II LUKU
Kuollut mies
Tätä selitystä seurasi pitkä hiljaisuus. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea olivat seuranneet keskustelua vilkkaalla mielenkiinnolla. Majuri d'Astrignac nyökkäsi hyväksyvin ilmein; hänen käsityksensä mukaan Perenna ei saattanut erehtyä.
Polisiprefekti myönsi:
"Aivan niin, aivan niin… meillä on tässä useita epäilyttäviä asianhaaroja. Nuo ruskeat pilkut, lääkäri… tämä on tapaus, joka on lähemmin tutkittava." Hän kääntyi don Luis Perennaan ja kysyi ikäänkuin vasten tahtoaan: "Teidän mielestänne on siis olemassa joku yhdysside murhan… ja Morningtonin testamentin välillä?"
"Sitä en voi sanoa, herra prefekti. Siinä tapauksessa meidän täytyisi otaksua testamentin sisällön olleen tunnetun. Luuletteko sen olleen kenenkään tiedossa, maître Lepertuis?"
"En luule, sillä herra Mornington näytti toimivan hyvin varovaisesti."
"Ei kai siitä ole voinut olla jonkun varomattoman sattuman kautta puhetta konttorissanne?"
"Kuka olisi puhunut? Paitsi minua ei kukaan käsitellyt testamenttia ja kassakaappiin, johon joka ilta suljin sellaiset tärkeät paperit, oli avain ainoastaan minulla."
"Ei kukaan ole murtautunut kaappiin?"
"Ei."
"Kävittekö Cosmo Morningtonin luona aamupäivällä?"
"Kyllä, perjantai-aamuna."
"Missä oli testamentti iltaan asti, jolloin suljitte sen kassakaappiin?"
"Panin sen kirjoituspöydän laatikkoon."
"Ja laatikkoa ei oltu avattu?"
Maître Lepertuis näytti hämmästyneeltä eikä vastannut.
"No", kysyi Perenna.
"Niin, nyt muistan… sinä päivänä tapahtui jotain… samana perjantaina."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen. Tullessani aamiaiselta huomasin, ettei laatikko ollut lukittu… vaikka aivan varmaan olin sen lukinnut. Silloin kiinnitin verrattain vähän huomiota asiaan. Mutta nyt ymmärrän… käsitän."
Kaikki don Luisin otaksumat tulivat näin ollen vahvistetuiksi; otaksumat, jotka perustuivat pariin todennäköisyysseikkaan, mutta todistivat havainto- ja arvaamiskykyä, joka oli hämmästyttävää miehessä, joka ei ollut ollut läsnä missään näissä tapahtumissa, joiden välillä hän oli keksinyt yhdyssiteen.
"Me emme laiminlyö," sanoi poliisiprefekti, "niin pian kuin mahdollista verrata teidän väitteitänne, jotka kyllä ovat hiukan uskalletut, kuten myöntänette; niihin enemmän tosiasiallisiin todistuksiin, joita salapoliisini, jolla asia on hoidettavanaan, on koonnut… ja jonka pitäisi olla jo täällä."
"Koskeeko hänen ilmoituksensa Cosmo Morningtonin perillisiä?" kysyi asianajaja.
"Pääasiallisesti perillisiä, sillä kaksi päivää sitten ilmoitti hän minulle puhelimitse koonneensa kaikki tiedot, myöskin niitä pykäliä koskevat, jotka… mutta odottakaa: nyt muistan hänen puhuneen sihteerilleni murhasta, joka oli tehty täsmälleen kuukausi sitten. Tänäänhän on juuri kuukausi siitä, kun herra Cosmo Mornington…"
Herra Desmalions painoi kovasti soittokellon nappia. Hänen yksityissihteerinsä astui heti sisään.
"Tarkastaja Vérot?" kysyi prefekti terävästi.
"Hän ei ole vielä palannut."
"Lähettäkää hakemaan. Hänen on tultava tänne. Meidän on saatava hänet tänne mihin hintaan hyvänsä ja ilman viivyttelyä."
Hän kääntyi don Luis Perennaan:
"Tarkastaja Vérot oli täällä tunti sitten, tunsi itsensä pahoinvoivaksi, näytti olevan kiihtynyt ja selitti olevansa vakoilun esineenä. Hän sanoi tahtovansa ilmoittaa minulle jotain hyvin tärkeää Mornington-asiasta sekä varoittaa poliisia kahdesta murhasta, jotka aiottiin tehdä tänä yönä… ja jotka olisivat seurauksena Cosmo Morningtonin murhasta."
"Ja te sanoitte hänen olleen pahoinvoivan?"
"Niin, poissa tasapainostaan ja hyvin kummallinen sekä täynnä luulotteluja. Varmuuden vuoksi jätti hän minulle asiaa koskevan seikkaperäisen raportin. Mutta raportti oli vain puhdas paperiarkki. Tässä on paperi ja kuori, jossa se oli. Ja tässä on myöskin pahvikotelo, jonka hän jätti, ja joka sisälsi hampaiden merkitsemän suklaapalan."
"Saanko nähdä molemmat mainitsemanne esineet?"
"Kyllä, mutta ne eivät sano teille mitään."
"Ehkä."
Don Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli painettu "Café du Pont-Neuf". Toiset odottivat hänen lausuntoaan ikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:
"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän selvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä."
"Joka todistaa?"
"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule salapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin Café du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut silmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta vaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän paperiarkin sisältävään kuoreen."
"Se on vain otaksuma", sanoi prefekti.
"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan aavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty silmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä Mornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten suunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara."
"No, no…"
"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta olen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä murhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä liian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä uhria."
"Paras herrani", huudahti poliisiprefekti, "te selitätte tämän kaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä vahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton. Tarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste."
"Tarkastaja Vérot ei palaa."
"Minkä vuoksi ei?"
"Koska hän on jo palannut. Lähetti näki hänen kääntyvän takaisin."
"Lähetti uneksi. Jos ei teillä ole muuta todistetta kuin sen miehen sanat…"
"Minulla on toinen todiste, herra prefekti, jonka päällikkö Vérot itse on läsnäolostaan jättänyt näillä harvoilla kirjaimilla, jotka ovat melkein mahdottomat lukea ja jotka hän tuhersi tähän muistiinpanokirjaan, mutta joita ei teidän sihteerinne nähnyt hänen kirjoittavan, ja jotka minä juuri nyt huomasin. Katsokaa niitä. Eivätkö ne ole todistus, ratkaiseva todistus siitä, että hän palasi takaisin."
Prefekti ei peittänyt huolestumistaan. Kaikki toisetkin näyttivät levottomilta. Sihteerin palaaminen vain lisäsi heidän pelkoaan: ei kukaan ollut nähnyt tarkastaja Vérot'a.
"Herra prefekti", sanoi don Luis, "pyydän vakavasti teitä kutsumaan tänne lähetin."
Ja heti lähetin tultua kysyi hän antamatta herra Desmalionsille aikaa sanoa mitään:
"Oletteko varma, että tarkastaja Vérot palasi tähän huoneeseen vielä uudelleen?"
"Aivan varma."
"Ja hän ei tullut ulos?"
"Ehdottomasti ei."
"Ja teidän huomionne ei hetkeäkään ollut suunnattu toiselle taholle?"
"Ei hetkeäkään."
"Siinä kuulette, hyvät herrat!" huudahti prefekti. "Jos tarkastaja
Vérot olisi täällä, tietäisimme me sen."
"Hän on täällä, herra prefekti."
"Mitä!"
"Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, herra prefekti, mutta minä sanon, että jos joku menee huoneeseen eikä tule sieltä ulos, niin täytyy hänen olla sisällä."
"Piiloutuneena?" sanoi herra Desmalions, joka tuli yhä kiihtyneemmäksi.
"Ei, mutta pyörtyneenä, sairaana… ehkä kuolleena."
"Mutta missä, hitto vie?"
"Tuon verhon takana."
"Sen verhon takana ei ole mitään muuta kuin ovi."
"Ja se ovi?"
"Johtaa pukeutumishuoneeseen."
"No niin, herra prefekti, tarkastaja Vérot, joka horjui ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, luulotteli olevansa menossa konttoristanne sihteerin huoneeseen ja tupertui teidän pukuhuoneeseenne."
Herra Desmalions syöksyi ovelle, mutta ollessaan juuri avaamaisillaan sen, vetäytyi hän takaisin. Oliko se pelkoa, halua vetäytyä pois tämän merkillisen miehen vaikutusvallasta, miehen joka antoi määräyksiä sellaisella varmuudella, vieläpä näytti olevan olosuhteidenkin herra?
Don Luis seisoi liikkumattomana ja odotti kunnioittavin ilmein.
"En usko…" sanoi herra Desmalions.
"Herra prefekti, muistutan teille, että tarkastaja Vérot'n ilmoitukset voivat pelastaa kahden ihmisen hengen, jotka ovat tuomitut tänä yönä kuolemaan. Jokainen kadotettu minuutti on korvaamaton."
Herra Desmalions kohautti olkapäitään. Mutta miehen vakuuttava voima hallitsi häntä ja hän aukaisi oven.
Hän ei tehnyt liikettäkään, ei huudahtanut. Hän ainoastaan mutisi:
"Onko tämä mahdollista!"
Heikossa päivänvalossa, joka virtasi himmeäksi hiottujen ikkunalasien kautta, näkivät he miehen makaavan lattialla.
"Tarkastaja! Tarkastaja Vérot!" läähätti lähetti hypähtäen esiin.
Hän ja sihteeri nostivat ylös ruumiin ja asettivat sen nojatuoliin prefektin huoneeseen.
Tarkastaja Vérot eli vielä, mutta niin heikosti, että he tuskin tunsivat hänen sydämensä lyövän. Pisara sylkeä valui hänen suustaan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Mutta kasvojen lihakset liikkuivat vielä, ehkäpä tahdon pakoittamana, joka näytti kestävän melkein kauemmin kuin elämä.
Don Luis mutisi:
"Näettekö, herra prefekti… nuo ruskeat pilkut!" Kaikkiin läsnäolijoihin tarttui sama kauhu, he alkoivat soittaa kelloa, aukoa ovia ja huutaa apua.
"Lähettäkää hakemaan lääkäriä", käski herra Desmalions. "Sanokaa niille, että tuovat lääkärin, ensimmäisen minkä käsiinsä saavat… ja papin. Me emme voi antaa miesraukan…"
Don Luis kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.
"Tässä ei ole mitään tehtävissä", sanoi hän. "Teemme parhaiten käyttäessämme nämä viimeiset silmänräpäykset tärkeämpään. — Sallitteko minun hoitaa asian, herra prefekti?"
Hän kumartui kuolevan miehen puoleen, asetti horjuvan pään tuolinselustaa vasten ja kuiskasi ystävällisimmällä sävyllään:
"Verot, tämä on herra prefekti, joka puhuu teille. Haluaisimme kuulla jotain siitä, mitä tänä yönä tapahtuu. Kuuletteko minua, Vérot? Jos kuulette, niin sulkekaa silmänne."
Silmäluomet laskeutuivat. Mutta oliko se ehkä sattuma? Don Luis jatkoi:
"Te olette löytänyt Roussel-sisarusten perilliset, niin paljon me tiedämme, ne ja kaksi joiden henkeä uhataan, ovat heidän perillisiään. Mutta me emme tiedä näiden perillisten nimeä, joka ei tietystikään ole Roussel. Teidän on sanottava meille nimi. Kuulkaa minua. Te kirjoititte muistikirjaan kolme kirjainta, jotka näyttävät muodostavan tavun 'Fau'. Enkö ole oikeassa? Onko se nimen ensi tavu? Mikä on seuraava kirjain näiden kolmen jälkeen? Sulkekaa silmänne kun sanon oikean kirjaimen. Onko se B? Onko se C?"
Mutta nyt kulki väristys yli tarkastajan kalpeiden kasvojen. Pää laskeutui raskaasti rinnalle. Vérot veti kaksi tahi kolme huokausta, voimakas vavistus värisytti hänen jäseniään ja sitten hän ei enää liikkunut.
Hän oli kuollut.
Tämä surullinen tapahtuma oli käynyt niin äkkiä, että miehet, jotka olivat kauhistuneina sivustakatsojina, seisoivat hetken lamaantuneina. Asianajaja teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen. Prefekti mutisi:
"Verot parka! Hän oli hyvä ihminen, joka ajatteli vain palvelustaan ja velvollisuuksiaan. Sensijaan että olisi mennyt hakemaan lääkärinapua — ja kuka tietää, ehkä olisi hänet saatettu pelastaa — hän tuli takaisin toivossa saada ilmoittaa salaisuutensa. Vérot parka!"
"Oliko hän naimisissa? Jäikö häneltä lapsia?" kysyi don Luis.
"Hän jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta", vastasi prefekti.
"Minä pidän heistä huolta", sanoi don Luis tyynesti.
Kun lääkäri oli saapunut ja herra Desmalions antanut määräyksen, että ruumis oli vietävä toiseen huoneeseen, otti don Luis lääkärin syrjään ja sanoo:
"Ei ole epäilystäkään siitä, että tarkastaja Vérot on tullut myrkytetyksi. Katsokaa hänen rannettaan, siinä näette pistoksen ja tulehtuneen renkaan sen ympärillä."
"Häntä pistettiin siis ranteeseen?"
"Niin, neulalla tai kynänterällä, mutta ei niin voimakkaasti kuin he ehkä olisivat halunneet, koska kuolema seurasi vasta muutamia tunteja myöhemmin."
Vahtimestarit kantoivat ruumiin ulos ja pian ei huoneessa ollut ketään muita kuin ne viisi henkilöä, jotka prefekti oli kutsuttanut luokseen. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea, jotka katsoivat turhaksi jäädä kauemmaksi, lähtivät, ylistettyään lämpimästi don Luis Perennaa hänen terävänäköisyydestään. Sitten tuli majuri d'Astrignacin vuoro, joka puristi entisen alaisensa kättä vilpittömällä myötätunnolla. Maître Lepertuis ja Perenna, jotka olivat sopineet kohtauksesta lahjoituksen suorittamista varten, aikoivat juuri mennä, kun herra Desmalions kiireesti tuli sisään.
"Vai niin, te olette vielä täällä, don Luis Perenna! Se ilahduttaa minua. Minulla on eräs aate: ne kolme kirjainta, jotka väititte nähneenne kirjoitetun muistikirjaan, muodostavatko ne tavun 'Fau', oletteko siitä varma?"
"Luulen niin, herra prefekti. Katsokaa itse: eikö tämä ole F, tämä a ja tämä u? Ja pankaa merkille, että F on iso kirjain, joka panee epäilemään, että kirjaimet muodostavat nimen ensi tavun."
"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Omituista kyllä, sattuu se tavu olemaan… mutta odottakaa, verratkaamme!"
Herra Desmalions etsi kiireesti papereiden joukosta, jotka sihteeri oli hänen tullessaan jättänyt. "Kas tässä! Tätä juuri tarkoitin: 'Fauville'. Ensimmäinen tavu on sama. 'Fauville'… ei muuta, ei ristimänimeä eikä sen alkukirjaimia. Kirje on kirjoitettu kuumeentapaisella kiireellä; siinä ei ole päivämäärää eikä osoitetta. Käsiala on vapisevaa."
Ja herra Desmalions luki ääneen:
'Herra prefekti.
Suuri vaara uhkaa minua ja poikaani. Kuolema lähestyy nopeasti. Tänä iltana tahi viimeistään huomen aamulla saan todistuksia siitä halpamaisesta salaliitosta, joka uhkaa meitä. Pyydän lupaa saada jättää ne teille aamupäivällä. Olen suojeluksen tarpeessa, pyydän teiltä apua. Kunnioittaen: Fauville'.
"Ei mitään muuta valaisevaa?" kysyi Perenna. "Ei mitään toiminimen leimaa?"
"Ei, ei mitään. Mutta ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta. Vérot'n ilmoitukset sopivat selvästi yhteen tämän epätoivoisen vetoamisen kanssa. Ne ovat nähtävästikin herra Fauville ja hänen poikansa, jotka aiotaan murhata tänä yönä. Ja hirveintä on että nimi Fauville on niin yleinen, joten on mahdotonta, että etsimisemme johtaisi tuloksiin aikanaan."
"Kuinka niin, herra prefekti? Ponnistamalla äärimmäisiin…"
"Tietysti me ponnistamme äärimmäisiin ja minä panen kaiken väkeni liikkeelle. Mutta muistakaa ettei meillä ole pienintäkään johtolankaa."
"Oh, se olisi hirveää!" huudahti don Luis. "Nuo molemmat ihmiset tuomittuina kuolemaan ja me emme olisi tilaisuudessa pelastamaan heitä! Herra prefekti, pyydän teitä hartaimmin, että…"
Hän ei ollut puhunut loppuun, kun prefektin yksityissihteeri astui sisään käyntikortti kädessään.
"Herra prefekti, tämä mies on niin itsepäinen…! minä en tiennyt, jos minä…"
Herra Desmalions otti kortin ja huudahti hämmästyksestä ja ilosta.
"Katsokaa", sanoi hän Perennalle.
Ja hän ojensi tälle kortin:
HIPPOLYTE FAUVILLE Siviili-insinööri Boulevard Suchet 14 B
"Katsokaa", sanoi herra Desmalions, "sattuma suosii meitä. Jos tämä herra Fauville on yksi Roussel-perillisistä, tulee tehtävämme paljon helpommaksi."
"Joka tapauksessa, herra prefekti", huomautti asianajaja, "täytyy minun muistuttaa teille, että testamentin pykälä kieltää sen julkaisemisen ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia. Herra Fauville ei saa sen vuoksi tietää…"
Ovi avautui ja eräs mies työnsi vahtimestarin syrjään ja syöksyi sisään.
"Tarkastaja… tarkastaja Vérot?" läähätti hän. "Hän on kuollut, eikö totta? Minä kuulin…"
"Niin, hyvä herra, hän on kuollut".
"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!" sammalsi hän.
Ja hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:
"Oh, ne roistot, ne roistot!"
Hän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies sairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla syviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät hermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.
Prefekti kysyi:
"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat?
Voitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?"
Hippolyte Fauville pudisti päätään.
"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt… minun todistukseni eivät olisi riittäviä… ei, varmasti ei…"
Hän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.
"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin tietää… toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen todistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta hän on ehkä ehtinyt kertoa teille…"
"Ei, hän puhui tästä illasta… tästä yöstä…"
Hippolyte Fauville säpsähti.
"Tästä illasta! Silloin on aika käsillä! Mutta se on mahdotonta, he eivät voi tehdä minulle mitään vielä. He eivät ole valmiit".
"Tarkastaja Vérot selitti, että kaksoismurha tehdään tänä yönä".
"Ei, herra prefekti, siinä hän oli väärässä. Minä tiedän kaikki.
Aikaisintaan huomen illalla… ja me vangitsemme ne kaikki ansaan.
Oh, ne roistot!"
Don Luis meni hänen luokseen ja kysyi:
"Teidän äitinne nimi oli Ermeline Roussel, eikö niin?"
"Kyllä, Ermeline Roussel. Hän on nyt kuollut".
"Ja hän oli Saint-Etiennestä?"
"Niin. Mutta minkävuoksi sitä kysytte?"
"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana". Hän avasi pahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. "Tiedättekö jotain tästä suklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?"
"Hirveätä!" sanoi insinööri. "Mistä tarkastaja sen löysi?"
Hän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän nousi ja ryntäsi ovelle:
"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen aamulla varhain näytän teille… silloin on minulla kaikki todisteet. Ja poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä haluan elää. Minulla on oikeus elää… ja pojallani myös… ja me elämme! Oh, ne roistot!"
Ja hän horjui ulos kuin juopunut.
Herra Desmalions nousi nopeasti.
"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida hänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon. Odotan tänne erästä, johon suuresti luotan."
Don Luis sanoi:
"Herra prefekti, pyydän teitä hartaasti antamaan minulle valtuuden toimittaa tiedusteluja. Cosmo Morningtonin testamentti tekee sen velvollisuudekseni, ja sallikaa sanoa, myöskin minun oikeudekseni. Herra Fauvillen viholliset ovat osoittaneet tavatonta viekkautta ja rohkeutta. Haluan saada kunnian seisoa vaarallisimmalla paikalla tänä yönä, herra Fauvillen talossa, lähellä häntä."
Prefekti epäröi. Hän kai ajatteli, kuinka don Luis Perennan etujen mukaista olisi, jos ei ketään Mornington-perillistä löydettäisi tahi että tämä saisi tilaisuuden astua heidän ja miljoonaperinnön väliin. Herra Desmalions mittaili silmillään näitä tarmokkaita kasvoja, näitä viisaita silmiä, samalla kertaa viattomia ja pilkallisia, vakavia ja hymyileviä silmiä, joiden kautta varmastikaan ei voinut tunkeutua omistajan suljettuun luonteeseen, mutta jotka joka tapauksessa näyttivät ehdottoman kunniallisilta ja selkeiltä. Sitten kutsui hän sihteerinsä:
"Onko salapoliisiosastosta tullut ketään?"
"Kyllä, herra prefekti, etsivä komissario Mazeroux on täällä."
"Antakaa hänen tulla sisälle."
Hän kääntyi Perennaan:
"Komissario Mazeroux on eräs kyvykkäimmistä salapoliiseistamme. Minulla oli tapana käyttää häntä samoin kuin Vérot-raukkaakin silloin kuin tarvitsin enemmän kykyä ja terävyyttä. Hän tulee olemaan teille suureksi hyödyksi."
Komissario Mazeroux astui sisään. Hän oli lyhytkasvuinen, laiha, jäntevä mies, jonka riippuvat viikset, raskaat silmäluomet, vetiset silmät ja pitkät, harvat hiukset antoivat hänelle vaivaisen ulkonäön.
"Mazeroux", sanoi prefekti, "te olette kai kuulleet toverinne Vérot'n kuolemasta ja niistä hirveistä asianhaaroista, jotka olivat sen yhteydessä. Meidän on nyt kostettava hänet ja estettävä ennenkuulumaton rikos. Tämä herra, joka tuntee asian alusta loppuun, selittää teille kaiken mitä tarvitaan. Te työskentelette yhdessä hänen kanssaan ja annatte minulle raportin varhain aamulla."
Tämä merkitsi, että hän antoi don Luis Perennalle vapaat kädet ja luotti hän aloitekykyynsä ja terävänäköisyyteensä. Don Luis kumarsi.
"Kiitän teitä, herra prefekti. Toivon, ettette saa mitään syytä katua luottamusta ja hyväntahtoisuutta, jota osoitatte minulle."
Hän otti jäähyväiset herra Desmalionsilta ja maître Lepertuisilta ja lähti yhdessä komissario Mazerouxin kanssa.
Heti ulos tultuaan kertoi hän Mazerouxille mitä tiesi. Hänen seuralaisensa taitavuus ammatissa näkyi tekevän vaikutuksen salapoliisiin ja hän yhtyi täydellisesti don Luisin käsitykseen. He päättivät mennä ensiksi Café du Pont-Neufille. Täällä saivat he tietää, että Vérot, joka oli ollut paikan vakinainen kävijä, oli kirjoittanut siellä aamulla pitkän kirjeen. Ja ylitarjoilija muisti, että eräs mies viereisessä pöydässä, joka oli tullut melkein samaan aikaan, oli myöskin tilannut kirjoituspaperia ja pyytänyt keltaisen kirjekuoren kaksi kertaa.
"Näettekö", sanoi Mazeroux don Luisille, "kirje on vaihdettu toiseen niinkuin te epäilittekin."
Ylitarjoilijan antama kuvaus oli sangen selvä: pitkä mies, hiukan kumaraselkäinen, punaisenruskeine piikkipartoineen ja mustassa silkkinauhassa riippuvine kilpikonnanluisine silmälasikehyksineen; kädessä oli hänellä ebenholtsinen kävelykeppi jossa oli sudenpään muotoinen koukku.
"Sehän on jotain, josta poliisi voi pitää kiinni," sanoi Mazeroux.
He aikoivat juuri lähteä kahvilasta, kun don Luis pidätti toverinsa.
"Silmänräpäys".
"Mistä on kysymys?"
"Meitä vakoillaan."
"Vakoillaan? Mitä sitten? Ja kuka, jos saan luvan kysyä."
"Ei mikään merkittävä henkilö. Tiedän, kuka hän on ja minä voin yhtä hyvin ratkaista asian nyt ja saada sen loppumaan. Odottakaa minua, tulen takaisin ja silloin näytän teille jotain lystikästä. Tapaus tulee suorastaan olemaan teille herkkua, sen lupaan."
Hän tuli hetken kuluttua takaisin seurassaan pitkä, laiha herra, jolla oli poskiparta.
"Herra Mazeroux, eräs ystävistäni, senor Cacérès, perulaisen lähetystön attashea. Senor Cacérès otti osaa keskusteluun prefektin luona juuri äsken. Hän se oli, joka Perun ministerin käskystä kokosi minua koskevat henkilötiedot." Ja hän lisäsi reippaasti: "Vai niin, te odotitte minua, rakas senor Cacérès. Minä luulin, että kun me jätimme prefektin viraston…"
Perulainen attashea teki liikkeen ja osoitti kersantti Mazerouxia.
Perenna vastasi:
"Oh, älkää välittäkö herra Mazeroux'sta! Voitte puhua hänen läsnäollessaan, hän on itse vaiteliaisuus. Sitäpaitsi tuntee hän koko jutun."
Attashea vaikeni. Perenna antoi hänelle merkin istuutua heidän pöytäänsä.
"Puhukaa ilman epäilyä, rakas senor Cacérès. Tämä on asia, jota on käsiteltävä verukkeitta, enkä minä pelkää kuulla sievistelemätöntä sanaa. Se säästää paljon aikaa. Eteenpäin vaan. Te haluatte saada rahaa, arvaan minä? Tahi oikeammin sanottuna, enemmän rahaa. Kuinka paljon?"
Perulainen näytti epäilevän, heitti katseen don Luisin seuralaiseen, mutta kokosi sitten päättäväisyytensä ja sanoi hillityllä äänellä:
"Viisikymmentätuhatta frangia".
"Peijakas!" huudahti don Luis. "Te olette ahne. Mitä ajattelette, herra Mazeroux? Viisikymmentätuhatta on koko paljon rahaa. Erittäinkin kun… Kuulkaa, rakas Cacérès, käykäämme läpi menneisyys vielä kerran… Kolme vuotta sitten oli minulla kunnia tutustua teihin Algeriassa, jossa te matkustelitte. Ymmärsin heti minkälainen mies te olitte ja kysyin, voisitteko te kolmessa vuodessa minun, Perennan, nimelle hankkia espanjalaisperulaisen henkilöllisyystodistuksen varustettuna moitteettomilla asiakirjoilla sekä kunnioitusta herättävillä esi-isillä. Te vastasitte myöntävästi. Me sovimme hinnaksi kaksikymmentätuhatta frangia. Kun poliisiprefekti viime viikolla pyysi minun papereitani, etsin teidät ja sain tietää teidän saaneen toimeksenne suorittaa tutkimuksia menneisyydestäni. Kaikki näkyi olevan kunnossa. Papereilla, jotka olivat kuuluneet edesmenneelle perulaiselle aatelismiehelle Perennalle, valmistitte te minulle — asianmukaisesti korjattuna — ensiluokkaisen siviiliaseman. Me sovimme, mitä kerroimme poliisiprefektille ja minä maksoin kaksikymmentätuhatta; Me olemme kuitit. Mitä muuta te voitte vaatia?"
Perulaisessa attasheassa ei näkynyt pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän asetti molemmat kyynärvartensa pöydälle ja sanoi rauhallisesti:
"Puhellessani kanssanne kolme vuotta sitten luulin olevani tekemisissä miehen kanssa, joka oli piiloutunut muukalaislegioonan sotilaspukuun ja halusi varata itselleen mahdollisuuden sen jälkeen elää moitteetonta elämää. Tänään olenkin tekemisissä Cosmo Morningtonin perillisen kanssa, miehen, joka huomenna väärällä nimellä nostaa miljoonan frangia ja muutaman kuukauden kuluttua ehkä sata miljoonaa. Se on kokonaan toinen asia."
Tämä todistelu näytti vaikuttavan don Luisiin. Hän huomautti kuitenkin:
"Entä jos minä kieltäydyn."
"Jos te kieltäydytte, ilmoitan minä asianajajalle ja poliisiprefektille joutuneeni tutkimuksissani harhaan, ja että don Luis Perennan laita ei ole oikein. Silloin ette te saa mitään ja tulette luultavasti vangituksi."
"Yhdessä teidän kanssanne, hieno herrani."
"Minun kanssani?"
"Niin… syytettynä väärennyksestä, petoksesta ja kirkonkirjojen muuttamisesta. Sillä ette kai te luule minun pysyvän kokonaan toimettomana."
Attashea ei vastannut. Hänen nenänsä, joka oli hyvin pitkä, näytti tulevan vielä pitemmäksi.
Don Luis purskahti nauruun.
"Kas niin, senor Cacérès, älkää näyttäkö niin happamalta. Ei kukaan aio tehdä teille pahaa. Mutta älkää vain luulko, että te voitte suoraa päätä astua tielleni. Pätevämmät miehet kuin te ovat sitä koettaneet, mutta taittaneet niskansa heti. Te näytätte todellakin tyhmältä, Cacérès, niin, hyvin tyhmältä. Me olemme siis yhtä mieltä? Laskemme aseet alas. Ei mitään viheliäisiä salajuonia erinomaista ystävää Perennaa vastaan. — Mainiota, Cacérès, mainiota! Ja nyt haluan olla jalomielinen ja osoittaa teille, että todellinen herrasmies meistä kahdesta on… juuri hän, joka kaiken aikaa on käyttäytynyt sellaisena!"
Hän otti esiin maksuosoituskirjan Credit Lyonnais'iin.
"Kas tässä, poikaseni. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia lahjaksi Cosmo Morningtonin perinnöstä. Pistäkää se taskuunne ja näyttäkää iloiselta. Kiittäkää nyt tätä ystävällistä herraa ja lähtekää päätänne kääntämättä tiehenne ikäänkuin olisitte joku Lotin tyttäristä. Tiehenne nyt… mars!"
Tämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, että attashea totteli täsmälleen. Hän hymyili pistäessään maksuosoituksen taskuunsa, kiitti kahdesti ja lähti päätään kääntämättä.
"Tuo viheliäinen koira!" mutisi don Luis. "Mitä sanotte tästä, komissario?"
Komissario Mazeroux tuijotti hämillään häneen ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet tunkeutua päästä ulos.
"Niin, mutta hyvä herra…"
"Mitä?"
"Kuka te olette sitten?"
"Minäkö?"
"Niin."
"Eivätkö ne ole sitä sitten teille sanoneet? Eräs perulainen tai espanjalainen aatelismies, en tiedä kumpainen. Lyhyesti ja selvästi 'don Luis Perenna'…"
"Lorua! Minähän juuri kuulin. Don Luis Perenna, ent. muukalaislegioonalainen…"
"Kylliksi, hyvä herra."
"Koristettu kunniamerkein edestä ja takaa."
"Kylliksi, hyvä herra, seuratkaa minua nyt prefektin…"
"Antakaa minun lopettaa, hitto vie! Minä sanoin: ent. muukalaislegioonalainen… ent. sankari… ent. vanki etsivässä osastossa… ent. venäläinen ruhtinas… ent. etsivän osaston päällikkö… ent…"
"Tehän olette hullu!" sähähti komissario. "Mitä nämä kaikki jutut merkitsevät?"
"Se on todellinen historia, herra komissario, ja täydellisesti tosi. Te kysytte, kuka minä olen ja minä sanon sen teille suoraan. Pitääkö minun mennä kauemmaksi taapäin? Minulla on vielä useita arvoja tarjottavina: markiisin, paroonin, herttuan, arkkiherttuan, suurherttuan… koko de Gothan almanakka, hitto vie! Jos joku sanoisi minulle, että olen ollut kuningas, niin kaikkien pyhimysten nimessä, en uskaltaisi vannoa vastaan!"
Komissario Mazeroux ojensi kätensä, jotka olivat tottuneet karkeisiin askareihin, tarttuen toisen, kuten näytti, heikkoihin ranteihin ja sanoi:
"Ei mitään tyhmyyksiä. En tiedä kenen olen saanut kiinni, mutta minä en teitä päästä. Jos teillä on jotain sanottavaa, saatte sen sanoa prefektille."
"Älä puhu niin kovaa, Alexandre."
Molemmat heikot ranteet vapautuivat silmänräpäyksessä, komisarion vahvoihin käsiin tartuttiin nyt vuorostaan ja don Luis sanoi irvistäen:
"Etkö sinä tunne minua, tyhmyri!"
Komissario Mazeroux ei sanonut sanaakaan. Hänen silmänsä tunkeutuivat vielä kauemmaksi päästä. Hän yritti tajuta, mutta oli aivan lamaantunut. Tämä äänensävy, tapa laskea leikkiä, koulupoikamainen pilanteko yhtyneenä tähän uskaliaisuuteen, näiden silmien yllättävä ilme ja lopuksi lisänimi Alexandre, joka ei ollenkaan ollut hänen ja jota ainoastaan yksi ainoa henkilö oli käyttänyt monta vuotta sitten… oliko se mahdollista?
"Isäntä!" sammalsi hän. "Isäntä!"
"Miksikä ei?"
"Ei, ei, sen vuoksi että…"
"Sen vuoksi että?"
"Sen vuoksi että te olette kuollut."
"Mitä sitten? Olen kuollut… luuletteko te sen estävän minua elämästä?"
Ja kun toinen näytti menevän yhä enemmän ja enemmän päästään pyörälle, laski hän kätensä tämän olalle ja sanoi:
"Kuka hankki teille paikan poliisilaitoksella?"
"Etsivänosaston päällikkö herra Lenormand."
"Ja kuka oli herra Lenormand?"
"Isäntä".
"Te tarkoitatte Arsène Lupin?"
"Niin".
"No niin, Alexandre, ettekö tiedä, että Arsène Lupinille oli paljon vaikeampaa olla etsivänosaston päällikkönä — ja hän oli ensiluokkainen sellainen — kuin olla don Luis Perenna kunnialegioonassa, olla sankari ja elää sen jälkeen kun oli kuollut?"
Komissario Mazeroux tarkasti vaieten seuralaistaan. Sitten selkenivät hänen loisteettomat silmänsä, hänen harmaankalpeat kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi ja hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään ja murahti suuttuneella äänellä:
"No niin, saattaa niin olla… mutta sen sanon teille etukäteen, että te ette saa luottaa minuun. Ei. Minä olen etsivänpoliisin palveluksessa ja siihen minä jään. Ei mikään auta. Olen maistanut kunniallista leipää enkä aio muuta syödä. En, en, en! Ei mitään huijauksia enää."
Perenna kohautti olkapäitään.
"Te olette aasi, Alexandre. Kunniallinen leipä ei ole todellakaan kohottanut teidän älyänne. Kuka on puhunut uudelleen alkamisesta?"
"Mutta…"
"Mutta mitä?"
"Kaikki teidän temppunne, isäntä!"
"Minun temppuni! Luuletteko te minulla olevan mitään osaa tässä asiassa?"
"Kuulkaa, isäntä…"
"Ei, olen kaukana sellaisesta, poikaseni. Kaksi tuntia sitten en tiennyt asiasta enempää kuin te. Se on kohtalo, joka on minulle lähettänyt tämän testamentin sanomatta edes: pidä varasi! Ja sitä on toteltava."
"Ja sitten?"
"Minun tehtäväni on kostaa Cosmo Mornington ja ottaa selko perillisistä, suojella heitä ja jakaa heidän kesken ne sata miljoonaa, jotka kuuluvat heille. Siinä kaikki. Eikö se ole mielestänne kunniallisen miehen tehtävä?"
"Kyllä, mutta…"
"Kyllä, mutta täytänkö minä sen niinkuin kunniallinen mies, sitäkö tarkoitatte?"
"Isäntä…"
"No niin, poikaseni, jos te näette jotain minun käytöksessäni, johon ette ole tyytyväinen, jos löydätte pienimmänkin mustan pilkun don Luis Perennan omassatunnossa, suurennuslasilla katsottuna, niin älkää epäilkö, iskekää kaulukseeni molemmin käsin. Annan teille siihen luvan. Käsken teitä niin tekemään. Riittääkö se teille?"
"Se ei ole kylliksi, että se riittää minulle, isäntä."
"Mitä tarkoitatte?"
"On toisiakin."
"Selittäkää."
"Ajatelkaa, jos te joudutte kiinni?"
"Millä tavoin?"
"Te voitte tulla paljastetuksi."
"Kuka voisi keksiä?"
"Teidän vanhat toverinne."
"Poissa. Olen lähettänyt heidät pois Ranskasta".
"Mihin?"
"Se on minun salaisuuteni. Teidät jätin jäljelle etsivänpoliisiin siltä varalta, että joskus tarvitsisin teidän palveluksianne, ja te näette, että tein oikein."
"Mutta ajatelkaa, jos poliisi huomaa, kuka te olette?"
"Mitä sitten?"
"Silloin teidät vangitaan."
"Mahdotonta."
"Minkä vuoksi?"
"He eivät voi vangita minua."
"Miksikä ei?"
"Olettehan sen itse sanonut, pölkkypää! Ensiluokkaisen, pelottavan, kiistämättömän syyn!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Minä olen kuollut!"
Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Todistus huumasi hänet. Hän ymmärsi heti terveen järjen kannalta asian sen mahdottomuudesta huolimatta. Ja äkkiä purskahti hän nauruun, niin että hän vääntyi kaksinkerroin ja hänen huolestuneet kasvonsa vääristyivät mitä kummallisimmalla tavalla.
"Oh, isäntä, te olette samanlainen kuin ennenkin!… Hyvä Jumala, niin hauskaa!… Haluanko minä olla mukana? Senpä uskon! Niin usein kuin haluatte! Te olette kuollut ja haudattu ja ainiaaksi poissa!… Mainiota, mainiota…!"
* * * * *
Siviili-insinööri Hippolyte Fauville asui bulevardi Suchetilla, lähellä linnoituksia, keskikokoisessa talossa, jonka vasemmalla puolella oli pieni puutarha, johon hän oli rakennuttanut itselleen suuren paviljongin, joka muodosti hänen työhuoneensa.
Don Luis Perenna seurasi Mazerouxia Passyn poliisikonttoriin, jossa Mazeroux Perennan ohjeiden mukaan ilmoitti nimensä ja pyysi, että herra Fauvillen taloa vartioisi yöllä kaksi poliisikonstaapelia, jotka pidättäisivät jokaisen sisään yrittävän epäilyttävän henkilön.
Sitten söivät don Luis ja Mazeroux päivällistä läheisyydessä. Kello yhdeksän olivat he talon portilla.
"Alexandre", sanoi Perenna.
"Niin, isäntä!"
"Ettekö te ole peloissanne?"
"En, isäntä. Minkä vuoksi pitäisi minun olla?"
"Minkä vuoksi? Koska me puolustaessamme herra Fauvillea ja hänen poikaansa ryhdymme taisteluun henkilöiden kanssa, joille on suuri etu päästä heistä ja jotka näyttävät olevan aina varuillaan. Teidän elämänne ja minun elämäni… tuulahdus, pikkuseikka. Ettekö pelkää!"
"Isäntä", vastasi Mazeroux, "en tiedä saanko koskaan kokea, mitä merkitsee olla peloissaan. Mutta yhdessä tilanteessa en varmastikaan tule sitä kokemaan."
"Missä sitten?"
"Silloin kun olen yhdessä teidän kanssanne."
Ja hän veti tarmokkaasti kellonnuorasta.