VII LUKU
Aukene, Sesam!
Huolimatta tavallisesti niin hyvästä unestaan nukkui don Luis korkeintaan kolme tuntia. Häntä vaivasi kiduttava levottomuus ja vaikka hänen sotasuunnitelmansa oli huolellisesti laadittu, ei hän saattanut olla näkemättä niitä monia esteitä, jotka todennäköisesti saattaisivat sen raukeamaan tyhjiin. Weber luonnollisesti puhuisi herra Desmalionsille. Mutta soittaisiko Desmalions Valenglaylle?
Sitten hän tuumaili mitä Valenglay tekisi saatuaan ilmoituksen. Sillä eikö ollut liiaksi vaadittu, että hallituksen päämies, pääministeri, tottelisi Arsène Lupinin määräyksiä ja noudattaisi hänen suunnitelmiaan?
"Hän tulee!" huudahti hän horjumattomasti luottaen kohtaloonsa. "Valenglay ei välitä hituistakaan muotoseikoista, tavoista ja sellaisista narrimaisuuksista. Hän tulee, vaikkapa vain uteliaisuudesta saadakseen tietää, mitä keisarin ystävällä on hänelle sanottavaa. Sitäpaitsi hän tuntee minut! Minä en ole sellainen kerjäläinen, joka vaivaa ihmisiä turhanpäiten. Minun tapaamisestani voi aina hyötyä jotain: Hän tulee!"
Häntä ahdistivat ajatukset Florencen kohtalosta, hukkaan kuluvasta ajasta ja roiston saavuttamasta etumatkasta. Tunnit kuluivat. Jälleen palasivat hänen ajatuksensa Valenglayhin. Äkkiä purskahti hän nauruun:
"Kas niin, Arsène, sinä veitikka, muistatko, että houkuttelit herra Hohenzollerin hänen Mark Brandenburgistaan. Valenglay ei asu niin kaukana, hitto vie. Jos niin vaaditaan, niin voin minä itse vaivautua… niin, niin se on, minä otan ensi askeleen. Minä teen vieraskäynnin herra de Beauveun luo. Hauska tavata teitä, herra Valenglay."
Hän meni ovelle ja oli olevinaan ikäänkuin se olisi ollut auki ja että hänen tarvitsi vain odottaa vuoroaan tullakseen vastaanotetuksi.
Hän toisti tätä lapsellista leikkiä kolme kertaa, kumarsi syvään ja kauan ikäänkuin olisi pitänyt kädessään sulkahattua ja mutisi:
"Sesam, aukene!"
Neljännellä kerralla avautui ovi ja vanginvartija astui sisään.
Don Luis sanoi virallisella äänellä:
"Toivon, etten ole antanut pääministerin odottaa." Neljä salapoliisia seisoi käytävässä.
"Ovatko herrat saattueenani?" kysyi hän. "Se on oikein. Ilmoittakaa
Arsène Lupin, Espanjan grandi, hänen katolisen majesteettinsa serkku.
Hyvät herrat, seuraan teitä. Ystäväni ovenavaaja, tässä on teille
kaksikymmentä frangia vaivoistanne."
Hän kumarsi käytävässä:
"Backus auta, ei hansikkaita! Enkä ole ajanut partaani sitten kuin eilen!"
Salapoliisit olivat ympäröineet hänet ja töyttäsivät häntä hieman kovakouraisesti. Hän nipisti kahta käsivarresta.
Nämä voihkivat tuskasta.
Vankilanjohtaja seisoi eteiskaytävässä.
"Olen nukkunut yöni mainiosti, rakas johtajani", sanoi don Luis. "Teidän vierashuoneenne ovat erinomaisen upeita. Toimitan, että hotelli Vankila saa Baedeckerissä tähden. Haluatteko, että kirjoitan nimikirjaanne suosituksen? Ettekö? Te ehkä toivotte minun palaavan? Olen pahoillani, herra johtaja, mutta se on mahdotonta, minulla on muuta tehtävää."
Pihalla odotti auto. Don Luis nousi siihen neljän salapoliisin seuraamana.
"Place Beauvean", sanoi hän ohjaajalle.
"Ei, rue Vineuse", oikaisi eräs poliiseista.
"Vai niin", sanoi don Luis, "hänen ylhäisyytensä yksityisasuntoon. Hänen ylhäisyytensä haluaa pitää vierailuni salassa. Se on hyvä merkki. Muuten, hyvät ystävät, mitä on kello?"
Hänen kysymykseensä ei vastattu. Ja kun poliisit olivat laskeneet verhot, ei hän saattanut nähdä kadulla olevia kelloja.
Vasta pääministerin pieneen taloon tullessaan näki hän pöytäkellon.
"Viisitoista minuuttia yli kuuden!" huudahti hän. "Hyvä! Silloin ei ole paljon aikaa kadotettu."
He soittivat ja salapoliisit menivät ulos vanhan palvelijattaren seuraamana, joka oli päästänyt heidät sisälle.
Huoneeseen tuli joku henkilö toisen seuraamana. Don Luis tunsi
Valenglayn ja poliisiprefektin.
"Hyvä on", ajatteli hän, "hän on käsissäni."
Hän näki hyväntahtoisen ilmeen vanhan pääministerin kapeilla, ryppyisillä kasvoilla. Niissä ei ollut ankaruutta, ei mitään, joka olisi asettanut sulkuja ministerin ja sen epäilyttävän olennon välille, jonka hän otti vastaan. Niissä näkyi vain leikillistä uteliaisuutta ja hyvänsuopaisuutta, jota ei Valenglay ollut milloinkaan salannut ja jonka hän oli avoimesti tuonut ilmi puhuessaan Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen seikkailijasta ja niistä omituisista suhteista, jotka olivat heidän välillään vallinneet.
"Te ette ole muuttunut", sanoi hän katsottuaan hetken Lupinia. "Iho hiukan tummempi… hiukan harmaata ohimoilla, siinä kaikki."
Sitten otti hän kireämmän sävyn ja sanoi:
"No, mitä te haluatte?"
"Ensiksikin erään vastauksen, herra pääministeri. Onko salapoliisipäällikkö Weber, joka vei minut eilen illalla vankilaan, seurannut vuokra-autoa, jossa Florence Levasseur vietiin pois?"
"Kyllä, auto pysähtyi Versaillesissa. Siinä istuvat henkilöt ottivat toisen, jonka piti ajaa heidät Nantesiin. Mitä muuta haluatte paitsi tämän vastauksen?"
"Vapauteni, herra presidentti."
"Heti, tietysti?" kysyi Valenglay nauruun purskahtaen.
"Kolmenkymmenen- tahi korkeintaan kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua."
"Puoli kahdeksan?"
"Viimeistään puoli kahdeksan."
"Ja mihin aiotte käyttää vapautenne?"
"Vangitakseni henkilön, joka on murhannut Cosmo Morningtonin, päällikkö Vérot'n ja Roussel-perheen jäsenet."
"Oletteko te ainoa, joka voi vangita hänet?"
"Olen."
"Mutta onhan poliisi liikkeellä. Sähkösanomalaitos työskentelee.
Murhaaja ei voi lähteä Ranskasta. Hän ei voi meitä paeta."
"Te ette löydä häntä."
"Kyllä."
"Siinä tapauksessa hän tappaa Florence Levasseurin. Florencesta tulee hänen seitsemäs uhrinsa. Ja se on teidän syynne."
Valenglay vaikeni hetken ja sanoi sitten:
"Teidän käsityksenne mukaan, vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja poliisiprefektin hyvin perusteltuja epäluuloja, on Florence Levasseur siis syytön?"
"Ehdottomasti, herra prefekti."
"Ja te luulette hänen olevan hengenvaarassa?"
"Hän on hengenvaarassa".
"Oletteko rakastunut häneen?"
"Olen".
Valenglay näytti ihastuneelta. Lupin rakastunut! Lupin rakkauden ohjaamana ja tunnustaa sen! Kuinka jännittävää!
Don Luis osoitti kelloon.
"Kello on paljon, herra ministeri."
Valenglay nauroi.
"En ole milloinkaan nähnyt kummempaa! Don Luis Perenna, olen pahoillani, etten ole mikään rajaton itsevaltias. Silloin tekisin teistä salaisen poliisimme päällikön."
"Sitä tointa on Saksan keisari jo minulle tarjonnut."
"Tyhmyyksiä!"
"Mutta minä kieltäydyin".
Valenglay nauroi sydämellisesti, mutta nyt löi kello seitsemän. Don Luis alkoi tulla levottomaksi. Valenglay istuutui, kävi suoraan asiaan ja sanoi vakavasti:
"Don Luis Perenna, ensimmäisenä päivänä, kun te jälleen sukelsitte esiin, siis yht'aikaa Suchet bulevardin murhan kanssa, tiesimme me prefektin kanssa kuka te olitte. Perenna oli Lupin. Te ymmärsitte luultavasti syyn, minkä vuoksi me emme halunneet tuon kuolleen nousevan uudelleen ylös ja minkä vuoksi annoimme teille eräänlaista suojaa. Poliisiprefekti oli kanssani aivan samaa mieltä. Koska don Luis Perenna taisteli oikeiden asiain puolesta jätimme Arsène Lupinin rauhaan. Onnettomuudeksi…"
Valenglay pysähtyi ja jatkoi sitten:
"Onnettomuudeksi sai poliisiprefekti yksityiskohtaisiin todistuksiin perustuvan ilmiannon eilen illalla, jossa mainitaan teidän olevan Arsène Lupin."
"Mahdotonta!" huudahti don Luis. "Se on väite, jota ei kukaan voi todistaa. Arsène Lupin on kuollut."
"No niin, mutta se ei todista, että don Luis Perenna elää."
"Don Luis Perennalla on asianmukaisesti laillistutettu olemassaolo."
"Ehkä. Mutta sitä vastaan väitetään."
"Kuka? On vain yksi mies, jolla olisi siihen oikeus ja jos hän syyttää minua, niin tulee se hänen turmiokseen. En saata uskoa hänen olevan kylliksi tyhmän…"
"Ei, ei kylliksi tyhmän, vaan riittävästi viisaan."
"Te tarkoitatte Cacérèsia, perulaista attashea?"
"Niin."
"Mutta hänhän on ulkomailla?"
"Enemmänkin, hän karkasi poliisilta kavallettuaan lähetystön kassan. Mutta ennen maasta lähtemistään allekirjoitti hän selityksen, joka saapui eilen illalla meille, ja jossa hän sanoo hankkineensa teille, don Luis Perennan nimellä, täydelliset henkilöllisyystodistukset. Tässä on teidän kirjeenvaihtonne hänen kanssaan ja kaikki paperit, jotka todistavat hänen väitteensä totuuden. Jokainen, joka niitä tutkii, voi vakuuttautua siitä, että te ette ole don Luis Perenna, vaan Arsène Lupin."
Don Luis teki vihaisen eleen.
"Tuo Cacérès roisto on vain välikappale", sähähti hän. "Hänen takanaan seisoo toinen, joka on hänelle maksanut ja ohjaa hänen toimiaan. Se on lurjus itse, tunnen hänen otteensa. Hän on vielä kerran koettanut päästä minusta ratkaisevassa silmänräpäyksessä."
"Niin minäkin luulen", sanoi pääministeri. "Mutta kun kaikki nämä paperit, niitä seuraavan kirjeen mukaan, ovat ainoastaan valokuvajäljennöksiä ja alkuperäiset, jos teitä ei tänä aamuna vangita, luovutetaan johtavalle Pariisin sanomalehdelle tänä iltana, olemme pakotetut ottamaan syytteen huomioon."
"Mutta, herra presidentti," huudahti don Luis, "kun Cacérès on ulkomailla ja roisto, joka osti häneltä paperit, on paennut ehtimättä toteuttaa uhkaustaan, ei meidän tarvitse pelätä asiakirjojen sanomalehdille luovuttamista."
"Mistä me sen tiedämme? Vihollinen on kai ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Hänellä saattaa olla rikostovereita."
"Niitä ei hänellä ole".
"Mistä sen tiedämme?"
Don Luis katsoi Valenglayhin ja sanoi:
"Mitä te oikein haluatte sanoa, herra presidentti?"
"Kerron sen. Vaikka Cacérès uhkasi meitä, halusi poliisiprefekti, joka tahtoi saada niin paljon selvyyttä kuin suinkin Florence Levasseurin osasta tässä pelissä, olla estämättä teitä toimissanne eilen illalla. Kun nämä eivät johtaneet mihinkään, päätti hän ainakin käyttää sitä tilaisuutta, että don Luis oli asettunut käytettäväksemme ja vangita Arsène Lupinin. Jos me nyt antaisimme hänen mennä, julkaistaisiin asiapaperit varmasti ja te ymmärrätte kuinka naurettavaan asemaan me joutuisimme yleisön edessä. Tällä hetkellä pyydätte te Arsène Lupinin vapauttamista, vapautusta, joka olisi laiton, perusteeton, anteeksiantamaton. Minun täytyy senvuoksi vastata kieltävästi ja minä vastaan kieltävästi."
Hän vaikeni. Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:
"Mikäli ette…"
"Mikäli en?"
"Mikäli ette — ja sen juuri halusin sanoa — mikäli ette vastapalvelukseksi tarjoa minulle jotain niin erinomaista, että minä voin antautua siihen epämiellyttävään vaaraan, jonka Arsène Lupinin ennenkuulumaton vapauttaminen aiheuttaisi."
"Mutta, herra presidentti, jos minä tuon teille todellisen rikollisen, murhaajan."
"Siihen emme tarvitse teidän apuanne."
"Ja jos annan teille kunniasanani palata takaisin heti suoritettuani tehtäväni ja jättäytyä käsiinne?"
Valenglay löi kätensä pöytään, korotti äänensä ja huudahti hyväntahtoisen tuttavallisella äänellä:
"Kas niin, Arsène Lupin, lyökää korttinne esiin! Jos te todellakin haluatte saada tahtonne perille, niin maksakaa siitä! Peijakas, muistakaa, että tämän jutun ja erikoisesti viime yön tapahtumien jälkeen tulette te Florence Levasseurin kanssa yleisön silmissä olemaan mitä te jo olette: näytelmän toimivat henkilöt, todelliset ja ainoat rikolliset! Ja nyt, kun Florence Levasseur on livistänyt, tulette te minun luokseni pyytämään vapauttanne! Olkoon niin, mutta tarjotkaa meille maksu älkääkä kitsastelko!"
Don Luis istuutui Valenglayn eteen ikäänkuin he olisivat olleet kaksi tasa-arvoista neuvottelijaa.
"Minä en ole monisanainen. Yksi lause ilmaisee saaliin, jonka aion tarjota maani pääministerille."
Hän katsoi Valenglayta suoraan silmiin ja sanoi, pannen painon joka tavulle:
"Vaihdoksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta kunniasanaani vastaan palata tänne huomenaamulla joko Florencen kanssa, mukanani kaikki todisteet hänen viattomuudestaan, tahi ilman häntä jättäytyäkseni käsiinne, tarjoan teille…"
Hän keskeytti ja jatkoi sitten vakavalla sävyllä:
"… tarjoan teille kuningaskunnan, herra hallituksen presidentti."
Tarjous kuului satumaiselta, naurettavalta ja riittävän yksinkertaiselta aiheuttaakseen olkapäiden kohautuksen, se kuului hullun kerskailulta. Mutta Valenglay istui liikkumattomana. Hän tiesi, että nykyisten olosuhteiden vallitessa ei hänen edessään oleva mies laskenut leikkiä.
Hän tiesi sen niin varmasti, että tottuneena pohtimaan tärkeitä poliittisia kysymyksiä, joissa salaisuus oli äärimmäisen tärkeä, hän heitti katseen poliisiprefektiin ikäänkuin herra Desmalionsin läsnäolo olisi häntä haitannut.
"Vaadin ehdottomasti", sanoi don Luis, "että herra poliisiprefekti jää tänne ja kuulee sanottavani. Hän on tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu arvioimaan sen arvon ja hän voi todistaa muutamien yksityisseikkojen todenperäisyyden."
"Kertokaa", sanoi Valenglay.
Don Luis hymyili.
"Sallitteko —?" sanoi hän.
Hän nousi, meni ja otti seinältä pienen luoteis-Afrikan kartan. Hän levitti sen pöydälle, asetti erilaisia esineitä sen kaikille neljälle kulmalle pitääkseen sen auki ja sanoi:
"Tämä on asia, joka on tuottanut herra poliisiprefektille paljon huolta ja jonka johdosta hän on antanut suorittaa tutkimuksia. Tarkoitan sitä, kuinka minä käytin aikani, tahi oikeammin, kuinka Arsène Lupin käytti aikansa niinä viimeisenä kolmena vuotena, jolloin hän palveli muukalaislegioonassa."
"Niihin tutkimuksiin ryhdyttiin minun käskystäni", sanoi Valenglay.
"Ja ne johtivat —?"
"Ei mihinkään."
"Niin että te ette tiedä mitä minä tein vankeuteni aikana?"
"Emme".
"Sen kerron teille, herra presidentti. Sen ei tarvitse tulla julkiseksi."
Hän osoitti lyijykynällä erästä pistettä Marokossa:
"Tuolla minut otettiin vangiksi kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta. Minun vangiksi joutumiseni näytti herra poliisiprefektistä ja kaikista muistakin, jotka saivat kuulla siitä puhuttavan, hyvin kummalliselta. He kummastelivat sitä, että minä olin kylliksi tyhmä joutuakseni väijytykseen ja antaakseni nelikymmenmiehisen berberijoukon vangita itseni. Heidän kummastuksensa oli oikeutettu. Vangiksi joutumiseni oli tarkoituksellinen shakkiveto. Te ehkä muistatte, herra presidentti, että minä kirjoittauduin muukalaislegioonaan tehtyäni turhan yrityksen, eräiden onnettomien yksityisasioiden vuoksi, riistää itseltäni hengen. Minä halusin kuolla ja luulin maurilaisen kuulan antavan minulle kaipaamani rauhan. Kohtalo ei sitä sallinut. Eräänä päivänä, sitä erikoisesti ajattelematta, koko olentoni kaivatessa suurempaa seikkailua, jota en oikein selvästi nähnyt edessäni, mutta joka houkutteli minua salaperäisellä tavalla — eräänä päivänä, kun minut ympäröi joukko vihollisia, mutta olisin vielä voinut rynnätä läpi, annoin ottaa itseni vangiksi. Siinä koko asia, herra presidentti. Vankina olin vapaa. Minulle avautui uusi elämä. Se oli kuitenkin vähällä päättyä pahoin. Kolme tusinaa berbereita, erään merkittävän nomadiheimon lähettämä tiedustelujoukko, nelisti ensin pienelle telttaryhmälle, johon heidän päällikkönsä vaimot olivat kymmenen miehen vartioimina leiriytyneet. He purkivat teltat ja viikon marssin jälkeen, joka minusta tuntui sangen rasittavalta seuratessani jalan ratsastavaa joukkoa, pysähdyimme kapealle, luurankojen peittämälle vuoriylängölle. Täällä asettivat he maahan paalun ja sitoivat minut siihen. He aikoivat leikata minulta korvat, nenän, kielen ja viimeksi pään. He alkoivat kumminkin ensin ruokailla. Lähellä olevalla lähteellä he söivät ja joivat eivätkä välittäneet minusta muuta kuin että nauroivat ja kuvailivat minulle odotettavissa olevia tuskia. Kului yö. Päivän valjetessa kokoontuivat he ympärilleni ja päästivät kovia huutoja, joihin sekaantui naisten kimakka ulvonta. Kun varjoni tapasi erään viivan, jonka he olivat edellisenä iltana vetäneet, lakkasivat he meluamasta, ja eräs heistä, jonka piti toimittaa leikkaukset, astui esiin ja käski minun ojentamaan kieleni. Sen tein. Hän tarttui siihen vetäen toisella kädellään tupesta veitsen. En saata koskaan unohtaa miehen hämmästystä kun hän näki, ettei hänen veitsestään ollut jäljellä muuta kuin varsi ja vaaraton, pieni, naurettava kappale terää. Hän purki raivonsa kiroustulvaan, syöksyi erään toverinsa luo ja tempasi tältä veitsen. Sama hämmästys: tämäkin veitsi oli katkaistu. Syntyi yleinen sekaannus ja kaikki vetivät esiin veitsensä. Alkoi tavaton melu. Heitä oli neljäkymmentäviisi miestä ja heidän neljäkymmentäviisi veistään oli katkaistu. Päällikkö heittäytyi minun päälleni ikäänkuin olisi katsonut minut syylliseksi tähän käsittämättömään ilmiöön. Hän tähtäsi suurella pistoolilla otsaani ja näytti minusta niin rumalta, että nauroin hänelle vasten kasvoja. Hän painoi liipasinta. Pistooli ei lauennut. Hän koetti uudelleen. Se ei lauennut nytkään. Kaikki alkoivat nyt tanssia sen paalun ympärillä, johon minä olin sidottu. Hanat naksahtelivat. Mutta musketit, pistoolit, karbiinit ja kiväärit eivät lauenneet. Se oli oikea ihme! Teidän olisi pitänyt nähdä niiden naamat. En ikinä ole nauranut niin. Muutamat juoksivat telttaan hakemaan lisää ruutia. Toiset latasivat aseensa uudestaan kokeakseen uuden pettymyksen minun yhä nauraessani ja nauraessani. Tämä ei voinut jatkua ikuisesti. Vanha päällikkö otti mahtavan kiven ja tuli minua vastaan kasvot vihan vääristäminä. Hän ojentautui koko pituuteensa, kohotti kahden miehen auttamana kiven pääni päälle ja päästi sen alas… minun eteeni, paalun päälle. Ukkoraukasta se oli hämmästyttävä näky. Minä olin yhdessä sekunnissa irrottautunut kahleistani ja hypähtänyt takaisin sekä seisoin kolmen askeleen päässä hänestä, kädet ojennettuina, molemmissa käsissä revolverit, jotka minulta oli otettu pois kun jouduin vangiksi. Päällikkö alkoi nyt nauraa kuten minä olin nauranut, ivallisesti. Häneen ei näillä kahdella revolverilla ollut suurempaa vaikutusta kuin niillä kelvottomilla aseilla, jotka olivat säästäneet minun elämäni. Hän ja hänen molemmat seuralaisensa ottivat suuret kivet. 'Kädet alas,' huusin minä, 'tahi minä ammun'. Päällikkö heitti kivensä. Samalla hetkellä kajahti kolme laukausta. Päällikkö ja hänen molemmat miehensä kaatuivat kuolleina maahan. 'Kenen on vuoro', kysyin ja katsoin ympäröivään joukkoon. Jäljellä oli neljäkymmentäkaksi miestä. Minulla oli yksitoista luotia. Kun ei kukaan miehistä liikkunut, pistin revolverit kainalooni ja otin taskustani kaksi pientä patruunalaatikkoa, joissa oli viisikymmentä patruunaa. Vyöstäni vedin kolme suurta teräväksi hiottua veistä. Puolet joukosta teki alistumisen merkkejä ja asettautui taakseni. Toinen puoli antautui hetkeä myöhemmin. Taistelu oli loppu. Se oli kestänyt vain neljä minuuttia."