VII LUKU
Arsène I, Mauretanian keisari
Don Luis vaikeni. Hän hymyili tyytyväisenä; näiden neljän minuutin muisto näytti huvittavan häntä tavattomasti.
Valenglay ja poliisiprefekti, jotka eivät vähällä kummastelleet kylmäverisyyttä ja rohkeutta, tuijottivat häneen hämmästynein ilmein. Oliko mahdollista, että ihmisen sankarillisuus saattoi kohota sellaiseen kuulumattomaan korkeuteen?
Perenna meni silläaikaa kaminan toiselle puolelle ja osoitti suurta
Ranskan karttaa:
"Te, herra presidentti, sanoitte roiston auton lähteneen
Versaillesista ja olevan matkalla Nantesiin?"
"Niin, ja olemme ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin hänen vangitsemisekseen joko matkalla, Nantesissa tahi Saint-Mozaressa, jossa hän ehkä aikoo astua laivaan."
Don Luis tuli jälleen pöydän luo ja jatkoi:
"Taistelu oli ohi, eikä kellään ollut halua sitä uudistaa. Neljäkymmentäkaksi veitikkaani seisoivat kasvoista kasvoihin ei voittajan, mutta yliluonnollisia keinoja käyttävän vastustajan kanssa. Niille käsittämättömille tosiasioille, joiden todistajina he olivat olleet, ei löytynyt mitään muuta selitystä. Minä olin noita, jonkunlainen marabu, profeetan lähetti."
Valenglay nauroi ja sanoi:
"Heidän käsityksensä ei ollut niinkään tyhmä. Sillä teidän oli täytynyt suorittaa taikatemppu, jota minun käsittääkseni tuskin voidaan kutsua muuksi kuin ihmetyöksi."
"Herra presidentti, tunnetteko te erään Balzacin omituisen novellin, jonka nimi on 'Erämaan intohimo?'"
"Tunnen".
"No niin, siinä on arvoitukseni avain."
"Niinkö? Sitä en ymmärrä. Ettehän te olleet naarastiikerin kynsissä.
Eihän siellä ollut tiikeritärtä kesytettävänä."
"Ei, mutta siellä oli naisia."
"Mitä tarkoitatte?"
"En tahdo kehua", sanoi don Luis reippaasti, "mutta joukossa oli naisia, jotka auttoivat minua ja naiset ovat yhtä hyvin Balzacin tiikerittäriä, olentoja, joita ei ole mahdoton hurmata, kesyttää ja opettaa kunnes tulee niiden kanssa hyviksi ystäviksi."
"Niin, niin," mutisi pääministeri, "mutta siihen tarvitaan aikaa."
"Minulla oli marssin aikana koko viikko."
"Ja täydellinen toimintavapaus?"
"Ei, herra presidentti. Silmillä alkaminen riitti. Silmät herättävät mielenkiintoa, osanottoa, uteliaisuutta, hellyyttä, halua oppia tuntemaan lähemmin. Sitten puuttui vain tilaisuus…"
"Ja tilaisuus tarjoutui?"
"Niin, eräänä yönä. Minä olin sidottu tahi ainakin he luulivat minun olevan. Tiesin päällikön lempivaimon olevan yksinään teltassaan aivan lähellä minua. Menin sinne. Lähdin hänen luotaan tunnin kuluttua."
"Ja tiikeritär oli kesytetty?"
"Niin, yhtä perusteellisesti kuin Balzacin: kesytetty ja sokeasti totteleva."
"Mutta niitä oli kai useita?"
"Aivan niin, herra presidentti, ja siinä oli vaikeus. Minä pelkäsin kilpailua. Mutta kaikki meni hyvin. Lempivaimo ei ollut mustasukkainen, kaukana siitä. Ja, kuten sanottu, hänen alamaisuutensa oli rajaton. Lyhyesti, minulla oli viisi erinomaista ystävätärtä aivan vapaina kaikista epäluuloista ja lujasti päättäneinä tehdä kaikki mitä halusin. Suunnitelmani oli valmis ennenkuin tulimme viimeiselle levähdyspaikalle. Viisi salaista auttajatartani kokosi yöllä kaikki aseet. He taittoivat veitsien terät. He ottivat luodit pistooleista. He kaatoivat vettä ruutiin. Kaikki oli valmista. Esirippu saattoi kohota." Valenglay kumarsi.
"Onnittelen. Te olette kykenevä mies. Teidän suunnitelmaltanne ei puuttunut viehätystä. Sillä minä otaksun, että nuo viisi naista olivat kauniita?"
Don Luis sai lystikkään ilmeen. Hän sulki silmänsä puoleksi ikäänkuin muistellen onneaan ja lausui yhden ainoan sanan:
"Noita-akkoja!"
Se aiheutti ilon purkauksen. Mutta don Luis jatkoi heti kuin olisi kiirehtinyt lopettamaan kertomuksensa:
"He pelastivat joka tapauksessa henkeni, nuo viisi kummitusta, eikä heidän apunsa pettänyt milloinkaan. Minun neljäkymmentäkaksi vartijaani oli riisuttu aseista ja he vapisivat pelosta tässä erämaassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla, sekä kokoontuivat minun, ainoan suojelijansa, ympärille. Kun tulimme heimon luo, johon he kuuluivat, olin minä heidän todellinen päällikkönsä. Ja kolmen kuukauden kuluttua, koettuamme yhteisiä vaaroja ja väijytyksiä, joista pelastuttiin minun neuvokkuuteni kautta, sekä minun johdollani tehtyjen onnistuneiden ryöstöretkien jälkeen, olin koko heimon päällikkö. Minä puhuin heidän kieltään, tunnustin heidän uskontoaan, kannoin heidän pukuaan, noudatin heidän tapojaan… valitettavasti, olihan minulla viisi vaimoa! Minä lähetin erään uskollisimmista puoluelaisistani Ranskaan mukanaan kuusikymmentä kirjettä kuudellekymmenelle miehelle, joiden nimet ja osoitteet hän opetteli ulkoa. Nämä kuusikymmentä olivat tovereita, jotka Arsène Lupin oli hajoittanut ennenkuin heittäytyi Caprin luodolta mereen. Kaikki olivat vetäytyneet syrjään mukanaan satatuhatta frangia käteistä ja pieni kauppa tahi muu julkinen askare toimenaan. Eräälle olin hankkinut tupakkakaupan, toiselle puistonvartijan toimen jne. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat kunniallisia kansalaisia. Kaikille — olivatko he sitten talonpoikia, kaupunginpalvelijoita, neuvosmiehiä, maustekauppiaita tahi muita — kirjoitin samanlaisen kirjeen, tein samanlaisen tarjouksen ja annoin samat ohjeet sitä varalta, että he suostuisivat. Herra presidentti, minä luulin, että näistä kuudestakymmenestä tulisi korkeintaan kymmenen tahi viisitoista minun luokseni, mutta heitä tuli kuusikymmentä, herra presidentti, kuusikymmentä miestä, ei yhtään vähempää. Määrätylle paikalle saapui kuusikymmentä miestä. Määrättynä hetkenä ankkuroi minun vanha risteilijäni Ascendum, Wady Draan suuhun Kap Nun ja Kap Jubyn välille. Kaksi parkassia kiisi edestakaisin ja toi maihin ystäviäni sekä sotatarpeita, joita he olivat tuoneet mukanaan: leirivarusteita, pikakiväärejä, ampumatarpeita, moottoriveneitä, tutkimuskoneita ja ruokatavaroita; kauppatavaroita, lasihelmiä ja arkun kultaa, sillä minun kuusikymmentä uskollista puoluelaistani olivat päättäneet muuttaa vanhan voitto-osuutensa käteiseksi ja asettaa tähän uuteen yritykseen sen kuusi miljoonaa frangia, jonka he olivat saaneet isännältään. Tarvitseeko minun sanoa enempää, herra presidentti. Täytyykö minun puhua siitä, mitä sellainen johtaja kuin Arsène Lupin saattoi suorittaa kuudenkymmenen sellaisen miehen kanssa ja kymmentuhantisen hyvin aseistetun ja harjoitetun uskonkiihkoisen armeijan etunenässä? En luule, että koskaan on ollut niin ihanaa aikaa kuin näiden viidentoista kuukauden kuluessa, ensiksi Atlaksen vuorenrinteillä ja sitten Saharan helvetillisillä tasangoilla. Kuusikymmentä luotettavaa toveriani heittäytyi koko sielullaan seikkailuihin. Oh, minkälaisia miehiä! Te tunnette heidät, herra presidentti. Siinä oli Charolais poikineen, jotka kunnostautuivat prinsessa Lamballen kaulanauhajutussa. Siinä oli Marco, joka sai kiittää kuuluisuuttaan Kesselbach-jutusta, ja Auguste, joka oli teillä ensimmäisenä vahtimestarina, herra presidentti. Siinä oli Grognard ja Le Ballu, jotka saavuttivat sellaisen kunnian kristallipisarajutussa. Siinä olivat veljekset Beuzeville, joita minulla oli tapana kutsua molemmiksi Ajaxeiksi. Siinä oli Philippe d'Antrac, joka oli jalompaa verta kuin joku Bourbon ja…"
"Ja Arsène Lupin", sanoi Valenglay, johon tarttui innostus näitä homerolaisia sankareita lueteltaessa.
"Ja Arsène Lupin", toisti don Luis.
Hän nyökkäsi, hymyili ja jatkoi:
"En halua puhua hänestä, herra presidentti. Minun tarvitsee vain sanoa, että viidessätoista kuukaudessa Arsène Lupin valloitti kaksi kertaa suuremman valtakunnan kuin Ranska. Marokon berbereiltä, taipumattomilla tuaregeilta, etelä-Algerian arabialaisilta, Senegalin neekereiltä ja Atlantin rannan maureilta valloitti hän puolen Saharaa ja sen maan, jota kutsumme vanhaksi Mauretaniaksi. Kuningaskunnan aroja ja kankaita? Osaksi kyllä, mutta joka tapauksessa kuningaskunnan ylänköineen, jokineen, lähteineen, metsineen ja äärettömine rikkauksineen, kuningaskunnan, jossa oli kymmenen miljoonaa asukasta ja satatuhatta sotilasta. Tämän valtakunnan, herra presidentti, minä tarjoan Ranskalle."
Valenglay ei peitellyt hämmästystään. Suuresti kiihottuneena ja kummastuksissaan kuulemastaan kumartui hän tuon ihmeellisen miehen puoleen, piteli suonenvedontapaisesti kiinni Afrikan karttaa molempine käsineen ja kuiskasi:
"Selittäkää, puhukaa selvemmin…"
Don Luis vastasi:
"Herra presidentti, en halua muistuttaa teille viime vuosien tapauksia. Ranskan, joka on päättänyt toteuttaa ylpeän unelmansa Pohjois-Afrikan herruudesta, on täytynyt luopua osasta Kongoa. Minä tarjoudun lääkitsemään tuon kirvelevän haavan antamalla sille kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin se on kadottanut. Tänä päivänä on Pohjois-Afrikassa olemassa Suur-Ranska. Minun ansiostani on se lujasti perustettu mahti. Miljoona neliöpeninkulmaa, rantalinja, joka ulottuu useita tuhansia peninkulmia Tunisista Kongoon, ja lukemattomia muita huomattavia etuja."
"Se on haave", väitti Valenglay.
"Se on todellisuus."
"Loruja! Saisimme sotia kaksikymmentä vuotta selvittääksemme sen."
"Se käy viidessä minuutissa!" huudahti don Luis vastustamattoman innokkaasti. "Minähän en tarjoa teille valtakuntaa valloitettavaksi, vaan valtakunnan, joka on valloitettu, asianmukaisesti rauhoitettu ja hallittu, täydessä työjärjestyksessä ja täynnä elämää. Minun lahjani on lahja, joka on otettava haltuun nyt, eikä joskus tulevaisuudessa. Minäkin, herra presidentti, myöskin minä, Arsène Lupin, olen uneksinut suurta unta. Aherrettuani ja työskenneltyäni koko elämäni, koettuani myötä- ja vastoinkäymisiä, rikkaampana kuin Kroisos, koska kaikki maailman rikkaudet olivat minun, köyhempänä kuin Job, koska olin jakanut kaikki aarteeni, kaiken puutteessa, väsyneenä onnettomuuteen ja vielä enemmän onneen, nautinnon ja intohimon kyllästyttämänä halusin tehdä jotain meidän päivinämme uskomatonta: hallita! Ja jotain vielä suurempaa kuin tämä päämaali oli saavutettu; kun kuollut Arsène Lupin oli noussut ylös kuin sulttaani tuhannen ja yhden yön saduista, hallitsevana, ohjaavana, lakia laativana Arsène Lupinina, valtion ja kirkon päänä, päätin minä yhdellä iskulla kumota rajamuurin kapinoivien heimojen välillä, joita vastaan te pohjois-Marokossa soditte tuloksettomasti silläaikaa kuin minä rakensin kuningaskuntaani. Kasvoista kasvoihin Ranskan kanssa ja yhtä mahtavana kuin se, olisin minä samanarvoisena naapurina huutanut teille: 'Täällä olen minä, Arsène Lupin! Täällä näette entisen huijarin ja herrasmiesvarkaan! Adrarin, Iguidin, El Djoufin sulttaanin, Aubatan, Brahnan ja Frerzonin sulttaanin; minä se olen, sulttaanien sulttaani, Muhamedin pojanpoika, Allahin poika, minä, minä, minä, Arsène Lupin.' Ja ennenkuin otan sen pienen myrkkypulverin, joka teidät vapauttaa sillä Arsène Lupinin kaltaisella miehellä ei ole oikeutta elää vanhaksi — olisin allekirjoittanut kaikkien ylimysteni, kadien, pashojen ja marabutien kanssa lahjoituskirjan, jolla olisin lahjoittanut kuningaskuntani Ranskalle. Lahjoituskirjan olisin allekirjoittanut laillisella nimelläni ja arvolla, johon olin täysin oikeutettu sen miekalla valloitettuani: Arsène I, Mauretanian keisari!"
Pääministeri ja poliisiprefekti eivät sanoneet mitään, mutta heidän ilmeensä kuvasivat heidän ajatuksiaan. Ja sisimmässään he tunsivat seisovansa aivan poikkeuksellisen olennon edessä, joka oli luotu suorittamaan suurtöitä ja omin käsin muodostelemaan kohtaloa.
Don Luis jatkoi:
"Se olisi ollut kaunis loppulause, eikö niin, herra presidentti? Ja loppu olisi ollut teon arvoinen. Olisin ollut onnellinen saadessani sen sellaiseksi. Arsène Lupin olisi kuollut valtaistuimella, valtikka kädessään! Arsène Lupin olisi kuollut kantaen arvonimeä Arsène I, Mauretanian keisari, Ranskan hyväntekijä… Mutta jumalat tahtoivat toisin. Tapahtukoon heidän tahtonsa. Herra presidentti, minä toistan tarjoukseni. Florence Levasseur on vaarassa. Maksuksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta annan teille Mauretanian keisarikunnan. Suostutteko siihen, herra presidentti?"
"Tietysti suostun", vastasi Valenglay nauraen. "Mitä te sanotte, rakas Desmalionsini? Juttu ei ehkä ole aivan selvä, mutta, peijakas vie, Pariisi on ylistyksen arvoinen ja Mauretanian keisarikunta on houkutteleva saalis. Me uskallamme kokeen."
Don Luisin kasvot ilmaisivat niin vilpitöntä iloa kuin olisi hän voittanut suurimman voiton sen sijaan että oli uhrannut kruunun ja heittänyt luotaan loistavimman unelman, minkä kuolevainen koskaan on uneksinut. Hän kysyi:
"Mitä takeita pyydätte, herra presidentti?"
"En mitään."
"Voin esittää teille sopimuksia, asiapapereita…"
"Älkää vaivautuko. Kaikesta siitä voimme puhua huomenna. Lähtekää nyt. Olette vapaa."
Painava lause, uskomattomat sanat oli lausuttu.
Don Luis otti muutamia askeleita ovelle.
"Vielä sana, herra presidentti", sanoi hän pysähtyen puolitiehen. "Entisten tovereitteni joukossa oli eräs, jolle minä hankin hänen lahjoilleen ja taipumuksilleen sopivan toimen. Sitä miestä en kutsunut Afrikkaan, koska arvelin hänen jonain päivänä olevan hyödyksi minulle siinä asemassa, jossa hän oli. Minä puhun Mazerouxista, etsivänpoliisin komisariosta."
"Komissario Mazeroux, jonka Cacérès ilmiantoi Arsène Lupinin kanssarikollisena, on vankilassa."
"Mazeroux on omalla tavallaan kunnian mies, herra presidentti. Hän on ainoastaan silloin antanut minulle apuaan, kun minä olen auttanut poliisia. Hän työskenteli minua vastaan koettaessani ryhtyä johonkin pienimmälläkään tavalla laittomaan tekoon. Pyydän, että hänet vapautetaan."
"Katsotaan."
"Herra presidentti, teidän suostumuksenne on oikeudenmukainen teko. Mazerouxin on lähdettävä Ranskasta. Hallitushan voi uskoa hänelle jonkun salaisen tehtävän siirtomaapäällikön arvolla Etelä-Marokossa."
"Myönnetään", sanoi Valenglay nauraen sydämellisesti. Hän lisäsi: "Rakas prefektini, kun kerran olemme poikenneet lailliselta tieltä, ei kukaan pysty sanomaan, mihin pysähdymme. Mutta tarkoitus pyhittää keinot ja tarkoituksemme on päästä tuosta sietämättömästä Mornington-jutusta."
"Tänä iltana se on selvillä", sanoi don Luis.
"Toivon niin. Väkemme ovat jäljillä."
"He ovat jäljillä, mutta heidän on viivyttävä joka kaupungissa, joka kylässä, kysyttävä jokaiselta kohtaamaltaan talonpojalta; heidän on tiedusteltava, onko auto poikennut jonnekin ja se vie aikaa. Minä menen suoraan."
"Minkä ihmetyön avulla?"
"Se jää toistaiseksi minun salaisuudekseni, herra presidentti."
"Hyvä on. Haluatteko vielä jotain?"
"Tuon Ranskan kartan."
"Ottakaa se."
"Ja parin revolvereja."
"Herra prefekti voi käskeä salapoliisiensa antamaan teille yhden parin. Siinäkö kaikki? Eikö rahoja?"
"Ei, kiitos, herra presidentti. Minulla on aina mukanani viisikymmentätuhatta frangia siltä varalta, että sattuisin niitä tarvitsemaan."
"Siinä tapauksessa", sanoi poliisiprefekti, "lähetän jonkun mukananne vankilaan. Otaksun lompakkonne olleen teiltä poisotettujen tavaroiden mukana."
Don Luis hymyili.
"Herra prefekti, niillä esineillä, jotka otetaan minulta pois, ei ole milloinkaan pienintäkään arvoa. Lompakkoni on vankilassa, kuten sanotte, mutta rahat…"
Hän kohotti vasemman jalkansa, tarttui käsillään kenkään ja painoi korkoa. Kuului pieni rasaus ja jonkinlainen pieni laatikko työntyi esiin anturasta varpaiden alta. Se sisälsi kaksi setelitukkoa ja muutamia pikkuesineitä kuten kellonvietereitä, rautasahan ja pillereitä. "Välikappaleita karkaamiseen", sanoi hän, "elämiseen ja… kuolemiseen. Hyvästi, herra presidentti."
Eteisessä sanoi herra Desmalions salapoliiseille, että vanki oli vapaa. Don Luis kysyi:
"Herra prefekti, antoiko herra Weber teille mitään tietoja roiston autosta?"
"Kyllä, hän soitti Versaillesista. Se on Komet yhtiölle kuuluva tummankeltainen vuokra-auto. Ohjaajan paikka vasemmalla. Hän on puettu harmaaseen vaatehattuun mustine nahkalippaineen."
"Kiitän, herra prefekti."
Ja Lupin lähti.
Jotain käsittämätöntä oli tapahtunut. Don Luis oli vapaa. Puolentunnin keskustelu oli antanut hänelle tilaisuuden toimia ja taistella ratkaiseva taistelu.
Hän lähti kiireesti matkaan. Trocadéron luona hän tapasi ajurin.
"Aja Issy-les-Moulineauxille", huusi hän. "Neliä! Neljäkymmentä frangia."
Ajoneuvot kiisivät Passyn kautta yli Seinen ja olivat perillä
Issy-les-Moulineauxin lentoasemalla kymmenen minuutin kuluttua.
Ei yhtään lentokonetta ollut ulkona, sillä kävi kova tuuli. Don Luis juoksi lentokonevajaan. Ohjaajien nimet oli kirjoitettu oville.
"Davanne", mutisi hän. "Siinä on minun mieheni."
Ovi vajaan oli avoinna. Lyhytkasvuinen, hartiakas mies seisoi tarkastellen muutamia työmiehiä, jotka työskentelivät yksitason korjaamisessa. Pieni mies oli Davanne itse, tuo kuuluisa lentäjä.
Don Luis vei hänet syrjään ja tietäen sanomalehtien kautta minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, alkoi keskustelun tavalla, joka yllätti kuulijan heti alussa.
"Hyvä herra", sanoi hän käärien auki Ranskan kartan, "minä haluan saada kiinni miehen, joka on vienyt rakastamani naisen ja on nyt autolla matkalla Nantesiin. Ryöstö tapahtui keskiyöllä. Nyt on kello kahdeksan. Auto on vuokrattu eikä ohjaajalla ole mitään halua taittaa niskojaan. Otaksutaan, että se kulkee, levähdysajat mukaanluettuna, kaksikymmentä lieuta tunnissa, silloin on mies kahdessatoista tunnissa, siis kello kaksitoista tänään, ehtinyt kaksisataaneljäkymmentä lieuta ja saapunut Angersin ja Nantesin tienoille… tässä on kartta…"
"Les Ponts-de-Drive", sanoi Davanne, joka kuunteli rauhallisesti.
"Niin. Toiselta puolen otaksutaan, että lentokone lähtee Issy-Les-Moulineauxista kello kahdeksan aamulla ja kulkee pysähtymättä kuudenkymmenen lieun vauhdilla tunnissa… se tulisi neljän tunnin kuluttua, siis kello kaksitoista Les Ponts-de Driveen, aivan yht'aikaa auton kanssa. Enkö ole oikeassa?"
"Täydellisesti."
"Siinä tapauksessa on kaikki selvää, jos sovimme asiasta. Ottaako koneenne matkustajia?"
"Joskus."
"Lähdemme heti. Mitkä ovat ehtonne?"
"Se riippuu asianhaaroista. Kuka te olette?"
"Arsène Lupin."
"Ettepä hitto vie olekaan!" huudahti Davanne hiukan hämmästyneenä.
"Minä olen Arsène Lupin. Te tiedätte enimmän osan siitä mitä on tapahtunut, sehän on ollut sanomalehdissä. No niin, Florence Levasseur on ryöstetty tänä yönä. Haluan pelastaa hänet. Mikä on hintanne?"
"Ei mitään."
"Se on liian paljon."
"Saattaa olla, mutta seikkailu huvittaa minua."
"Hyvä. Mutta teidän on vaiettava huomiseen."
"Ostan teidän vaitiolonne. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia."
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli don Luis puettu lentäjän päähineeseen silmälaseineen ja lentokone nousi kahdentuhannenviidensadan jalan korkeuteen välttääkseen ilmavirtoja, lensi yli Seinen ja suuntautui länteen.
Versailles, Maintenon, Chartres…
Don Luis kysyi Davannelta paljonko kello oli. Se oli kymmentä vailla kaksitoista. Kedot olivat eriväristen peltojen kirjailemat. Kaikkialla näkyi teitä.
Eräällä tiellä kulki keltainen auto!
Keltainen auto! Rosvon auto! Auto, joka kuljetti Florence Levasseuria!
Don Luisin iloon ei ollut sekaantunut yllätyksen tunne. Hän tiesi niin varmaan, että välttämättömän täytyi tapahtua.
Davanne kääntyi ja huusi:
"Se on tuo tuolla, eikö niin?"
"Niin on. Suoraan eteenpäin."
Lentokone sukelsi alas avaruuden kautta ja saavutti auton melkein heti. Davanne hiljensi vauhtia ja pysyttäytyi kuusisataa jalkaa auton yläpuolella, hiukan sen takana.
Täältä saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Ohjaaja istui vasemmalla. Hän oli puettu harmaaseen lakkiin mustine nahkalippoineen. Auto oli Komet-yhtiön tummankeltaisia. Tätä autoa he juuri ajoivat. Ja siinä istui Florence yhdessä sen miehen kanssa, joka oli hänet ryöstänyt.
"Vihdoinkin", ajatteli don Luis, "he ovat käsissäni!"
He lensivät hetken pitäen samaa välimatkaa.
Davanne odotti merkkiä, jota don Luis ei kiiruhtanut antamaan. Hän nautti voimansa tunteesta, tunteesta, jossa oli ylpeyttä, vihaa ja julmuutta.
Hän kumartui ja antoi Davannelle ohjeitaan.
"Varokaa", sanoi hän, "ettette joudu liian lähelle. He voisivat lähettää meille kuulan."
Vielä kului minuutti.
Äkkiä näkivät he, että puolen lieun päässä heidän edessään haarautui tie kolmeen suuntaan ja välille muodostui leveä avoin kenttä.
"No?" kysyi Davanne kääntyen Perennaan.
Ympärillä oleva maaseutu oli autio.
"Antaa mennä!" huusi don Luis.
Lentokone näytti iskevän alas kuin vastustamattoman voiman ajamana. He sivuuttivat auton kolmensadan jalan korkeudelta, hiljensivät sen jälkeen vauhtia valiten tyynesti ja rauhallisesti laskeutumispaikan sekä painuivat pehmeästi ruohoon tienristeyksessä.
Don Luis hyppäsi ylös ja syöksyi autoa vastaan. Hän seisoi keskellä tietä, kohotti molemmat revolverinsa ja huusi:
"Pysähtykää, tahi ammun."
Kauhistunut ajaja jarrutti. Auto pysähtyi.
Don, Luis juoksi ovelle.
"Piru vie!" karjui hän laukaisten tarkoituksettomasti toisen revolverinsa ja särkien ikkunaruudun.
Autossa ei ollut ketään.