X LUKU
Florencen salaisuus
Nyt alkaisi murhenäytelmän toinen osa. Don Luis Perennan kuolemaa seuraisi Florencen kuolema.
Vielä kaikista jäsenistään vapisten tuli roisto tytön luo, otti savukkeen ja julmuuden välähdys silmissään sanoi:
"Kun tämä savuke on poltettu, Florence, silloin on teidän vuoronne. Pitäkää sitä silmällä. Se kuvaa elämänne viimeisiä minuutteja. Pitäkää sitä silmällä ja kootkaa ajatuksenne. Haluan että ymmärtäisitte: kaikki tämän paikan omistajat, ja erikoisesti herra Langernault, ovat uskoneet, että se kivi- ja kallioröykkiö, joka on päänne päällä, luhistuu ennemmin tahi myöhemmin. Itse olen vuosikausia työskennellyt siihen suuntaan antamalla sadeveden sitä syövyttää, enkä todellakaan voi sanoa, kuinka se enää pysyy koossa. Tahi oikeammin sanoen, minä käsitän sen kyllä. Minun tarvitsee vain iskeä yhden kerran oikeaan paikkaan, lyödä pois pieni tiilikivi, joka on asetettu kiilaksi kahden kallionlohkareen väliin, saadakseni kaiken romahtamaan kokoon kuin korttitalon."
Hän veti henkeä ja jatkoi:
"Minä esitän vaatimukseni sataan miljoonaan ja saan ne. Minä aion ne vaatia, koska minulla on siihen oikeus ja minähän selitin teille äsken, ennenkuin herra Lupin sekaantui asiaan, että minulla teidän kuolemanne jälkeen on niihin kiistämätön oikeus. Minua voidaan halveksia, vihata ja kirota, mutta minä olen sadanmiljoonan omistaja ja sen vuoksi on minulla oleva kaikkien parempien ihmisten ystävyys. Teidän ja Lupinin poistuttua ei ole jäljellä mitään, ei mitään muuta kuin muutamia papereita ja pikkuesineitä, joita olen ollut kylliksi heikko säilyttääkseni lompakossani ja jotka maksaisivat pääni, mutta aion ne polttaa muutaman minuutin kuluttua ja hajoittaa tuhkan tuuleen. Tällaisissa olosuhteissa on teidän tehtävä vaalinne, Florence. Ratkaisu on teidän käsissänne: joko te kuolette ehdottomasti ja peruuttamattomasti tahi otatte vastaan rakkauteni. Vastatkaa minulle myöntävästi tahi kieltävästi. Jos kiellätte, niin kuolette. Jos myönnätte, saatte vapautenne ja me molemmat lähdemme täältä; ja sitten kun teidän viattomuutenne on näytetty toteen — siitä minä huolehdin — tulette te vaimokseni. Vastaatteko myöntävästi, Florence?"
Hän teki tämän kysymyksen todellisella levottomuudella pidättäen intohimoaan, joka sai hänen äänensä värisemään. Hän kerjäsi ja pyysi haluten, että häntä rukoiltaisiin ja samalla kuitenkin melkein kaivaten kieltoa, niin voimakas oli hänen synnynnäinen murhanhalunsa.
"Hän itkee! Hän itkee! Hän rohkenee itkeä! Mutta, kurja tyttö, luuletteko etten tiedä mitä te teette? Tunnen salaisuutenne, kaunottareni, ja tiedän, että te ette itke kuolemanpelosta. Te? Te ette pelkää mitään! Sanonko teille, mikä on salaisuutenne? Ei, en voi… en voi, vaikka sanat polttavat huuliani. Ah, kirottu nainen, te olette itse näin tahtoneet! Te haluatte kuolla, Florence, koska itkette… te haluatte kuolla…"
Näin sanoessaan kiiruhti hän panemaan toimeen hirveän tekonsa. Lompakko, josta hän oli puhunut ja joka sisälsi papereita, oli maassa. Hän pisti sen taskuunsa. Sitten hän riisui, yhä vapisten, takkinsa ja heitti sen lähimpään pensaaseen. Sen jälkeen otti hän rautatangon, kiipesi kiviröykkiölle, polki raivoissaan jalkaa ja huusi:
"Te olette tahtonut kuolla, Florence! Mikään ei voi sitä enää estää. Minä en edes näe päätänne, vaikka te tekisittekin merkin. Nyt on myöhäistä. Vai niin, te itkette! Te rohkenette itkeä! Sellaista mielettömyyttä!"
Sitten vetäytyi hän hiukan syrjään ja löi kahdesti kiveen.
Kolmannella kerralla irtautui kivi.
Se mitä tapahtui, tuli niin äkkiä, kiviröykkiö luhistui luolaan ja luolan eteen sellaisella voimalla, että raajarikko varovaisuustoimenpiteistään huolimatta lennähti nurmikolle. Mutta putous ei ollut hengenvaarallinen, hän nousi heti ja huusi:
"Florence! Florence!"
Vaikka hän oli valmistanut tapahtuman niin täsmälleen ja pannut sen niin tarmokkaasti toimeen, näytti tulos häntä kuitenkin hämmästyttävän. Hän paneutui maahan ja ryömi tämän pölyn ja tomun peittämän sekasorron ympäri. Hän katsoi pirstaleiden väliin, mutta ei nähnyt mitään.
"Kuollut!" sanoi hän tuijottavin silmin, kasvoillaan jäykkä ilme.
"Kuollut! Florence on kuollut!"
Vielä kerran toisti hän Florencen nimen ja kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan.
Pieni tapaus näytti herättävän hänet. Eräs vahingoittunut pääskynen putosi maahan hänen viereensä. Hän kumartui, otti sen käteensä ja puristi kouraansa kuten rypistyneen paperin. Ja hänen silmistään loisti raaka ihastus hänen nähdessään veren tippuvan sormiensa välitse ja värjäävän hänen kätensä punaisiksi.
Hänen kellonsa osoitti puolta viittä. Hän otti pensaasta takkinsa, jossa se oli riippunut, puki sen päälleen ja työnsi kätensä oikeanpuoleiseen ulkotaskuun, johon hän oli pannut lompakon.
"Mitä nyt?" sanoi hän hämmästyneenä. "Olin varma, että…"
Hän tunnusteli vasenta ulkotaskuaan, sitten nenäliinataskuaan ja vihdoin kuumeisella innolla sisätaskujaan. Lompakkoa ei ollut. Ja hänen suureksi kauhukseen olivat kaikki muutkin hänen taskuissaan olleet pikkuesineet poissa: savukesäiliö, tulitikkukotelo, muistikirja.
Raajarikko ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Hän seisoi siinä tasaisella maalla, alttiina hyökkäykselle, joka saattoi tapahtua ennenkuin hän edes tiesi missä vihollinen oli.
Näkemättä mitään erikoista otti hän keppinsä ja alkoi hitaasti askel askeleelta kulkea, tarkasti ympärilleen silmäillen, siihen suuntaan, josta arveli vihollisen tulleen takkinsa luo. Kädessään piti hän revolveria.
Äkkiä hätkähti hän melkein kadottaen tasapainonsa ja revolveri putosi hänen kädestään.
Hän näki hirveimmän näyn, mitä hänen silmänsä saattoivat nähdä. Hänen edessään kymmenen askeleen päässä, kädet taskuissa, toisella olkapäällään kevyesti muuriin nojaten, seisoi mies. Mutta se ei ollut mies, eikä voinut olla mies, sillä tämä mies, sen tiesi raajarikko, oli kuollut. Se oli siis kummitus; ja tämä kummitus, tämä haamu kuoleman valtakunnasta saattoi raajarikon mielettömän kauhun valtaan. Kykenemättä pakenemaan, kykenemättä puolustautumaan putosi hän polvilleen. Hän ei voinut irrottaa silmiään tästä kuolleesta miehestä jonka hän tuskin tunti sitten oli haudannut lähteeseen rauta- ja graniittipeitteen alle.
Arsène Lupinin haamu!
Mieheen voi tähdätä, hänet voi ampua, tappaa. Mutta haamuun! Mitä hyödytti vastustaa olemattoman olennon helvetillisiä vehkeitä.
Ja nyt näki hän tapahtuvan käsittämättömän asian: haamu otti kädet taskuistaan. Toisessa kädessään piti hän savukelaatikkoa, jonka raajarikko tunsi omakseen. Ei ollut epäilystäkään, että olento, joka oli tutkinut hänen takkinsa, oli sama, joka nyt aukasi savukelaatikon, otti savukkeen ja sytytti sen tulitikulla, jonka otti myöskin raajarikolle kuuluvasta laatikosta.
Ihmeellistä! Tulitikusta lähti oikea liekki. Savukkeesta kohosi oikeita savurenkaita, jonka erikoisen tuoksun hän heti tunsi.
Hän piilotti kasvonsa käsiin eikä tahtonut nähdä enempää. Mutta hän kuuli lähestyväin askelten äänen, jotka tulivat sitä selvemmiksi mitä enemmän ne lähenivät. Hän tunsi jonkun liikkuvan läheisyydessään ja kuuli äänen, joka kiistämättömästi kuului elävälle Arsène Lupinille, lausuvan:
"Varjelkoon, kuinka pahaksi te tämän otatte! Luonnollisesti ymmärrän, että minun odottamaton ylösnousemiseni näyttää teistä käsittämättömältä ja sopimattomalta. Mutta onhan nähty kummempiakin asioita, esim. Josua, joka seisautti auringon, tahi maanjäristys Lissabonissa 1755. Muistatte kai mitä Marcus Aurelius sanoo kahdeksannellakymmenennelläneljännellä sivulla…"
Raajarikko oli saanut siksi paljon rohkeutta, että hän ymmärsi nyt ettei Lupin ollut kuollut. Hän ei yrittänytkään selittää tätä hämmästyttävää salaisuutta Arsène Lupin eli! Hän hengitti, hän puhui, hän liikkui!
Ja niin vastaansanomaton oli elämä, jonka roisto näki, että hän totellen äkillistä luontonsa vaistoa ja vihaansa elämää kohtaan, heittäytyi pitkin pituuttaan maahan, tempasi revolverinsa ja laukaisi.
Ase laukesi; mutta liian myöhään. Don Luis antoi sille potkun, niin että sen suunta muuttui. Toisella potkulla lennätti hän sen raajarikon käsistä.
Roisto kiristi raivokkaasti hampaitaan ja alkoi etsiä taskujaan.
"Tätäkö haette?" kysyi don Luis näyttäen hänelle jonkun keltaisen nesteen täyttämää lasiputkea. "Suokaa anteeksi, mutta pelkäsin teidän erehdyksessä pistävän itseänne. Se olisi ollut vaarallista, eikö niin? Enkä minä olisi milloinkaan antanut itselleni sitä anteeksi."
Raajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että vihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua viivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä silmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten johtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen itseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet purskahtamaan kovaan nauruun:
"Ja Florence?" huudahti hän. "Älkää unohtako Florencea! Minä voin ampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla on toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman Florencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin. Jos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?"
"Niin. En voisi elää Florencen jälkeen."
"Hän on kuollut!" huusi roisto ihastuneena.
Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän nyökkäsi ja sanoi:
"Se olisi suuri vahinko…" Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen riemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:
"Mitä? Mitä te sanoitte?"
"Sanon," selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan sävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, "sanon, hyvä herra, että te olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton kauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman kohtalon."
Raajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän sanoi hölmistyneenä:
"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa?
Hän on kuollut."
"Kieltäydyn uskomasta sitä," sanoi don Luis rauhallisesti. "Siinä tapauksessa näyttäisi kaikki toisenlaiselta. Mutta linnut laulavat, taivas on sininen, kaikki on niin kuin pitääkin: kunniallinen mies elää, ja roisto makaa hänen jaloissaan. Kuinka saattaa Florence silloin olla kuollut?"
Raajarikko laahautui polvillaan takaisinpäin, ohi sen paikan, jossa luola oli ollut, kääntämättä silmiään sille paikalle ikäänkuin olisi ollut täysin vakuutettu, että Florence oli päässyt pakoon kauheasta haudastaan.
Don Luis ei enää pitänyt häntä silmällä, vaan askaroitsi maasta ottamansa köysivyyhdin kanssa.
Äkkiä, heittäen silmäyksen viholliseensa, nousi raajarikko horjuville jaloilleen ja alkoi juosta lähteelle.
Hän oli siitä kahdenkymmenen askeleen päässä. Hän pääsi matkasta puolet, kolmeneljännestä. Aukko ammotti jo häntä vastaan. Hän kohotti käsivartensa sukeltajan tapaan ja hypähti eteenpäin.
Mutta hänet pidätettiin. Hän kaatui maahan ja hänet laahattiin takaisinpäin käsivarret kovasti ruumista vasten puristettuina, niin ettei hän voinut liikuttaa itseään.
Don Luis, joka ei ollutkaan kadottanut häntä näkyvistään, oli laittanut köydestä silmukan ja vanginnut hänet lassolla, juuri kun hän oli aikeissa heittäytyä syvyyteen. Raajarikko vastusteli hetken, mutta köysi syöpyi hänen ihoonsa. Hän lakkasi ponnistelemasta. Kaikki oli ohi.
"Nähkääs, herra, ihmisten käy aina pahoin liiallisen itseluottamuksen kautta. He eivät pysty koskaan ajattelemaan, että heidän vastustajallaan on keinoja, joita ei heillä itsellään ole. Esim. kun te houkuttelitte minut ansaan, kuinka te saatoitte kuvitella, että minunlaiseni mies, Arsène Lupin, joka riippui lähteen reunalla kädet reunan yläpuolella ja jalat sisäreunaa vasten, putoaisi alas kuin pässinpää? Te olitte viidentoista, kahdenkymmenen metrin päässä minusta ja luuletteko ettei minulla olisi ollut voimia heilauttaa itseäni ylös ja uhmata revolverianne, kun asia koski Florence Levasseurin ja omaa elämääni? Ah, ystäväni, siihen olisi tarvittu vain pieni ponnistus. Syynä siihen, etten sitä tehnyt, olivat paljon tärkeämmät seikat. Kerron ne teille… jos ne kiinnittävät mieltänne? Siis… heti alussa olivat jalkani ja polveni, jotka nojautuivat sisäseinään, tavanneet paksun kerroksen muurisavea joka täytti vanhan halkeaman lähteessä; sen käsitin heti. Se oli onni, vai mitä? Ja se muutti koko tilanteen. Suunnitelmani oli heti tehty. Näytellessäni kuiluun putoavan uhrin osaa pyöritellen silmiäni ja irvistellen hirveästi, laajensin jaloillani halkeamaa ja päästin saven putoamaan siten, ettei se aiheuttanut pienintäkään ääntä. Kun hetki oli käsillä ja minun puolikuolleet kasvoni katosivat näkyvistänne, painauduin vain yksinkertaisesti valmistamaani piilopaikkaan.
"Oletteko olleet Tancarvillessä, vanhassa keskiaikaisessa linnassa Normandiassa, Seinen varrella? Ettekö? No, sitten kerron teille, että linnan raunioiden luona on vanha lähde, jolla on se useille samanaikuisille lähteille yhteinen ominaisuus, että siellä on kaksi aukkoa, toinen avonainen ja toinen, joka johtaa erääseen linnan huoneeseen. Tancarvillessä on tämä jälkimmäinen nykyään suljettu rautatangolla. Täällä se oli tukittu muurisavella ja pienillä kivillä. Ja juuri ajatus Tancarvillestä sai minut jäämään, semminkin kun ei ollut mitään kiirettä, koska te olitte hyväntahtoisesti ilmoittanut minulle, että Florence kohtaisi minut toisessa maailmassa vasta kello neljä. Tutkin sen vuoksi pakopaikkani ja tulin vakuutetuksi, että se sijaitsi vanhan rakennuksen alla, jonka raunioilla nykyinen puutarha sijaitsi. Minä jatkoin ja kaivauduin siihen suuntaan, joka maanpinnalla olisi vienyt minut luolalle. Aavistukseni eivät pettäneet. Valonsäde tunkeutui sisään portaiden yläpäästä, joiden alimmalle askeleelle olin saapunut. Menin niitä pitkin ylös ja kuulin teidän äänenne."
Don Luis käänsi raajarikkoa vielä kerran ympäri ja tällä kertaa hyvin kovakouraisesti. Sitten hän jatkoi:
"Haluan osoittaa teille, että tulos olisi joka tapauksessa ollut sama, vaikka olisin hyökännyt päällenne suoraankin. Mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että sattuma suosi minua. Se on usein pettänyt minut meidän taistellessamme, mutta tällä kertaa en voi valittaa. Minun tarvitsi vain irrottaa muutamia tiiliskiviä seisoakseni päivänvalossa raunioiden keskellä. Äänenne johtamana hiivin eteenpäin ja tulin luolalle, jossa Florence makasi. Hauskaa, vai mitä? Ette voi kuvitellakaan kuinka naurettavalta kuului teidän pikku puheenne: 'Vastatkaa myöntävästi tahi kieltävästi, Florence. Yksi päänne liike ratkaisee kohtalonne. Jos myönnytte, olette te vapaa. Jos kieltäydytte, niin kuolette; vastatkaa, Florence.' Ja erikoisen ihastuttava oli loppu, kun te kiipesitte kalliopaadelle ja huusitte sieltä: 'Te olette itse tahtonut kuolla, Florence! Te olette niin tahtonut ja nyt se tapahtuu!' Ajatelkaa vain, kuinka naurettavaa! Luolassa ei sillä hetkellä ollut ketään! Ei sieluakaan. Olin ottanut Florencen ja vienyt hänet suojattuun paikkaan. Näytelmä lähestyi loppuaan. Ensimmäinen osa: Arsène Lupinin pelastus. Toinen osa: Florence Levasseurin pelastus. Kolmas ja viimeinen osa: hirviö voitettu… kosto suoritettu!"
Hän otti yhden raajarikon lähteelle tuomista kivääreistä ja sitoi sen keskipaikalle viisitoista metriä pitkän nuoran ja kiinnitti nuoran toisen pään raajarikon selän taa köysiin, joilla tämä oli sidottu: Sitten kohotti hän vangin ja piti häntä lähteen yläpuolella.
"Sulkekaa silmänne, jos teitä huimaa. Älkää olko peloissanne. Minä olen hyvin varovainen. Oletteko valmis?" Hän laski raajarikon ammottavaan kuiluun ja tarttui lujasti nuoraan. Vähitellen, tuuma tuumalta, varovaisesti, ettei sattuisi lähteen seinämiin, laskettiin käärö alas. Kun se oli tullut noin kahdentoista metrin syvyyteen, esti kivääri sen alasmenon ja siellä se riippui nyt pimeydessä aivan keskellä aukkoa.
Don Luis sytytti muutamia paperikaistaleita, jotka leijailivat alas heittäen kaamean valon seinämiin. Hän sanoi ivallisesti hymyillen:
"Olen valinnut tämän paikan ettette te vilustuttaisi itseänne. Se oli hyvä päähänpisto. Huomatkaa, kiväärin molemmat päät ovat aivan lähteen reunalla, tuskin tuumaakaan sen päällä. Niin että jos te koetatte heilua, liikkua tahi hengittää kiivaasti, luiskahtaa joko perä tahi piippu ja silloin alkaa matkanne alas. Minulla ei ole sen asian kanssa mitään jakamista. Jos te kuolette, niin se on selvä itsemurha. Hyvästi toistaiseksi."
Don Luis lähti mutisten:
"Näin on hyvä. En ole mennyt niin pitkälle kuin Eugene Sue, joka sanoo, että suurilta rikollisilta olisi puhkaistava silmät. Mutta pieni ruumiillinen rangaistus, miellyttävästi kauhulla sekoitettu, on joka tapauksessa paikallaan ja terveellinen sekä ruumiille että sielulle."
Don Luis meni pieneen petäjikköön, jossa Florence häntä odotti vielä masentuneena niistä hirveistä kärsimyksistä, joita oli saanut kestää, mutta jo täysissä sielunvoimissaan.
"Se on ohi", sanoi don Luis tyynesti. "Huomenaamulla jätän hänet poliisille."
Florence säpsähti, mutta ei sanonut mitään ja don Luis huomasi hänen vaiteliaisuutensa.
Tämä oli ensi kerta kun he olivat kahdenkesken koettuaan niin monta surullista tapausta ja katsottuaan toisiaan verivihollisiksi. Don Luis oli niin liikutettu, että hän saattoi puhua vain ajatuksettomia, katkonaisia sanoja ilman mitään yhteyttä hänen sisässään liikkuvien ajatusten kanssa:
"Me tulemme auton luo, jos kuljemme tätä muurin vierustaa. Luuletteko jaksavanne sinne? Autolle päästyämme ajamme Alençoniin. Siellä, suuren torin laidassa, on rauhallinen hotelli. Te voitte siellä odottaa kunnes asia on saanut teille suotuisan käänteen… eikä se viivy kauan, kun rikollinen on nyt kiinni."
"Lähtekäämme", sanoi Florence.
Matka ei kestänyt kauan. Alençonissa merkitsi don Luis Florencen matkustajakirjaan ensimmäisellä nimellä, joka mieleen johtui ja jätti hänet yksikseen. Tunnin kuluttua hän palasi ja koputti ovelle.
Hänellä ei ollut rohkeutta heti ryhtyä asiaan, jota hän oli päättänyt
Florencelta kysyä. Sitäpaitsi oli muita selvitettäviä asioita.
"Florence", sanoi hän, "ennenkuin luovutan tuon miehen, tahtoisin tietää mitä hän on teille ollut?"
"Ystävä, onneton ystävä, jota olen säälinyt. Nyt minusta tuntuu vaikealta muistella myötätuntoa, jota olen sellaiselle pedolle osoittanut. Mutta muutamia vuosia sitten, tullessani tutuksi hänen kanssaan, kiinnyin häneen hänen kurjuutensa, hänen ruumiillisen heikkoutensa ja kaikkien niiden kuolemanmerkkien vuoksi, jotka hänellä olivat jo silloin. Hän joutui tekemään minulle muutamia palveluksia ja vaikka hän vietti salaperäistä elämää, joka minussa herätti muutamissa suhteissa levottomuutta, sai hän vähitellen, huomaamattani, minuun suuren vaikutusvallan. Uskoin hänen selvään ymmärrykseensä, tahdonvoimaansa ja rajattomaan uskollisuuteensa, ja kun Morningtonin juttu alkoi, niin hän — sen huomaan nyt — johti minun sekä Gaston Sauveraudin tekoja. Hän se oli, joka pakotti minut valehtelemaan ja pettämään uskotellen toimivansa Marie Fauvillen eduksi. Hän se herätti sellaisia epäilyksiä teitä kohtaan ja neuvoi meitä vaikenemaan hänen olemassaolostaan, niin ettei Gaston Sauveraud keskustelussa teidän kanssanne rohjennut edes mainita häntä. En tiedä kuinka saatoin olla niin sokea. Mutta niin se oli. Ei mikään avannut silmiäni. Ei mikään saanut minua hetkeksikään epäilemään tätä vaaratonta, sairasta olentoa, joka vietti puolet elämäänsä sairashuoneissa ja jos hän joskus puhuikin minulle rakkaudestaan, niin ei hän voinut toivoa…"
Florence ei lopettanut. Hänen ja Perennan silmät olivat kohdanneet ja hänestä tuntui ettei toinen kuunnellut ollenkaan. Don Luisille eivät selitykset murhenäytelmästä merkinneet mitään niin kauan kuin hän ei ollut selvillä siitä asiasta, joka kiinnitti hänen mieltään. Hän meni Florencen luo ja sanoi matalalla äänellä: "Florence, te tiedätte tunteeni teitä kohtaan, eikö niin?"
Tyttö punastui yllätettynä kuin olisi tämä kysymys ollut viimeinen, jota hän oli odottanut. Hän ei kuitenkaan luonut silmiään alas, vaan vastasi avomielisesti:
"Kyllä, tiedän."
"Mutta", jatkoi don Luis innokkaammin, "te ette ehkä tiedä kuinka syvästi tunnen? Te ette ehkä tiedä ettei elämälläni ole mitään muuta tarkoitusta kuin te?"
"Senkin tiedän."
"Silloin, jos tiedätte sen, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen, että se juuri on aiheuttanut vihamielisyytenne minua kohtaan. Alussa koetin olla ystävänne, koetin vain suojella teitä. Ja kuitenkin tunsin heti alussa, että olin vastenmielisyytenne esine, vastenmielisyyden, joka oli sekä vaistomainen että tarkoitettu. Milloinkaan en nähnyt teidän silmissänne muuta kuin vihaa, halveksumista, vieläpä ylenkatsettakin. Vaaran hetkenä, kun elämäänne ja vapauttanne uhattiin, ryhdyitte te mieluummin kuinka epävarmaan keinoon hyvänsä ennenkuin turvauduitte minun apuuni. Eikö tämä ollut vihaa? Voiko mikään muu kuin viha selittää sellaisen käytöksen?"
"Kyllä", sanoi Florence, "on muutakin kuin viha, joka selittää asian."
Don Luis hämmästyi. Hän ei oikein käsittänyt tämän vastauksen tarkoitusta, mutta Florencen sävy hämmensi hänet ja hän näki myöskin ettei tytön silmissä ollut tavallista halveksivaa ilmettä, vaan että ne loistivat sisäisestä hymystä.
"Puhukaa, puhukaa, pyydän teitä!" sammalsi hän.
"Tarkoitan, että on toinenkin tunne, joka selvittää kylmyyden, epäluulon, pelon ja vihamielisyyden. Emme me aina halveksi sitä, jota vältämme suurimmalla kauhulla, ja kun vältämme häntä, on se senvuoksi, että pelkäämme itseämme, koska olemme ujoja, haluamme uhmata, tehdä vastarintaa, unohtaa, emmekä kuitenkaan voi…"
Hän vaikeni ja kun don Luis intohimoisesti ojensi kätensä kerjätäkseen ja pyytääkseen häntä sanomaan enemmän, taivutti hän päänsä ilmaisten siten, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta ja että don Luis saisi hänen sielunsa syvyydestä lukea ja löytää sen rakkauden, joka oli sinne piiloutunut.
Don Luis hypähti ylös. Hän oli autuuden huumaama, hän tunsi melkein ruumiillista kipua tästä odottamattomasta onnesta. Hän näki edessään koko Florencen elämän, siitä hetkestä kun he olivat tavanneet, aina siihen saakka kun raajarikko kumartui hänen ylitseen ja nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, huusi:
"Hän itkee! Hän itkee! Mikä mielettömyys! Mutta minä tunnen salaisuutenne, Florence! Ja te itkette! Florence, Florence, te haluatte kuolla!"
Rakkaus, intohimoinen rakkaus oli ensimmäisestä päivästä vetänyt häntä don Luisiin. Se oli saattanut hänet suunniltaan, täyttänyt hänet kauhulla, näyttänyt hänestä petokselta Marieta ja Sauveraudia kohtaan ja vuoroin vetänyt häntä ihailemansa ja rakastamansa miehen luo, vuoroin työntänyt pois.
Don Luis ei tiennyt mitä tekisi, ei tiennyt millä sanoin osoittaisi ihastustaan. Hänen huulensa vapisivat. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen kaipauksensa ajoi hänet kiertämään käsivartensa tytön ympärille, suutelemaan häntä. Mutta syvä kunnioituksen tunne hillitsi kaipausta. Ja liikutuksen valtaamana lankesi hän Florencen jalkoihin ja sammalsi rakkauden ja jumaloimisen sanoja.