III LUKU
Tuomittu mies
Palvelija avasi oven. Mazeroux lähetti korttinsa. Hippolyte otti molemmat herrat vastaan työhuoneessaan. Pöydällä oli siirrettävä puhelin, kirjoja, lentokirjasia ja sanomalehtiä. Sitäpaitsi oli siellä kaksi korkeata pöytää peitettynä suunnitelmilla, piirustuksilla ja lasikuvuilla, joiden sisällä oli elefantinluisia pienoismalleja ja teräskoneita, jotka insinööri oli itse rakentanut tahi keksinyt. Seinän vieressä oli suuri sohva. Yhdestä nurkasta johtivat kierreportaat koko huoneen kiertävälle parvekkeelle. Katossa riippui sähkölamppu.
Sanottuaan kuka hän oli ja esiteltyään ystävänsä Perennan poliisiprefektin lähettämäksi selitti Mazeroux heti heidän käyntinsä syyn. Hän sanoi herra Desmalionsin tunteneen itsensä levottomaksi niiden painavien syiden vuoksi, jotka hän oli äskettäin saanut tietää ja pyysi herra Fauvillea, huomispäivän keskustelua odottamatta, ryhtymään kaikkiin niihin varovaisuustoimenpiteisiin, joita hänen salapoliisinsa neuvoivat.
Fauville näytti aluksi hieman hämmästyneeltä.
"Olen ryhtynyt omiin varovaisuustoimenpiteisiini, vieläpä sangen perusteellisiin. Toiselta puolen pelkään, että teidän sekaantumisenne voi olla vahingollista."
"Millä tavoin?"
"Herättämällä vihollisteni huomio ja sen kautta estämällä minua kokoamasta niitä todistuksia, jotka tarvitsen paljastaakseni heidät."
"Voitteko selittää…?"
"En, sitä en voi. Huomenna, huomenaamulla… ei ennen."
"Mutta jos silloin on myöhäistä?" huomautti don Luis.
"Myöhäistä? Huomenna?"
"Tarkastaja Vérot puhui herra Desmalionsin sihteerille, että molemmat murhat tapahtuisivat tänä yönä. Hän sanoi, että päätös oli peruuttamaton ja kohtalon määräämä."
"Tänä yönä", huudahti Fauville suuttuneena. "Ei, sanon minä. Ei tänä yönä. Siitä olen varma. On asioita, jotka minä tiedän, mutta joita te ette tiedä, vai kuinka?"
"Kyllä", vastasi don Luis, "mutta saattaa myös olla asioita, jotka Vérot tiesi, mutta te ette. Hän oli saanut tietää vihollistenne salaisuudesta enemmän kuin te. Sitä todistaa se, että häntä epäiltiin ja että mies ebenholtsikeppineen vartioi kaikkia hänen liikkeitään ja että hänet lopuksi murhattiin."
Hippolyte Fauvillen itsevarmuus väheni. Perenna käytti tilaisuutta suostutellakseen häntä ja se onnistui niin hyvin, että Fauville vihdoinkin, vaikkakin vaiteliaisuudestaan luopumatta, antoi perään tahdolle, joka oli hänen omaansa voimakkaampi.
"Mutta ette kai te aio viettää yötä täällä?"
"Niin me todellakin aiomme".
"Sehän on naurettavaa! Se on suoraa ajanhukkaa. No niin, jos se on aivan välttämätöntä, niin… no, mitä muuta te haluatte?"
"Ketä asuu talossa?"
"Vaimoni, alkaakseni alusta. Hän asuu ensimmäisessä kerroksessa".
"Rouva Fauvillea ei ole uhattu?"
"Ei, ei ollenkaan. Minua uhataan kuolemalla, minua ja poikaani Edmondia. Senvuoksi olen viikko sitten sulkeutunut nukkumaan tänne enkä tavalliseen makuuhuoneeseeni. Olen vedonnut työhöni, joka pakottaa minut olemaan kauan ylhäällä ja johon tarvitsen poikani apua".
"Nukkuuko hänkin täällä?"
"Ei, hän nukkuu tuolla ylhäällä pienessä huoneessa, jonka olen antanut järjestää häntä varten. Nuo kierreportaat ovat ainoa tie sinne".
"Onko hän nyt siellä?"
"On, hän nukkuu."
"Kuinka vanha hän on?"
"Kuusitoistavuotias."
"Se, että te olette muuttaneet huonetta, osoittaa, että te pelkäätte jonkun hyökkäävän. Ketä epäilette? Jotain vihollista, joka asuu talossa? Jotain palvelijaa? Tahi vieraita ihmisiä? Kuinka pääsisivät he siinä tapauksessa sisään? Siitä riippuu kaikki."
"Huomenna, huomenna," vastasi Fauville jäykästi. "Selitän teille kaikki huomenna."
"Miksi ei tänä iltana?" kysyi Perenna.
"Koska minulla täytyy olla todisteita, olenhan jo sanonut… koska vain siitä, että minä puhun, saattaa olla hirveitä seurauksia… ja minä olen peloissani, niin, olen peloissani…"
Hän vapisi todellakin ja näytti niin surkealta ja säikähtyneeltä, että don Luis ei pyydellyt enää.
"Hyvä on", sanoi hän "pyydän siis vain itselleni ja toverilleni lupaa viettää yön täällä, sellaisessa paikassa, josta voimme kuulla, jos te huudatte."
"Kuten haluatte. Ehkä niin on parasta."
Tällä hetkellä koputti eräs palvelijoista oveen ilmoittaakseen, että rouva Fauville halusi ennen ulosmenoaan tavata miestään. Rouva Fauville tuli melkein heti sisään. Hän kumarsi ystävällisesti päätään Perennan ja Mazerouxin noustessa tuoleiltaan. Hän oli kolmenkymmenen ja kolmenenkymmenenviiden välillä, vaalea ja hymyilevä. Hänellä oli siniset silmät, aaltoileva tukka ja hiukan kuihtuneet, mutta rakastettavat ja kauniit kasvot. Hänen avonaisen iltapukunsa päällä oli pitkä kukikas silkkiviitta.
Hänen miehensä sanoi kummastuneena:
"Aiotko ulos tänä iltana?"
"Oletko unohtanut", sanoi rouva, "että Auverardit ovat tarjonneet minulle paikan ooppera-aitiossaan? Sinähän pyysit itse minua menemään hetkeksi rouva d'Ersingerin kutsuihin jälkeenpäin…"
"Aivan niin", sanoi hänen miehensä, "sen olin unohtanut, minä työskentelen niin hellittämättömästi…"
Rouva oli nyt napittanut hansikkaansa ja kysyi:
"Etkö halua saattaa minua rouva d'Ersingerin luo?"
"Minkä vuoksi?"
"He pitäisivät siitä."
"Ei, en voi. Sitäpaitsi en voi oikein hyvin…"
"Sitten esitän anteeksipyyntösi."
"Tee se."
Rouva kääriytyi viittaansa miellyttävällä liikkeellä, seisoi hetken liikkumatta ikäänkuin etsien jäähyväissanoja. Sitten hän sanoi:
"Onko Edmond täällä? Luulin hänen työskentelevän sinun kanssasi."
"Hän oli väsynyt."
"Nukkuuko hän?"
"Kyllä."
"Haluaisin mielelläni antaa hänelle hyvänyönsuudelman."
"Ei, sinä vain herättäisit hänet. Nyt sinun autosi tulee, mene nyt, ystäväni. Toivon sinulle hauskaa iltaa."
"Hauskaa iltaa" vastasi rouva. "Oopperassa ja illallisessa ei ole juuri paljon iloa."
"Onhan se kumminkin parempi kuin istua kotona."
Tuli pieni kiusallinen hiljaisuus. Tämä oli nähtävästi sellaisia epäsuhtaisia avioliittoja, jossa terveydeltään heikko mies, joka ei ole huvitettu seuraelämästä, jää kotiin vaimon etsiessä ikänsä ja tapojensa mukaisia huvituksia.
Kun ei mies sanonut muuta, kumartui rouva ja suuteli häntä otsalle.
Sitten nyökäytti hän päätään molemmille vieraille ja meni.
Hippolyte Fauville nousi heti ja soitti. Sitten hän sanoi:
"Ei kellään täällä ole aavistustakaan vaarasta, joka minua uhkaa. En ole luottanut kehenkään, en edes Silvestreen, omaan palvelijaani, vaikka hän on ollut palveluksessani vuosikausia ja on itse kunniallisuus."
Palvelija astui sisään.
"Minä menen levolle, Silvestre," sanoi herra Fauville. "Laita kaikki kuntoon".
Silvestre käänsi alas suuren sohvan yläosan, joka muodosti mukavan makuupaikan ja valmisti vuoteen. Sitten toi hän isäntänsä määräyksestä vettä, lasin, leivoksia ja hedelmiä. Herra Fauville söi pari leivosta ja leikkasi kahtia omenan. Se ei ollut kypsä. Hän otti kaksi muuta, tunnusteli niitä ja pani ne takaisin, koska nekään eivät näyttäneet hyviltä. Sen jälkeen kuori hän päärynän ja söi sen.
"Voitte jättää hedelmät tänne," sanoi hän palvelijalle.
"Ne ovat hyvät olemassa, jos minulle tulee yöllä nälkä. — Ja minä unohdin… nämä molemmat herrat jäävät tänne. Älkää mainitko siitä kenellekään ja älkää tulko aamulla ennenkuin soitan."
Palvelija asetti ennen poistumistaan hedelmämaljan pöydälle.
Perenna, joka pani kaikki merkille ja jälkeenpäin saattoi kertoa jokaisen yksityisseikan illasta, jonka hänen muistinsa oli koneellisella tarkkuudella painanut mieleen, huomasi maljakossa kolme päärynää ja neljä omenaa.
Fauville meni sillävälin kierreportaita parvekkeelle ja astui huoneeseen, jossa hänen poikansa nukkui.
"Hän nukkuu hyvin," sanoi hän Perennalle, joka oli seurannut häntä.
Makuuhuone oli hyvin pieni. Se sai ilmaa erikoisen ilmavaihtolaitteen kautta, sillä talvi-ikkuna oli ilmanpitävästi suljettu kiinninaulatulla puuluukulla.
"Minä ryhdyin näihin varovaisuustoimenpiteisiin viime vuonna", selitti Hippolyte Fauville. "Minulla oli tapana tehdä sähkökokeita tässä huoneessa ja olin peloissani, että joku voisi vakoilla minua ja tukin sen vuoksi kattoikkunan".
Hän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä:
"Ne ovat hiipineet ympärilläni ja kauan."
Molemmat miehet menivät jälleen alas.
Fauville katsoi kelloaan.
"Neljännestä yli kymmenen; makuuaika. Olen hirvittävän väsynyt ja te suonette anteeksi…"
He sopivat, että Perenna ja Mazeroux asettuivat pariin lepotuoliin, jotka he kantoivat välihuoneeseen työhuoneen ja eteisen välillä. Mutta Hippolyte Fauville, joka tähän saakka, vaikkakin äärimmilleen kiihoittuneena, oli saanut säilytetyksi itsehillintänsä, sai nyt äkkiä heikkouden kohtauksen. Hän päästi pienen huudon. Don Luis kääntyi ja näki hien virtaavan pitkin hänen kasvojansa ja kaulaansa ja että hän tärisi kuumeesta ja kauhusta.
"Mikä nyt?" kysyi Perenna.
"Olen peloissani… olen peloissani!" sanoi hän.
"Sehän on mielettömyyttä!" huudahti don Luis. "Emmekö me kaksi ole täällä? Voimmehan me, jos te haluatte, istua koko yön vuoteenne vieressä."
Fauville tarttui kovasti Perennan olkapäähän ja sopersi vääristynein kasvoin:
"Jos teitä olisi kymmenen… vaikka teitä olisi kaksikymmentä luonani, niin älkää uskoko, että voisitte estää heidän suunnitelmiaan! He voivat tehdä mitä haluavat, kuulitteko, mitä haluavat. He ovat jo murhanneet päällikkö Vérotin… he aikovat tappaa minut… ja he aikovat tappaa minun poikani… oh, ne roistot! Jumala, armahda minua! Tämä on kauheata… kuinka minä kärsin."
Hän oli langennut polvilleen, löi rintaansa ja toisti:
"Oi, jumala, armahda minua! Minä en voi kuolla… en voi antaa poikani kuolla… rukoilen sinua, armahda minua!"
Hän hyppäsi ohi Perennan lasisuojukselle, jonka antoi kiertyä ylös messinkirullia myöten niin että seinään rakennettu pieni kaappi näkyi.
"Täältä löydätte koko minun tunnustukseni", sanoi hän, "muistiin kirjoitettuna päivästä päivään viimeisen kolmen vuoden aikana. Jos minulle jotain tapahtuisi, tulee teille helpoksi kostaa minut."
Hän käänsi varmuuslukon kirjaimia, otti taskustaan avaimen ja aukaisi kaapin, se oli melkein tyhjä, mutta eräällä hyllyllä oli paperipakkojen joukossa päiväkirja sidottuna harmaisiin kansiin. Hän otti päiväkirjan ja sanoi:
"Tässä on kaikki. Tämän avulla voidaan saada selville koko kauhea juoni… aluksi minun epäilyni ja sitten se, mitä varmasti tiedän… kaikki, kaikki kuinka heille voidaan virittää ansa ja vangita heidät. Tehän muistatte, eikö niin? Harmaisiin kansiin sidottu päiväkirja. Asetan sen takaisin kaappiin."
Hänen rauhallisuutensa palautui vähitellen. Hän työnsi lasisuojustimen paikoilleen, asetti järjestykseen muutamia papereita, sytytti vuoteensa yläpuolella olevan sähkölampun, sammutti kattovalon ja pyysi don Luisia ja Mazerouxia poistumaan.
Don Luis, joka kiersi ympäri huoneen ja tutki ikkunaluukut, huomasi oven, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää ja teki insinöörille muutamia kysymyksiä siitä.
"Se on minun tavallisia vieraitani varten", sanoi Fauville. "Ja välistä menen ulos sitä tietä".
"Johtaako se puutarhaan?"
"Kyllä."
"Onko se kunnollisesti suljettu?"
"Katsokaa itse. Se on lukittu ja suljettu varmuuslukolla. Molemmat avaimet ovat tässä avainkimpussani, samoin kuin puutarhan avainkin."
Hän asetti pöydälle avainkimpun, lompakon ja taskukellon vedettyään sen ensin.
Lupaa pyytämättä otti don Luis avaimet ja avasi lukon sekä salvan. Kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan. Hän meni pitkin kapeata ruohomattoa. Muuriköynnösten läpi näki ja kuuli hän poliisikonstaapeleiden kulkevan edestakaisin bulevardilla. Hän tutki portinlukon. Se oli kiinni.
"Kaikki on järjestyksessä", sanoi hän tullessaan takaisin, "ja te voitte olla rauhallinen. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä", sanoi insinööri ja seurasi Perennaa ja Mazerouxia ulos.
Työhuoneen ja välihuoneen välillä oli kaksi ovea, joista toinen oli täytetty ja vahakankaalla peitetty. Toisella puolen erotti välihuoneen eteisestä raskas verho.
"Nukkukaa te", sanoi Perenna seuralaiselleen. "Minä istun ylhäällä".
"Ette kai te luule, että jotain tapahtuu?"
"En luule sitä, kiitos varovaisuustoimenpiteidemme. Mutta te, joka tunsitte päällikkö Vérot'n niin hyvin, uskotteko hänen luulotelleen itselleen olemattomia asioita?"
"En".
"Te tiedätte mitä hän ennusti. Se merkitsee, että hänellä oli siihen syynsä. Senvuoksi aion pitää silmäni auki."
"Me vuorottelemme, isäntä; herättäkää minut kun valvomisvuoroni tulee."
He istuivat liikkumattomina vierekkäin ja vaihtoivat silloin tällöin muutamia sanoja. Mazeroux nukkui pian. Don Luis istui liikkumattomana tuolissaan ja jännitti kuuloaan. Talossa vallitsi kaikkialla hiljaisuus. Ulkopuolelta kuului tuon tuostakin auto tahi vaunut vierivän ohi. Hän kuuli myöskin viimeisen Auteuil-linjan junan.
Hän nousi useita kertoja ja meni ovelle. Ei ääntäkään. Hippolyte
Fauville nähtävästi nukkui.
"Erinomaista", sanoi Perenna itsekseen. "Bulevardi on vartioitu. Ei kukaan voi tulla huoneeseen muuta kuin tätä tietä. Meillä ei siis ole mitään pelättävää."
Kello kaksi yöllä pysähtyi automobiili talon ulkopuolelle ja eräs palvelijoista, joka oli kai istunut ja odottanut keittiössä, kiiruhti portille. Perenna väänsi valon välihuoneessa sammuksiin, raotti verhoa ja näki rouva Fauvillen tulevan Silvestren seuraamana kotiin.
Portaissa sytytettiin valoa. Noin puolen tunnin ajan kuului ääniä ja tuolien kolinaa, joita siirrettiin, sitten tuli aivan hiljaista.
Tämän hiljaisuuden aikana rupesi Perenna tuntemaan käsittämätöntä tuskaa, hän ei tiennyt minkä vuoksi. Mutta tuo tunne oli niin voimakas ja hänen mielenliikutuksensa niin kiihkeä, että hän mutisi:
"Minäpä menen katsomaan, jos hän nukkuu. Arvaan, ettei hän ole sulkenut ovea."
Hänen tarvitsi vain työntää auki molemmat ovet ja sähkölamppu kädessä meni hän suoraan vuoteelle.
Hippolyte Fauville nukkui kasvot seinään päin käännettyinä.
Perenna hymyili rauhoitettuna. Hän meni jälleen välihuoneeseen ja ravisti Mazerouxin hereille.
"Nyt on teidän vuoronne, Alexandre."
"Eikö mitään uutta."
"Ei, hän nukkuu."
"Mistä sen tiedätte?"
"Silmäsin sinne".
"Merkillistä, etten kuullut mitään. Mutta sehän on totta, minä nukuin kuin tukki."
Hän seurasi Perennaa huoneeseen ja tämä sanoi:
"Istukaa ja älkää herättäkö häntä. Minä koetan nukkua."
Ensin hän teki kierroksen. Mutta nukkuessaankin oli hän tietoinen kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään. Kello löi hiljaisella äänellä ja joka kerran laski Perenna lyönnit. Sitten alkoi elämä ulkona herätä, maitorattaat rämisivät ja aikainen aamujuna vihelsi.
Väki talossa alkoi liikkua. Päivänsäteet pilkistivät ikkunaluukkujen välitse ja huone tuli vähitellen valoisaksi.
"Menkäämme nyt", sanoi komisario Mazeroux. "On parasta, ettei hän tapaa meitä täällä."
"Pitäkää suunne", sanoi don Luis tehden käskevän eleen.
"Minkä vuoksi."
"Te herätätte hänet."
"Näettehän, etten herätä", sanoi Mazeroux ääntään alentamatta.
"Olette oikeassa", kuiskasi don Luis kummastellen ettei hänen äänensä ollut häirinnyt nukkuvaa.
Ja hänet valtasi sama tuska kuin yölläkin mutta vielä voimakkaammin, vaikka hän ei tahtonut tahi ei uskaltanut ajatella sen syytä.
"Kuinka on laitanne, isäntä? Te näytätte niin kummalliselta. Mikä teidän on?"
"Ei mikään… ei mikään… olen peloissani…"
Mazeroux säpsähti:
"Peloissanne, mistä? Sanotte sen aivan kuin hän eilen illalla".
"Niin… niin… ja samasta syystä."
"Mutta…"
"Ettekö ymmärrä? Ettekö ymmärrä, että minä kummastelen…"
"En, mitä sitten?"
"Onko hän kuollut!"
"Tehän olette hullu!"
"En… en tiedä, minulla on tunne kuolemasta…"
Lamppu kädessä seisoi hän kuin lamaantuneena vuoteen vieressä, ja hänellä, joka ei ollut koskaan maailmassa pelännyt, ei ollut rohkeutta suunnata valoa Hippolyte Fauvillen kasvoihin. Kauhistava hiljaisuus levisi ja täytti huoneen.
"Hän ei liiku, isäntä!"
"Tiedän… tiedän… ja nyt huomaan, ettei hän ole liikahtanut koko yönä. Se se on, joka minua pelottaa."
Hänen täytyi todella ponnistaa ottaakseen askeleen eteenpäin. Nyt hän melkein kosketti vuodetta.
Insinööri ei näyttänyt hengittävän.
Perenna tarttui päättäväisesti hänen käteensä.
Se oli jääkylmä.
Don Luis sai jälleen koko itsehillitsemiskykynsä
"Ikkuna! Avatkaa ikkuna!" huusi hän.
Ja kun valo virtasi huoneeseen, näki hän, että Hippolyte Fauvillen kasvot olivat turvonneet ja täynnä ruskeita pilkkuja.
"Oh", sanoi hän puoliääneen, "hän on kuollut".
"Piru vieköön!" sähisi komisario.
Pari minuuttia seisoivat he kivettyneinä, lamaantuneina, hämmästyneinä nähdessään tämän yllättävän ja salaperäisen näyn. Silloin sai äkillinen ajatus Perennan vavahtamaan. Hän lensi ylös kierreportaita, kiisi läpi parvekkeen ja syöksyi ullakkohuoneeseen.
Edmond, Hippolyte Fauvillen poika, makasi vuoteessaan jäykkänä ja kankeana, hänkin oli kuollut.
"Piru vieköön!… Piru vieköön!" toisti Mazeroux.
Milloinkaan koko seikkailurikkaan elämänsä aikana ei Perenna ollut kokenut näin musertavaa iskua. Se aiheutti hänelle äärettömän väsymyksen tunteen ryöstäen hänen liikkumis- ja puhekykynsä. Isä ja poika olivat kuolleet! He olivat tulleet murhatuiksi yöllä. Muutamia tunteja sitten, vaikka talo oli vartioitu ja jokainen uloskäytävä ilmanpitävästi suljettu, olivat molemmat tulleet myrkytetyiksi saatanallisella pistoksella, täsmälleen samalla tavoin kuin Vérot ja Cosmo Mornington.
"Piru vieköön," sanoi Mazeroux vielä kerran. "Ei hyödyttänyt mitään nähdä niin paljon vaivaa noiden ihmisparkojen takia ja tehdä sellaisia ihmetöitä pelastaakseen heidät."
Huudahdus sisälsi moitteen. Perenna käsitti sen ja myönsi:
"Olette oikeassa, Mazeroux; minä en ollut tämän tehtävän tasalla."
"Enkä minä liioin".
"Te… tehän ette ole olleet mukana asiassa kuin eilisillasta."
"Aivan niinkuin tekin!"
"Niin, tiedän, eilisillasta, ja nuo toiset ovat työskennelleet useita viikkoja. Mutta nämä kaksi ovat joka tapauksessa kuolleet ja minä olin läsnä, minä, Lupin, olin läsnä. Asia on tapahtunut minun silmieni edessä ja minä en nähnyt mitään! Minä en huomannut mitään. Kuinka se on mahdollista?"
Hän paljasti poikaraukan olkapään ja osoitti pistoksen jättämää merkkiä olkapäässä.
"Sama merkki… selvästi sama merkki, jonka löydämme isässäkin.
Nuorukaisella ei toki näytä olleen mitään tuskia. Pieni poikaraukka!
Hän ei näyttänyt vahvalta. Joka tapauksessa kauniit kasvot. Mikä
hirveä isku äidille, kun hän saa tästä tietää!"
Etsivä komisario itki kiukusta ja säälistä mutisten yhtämittaa:
"Piru vieköön!… Piru vieköön!"
"Meidän on kostettava heidät, eikö niin, Mazeroux?"
"Senpä uskon! Kaksinkertaisesti!"
"Yksi kerta riittää, Mazeroux. Mutta se on tehtävä suunnitelman mukaan!"
"Sen vannon."
"Aivan niin; vannokaamme. Vannokaamme, että nämä kaksi kuolemaa tulevat kostetuiksi. Vannokaamme, ettemme laske aseitamme ennenkuin Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajat ovat saaneet ansaitun palkkansa."
"Vannon sen, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi."
"Hyvä", sanoi Perenna, "ja nyt toimeen. Ilmoittakaa puhelimella poliisilaitokseen. Olen varma, että herra Desmalions hyväksyy sen, että ilmoitamme hänelle viipymättä. Hän on seurannut tätä asiaa innokkaasti."
"Entä jos palvelijat tulevat? Jos rouva Fauville —?"
"Ei kukaan tule ennenkuin me avaamme oven ja sen avaamme vain
poliisiprefektille. Hänen tehtäväkseen jää ilmoittaa rouva
Fauvillelle, että tämä on leski ja ettei hänellä ole enää poikaa.
Lähtekää nyt, kiiruhtakaa."
"Silmänräpäys, isäntä; me unohdamme erään asian, joka voi olla meille suureksi avuksi."
"Minkä niin?"
"Sen pienen, harmaisiin kansiin sidotun päiväkirjan, jossa herra
Fauville tekee selvää häneen kohdistuneesta salaliitosta."
"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Olette oikeassa… erittäinkin kun hän unhoitti sekoittaa kirjaimet lukossa eilen illalla ja avaimet ovat pöydällä olevassa avainkimpussa."
He juoksivat ylös portaita.
"Antakaa minun tehdä se", sanoi Mazeroux. "On oikeampaa, että te ette koske lukkoon."
Hän otti avainkimpun, työnsi syrjään lasisuojuksen ja pisti avaimen lukkoon kuumeentapaisella levottomuudella, jota don Luis tunsi vielä suuremmassa määrässä. Vihdoinkin he saisivat tietää tämän salaperäisen jutun yksityiskohdat. Kuollut mies itse antaisi ilmi murhaajiensa salaisuudet.
"Herra Jumala, kuinka te olette hidas," murisi don Luis.
Mazeroux työnsi molemmat kätensä hyllyllä olevaan paperikasaan.
"No, Mazeroux, antakaa se minulle."
"Mikä".
"Päiväkirja."
"En voi."
"Mitä tarkoitatte?"
"Se on poissa."
Don Luis nieli kirouksen. Päiväkirja, jonka insinööri oli lukinnut heidän silmiensä edessä kaappiin, oli kadonnut.
Mazeroux pudisti päätään.
"Piru vieköön! He tunsivat siis päiväkirjan!"
"Tietystikin ja he tunsivat paljon muutakin. Me emme ole vielä tehneet tiliä noiden veijarien kanssa. Ei ole yhtään aikaa kadotettavana. Soittakaa."
Mazeroux teki niin ja sai vastaukseksi, että herra Desmalions heti tulisi puhelimeen. Hän odotti.
Perenna, joka oli kulkenut edestakaisin huoneessa ja tutkinut esineitä, tuli esiin ja asettui hänen viereensä. Hän näytti tuumivalta. Hän mietiskeli hetken. Mutta heittäessään silmäyksen hedelmämaljakkoon, mutisi hän:
"Ahaa, on vain kolme omenaa neljän sijasta. Hän on siis syönyt neljännen."
"Niin", sanoi Mazeroux, "hänen on täytynyt syödä neljäs."
"Se on kummallista", sanoi Perenna, "nehän eivät olleet hänestä kypsiä".
Hän vaikeni jälleen, istuutui nojaten käsivarsillaan pöytään nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena; sitten kohotti hän päätään ja lausui seuraavat sanat:
"Murha oli tehty ennenkuin me tulimme sisään täsmälleen puoli yksi."
"Mistä sen tiedätte?"
"Kun herra Fauvillen murhaajat koskettelivat esineitä pöydällä, pudottivat he taskukellon, jonka hän oli siihen asettanut. He panivat sen takaisin, mutta se oli pudotessa pysähtynyt. Ja se on seisahtunut puoli yksi."
"Kun me siis istuuduimme tänne kello yksi yöllä, oli se siis ruumis, joka makasi edessämme ja toinen tuolla ylhäällä?"
"Niin."
"Mutta kuinka ne pirut tulivat sisään?"
"Ovesta, joka johtaa puutarhaan ja portista, joka on
Suchet-bulevardille."
"Niillä oli siis avaimet lukkoihin?"
"Niin, väärät avaimet."
"Mutta poliisit, jotka vartioivat talon ulkopuolella?"
"Ne vartioivat siellä yhä, kuten sellaiset ihmiset vartioivat taloa, kulkemalla yhdestä pisteestä toiseen ajattelematta, että ihmiset voivat hiipiä puutarhaan kun he kääntävät selkänsä. Sillä tavoin juuri tapahtui heidän kulkiessaan edestakaisin."
Komisario Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Rikollisten rohkeus, heidän taitavuutensa ja hyvin peitetyt jälkensä tyrmistyttivät hänet.
"He ovat kirotun viekkaita", sanoi hän.
"Kuten sanotte, Mazeroux, kirotun viekkaita ja minä odotan pelottavaa taistelua. Peijakas, millä ripeydellä he ovat kulkeneet tietään!"
Puhelin soi. Don Luis antoi Mazerouxin puhua prefektille, otti avainkimpun, avasi helposti oven ja meni puutarhaan toivoen löytävänsä jonkun jäljen, joka helpottaisi hänen tutkimuksiaan.
Samoin kuin päivää ennen näki hän muuriköynnösten läpi poliisien kulkevan yhdeltä lyhtypatsaalta toiselle. He eivät nähneet häntä. Se, mitä mahdollisesti tapahtui talossa, näytti olevan heille aivan samantekevää.
"Tämä oli minulta suuri erehdys", sanoi Perenna itsekseen. "Ei sovi uskoa tehtävää henkilöille, joilla ei ole aavistustakaan sen tärkeydestä."
Hänen tutkimisensa johtivat muutamien jälkien löytöön hiekassa, jotka eivät olleet riittävän selviä, että hän olisi voinut erottaa jalkineen muodon, mutta se vahvisti hänen otaksumaansa, että roistot olivat tulleet tätä tietä.
Äkkiä teki hän iloisen eleen. Tien vieressä näki hän jotain punaista, jonka muoto heti kiinnitti hänen huomiotaan. Hän kumartui alas. Siinä oli omena, se neljäs omena, joka oli puuttunut hedelmämaljakosta.
"Mainiota", sanoi hän. "Hippolyte Fauville ei ole syönyt sitä. Joku heistä on ottanut sen — hän tunsi kai itsensä nälkäiseksi — ja kadottanut, mutta hänellä ei ole ollut aikaa haeskella ja ottaa sitä ylös."
Hän otti omenan ja tarkasteli sitä.
"Mitä!" huudahti hän hätkähtäen. "Onko tämä mahdollista?"
Hän seisoi kivettyneenä, äärimmäisen kiihoittuneena, mutta haluttomana tunnustamaan mahdollisuutta, joka oli kuitenkin kiistämättömänä todellisuutena hänen silmiensä edessä. Joku oli purrut omenaan, omenaan, joka oli liian hapan syötäväksi. Ja hampaat olivat jättäneet merkkinsä siihen!
"Onko tämä mahdollista?" toisti don Luis. "Onko mahdollista, että joku heistä on tehnyt itsensä syypääksi sellaiseen varomattomuuteen? Hänen on täytynyt kadottaa omena huomaamattaan… tahi sitten hän ei ole löytänyt sitä pimeydessä."
Hän ei voinut tointua kummastuksestaan. Hän koetti etsiä hyväksyttävää selitystä. Mutta hänellähän oli tosiasia edessään. Kaksi hammasriviä, jotka olivat leikanneet ohuen punaisen kuoren, olivat jättäneet jälkeensä säännöllisen, puoliympyrän muotoisen pureman hedelmään. Yläpuolella olivat merkit aivan selvät, mutta alapuolella olivat ne sulautuneet yhteen ainoaan käyrään viivaan.
"Tiikerinhampaat!" mutisi Perenna, joka ei voinut irrottaa silmiään noista kaksinkertaisista merkeistä. "Tiikerinhampaat! Ne hampaat, jotka ovat jo jättäneet merkkinsä päällikkö Vérot'n suklaapalaan! Mikä yhteensattuma! Se tuskin riippuu pelkästä sattumasta. Pitääkö meidän katsoa sitä todistukseksi, että sama henkilö on purrut omenaan ja suklaapalaan, jonka päällikkö Vérot luovutti poliisiprefektille vastaansanomattomaksi todistuskappaleeksi?"
Hän epäröi hetken. Säilyttäisikö hän omenan omia tutkimuksiaan varten tahi jättäisikö hän poliisille? Mutta kosketus siihen tuotti hänelle sellaisen vastenmielisyyden, niin että hän heitti pois, jolloin se pyöri pensaikkoon.
Ja hän toisti itsekseen:
"Tiikerinhampaat! Villieläimen hampaat!"
Hän sulki jälkeensä puutarhaoven, pani sen salpaan, asetti avaimen pöydälle ja sanoi Mazerouxille:
"Oletteko puhuneet prefektin kanssa?"
"Olen."
"Tuleeko hän?"
"Tulee."
"Eikö hän käskenyt teitä soittamaan poliisikomissariota?"
"Se merkitsee, että hän haluaa nähdä kaikki itse. Siten on paras.
Mutta etsiväpoliisi? Yleinen syyttäjä?"
"Hän on puhunut niiden kanssa."
"Mikä teidän on, Alexandre? Minun täytyy kiskoa teiltä sanat väkisin.
Te näytätte niin kummalliselta. Mikä teitä vaivaa?"
"Ei mikään."
"No, hyvä on. Tämä juttu on pannut päänne pyörälle. Se ei olekaan ihmeellistä. Prefekti ei myöskään tule iloiseksi… erittäinkin kun hän on niin kevytmielisesti luottanut minuun ja tullaan vaatimaan selitystä, miksi minä olen täällä. Kas niin, on parasta, että te otatte vastuun kaikesta mitä olemme tehneet. Suostutteko siihen? Sitäpaitsi se on teille suureksi hyödyksi. Pitäkää itsenne häikäilemättä esillä, syrjäyttäkää minut niin paljon kuin voitte ja ennenkaikkea — otaksun ettei teillä ole mitään tätä pikkuseikkaa vastaan — älkää olko niin tyhmä ja puhuko siitä, että nukuitte hetkeäkään tänä yönä välihuoneessa. Teitä vain moitittaisiin sen takia. Ja sitten… niin, se on siis sovittu? Ja meidän on vain sanottava hyvästi. Jos prefekti haluaa tavata minua, niinkuin hän arvatenkin tekee, niin soittakoon minulle Place de Palais-Bourboniin. Minä olen kotona. Näkemiin. Ei ole välttämätöntä, että minä olen mukana kuulustelussa, minun läsnäoloni ei olisi paikallaan. Hyvästi, rakas ystävä."
Hän kääntyi ovelle.
"Silmänräpäys!" huudahti Mazeroux.
"Silmänräpäys? Mitä tarkoitatte?"
Etsiväkomisario oli heittäytynyt hänen ja oven väliin ja sulki häneltä tien.
"Niin, silmänräpäys. Minä en yhdy teidän käsitykseenne. On paljon parempi, että odotatte kunnes prefekti on tullut."
"Minä en kysy teidän mielipidettänne."
"Mahdollista kyllä, mutta minä en päästä teitä ulos."
"Mitä! Te olette sairas, Alexandre."
"Kuulkaa nyt, isäntä," sanoi Mazeroux vaipuvalla tarmolla, "mitä he voivat teille tehdä? Onhan aivan luonnollista, että prefekti tahtoo puhua kanssanne."
"Vai niin, se on siis prefekti, joka haluaa… No niin, voitte sanoa hänelle, että minä en ole hänen määräystensä alainen, ja vaikka tasavallan presidentti tahi itse Napoleon I tahtoisi sulkea tieni… niin sanon vain: syrjään! Kylliksi siitä. Pois tieltä nyt!"
"Te ette pääse täältä", selitti Mazeroux päättäväisesti ja ojensi käsivartensa.
"Tämä on todellakin…"
"Te ette pääse täältä."
"Laskekaa kymmeneen, Alexandre."
"Sataan, jos niin haluatte, mutta te ette…"
"Vaietkaa loruinenne! Pois tieltä!" Hän tarttui Mazerouxin molempiin olkapäihin, käänsi hänet ympäri ja heitti hänet sohvalle. Sitten avasi hän oven.
"Pysähtykää tahi minä ammun!"
Mazeroux oli noussut ja seisoi nyt revolveri kädessä päättäväisin kasvoin.
Don Luis pysähtyi hämmästyneenä. Uhkaus ei tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta, häneen suuntautuvan revolverinsuun kohtasi hän kylmäverisellä katseella. Mutta kuinka ihmeessä uskalsi Mazeroux, hänen entinen rikoskumppaninsa, hänen aulis oppilaansa, hänen innokas palvelijansa, käyttäytyä niinkuin teki.
Perenna meni hänen luokseen ja laski kätensä salapoliisin ojennetulle käsivarrelle.
"Prefektin käskystäkö?" kysyi hän.
"Niin," mutisi Mazeroux tyytymättömänä.
"Määräys pidättää minut täällä kunnes hän tulee?"
"Niin."
"Ja estää minut pakenemasta?"
"Niin."
"Keinolla millä hyvänsä?"
"Niin."
"Vaikka ampumalla?"
"Niin."
Perenna mietti ja sanoi sitten vakavasti:
"Olisitteko te ampuneet, Alexandre?"
Komisario laski päänsä alas ja sanoi hiljaa:
"Kyllä, isäntä."
Perenna katsoi häneen ilman vihaa, ystävällisen osanottavalla katseella ja häneen teki syvän vaikutuksen nähdessään kurin ja velvollisuudentunnon sillä tavoin hallitsevan entistä toveriaan. Mikään ei voinut voittaa näitä tunteita, ei edes voimakas ihailu, jota Mazeroux melkein eläimellisellä uskollisuudella tunsi isäntäänsä. "En ole suuttunut, Mazeroux. Päinvastoin, hyväksyn menettelynne. Mutta teidän on sanottava minulle, minkä vuoksi prefekti…"
Salapoliisi ei vastannut mutta hänen silmänsä saivat niin surullisen ilmeen, että don Luis säpsähti ja ymmärsi kaikki.
"Ei", huudahti hän, "Ei! Se on kauheaa, hän ei voi ajatella sitä. Ja te, Mazeroux, luuletteko tekin, että minä olen rikollinen?"
"Oh, minä olen teistä yhtä varma kuin itsestäni. Te ette murhaa!
Mutta on joka tapauksessa asioita… asianhaaroja…"
"Asioita… asianhaaroja", toisti don Luis pitkään.
Hän seisoi tuumivana sanoen sitten matalalla äänellä:
"Niin, kun asiaa ajattelee, on paljonkin totuutta siinä mitä sanotte. Niin, se sopii, aivan täydelleen… Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi? Tuttavuuteen Cosmo Morningtonin kanssa, tuloni Pariisiin juuri testamentin lukemisen aikaan, haluni viettää yö täällä, se tosiasia, että molempien Fauvillien kuolema epäilemättä tekee minut miljoonaperilliseksi… ja sitten… ja sitten… niin, hän on aivan oikeassa, teidän prefektinne… paljon enemmän kuin… niin, minä olen kiinni."
"Oh, ei vielä, isäntä…"
"Auttamattomasti kiinni, poikaseni, se teidän on selvitettävä itsellenne. Ei kuten Arsène Lupin, ent. murtovaras, ent. rangaistusvanki, ent. mitä haluatte — siinä ominaisuudessa olen minä saavuttamaton — mutta kuten don Luis Perenna, kunnianmies, pääperillinen j.n.e. Se on liian hullua. Sillä kuka etsii käsiinsä Cosmon, Vérot'n ja molempien Fauvillien murhaajat, jos minut pistetään vankilaan?"
"Kas niin, isäntä…"
"Hiljaa!… Kuulkaa!"
Auto pysähtyi bulevardille ja sitten toinen.
Ne olivat selvästikin prefektin ja yleisen syyttäjän väkeä.
Don Luis tarttui Mazerouxin käsivarteen.
"On vain yksi keino, Alexandre! Älkää sanoko, että te nukuitte."
"Minun täytyy."
"Tyhmä aasi!" murisi don Luis. "Miten on mahdollista olla sellainen aasi! Saattaa tulla suorastaan pahoinvoivaksi kunniallisuudesta. Mihin voin nyt ryhtyä?"
"Ottakaa selvä rikollisesta."
"Mitä? Mitä te sanotte?"
Nyt tarttui Mazeroux vuorostaan hänen käsivarteensa, puristi sitä jonkunlaisella epätoivolla ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:
"Ottakaa selko rikollisesta. Muuten olette te kadotettu… se on varma… sen sanoi prefekti minulle. Poliisi haluaa saada rikollisen… tänä iltana… rikollinen täytyy löytyä… teidän on saatava hänet esille."
"Te olette leikinlaskija, Alexandre, se minun täytyy tunnustaa."
"Sehän on lapsenleikkiä teille, isäntä. Teidän tarvitsee vain ryhtyä siihen."
"Mutta eihän ole olemassa pienintäkään johtolankaa, te aasi!"
"Te löydätte sellaisen… teidän täytyy! Vannotan teitä, paljastakaa murhaaja… minä en voi kestää, että te tulette vangituksi. Teillä on sitä varten koko päivä… ja Lupin on suorittanut suurempiakin tekoja kuin tämä."
Hän sammalsi, itki, väänteli käsiään, irvisteli jokaisella lystillisten kasvojensa lihaksella. Ja tämä suru oli todellakin liikuttavaa, tämä epätoivo vaaran johdosta, joka uhkasi hänen isäntäänsä.
Eteisestä kuului herra Desmalionsin ääni. Kolmas auto pysähtyi portille, sen jälkeen neljäs, molemmat nähtävästi poliiseja täynnä.
Talo oli ympäröity, piiritetty.
Perenna vaikeni.
Mazeroux seisoi hänen vieressään tuskan täyttämin silmin.
Muutamia minuutteja kului. Sitten selitti Perenna miettivästi:
"Tarkemmin ajatellen myönnän, että te olette käsittänyt tilanteen selvästi, Alexandre, ja että teidän olettamuksenne ovat täydellisesti oikeutetut. Jos ei minun muutamien tuntien kuluessa onnistu luovuttaa poliisille Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajia, niin se olen minä, don Luis Perenna, joka suljetaan vankilaan tänä iltana, torstaina, ensimmäisenä päivänä huhtikuuta."