveyteni oli murtunut, tunsin säälimättömän sairauden jäytävän itseäni samalla kuin näin poikani tulevan päivä päivältä heikommaksi ja kalpeammaksi. Iltapäivällä neuvottelin kuuluisan lääkärin kanssa ja nyt ei jäänyt enää pienintäkään epäilyä: sairaus, joka kulutti minua, oli syöpä, ja minä tiesin myöskin, että poikani Edmond samoin kuin minäkin, seisoi haudan partaalla parantumatonta keuhkotautia sairastaen.

"Samana iltana keksin suurenmoisen kostotuumani. Ja minkälaisen koston! Pelottavan syytöksen toisiaan rakastavaa miestä ja naista kohtaan. Vankila! Tuomioistuin! Pakkotyö! Mestaus! Eikä mitään avun mahdollisuutta, ei vastarintaa, ei toivoa. Kootut todistukset, todistukset niin pelottavat, että syyttömänkin täytyy epäillä omaa viattomuuttaan. Mikä kosto! Ja mikä rangaistus! Olla viaton ja taistella turhaan syyttäviä asianhaaroja ja tosiasioita vastaan, jotka selittävät syylliseksi!

"Olen onnellinen. Kuolema, jonka olen itselleni tuottanut, on alku heidän tuskiinsa. Miksikä siis elää ja odottaa luonnollista kuolemaa, joka merkitsisi heidän onnensa alkamista? Ja kun Edmondin täytyy kuolla, miksikä en pelastaisi häntä pitkäaikaisesta sairaudesta antamalla hänelle kuoleman, joka kaksinkertaistuttaa Marien ja Sauveraudin rikoksen.

"Loppu lähestyy. Minun täytyy keskeyttää, tuskat käyvät ylivoimaisiksi. Mutta nyt hallitsen jälleen itseäni. Kuinka hiljaista onkaan! Ulkopuolella ja sisällä ovat poliisin lähetit, jotka vartioivat rikostani. Ja aivan läheisyydessä hiiviskelee Marie minun kirjeeni määräämälle kohtauspaikalle, johon hänen rakastettunsa ei tule. Ja rakastaja kuljeskelee ikkunan alla, jossa hänen rakastettunsa ei näyttäydy. Oh, te pienet, kauniit nuket, joiden rihmoista minä pitelen! Tanssikaa! Hyppikää! Herra jumala, kuinka he ovat naurettavia! Nuora teidän kaulanne ympärille, herrani, ja toinen nuora teille, rouvani! Ettekö se olleet te, joka myrkytitte Vérot'n tänä aamuna ja seurasitte häntä ebenholtsikeppeinenne Café du Pont-Neufille? Tietysti, luonnollisesti se olitte te. Ja yöllä myrkyttää kaunis nainen minut ja poikapuolensa. Todistuksia? Niin, miten onkaan omenan laita, rouvani, omenan, jota te ette purreet ja jossa kuitenkin on teidän hampaidenne jäljet? Kuinka naurettavaa! Tanssikaa! Hyppikää!

"Ja kirjeet! Kuolleelle Langernaultille kirjoitetut kirjeet! Ne kruunaavat riemuni. Oh, mikä ilo, kun keksin ja rakensin pienen koneellisen leikkikaluni! Eikö se ollut sievästi tuumittu? Eikö se ole korea ja tarkka? Määrättynä aikana, pang, ensimmäinen kirje! Kymmenen päivää myöhemmin, pang, toinen kirje. Ei ole enää mitään toivoa, ystävä raukat, te olette tuomitut. Tanssikaa! Hyppikää!

"Ja mikä minua huvittaa enin — sillä nyt nauran — on ajatus, ettei kukaan tiedä sitä eikä tätä. Marie ja Sauveraud ovat syyllisiä… siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Mutta sen jälkeen… täydellinen pimeys. Kukaan ei saa milloinkaan tietää mitään. Ja muutamien viikkojen kuluttua, kun molemmat rikolliset ovat peruuttamattomasti tuomitut, kun kirjeet ovat poliisin hallussa, niin 25. päivä, tahi tarkemmin sanoen, kello kolme aamulla 26. päivänä toukokuuta, pyyhkäisee räjähdys pois jokaisen tekoni jäljenkin. Pommi on asetettu paikoilleen, olen sen viereen asettanut muistikirjani, myrkkypullon, käyttämäni oopiumiruiskun ja kaksi Vérot'n kirjettä, jotka voisivat pelastaa rikolliset. Ei, kukaan ei saa milloinkaan mitään tietää.

"Mikäli ei… mikäli ei tapahdu ihmettä… jos pommi jättää seinät pystyyn ja katon ehyeksi. Tahi mikäli ei joku ihmeellisellä neroudella varustettu, tavattoman älykäs olento selvitä sekoittamiani lankoja ja kuukauden tutkimusten perästä keksi tätä kirjettä.

"Kas niin, nyt se on loppu. On jäljellä vain allekirjoittaminen. Käteni vapisee yhä enemmän. Hiki tippuu otsaltani suurina pisaroina. Minä kärsin helvetin tuskia ja olen taivaallisen onnellinen. Ahaa, ystäväni, te odotitte kuolemaani! Sinä, Marie, annoit minun, varomattomasti kyllä, lukea silmistäsi ihastuksen nähdessäni minut sairaana. Ja te olette molemmat niin varmoja tulevaisuudesta, että teillä oli rohkeutta kärsivällisesti odottaa kuolemaani. Tässä se nyt on, minun kuolemani! Se on tässä ja tässä olette te yhdistettyinä käsiraudoilla minun hautani yläpuolella. Marie tulee ystäväni Sauveraudin vaimoksi. Sauveraud, lahjoitan teille vaimoni. Olkaa yhdistettyjä pyhässä avioliitossa. Jumala siunatkoon teitä, lapseni! Tutkintotuomari laatii aviosopimuksen ja pyöveli lukee vihkimäkaavan. Oh, ihanaa! Kärsin helvetin tuskia… mutta riemuitsen! Kuinka ihana onkaan viha, kun se tekee kuoleman näin suloiseksi! Minä olen onnellinen kuollessani. Marie on vankilassa! Sauveraud itkee kuolemaantuomittujen kopissa. Ovi avautuu. Oh, kauhua… mustiinpuetut miehet. Ne menevät vuoteen luo: 'Gaston Sauveraud, armon anomuksenne on hylätty. Rohkeutta! Olkaa mies!' Kylmä, kostea aamu… mestauslava! Nyt on sinun vuorosi, Marie, sinun vuorosi! Haluatko elää rakastajasi jälkeen. Sauveraud on kuollut, nyt on vuoro sinulla. Katso, tässä on sinulle nuora. Tahi haluatko mieluummin myrkkyä… kas niin, kuole nyt, lutka! Kuole, suonissasi tulta, niinkuin minäkin, joka vihaan sinua, vihaan sinua, vihaan sinua!"

Herra Desmalions lopetti ja kaikki läsnäolijat vaikenivat hämmästyksen lamaannuttamina. Viimeisiä rivejä oli prefektin ollut sangen vaikea lukea, sillä käsiala oli melkein muodotonta ja epäselvää.

Hän sanoi matalammalla äänellä paperiin katsoen:

"Hippolyte Fauville. Niin kuuluu allekirjoitus, se roisto sai viimeisellä minuutilla voimia kirjoittaakseen selvästi nimensä. Hän pelkäsi, että hänen alhaisuuttaan voitaisiin epäillä. Kuinka olisi kukaan saattanut luulla tällaista?"

Hän heitti katseen don Luisiin ja lisäsi:

"Tämän salaisuuden paljastamiseen vaaditaan todellakin verratonta terävänäköisyyttä ja lahjoja, joiden edessä meidän on kumarruttava… minä ainakin sen teen. Kaikki tämän hullun antamat selitykset ovat edeltäpäin selostetut hämmästyttävän tarkasti."

Don Luis kumarsi ja hänelle osoitettuun kiitokseen vastaamatta sanoi:

"Olette oikeassa, herra prefekti, hän oli mielipuoli vaarallisinta lajia, terävästi ajatteleva hullu, joka ei antanut minkään estää itseään suorittamasta tehtäväänsä. Hän toteutti sen yli-inhimillisellä kiihkolla, turhan tarkan älynsä kaikella voimalla. Joku toinen olisi tappanut uhrinsa avoimesti ja raa'asti."

Herra Desmalions teki loppueleen. Lisäkysymyksiin antaisi poliisitutkinto valaistusta. Nyt oli tärkeintä pelastaa Marie Fauvillen henki.

"Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa", sanoi hän. "Rouva Fauvillelle on tästä ilmoitettava heti. Samalla aikaa tiedotetaan tutkintotuomarille, että juttu häntä vastaan on heti lakkautettava."

Hän antoi kiireesti muutamia ohjeita poliisitutkinnasta. Sitten kääntyi hän Perennaan.

"Tulkaa, herraseni," sanoi hän, "on vain oikein, että rouva Fauville saa kiittää vapauttajaansa. Tulkaa te myöskin, Mazeroux."

Kokous oli loppu, tämä kokous, jonka aikana Perenna oli antanut loistavimman todistuksen neroudestaan. Herra Desmalionsin kasvojen ilmeet kuvastivat koko hänen ihailunsa. Ja Perenna nautti suunnattomasti siitä omituisesta tilanteesta, että hän, joka muutamia tunteja sitten oli poliisin takaa-ajama, nyt istui autossa poliisiprefektin vieressä. Weberin kantamalla kaunalla ei ollut nyt mitään merkitystä.

Herra Desmalions alkoi sillävälin pintapuolisesti tutkia uutta arvoitusta ja osoitti, että muutamat kohdat olivat vielä selvittämättä.

"Niin, aivan oikein… tässä ei ole epäilyksen varjoakaan… me toivomme… asia on niin, eikä toisin. Mutta pari seikkaa on vielä pimeyden peitossa. Ensiksikin hampaiden jäljet. Huolimatta hänen miehensä myönnytyksestä se on asia, jota ei voida jättää syrjään."

"Luulen selityksen olevan hyvin yksinkertaisen, herra prefekti. Annan sen teille niin pian kuin saan vaadittavat todistukset."

"Hyvä on. Mutta toinen kysymys: mistä johtuu että Weber tänä aamuna löysi räjähdystä koskevan paperin neiti Levasseurin huoneesta?"

"Ja mistä johtuu", lisäsi don Luis nauraen, "että minä löysin sieltä niiden viiden päivän aikamäärät, jolloin kirjeet saapuivat?"

"Te yhdytte siis minun käsitykseeni?" sanoi herra Desmalions. "Osa, jota neiti Levasseur on näytellyt, on lievimmin sanoen epäilyttävä."

"Uskon kaiken selviävän, herra prefekti, ja teidän tarvitsee vain kysyä rouva Fauvillelta sekä Gaston Sauveraudilta hajottaaksenne viimeisen epäilyksen ja puhdistaaksenne neiti Levasseurin kaikista epäluuloista."

"Ja sitten", jatkoi herra Desmalions, "on vielä asianhaara, joka näyttää minusta kummalliselta. Tunnustuksessaan ei Hippolyte Fauville maininnut sanallakaan Morningtonin perinnöstä. Minkä vuoksi? Eikö hän tiennyt siitä? Onko meidän otaksuttava, että tämä rikossarja on vain puhdas sattuma?"

"Yhdyn täydellisesti teihin, herra prefekti. Hippolyte Fauvillen
vaiteliaisuus testamentin suhteen kummastuttaa minua, myönnän sen.
Mutta pidän sitä suhteellisesti verrattain vähäpätöisenä seikkana.
Pääasia on Fauvillen syyllisyys ja hänen vaimonsa viattomuus."

Auto pysähtyi Sant-Lazaren ulkopuolelle, kurjan, kolkon vankilan, joka vielä odottaa maan tasalle hajottamistaan.

Prefekti hypähti ylös. Portti aukeni heti.

"Onko vankilanjohtaja täällä?" kysyi hän. "Lähettäkää heti häntä hakemaan, on kiire."

Tahtomatta odottaa kiisi hän heti pitkin sitä käytävää, joka vei sairasosastolle; tullessaan toiseen kerrokseen kohtasi hän johtajan.

"Rouva Fauville", sanoi hän kuluttamatta aikaa, "haluan tavata hänet".

Mutta hän pysähtyi huomatessaan hämmästyneen ilmeen vankilanjohtajan kasvoilla.

"Mikä on?" kysyi hän. "Mistä on kysymys?"

"Ettekö ole kuullut sitä, herra prefekti?" sammalsi johtaja. "Minähän ilmoitin virastoonne puhelimella."

"Sanokaa, mitä on tapahtunut?"

"Rouva Fauville kuoli aamulla. Hänen onnistui ottaa myrkkyä."

Herra Desmalions tarttui johtajan käsivarteen ja kiiruhti Perennan ja
Mazerouxin seuraamana sairasosastolle.

Eräässä huoneessa näki hän Marie Fauvillen makaavan vuoteessa. Hänen kalpeilla kasvoillaan ja olkapäillään oli ruskeita pilkkuja, samanlaisia kuin päällikkö Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa Edmondin ruumiissa.

Prefekti huudahti kiivaasti:

"Mutta myrkky… mistä se tuli?"

"Tämä pullo ja ruisku löydettiin hänen pieluksensa alta."

"Pieluksen alta? Mutta kuinka se sinne tuli? Mistä hän sen sai? Kuka antoi sen hänelle?"

"Sitä emme vielä tiedä, herra prefekti?"

Herra Desmalions katsoi don Luisiin. Hippolyte Fauvillen itsemurha ei siis ollut lopettanut tätä rikosten sarjaa! Ei siinä kyllin, että hänen tekojensa tarkoituksena oli antaa Marien kuolla pyövelin käsien kautta, nyt oli hän pakottanut tämän ottamaan vielä myrkkyä. Oliko se mahdollista? Oliko ajateltavissa, että tuon kuolleen miehen kosto vielä jatkuisi samalla koneellisella ja selittämättömällä tavalla? Tahi pikemminkin… eikö pikemminkin ollut olemassa joku toinen salainen tahto, joka salaperäisesti ja rohkeasti jatkoi Hippolyte Fauvillen saatanallista työtä?

* * * * *

Kaksi päivää sen jälkeen tuli toinen huomiotaherättävä uutinen: Gaston Sauveraud oli löydetty kopistaan kuolleena. Hänellä oli ollut rohkeutta kuristaa itsensä lakanalla. Kaikki kokeet palauttaa hänet henkiin olivat turhat.

Hänen vieressään pöydällä oli puolitusinaa sanomalehtileikkeleitä, jotka joku tuntematon käsi oli hänelle toimittanut. Kaikki kertoivat Marie Fauvillen kuolemasta.