XI LUKU
Lupinin "lupiinit"
Seuraavana päivänä, vähän ennen kahdeksaa, jutteli Valenglay kotonaan poliisiprefektin kanssa ja kysyi:
"Te luulette siis niinkuin minäkin, rakas prefektini? Hän tulee?"
"Sitä en ollenkaan epäile, herra presidentti. Ja hän tulee yhtä täsmällisesti kuin joka kerran tämän jutun aikana. Hän katsoo kunniakseen tulla viimeisellä kahdeksanlyönnillä."
"Niinkö luulette?"
"Niin, herra presidentti. Väkeni oli nähnyt don Luis Perennan. Hän oli matkustanut lentokoneella. Sitten ilmoitettiin minulle jälleen le Mansista, jossa oli tutkittu eräs hyljätty vaunuvaja."
"Voitte olla varma siitä, että sen oli jo aikaisemmin tutkinut Lupin ja että me saamme tietää tuloksen. Kuulkaa, kello lyö kahdeksan!"
Samalla hetkellä kuului auton surinaa. Se pysähtyi ulkopuolelle ja melkein heti soitettiin ovelle. Ohjeet oli annettu etukäteen. Ovi avautui ja don Luis Perenna saatettiin sisään.
"No?" huudahti pääministeri innokkaasti.
"Se on tehty, herra presidentti."
"Oletteko saaneet roiston kiinni?"
"Olen."
"Peijakas", sanoi Valenglay, "te olette kelpo mies!" Ja hän jatkoi:
"Peto, luonnollisesti? Raaka, karkea lurjus?"
"Ei, herra presidentti, raajarikko, heikko olento, luonnollisesti teoistaan vastuunalainen, mutta mies, jossa lääkärit huomaavat kaikenlaisia tauteja: keuhkotautia, selkäydintautia j.n.e."
"Sitäkö miestä Florence Levasseur rakasti?"
"Oh, herra presidentti," vastasi don Luis nopeasti. "Florence ei ole milloinkaan rakastanut sitä lurjusta. Hän sääli tätä ja antoi tämän myötätuntoisuudesta luulla joskus hämärässä tulevaisuudessa saavansa hänet vaimokseen."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen, herra presidentti, siitä ja paljosta muustakin, sillä minulla on todistukset käsissäni." Ja hän jatkoi ilman muuta: "Herra presidentti, nyt kun mies on kiinni, on poliisien helppo saada selville hänen elämänsä. Mutta minä voin jo nyt lyhyesti kuvata tämän eriskummallisen elämän. Jean Vernocq syntyi Alençonissa ja hänet kasvatti vanha herra Langernault. Hän oppi tuntemaan Dedessuslamare-puolisot, varasti heidän rahansa ja ennenkuin he ehtivät tehdä ilmoitusta tuntemattomasta varkaasta, vei hän heidät erääseen vajaan Damignin kylässä, jossa he epätoivoissaan hirttäytyivät tultuaan ensin huumatuiksi väkevillä juomilla. Tämä vaja kuului Vanhaksi Linnaksi kutsuttuun maatilaan, jonka omisti herra Langernault, Jean Vernocqin suojelija, joka oli siihen aikaan sairas. Parannuttuaan ja aikoessaan puhdistaa pyssyä, sattui panos hänen vatsaansa. Pyssy oli hänen tietämättään ladattu. Kuka oli sen tehnyt?"
"Jean Vernocq, joka edellisenä iltana oli tyhjentänyt suojelijansa kassakaapin. Pariisissa, jonne hän nyt lähti, nauttiakseen pienestä omaisuudestaan, jonka oli tällä tavoin koonnut, osti hän joltain tuttavalta lurjukselta papereita, jotka todistivat Florence Levasseurin sukuperän ja hänen oikeutensa perintöön Roussel- ja Sauveraud-sukujen jälkeen. Nämä paperit oli varastettu vanhalta hoitajattarelta, joka oli tuonut Florencen Amerikasta. Suurin ponnistuksin onnistui Jean Vernocq saamaan käsiinsä Florencen valokuvan ja vihdoin Florencen itsensä. Hän teki tytölle palveluksia ja teeskenteli olevansa luotettava ystävä. Siihen aikaan hän ei vielä tiennyt mitä hyötyä hänellä saattaisi olla varastetuista papereista tahi tytön tuttavuudesta. Mutta äkkiä muuttuivat olosuhteet kokonaan. Eräs varomaton sana, jonka asianajajan apulainen oli lausunut, ilmaisi hänelle, että maître Lepertuisin kirjoituspöydän laatikossa oli testamentti, joka saattoi olla hyvin mielenkiintoinen. Hän sai nähdä sen maksamalla tuhat frangia apulaiselle, joka sitten katosi. Se oli Cosmo Morningtonin testamentti, jossa hänen tavaton omaisuutensa määrättiin Rousselien ja Victor Sauveraudin perillisille. Jean Vernocq tiesi nyt mitä oli tehtävä. Jean Vernocq alkoi toimia. Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän Langernaultin paperien joukosta oli hän löytänyt tietoja Roussel-perheestä ja epäsovusta, joka Fauvillen kotona vallitsi. Cosmo Morningtonista suoriuduttiin helposti. Jean Vernocq esittäytyi amerikkalaiselle lääkärinä ja pani yhteen Morningtonin käyttämistä ruiskuista myrkkyä. Mutta enemmän vaikeuksia oli hänellä Hippolyte Fauvillen kanssa, jonka mielisuosion hän oli saavuttanut tuttavuudellaan Langernaultin kanssa ja johon hänellä oli tavaton vaikutus. Tietäen, että insinööri vihasi vaimoaan ja että häntä kalvoi hengenvaarallinen tauti, onnistui Vernocqin, erään lääkärineuvottelun jälkeen Lontoossa, juurruttaa Fauvillen hämärtyneisiin aivoihin ihmeellinen ajatus itsemurhasta, jonka pirullista suoritusta te olette olleet tilaisuudessa tutkimaan. Sillä tavoin, itse näkemättä ja ilman että edes Fauville aavisti minkä vaikutuksen alaisena hän toimi, sai Jean Vernocq aikaan Fauvillen ja hänen poikansa kuoleman ja pääsi Marie Fauvillesta ja Sauveraudista antamalla heidän joutua syytteeseen murhasta. Suunnitelma onnistui. Oli ainoastaan yksi este, päällikkö Vérot'n sekaantuminen. Vérot kuoli. Tulevaisuudessa oli vain yksi vaara: minun, don Luis Perennan, asiaan puuttuminen, jonka Vernocq saattoi aavistaa, koska minä olin Morningtonin testamentissa määrätty perijäksi. Tätä vaaraa koetti Jean Vernocq välttää saattamalla minut asumaan Place du Palais-Baurbonille, jossa Florence oli sihteerinäni ja tekemällä Gaston Sauveraudin kautta neljä murhayritystä minua vastaan. Hän siis piti näytelmän kaikkia lankoja käsissään. Kun minun onnistui todistaa Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuus, ei hän epäröinyt: Marie Fauville kuoli ja Gaston Sauveraud kuoli. Poliisi seurasi minua. Poliisi seurasi Florencea. Häntä ei epäillyt kukaan. Ja perinnön maksamiseen määrätty päivä oli käsillä. Se oli kaksi päivää sitten. Sillä aikaa oli Jean Vernocq keskellä taistelua. Hän oli sairas ja hänet oli otettu avenue des Ternesin varrella olevaan sairaalaan. Täältä johti hän kaikkea Florence Levasseuriin kautta ja priorittarelle lähettämällään kirjeellä. Lopun te tiedätte, herra presidentti", lopetti don Luis kertomuksensa. "Samana iltana vei roisto Florencen autolla mukanaan sillä verukkeella, että aikoi muka antaa todistuksen syyttömyydestään."
"Ja te löysitte heidät?" kysyi Valenglay.
"Kello kolme iltapäivällä, herra presidentti. Ja oikeaan aikaan. Voisinpa melkein sanoa liian myöhään, sillä Jean Vernocq alkoi heittämällä minut pohjattomaan lähteeseen ja musertamalla Florence kallionlohkareiden alle."
"Vai niin, silloin olette te kuollut?"
"Aivan niin, herra presidentti."
"Mutta minkä vuoksi tahtoi roisto tappaa Florence Levasseurin. Tämän kuolemahan teki turhaksi naimistuuman."
"Naimisiin menossa täytyy olla kaksi, herra presidentti. Ja Florence kieltäytyi."
"Niinkö?"
"Ja joku aika sitten kirjoitti Jean Vernocq paperin, jossa hän testamenttasi kaiken mitä omisti Florence Levasseurille. Tämän myötätunnon liikuttamana ja aavistamatta tekemäänsä merkitystä, kirjoitti Florence samanlaisen paperin, jossa teki Jean Vernocqin perillisekseen. Jean Vernocq olisi saanut rahat haltuunsa kenenkään voimatta tehdä pienintäkään vastaväitettä."
"Mutta onko teillä kaikki todisteet?" kysyi Valenglay innokkaasti.
"Tässä ne ovat", sanoi Perenna ottaen esiin raajarikon lompakon. "Tässä on kirjeitä ja asiapapereita, joita roisto säilytti… kaikki suuret rikolliset tekevät itsensä tähän tyhmyyteen syypäiksi".
"Ja hän?" huudahti Valenglay. "Rikollinen? Missä hän on?"
"Hän on ulkona eräässä autossa tahi oikeammin sanoen omassa autossaan."
"Oletteko ilmoittaneet minun väelleni?" kysyi herra Desmalions innokkaasti.
"Olen, herra prefekti. Sitäpaitsi mies on kunnollisesti sidottu. Hän ei pääse pakoon."
"Te olette nähnyt kaiken etukäteen," sanoi Valenglay, "ja juttu näyttää olevan lopussa. Mutta on vielä arvoitus, joka vielä on selittämätön ja se ehkä kiinnittää yleisön mieltä enimmän. Tarkoitan jälkiä omenassa, tiikerinhampaita, kuten niitä kutsutaan ja jotka olivat ehdottomasti rouva Fauvillen, niin viaton kuin hän olikin. Herra prefekti sanoo, että te olette ratkaisseet ongelman."
"Kyllä, herra presidentti, ja Jean Vernocqin paperit vahvistavat, että olin oikeassa. Sitäpaitsi oli ongelma hyvin helppo: omenassa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet, mutta rouva Fauville ei ollut milloinkaan purrut omenaa."
"Eikö?"
"Niin sanoi Hippolyte Fauville ripissään kuoleman jälkeen."
"Hän oli hullu."
"Niin, mutta selvänäköinen hullu ja kykeni tuumimaan pelottavalla järjestelmällisyydellä. Muutamia vuosia sitten sattui rouva Fauville Palermossa kaatumaan ja satutti hyvin pahoin suunsa pöydän marmorilevyyn, niin että muutamia hänen sekä ylä- että alaleuan hampaistaan lohkesi. Korjatakseen vahingon ja tehdäkseen kultalevyt tukemaan hampaita otti hammaslääkäri, kuten tavallisesti, kipsimallin hänen suustaan. Herra Fauville oli piilottanut mallin ja käytti sitä painaakseen vaimonsa hampaiden merkit suklaapalaan vähän ennen kuolemaansa ja omenaan samana yönä kun kuoli. Kun tämä oli tehty, asetti hän mallin niiden esineiden joukkoon, jotka oli aiottu räjähdyksen hävitettäväksi."
"Kaikki on kuin Kolumbuksen muna", sanoi Valenglay nauraen.
"Tarvitsee vain keksiä se."
"Olette oikeassa, herra presidentti. Ihmiset eivät ajattele sellaisia. Tässä toinen esimerkki: tahdon huomauttaa teille, että siihen aikaan kuin Arsène Lupin tunnettiin herra Lenormandin ja ruhtinas Paul Serninen nimellä, ei kukaan pannut merkille sitä, että nimi Paul Sernine oli muodosteltu nimen Arsène Lupin kirjaimista. Juttu on tänäänkin sama: Luis Perenna on myöskin muodostettu samoista kirjaimista kuin Arsène Lupin. Molemmat nimet ovat koottu samoista yhdestätoista kirjaimesta, ei yhtäkään enemmästä eikä vähemmästä. Ja kuitenkaan, vaikka tämä on jo toinen kerta, ei kukaan tehnyt tätä pientä huomiota. Jälleen Kolumbuksen muna. On vain keksittävä se."
Valenglay hämmästyi hiukan tästä paljastuksesta. Näytti siltä kuin tämä peijakkaan mies olisi vannonut kiusaavansa hänen uteliaisuuttaan viimeiseen minuuttiin asti ja hämmästyttävänsä häntä mitä odottamattomimmilla paljastuksilla.
Keskustelu läheni loppuaan. Valenglay sanoi Perennalle:
"Te olette tehnyt tässä jutussa ihmeitä ja lopuksi pitänyt sananne ja luovuttanut rikollisen oikeudelle. Minä pidän myöskin sanani. Te olette vapaa."
"Kiitän teitä, herra presidentti. Mutta miten on komisario Mazerouxin laita?"
"Hänet vapautetaan tänä aamuna. Herra prefekti on järjestänyt niin, ettei yleisö tiedä hänen vangitsemistaan. Te olette don Luis Perenna. Ei ole mitään syytä, joka estäisi teidät sitä edelleen olemasta."
"Ja Florence Levasseur, herra presidentti?"
"Antakaa hänen vapaaehtoisesti ilmoittautua tutkintotuomarille. Tämä on vapauttava hänet. Vapaana ja yläpuolella kaikkien syytöksien vieläpä epäluulojenkin, tunnustetaan hänet varmasti Cosmo Morningtonin lailliseksi perilliseksi ja hän saa sata miljoonaa."
"Hän ei halua rahoja, herra presidentti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Florence Levasseur ei tahdo rahoja. Ne ovat olleet aiheena niin moniin kauhistuttaviin rikoksiin."
"Mutta —?"
"Cosmo Morningtonin sata miljoonaa käytetään kokonaan teiden ja koulujen laittamiseen Etelä-Marokossa ja Kongossa."
"Mauretanian keisarikunnassa, jonka meille lahjoitatte?" sanoi Valenglay nauraen. "Peijakas, se on kaunis juttu, jonka hyväksyn täydellisesti. Valtakunta ja keisarilliset tulot sen hoitamiseksi! Kunniani kautta, don Luis on käyttäytynyt maataan kohtaan hyvin ja kauniilla tavalla maksanut… Arsène Lupinin velat!"
* * * * *
Kuukausi tämän jälkeen nousivat don Luis Perenna ja Mazeroux sen laivan kannelle, joka oli tuonut don Luisin Ranskaan. Florence oli heidän mukanaan. Ennen matkalle lähtöään he saivat kuulla Jean Vernocqin kuolemasta; hänen oli onnistunut kaikista varokeinoista huolimatta ottaa myrkkyä.
Tultuaan Afrikkaan tapasi don Luis Perenna, Mauretanian sulttaani, vanhat avustajansa ja esitteli heille ja ylimystölleen Mazerouxin. Hän järjesti hallinnon, jota olisi hoidettava hänen määräystensä mukaan ja jonka olisi välitettävä uuden valtakunnan yhtyminen Ranskaan. Hänellä oli useita salaisia keskusteluja maurilaisella rajalla ranskalaisten joukkojen komentajan, kenraali Leautyn, kanssa, jolloin he suunnittelivat koko sarjan tekoja ja toimia, joihin olisi ryhdyttävä, että Marokon valloitukselle annettaisiin se helppouden leima, jota muuten olisi ollut vaikea selittää. Nyt oli tulevaisuus turvattu.
* * * * *
Kaksi vuotta oli kulunut hänen paluustaan Ranskaan. Kaikki muistavat minkälaista huomiota hänen avioliittonsa Florence Levasseurin kanssa herätti. Epäilykset leimahtivat jälleen ja useat lehdet puhuivat Arsène Lupinin vangitsemisesta. Mutta mitä saattoivat viranomaiset tehdä? Vaikk'ei kukaan epäillytkään hänen oikeata nimeään, vaikka nimet Arsène Lupin ja Luis Perenna olivat muodostetut samoista yhdestätoista kirjaimesta, oli Arsène Lupin juridisesti katsoen kuollut ja don Luis Perenna eli, eikä ollut mitään mahdollisuutta herättää kuolleista Arsène Lupinia tahi tappaa don Luis Perennaa.
Hän asuu nyt Saint-Macloun kylässä, ihastuttavassa laaksossa, Oisen suulla. Kukapa ei tunne hänen vaatimatonta, pientä, vaaleanpunaista taloansa viheriäisine ikkunaluukkuineen ja kukkia täynnä olevine puutarhoineen. Ihmiset Pariisista tekevät sunnuntaisin sinne ulkoilmamatkoja toivossa nähdä aidan rakojen kautta vilahduksen miehestä, joka on ollut Arsène Lupin.
Hän on siellä hiukan harmaalle vivahtavine hiuksineen, nuorekkaine piirteineen ja nuorenmiehen käytöksineen, ja Florence on myöskin siellä kauniine vartaloineen, ihastuttavine hiuksineen, kasvoillaan iloinen ilme, jossa ei näy jälkeäkään menneisyyden epämiellyttävistä muistoista.
Usein tulevat vieraat koputtamaan pienelle puuportille. Ne ovat onnettomia ihmisiä, jotka pyytävät mestarin apua, olosuhteiden uhreja, olentoja, jotka ovat jääneet taistelussa alakynteen, hillittömiä henkilöitä, jotka ovat intohimojensa murtamia. Näitä kohtaan tuntee don Luis suurta myötätuntoa.
Joskus tulee myöskin lähetti poliisiprefektin virastosta vedotakseen hänen arvioonsa jossain mutkikkaassa tapauksessa.
Paitsi näitä, paitsi hänen vanhoja kirjojaan etiikasta ja filosofiasta, hoitaa hän puutarhaansa. Hänen intohimonsa ovat kukat. Hän on niistä ylpeä. Hän saa niistä palkintoja ja muistamme vielä minkälaista huomiota herätti hänen puna-keltainen neilikkansa, jolla oli nimenä "Arsène".
Mutta kaikista enin askaroitsee hän eräiden suurten kukkien kanssa, jotka kasvavat kesällä. Hänellä on kaikenlaisia lupiineja: Cruikshankin lupiineja, kaksivärisiä lupiineja, tuoksulupiineja ja kaikkein uusin tuote: Lupinin lupiini.
Mutta voidaanhan sanoa, että se on tunnustus. Miksikä ei?
Illoin, kun muutamat erittäin suositut ystävät istuvat hänen kotonaan — rauhantuomari, notaari, majuri kreivi d Astrignac — ei don Luis pelkää puhua Arsène Lupinista.
"Olen ollut hänen kanssaan yhdessä paljon", sanoo hän. "Hän ei ole mikään huono mies. En tahdo mennä niin pitkälle, että vertaisin häntä seitsemään viisaaseen tahi edes asettaisin hänet esikuvaksi tulevalle polvelle. Hän teki tavattoman paljon hyvää ja vain vähän pahaa. Ne, jotka joutuivat hänen kauttaan kärsimään, ansaitsivat sen mitä saivat ja kohtalo olisi heitä rangaissut ennemmin tahi myöhemmin. Epäilisittekö te hetkeäkään Arsène Lupinin, joka valitsi uhrinsa pahansuopaisten rikkaiden miesten joukosta, tahi yhtiöhuijarin välillä, joka riistää köyhiä ja kurjia kanssaihmisiään? Eikö Lupin ole parempi? Ja toiselta puolen, mikä määrää hyviä tekoja! Ennenkuulumaton anteliaisuus! Taskuvaras? Sen myönnän. Huijari? En kiellä sitä. Hän oli kaikkea tätä. Mutta hän oli enemmänkin. Yleisö nauroi hänen toimilleen, mutta rakasti hänen luotettavuuttaan, rohkeuttaan, seikkailuhaluaan, terävänäköisyyttään, pettämätöntä, iloista luonnettaan ja ääretöntä tarmoaan. Kerran hän sanoi leikillä: Haluaisin hautakirjoitukseeni seuraavan kirjoituksen: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija.' Ja se oli aivan oikein. Hän oli seikkailun mestari."
Don Luis nyökkää ja lisää:
"Ja näettekö, sitten hänellä oli eräs hyve, joka ei ole halveksittava. Siitä hyveestä meidän olisi oltava näinä ikävinä aikoina hänelle kiitollisia: hän kuului niihin, jotka osasivat nauraa!"