IX LUKU
"Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin."
Voima, joka oli kiihottanut don Luisia taistelemaan ja voittamaan oli niin valtava, ettei se kärsinyt mitään esteitä. Pettymys, raivo, nöyryytys, tuska tukahtui polttavaan haluun toimia, hankkia tietoja ja jatkaa ajoa. Kaikki muu oli toisarvoista ja selkenisi pian itsestään yksinkertaisella tavalla.
Kivettynyt ohjaaja heitti katseen talonpoikiin, jotka lentokoneen äänen houkuttelemina tulivat taloistaan. Don Luis tarttui hänen kurkkuunsa ja asetti revolverin suun hänen ohimolleen.
"Sanokaa mitä tiedätte… tahi olette kuollut mies!"
Ja kun miesparka alkoi ladella rukouksia, karjui hän.
"Ei hyödytä mitään voihkia ja toivoa apua. Ihmiset eivät kerkeä ajoissa perille. On vain yksi keino pelastua: puhuminen! Eilen illalla tuli eräs herra Pariisista Versaillesiin autolla, lähetti sen pois ja otti teidät tilalle, eikö niin?"
"Niin."
"Herralla oli mukanaan nainen?"
"Oli."
"Ja herra tilasi teidät viemään itsensä Nantesiin?"
"Niin."
"Mutta muutti aikeensa tiellä ja käski teidän päästää hänet pois?"
"Niin."
"Missä?"
"Ennen Mansiin tuloamme, pienellä oikealle johtavalla tiellä, jonka vieressä, hiukan syrjässä, oli vaunuvaja. Siinä nousivat molemmat pois."
"Ja te jatkoitte matkaa?"
"Hän maksoi siitä."
"Paljonko?"
"Viisisataa frangia. Ja Nantesissa piti olla toinen matkustaja, joka tilaisi minut Pariisiin takaisin tuhannesta frangista."
"Uskoitteko te tähän toiseen matkustajaan?"
"En. Luulen hänen tahtoneen pettää takaa-ajajiaan lähettämällä heidät minun perään Nantesiin."
"Ja kun te erositte heistä, niin ettekö olleet utelias näkemään mihin he ryhtyivät?"
"En."
"Varokaa! Jos painan liipasinta, lävistää kuula otsanne! Puhukaa suoraan!"
"No niin. Minä palasin takaisin ja asettauduin muutamien puiden taa. Mies oli avannut vaunuvajan oven ja veti sieltä ulos pienen limousine-auton. Nainen ei tahtonut nousta siihen. He näyttivät kiistelevän sangen kiivaasti. Mies vuorotellen sekä uhkasi että rukoili. Nainen näytti sangen väsyneeltä. Mies antoi hänelle lasin vettä, jonka oli hakenut. Sitten nainen myöntyi."
"Lasin vettä?" huudahti don Luis. "Oletteko varma ettei hän sekoittanut mitään veteen?"
Ohjaaja näytti kummastuvan kysymyksestä ja vastasi sitten:
"Luulen hänen sekoittaneen. Hän otti jotain taskustaan."
"Ja nainen ei sitä huomannut?"
"Ei, hän ei huomannut mitään."
Don Luis hillitsi pelkonsa. Olihan mahdotonta, että roisto olisi noin tuostaan, ilman mitään kiirehtimisen syytä, myrkyttänyt Florencen.
"Nainen siis päätti nousta autoon?" jatkoi Perenna.
"Niin, ja mies sulki oven asettuen ohjauspyörään. Sitten minä lähdin."
"Näkemättä mihin suuntaan he ajoivat?"
"Niin".
"Epäilittekö matkalla, että he luulivat olevansa takaa-ajettuja?"
"Kyllä. Mies pisti vähä väliä päänsä ulos ikkunasta."
"Eikö nainen huutanut? Tuntisitteko miehen jälleen, jos näkisitte hänet?"
"En. Versaillesissa oli pimeä. Ja tänä aamuna en nähnyt häntä niin läheltä. Sitäpaitsi, se on kummallista, mutta ensiksi näytti hän minusta sangen pitkältä mutta tänä aamuna näytti hän hyvin pieneltä. En voi käsittää sitä ollenkaan."
"Näen naamastanne, että te aiotte kannella. Älkää tehkö sitä, se olisi tyhmyyttä. Tässä on teille tuhat frangia."
Hän kääntyi Davanneen, jonka kone alkoi koota ympärilleen väkijoukkoa ja sanoi:
"Voimmeko lähteä nyt?"
"Milloin haluatte. Mihinkä lähdemme?"
Pitämättä lukua kokoontuneesta väkijoukosta otti don Luis esille Ranskan kartan ja levitti sen eteensä. Silmät karttaan kiinnitettyinä asetti hän yhden sormen Pariisin ja toisen Le Mansin päälle ja ennenkuin hän oli itseltään kysynytkään minkä vuoksi roisto oli valinnut Le Mans-Angersin tien, tiesi hän vastauksen. Erään kaupungin nimi sukelsi esille hänen muistostaan ja totuus välähti esiin kuin salama: Alençon! Hän toisti:
"Mihin lähdemme? Takaisin, ohjaten hiukan vasempaan."
"Johonkin erityiseen paikkaan?"
"Alençoniin."
"Hyvä on", sanoi Davanne. "Kuulkaa, miehet, antakaa minulle vähän apua. Tältä kentältä on helppo lähteä."
Don Luis ja jotkut toiset auttoivat häntä ja valmistukset olivat pian suoritetut. Davanne koetteli konettaan. Kaikki oli parhaimmassa kunnossa.
Tällä hetkellä tuli suuri auto mylvien kuin kiukustunut härkä ja pysähtyi äkkiä. Siitä nousi kolme miestä, jotka ryntäsivät keltaisen vuokra-auton ohjaajan luo. Don Luis tunsi heidät. Siinä olivat Weber ja ne miehet, jotka olivat vieneet hänet vankilaan.
Don Luis meni heidän luokseen. Päässään lentäjähattu ja silmälasit hän oli aivan tuntematon. Hän sanoi muutetulla äänellä:
"Linnut ovat lentäneet pois, herra salapoliisipäällikkö."
Weber katsoi häneen ällistyneenä.
Don Luis jatkoi:
"Niin, lentäneet pois. Ystävämme Saint-Louisin saarelta on hiottu konna. Hän istuu nyt kolmannessa autossa."
Weber tuijotti häneen. Kuka oli tämä mies, joka puhui asioista, jotka oli puhelimitse ilmoitettu poliisin päämajaan kello kolme tänä aamuna?
"Kuka te olette, hyvä herra," huudahti hän.
"Mitä? Ettekö te tunne minua? Mitä sitten hyödyttää sopia kohtauksista ihmisten kanssa? Käyttää koko kykynsä ollakseen täsmällinen ja sitten kysytään: kuka te olette! Kas niin, Weber, tunnustakaa nyt, että tämän te teette vain kiusataksenne minua. Täytyykö teidän välttämättä nähdä minun kasvoni? No niin, katsokaa!"
Hän kohotti naamaria.
"Arsène Lupin!" sähähti salapoliisipäällikkö.
"Palvelukseksenne… jalan, hevosella tahi ilmassa. Sinne aion nyt.
Näkemiin."
Davanne oli valmis. Don Luis nousi koneeseen. Kone alkoi käydä.
"Koilliseen", käski don Luis. "Yhdeksänkymmentä lieua tunnissa.
Kymmenentuhatta frangia."
"Meillä on vastatuuli", sanoi Davanne.
"Viisituhatta frangia vastatuulesta lisää", huusi don Luis.
Se tosiasia, että roisto oli antanut Florencelle unipulveria, poisti kaikki epäilykset. Florencen täytyi nukkua ettei hän tuntisi Damignia ja Vanhaa Linnaa. Sinne lurjus varmasti aikoi.
"Nopeammin! Emmehän pääse mihinkään. Lisätkää vauhtia!"
Sable… Sille-le-Guillaume…
Maa kiisi pois heidän altaan. Puut ja talot katosivat kuin varjot.
Vihdoin Alençon.
Kello oli tuskin enempää kuin neljännestä vailla kolme kun he laskeutuivat kaupungin ja Damignin välille. Don Luis teki tiedusteluja. Useita autoja oli kulkenut Damigniin päin, niiden joukossa erään herran ohjaama pieni limousine-auto, joka oli kääntynyt kylätielle. Ja tämä kylätie johti Langernaultin maatilan takana olevaan metsään.
Don Luisin vakaumus oli niin luja, että hän sanoi Davannelle jäähyväiset ja auttoi tätä alkamaan lentoretkensä takaisin Pariisin. Viimeinen ottelu oli käsissä.
Hän kulki edelleen, pölyssä näkyvien kummirenkaiden jälkien ohjaamana. Kuljettuaan metsän läpi tuli don Luis suurelle kyntämättömälle kentälle, josta tie kääntyi maatilalle ja päättyi vanhalle, raudoitetulle, puomilla varustetulle kaksoisportille. Tästä oli limousine-auto ajanut sisään.
"Ja minun on mentävä myöskin samaa tietä", ajatteli don Luis. Muuri oli tästä kohdasta kolmetoista jalkaa korkea. Miten hän pääsi ylös ja millä yli-inhimillisillä ponnistuksilla hän suoriutui, sitä ei hän itsekään olisi voinut sanoa jälkeenpäin.
Tultuaan toiselle puolelle löysi hän jälleen pyöränjäljet, jotka suuntautuivat vasemmalle, hänelle tuntemattomille paikoille.
Äkkiä, kääntyessään eräässä vanhan marjakuusiaidan kulmassa, näki don Luis limousine-auton, joka oli jätetty, tahi oikeammin sanoen, piilotettu erääseen laaksoon. Epäjärjestys, joka vallitsi autossa, rikotut ikkunalasit ja astuimella riippuva jalkapeite todistivat rikoksesta. Roisto oli tietysti käyttänyt hyväkseen Florencen unta sitoen hänet; heidän tullessaan perille ja hänen koettaessaan nostaa Florencea oli tämä tarrautunut kiinni kaikkeen minkä tapasi.
Don Luis vakuuttautui heti siitä, että hänen otaksumisensa oli oikea. Mennessään kapeaa, ruohoa kasvavaa, jyrkänteelle johtavaa polkua pitkin, huomasi hän, että ruoho oli yhtä tasaisesti alaspainunut kaikkialla.
"Se roisto!" ajatteli hän. "Se roisto! Hän ei kanna uhriaan, vaan laahaa häntä."
Polku johti kiviröykkiöiden ja luhistuneiden rakennusten ohi. Tällä paikalla oli nähtävästi ollut vanha linna, josta maatila oli saanut nimensä. Eräässä heinäruo'ossa maassa huomasi don Luis jotain välähtelevän. Se oli sormus, kapea ja sangen yksinkertainen, kahdella helmellä varustettu kultasormus, jonka hän usein oli nähnyt Florencen sormessa. Ja hänen huomiotaan herätti erikoisesti se, että sormuksen ympärille oli tarkoituksella kierretty ruohonkorsi kolminkerroin.
"Tämä on selvästikin merkki", ajatteli don Luis.
Tyttö siis toivoi vielä. Hän odotti apua. Ja don Luis ajatteli liikutettuna, että tämä viimeinen epätoivoinen vetoaminen oli tarkoitettu hänelle.
Viidenkymmenen askeleen päässä — tämä seikka ilmaisi omituista huolimattomuutta roistossa — oli uusi merkki, uusi johtolanka: kukkanen, keltainen päivänkakkara, jonka pieni käsiraukka oli taittanut ja noukkinut siitä pois terälehdet. Sitten oli maassa viiden sormen jäljet ja sen jälkeen kiveen piirretty risti. Tällä tavoin saattoi hän hetki hetkeltä seurata tämän kauhean vaelluksen yksityiskohtia.
Hän kuunteli. Hän ei ollut erehtynyt. Ääni toistui ja se oli naurua; mutta minkälaista hirveätä naurua! Pahansuopaista, pirullista naurua ja niin kimeätä! Se muistutti naisen naurua, mielipuolen naisen…
Jälleen hiljaisuus. Sitten toinen ääni ikäänkuin olisi joku työkappale heitetty maahan. Sen jälkeen taas hiljaisuus.
Tämä tapahtui, don Luisin arvion mukaan, noin sadan metrin päässä.
Polku loppui kolmeen maahan kaivettuun porrasaskelmaan. Ylempänä oli rojujen ja sirpaleiden täyttämä, hyvin tilava tasanko. Keskellä, don Luisin edessä, oli puoliympyrän muotoinen, suurista laakereista kasvatettu aita. Ruohopolku jatkui sinne.
Don Luis joutui hieman hämilleen, sillä aita näytti muodostavan läpitunkemattoman esteen. Hän meni eteenpäin ja huomasi, että siinä ennen oli ollut aukko, mutta se oli kasvanut jälleen umpeen. Oksat oli helppo työntää syrjään ja tämän kautta oli roiston täytynyt kulkea.
Nyt kuului nauru niin läheltä, että don Luis säpsähti ja hänestä tuntui, että roisto etukäteen nauroi hänen yritykselleen. Hän muisti punaisella kirjoitetun kirjeen:
"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta, muuten kuolette tekin. Luullessanne päämääränne olevan saavutetun, kohottaessanne kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja, juuri samalla hetkellä avautuu maa allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty. Varokaa, Lupin!"
Hän pysähtyi. Viimeinen oksa esti häntä näkemästä. Hän painoi sen silmiensä tasalle.
Ja hän näki…
Hän näki Florencen, joka — tällä hetkellä aivan yksin — makasi sidottuna maassa kolmenkymmenen metrin päässä hänestä ja suureksi ilokseen näki hän eräistä liikkeistä, että tämä vielä eli. Hän oli tullut ajoissa. Florence ei kuolisi. Sitten tutki hän ympäristöä. Oikealla ja vasemmalla hänestä oli laakeriaita, niin että muodostui jonkunlainen areena. Keskellä oli pieni pyöreä paikka, josta haarautui kaksi tietä, toisella oli ruoho alaspainunutta ja se oli jatkoa sille tielle, jota don Luis oli kulkenut, mutta toinen leikkasi sen suorassa kulmassa kulkien laakeriaidan päästä toiseen.
Keskellä oli sekasorrossa irtaantuneita kiviä ja luonnollisia paasia, savella yhteen liitettyinä ja pahkaisten puunjuurien koossa piteleminä; kokonaisuudessaan muodosti taulun taka-osa halkeamia täynnä olevan kapean luolan, johon pääsi valoa. Lattia, jonka don Luis selvästi näki, oli tehty kolmesta, neljästä kivipaadesta.
Tässä luolassa makasi käsistään ja jaloistaan sidottuna Florence Levasseur, näytti kuin olisi hänet varattu jotain salaperäistä, tässä luolassa tapahtuvaa uhritoimitusta varten.
Välimatkasta huolimatta erotti don Luis jokaisen piirteen hänen kalpeilla kasvoillaan.
Äkkiä tarttui don Luis revolveriinsa ja kohotti käsivartensa valmiina tähtäämään. Uhripappi, pyöveli, oli juuri näyttäytynyt alttarilla, jossa uhri makasi. Roisto astui luolaan ja nauroi kauheata nauruaan.
"Näen, että olette vielä täällä", sanoi hän. "Ei varjoakaan pelastajasta? Olisi parasta jos hän kiiruhtaisi."
Hänen äänensä oli niin kimeä, että don Luis kuuli joka sanan. Hän tarttui lujemmin revolveriinsa varustautuen ensimmäisen epäilyttävän liikkeen sattuessa ampumaan. "Olisi parasta, jos hän kiiruhtaisi", toisti roisto nauraen. "Muuten on kaikki viiden minuutin kuluttua ohi. Kuten näette, minä olen järjestyksen mies, eikö niin, Florence, rakkaani?"
Mies oli raajarikko, jonkun sairauden runtelema, joka vaikutti hänen liikkumiskykyynsä. Hänen veltot ja epävarmat jalkansa notkahtelivat sinne tänne. Hän oli tavattoman laiha. Don Luis näki hänen kalpeat, kuoppaiset poskensa, pergamentinvärisen ihonsa ja verettömät kasvonsa.
Mies sanoi Florencelle:
"Vaikka te olette olleet hyvin kiltti tyttö, ettekä ole huutaneet tähän saakka, on kenties parasta olla varovainen ja estää kaikki yllätyksen mahdollisuudet, ettekö te ole itsekin samaa mieltä?"
Hän kumartui tytön puoleen ja sitoi suuren nenäliinan tytön kasvojen alaosan yli.
Aavistaen uhkaavan vaaran, peloissaan, että roisto yhtäkkiä saa raivokkaan murhahalun, oli don Luis kohottanut jälleen revolverinsa ja seurasi tapahtumia varmana ampumataidostaan.
Roisto puhui kuiskaten Florencelle. Mitä hän sanoi? Mitä häpeällisiä esityksiä teki hän Florencelle?
Katkeroituneena otti raajarikko yhtäkkiä askeleen takaisin ja huusi raivokkaasti:
"Mutta ettekö ymmärrä, että te olette hukassa? Nyt kun ei minulla ole enää mitään pelättävää, kun te olette ollut kylliksi yksinkertainen seurataksenne minua ja jättäytyäksenne minun valtaani, mitä toivoa voi teillä enää olla? Saada minut taipumaan ehkä? Koska minä palan intohimosta, luulette te…? Milloinkaan ette ole niin perinpohjaisesti erehtynyt, pieni nukkeni! Minä en välitä hituistakaan kuolemastanne. Kun olette kuollut, ei teitä oteta lukuun. Te luulette ehkä, että koska olen raajarikko, ei minulla ole voimia tappaa teitä? Tässä ei ole kysymyskään teidän tappamisestanne, Florence. Oletteko milloinkaan nähneet minun tappavan ihmisiä? Ette milloinkaan! Ei, ei, Florence, minä en koske teihin ja kuitenkin… Kuulkaa, mitä tapahtuu, katsokaa itse. Juttu on järjestetty minun omaan tapaani… ja mitä ikinä teettekään, ette te pelastu. Tämä on vain valmistava varoitus."
Hän kulki muutamia askeleita ja pitäen käsillään kiinni oksasta kiipesi alimmalle niistä kallionlohkareista, jotka muodostivat luolan. Täällä vaipui hän polvilleen. Hänen vieressään oli pieni rautakanki. Hän tarttui siihen ja löi lähimpään kiveen kolme kertaa. Kivet vyöryivät luolan eteen.
Don Luis syöksyi kauhusta huudahtaen esiin piilopaikastaan. Hän oli silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen. Luola, kivipaadet, graniittipatsaat, kaikki olivat niin sijoitetut, että niiden tasapaino saattoi horjahtaa koska tahansa ja Florence hautautuisi kallioiden alle.
Kahdessa sekunnissa oli hän puolitiessä. Mutta tässä hän huomasi salamannopealla vaistollaan, että alaspainunut ruohonjälki ei mennyt suoraan arenan keskitse vaan kiersi sen. Minkä vuoksi? Se oli kysymys, jonka aina epäilevä vaisto asettaa, mutta johon ymmärrys ei ehdi vastata. Don Luis lensi suoraan. Ja tuskin oli hän asettanut jalkansa tähän piiriin, kun onnettomuus tapahtui.
Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti ikäänkuin hän olisi koettanut astua tyhjään avaruuteen, joka nieli hänet heti. Maa hänen allaan avautui. Ruohoturpeet erkanivat toisistaan ja hän putosi.
Hän putosi aukkoon, joka ei ollut mikään muu kuin lähteen suu, laajuudeltaan neljä jalkaa. Mutta juostessaan vimmatulla vauhdilla iskeytyi hän vastakkaiseen seinään, niin että hänen käsivartensa olivat yläpuolella penkereellä ja hän saattoi tarttua muutamiin juuriin.
Hän oli niin vahva, että hän olisi voinut kohottautua ylös käsivoimillaan. Mutta roisto oli heti syöksynyt kohtaamaan hyökkääjää ja seisoi nyt kymmenen askeleen päässä don Luisista uhaten, häntä revolverillaan.
"Älkää liikkuko", huudahti hän, "muuten ammun teidät!"
Don Luis oli niin voimaton, ettei hän halunnut antautua vaaraan saada kuulaa ruumiiseensa.
Heidän silmänsä kohtasivat muutamaksi sekunniksi. Raajarikko vapisi kuin kuumeessa. Nyt kuului taas hänen pirullinen naurunsa:
"Lupin! Lupin! Nyt olet valmis. Lupin on kiikissä!… Millainen pässinpää olettekaan! Minähän varoitin teitä, varoitin veripunaisella kirjoituksella. Muistatteko sanojani: 'Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty! Varokaa, Lupin!' Ja nyt olette te tässä! Te ette olekaan vankilassa? Te väistitte sen iskun, te lurjus! Onneksi näin tapahtumat etukäteen ja ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin. Mitä siitä sanotte? Mitä pidätte pienestä viekkaudestani? 'Koko poliisilaitos tulee kantapäilleni', ajattelin minä. 'Mutta on vain yksi, joka saattaa vangita minut, ja se on Lupin. Sen vuoksi on hänelle näytettävä tietä, hänet on johdettava jäljille, hänen polkunsa on tasoitettava uhrin ruumiilla. Ja sitten siroteltava muutamia merkkejä sinne tänne. Ensiksi kauniin tytön sormus, johon oli kiedottu ruoho, hiukan kauempana kukka ilman terälehtiä, sitten sormien jäljet maassa ja risti kivessä! Olihan mahdotonta olla niitä huomaamatta. Muistakaa: 'Ansa on viritetty'. Ja ansa minun makuuni, Lupin, eräs parhaimmista! Oh, minä suoriuduin ihmisistä mielelläni mutta heidän omalla suosiollisella avullaan. Me työskentelemme yhdessä niinkuin ystävät ja toverukset. Minä en suorita itse töitäni. Toiset tekevät sen minun puolestani…"
Don Luisin sormet, jotka olivat ensiksi tarttuneet ruohojuuriin, tarrautuivat nyt turhaan kiinni lähteen seinäkiviin. Ja hänen olkapäänsä painuivat syvemmälle ja syvemmälle lähteeseen.
"Se onnistui!" sähähti roisto kesken suonenvedontapaista nauruaan. "Hyvä Jumala, kuinka ihanaa on nauraa! Erittäinkin kun sitä niin harvoin tekee. Te ette ole milloinkaan nähneet minun nauravan, vai kuinka, Florence?"
Hän vaikeni. Hän odotti kauheaa ratkaisua, jonka hän oli niin viekkaasti suunnitellut ja jossa kaikki tapahtumat seuraisivat niin nopeasti toisiaan hänen taipumattoman tahtonsa mukaisesti.
Ratkaisu ei viipynyt. Olkapäät olivat jo liukuneet alas, sitten leuka, sitten epätoivoiseen kuolontuskaan vääristynyt suu, sitten kauhun täyttämät silmät ja vihdoin otsa sekä hiukset: pää oli kadonnut.
Aukon reunalla ei ollut jäljellä muuta kuin kädet ja nekin päästivät otteensa. Silmänräpäyksen hapuilivat sormet otetta. Ja sitten… sitten ei ollut enää mitään nähtävää eikä kuultavaa.
Raajarikko syöksyi esiin kuin irtipäästetyn teräsvieterin ponnahduttamana ja ulvoi ihastuksesta:
"Nyt se on tehty! Lupin on pohjattomassa lähteessä. Vielä yksi seikkailu lopetettu!… Uh!"
Hän meni lähteen ammottavalle aukolle ja seisoen siitä vähän matkan päässä kuin olisi hän pelännyt tulla lähemmäksi sylkäsi hän kolme kertaa aukkoon.
Hän hoippui raivon huumaamana ja oli pakotettu kumartamaan. Mutta hänellä oli vielä voimia suonenvedontapaisessa raivossaan pudota polvilleen lähteen reunalle ja huutaa läähättäen pimeyteen:
"Hei! Kuuletko sinä, ruumis! Älä mene heti koputtamaan helvetin portille! Pikku tyttö tulee luoksesi kahdenkymmenen minuutin kuluttua… niin, täsmälleen kello neljä. Te tiedätte, että olen täsmällinen ja pidän aina sanani kirjaimellisesti. — Niin, olin unohtaa: perintö — tiedättehän, Morningtonin miljoonat — niin, ne ovat minun. Florence selittää teille kaiken hetken kuluttua. Se on mainiosti suunniteltu, saatte nähdä… saatte nähdä…"